Eräänä yönä Kit heräsi tappelun nujakkaan. Verrattain selvästi hän kuuli ähkymistä McCanin makuusijalta. Hän potkaisi nuotiota niin että tuli leimahti ilmiliekkiin ja nyt hän saattoi nähdä kuinka Labiskwee kuristamalla irlantilaista kurkusta pakoitti tämän sylkemään suustaan puoleksi pureskelemansa lihan. Sitten Labiskwee vei kätensä vyötäisille ja pian välkkyi paljas puukko hänen kädessään.
— Labiskwee! — huudahti Kit käskevästi.
Käsi epäröi.
— Älä tee tuota! — sanoi Kit astuen samalla hänen luokseen.
Labiskwee vapisi vihasta, mutta epäröityään hetkisen hän painoi puukon takaisin tuppeen. Ja ikäänkuin peläten, ettei kykenisi itseään hillitsemään, hän meni nuotiolle ja heitti siihen lisää puita. McCan nousi istualleen, voihkien ja sähisten ja änkytti puoleksi kauhun, puolittain vihan vallassa käsittämättömän selityksen.
— Mistä olet tuon kaiken saanut? — kysyi Kit.
— Toimita ruumiintarkastus — sanoi Labiskwee. Ne olivat hänen ensimmäiset sanansa, ja hänen äänensä värisi vihasta, jota hän ei voinut hillitä.
McCan koetti tehdä vastarintaa, mutta Kit tarttui häneen lujin ottein, tarkasti hänet ja veti peuranlihakimpaleen hänen kainalostaan, jossa se oli sulannut ruumiinlämmöstä. Samassa Kit kuuli Labiskween huudahtavan. Hän oli kiirehtinyt tarkastamaan McCanin kantamusta ja lihan asemasta hän nyt veti sieltä esiin sammalia, kuusenhavuja, risuja — ja muuta sen tapaista roskaa, jolla mies oli täyttänyt kantamuksensa, jotta se näyttäisi oikean kokoiselta ollen kuitenkin painoltaan keveämpi.
Jälleen vei Labiskwee salamannopeasti kätensä vyötäisilleen ja hän hyökkäsi roistoa kohti, mutta osuikin Kitin syliin, jossa hän antautui voimattomaan raivoonsa.
— Voi, oma rakkaani, en minä ruokaa ajattele! — nyyhkytti Labiskwee — sinun elämäsi tähden minä! Tuo koira, hän syö sinua, hän elää sinun elämäsi kustannuksella! —
— Kyllä me kaikesta vielä selviydymme — lohdutti Kit. — Tästä lähtien annamme hänen kantaa vain jauhoja. Niitä hän ei voi syödä raakana, mutta jos hän senkin tekee, silloin minä surmaan hänet, sillä hän syö yhtä paljon sinun elämääsi kuin minunkin. — Hän veti Labiskween lähemmäksi itseänsä. — Rakkaani, surmaaminen kuuluu miesten tehtäviin. Naiset eivät surmaa. —
— Etkö siis rakastaisi minua, jos surmaisin tuon koiran? — kysyi
Labiskwee hämmästyneenä.
— En niin paljon kuin nyt — vastasi Kit vältellen. Labiskwee huokasi alistuvasti. — Hyvä — hän sanoi — minä en surmaa häntä. —
Nuoret miehet ajoivat hellittämättä heitä takaa. Sattumalta ja seututuntemuksensa perusteella laskien, mikä tie pakolaisten oli valittava, nuoret miehet löysivät lumen puolittain peittämät jäljet ja alkoivat seurata niitä.
Lumipyryn sattuessa kokeilivat Kit ja Labiskwee kaikkein mahdottomimmilla teillä, kääntyivät itään, vaikkakin parempi tie kulki etelää tai länttä kohden ja kiersivät matalat harjanteet kiivetäkseen korkeammille. Olivathan he eksyksissä ja sen tähden heistä oli samantekevää mihin suuntaan tie vei, mutta tästä huolimatta he eivät päässeet eroon nuorista miehistä. Useat kerrat he jo olivat päivämatkojen päässä vainoojistaan, mutta sitten nämä jälleen äkkiä ilmaantuivat heidän lähettyvilleen. Jos intiaanit lumipyryssä olivat kadottaneet kaikki jäljet, niin hajaantuivat he heti ajokoiralauman tavoin eri suunnille ja se, joka löysi tuoreimmat jäljet, kutsui savumerkeillä toverit luokseen.
Kit ei enää voinut määritellä aikaa. Yöt ja päivät, levähdykset ja lumipyryt vain tulivat ja menivät. Kärsimysten ja rasitusten synnyttämien järjettömien haavekuvien vallassa hän ja Labiskwee ponnistelivat eteenpäin, ja McCan hoiperteli heidän kintereillään alituisesti höperöiden San Franciscosta, tuosta ikuisesta unelmastaan.
Heidän ympärillään kohosivat korkeat, säälimättömät vuorenhuiput. He pakenivat synkkiä rotkosolia pitkin, joitten seinämät olivat niin äkkijyrkät, ettei edes lumi niillä pysynyt, tahi samosivat poikki jääpettoisten laaksojen, joissa jäätyneet järvet lepäsivät syvällä heidän jalkainsa alla. Ja eräänä yönä kahden lumimyrskyn väliajalla he näkivät loisteen kaukasesta tulivuorenpurkauksesta. Mutta näky ei sittemmin toistunut, ja niinpä he aika-ajoin arvelivat kenties nähneensä vain unta.
Hankiainen oli peittynyt uuteen, monien metrien paksuiseen lumeen, mikä vuorostaan pinnalta kovettui ja peittyi uuteen lumeen. Paikotellen he jokilaaksoissa ja rotkoissa kulkivat jopa useamman sadan metrin paksuisessa lumessa, kun sitävastoin tuulisilla vuorenharjanteilla, joitten yli heidän täytyi samota, ei ollut edes lumenhiventäkään.
He hiipivät kuin haamut uhkaavien lumivyöryjen yli aina silloin tällöin painostavasta uneliaisuudestaan havahtuen, kun jokin lumivyöry heidän lähettyvillään irtaantui syöksyen syvyyteen. He lepuuttivat itseään metsärajan yläpuolella, ja tulta he eivät uskaltaneet tehdä ja niin heidän täytyi ruumiinlämmöllään sulattaa liha-annoksensa, ennekuin saattoivat ne syödä. Mutta Labiskwee kesti tämän kaiken samanlaisena kuin ennenkin. Hänen hyvätuulisuutensa pysyi entisen säteilevänä, paitsi kun hän katseli McCania, ja vaikka hän olisi ollut kuinka väsynyt ja kylmissään, niin aina hän rakkaudessaan Kitiin oli yhtä kaunopuheinen kuin ennenkin.
Kissan tavoin Labiskwee seurasi jokaista laihojen annosten jakoa, ja Kit huomasi kuinka hän oli harmissaan niistäkin vähistä paloista, mitkä McCan pisti poskeensa. Kerran Labiskwee jakeli ruokaosuudet, ja heti seuraavassa hetkessä Kit kuuli McCanin raivoisan vastalauseen. Mutta ei vain hänelle vaan samalla itselleenkin oli hän antanut pienemmän osuuden kuin Kitille. Tämän tapahtuman jälkeen Kit itse jakoi lihan. Eräänä aamuna he öisen lumimyrskyn jäljiltä joutuivat vähäiseen lumivyöryyn, mikä kiidätti heidät parisen sataa metriä vuorenrinnettä alas. Tästä he selviytyivät puoleksi paleltuneina, mutta muuten vahingoittumattomina. Sensijaan oli McCan kadottanut kantamuksensa ja siinä olivat kaikki heidän jauhonsa. Kun sitten uusi, vieläkin suurempi lumivyöry täytti paikan, oli heidän jätettävä kaikki toivo sen löytämisestä. McCan tosin oli syytön onnettomuuteen, mutta Labiskwee ei siitä huolimatta enää milloinkaan katsonut häneen, ja Kit tiesi, että se oli itsensä vuoksi, kun Labiskwee ei uskaltanut sitä tehdä.
Oli tyynen tyyni ammu, taivas kuulakan sininen ja sokaiseva hohde valkoisella lumella. Tie kohosi pitkin loivaa rinnettä, jota kattoi hankiainen. He laahustivat eteenpäin ikäänkuin väsyneet haamut kuolleitten valtakunnassa. Ei pienintä tuulenhengähdystä loputtomassa, valkoisessa hiljaisuudessa. Kaukaiset vuorenhuiput, jotka muodostivat Kalliovuorten selkärangan, eroittautuivat sadan mailin etäisyydestä niin selvinä kuin olisivat olleet vain viitisen mailin päässä.
— Varmasti pian jotakin tapahtuu! — Labiskwee kuiskasi. — Etkö sinäkin sitä tunne? Tässä — tuolla, joka paikassa. Kaikki tuntuu niin kummalliselta. —
— Minua ikäänkuin värisyttää, mutta se ei johdu kylmästä — vastasi Kit. — Eikä nälästäkään. — — Se johtuu sinun päästäsi, sinun sydämestäsi — sanoi Labiskwee kiihkeästi. — Niin minä sen tunnen. —
— Aistimieni kanssa sillä ei ole mitään tekemistä — määritteli Kit. — Minä tunnen itsessäni jotain ulkoapäin tullutta, kuin jääneulojen pistoksia; ja tämänlainen kylmyys herpaannuttaa hermoni. —
Neljännestunnin kuluttua he pysähtyivät hengähtämään.
— En näe enää kaukaisia vuorenhuippuja — sanoi Kit.
— Ilma käy sakeaksi ja raskaaksi — jatkoi Labiskwee. — On niin vaikeata hengittää. —
— Näen kolme aurinkoa — mutisi McCan käheästi hoippuroidessaan sauvansa turvin.
Auringon kangastus näkyi molemmin puolin todellista aurinkoa.
— Niitähän on viisi aurinkoa — huomautti Labiskwee, ja sillävälin kuin he siinä seisoivat ja katselivat syttyi yhä uusia ja uusia säteileviä aurinkoja taivaankannelle.
— Hyvä Jumala, taivashan on täynnä aurinkoja — niitten lukumäärä on mahdoton laskea — huudahti McCan kauhun valtaamana.
Ja se oli totta, sillä minne he vain katsoivatkin, aina hulmahti taivaankaarelle uusia, häikäiseviä aurinkoja.
McCan huudahti hämmästyksestä ja tuskasta. — Minua on joku pistänyt! — hän huusi ja jatkoi vanhoja valitusvirsiään.
