XI. LÄHETYSTÖN ENSIMMÄINEN SUURI KOKOUS.
Ei liene koskaan ennen sellainen yleisö, kuin se, joka tiistai-aamuna kokoontui Palokunnantalolla, yhtynyt siellä. Ja yhtä harvinainen kuin yleisö oli kokousaika. Käsittelyjen piti alkaa klo 9, vaan minä saavuin sinne runsaasti tuntia ennen, saadakseni nähdä kaikkien lähetystön jäsenten saapuvan. Vaan liekö toisilla ollut sama toivo vai toimintahaluko heitä lie kiirehtinyt, en tiedä, kummikseni näin siellä porraskäytävän ja eteisen jo olevan väkeä täynnä ja taaja joukko heitti parastaikaa päällysvaatteitaan pukuhuoneeseen.
Keskiportailla, missä jäsenkortteja kysyttiin, oli tulppa tiellä. Eipä ollut kaikkien niin helppoa ahdingossa saada esiin hyvin kätkettyä lompakkoa, jossa tuo kallisarvoinen paperi oli, monella suureen paperiin käärittynä. Mutta mitään tungosta taikka ahdinkoa ei siellä sentään syntynyt. Siinä odotellessa sai katsella yhtä ja toista. Kaikkialla uusia kasvoja ja itse talokin ansaitsi tarkastamista. Jo ulkoapäin se on komean näköinen, vaan sisältä se oli kuin käytävä kirkonlehterille, vaikkakin portaat olivat leveämmät. Kahden puolen olivat kiilloitetut kaidepuut. Jo ovi oli vähän merkillinen, se kun antoi aika sysäyksen, ellei siitä kiireesti ehtinyt edestä pois, sitä oli soma nähdä, kun se itsekseen lupsahti kiinni. Kaikkia ne pääkaupungissa keksivät!
Eteisessä keskusteli pieni ryhmä uunin ympärillä. Eihän se kylmä ollut ulkona eikä sisällä, vaan tuollainen takkavalkea on aina hauska, vaikkapa sitten hiiliäkin poltettakoon. Toiset polttelivat letkapiippujaan ja toiset niitä sytyttelivät. Yksi pisti puolipalaneen tikun — säästääkseen, — uuniin ja otti sillä tupakkaansa tulta, ja tarjosi sitten äskentulleelle tuttavalleen nahkasen tupakkamassinsa ja siitä riippuvan messinkisen piipunrassinsa.
Kanslian ovella täytyi toistamiseen näyttää korttinsa; vaikeaa olisi kenenkään asiaankuulumattoman ollut päästä sisään. Pikkuhuoneissa syötiin parhaallaan aamiaista ja luultavasti sen vuoksi olivatkin nuoret niin aikaseen saapuneet.
Vielä toiset nauttivat lukuhuoneessa henkistä ravintoa. Pöydänpäässä joku tanakka lautamies piteli Suometarta käsivarren matkan päässä kasvoistaan ja tuntui rillien läpi, — jotka hän nenän varrelle oli asettanut, — tarkkaavasti tutkivan joka sanaa, ja hänen naapurinsa nojautui molemmin käsivarsin pöytään, lukien Päivälehteä. Aina toisinaan hän rystäillään naputti lehteä, väliin pahantuulen merkiksi jonkun lukemansa uuden «toimenpiteen« johdosta, väliin voimakkaasti naputtaen ja iloisesti hymyillen merkiksi, että hän täydelleen yhtyi toimituksen mielipiteeseen. Kaikki neljä aamulehteä olivat tänään, ikäänkuin jonkinlaisen senssuurin suopean oikun kautta, päässeet painoesteettä ilmestymään ja innolla niitä nyt luettiin, istuen pöydän ääressä taikka seisaaltaan. Usein tätä lukemista harjoitettiin puoliääneen mumisemalla ja väliin, jos oli joku erittäin huomattava paikka, innostui lukija sen ääneensä lukemaan toisille huoneessa olijoille. Eräs vanha valkeatukkanen herra oli yksin vetäytynyt ikkunaloukkoon ja näytti aivan vaipuneelta Nya Pressenin pääkirjoitukseen. Hän nähtävästi nautti lukiessaan kirjoitusta, jossa todistettiin Nov. Wremjan, Svjetin ja muiden Suomen «hyväntekijäin« väitteet lakiemme pyhyydestä vääriksi.
Kohta avattiin suuren salin ovet ja minä kiirehdin sinne, mutta taas eräs marsalkki pysäytti minut ovella. Jäsenkortit näytettiin täällä kolmannen kerran. Muutamissa minuuteissa täyttyi sali ja paikaltani sen yläpäästä saatoin nyt ensi kerran luoda yleissilmäyksen koko lähetystöön. Oli kuin eilisen kokouksen kuva jälleen olisi ollut edessäni, monin kerroin suurennettuna vain. Ja kumminkaan eilinen kokous ei ollut tarkka pienoiskuva, sillä täällä oli talonpoikainen aines paljoa valtavampi. Harmaa sarkapuku oli täällä yleisin ja minusta näytti, että 50—60 vuotisten ikäluokka oli lukuisammin edustettuna koko lähetystössä kuin uusmaalaisten joukossa.
Juhlallinen vakavuus kaikkien kasvoissa oli kumminkin samanlainen kuin edellisenä iltana ja erinomaisen vaikuttava oli jo se syvä hiljaisuuskin, millä käsittelyjen alkamista odotettiin; se kuvasi koko kansan kärsivällistä, hiljaista muutoksen odotusta. Yksitellen saapuivat valtuutetut yhä vielä saliin. Ja kun ainoastaan muutamia tuolirivejä salin perällä oli tyhjänä, asettuivat viimeksitulleet seisomaan puheenjohtajan paikan ympärille. Tunsin siinä joukossa useita uusmaalaisia sekä erinäisiä kansliaan kuuluvia henkilöitä.
Vihdoinkin — sanon vihdoinkin, en senvuoksi, että aika minusta olisi tuntunut pitkältä, vaan paremmin lukijaa ajatellessani — vihdoinkin suljettiin ovi ja sen ääressä syntyi tuokion tungos, jonka keskestä tuli näkyviin harmaja pää ja leveät hartiat, ja vakavin askelin nousi kunnianarvoinen talonpoika, Nurmeksen valtuutettu, entinen valtiopäivämies Mikko Heikura keskelle lavaa, pysähtyen siihen. Hän kehitti auki paperin, sovitti silmälasit kohalleen, pyyhkäsi tuuheaa leukapartaansa, loi sitten tutkivan katseen paperiin, jota hän kaksin käsin piteli niin kaukana kuin mahdollista ja vielä tyyneesti silmäiltyään koossaolevaa seurakuntaa, alotti hän koruttoman puheensa. Kun hän oli vanhin joukossa, oli kokouksen avaaminen jäänyt hänen toimekseen, ja ehdotti hän, että kuten tavallisesti puheenjohtaja ja sihteeri kokoukselle valittaisiin. Puolestaan ehdotti hän puheenjohtajaksi kapteeni Sundmanin Kuopiosta ja sihteeriksi tuomari Forsströmin Kristiinasta.
Läsnäolevat hyväksyivät ehdotuksen ja hiljaa, kuten oli tullutkin, lähti ukko vanhan valtiopäivämiehen arvokkuudella puhujalavalta. Yht'äkkiä nostettiin pöytä lavalle ja sen ääreen asettuivat virallisesti äsken valitut toimimiehet.
Pankinjohtaja Sundman, puheenjohtajamme, oli rotevakasvuinen, kuuskymmenvuotias mies, jonka koko käytös osotti hänen ennen olleen soturin. Piirteet syvät, miltei kovat, katse läpitunkeva, harmaa pää oli vielä tuuheatukkainen ja lumivalkoinen parta oli huolellisesti leikattu.
Sihteeri taas oli kookas keski-ikäinen mies, lyhyt punertava parta ja paksu tukka, jota hän usein sormin suki, ja hänen suurista, avonaisista kasvoista kuvastui jotakin epätoivon tapaista, kun keskustelu väliin ei tahtonut ottaa päättyäkseen.
Puheenjohtaja aikoi suorastaan siirtyä päiväjärjestykseen, mutta hänet keskeytti keskisalista tuleva syvä ääni: «Rukous!« Ja kaikkialta uudistui sama vaatimus: «Rukous!« Ja vasta kun eräs läsnäoleva pappismies, Kuhmolahden kirkkoherra Kärki, oli Korkeimman huomaan heittänyt asiamme ja kun lukkari Sirén, tyyneenä ja varmana kuin koskaan kotona Sotkamon kirkon lehteriltä, oli alottanut virren, ja sittenkuin vihdoin «Isä meidän« oli satojen huulten hiljaisen hyminän säestämänä luettu, käytiin luottamuksella ja innolla työhön.
Valmistusvaliokunnan vaali suoritettiin nopeasti; valmistavissa kokouksissa olivat ehdokkaat asetetut. Valittujen jäsenten nimet luettiin eikä sihteeri ollut ainoa, joka ne muistiin merkitsi. Moni taskukirja solahti esiin ja monen lyijykynän terä katkesi, kun raskaat kädet ponnistivat ikuistaakseen tuon tärkeän tapahtuman.
Valiokunta sai nyt toimekseen laatia ehdotuksen, miten ja milloin oli matkustettava ja olisi luullut, että kokous olisi voinut päättyä heti vaalintoimituksen jälkeen. Vaan niin ei tapahtunut. Suomalainen on hiljainen mies, vaan kun hän joskus joutuu tavallisesta hitaudestaan syrjään, ei hän heti pysähdy, ja silloin hän voi ruveta puheliaaksikin. Monen tunnin keskustelun jälkeen keskeytettiin vihdoin kokous ja kaikki nuo monet lausunnot saattoi yhdistää yhteen lyhyeen lauseeseen: Me matkustamme Pietariin.
XII. ONKO KENRAALIKUVERNÖÖRILLE ILMOITUS ANNETTAVA.
Jokaisessa kokouksessa lausuttiin suotavaksi, että käsittelyjämme ei olisi julkisuuteen päästettävä. Lähin syy oli se, että siten pian liioiteltuja huhuja suurista salaisista kokouksista olisi päässyt liikkeeseen ja mahdollisesti vaikuttanut, että koko lähetystön toimi olisi joutunut karille.
Nyt, kun näistä päivistä ainoastaan muisto on jälellä ja kun korkein virastomme nimenomaan on selittänyt, että lähetystö ei suinkaan mitenkään ollut vastoin maan lakeja, ei tietysti enää mikään salassapito ole tarpeeseen. Kun en kumminkaan ole tässä kokouksen käsittelyistä tarkemmin kertonut, niin riippuu se siitä, etten luule lukijalle olevan huvia itse lausunnoista. Ja sille, joka syvemmin tahtoo tutustua näihin historiallisiin tapauksiin, antaa se virallinen kertomus, jota lähetystön pöytäkirjain nojalla laaditaan, varmaankin parempia tietoja kuin tällaiset yksityisen tuokiokuvat.
Jo klo 5 kokoontui lähetystö uudelleen kuulemaan valmistusvaliokunnan ehdotusta.
Se oli, niinkuin kaikki nämä kokoukset, unohtumaton hetki. Mikä innostus ja tarmo, ja samalla, mikä tyyni arvokkuus olikaan tässä kokouksessa! Lujaa luottamusta huokuivat nuo vakavat sanat, jotka ikäänkuin suoraan kansan sydämmestä läksivät.
Milloin puhui professori Engström, Helsingin edustaja, joka muodoltaan eheässä lausunnossa ankarasti vastusti ehdotusta, että ennen lähtöä olisi käytävä kenraalikuvernöörin puheilla. Voimakkaasti ja innostavasti hän puhui, joten kaikki nousivat pystöön ja etäisimmät kiipesivät tuoleilleen, sillä kaikki tahtoivat nähdä puhujan voimakkaan, miellyttävän esiintymisen.
Milloin taas puhui puhujalavalta, johon valiokunnan jäsenet olivat asettuneet, nuori varatuomari Streng Käkisalmesta nuorekkaalla innolla ja kokeneen asianajajan varmuudella. Taikka kuunneltiin innolla tummapukuisen, lyhytkasvuisen, noin 50 vuoden ikäisen miehen — sanottiin, että se oli konsuli Wolff Viipurista — hehkuvaa isänmaanrakkautta, joka ilmeni hänen pontevista sanoistaan oikeuden vallasta.
Milloin taas esiintyi roteva pohjolainen talonpoika, tuota vapauttaan rakastavaa rotua, selittäen, että nyt kun lähetystö oli koolla, niin ei siinä ollut muuta kuin ajaa edelleen. Suomen kansa saa kyllä puhutella hallitsijaansa kumartelematta muita, arveli hän. Joku toinen kansan mies arveli, että ennen kaikkea oli lakia noudatettava, ja jos todella joku asetus määrää, että kotimaiselle hallitusmiehelle on tieto annettava kaikista asioista, joita aijottiin esittää keisarille, niin saattoihan sen ilmoittaa, luvan pyyntö se on toista.
Valiokunta oli kannattanut ilmoittamista ja siitä nyt pian yksinomaa keskusteltiin. Joka taholta puhuttiin puolesta ja vastaan. Väliin puhui lakimies, väliin kirkon mies, joka lyhyvin, harkituin sanoin lausui mielipiteensä. Väliin taas täytyi ihmetellä sitä juoksevaa sanatulvaa, joka kuului toiselta puolen salia, ja noustiinpa oikein seisomaan, jotta nähtäisiin puhuja, jonka syvä, sointuva ääni noin aivan rasittumatta näytti täyttävän tuon suuren salin, kunnes ääni värähdellen kajahti takasin tyheiltä lehtereiltä, kuin tuhansien näkymättömäin kuulijain todistamana. Hämmästyksekseen näki silloin puhujana seisovan siinä yksinkertaisen, harmajaan sarkatakkiin puetun talonpojan ja ehdottomasti tuli kysyneeksi: kuka on opettanut hänet, luonnonlapsen, noin puhumaan? Metsäkö vaiko koski vaiko rantalaineikon hyrsky on hänen sieluunsa laulanut nuo säveleet ja tuon pyhän tunteen, tuon lämpösen isänmaanrakkauden, joka nyt murtaa tokeet ja tekee tuosta vaatimattomasta auranmiehestä kaunopuhujan?
Niin jatkettiin väittelyä kauan. Vaikka eri mielipiteitä tuli esille loisti kaikkialta sama henki ja sama isänmaanrakkaus ynnä kaunis yhtenäisyydentunne. Aina väliin keskeytti puheenjohtaja keskustelun, lyhyvin lausein huomauttaen, että jostakin asiasta «siis« oltiin yhtä mieltä. Mutta sillävälin kuin hän puhui, tulvahti usein puolentusinaa «herra puheenjohtajaa« häntä vastaan kokouksen puolelta ja ne selvästi osottivat, ettei vielä oltu ehditty asian päähän, ja niin alkoi keskustelu taas.
Vihdoin näkyi puheenjohtajan kärsivällisyys loppuvan. Hän nousi ja tehden kokoonvedon kokouksen käsittelyistä laati hän sellaisen päätöksen, että kenraalikuvernöörille seuraavana aamuna erityisen valiokunnan kautta annettaisiin tieto matkasta Pietariin.
Pari tuntia oli niin nopeasti kulunut ja syvä hämärä peitti jo salin, josta nuo leveät lehterit sulkivat valon. Ainoastaan yksi yksinäinen laskevan auringon säde tunkeutui esiin pilarin ja ikkunanpielen lomitse. Se hiipi hiljaa ja sulavana puhujalavan poikki, heijasti jonkun pystyssä seisovan herran lumivalkoisesta rinnustasta, kohtasi laskeutuessaan sihteerin kumaraa päätä ja pani hänen tuuhean tukkansa loistamaan punaselta kullalta, ja lupasi vihdoin puheenjohtajan vasemman käden valkoista kalvostinta, joka juuri oli laskeutumassa päättävällä liikkeellä pöytää kohden. Vielä leimahti se erään lavalla seisovan nuoren herran kultapuitteista kakkulaa vastaan ja kirkasti muutamaan harmajaan takkiin kiinnitettyä kunniarahaa ja sen leveää kannatinnauhaa, joten se loisti purppuralta ja kiinnitti satojen katseet tuohon pieneen mieheen.
Pian valaisivat muutamat sähkölamput lavaa, koko sali oli muuten iltakauden puolipimeä, vaan se näytti yhä vain kiihoittavan keskusteluja muutamista muista asioista, jotka nyt otettiin puheeksi. Harvat enää paikoillaan istuivat. Puhujalavaa ympäröitsi tiheä ihmisjoukko joka taholta ja ensimmäisillä riveilläkin oli jo ruvettu tuoleille nousemaan. Lavakaan ei enää näkynyt jäävän noiden kuudentoista valiomiehen yksinomaiseksi tyyssijaksi; ensiksi yksitellen, sitten joukottain sinne noustiin. Vaan hiljaisesti ja sävyisästi kaikki tapahtui, ei kuulunut kiivasta sanaa eikä huomannut viattominta kyynärpäänsysäystä. Into vain oli pinnistynyt ja halu saada olla mukana oli kasvanut ja se se rohkasi ujot suomalaiset heidän itsensä siitä tietämättä.
Kaikki adressinallekirjoitukset olivat nidotut tummanpunaisiin nahkakansiin ja puheenjohtaja ehdotti, että nuo 26 nidosta ensimmäisellä junalla lähetettäisiin Pietariin, jotta olisivat turvassa, kävi miten kävi. Kun vielä muutamat puhujat olivat siitä lausuneet ajatuksensa, päätettiin että kymmenkunta valtuutettua yöjunalla matkustaisi adressin mukana, samalla huoltapitämään lähetystön vastaanottamisesta tuohon vieraaseen kaupunkiin.
Kello oli lähes yhdeksän, ennenkuin kokous päättyi ja vielä kauan jatkettiin väittelyä pikkupöytäin ääressä ravintolahuoneessa, jossa nautittiin teetä ja voileipiä ja vanhat herrat tekivät iltatotinsa ja siinä levähdellen kokosivat ajatuksiaan. Joku rahvaanmies tarjosi uudelle tuttavalle olutlasin, joka verkalleen, pienin siemauksin, nautittiin juhlallisessa äänettömyydessä; toiset joivat kahvia leivän kanssa. Ei kukaan pannut pahakseen, että eräs edustaja veti saappaat jalastaan ja esiintyi sukkasillaan. Ne olivat ihka uudet, pitkävartiset saappaat, joista kenen tahansa olisi kannattanut ylpeillä, ja jokainen tietää, miten uudet kengät voivat kiusata jalkaa, varsinkin jos saappaat ovat uusmuotiset, teräväkärkiset kirkkosaappaat.
Oli hyvin myöhä, ennenkuin taas tänä yönä tulin kotiin ja hiljaa hiivin vuoteelleni, ett’en herättäisi Brunströmiä. Hän palkitsi minua herättämällä minut aikusin ylös seuraavana aamuna. Hän oli tapansa mukaan noussut hyvin aikaseen ja oli juuri saanut valmiiksi kotiin lähetettävän kirjeen.
«Näin unta Valkosista hevosista«, kertoi Brunström. «Merellä ne merkitsevät myrskyä eikä ne ole hyväksi maallakaan. Parasta kirjoittaa niinkauan kuin saa. Kohta tästä kai matkalle lähdetään ja kuka sen tietää, milloin sitten voi kirjoittaa.«
Hyvissä ajoin olimme taas Palokunnantalolla, jossa kokouksen piti alkaa klo 9.