Sitten Labiskwee päästi äänekkään huudahduksen, ja Kit tunsi polttoa poskellaan ikäänkuin sille olisi heitetty syövyttävää happoa. Vaistomaisesti hän tapaili kädellään poskeaan, mutta sillä ei ollutkaan mitään. Pamahti laukaus, niin kummallisen äänettömästi kuin olisi se ammuttu jossain hyvin kaukana. Rinteen alapäässä näkyivät nuoret miehet suksillaan, ja toinen toisensa jälkeen antoi tulta.
— Hajaantukaa sivuille! — huusi Kit — ja pitäkää kiirettä, olemme pian huipulla. Ne ovat neljännesmailin jäljessämme ja se merkitsee parin mailin etumatkaa tuolle puolen alamäkeen päästyämme. —
Kirpeä ilma pisti ja kirveli heidän ihoaan, kun he parhaansa mukaan toisistaan eroten kapusivat vuorenrinnettä ylös. Rihlapyssyjen pamahdukset kuulostivat niin oudon kummallisilta heidän korvissaan.
— Jumalan kiitos! — sanoi Kit Labiskweelle. — Neljällä heistä on muskettipyssyt ja vain yhdellä winchesteri. Senlisäksi eivät he noitten aurinkojen valossa kykene kunnolla tähtäämään. He eivät ole tavoittaneet meitä edes sataa metriä.
— Näkyy kuinka julmistunut isä on — Labiskwee sanoi. — Hän on käskenyt surmata meidät. —
— Kuinka kummallisesti sinä puhut! — sanoi Kit. — Äänesi kuulostaa kuin olisit sinä hyvin kaukana minusta. —
— Suu peittoon! — huusi Labiskwee äkkiä. — Ja älä puhele. Tiedän hyvin mitä tämä on. Peitä suusi hihalla, tällä tavoin, äläkä puhele enää. —
McCan kaatui ensimäisenä ja hänen täytyi pinnistää kaikki voimansa päästäkseen jälleen pystyyn. Ja senjälkeen he kaatuilivat vuoronperään ennenkuin pääsivät huipulle. Heidän tahtonsa oli lihaksia voimakkaampi, ja he eivät, käsittäneet mistä johtui, että ruumiinsa olivat kuin halvautuneet ja vailla liikuntokykyä. Päästyään harjalle he katsoivat taakseen ja näkivät nuorten miesten ehtimiseen kaatuilevan kiivetessään rinnettä ylöspäin.
He eivät koskaan saavuta huippua! — sanoi Labiskwee. — Se on valkoinen kuolema. Minä tiedän sen, vaikkakaan en ole koskaan sitä nähnyt. Olen kuullut vanhojen ihmisten siitä puhuvan. Aivan äkkiä tulee hetki, mikä ei ole ennen elettyjen tapainen. Silmiisi nousee huurretta, jonka läpi et voi nähdä. Harvat ne, jotka ovat sen nähneet ja jääneet eloon. —
McCan haukotteli niin että olisi luullut hänen tukehtuvan.
— Peittäkää suunne! — komensi Kit.
Kirkas hohde, joka pani kaiken heidän ympärillään kimeltämään, sai Kitin katsahtamaan moniin aurinkoihin. Ne loistivat ikäänkuin hunnun takaa. Ilma oli täynnä pieniä valokipinöitä. Läheiset vuorenhuiput häipyivät omituiseen sumuun; nuoret miehet, jotka urhoollisesti ponnistelivat eteenpäin, kietoi sumu näkymättömiin. McCan oli lyyhistynyt suksilleen, suu ja silmät hihaan painettuina.
— Tule, meidän täytyy jatkaa matkaa! – komensi Kit.
— En pääse paikaltani — vaikeroi McCan.
Hän aivan lysähti kokoon ja hänen ruumiinsa alkoi huojua puoleen ja toiseen. Kit läheni häntä hitaasti, myös hänkin oli uupumuksesta niin lamaantunut, että hänellä tuskin riitti tahdonvoimaa liikahtamaan paikoiltaan. Ajatuskykynsä hän tunsi terveeksi. Se oli vain ruumis, joka oli sorruksissa.
— Anna hänen olla — mutisi Labiskwee tylysti.
Mutta Kit piti päänsä ja hänen onnistui saada irlantilainen jaloilleen sekä hänen kasvonsa käännettyä kohti rinnettä, jota heidän oli laskeuduttava alas. Sitten Kit sysäsi hänet liikkeelle, ja ohjaten ja hilliten vauhtia sauvallaan McCan katosi välkkyvään timanttipölyyn.
Kit huomasi Labiskween hymyilevän, vaikkakin tyttö töin tuskin jaksoi pysyä pystyssä. Hän nyökkäsi päällään lähtömerkin, mutta Labiskwee tuli hänen luokseen, ja lähetysten he sitten kiisivät paksun, purevan ilman halki, joka löi heitä vastaan kuin kylmät liekit.
Suuremman ruumiinpainonsa vuoksi Kit ei jaksanut pysytellä Labiskween rinnalla, vaan kiisi edelle hirvittävällä vauhdilla, mikä hiljeni vasta hänen päästyä kauas tasaisemmalle maalle. Hän pysähtyi odottamaan, kunnes Labiskwee saavutti hänet, ja sitten he jälleen jatkoivat vieretysten alamäkeä yhä pienenevällä vauhdilla, joka sekin pian loppui. Heidän uupumuksensa oli lisääntynyt vastustamattomaksi. Ankarimmatkaan tahdonponnistukset eivät saaneet heitä etanaa nopeammin etenemään. He saavuttivat McCanin, joka taasen torkkui suksilleen lyyhistyneenä, ja Kit survaisi miestä ohimennen sauvallaan.
— Meidän on pysähdyttävä — kuiskasi Labiskwee vaivaloisesti — tai muuten me kuolemme. Meidän täytyy peittää itsemme — niin sanovat vanhat. —
Hän ei tuhlannut aikaa solmujen aukomiseen, vaan leikkasi poikki kantamuksensa hihnat. Samoin teki Kitkin ja katsahdettuaan vielä kerran hehkuvaan surmansumuun ja ilvehtiviin aurinkoihin he pujottivat makuusäkit ylleen ja ryömivät mahdollisimman lähetysten. He tunsivat kuinka raskas ruumis kompastui heidän päällensä; sitten he eroittivat heikkoa voihkinaa ja kirouksia, jotka tukahtuivat rajuun yskäkohtaukseen, ja he tiesivät, että se oli McCan, joka koetti asettua heidän kupeelleen makuusäkkiinsä kietouduttuaan.
Sitten heitä itseänsä alkoi hengenahdistaa ja heitä puistatti suonenvedontapainen, sietämättömän kuiva yskä. Kit tunsi ruumiinlämpönsä nopeasti kohoavan polttavaksi kuumeeksi, ja Labiskwee kärsi samat vaivat. Jokaiselta tunnilta yskäkohtaukset tihenivät ja kävivät ankarimmiksi ja myöhään iltapäivällä näytti siltä kuin ne olisivat saavuttaneet huippukohtansa. Senjälkeen he tunsivat hitaasti toipuvansa ja vaipuivat pelkästä väsymyksestä yskäänsä väliajoin uneen.
Mutta McCanin yskä vain paheni ja hänen tuskanhuudoistaan ja ulvonnastaan he päättelivät hänen hourivan. Kit aikoi jo kerran tempaista makuusäkin yltänsä, mutta Labiskwee esti hänet siitä.
— Ei — sanoi Labiskwee rukoilevasti — sinä et saa antautua kylmälle alttiiksi, se olisi samaa kuin kuolema. Paina kasvosi minun parkaani ja hengitä hitaasti, äläkä juttele sanaakaan — aivan kuten minäkin teen. —
Niin torkkuivat he pimeässä ja toisen yhä heikkenevät yskänkohtaukset herättivät toisen. Kitin luuleman mukaan McCan oli keskiyöllä yskinyt viimeisen kerran. Sen jälkeen he kuulivat vain heikkoja, eläimellisiä äänähdyksiä, joista ei tuntunut loppua tulevan.
Kit heräsi huulien kosketuksesta omilleen. Hän lepäsi puolittain Labiskween käsivarsilla, pää painuneena hänen rinnoilleen. Tytön ääni soi reippaana kuten tavallisesti. Kaikki uneliaisuus oli siitä kadonnut.
— On päivä — hän sanoi ja kohoitti hieman makuusäkkinsä reunaa. — Katso armaani. On päivä, me elämme vielä, eikä meitä enää yskitä. Lähtekäämme katsomaan maailmaa — vaikka minä sitten jäisinkin tähän lepäämään ainiaaksi. Viimeinen tunti on ollut ihana. Olen maannut valveilla ja olen rakastanut sinua. —
— McCan ei liikahdakkaan — sanoi Kit. — Ja mitenkähän on käynyt nuorten miesten, koska he eivät ole meitä saavuttaneet?
Kit tyrkkäsi makuusäkin sivulle ja näki yhden ainoan, säännöllisen auringon taivaalla. Tuulen henkäys oli hiljaista, pakkasen läpitunkemaa, mutta se ennusti lämpöisempiä päiviä. Koko luonto oli muuttunut tavallisensa näköiseksi. McCan makasi selällään. Hänen nuotionsavun mustaamat kasvonsa olivat kovat kuin marmori. Labiskweehen näky ei tehnyt vähäisintäkään vaikutusta.
— Katso! — hän huudahti. — Lumikyyhky! Se on hyvä merkki. —
Nuorista miehistä ei näkynyt jälkeäkään. Joko he olivat nääntyneet kuoliaiksi harjanteen toisella puolella tai kääntyneet takaisin.
Ruokavarat olivat niin vähissä, etteivät he uskaltaneet syödä kymmenettä osaa siitä, mitä tarvitsivat, eivätkä sadatta osaa mitä olisivat halunneet, ja vaeltaessaan seuraavina päivinä yksinäisessä vuoristossa täytyi heidän yhä niukentaa ruoka-annoksiaan. He jatkoivatkin nyttemmin kulkuaan puolittaisessa horrostilassa. Mutta sitten Kit äkkiä saattoi havahtua tietoisuuteen ja tavata itsensä tuijottamasta noihin loppumattomiin, kirottuihin lumihuippuihin samalla kuin hänen oma järjetön loruilemisensa jatkuvasti soi hänen korvissaan. Ja nyt, pitkän väliajan kuluttua, mikä hänen mielestään vaikutti vuosisadoilta, hän jälleen tunsi jäykistyneen ruumiinsa olemassaolon. Myös Labiskwee oli kuin tunnoton, eikä hänkään pysynyt järjellisesti ajattelemaan. Melkein kaikki ponnistuksensa tapahtuivat koneellisesti. Yhä he pyrkivät länttä kohden ja aina he painautuivat pohjoiseen tai eteläiseen suuntaan lumihuippujen ja luoksepääsemättömien vuorenharjanteitten pakoittamina.