XIII. PARI LÄHETYSTÖN JOHTAJAA.
En ensi hetkestä ollut voinut yhtyä tuohon ehdotettuun paraatimarssiin Eteläesplanaatinkadulle. Ja monesta lausunnosta, joita kuulin eteisessä, ravintolassa ja kokoussalissa olin saanut sen käsityksen, että yleinen mielipide oli sama. Valiokunta keskusteli parastaikaa yläkerrassa ja runsas puolituntinen määräajasta meni, ennenkuin sen jäsenet, salkkukainaloinen sihteeri etupäässä, astuivat alas ja ikäänkuin tuntien edesvastuunsa painon varovasti asettuivat hoikkajalkaisille tuoleille lavalle. Heti senjälkeen astui sisään puheenjohtajakin, joka tänään, arvatenkin tuon aijotun tervehdysretken takia, oli frakissa.
Häntä seurasi keski-ikäinen, lyhyenläntä, mustaan, pitkään takkiin puettu herrasmies. Hän astui pitkin askelin, joka askeleelta hiukan, mutta hyvin kuvaavasti, kumartaen; pää oli kuin jäykistynyt etukumaraiseen asentoon, — vaikkei olisi kirjoja nähnytkään, joita hän kädessään puristi, olisi koko käytöksestä kumminkin kohta tuntenut pappismiehen. Se oli pastori Johannes Bäck, Tyrvään edustaja ja samoin koko maan papiston kunnioitettava edustaja, ja hänestä tuli tästä hetkestä lähtien yksi lähetystön etevimpiä miehiä.
Kun hän korotti mahtavan äänensä laskeusi ihmeellisen juhlallinen mieliala tuohon äsken niin levottomaan kokoukseen. Tuo suuri juhlasali, jossa räikyvä tanssisoitto niin usein on naurun ja meluavan pilan keskitse soinut, muuttui temppeliksi, josta vanhurskauden Jumalalle hartaita rukouksia kohosi. Tuo vieressäni seisova, vanha, ahavoittunut mies, joka kenties ei ollut itkenyt sitten suurten katovuosien, jolloin halla tärveli hänen peltonsa ja rutto riisti puolison ja lapset hänen rinnaltaan, tuo jäykkä mies, jonka rinta siitä pitäin oli jäätynyt kovaksi kuin routa, hänkin itki siinä kuin nainen. Yksinpä Turun ylpeä edustaja, kreivi, joka pitkänä ja tuimana seisoi pylvääseen nojaten tuolla taaempana, pyyhki sumua silmälaseistaan ja katseli miettivänä lattiaan.
Rukouksen päätyttyä kertoi puheenjohtaja valiokunnan käsittelyjen tulokset. Oli ilmestynyt asianhaaroja, jotka vaativat, että tuo edellisenä iltana päätetty tervehdysretki oli peruutettava. Myrskyinen hyvähuuto osotti kokouksen hyväksymisen tälle päätökselle.
Olin aluksi taipuvainen uskomaan, että koko valiokunta, samoinkuin ystäväni Brunström, oli nähnyt varoittavan unen. Mutta pian kuulin, että tähän johtajain muuttuneeseen päätökseen muutkin seikat kuin unet olivat vaikuttaneet.
Olivatko ne pelkkiä huhuja nuo, jotka taas pilaa tekivät? Olivatko tosia nuo kertomukset keksityistä juonista, joiden tänä aamuna oli tarkoitus tehdä mitättömäksi koko lähetystö. — — Kenties vastainen tutkija on saava täyden selon niistä juonista, joita kuluneena yönä oli suunniteltu.
Useat lavalla seisovat puhujat, jotka edellisenä iltana olivat tervehdysretkelle kehottaneet, sanoivat nyt hyvillä syillä tulleensa toiseen päätökseen ja vanhalta paikaltaan salin alareunasta nähtiin professori Engström taas terottavan näkökohtiaan, jotka kehottivat muitta mutkitta junamatkalle lähtemään. Hyvähuudot, jotka hänen puhettaan seurasivat, tuntuivat mielestäni ratkaisevan koko asian.
Mutta keskisalissa todisteli vielä eräs hieno vaan terävä ääni, joka lähti hintelosta, kalpeakasvoisesta, mustilla silmälaseilla varustetusta miehestä, että ennen matkaa oli kaikissa tapauksissa kenraalikuvernöörille tieto annettava. Muuten ei ainakaan hän, Elias Mäntymäki Savitaipaleelta, aikonut lähteä mihinkään. Mutt'ei hän eikä eräs rotevakasvuinen talonpoika, joka lavalta kovalla äänellä samaa ehdotti, saaneet kannatusta. En epäile, että nämä miehet olivat yhtä isänmaallisia kuin kuka muu tahansa. Enkä ole kertonut tätä moittiakseni, vaan juuri osottaakseni, että lähetystöön kuului kansalaisia omalla vakaumuksella, eikä mitään «joukkoa«, jota jotkut herrat johtivat.
Paitsi pastori Bäckiin saivat lähetystön jäsenet tässä kokouksessa tutustua erääseen toiseen henkilöön, jonka nimi siitä asti liittyi lähetystöön. Hän oli astunut puheenjohtajan pöydän ohi aina lavaa kiertäviin kaidepuihin asti. Hän kantoi kaljun päänsä ylpeästi korkealla, toinen jalka oli etuojossa, yläruumis nojausi taaksepäin ja peukalot oli hän pistänyt liivintaskuihin. Niin hän seisoi tuokion ääneti, voimakkaana ja tarmokkaana. Yleisö kurkotti eteenpäin, toiset nousivat paikoiltaan ja kävivät lähemmäs puhujaa, ja salissa kuiskattiin, että se oli Jonas Castrén.
Ja sitten hän puhui. Se oli suomalainen karhu, joka ärjyi, kun sitä oli ärsytetty sen rauhallisessa erämaassa soiden ja louhikkojen takana. Uusi into syttyi alakuloisiin mieliin hänen salamoivista sanoistaan ja jo vahvistettu vakuutus, että asiamme oli oikea ja senvuoksi voimakas voittamaan kaikki esteet, toi uutta toivoa. Koko seurakunta oli kuin huumautuneena. Puheenjohtaja nousi paikoiltaan ja sihteeri nojautui melkein kaksinkerroin paperiensa yli. Nuo kuusitoista valiokuntalaistakin olivat nousseet ja asettuneet seisomaan puhujan taakse. Salissa ei näkynyt enää mitään tuolirivejä, siellä näkyi vain liikkumaton ihmisjoukko, pää pään vieressä, kaikki puhujaan kääntyneinä.
Käsientaputuksia ja hyvähuutoja kuului puheen loputtua. Hiljaisimmatkin miehet veti tämä yleinen innostus mukaansa, ja se oli jo tavatonta; sillä kun suomalainen taputtaa käsiään, on hän jo samassa innostuksen tilassa kuin ranskalaiset ulvoessaan, tai englantilaiset viskellessään hattuaan ilmaan, tai neekerit tanssiessaan. Ja se pitkäveteinen jaa-a, millä eräs vieressäni seisova hämäläinen talonpoika puhetta tervehti, merkitsi epäilemättä italiankielellä «bravo!«
Puheenjohtaja ehdotti hetkisen väliajan ja useat kiirehtivät ravintolan puolelle, jossa kukin tempasi mitä sai syödäkseen. Siellä oli joukottain eläviä kuvia edessämme. Niinpä olivatkin piirustuskynät, joita maamme etevimmät taiteilijat käyttelivät, uutterasti liikkeessä ja piirustusvihkoihin ikuistettiin useampia näitä luonnon täys-ikäisiä lapsia, jotka syvällä salojensa sydämmessä olivat säilyttäneet karjalaisen tai hämäläisen heimonsa tuntomerkit puhtaina. Ikkunan luona seisoo Juho Anttila Kittilästä, tuo pieni, sitkeä ukko, joka puettuna kotitekoisiin pieksuihinsa, joissa hän nyt niin varmana seisoo, suksilla hiihti yli 20 peninkulmaa yksinäiseltä tilaltaan toista astetta pohjoisnavan takaa, ehtiäkseen teille, joita hevosilla voidaan ajaa. Hän on hiukan hämillään ja hivelee omituisennäköistä pukinpartaansa, joka melkein kuin sarvi pistäikse leuvan alta. Silloin kohoo parranhuippu vieläkin ja käy yhä hoikemmaksi, ja Väinö Blomstedt hymyilee ja piirtää ja puolisen tusina katselijaa tarkastelee piirtäjää ja piirrettävää.
Siinä vieressä tungeikse toinen ryhmä uteliaita Elias Mäntymäen ympärillä, jonka äskeisestä kokouksestamme tunnemme ja joka juttelee kymiläisen Paanasen kanssa. Tämä on muhkea, harteva mies, suuret, avonaiset, vielä rypyttömät kasvot; lumivalkonen tukka kumminkin osottaa, että hän jo on kulkenut ohi ihmisijän puolipäiväviivan. Nyt juuri hän asettaa kätensä Mäntymäen kapeille hartioille, jotka aivan hukkuvat noiden käpäläin alle ja jos hänen sanansa ovat yhtä vakuuttavia kuin hänen kasvonpiirteenpä, niin täytyy Mäntymäen luopua kannastaan.
Puolisen tunnin kuluttua alkoivat käsittelyt taas. Puheenjohtaja saneli pöytäkirjaan kokouksen päätöksen, että kaikkien olisi lähdettävä matkalle heti kuin edullisia tietoja saapuu Pietarista. Ja kun vielä olimme kuunnelleet pastori Bäckin puhetta isänmaan kalliista asiasta, erosimme lyhyen rukouksen jälkeen kokoontuaksemme samoinkuin edellisenä päivänä jälleen klo 5.
XIV. ÄKKI PÄÄTÖS.
Useat valtuutetuista eivät kotoa lähtiessään olleet ajatelleet muuta, kuin että retki keisarin luo oli mitä yksinkertaisin asia, melkein sama juttu kuin ajaa kirkkoon, se vain, että matka oli vähän pitempi. Luonnollisesti tuntui heistä siis tämä kokousten pito ja tämä perinpohjaisuus kovin tarpeettomalta ajan haaskiolta ja monen kärsivällisyys joutui kovalle koetukselle. Mutta tyyneinä ja äänettöminä istuivat kaikki paikoillaan.
Puheenjohtajaa saatiin odottaa kotvasen aikaa, vaan kun hän tuli, oli hän niin innoissaan, että siitä saattoi heti arvata jotakin. Valiokunnan jäsenet olivat myös harvinaisen salaperäisennäköisiä, pastori harppasi pitkin askelin lavalle, kaikki osotti, että nyt tahdottiin korvata entiset vitkastelemiset. Selitys saatiinkin pian.
«Seikkoja on sattunut, jotka vaativat meitä heti lähtemään«, — niillä sanoilla avasi puheenjohtaja kokouksen ja «hyvä«-huudoilla sitä tietoa tervehdittiin.
Oli samalla ilontunnetta ja suurta vakavuutta tuossa tiedossa:
«Pietariin!« Se sana lähti kuin helpotuksen huokaus monesta rinnasta.
Puheenjohtajan pyyntö, että ajan niukkuuden takia keskustelutta hyväksyttäisiin valiokunnan ehdotus, oli tarpeeton. Kukapa nyt olisi halunnut pitkiä puheita pitää. Ylimääräinen juna, jonka piti ottaa mukaansa suurimman joukon lähetystöstä, läksi klo 7,25 ja nyt oli kello jo 6.
Viisi lähetystön jäsentä jäi Helsinkiin — niin päätettiin — käydäkseen seuraavana päivänä kenraalikuvernöörin puheilla hänelle ilmoittamassa, että 500 maan kuntain valtuuttamaa oli lähtenyt Pietariin, Suomen suuriruhtinaalle esittämään maan yleistä huolta.
Kun puheenjohtaja aivan lyhyesti oli ilmoittanut tämän, jätti hän sananvuoron varatuomari Strengille, joka nyt antoi joukon neuvoja ja tietoja. Ainoastaan tarpeellisimmat tavarat olivat otettavat mukaan. Hän luuli, että kaikki olivat kuulleet Pietarin äskeisistä ylioppilaslevottomuuksista, joissa sotilaspatukka oli heilunut. Mutta joskaan ei sellaista nyt tarvitseisi pelätä, ei mitään aseita saisi ottaa mukaan, «ei revolveria taskuun eikä edes puukkoa vyölle.« Meidän piti saapua rauhan miehinä rauhan asialle eikä kuin nihilistit pommit taskussa.
«Ei pommeja«, kuulin erään pitkän Pohjolaisen mutajavan takanani kuin itsekseen, «ei pommeja, vaan oletko koskaan saanut selkääsi?« lisäsi hän vierustoverinsa puoleen kääntyen.
«En«, vastasi toinen varmasti, «mutta selkään olen antanut, nuorena ollessani.«
Vaan varoittaja jatkoi: Vaikka Pietarissa saataisiin kuulla roskaväen haukkumasanoja, niin mielenmalttia ei saa menettää, ei vaikka meitä siellä mainittaisiin «suomalaisiksi sioiksi.«
Se oli melkein enemmän, kuin vieressäni seisova pohjolainen katsoi rehellisen miehen voivan sulattaa. Vaan toveri rauhoitti häntä:
«No, isänmaan puolesta…« Vaan pitkään hän itse huokasi tuon vaikean itsensävoittamisen vuoksi ja siitä huokauksesta saattoi päättää, ettei hän noita kaukaisia oloja juuri valoisiksi kuvitellut.
Vaan vanha Aappo Pietola Paavolasta, tuo omituiseen, kapeaan, korkeakaulustaiseen sarkatakkiin puettu Pohjanmaan uskovainen, hän virkahti varmalla luottamuksella, jotta hänen rehelliset, vaaleat silmänsä säteilivät:
«Jumala auttaa meitä kyllä, niinkuin hän vei Israelin lapset Punasen meren halki, ja jos me ei palata, niin onhan nuorempia voimia maassa jälellä.«
Vielä oli varatuomari Strengillä useita muita neuvoja annettavana: Pietarissa ei saa kävellä kuin noin korkeintaan 8 miestä yhdessä; ei saa pysähtyä juttelemaan kaduille; seinillä, varsinkin hotellinseinillä, sanotaan siellä olevan korvat; ja paljo muuta. Kaikki osotti, että me pian tulisimme liikkumaan uudessa ilmakehässä, joka, jos erinäisiä varokeinoja laiminlyötäisiin, voisi käydä tuiki vaaralliseksi terveydellemme, kun olimme tottuneet Suomen puhtaampaan ja terveempään, ilmaan.
Vaan tällä kertaa oli puhujalla varsin tarkkaamaton yleisö. Kaikkialla oltiin keskusteluissa taikka tungeskeltiin salin läpi, jotta jonkun hyvän tuttavan kanssa tehtäisiin sopimus matkatoveruudesta.
Pian asettui kumminkin taas tämä hälinä ja syvässä hiljaisuudessa kuunneltiin jälleen hartaasti pastori Bäckin vaikuttavaa rukousta. Hän luki ainoastaan muutamia yksinkertaisia sanoja vanhasta virsikirjasta. Vaan kaikki tunsivat nuo sanat: niin monasti niitä oli temppelissä kuultu. Suomen lämminmielinen poika oli noihin muutamiin lyhyviin runoihin koonnut koko hehkuvan rakkautensa sitä maata kohtaan, jonka hän oli nähnyt valoisana nuortuvan, mutta jonka nyt raskaat rajuilman pilvet peittivät. Me olimme ainoastaan pieni joukko tämän saman mannun köyhiä, halpoja poikia, vaan mekin olimme oppineet rakastamaan enemmän kuin mitään muuta tätä syrjäistä maailman nurkkaa, isäimme maata, jota niin mielellään omaksi maaksemme kutsumme.
Sen vuoksi unhotimme nyt kaiken muun; kaiken, josta nyt lähdimme, ajatellen mahdollisuutta, ettemme sitä enää koskaan näkisi, kaiken, mikä tuolla tummassa kaukaisuudessa meitä ehkä odotti. Ja monet kovat, kankeat kädet solahtivat hartaasti ristiin, samoin kuin monet hienotkin, valkoiset kädet, ja virren kauniiden sanojen ohessa väreili rajatonta haikeutta ja rajatonta rakkautta jokaisen sydämmessä, kun rukoiltiin hartaammin kuin emien koskaan:
Oi kuningasten kuningas,
Sä maan ja taivaan valtias,
Myös tälle maalle silmäs luo,
Ja armos runsaat lahjat suo!
Vähäinen meidän kansa on,
Maailman silmiss’ arvoton;
Vaan mitä mahtavinkin vois,
Jos voimaa Sult’ ei saanut ois?
Kuin tomu edessäs on maan
Suuruudet, voimat, vallat vaan;
Kun viittaat, korkein alenee
Ja matalaiset ylenee.
Kuink’ usein juuri valitset
Aseikses pienet, alhaiset,
Siks’ että Sinun voimasi,
Selvemmin heissä näkyisi.
Kun tahdoit kansan valitun,
Otitpa ylenkatsotun,
Ja halvan Juudan kansan, sen
Teit vartijaksi totuuden.
Ja Betlehempä pienoisin
Tuo kaupungeista Juudankin,
Sai armon armoist’ ylimmän,
Messian nähdä syntyvän.
Oi herra, kuule meitä myös,
Tee meissäkin Sun armotyös!
Suuruutta emme rukoile,
Me pienuuteemme tyydymme.
Jos meidän kansa aina sais
Vaan olla palvelijanais,
Sun töitäs aina toimittaa,
Valistua ja valistaa!
XV. MATKALLA PIETARIIN.
Lähtö oli tosin, mikäli mahdollista, aijottu pitää salassa, mutta suuri ihmisjoukko oli siltä kokoontunut asemalle. Ahdinkoon asti täyteensullotussa eteisessä ei siis ollut helppoa päästä pilettiluukkujen luo. Jokainen osti itselleen piletin eikä parhaalla tahdollakaan olisi voinut näitä matkustajia huomata muuksi, kuin joukoksi yksityisiä henkilöitä, jotka kulkivat luvallisilla asioilla.
Pitkä juna, jossa oli uudenaikaisia makuuvaunuja, oli jo täynnä matkustajia, kun vihdoin ehdin asemasillalle. Tuokion haettuani löysin vapaan ylikerran makuupaikan eräässä toisen luokan vaunussa. Eräs herrasmies, joka jo ennen oli tuonut tavaransa alakertaan, julisti, hetkisen minua tarkastettuaan, että vuode oli vapaa. Tämä matkatoverini oli Ivar v. Hellens Karunasta, maanviljelijä ja entinen soturi. Hän oli vieläkin sotilaallinen vartaloltaan ja hänellä oli runsas varasto juttuja iloisilta ylioppilas- ja soturi-ajoiltaan. Sillävälin kuin tämä matkatoverini meni ulos hyvästelemään jotakin tuttavaansa, pysähdyin minä paikkoja vartioimaan. Nojautuen vaunun ikkunaan tarkastelin tuota asemasillalla aaltoilevaa ihmisjoukkoa. Silloin tällöin kiirehti joku myöhästynyt matkustaja vaunusta vaunuun aina saaden kysymykseensä saman vastauksen: ei ole paikkaa.