— Etelään päin ei ole mitään tietä — sanoi Labiskwee — Vanhat tietävät sen. Länteen, vain länteen johtaa tie. —
Nuoret miehet eivät heitä enää seuranneet, mutta heitä uhkasi nälkä ja se ei suonut heille tarpeellista lepoa.
Tuli sitten päivä, jolloin alkoi pakastaa ja sadella lunta, mutta se ei ollut tavallista lunta vaan hiekkajyviä suurempia jääkiteitä. Koko päivän ja yön ja lisäksi kolme vuorokautta kesti lumentuloa. Matkanjatkaminen oli mahdotonta ennen hankiaisen muodostumista, ja sentähden pysyivät he makuusäkeissään ja lepuuttivat itseään. Ja nyt levätessään he söivät vieläkin vähemmän. Heidän itselleen suoma ruoka-annos oli niin pieni, ettei se läheskään kyennyt tyydyttämään kalvavaa näläntunnetta, jonka aiheuttajana olivat pikemmin aivot kuin vatsa. Ja Labiskwee, joka kuumetilansa johdosta ei kyennyt itseänsä hillitsemiseen tuli aivan raivoihinsa syödessään vähäistä annostaan ja nyyhkyttäen hän sokelsi käsittämättömiä sanoja sekä tarttui seuraavan päivän ruokaosuuteensa pistäen sen yhdellä siemauksella suuhunsa.
Mutta nyt Kit sai nähdä ihmeen. Kun Labiskwee tunsi ruuan maun suussaan, heräsi hän tietoisuuteen. Hän sylkäisi sen ulos ja vihansa valloissa iski nyrkillään suulleen, joka oli ollut pahan aiheuttaja.
Seuraavina päivinä Kit koki monta merkillistä seikkaa. Pitkällisen lumentulon jälkeen seurasi ankara tuuli, joka kiidätti noita pieniä, kuivia jääkiteitä kuten erämaan myrsky hiekkaa. Koko yön kesti tätä jäistä myrskyä, ja seuraavan purevankylmän päivän valossa Kit turvottunein silmin ja sekavin aivoin näki näyn, jota hän piti unena. Kaikilla puolin kohosi korkeita vuorenhuippuja, jotka hänen mielestään olivat vahtisotilaita, sotajoukkoja ja mahtavia jättiläisiä. Ja jokaisen vuoren harjanteella hulmusi suuria, valkoisia sotaviirejä ja ne aaltoilivat edestakaisin heleänsinistä taivasta vasten ollen mailinpituisia, maidon valkeita ja välkkyen niin eriskummallisesti auringossa.
— Minun silmäni ovat nähneet Jumalan kirkkauden — ylisti Kit katsellessaan ohikiitäviä lumipilviä, joita tuuli kiidätti ilmoille ikäänkuin silkkisiä huntuja.
Hän jäi yhä tähyilemään, mutta vuorenhuiput liehuvine viireineen eivät kadonneet hänen näköpiiristään ja sentähden luuli hän uneksivansa, kunnes Labiskwee kohosi makuusäkissään istumaan.
— Näen unta, Labiskwee — hän sanoi. — Katso! Uneksitko myös sinä minun untani? —
— Ei se ole unennäköä — vastasi tyttö. — Myös tästä ovat vanhat ihmiset minulle kertoneet. Nyt tulevat lämpöisät tuulet, ja me saamme elää ja löydämme tien länteen. —
— Kit ampui lumikyyhkyn, ja he jakoivat sen. Kerran eräässä laaksossa, jossa vaivaispaju keskellä hankea oli nupulla, Kit sai ammutuksi jäniksen. Siinä kaikki se riistä, minkä he vaelluksensa aikana tapasivat lukuunottamatta villisorsaparvea, minkä he näkivät lentävän hyvin korkealla Yukonin suuntaan.
— Tuolla alempana laaksossa on kesä — Labiskwee sanoi. — Pian se saapuu tänne ylöskin. —
Labiskween kasvot olivat laihtuneet. Hänen suuret, säteilevät silmänsä olivat muuttuneet suuremmiksi ja yhä kirkkaammiksi ja kun hän katsoi Kitiä loistivat hänen kasvonsa yliluonnollisen joskin samalla villin kauniina.
Päivät pitenivät ja lumi alkoi aleta. Joka päivä hanki pehmeni ja joka yö se jälleen jäätyi, niin että heidän täytyi olla kulussa aamuin ja illoin, mutta sensijaan keskipäivän tunnit levätä, koska hanki silloin ei kannattanut heidän painoaan. Kun Kit tuli lumisokeaksi, sitoi Labiskwee vyötäisilleen hihnan, josta hän ohjasi Kitiä eteenpäin. Ja niin he nälästä puolikuolleina yhä toivottomammassa horrostilassa ponnistelivat halki kesään heräävien seutujen, joitten ainoat elolliset olennot he olivat.
Vaikkakin Kit tunsi itsensä niin äärettömän uupuneeksi, ei hän silti saanut rauhallisesti nukutuksi, sillä niin hirvittävät olivat hänen unennäkönsä tässä kamalassa synkeyden maassa. Ne keskittyivät aina ruokaan, minkä pahansuopa unenantaja tempaisi joka kerralta hänen suustaan. Hän järjesteli entisaikaisia päivällisiä tovereilleen San Franciscossa ja itse hän silmiähivelevää, huikeaa nälkää nähden valvoi kaikki valmistelut ja koristeli päivällispöydän syksyn verenpunaisilla villiviinin lehdillä. Kesti kauan ennenkuin vieraat kokoontuivat, ja kun hän sitten tervehti heitä, ja he alkoivat kilpailla keskenään sukkeluuksilla, poltti häntä, sisäinen raivo päästä käsiksi pöydän antimiin. Muiden huomaamatta hän hiipi pöydän luo ja sieppasi kourallisen mehukkaita, kypsiä oliiveja ja kääntyi senjälkeen takaisin vastaanottamaan viimeisen myöhästyneen vieraan. Ja vieraat piirittivät hänet ja heidän naurunsa ja juttelunsa jatkui hänen piiloitellessaan suljetussa kämmenessään kypsiä oliiveja, jotka olivat tehdä hänet mielipuoleksi.
Hän piti monta sen tapaista päivällistä, mutta kaikki ne päättyivät yhtä toivottomasti. Hän otti osaa suuriin pitoihin, joissa lukemattomat kutsuvieraat ahmivat kokonaisia härkiä, jotka vedettiin esiin hehkuvalta hiillokselta, minkä jälkeen vieraat terävillä veitsillä viilsivät itselleen suuria viipaleita vielä höyryävistä eläimenruhoista. Hän seisoi aukonaisin suin katselemassa kalkkunalaumoja, joita valkoesiliinaiset kaupustelijat myyskentelivät, ja kaikki ostivat niitä paitsi hän itse, joka vain seisoi suu aukonaisena, sillä hänen lyijynraskaat jäsenensä eivät suostuneet liikahtamaan paikoiltaan. Välistä hän uneksi olevansa jälleen lapsi ja istuvansa käsi koholla ison vellivadin ääressä. Hän ajoi myös takaa pelästyneitä lehmiä ylänkölaitumille ja hän koki ankarat tuskat turhaan koettaessaan anastaa niitten maitoa. Hän eli inhoittavissa vankiluolissa, joissa hänen täytyi tapella rottien kanssa ruuantähteistä. Ei löytynyt mitään syötäväntapaista, mikä ei olisi hullaannuttanut häntä, ja hän kuljeskeli suurissa talleissa, joissa mailien pituudelta näkyi lihavia hevosia seisovan pilttuissaan ja hän haki mutta ei löytänyt hinkaloita, joista ne söivät ruokansa.
Ainoastaan kerran hän näki toisenlaista unta. Nälän uuvuttamana haaksirikkoisena tai karkulaisena hän tapasi itsensä autiolta saarelta Tyynenmeren rantamilla. Hän pyydysti kallioille ajautuneita simpukoita, jotka kantoi ylemmä rannalle, missä oli kevätmyrskyjen tuomia polttoaineksia. Niistä hän keräsi nuotion, jonka hiillokselle hän asetti kallisarvoisen löytönsä. Hän näki höyryn nousevan simpukoista niitten auetessa niin että lohenvärinen liha tuli esiin. Nyt hän tiesi niitten olevan kypsiä syötäviksi ja tällä kertaa ei pahansuopa ilmaantunut ryöstämään ateriaa häneltä. Siis vihdoinkin — näin ajatteli hän unessaan — tulisi hänen toivomuksensa toteutumaan. Tällä erää tahtoi hän todella syödä… Ja kuitenkin, huolimatta varmuudestaan, hän epäili ollen täysin valmistunut näkynsä välttämättömästä katoamisesta, ja näissä ajatuksissa hän pysyi kunnes lohenvärinen, lämmin liha oli hänen suussaan. Hänen hampaansa iskeytyivät siihen. Hän söi! Ihme oli tapahtunut! Se tuntui niin kummalliselta, että hän heräsi siihen. Oli pimeä ja hän makasi selällään ja päästeli lyhyitä, tyytyväisiä röhähtelyjä ikäänkuin porsas. Hänen poskipielensä liikkuivat ja liha narskui hänen hampaissaan. Hän ei liikahtanut ja pian hän tunsi kuinka pienet sormet koskettivat hänen huuhaan ja työnsivät pienen lihapalan hänen suuhunsa. Ja ei niin paljon syystä, että Kit vihastui, vaan sentähden, että Kit ei tahtonut syödä enempää, Labiskwee itki itsensä uuvuksiin hänen käsivarrellaan. Mutta Kit jäi valveille ja miettimään naisen rakkautta ja tuota ihmeellistä arvoitusta — nainen.
Valkeni sitten päivä, jolloin ruokavarat loppuivat. Korkeat vuorenharjanteet häipyivät etäisyyteen. He olivat nyt kuluttaneet voimansa tyystin loppuun ja kun heillä senlisäksi ei ollut mitään syötävää, niin koitti pian se levolle käynnin päivä, jota seuraavana aamuna he eivät jaksaneet nousta jalkeille. Päästyään jotenkuten pystyyn Kit lyyhistyi heti takaisin maahan ja nelinryömin hänen täytyi tehdä nuotio. Labiskwee taasen horjahti joka yrityksellä yhä uupuneempana takaisin. Niin vajosi Kit hänen vierelleen ja hänen huulillaan väikkyi katkera hymy miltei koneellisesti koettaessaan tulentekoa. Sillä eihän ollut mitään tulella keitettävää ja päiväkin oli verrattain lämmin. Hiljainen tuulenhenki huojutti kuusenoksia ja nopeasti sulavan lumen synnyttämät lukuisat purot solisivat hiljaisuudessa kuin vieno musiikki.