Ainoastaan noin kolmisensataa valtuutettua pääsi tällä ylimääräisellä junalla kulkemaan. Toisten tuli matkustaa postijunassa puolta tuntia myöhemmin taikka pikajunalla k:lo 10. Tietysti paloi kaikilla halu päästä matkalle, mutta suomalainen maltillisuus vaikutti, että nekin, jotka eivät ensi junaan mahtuneet, pysyivät tyyneinä. Kukapa sen muuten tietää, mitä esi-isiä tuollakin ukkosella on ollut, joka nyt niin rauhallisena laskee kapsäkkinsä asemasillalle meidän vaunumme kohdalle ja verkalleen pyyhkii hikeä otsaltaan siniraitaisella nenäliinallaan. Ehkäpä hän on vesa Sven Tuuvan varmaa, vielä elävää sukua ja ehkä hän noudattaa vanhaa perhesääntöä, kun hän nyt päättää matkustaa yksin, koska ei sovi muitten joukkoon.
Ainakin kymmenen kertaa olin parina viime minuuttina silmäillyt aseman suurta kelloa. Viisari näytti tänään ikäänkuin vastenmielisesti liikahtavan eteenpäin. Mutta vihdoin oli lähdön hetki käsissä ja nykähtämättä lähti juna liikkeelle verkalleen ja ääneti, miltei juhlallisesti. Äänettöminä seisoivat ihmiset asemasillalla, hiljaisina seisoivat matkustajat vaunujen ovilla taikka ikkunain ääressä. Ainoastaan siellä täällä heilahti nenäliina jäähyväisiksi, taikka painettiin liinaa vasten kyyneltynyttä silmää. Se oli kaikille vaikuttava hetki. Pian asema-alueen viimeinen sähkölamppu säteili meille ystävällisen jäähyväistervehdyksen kauniista pääkaupungistamme ja läpi lumen ja pimeyden syöksi ylimääräinen juna kylien, majojen ja vahtitupain ohi. Ainoastaan junan saapuessa jonkun aseman tienoille hiljeni vauhti. Vaan se ei pysähtynyt, pitkään viheltäen vekselin luona ajoi se ohi, ja asemapäällikkö, joka kiireesti oli noussut teepöytänsä äärestä ja viskannut virkatakin hartioilleen, seisoi suorana ja kankeana portailla, tervehtien kädellään tuota nopeasti häviävää ylimääräistä junaa. Vaan asematalon ruokasalissa vedettiin ikkunaverhot syrjään, jotta kaikki pienokaiset, jotka tunkeilivat ikkunan luona, voisivat oikein nähdä tuon pitkän, kirkkaasti valaistun ylimääräisen junan. Ja kun asemapäällikkö palaa sisään, ripustettuaan eteiseen päällystakkinsa ja virkalakkinsa — joka sekin nyt piakkoin saanee uuden kuosin — satelee hänelle paljo kysymyksiä. Hän kertoo lapsukaisille, että siinä matkusti paljo setiä keisarin luo häneltä pyytämään, ettei hän uskoisi pahoja ihmisiä, vaan uskoisi, että me häntä rakastamme enemmän kuin ketään lähinnä Jumalaa ja isänmaatamme. Ja kun keisari saa tämän tietää, niin ei hän enää salli meille pahaa tehtävän.
Asemakonttorissa kertoo telegrafisti ratamestarille, lähetettyään seuraavalle asemalle tiedon junan tulosta, että tässä junassa se nyt suuri lähetystö matkusti, ja asemamies, joka saapuu sisään tuomaan makasiinin avainta, pysähtyy tuota uutista kuuntelemaan. Ja hän kertoo asian taas vekselimiehelle ja ennen pitkää tuo toivoa antava tieto ehtii kaikkiin mökkeihin ja vahtitupiin pitkin rataa ja ylimääräisen junan jälestä jää siten kuin leveä, valoisa tie, joka kuljettaa luottamusta ja iloista toivoa koko surevaan maahan.
Malmin asemalla hetkeksi pysähdyttiin ja sinne jäi eräs matkustaja, joka ei kuulunut lähetystöön. Muutamat mukaan lähteneet oppaat olivat käyneet puhuttelemassa kaikkia matkustajia, keksiäkseen, oliko muita kuin lähetystön jäseniä mukana. Ei auttanut, että tuo mainittu mies vakuutti olevansa rehellinen, isänmaallinen kauppias, joka kotiinsa kulki. Hänen toiveensa saada valikoidussa seurassa matkustaa ylimääräisellä junalla pettyi. Ja melkeinpä näen edessäni hänen surumielisen katseensa, kun hän silmäili poisrientävää junaamme, joka pian häipyi talvi-illan pimeään.
Me muut matkustimme yhtä kyytiä Riihimäelle, jossa illallisen söimme. Tungos ravintolahuoneessa oli suuri, vaan luulenpa toki, että jokainen oli tyytyväinen, ainakin oli ravintoloitsija. Sillä jos joltakin kiireessä olisi ateria jäänytkin maksamatta, niin ei hän siitä joutunut kärsimään, toiset kun sitä runsaammin maksoivat. Kaunista oli minusta, kun kuulin erään herrasmiehen lausuvan, jättäen 50 markan rahan tiskille:
«Pitäkäähän tämä, ehkä jää joltakin kiireessä ateria suorittamatta.«
Tiskin takana seisova nainen kiitti liikutettuna ja eräs talonpoika, joka ei siinä hälinässä ollut ehtinyt ruokaa saada, ja sen sijaan lohdutteli itseään kahvikupposella, hän hämmästyi niin, että laski kuuman liemensä reunalta juoksemaan, ja hädintuskin pelastuin minä siinä tungoksessa saamasta sen niskaani.
Moni matkustaja oli nukkunut ja siten jättänyt illallisen Riihimäellä syömättä. Kun osastooni päästäkseni kuljin parin vaunun lävitse, tapasin Brunströmin äänekkäästi kuorsaamassa eräällä kolmannen luokan puupenkillä, kaikki matkakampsunsa, s.o. päällystakkinsa, päänsä alla. Eräässä toisessa vaunussa valvotti toinen tuttavani, varatuomari Aejmelaeus, miesjoukkoa ympärillään, pitäen heille esitelmää päivän kysymyksistä. Makuutoverini oli jo nukahtanut, kun osastoomme ehdin ja ennen pitkää nukuin minäkin jo hänen yläpuolellaan, sillä perin väsyneitä me oltiin viime vuorokausien valvomisista.
Vasta Viipuriin saavuttaessa viiden aikana aamulla heräsin. Täällä siirrettiin meidän kaikki vaunut eräälle sivuraiteelle, josta ne kolmella määräaikaisella junalla kuljetettiin Pietariin, jonne nyt oli ainoastaan kolmen tunnin matka.
Matkalla olivat oppaat koonneet lähetystön jäsenten jäsenkortit, muistiinpanot ja muut paperit, jotka matkaa koskivat. Ei näet tahdottu, että jos Pietarissa poliisitutkinto tapahtuisi, mitään sellaisia papereita joutuisi hakijain käsiin, joita liereästi sanoen — voitaisiin väärinkäsittää. Nämä paperit, joita oli paksu pinkka, jätettiin nyt Viipurin asemanpäällystölle talteen. Puolta tuntia myöhemmin saapui Helsingin postijuna, joka toi, paitsi muita, satakunnan lähetystön jäsentä. Minun vaununi, joka oli ensimmäisiä ylimääräisessä junassa, yhdistettiin nyt tähän junaan ja pääsin siten ensimmäisten joukossa jatkamaan matkaa.
Viipurista tuli mukaan kymmenkunta herrasmiestä, jotka nyt uhraavasti rupesivat lähetystön oppaiksi ja tulkeiksi. Siellä saimme myös tiedon, että Pietarissa kaikki oli järjestetty meidän vastaanottamiseksi. Kohta saavuttuaan saisi jokainen tiedon, niissä hotellissa tai yksityisasunnossa hän tulisi asumaan. Siellä ilmoitettiin joukon kansalaisia muuten olevan vastassamme, vastaanottaakseen lähetystön jäsenet, joten ei mitään tungosta tarvitseisi syntyä Pietarin asemalla, vaan pääsisivät kaikki suorastaan hajaantumaan kortteripaikkoihinsa, odottamaan lähempiä tietoja. «Pääkortterin« osote, josta noita tietoja saisi, terotettiin tarkoin jokaisen mieleen.
Nämä tiedot, joita oppaat nyt jakelivat kaikkiin vaunuihin, samoinkuin tieto siitä, että täysin luvallisissa aikeissa kuljettiin, levittivät tyyneyden ja varmuuden leiman koko lähetystöön, joskin joku lie hiukan levottomana miettinyt, minkähänlaista huomiota Pietarin viranomaiset tulisivat meihin kiinnittämään.
Kun aamukahvit Viipurin asemalla olivat juodut, ei kukaan enää ajatellutkaan nukkumista. Makuusohvat korjattiin syrjään ja pian olivat vaunut muuttuneet klubihuoneustoiksi, joiden kaikissa suojissa vilkkaasti keskusteltiin tulossa olevista tapahtumista. Meidänkin osastoon oli joukko tuttavia kokoontunut ja matkatoverini vilkkaat kuvaukset Zarskoje Seloon leirielämästä ja kaartilaisten lomaretkistä Pietariin tekivät meidän pienen seuramme aivan hilpeäksi, jopa kerran siksi äänekkääksikin, että Jonas Castrén, joka konsuli Wolffin kanssa oli viereisessä osastossa, kerran ihmetellen katseli sisään osastomme ovesta.
Valkeasaaren tulliasemalla, jossa aamiaista syötiin, lehahti vastaamme ensimmäinen tuulahdus rajantakaisesta maasta. Ravintolassa kuultiin venäjää ja saksaa puhuttavan, ja kun tiskin ääressä maksoi, sai takasin ohkasia, outoja pikkurahoja. Nuo varmat, suomalaiset bufettitytöt, jotka eivät ihmeeksikään koskaan väisty pois tiskin takaa, olivat kadonneet, ja niiden sijalla liehui yltympäri huoneen hätäisiä viinureita, nukkavieruihin hännystakkeihin puettuja, tarkastellen ja arvostellen matkustajia.
Seuraavalla asemalla oli jo venäläinen nimi ja me olimme kulkeneet rajan poikki ilman että minä olin voinut huomata sitä seikkaa, josta Jac. Ahrenberg mainitsee kertomuksessaan «Rajalla«, että siellä hongat käyvät matalammiksi ja rumemmiksi, — vaan kenties se oli siksi, että lunta pyryytti ikkunoita vastaan, hämärtäen näköalan.
Mutta suomalaiset pystyaidat muuttuivat pian huonosti hoidetuiksi lauta-aidoiksi. Nuo yksinäiset, harmajat, matalat mökit olivat radan varrelta kadonneet ja sen reunalla näkyi nyt korkeita huviloita, joiden seinät olivat vaaleanpunertaviksi, keltasiksi tai taivaansinisiksi maalatut ja joiden ikkunalaudat ja parvet ja katot olivat vieläkin kirjavamman väriset. Siellä täällä näkyi kirkko, jonka katolla oli noita sienenmuotoisia koristeita kullattuina tai iloisilla väreillä maalattuina.
Kansa, joka maantiepuomin takana odotti junan ohimenemistä, ei enää ollut meidän suomalaista kansaamme. Miehillä oli pitkä, vanukkeinen tukka ja tuuhea, takkuinen parta; pukuna oli repaleisia, ruskeita, sanomattoman likaisia turkkeja ja nahkareunaisia lakkeja. Pienillä lapsillakin, jotka olivat niin likaset, että etäältä katsoen näyttivät neekerilapsilta, oli päällään tuollaiset pitkät, kapeat, repaleiset turkit ja suuret karvalakit. Ja kun isä paljasti päänsä, nähdessään sotaherran vaununikkunasta, kiskasivat hekin lakit päästään. Silloin näki, että ne eivät olleet villapäisiä neekerilapsia, vaan likasia talonpoikaislapsia, joiden pitkä, suora tukka liehui tuulessa. Vaan veräjällä seisojain hevonen ei junaa peljännyt. Se jyrsi salaa veräjän pienaa seistessään siinä kankeissa valjaissaan omituisen, leveän reen edessä, joka oli miltei keskeä katkaistun venheen näköinen. Ja tuo leveä, kirjavilla väreillä maalattu luokki loisti viheriältä ja punaselta ja heilui laihan, surkean hevoskaakin seljässä kuin mikäkin kurjuuden juhlaseppel.
Tämä oli kaikki niin toisenlaista kuin kotimaassa.
Ja tuolta kaukaa häämöitti jonkinlainen sekava ainejoukko, jossa oli rakennuksia, savupiippuja ja torneja. Toisia raiteita oli niiden rinnalla, joita meidän junamme kulki, niitä tuli yhä useampia, haarautui ja monistui. Pitkiä rivejä oli suljettuja, tyheitä matkustajavaunuja taikka öljyvaatteilla peitettyjä tavaravaunuja, jotka ilman veturia näyttivät vastaamme ryntäävän. Sitten hiljeni vauhti ja verkalleen hiipi juna asemasiltaa pitkin Pietarin asemalle.
XVI. ENSI PÄIVÄMME PIETARISSA. HIENO KORTTEERIPAIKKA.
Samoinkuin Helsingissä oli Pietarissakin paljo puuhattu lähetystön majoittamista varten. Hauskuuden vuoksi ja myöskin taloudellisista syistä koetettiin mikäli mahdollista sijoittaa matkustajat kansalaistensa luo. Ja sekä hienommissa että köyhemmissä kodeissa, aina asemamiehen ahtaaseen vuokra-asuntoon asti, avausivat ovet seljälleen odotetuille vieraille.
Omasta puolestani aijoin mennä asumaan vanhojen tuttavieni luo ja kiirehdin siitä syystä pienen matkalaukkuni kera odotussalista ulos, jotta en minä ainakaan jäisi sinne ahdinkoa lisäämään. Lukuunottamatta rautatien palvelusväestöä ja pariakymmentä santarmia oli asemasilta ollut tyhjä, mutta odotussali oli vastaanottajia täynnä. Seisoin juuri ovella, kun erään naisen huudahdus minut pysäytti: «Siellä santarmit ottavat kiinni kaikki Suomesta tulleet… hyvä Jumala… Siperiaan!«
Tungoksessa huomasin vain, että joukko ihmisiä meni erääseen sivuhuoneeseen, jonka ovella seisoi: «Naisten huone«. Junasta viimeksi tullut mies, karkealuinen santarmi, sulki oven paukkeella ulkopuolelta. Viitattuaan kädellään ympärillä seisoville, että peräytyisivät, asettui hän selin oveen seisomaan, nähtävästi nauttien siitä huomiosta, joka hänen osakseen tuli.
Kiirehdin takasin asemasillalle, joka nyt oli täynnä väkeä; siellä rautatiemiehet jakelivat osotelippuja. Naisten huoneen ikkunan edessä oli sohva ja kun sen yli nojausin katsomaan sisään, tunsin keskellä huonetta Jonas Castrénin, joka keskusteli erään pitkän sotilashenkilön kanssa muitakin sotilas- ja siviilihenkilöitä oli huoneessa.
Asemasillalla lentelevä huhu puhui jostakin vangitsemisesta ja sitä innokkaammin kiirehtivät nyt kaikki majapaikkoihinsa. Pienissä ryhmissä heitä jalan saatettiin läheisiin asuntoihinsa taikka raitiovaunuilla tai issikoilla etäisimpiin kaupunginosiin. Ennen pitkää oli asema tyhjä.
Vietyäni tavaralaukkuni asuntooni palasin puolta tuntia myöhemmin asemalle. Vangitsemishuhu oli tietysti ollut juttupuhetta. Poliisipäällikkö oli vain ilmoittanut lähetystölle, että poliisi puolestaan ei tulisi tekemään sille mitään vaikeuksia, ellei suurissa joukoissa kaduilla esiinnyttäisi. Hän oli niinikään neuvonut valtuutettuja käymään kaupunginpäällikön Clayhillsin puheilla; tämä oli näet luvannut vastaanottaa muutamia. Nämä uutiset näyttivät siis vain parantavan toiveita, kun näet saatiin kokea myötätuntoisuutta poliisin puolesta.
Iloissani kiirehdin takasin kaupunkiin ja istuin tuntia myöhemmin, teelasin ääressä hyväin tuttavaini piirissä, jotka kuuntelivat kertomuksia vanhan, rakkaan kotimaansa oloista.
Vasta itäpuoleen palasin «Viipurin puolelle« käydäkseni pääkorttelissa, Osakeyhtiö Agrosin konttorissa. Noustessani ajurin reestä tuon valkoiseksi maalatun talon kohdalla Simbirskajakadun varrella näin poliisin tulevan ja puhuttelevan ajuriani. Kuvitellessani, että he minusta puhuivat, tunsin itseni miltei ylpeäksi, niin outo ja uusi oli tuo tunne, että muka olisin jonkinlainen valtiollinen henkilö.
Agrosin konttorin päällikkö, maisteri Cygnaeus joka, samoinkuin hänen puolisonsa, ansaitsee kansalaistensa lämpösintä tunnustusta siitä runsaasta työstä, minkä hän lähetystön hyväksi on tehnyt, kertoi minulle nyt, millainen asema on. Kaupunginpäällikkö oli erittäin ystävällisesti vastaanottanut 6-miehisen valiokunnan. Sittenkuin hänelle selvin sanoin oli kerrottu 500 miehen Pietarinmatkan tarkoituksesta, oli hän puolestaan ilmoittanut, että me suomalaiset saimme korkeintaan 20 miehen joukoissa liikkua kaduilla ja että saatoimme kokoontua neuvottelemaan suomalaiseen kirkkoon. Sitävastoin hän neuvoi, ettei joukolla mentäisi ministerivaltiosihteerin luo. Tuo kuuden miehen käynti kenraali Clayhillisin luona on tullut historiallisesti kuuluisaksi senkin vankan kädenlyönnin kautta, jolla lautamies Backas sanoi kenraalille jäähyväiset. Suomalaiset muistavat kyllä kauan kenraali Clayhillisin ystävällisen kohtelun, joka on kuin valoisa kohta lähetystön muuten surullisten Pietarinmuistojen joukossa.
Suurenlainen valiokunta, johon kuului valmistusvaliokunnan jäseniä ja muutamia muita, lähti kaupunginpäällikön luota ministerivaltiosihteerin puheille pyytämään, että hän hankkisi jos mahdollista koko lähetystölle pääsyn keisarin luo. Kenraali oli luvannut tehdä kaiken voitavansa edistääkseen asiatamme, mutta epäili, tokko me ennen maanantaita pääsisimme keisarin puheille, koska tämä aikoi sunnuntaina käydä ehtoollisella.
Maisteri Cygnaeus kertoi vielä, että lähetystö seuraavana aamuna k:lo 10 kokoontuisi suomalaiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen sekä neuvottelemaan. Hankittuani pääsykortin tähän kokoukseen ja saatuani tietooni muutamain tuttavaini osotteita, heitin hyvästit.
Joutilas issikka oli portaiden edustalla ja minä istahdin sen rekeen. Huomasin taas tuon äskeisen poliisin ja komensin issikkaani ajamaan. Taas oltiin keskellä tuon suuren, tohisevan maailmankaupungin sokkeloita, jonne meidän 500-miehinen lähetystö oli kadonnut kuin pisara rajattomaan mereen. Tarkastavin silmin suomalaisia vieraita kumminkin valvottiin, — Pietarin poliisilaitosta sanotaan kurinsa, valppautensa ja häikäilemättömyytensä puolesta maailman ensimmäiseksi.