Labiskwee makasi täydellisessä horrostilassa ja hengitti niin heikosti, että Kit vähän väliä luuli hänen kuolleen. Iltapäivällä Kit heräsi oravan kuherteluun. Hän koetti edetä nuoskeassa lumessa vetäen raskasta pyssyä perässään. Hän ryömi käsin ja polvin tai horjui joka askeleella kaatuen kohti oravaa, joka tästä närkästyen lakkasi karahtelemasta paeten hänen edellään hitaasti ja viekottelevasti. Yhteen menoon hän ei jaksanut ampua, ja orava ei ottanut pysyäkseen hetkeäkään paikoillaan. Ajottain Kit kiemurteli lumisohjussa ja itki ääneensä voimattomuuttaan. Toisin ajoin oli kuin olisi hänen elämänliekkinsä kokonaan sammunut, ja pimeys laskeutunut hänen ylitseen. Hän ei voinut sanoa kuinka kauan hän oli ollut pyörryksissä, mutta kun hän heräsi olivat hänen vaatteensa iltakylmässä jäätyneet vastamuodostuneeseen jääriitteeseen. Orava oli mennyt menojaan ja uuvuksiin asti kamppailtuaan pääsi Kit jälleen Labiskween luo. Niin hirveän heikontunut hän oli, että hän makasi kuin kuollut mies koko yön, eivätkä unet vaivanneet häntä.
Aurinko loisti taivaalla ja tuo samainen orava kurahteli puissa, kun
Kit heräsi Labiskween koskettaessa kädellään hänen poskeaan.
— Pane kätesi sydäntäni vastaan, rakkaani! —sanoi Labiskwee ja hänen äänensä soi kirkkaana joskin hiljaisena, kuin hyvin kaukaa tulleena. — Minun sydämeni on minun rakkauteni ja se on nyt sinulla kädessäsi. —
Kului sitten pitkä aika, ennenkuin hän jälleen aukaisi suunsa. — Pidä aina mielessäsi, ettei etelään ole mitään tietä. Peurakansa tietää sen hyvin. Länteen — sinne on tie — sinä olet jo melkein siellä — ja sinä saavut perille. —
Kit makasi kuolemantapaisessa horrostilassa, kunnes Labiskwee hänet jälleen herätti.
— Paina huulesi minun huulilleni — sanoi tyttö. — Minä tahdon kuolla sillä tavoin. —
— Me kuolemme yhdessä, rakas tyttöseni — kuului Kitin vastaus.
— Ei! — Labiskwee vaiensi Kitin heikolla, vapisevalla kädenliikkeellä ja hänen äänensä oli niin äärimmäisen hiljainen, että sitä tuskin kuuli ja kuitenkin eroitti Kit jokaisen sanan. Labiskwee haki jotakin huppukauluksensa sisästä ja veti sitten esiin pienen pussin, jonka painoi Kitin käteen. — Ja nyt sinun huulesi rakastettuni. Sinun huulesi minun huulilleni ja sinun sydämesi minun sydäntäni vastaan. —
Ja tämän pitkän suudelman aikana valtasi pimeys jälleen Kitin ja tultuaan tuntoihinsa hän tiesi olevansa yksin ja että hänenkin täytyisi kuolla.
Hän huomasi kätensä lepäävän pussilla. Hän hymyili uteliaisuudelle, mikä sai hänet tarttumaan sidehihnoihin ja avaamaan sen. Pussista valui ulos ruokavaroja. Kit tunsi jokaisen palan ja kaiken oli Labiskwee varastanut Labiskweelta — leivänpaloja, jo kauan sitten säästöönpantuja, jo sitä ennen kuin McCan oli kadottanut jauhopussin; pienen pieniä peuranlihanokareita ja — viiluja, joissa useassa näkyi hampaitten jälkiä; talipyörylöitä; koskematon jäniksen takajalka; valkean portimon takajalka ja hieman etujalkaa, jossa näkyvistä merkeistä saattoi päättää hänen hampaittensa vastahakoisesti luopuneen niistä. Säälittäviä jätteitä, traagillisia kieltäymyksiä. Pieniä muruja, jotka Labiskween uskomaton rakkaus oli varastanut hänen kauheasti nälkiintyneeltä ruumiiltaan. Hurjasti nauraen sinkautti Kit pussin sisällön puoleksi jäätyneelle hangelle ja vajosi takaisin pimeyteen.
Hän uneksi. Yukon juoksi kuiville. Hän kuljeskeli uoman pohjaa vältellen liejuisia lätäköitä ja kallionkupeita, jotka vesi oli hionnut sileiksi, ja hän poimi kultakimpaleita. Niitten paino kävi hänelle taakaksi, kunnes hän havaitsi, että niitä saattoi syödä. Ja hän söi niitä ahmien. Sillä itse asiassa mitä arvoa olisi kullalla, jota ihmiset niin suuresti kunnioittivat, ellei se kelpaisi syötäväksi?
Niin heräsi hän uuden auringon paisteeseen. Hänen aivonsa olivat ihmeteltävän selvät ja hänen silmänsä eivät enää nähneet mahdottomia asioita. Eikä hänen ruumiinsakaan enää vapissut. Tuntui siltä kuin joka veripisara olisi riemuinnut, kuin olisi kevät tunkeutunut häneen. Suopea hyvinvointi oli laskeutunut hänen ylitseen. Hän kääntyi herättämään Labiskweeta, mutta nyt hän näki ja muisti, mitä oli tapahtunut.
Hän päätti koota ruuanrippeet, jotka hän oli heittänyt hangelle mutta ne olivat poissa. Ja hän tiesi, että juuri ne olivat olleet kultakimpaleita, joita hän kuumeisessa unessaan oli luullut Yukonin kullaksi. Niistä hän tietämättään oli ammentanut uutta elämänvoimaa, uhrista, jonka Labiskwee kuolemallaan oli kruunannut; Labiskwee, joka oli asettanut sydämensä hänen käteensä ja avannut hänen silmänsä näkemään suuren arvoituksen — naisen.
Häntä hämmästytti liikkeittensä helppous ja että hän jaksoi laahata Labiskween turkiksiin verhotun ruumiin sulaneelle hiekkavieremälle, johon hän kirveellä kaivoi hänelle haudan ja peitti sen hiekalla umpeen.
Kolme päivää hän syömättä kamppaili länttä kohden. Puolenpäivän tienoissa hän sortui muuan yksinäisen kuusen juurelle leveän, avoimena virtaavan joen partaalla, jonka hän varmasti luuli tuntevansa Yukoniksi. Ennen täydellisen pimeän tuloa hän irroitti kantamuksensa, sanoi hyvästit ihanalle elämälle ja kietoutui makuusäkkiinsä.
Hän heräsi uneliaaseen piipitykseen. Pitkä hämäränaika oli alkanut. Kuusessa hänen yläpuolellaan istui riekkoja. Nälkä ajoi hänet heti toimintaan, vaikkakin se tapahtui loputtoman hitaasti. Kului viitisen minuuttia, ennenkuin hän voi nostaa pyssyn maasta ja toiset viisi ennenkuin hän selällään maaten ja tähtäillen uskalsi hipaista, paukaus ei osunut. Yksikään linnuista ei pudonnut, mutta eivät ne poiskaan lentäneet. Ne pudistelivat vain siipiään, rapisuttivat kuusenoksia ja olivat velttoja ja uneliaita. Kit tunsi pakoitusta olkapäässään. Toinenkin laukaus meni ohi, sillä liipaistessaan oli hän tuskasta värähtänyt. Todennäköisesti hän oli viimeisten kolmen päivän kuluessa pudonnut, vaikkakin hän ei muistanut tapahtumasta mitään.
Riekot eivät olleet lentäneet pakoon. Hän taittoi makuuturkkinsa nelinkerroin ja asetti sen vasemman käsivartensa ja kylkensä väliseen aukkoon. Sitten hän kohotti pyssynperän poskelleen, tähtäsi ja laukaisi. Yksi lintu putosi, ja hän kurottautui kiihkeästi sitä ottamaan ja huomasikin ampuneensa siltä melkein kaiken lihan. Iso kuula ei ollut säästänyt muuta kuin kämmenellisen siekaleisia sulkia. Mutta yhäti riekot istuivat kuusessa, ja hän päätteli itsekseen, että niitä tuli ampua päähän. Hän latasi pyssynsä kerran toisensa jälkeen. Hän ampui sekä ohi että sai myös osumaan, ja riekkolaiskurit, jotka eivät lähteneet lentoon, putoilivat hänen päälleen kuin ruokasade — riekot, joitten elämä sammui, jotta hänen elämänsä säästyisi. Kaikkiaan niitä oli yhdeksän ja vihoviimein oli hän saanut murskatuksi pään yhdeksänneltäkin, minkä jälkeen hän yhä selällään maaten vuorotellen itki ja nauroi tietämättä miksi.
Ensimäisen riekon hän söi raakana. Sen jälkeen hän nukkui sillä aikaa kuin linnussa ollut elämä sulautui hänen elämänsä ylläpidoksi. Hän heräsi sitten pimeässä nälkäisenä, mutta kyllin voimakkaana jaksaakseen tehdä tulen. Ja päivän valkenemiseen saakka hän paistoi ja söi murskaten luita hampaillaan, jotka niin kauan olivat saaneet pysyä toimettomina. Tämän jälkeen hän nukahti heräten uuden yön pimeässä ja nukkui jälleen seuraavan päivän auringonpaisteeseen saakka. Ihmeekseen hän huomasi, että uusista puista sytytetty nuotio räiskyi ja että mustunut kahvipannu sihisi nuotion äärimäisillä hiilillä. Tulen vieressä tuskin käsivarren ulottuvilla hänestä istui Shorty poltellen kartuusipaperista kiertämäänsä savuketta ja mielenkiintoisesti tähyillen häneen. Kitin huulet liikkuivat, mutta hänen kurkkunsa oli kuin lamautunut ja rinnassaan hän tunsi kuin olisivat kyyneleet tulossa. Sitten kuroitti hän kätensä savuketta kohti ja nielaisi suurin siemauksin savua keuhkonsa täyteen.
— Minä en ole tupakoinut pitkiin aikoihin — hän viimein sanoi matalalla ja levollisella äänellä — hyvin, hyvin pitkiin aikoihin. —
— Etkä myöskään syönyt ulkonäöstäsi päättäen —
lisäsi Shorty.
Kit nyökkäsi ja osoitti kädellään ympärillä olevia riekonhöyheniä.