Lähes tunnin ajettuani saavuin Iisakin kirkon luo erään suuren hotellin edustalle, joita hotelleja näillä paikoilla on useampia. Olin Agrosin konttorissa saanut selville, että useita valmistusvaliokunnan jäseniä asui Grand Hotel'issa, ja kun ei vielä ilta, ollut myöhäinen, tahdoin kuulustella, mitä toiveita oli olemassa. Tämä kai se hotelli oli. Niin oli: Ulko-oven yläpuolelle rakennetun kaarevan katon räystäillä luin suuret, kullatut sanat: Grand Hotel, ja sen alapuolella oli pienesti luettavana: de Paris.
Puolisen tusinaa merkkinauhoilla varustettua palvelijaa istui tai seisoi tuossa tilavassa eteisessä, ja tiskin luona, jonka takana ovenvartija istui mukavassa nojatuolissa, seisoi nojallaan eräs kiiltonappinen henkilö, joka minun saapuessani kääntyi puoleeni. Muista ei kukaan hievahtanutkaan ja vaikka astuin ovenvartijan pöydän luo, ei tuo loikoileva mies viitsinyt ojentautua asemastaan. Syrjästä hän vain minua katsahti ja kääntyi sitten taas jatkamaan keskusteluaan. Ovenvartija nojautui tekemäni kysymyksen johdosta katselemaan jotakin luetteloa. Ei, ei ketään niistä, joita kyselin, asunut hotellissa, ei Wrigthia, ei Roseliusta, ei Strengiä, — hän viskasi kirjan syrjään ja luomatta minuun katsettakaan rupesi hän jatkamaan keskusteluaan tuon nappiniekan kanssa.
Eikö minun sallita tavata tovereitani vai olenko osotteesta erehtynyt, — sitä suutuksissani mietin ja olin jo lähdössä pois, kun samassa eräs herrasmies astui sisään. Nyt hyökkäsi kaksi palvelijaa esiin ja he avasivat syvästi kumarrellen sisäoven. Tiskin ääressä loikova mieskin lennähti suoraksi kuin neula ja seisoi seuraavassa tuokiossa hänkin siinä kumarrellen. Yksin ovenvartijakin nousi pystöön. Katselin ihmeissäni tuota noin suurta häiriötä synnyttänyttä tulokasta. Mutta pian muuttui ihmettelyni iloksi. Tuo komea, nuorehko, turkkipäällinen mies, jolla oli sirosti leikattu parta ja hiukan harmahtava, lyhyt tukka, oli parhaita ystäviäni koulu-ajoilta. Hän oli muuttunut paljo sittenkuin viimeksi olimme toisemme nähneet; silmät eivät enää säteilleet kuin ennen ja hänen punakka hipiänsä oli kelmennyt ja käynyt harmahtavaksi suuren kaupungin ilmasta. Mutta kun hän tunsi minut oli hän taas edessäni kuin entinen koulutoveri. Samoin kuin monet muut suomalaiset oli hänkin Venäjällä uutteralla työllään raivannut itselleen tietä ja hänellä oli nyt oma liike lähellä suomalaista kirkkoa ja komea yksityisasunto Wasili Ostroffin varrella.
Ystäväni oli ollut erästä myöhäisempää junaa vastassa ja siitä syystä emme olleet toisiamme asemalla tavanneet. Hän oli opastanut useita edusmiehiä hotelliin ja tuli nyt niitä tervehtimään. Valiokunnan jäseniä ei asunut tässä hotellissa, vaan arvattavasti, kuten mulle annettu osote näyttikin, oikeassa Grand Hotel'issa, joka oli melkein toisella puolella katua. Se hotelli, johon olin tullut, oli Grand Hotel de Paris. Päätin kaikissa tapauksissa viettää illan yhdessä ystäväni kanssa ja lähdin siis hänen seurassaan nousemaan noita leveitä rappusia, joita paksut, pehmeät matot peittivät.
«Kahdeksan ruplaa vuorokaudelta«, virkkoi tuttavani, kun pysähdyimme erään toisen kerroksen oven edustalle. «Täällä ukot hienosti asuvat. Ja täpösen täynnä hotelli tietysti on, matkustajia tavattomasti.«
Se oli melkein sali, eikä pelkkä hotellihuone, johon nyt astuimme. Hienot uutimet ja oviverhot. Kallis matto lattialla. Lasiruunu katossa, seinäkuvastimia, uhkuvia sohvia ja nojatuoleja, loistavalla, tummanpunaisella atlaskankaalla verhottuja, ja alkkoovista vilahti esiripun takaa kaksi leveää, valkoista, kultapylväistä rautasänkyä. Kaikkialla oli yltäkylläisyyttä, loistoa ja muhkeutta, mutta tyyneinä ja huolettomina istuivat siellä vieraat, jotka lähihuoneista olivat kerääntyneet pyöreän pöydän ympärille puhumaan valtioasioista. He olivat kaikki talonpoikia Peräpohjolasta, jotka nyt olivat tämän loiston keskelle joutuneet. Yksi poltteli miettiväisnä piippuaan leväytellen mukavasti ja turvallisesti kuin kotonaan konsaankin jalkojaan sohvalla, jotavastoin joku toinen varovasti ja ujosti istui täperästi nojatuolin reunalla. Pienen marmoripöydän alla, joka oli kuvastimen edessä, näkyivät suuret rasvanahkasaappaat, tuota samaa mallia, joita jo Helsingin Palokunnantalolla olin huomannut. Niiden omistaja, ainoa, jonka oikeastaan tunsin, näytti olevan huoneen varsinainen asukas, sillä niin kodikkaasti hän siinä sukkasillaan ja kädet seljän takana käveli lattiaa edestakasin.
Hänen kanssaan olimme pian ryhtyneet keskusteluun lähetystön toiveista ja sittenkuin kaikille oli kättä paiskattu ja pietarilainen ystäväni oli tarjonnut sikaareja, ottivat toisetkin keskusteluun osaa. Useimmat näyttivät luulevan, että kaikki me emme pääsisi majesteetin puheille, mutta pääasiapa olikin, että adressi saatiin perille ja että keisari sai tietää, että 500 miestä oli sitä Suomesta tuomassa. Ei ollut nyt epäilystäkään, ettei adressi perille joutuisi; olihan kaupunginpäällikkö ollut niin ystävällinen ja oma «kenraalimme« oli luvannut apuaan. Yksin eräs vanha ukko Kuusistosta arveli, että kyllä se keisari tahtoo nähdä meidät kaikki, tahtoo nähdä «Suomen kansan«, joskin ehkä odottaa saatanee.
Illan suussa erosimme, tavataksemme toisemme aamulla kirkossa.
Osa sitä kunnioitusta ja arvoa, jota ystäväni hotellin palvelusväeltä sai osakseen, lankesi nyt ulosmennessä minullekin. Nöyrällä ja kiemurtelevalla kumarruksella, jommoisia ei Suomessa näekään, avasi tuo nappiniekka mies oven minulle ja vielä reessä istuessani näin hänen seisovan siinä kumartelemassa.
XVII. VASTUKSIA JA PETTYNEITÄ TOIVEITA.
Aikusin seuraavana aamuna ajelin majapaikastani Newskiä pitkin Suomen rautatieasemalle. Olin illalla kirjoittanut pari kirjettä ja halusin nyt viedä ne varmuuden vuoksi itse postilaatikkoon. Ja kun Agrosin konttori oli siinä aivan vieressä, pistäysin sinne viimeisiä uutisia kuulemaan.
Lähetystölle oli nyt ilmestynyt vaikeuksia. Suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Hakkarainen, jonka nimen, vaikka vastenmielisesti, julkaisen siksi, ettei häntä sekotettaisi muihin suomalaisen tai ruotsalaisen seurakunnan pappeihin, oli kieltäytynyt luovuttamasta kirkkoaan tuohon aijottuun jumalanpalvelukseen ja neuvotteluun. Ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra Kajanus olisi nyt auliisti tarjonnut kirkkonsa lähetystön käytettäväksi, mutta pian piispalta tullut kielto sulki meiltä tämänkin kirkon ovet.
Turhaan oli 3-miehinen lähetystö vielä klo 12 yöllä käynyt kaupunginpäällikön puheilla tästä asiasta. Myöhäsestä hetkestä huolimatta otti kenraali Clayhills vastaan nuo kolme rauhanhäiritsijää. Vaan kun ainoastaan kirkolliset viranomaiset saattoivat antaa lupaa jumalanpalveluksen pitämiseen, ei hän voinut muuta kuin neuvoa miehiä sisäasiain ministerin luo, joka ehkä voisi luvan antaa. Suomen ministerivaltiosihteeri oli luvannut käydä sisäasiain ministerin puheilla ja vielä oli siis mahdollisuutta, että kirkkoon päästäisiin. Vaan se oli hyvin kaukainen mahdollisuus, jota tuskin enää kannatti ajatellakaan. Kun vielä saatiin tietää, että ministerivaltiosihteeri, joka lähetystön saapuessa oli luvannut sen hyväksi tehdä «kaikki mikä suinkin oli mahdollista«, oli eilen iltapäivällä sähköttänyt Suomen kenraalikuvernöörille ja pyytänyt tämän lausuntoa, ruvettiin epäilemään myöskin tuota luvattua avuliaisuutta. Missään tapauksessa ei tänä aamupäivänä voitu jumalanpalvelusta pitää ja pääkorttelista nyt juuri parastaikaa lähetettiin siitä sanoja hajallaan asuvalle lähetystölle.
Päivä oli kaunis ja aurinko paistoi, oli lepposa talvipäivä kuin vasiten tilattu, jotta Pietari edullisimmassa valossaan esiintyisi muukalaisille. Väsymys ja ehkä osaksi pelkokin oli edellisenä päivänä pitänyt useimpia kotosalla majapaikoissaan. Nyt lähdettiin uteliaina kaupunkia katsomaan.
Kaikkialla nyt Suomen miehiä kohtasi. Verkalleen he pienissä ryhmissä Newskillä kävelivät. Pysähtyivät myymälänikkunain kohdalle ja tekivät hiljaisia huomioitaan, virkahtivat «onpa se« ja «kylläpä« ja jatkoivat kulkuaan taas ensi ikkunaan. Toiset seisattuivat katselemaan issikkahevosten pitkää jonoa, jotka uneliaina seisoivat katuvierillä, toiset taas tarkastelivat pronssihevosia, jotka korskuivat jalustoillaan Anitskovan sillan päissä. Näyttipä ihan siltä, kuin mies, joka hevosta piteli, olisi seuraavassa tuokiossa lennähtänyt ilmaan, pudotakseen sieltä alas lotjaan, joka oli jäätynyt kanavaan sillan vierelle. Tuota ryhmää kutsutaan toisinaan leikillisesti «hidastetuksi edistyskuluksi«. Toisessa sillanpäässä olevaa ryhmää, jossa mies koettaa saada hevostaan peräytymään, kutsutaan «taantumisen kehotukseksi«.
Talot ovat täällä vielä suuremmat kuin Helsingissä. Entäpä kirkot! Päälle 300 kirkkoa yhdessä ainoassa kaupungissa. Siitä, missä seisoimme, saattoi nähdä kuusi, ei, kahdeksan kirkkoa. Oikealla kädellä olevaa, jossa vielä ovat telineet korkean tornin kupeilla, rakennetaan Aleksanteri II:sen muistoksi sille paikalle, missä räjähdyspommi hänen jalkoihinsa viskattiin. Monet vuodet on jo tätä kirkkoa rakennettu. Toiset luulevat, että se hitaus riippuu noituudesta, vaan toiset väittävät, että muka on syntynyt lovia rakennuskassaan.
Kaikki ihmiset Newskillä ovat hienosti puetut. Se on poliisiasetuksen ansio, sillä se kieltää ankarasti musikoita lammasnahkaturkeissaan siellä liikkumasta. Tavaton on liike katukäytävillä. Siellä naisia kirjavissa hatuissa ja komeissa päällystakeissa, vanhoja ja nuoria herroja kalleissa turkeissa ja karvalakeissa, joiden reunat ovat uusimpain muotien mukaan taivutetut.
Ja kaikki he ihmetellen muukalaisia katselevat. Ne eivät ole musikoita nuo siististi puetut, vanhat miehet, mutta sittenkin he näyttävät kuin erehdyksestä joutuneen Newskille keskellä kävelytuntia. Kuulee joka taholla huomautettavan: «suomalainen lähetystö«, sillä jo aamusella oli koko sivistynyt Pietari «Herold’ista« lukenut seikkaperäisen kertomuksen tästä harvinaisesta lähetystöstä, joka Suomesta oli saapunut. Ehkäpä oli lähetystö sinä päivänä yleisenä puheenaiheena, kävelypaikoilla ja ehkä siitä keskustelua jatkettiin päivällisen aikaan noissa tuhansissa hienoissa kodeissa.
Vaan vielä enemmän kuin myymälöitä ja taloja ja kirkkoja täytyi ihmetellä tuota ajajain pauhaavaa virtaa.
Kaksi-, kolmi- ja viiskertaisia rivejä ajajia liukui kilpaa rinnakkain kadun molemmilla puolin, vaan keskikadulla kulki raitiovaunuja ja omnibusseja. Jokaiselta sivukadulta imi Newskin mahtava päävirta uusia rivejä rekiä ja muita ajopelejä ja niitä poliisit, seisten keskellä kadunristeyttä, taitavasti, melkein huomaamattomasti, ohjasivat oikeihin uomiin. Väliin poliisi minuutiksi pysäytti virran nostamalla kätensä ylös, ja silloin saivat katukäytävällä olijat mennä kadun yli.
Samoinkuin katukäytävältä kaikki huonosti puetut kävelijät, samoin ovat keskikadulta kaikki kuormat ja työreet karkoitetut. Ja kumminkin siellä näkee niin äärettömän kirjavan valikoiman hevosia ja ajopelejä.
Tuolla tanssii Valkonen arabialaisrotunen orhi pienen, yksin istuttavan reen edessä, palvelijan seistessä suorana isäntänsä seljän takana, punasista tupsuista kiinni pidellen. Tuolla näkyy turkkilaisia taikka unkarilaisia hiirakoita, jotka melkein naurettavan itsetietoisesti kaartelevat kaulaansa, ikäänkuin näytelläkseen reessä istuvaa kaunista naista, jota tuhannet silmät tähystävätkin. Ja kas tuolla, kuinka tuo hirvittävän hieno englantilainen täysverihepo verkkasta vauhtia arvokkaasti liikkuu eteenpäin, häntä typistettynä, joten se on aivan tuulen peltoman merimerkin näkönen. Koko sen esiintymistavassa, kaikissa sen liikkeissä on jotakin maailmaahalveksuvaa ilmettä. Tuntuu siltä, kuin sitä hävettäisi vetää noita maalattuja yöperhosia, joita päiväpaiste tänään on viekotellut kadulle ja jotka nyt väsyneesti nojautuvat pehmyttä reenperää vastaan. Se kulkee aivan kuin jos se ei olisikaan aisoihin valjastettu. Pitkin, verkkasin askelin juoksee se noiden pienten, läähättäväin issikankonien ohi, jotka päät riippuvina ja kieli roikkuvana vetää retuuttavat rekeään melkein lumetonta puukatua pitkin.
Siinä tulevat hoviajopelit; ajajilla on heleänpunaset päällystakit ja kolmet kaulustat päällekkäin, joka kaulustan reunassa leveä, kultanen nauha. Vielä ihmeellisemmältä näyttää seuraava valjakko, sillä hevoset ovat kermankellertävät punasilla täplillä yltyli ruumiin, — senvärisiä vasikoita saa joskus Suomessakin nähdä, mutta hevosia — —. Vaaleansininen verkko on hevosten selkään viskattu ja verkon toinen pää on kiinnitetty rekeen; verkon on tarkoitus varjella reessä istujia lumitieroilta, joita hevosten kavioista lentelee. Ajaja näyttää seisovan reen kokassa käsivarret suorina, pidellen kiinteällä ohjaksia ja hänellä on päässään sinervä, neliskolkkainen lakki, joka on hopeaköydellä reunustettu. Reessä istuu kaksi upseeria, vaaleanharmaissa, väljissä turkeissa ja samanvärisissä karvalakeissa, joiden kupu on tulenpunanen, keskessä vain hopeainen risti. He ovat nuoria tserkessiupseeria, ehkäpä ruhtinaan poikia Kaukasiasta.
Huolettomina ja iloisina he kylpevät täällä hovisuosion loistossa, muistamatta, että heidän isä tai isoisä ehkä on kaatunut puolustaessaan vapaata vuoristoaan sitä armeijaa vastaan, jonka puvuissa he nyt komeilevat.
Mutta Newskillä kulkevat naiset heittävät salaisia silmäyksiä ajelijoihin ja kuiskaavat toisilleen hiljaa heidän nimensä. Vaan meidän suomalaisten silmät seuraavat ainoastaan noita korskuvia hevosia, kunnes ne kadunkäänteestä häipyvät pois. Meidän huomiomme kääntyy pian toisiin, aina uusiin hevosiin, ajajiin, rekiin ja reessä istujiin, joiden puvut ja värit ovat mitä vaihtelevimmat ja joiden kulkuset ja ruoskanpaukkeet ja iloiset äänet huumaavat korvia. Näköalaa semmoista, kuin Newski talvella tarjoo, saa turhaan etsiä koko maailmasta.
Kävelin siinä tämän kirjavan, vaihtelevan taulun tarkastamiseen kokonaan vaipuneena, kun tuttu ääni yhtäkkiä palautti ajatukseni siihen vakavaan toimeen, jota varten Pietarissa olin kaiken tämän ilon ja elämän koskessa. Se oli eräs tuttavani, joka minua tervehti kysyen:
«Oletteko kuullut uusinta uutista?«
Kerroin, mitä aamulla olin kuullut Agrosin konttorissa. Sen jälkeen en ollut mitään kuullut, ja jännityksellä nyt siis ahmin ystäväni kertomusta, joka minusta miltei sadulta tuntui. Ministerivaltiosihteeri oli aamupäivällä, valiokunnan hartaimmista pyynnöistä huolimatta, lähettänyt kirjallisen ilmoituksen H. M:lleen lähetystön saapumisesta. Eihän kukaan ollut voinut aavistaakaan, että hän muuten kuin suullisesti kävisi lähetystölle pääsyä pyytämässä; olihan se hänen velvollisuutensa meitä kohtaan, sekä velvollisuutensa kunnon miehenä. Ja tuohon kirjalliseen ilmoitukseen oli hän vielä liittänyt kenraalikuvernöörin kieltävän lausunnon lähetystön esillepääsemisestä. Tämä oli kuin pilkkaa maatamme vastaan ja se oli kuolemantuomio esittäjän kunnialle ja arvolle. Hän ei voi tuosta ankarasta tuomiosta päästä koskaan vapaaksi; sen tuomion on hänen aikansa langettanut ja hän itse on sen allekirjoittanut.
* * * * *
Vielä kävelin tuttavani rinnalla tuokion Newskiä, jossa liike yhä näytti lisääntyvän, vaan kun päivällisaika läheni, erosimme.
Tähän lopetankin tämän luvun, joka jo on pitkäksi venynyt. Menin yksinkertaisille perhepäivällisille erään kaukaisen kadun varrelle ja siellä sain kuulla valaisevan kuvauksen sen maan oloista, jossa oleskelin.