— En ennenkuin vasta viimeisinä päivinä — hän vastasi. — Tiedätkö, minä joisin kovin mielelläni kupposen kahvia. Se maistuisi mainiolta! Ja sitten pannukakku ja sianlihakimpale. —
— Ja pavut? — virkahti Shorty houkuttelevasti.
— Ne maistuisivat taivaallisilta. Huomaanpa jälleen olevani nälkäinen. —
Toisen valmistaessa ruokaa ja toisen syödessä kertoivat he lyhyesti elämyksistään sitten viimeisen tapaamisen.
— Klondykessä oli jäittenlähdön aika — lopetti Shorty kertomuksensa — ja meidän täytyi odottaa avovettä. Kaksi sauvoinvenettä ja paitsi minua kuusi miestä — sinä tunnet heidät kaikki, sukkelia veitikoita, ja lisäksi kaikenlaisia varusteita. Ja olemme saaneet ponnistella aikalailla päästäksemme perille — olemme sauvoneet, nousseet joen rannoille ja kulkeneet maitse. Mutta nyt putoukset heitä viivyttävät viikon verran. Siellä minä heistä erosin—he jäivät raivaamaan tietä, jota pitkin voivat vetää venheet. Minusta tuntui siltä kuin olisi minun jatkettava matkaani ja niin sulloin reppuuni evästä ja lähdin taipaleelle. Tiesinhän, että tapaisin sinut harhailemassa täällä ja kaiken tämän.
Kit nyökkäsi, tarttui Shortyn käteen ja puristi sitä lujasti. — Mutta nyt meidän on lähdettävä taivaltamaan — hän sanoi.
— Tuhat tulimmaista, sitä me emme tee! huudahti Shorty kiihkeästi. — Me jäämme muutamiksi päiviksi tänne, niin että saat kunnollisesti syödä ja levätä. —
Kit pudisti päätään.
— Kunhan tietäisit minkä näköinen olet — tenäsi Shorty.
Ja mikään houkutteleva näky Kit todella ei ollut. Hänen kasvonsa, mikäli iho oli ollut paljaana, olivat mustansinervät ja ruvessa monenmonista paleltumisista. Posket olivat sisäänpainuneet ja yläleuan hammasrivi törrötti kuin kampa parrasta huolimatta hyvän matkaa kutistuneen suun ulkopuolella. Otsalla ja syvällä päässä olevien silmien ympärillä iho oli kovasti pingoittunut ja vapaasti tuhertunut parta, joka luonnostaan oli kullankeltainen, oli tulen kärventämä ja nuotiosavun mustaama.
— Parasta, että pistät tavarat reppuun — sanoi Kit — Tahdon lähteä. — — Mutta sinähän olet heikko kuin vastasyntynyt lapsi. Sinä et kykene matkantekoon. Ja mihin kummalla sinulla on kiire? —
— Shorty, minä etsin Klondyken kalleinta aarretta, enkä saata viivytellä. Siinä koko juttu. Kokoa kantamukset. Se on ylevintä maailmassa. Se on paljon arvokkaampaa kuin kultajärvet ja kultavuoret, ihanampaa kuin seikkailut ja karhunliha ja karhunmetsästykset. —
Shorty istui ja tuijotti häneen silmät selkoselällään.
— Taivaan nimessä, mitä se sitten on? — kysyi hän käheällä äänellä. —
Tai oletko tullut ihkasten hulluksi?
— Ei minua mikään vaivaa. Kaiketi ihmisen on nähtävä nälkää, jotta hänen silmänsä avautuisivat näkemään kaiken sellaisena kuin mitä se todella on. Minä olen kaikissa tapauksissa kokenut asioita, joita en luullut maailmassa olevankaan. Minä tiedän, mitä nainen on — niin, nyt minä sen tiedän. —
Shorty aikoi sanoa jotakin ja hänen suupielistään ja silmiensä ilmeestä saattoi huomata sen olevan jotakin kujeellista.
— Ei, parempi ettet sano mitään — huokasi Kit sävyisästi. — Siitä asiasta et sinä ole perillä, mutta minä olen. —
Shorty antoi ajatuksilleen uuden suunnan. — Hm! Minun ei tarvitse olla profeetta arvatakseni naisen nimen. Toiset ovat menneet kuivattamaan Surprise laakea, mutta Joy Gastell sanoi, ettei hän halunnut mukaan retkelle. Nyt hän samoilee Dawsonin ympäristössä ja odottaa tuonko sinut palatessani mukanani. Ja hän on vannonut, että ellen sinua tuo, niin myy hän kaiken omaisuutensa ja pestaa kokonaisen armeijan aseellista väkeä ja marssii suoraa päätä Peuramaahan antaakseen vanhalle Snassille ja koko hänen joukolleen oikein perinpohjaisen opetuksen. Ja kunhan sinä nyt vain taltuttelet käpäliäsi muutaman sekunnin ajan, niin kokoan minä kantamukset ja selviydyn kanssasi matkaa jatkamaan. —
HÄNEN ISIENSÄ JUMALA
Aarniometsä, mieluisten huvitelmien ja hiljaisten murhenäytelmien temmellyspaikka, jatkui joka suuntaan. Täällä käytiin olemassaolon taistelua yhäti alkuperäisellä raakuudella. Englantilaiset ja venäläiset eivät näihin aikoihin olleet täyttäneet Sateenkaaren maata eikä Pohjois-Amerikan kultakaan ollut vallannut sen suuria lakeuksia. Susilaumat seurasivat vapaudessa eläviä hirvilaumoja saalistaen niistä heikoimmat ja kantavat eläimet, jotka ne iskivät hengiltä samalla säälimättömyydellä kuin tuhansia sukupolvia takaperin. Harvalukuiset alkuasukkaat tottelivat päälliköitään ja poppamiehiään; he karkoittivat pahoja henkiä, polttivat noitia, taistelivat naapureittensa kanssa ja söivät vihollisensa mielihyvällä, mikä asiantila todisti heidän vatsojensa erinomaisen kunnon. Mutta näihin aikoihin maan kivikausi läheni loppuaan. Tuntemattomien erämaitten raivaamattomilla teillä lähenivät teräksen tuojat — vaaleaveriset, sinisilmäiset ja tarmokkaat miehet, lannistumattoman rotunsa edustajat. Sattumalta tai tarkoituksellisesti, yksittäin, kaksittain tahi kolmekin yhteenliittyneinä, he saapuivat — kukaan ei voinut sanoa mistä — taistelivat, kaatuivat tai kulkivat edelleen — tietämätöntä minne. Papit raivosivat heitä vastaan, päälliköt kokosivat sotilaansa, kivi törmäsi teräkseen, mutta turhaan. Samoin kuin vesi tihruu ääriään myöten täydestä vesialtaasta, samoin hekin ilmaantuivat läpi synkkien metsien ja vuorensolien, sousivat kanooteissa yli vesialueitten tahi tasoittivat mokkasiineillaan ladun susikoirilleen. He polveutuivat suuren suuresta suvusta, mutta turkiksiin puetut Pohjolan asukkaat eivät siitä vielä olleet tietoisia. Usea nimeämätön kulkija taisteli täällä viimeisen kamppailunsa heittäen henkensä revontulien kylmässä loisteessa samoinkuin hänen veljensä tekivät troopillisten maanosien hiekka-aavikoilla: ja kuten he tulevat vastaisuudessakin tekemään, kunnes heidän rodulleen asetettu päämäärä on saavutettu.
Keskiyö läheni. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi ruusunpunainen hohde, joka vaaleni länttä kohden ja tummeni itään, muistuttaen näkymättömän keskiyön auringon olemassaoloa. Häviävä päivä ja aamunsarastus seurasivat niin lähi toisiaan, että mitään yötä ei ollut — päivä vaan yhtyi uuteen päivään tuskin huomattavan auringonkierroksen kautta. Sadelintu piipitti hiljaisen "hyvää yötä" ja punarinta-satakieli kuulutti täydellä kurkulla "hyviä huomenia". Yukonin keskeltä olevalta saarelta päästeli lauma villilintuja loppumattomia valituksia ja kauempaa joelta kuului jääkuikan ivallinen vastaus.
Etualalla rantaa, joka tällä kohdin oli muodostunut niemekkeeksi, seisoi useammassa perättäisessä rivissä puunkuoresta valmistettuja kanootteja. Norsunluupäiset keihäät, luukärkiset viinet, pukinnahkaiset jousenjänteet ja yksinkertaiset vitsasverkot osoittivat, että lahnalla joessa parhaillaan oli kutuaikansa. Taaempaa, kuivatustelineitten ja eläinten nahoilla päällystettyjen telttojen luota kuului kalapyydystäjien ääniä. Vallattomat pojat temmeskelivät keskenään tahi kujeilivat tyttöjen kanssa, kun sitä vastoin vanhemmat naiset, jotka sukua lisäämällä jo olivat täyttäneet tarkoitusperänsä, eivät ottaneet osaa toisten leikinlyöntiin, vaan jutellen keskenään punoivat köyttä viiniköynnöksien vihreistä juurista… Heidän jalkojensa juuressa leikkivät ja torailivat heidän alastomat jälkeläisensä kieriskellen liassa ruskeankeltaisten susikoirien kanssa.
Leiripaikan toisella puolella, täysin erillään siitä seisoi toinen leiri, jossa oli kaksi telttaa. Tämä leiri kuulut valkoiselle miehelle. Ja ellei muu, niin jo yksistään paikan valinta oli omansa ilmaisemaan tämän seikan. Hyökkäyksen sattuessa hallitsi se intiaanien asemapaikkaa sadan yardin alalta: puolustuksen tullessa kysymykseen oli "sillä etuna, että se sijaitsi korkealla mäellä, josta"oli vapaa näköala; jos vihdoin tappio sattuisi oli kahdenkymmenen yardin päässä jyrkkä mäki, jota pitkin tie johti suoraan kanooteille alhaalla.
Toisesta teltasta kuului sairaan lapsen oikukasta itkua ja äidin rauhoittavaa laulua. Ulkona, sammuvan nuotion ääressä istui kaksi miestä keskustellen keskenään.
— Mitä? Minäkö rakastaisin kirkkoa kuin uskollinen lapsi? Hyvä! Rakkauteni siihen on niin suuri, että päiväni ovat menneet sitä paetessani ja yöt raskaissa unelmissa tehdessäni itselleni tiliä tästä rakkaudestani. Kuulkaa! — Puoliverisen ääni muuttui vihaiseksi murinaksi. — Olen syntynyt Red Riverillä. Isäni oli valkoihoinen, yhtä valkoinen kuin te. Mutta te olette jenkki, hän oli syntyään englantilainen ja sivistyneen miehen poika. Äitini taasen oli päällikön tytär ja minä olin mies. Niin, helppoa ei ollut määritellä minkälainen veri suonissani virtasi, sillä asuinhan valkoisten parissa, lukeuduin heihin ja isäni sydän sykki minussa. Ja sitten sattui niin, että siellä oli tyttö — valkoinen — joka katseli minua suopein silmin. Hänen isänsä omisti suuria maa-aloja, paljon hevosia, ja hän oli mahtava henkilö omiensa keskuudessa ja ranskalainen alkuperältään. Hän sanoi, että tyttö ei ollut selvillä siitä mitä todella tahtoi, hän keskusteli paljon tyttärensä kanssa ja oli kovin vihastunut tapahtuneesta.
Mutta tyttö tiesi mitä tahtoi, sillä pian me seisoimme papin edessä. Mutta tytön isä oli ollut meitä nopeampi ja pettävin lupauksin oli hän saanut kirkonpalvelijan kieltämällä meiltä siunauksensa asettamaan niin, ettemme voisi elää yhdessä. Kuten kirkko ensi aluksi ei ollut tahtonut siunata syntymistäni, samoin se nyt kielsi avioliittoni ja tahri käteni ihmisverellä. Hyvä! Tällä tavoin on minulla siis syytä rakastaa kirkkoa. Sentähden minä iskin pappia vasten hänen juorusuutaan, ja me otimme pari nopeata hevosta, tyttö ja minä, ja ratsastimme Port Pierreen, jonka papin tiesimme olevan hyväsydämisen ihmisen. Mutta aivan kintereillämme seurasivat tytön isä ja veljet ja hyvät ystävät.
Ja me taistelimme hevosten kiitäessä täyttä laukkaa, kunnes olin lyönyt kolme alas satulasta, ja ne toiset jatkoivat Port Pierreen. Mutta me, tyttö ja minä, käännyimme vuorille itään ja metsiin, ja me elimme yhdessä, mutta meitä ei oltu vihitty — ja se oli hyvän kirkon ansio, kirkon, jota rakastin niinkuin uskollinen poika. —
— Mutta pankaa nyt merkille, sillä tässä tulee esiin tuo naisen kummallisuus, jota yksikään mies ei voi käsittää. Yhdessä satuloista, jotka tyhjensin, oli hänen isänsä, ja hevoset, jotka tulivat jäleltäpäin, musersivat hänet kavioillaan. Tämän me näimme, tyttö ja minä, mutta minä olisin sen unohtanut, ellei hän olisi sitä muistanut. Ja hiljaisina iltoina, kun päivän metsästys oli päättynyt, nousi se meidän välillemme, samoin yön äänettömyydessä nukkuessamme tähtien alla, juuri nyt kun meidän olisi täytynyt olla yksi. Se seurasi meitä kaikkialle. Hän ei siitä koskaan puhunut, mutta se istui tulemme ääressä ja vieraannutti meidät toisistamme. Tyttö koetti työntää sen luotaan, mutta silloin se juuri kiihdyttikin hänen mieltänsä, niin että saatoin lukea sen hänen silmistään ja kuulla hänen epätasaisesta hengityksestään. —
— Sitten synnytti hän minulle lopuksi lapsen — tytön — ja kuoli. Minä palasin äitini heimon luo hankkiakseni lapselleni mahdollisuuden elää. Mutta käteni olivat tahratut ihmisvereen, niin, huomatkaa, ne olivat kirkon ansiosta ihmisveren tahraamat. Ja pohjoisesta saapuneet ratsastajat etsiskelivät minua, mutta äitini veli, joka siihen aikaan oli päällikkönä isänsä jälkeen, piiloitti minut ja antoi minulle hevosia ja ruokaa. Ja me lähdimme, tyttäreni ja minä, kauas Hudsonlahden rannalle, jossa asusti vähän valkoisia miehiä, ja kysymykset, joita he tekivät, eivät olleet monet. Minä työskentelin yhtiön metsästäjänä, oppaana, ja koirienajajana, kunnes tyttäreni oli varttunut naiseksi, pitkäksi; ja solakaksi sekä kauniiksi katsannoltaan. —
— Te tiedätte, että talvi täällä on pitkä ja yksinäinen, ja että se helposti synnyttää huonoja ajatuksia ja rumia tekoja. Varastonhoitaja oli kovasydäminen mies ja rohkea. Mitään sellaista hänessä ei ollut, että naiset olisivat kiintyneet häneen. Mutta hän kiinnitti katseensa tyttäreeni, josta oli tullut nainen. Jumalan Äiti! Hän lähetti minut koirineni pitkälle matkalle, jotta sillä aikaa voisi — te ymmärrätte, hän oli kova mies, mies ilman sydäntä. Tyttäreni oli, voimmehan sanoa, kokonaan valkoinen ja hänen sielunsa oli valkoinen, ja hän oli kelpo nainen — no niin, hän kuoli.
— Yö oli jääkylmä kun palasin; olin ollut poissa muutamia kuukausia ja koirat ontuivat saapuessani perille. Intiaanit ja puoliveriset katselivat minua vaieten, ja; minä en sanonut sanaakaan, ennenkuin koirat olivat ruokitut ja minä itse olin syönyt navakasti kuten ainakin mies, jota työnteko odottaa. Sitten minä puhuin, pyysin selvitystä, mutta he ikäänkuin karttoivat minua peläten vihaani ja sen seurauksia. Sana sanalta tuli asia kuitenkin kerrotuksi, surkea asia, ja he ihmettelivät, että saatoin olla niin rauhallinen. —
— Kun he olivat lopettaneet, menin varastonhoitajan taloon rauhallisempana kuin nyt siitä kertoessani. Hän oli pelästynyt ja pyytänyt puoliverisiä auttamaan itseään, mutta nämä eivät hyväksyneet hänen tekoaan, vaan jättivät hänet yksin selviytymään asiasta. Silloin oli hän juossut papin taloon. Minä seurasin sinne. Mutta tullessani perille oli pappi ovella vastassani ja alkoi ladella lempeitä sanoja, että vihastunut mies ei saa mennä oikeaan eikä vasempaan, vaan on hänen käännyttävä suoraan Jumalan puoleen. Rukoilin häntä isän oikeutetun vihan nimessä päästämään minut edelleen, mutta hän vastasi, että voisin sen tehdä vain hänen ruumiinsa yli, ja sitten hän vannotti minua rukoilemaan. Nähkääs, se oli kirkko, jälleen kirkko, sillä minä menin hänen ruumiinsa yli ja lähetin varastonhoitajan tapaamaan tyttäreni oman jumalansa luo, joka on huono jumala ja valkoisten miesten jumala. —
— Niin jouduin peräänkuulutettavien luetteloon, alempana olevaan asemaan lähetettiin sana, ja minulle tuli kiire eteen. Katosin Suuren Orjajärven alueen kautta, Mackenzie-laaksoa alas pitkin ikuisia jäätiköitä, poikki Valkoisten Vuorien, ohi Yukonin suuren mutkan ja aina tänne saakka. Ja tähän päivään saakka ovat teidän kasvonne ensimäiset, mitkä sen jälkeen näen valkoisella miehellä. Ja toivottavasti viimeisetkin! Täällä oleva kansa, joka on minun kansaani, on yksinkertaista väkeä, ja se on nostanut minut kunniaan. Minun sanani on heidän lakinsa ja heidän pappinsa tottelevat käskyjäni, sillä muuten en minä heitä sietäisi. Kun puhun heidän nimissään, puhun omasta puolestani. Me vaadimme saada elää rauhassa. Teidän kansaanne me emme tarvitse. Jos me sallimme teidän istua tuliemme ääressä, niin teidän jäljessänne tulevat kirkkonne, pappinne ja jumalanne. Siis tietäkää: jokaisen valkoisen miehen, joka saapuu kylääni, minä pakoitan kieltämään jumalansa. Te olette ensimäinen, ja minä tahdon olla teille suopeamielinen. Mutta parasta olisi, että täältä poistuisitte ja mitä pikemmin, sen parempi itsellenne. —
— En ole vastuussa veljieni teoista — sanoi toinen merkityksellisesti hymyillen ja täyttäen piippunsa. Hay Stockard oli joskus yhtä ajattelevainen sanoissa kuin hän oli rohkea teoissa, mutta vain joskus.
— Mutta minä tunnen teidän rotunne — vastasi toinen. — Teillä on paljon veljiä ja te väkenne kanssa kuljette vain toisten edellä. Aikaa myöten he tulevat valtaamaan tämän maan, mutta ei minun aikanani Olen kuullut heidän jo saapuneen Suuren joen pääjuoksulle, ja hyvän matkaa alempana joella ovat venäläiset. —
Hay Stockard nosti päänsä yhdellä nykäyksellä. Tämähän oli yllättävä maantieteellinen paljastus. Hudson Bay-yhtiön asemalla Fort Yukonissa oltiin toista mielipidettä joen suunnasta; siellä otaksuttiin joen päättyvän Jäämereen.
— Yukon laskee siis Beringin mereen? — hän kysyi.
— Sitä en tiedä, mutta alempana ovat venäläiset, paljon venäläisiä. Ja sellaisia ei ole täällä eikä siellä. Voittehan mennä itse, niin näette omin silmin, mutta Koyukukia ylöspäin teidän ei pidä mennä, niinkauan kuin sotilaat ja papit tottelevat minun määräyksiäni. Niin kuuluu minun käskyni, Punaisen Babtisten, jonka sana on laki, ja joka on tämän kansan päällikkö. —
— Mutta jos en menisikään alas venäläisten, enkä takaisin veljieni luo? —
— Silloin joudutte te nopeasti jumalanne luo, joka on huono jumala ja valkoisten miesten jumala. —
Aurinko nousi veripunaisena pohjoiselle taivaanrannalle. Punainen Babtiste nyökkäsi kevyesti ja asteli: takaisin leiriinsä punarinta-satakielen liverrellessä.
Hay Stockard poltti piippunsa tyhjäksi tulen ääressä. Tuijottaessaan heikkenevään hiillokseen hän koetti ajatuksissaan seurata Koyukuk-joen tuntematonta yläjuoksua, tuon ihmeellisen joen, jonka pohjoisnavanpuoleinen retkeily päättyi täällä, missä se liitti vetensä liejuiseen Yukon-virtaan. Jos erään haaksirikkoutuneen merimiehen viimeisiin sanoihin oli luottamista, hän kun oli tehnyt tämän kamalan matkan maitse, ja jos hänen nahkaliiveistään tavattu pullo, joka sisälsi kultahiekkaa, jotain merkitsi, niin silloin olisi Pohjolan aarreaitta tuolla ylhäällä ikuisen talven maassa. Ja sinne johtavan portin kaitsijana seisoi Punainen Baptiste, tämä puolienglantilainen sekasikiö ja luopio, ja hän sulki tien.
— Haa! — Hay Stockard potkaisi hiilloksen sammuksiin. Sitten ojentautui hän laiskasti seisomaan ja kääntyi huolettomin ilmein katselemaan hohdetta pohjoisella taivaanrannalla.
2.
Hay Stockard sinkautti muutamia äidinkielensä karkeita, yksitavuisia kirosanoja. Hänen vaimonsa kohoitti katseensa padoista ja pannuista katsahtaen hänkin terävästi joelle. Vaimo oli kotoisin Taslinin maasta, ja hän oli oppinut määrittelemään miehensä kiihtyneet mielentilat. Koskipa kysymys taittunutta kengänhihnaa tai äkkinäistä hengenvaaraa, heti hän saattoi kuulemistaan kirouksista päätellä minkä arvoinen asia oli. Ja sentähden ymmärsi hän nyt, että kysymyksessä oli sellaista, mikä ansaitsi huomiota. Pitkä kanootti, jonka airoissa mailleen menevä aurinko välkehti, läheni joen yläjuoksulta käsin ohjautuen kohti maihinnousupaikkaa. Hay Stockard seurasi veneen kulkua jännittynein ilmein. Kolme miestä kohottautui ja kumartui, kumartui ja kohottautui säännöllisessä tahdissa; mutta punainen huivi, joka oli kierretty yhden miehen pään ympäri, veti hänen huomion puoleensa.
— Bill! — hän huusi. — Bill hei! —
Veltto jättiläinen kompuroi huojuvin; askelin toisesta teltasta ulos haukotellen ja hieroen unisia silmiään. Mutta uni karkkosi hänestä heti nähdessään vieraan kanootin.
— Tuhat tulimmaista! Tätä vielä puuttui! Senkin kirottu taivaaseen kaitsija! —
Hay Stockard kurottautui ottamaan pyssynsä, mutta ei sitä sitten ottanutkaan, hymähti vain katkerasti.
— Lähettäkää luoti hänen niskaansa — ehdotti Bill. — Siten hänestä helpoiten pääsemme. Varmasti hän turmelee meiltä kaiken jos päästämme hänet tänne. — Mutta Stockard hylkäsi tämän äärimmäisen ehdotuksen ja kääntyi käskemään vaimonsa palaamaan askareihinsa. Sitten huusi hän Billin pois rannasta. Kaksi kanooteissa seurannutta intiaania kiinnitti aluksen rantateloihin, ja kirkaspäähineinen matkustaja lähti astelemaan mäkeä ylös.
— Paavali Tarsolaisen lailla tervehdin minä teitä. Olkoon rauha ja
Jumalan armo teidän kanssanne! —
Tervehdys vastaanotettiin nyrpeällä vaiteliaisuudella.
— Hay Stockard, jumalankieltäjä ja filistealainen, tervehdykseni! Teidän sydäntänne hallitsee mammona, ilkeät henget raatelevat sieluanne ja teltassanne on nainen, jonka kanssa te elätte luvattomassa rakkaussuhteessa. Ja kaikkien näitten syntienne tähden olen minä, Sturges Owen, Jumalan lähetti, saapunut teidän luoksenne erämaahan kehoittamaan ja käskemään teitä ajoissa kääntymään ja katumaan pahoja tekojanne. —
— Säästäkää nuo lörpötyksenne, säästäkää! — keskeytti Hay Stockard suuttuneena. — Pian te tarvitsette kaiken taitonne, jos riittääkään, Punaista Baptistea vastaan, joka asuu tuolla. —
Hän osoitti kädellään intiaanileiriä, jossa Punainen Baptiste koetti saada selvyyttä vastatulleesta. Sturges Owen, valistaja ja Herran apostoli, meni jyrkänteen reunalle ja käski miehensä noutamaan leiritarpeet. Stockard seurasi häntä.
— Kuulkaa — tämä sanoi tarttuen lähetyssaarnaajaa olkapäähän. — Onko elämänne teille jonkin arvoinen? —
— Elämäni on Herran huomassa, minä olen vain mitätön työmies Hänen viinitarhassaan. —
— Voi, jättäkää jo tuo! Haluatteko, että teitä kidutetaan? —
— Jos se on Herran tahto. —
— No, sen päämäärän te täällä saavutatte millon tahansa, mutta sitä ennen tahtoisin teille antaa hyvän neuvon. Ottakaa se varteen tai ei — miten haluatte. Jäädessänne tänne keskeytyy työnne. Ja samainen kohtalo kohtaa ei vain teitä vaan niinikään seuralaisianne, Billiä, vaimoani — — —
— — — joka on Belialin tytär, eikä usko pyhään evankeliumiin — —
— ja minuakin. Paitsi kärsimyksiä itsellenne, tuotatte te niitä, myös meille. Paleltuani viime talvena yhdessä kanssanne, kuten hyvin muistanette, tiedän teidän olevan hyvän miehen ja hullun. Jos te pidätte velvollisuutenanne työskennellä pakanoitten hyväksi, niin pahaa siitä ei voine sanoa, mutta työnne mahdollisia seurauksia älkää unohtako. Tuo mies, Punainen Baptiste, ei ole intiaani. Hän on samaa rotua kuin mekin, hän on minunlaiseni visakallo ja yhtä mieletön mielipiteittensä kiihkoilija kuin tekin. Kun te molemmat kohtaatte, nousee helvetillinen melu, ja minulla ei ole vähäisintäkään halua sotkeutua selvittelyihinne. Ymmärrättekö? Noudattakaa neuvoani ja matkustakaa pois täältä. Seuratessanne jokea alas te tulette venäläisten luo. Heidän joukossaan on varmasti kreikkalaiskatolilaisia pappeja, ja he auttavat teitä pääsemään onnellisesti Beringin merelle — Yukon-virran suulle — ja sieltä ei sitten ole vaikeata palata sivistyneisiin oloihin. Luottakaa sanoihini ja lähtekää täältä niin pian kuin Herramme sen myöntää. —
— Se, jonka sydämessä Herra asustaa ja jonka kädessä on evankeliumi, ei pelkää ihmisiä eikä saatanaa — vastasi lähetyssaarnaaja järkähtämättömästi. — Tahdon tavata tuon miehen ja kamppailla hänen kanssansa. Yhdenkin luopion palauttaminen lammaslaumaan on suurempi arvoinen kuin tuhannen pakanan käännyttäminen. Se, joka on voimakas pahassa, saattaa tulla suureksi hyvänteossa, siitä on meillä esimerkkinä Saul, joka lähti Pamaskukseen saattaakseen kristittyjä vankeja Jerusalemiin. Tiellä kuuli hän Vapahtajan äänen, joka sanoi: Saul, Saul — miksi vainoot minua? Siitä lähtien Paavali muuttui Herran palvelijaksi ja hänestä tuli yksi kaikkein suurimpia sielujen pelastajia. Ja niinkuin tämä Paavali Tarsolainen, niin työskentelen minäkin Herran viinimäessä; tahdon kärsiä koettelemuksia ja tuskia, loukkauksia ja pilkkaa, lyöntejä ja kidutuksia Herrani nimessä. —
— Tuokaa tänne ylös se pieni teepussi sekä kattilallinen vettä — huusi hän seuraavassa silmänräpäyksessä seuralaisilleen. — Ja älkää unohtako hirvenlihaa ja paistinpannua. —
Kun hänen miehensä, jotka hän itse oli käännyttänyt, saapuivat rantaäyräälle, polvistuivat he kaikki kolme, kädet ja selkä lastattuina leiritarpeilla, ja kiittivät Jumalaa erämaan halki suorittamansa onnellisen matkan johdosta. Hay Stockard katseli heitä ivansekaisella tyytymättömyydellä; heidän liikkeittensä romantillisuus ja juhlallisuus ei liikuttanut hänen kovaa sydäntään. Punainen Baptiste seurasi yhä tapahtumia avonaisen paikan tuolta puolen; hän pani merkille rukoilevien tutunomaiset asenteet, ja hän muisteli nuorta naista, joka oli jakanut vuoteen hänen kanssaan tähtitaivaan alla vuorilla ja metsissä sekä tytärtään, joka lepäsi jossain synkän Hudson lahden rantamalla.
3.
— Hitto vie, Baptiste — en olisi saattanut edes ajatella sellaista. En hetkeäkään. Myönnän miehen olevan hullun ja suurtakaan hyötyä hänestä ei ole, mutta kaikissa tapauksissa en voi häntä luovuttaa, ymmärrättehän! —
Hay Stockard vaikeni ja koetti senjälkeen ilmaista sydämensä synnynnäisen siveysopin seuraavalla tavalla:
— Tuo mies on suututtanut minua, Baptiste, sekä nyt että aikaisemminkin, ja monet kerrat on hän tuottanut minulle kaikenlaisia ikävyyksiä. Mutta te ymmärrätte minua kun sanon — hän on samaa rotua kuin minä — valkoinen mies — ja — ja — niin, minä en voisi koskaan ostaa elämääni hänen elämällään, en vaikkapa hän olisi neekeri. —
— Olkoon niin — kuului Punaisen Baptisten vastaus. — Olen antanut teidän vapaasti valita. Palaan takaisin pappieni ja sotilaitteni kanssa, ja teidän on kiellettävä jumalanne tai muuten minä tapan teidät. Luovuttakaa pappi minulle, niin saatte itse lähteä rauhassa täältä. Muussa tapauksessa päättyy kulkunne tähän. Minun kansassani kytee vihamielisyys teitä kohtaan, jopa lapsissakin. Katsokaa tuonne — ne ovat nyt juuri varastaneet kanoottinne. —
Hän osoitti kädellään joelle. Joukko alastomia poikia oli vastakkaisella niemeltä uinut virran mukana kanooteille, joita he nyt kuljettivat poispäin ja edettyään rihlapyssyn kantaman ulottuvilta he kiipesivät veneenlaitojen yli ja sousivat maihin.
— Jättäkää pappi minulle ja te saatte kanoottinne takaisin. Niin.
Sanokaa mielipiteenne, mutta älkää hätäilkö. —
Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa osui vaimoon Taslinin mailta, vaimoon, joka istui lähettyvillä pitäen hänen omaa lastaan rinnoillaan ja hän olisi epäröinnyt päätöksessään, ellei olisi tullut katsahtaneeksi edessä seisoviin miehiin.
— Minä en pelkää — huomautti Sturges Owen. — Herra suojelee minua voimakkaalla kädellään, ja minä olen valmis menemään yksin tämän uskottoman leiriin. Vielä ei ole liian myöhäistä. Usko siirtää vuoria. Yhdennellätoista hetkellä voin käännyttää hänen sielunsa oikealle tielle. —
— Töytäiskää tuo Baptiste lurjus kumoon ja otamme hänet kiinni — kuiskasi Bill käheästi herransa korvaan lähetyssaarnaajan jatkaessa puhettaan pakanalle. — Pidämme hänet panttivankina ja kidutamme häntä, jos nuo toiset käyvät sietämättömiksi. —
— Ei — vastasi Stockard. — Annoin hänelle sanani, että hän voisi tulla rauhassa keskustelemaan kanssamme. Tavanmukaiset sodansäännöt, Bill — vain sodansäännöt. Ja hän on käyttäytynyt rehellisesti, on varoittanut meitä ja muutakin sentapaista, ja — niin enhän, hitto vie, voi rikkoa sanaani, mies! —
— Voitte joka tapauksessa luottaa siihen, että hän kyllä panee uhkauksensa täytäntöön. —
— Siitä ei ole epäilystäkään, mutta en tahdo, että puoliverinen voisi kerskua olevansa minun kunniallisempi. Mutta miksi emme suostuisi hänen pyyntöönsä — antamalla hänelle lähetyssaarnaajan teemme lopun koko jutusta? —
— Ee-ei — venytteli Bill epäröiden.
— Puristaako varpaitasi — mitä? —
Bill hieman punastui, mutta ei vastannut. Punainen Baptiste odotti yhä lopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen.
— Asianlaita on kuin kerroin. Saavuin teidän kyläänne, Baptiste, aikomuksella edetä Koyukukia ylöspäin. Tarkoitukseni eivät olleet pahat. Sydämeni oli vapaa pahasta. Ja on sitä nytkin. Niin ilmestyi tämä pappi kuten te häntä nimitätte. Minä en ole tuonut häntä tänne. Hän olisi tullut olinpa täällä tahi en. Mutta koska hän nyt on täällä ja hän kuuluu minun kansaani, niin olen minä velvollinen auttamaan häntä. Ja tässä sanassani aion pysyä. Ja mitään lastenleikittelyä siitä ei ole tuleva. Sillä kun leikki jälleen hiljenee, on kylänne oleva autio ja tyhjä ja teidän kansanne tuhoutunut aivan kuin suuren nälänhädän sattuessa. Tosin mekin häviämme samoin kuin useimmat sotureistanne — Mutta ne, jotka jäävät elämään, saavuttavat rauhan; outojen jumalien ja vieraitten pappien porina ei sitten enää tule surisemaan heidän korvissaan. —
Molemmat miehet kohottivat olkapäitään ja erkanivat; puoli-intiaani palasi takaisin leirilleen. Lähetyssaarnaaja kutsui molemmat seuralaisensa luokseen ja kolmisin he syventyivät rukoukseen. Stockard ja Bill hakkasivat kirveillään lähellä seisovat, harvalukuiset petäjät maahan ja laittoivat niistä sopivan varusteen. Lapsi oli nukahtanut ja vaimo asetti sen nahkakasan päälle, minkä jälkeen hänkin ryhtyi auttamaan leirin linnoittamisessa. Kun valmistukset olivat saatetut loppuun menivät molemmat miehet avonaiselle paikalle ja hakkasivat parista kohden pensaikon pois. Vastakkaiselta leiriltä kajahti sotarumpujen pärinä ja pappien äänet, näiden lietsoessa kansassa vihaa.
— Pahinta on että ne tulevat hyökkäämään joukottain — valitti Bill heidän palatessaan kirveet olalla takaisin.
— Ja että he odottavat keskiyön tuloa, jolloin on vaikea tähdätä. —
— Siis parhainta alkaa leikki heti. — Bill sieppasi kirveen asemesta rihlapyssynsä ja valikoi huolellisesti tuen itselleen. Eräs poppamies, joka oli heimolaisiansa pitempi, erottautui hyvin muusta joukosta. Bill tähtäsi häneen. — Onko kaikki kunnossa? — hän kysyi.
Stockard avasi ampumatarvelaatikon, osoitti vaimolle turvallisen paikan ja antoi merkin ampua. Poppamies kaatui. Hetken verran vallitsi täydellinen hiljaisuus, mutta sitten kuului raivokasta ulvontaa ja luunuolisade viilsi ilmaa.
— Haluaisinpa nähdä kaatamani lurjuksen — selitti Bill ladatessaan pyssynsä uudelleen. — Voisin vannoa ampuneeni häntä silmien väliin. —
— Mitäpä apua siitä olisi. — Stockard pudisti päätään alakuloisesti hymyillen. Baptiste oli kaikesta päättäen saanut tyynnytettyä sotaisimmat miehensä, sillä intiaanit eivät ryhtyneetkään laukauksen johdosta hyökkäykseen päivänvalossa, vaan peräytyivät nopeasti kylästä luodin kantaman ulkopuolelle.
Käännytysinnon kiihkeimmillään ollessa, kun Sturges Owen tunsi itsensä Jumalan käden suojelemaksi, olisi hän ilman pelkoa yksin uskaltautunut uskottomien leiriin yhtä valmiina ihmeen tapahtumiseen kuin marttyyri kuolemaan. Mutta sitä seuranneella odotusajalla hänen uskonvimmansa heikkeni ja luonnollinen itsesäilytysvaisto astui etualalle. Ruumiillinen kauhu voitti haltioituneen toivehikkuuden, rakkaus elämään kävi suuremmaksi kuin rakkaus Jumalaan. Mitään uutta tämä ei ollut. Hän tunsi uskonsa heikkenevän, kuten monasti aikaisemminkin. Olihan hän ennenkin taistellut sitä vastaan, mutta turhaan. Hänelle muistui mieleen, kuinka hän kerran keskellä vuolasta virtaa seuralaistensa mielipuolten tavoin taistellessa hirmuisia jäävuoria vastaan vaarallisimmilla hetkellä oli heittänyt airon kädestään ja alkanut hädissään huutaa Jumalalta armoa. Ja sentapaista oli hänelle sattunut muulloinkin. Tämänlaiset muistot eivät olleet mieluisia. Hän tunsi häpeävänsä sielunsa heikkoutta, sitä, että ruumis niin helposti anasti ylivallan. Mutta — rakkaus elämään, rakkaus elämään! Sitä hän ei voinut tukahduttaa. Se se oli saanut hänen esi-isänsä jo ammoisista ajoista saakka jatkamaan sukua ja se häntäkin velvoitti tekemään samoin kuin he. Hänen urhoollisuutensa, jos sitä siksi voi nimittää, oli uskonkiihkon tuotetta, kun sitä vastoin Stockard ja Billin rohkeus johtui syvälle juurtuneesta ihanteellisuudesta. Heidän rakkautensa elämään ei ollut sen vähäisempi, mutta rakkaus rodun perintätapoihin oli paljon voimakkaampi — hekin pelkäsivät kuolemaa, mutta silti he eivät halunneet häpeän hinnalla ostaa omaa elämäänsä.
Lähetyssaarnaaja nousi hetkellisen uhrautumishalun innoittamana. Hän puolittain ryömi rintavarustuksen yli mennäkseen vastakkaiseen leiriin, mutta pian hän vaipui voihkien maahan. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän alkoi ääneensä valittaa: — Henki on voimakas! Henki on voimakas! Kuka minä olen vastustaakseni Herran tahtoa? Jo ennen maailman luomista oli kaikki elämä kirjaan kirjoitettu. Minä vaivainen mato — kuinka voisin minä muuttaa sivua, edes yhtäkään sanaa siitä? tapahtukoon Herran tahto. —
Bill kurottautui rintavarustuksen yli, nosti papin ylös ja pudisti häntä rajusti sanaakaan sanomatta. Sitten jätti hän tämän värisevän hermoläjän ja käänsi huomionsa molempiin puoliverisiin. He eivät näyttäneet tuntevan pelkoa, vaan valmistautuivat innokkaasti lähenevään taisteluun.
Stockard oli puhellut hiljaisella äänellä Taslinin maalta olevan vaimon kanssa, ja nyt hän kääntyi katsomaan mihin lähetyssaarnaaja oli joutunut.
— Tuokaa hänet tänne — komensi hän Billiä.
Kun Sturges Owen oli asianmukaisesti asetettu hänen eteensä, sanoi hän käskevällä äänellä: — No niin — nyt teidän on tehtävä meidät mieheksi ja vaimoksi, mutta pian. — Senjälkeen kääntyi hän Billin puoleen ja jatkoi selittääkseen käytöstään: — Mahdotonta on edeltäkäsin tietää miten tämä jupakka päättyy ja senpä vuoksi parasta saada asiat järjestykseen. —
Nainen alistui empimättä valkoisen herransa käskyyn. Hänelle vihkiminen ei ollut mistään merkityksestä. Katsantokantansa mukaisesti hän piti itseänsä Stockardin vaimona jo siitä lähtien kuin he olivat asettautuneet yhteen. Molemmat soutajat olivat todistajina. Bill seisoi lähetyssaarnaajan vieressä ja piti varansa, ja kun sormuksen antamisen aika tuli, niin tarttui Stockard paremman puutteessa etu- ja keskisormellaan naisen sormeen.
— Ja nyt — suudelkaa morsianta! — komensi Bill. Ja Sturgen Owen oli liiaksi masennuksissa ollakseen tottelematta.
— Ja nyt ristikää lapsi! —
— Nopeasti ja kunnollisesti! —pauhasi Bill.
— Meidän on valmistauduttava pitkälle matkalle — selitti isä ottaessaan lapsen äidin sylistä. — Erään kerran ollessani pitkällä matkalla oli minulla muassani kaikkea, paitsi ei suoloja. Ja sitä matkaa en voi unohtaa. Jos nyt vaimo ja lapsi on yöllä saatettava yli virran, niin kaikkea on pantava mukaan. Ymmärräthän Bill — varovaisuus ei ole vahingoksi. —
Tuotiin astiallinen vettä ja kastetoimituksen loputtua kannettiin lapsi vaarattomaan nurkkaukseen rintavarustuksen suojaan. Nuo kaksi miestä sytyttivät tulen illallisen valmistamista varten.
Aurinko kiisi pohjoista taivaanrantaa. Sen puoleiset pilvet muuttuivat verenpunaisiksi. Varjot pitenivät, ilma hämärtyi ja metsän pimennoissa elämä vähinerin kuoleutui. Vieläpä villilintujen joelta kuuluva käheä katkatus harveni ja hiljeni. Mutta vastakkaisen leirin alkuasukkaitten aikaansaama melu sitä vastoin kasvoi kasvamistaan, rummut pärisivät ja hurjat sotalaulut halkaisivat ilmaa. Mutta kun aurinko laski, lakkasi melu.