XVIII. KODIKAS ASUNTO, HIUKAN IISAKINKIRKOSTA.
Se odottamaton tapa, jolla ministerivaltiosihteeri oli keisarille ilmoittanut lähetystön saapumisen, oli tietysti yhtäkkiä muuttanut kaikkien hyvän toivon synkimmäksi epäilykseksi. Kadonnut oli unelma, että päästäisiin juhlalliseen vastaanottoon talvipalatsiin, jossa oli luultu voitavan jättää adressi kaikkien läsnäollessa esille ja jossa oli toivottu voitavan selvin sanoin tulkita kansan tunteita. Korkeintaan muutamat harvat voisivat nyt päästä majesteetin puheille — ja milloin?
Agrosin konttorissa minulle ei seuraavana aamuna osattu ilmoittaa muuta, kuin että asianlaita todellakin oli kuten minulle Newskillä oli kerrottu. Luultiin, että keisarilta tuskin saapuisi vastausta ennen maanantaita. Ministerivaltiosihteeri oli käynyt sisäasiainministerin luona ja puhunut myöskin kirkon luovuttamisesta lähetystön käytettäväksi, vaan siinä suhteessa hän ei ollut saanut mitään aikaan. Kirkot pysyivät meiltä kiinni, Kaikkien oli meidän kumminkin määrä sunnuntaina kokoontua aamujumalanpalvelukseen Suomen kirkkoon, — sitähän ei kukaan voinut estää.
En ollut vilahdukseltakaan nähnyt Brunströmiä sittenkuin Viipurin asemalla erottiin ja otin nyt konttorista selon hänen osotteestaan. Vähää myöhemmin koputin ovea n:o 29 siinä pitkässä eteisessä, joka halkaisee rautatien palvelusväen asuntokasarmin Simbirskajakadun varrella, lähellä asemaa.
Oven avasi rehevä, keski-ikäinen nainen, puettuna siistiin, puhtaaseen pumpulihameeseen ja suureen valkoseen esiliinaan.
Oli, kyllä Brunström oli siellä. He söivät parastaikaa.
Siistin keittiön läpi astuin jarrumiehen paraaseen — taikka ainoaan — asuinhuoneeseen. Jo heti kynnykseltä lehahti vastaani kodikkaisuuden tunne. Valkoset, puhtaat uutimet olivat ikkunoissa, kotikutoiset matot lattialla, kello nakutti seinällä ja uunin edessä oli puhdasta, valkosta hiekkaa. Suoraselkäisen sohvan ja tuolien päällystät olivat siistinnäköiset ja piirongilla näkyi kaikenlaisia pieniä porsliiniesineitä, joista työväennainen varmaankin on yhtä hyvillään, kuin vallasnainen konsaankin hienoista, kalliista porsliini- tai emaljihelyistään, joita hän varovasti pölyyttää ja järjestää.
Sohvan yläpuolella oli kaksi kuvaa: keisari kasakanunivormussa ja keisarinna vaaleansinervässä silkkileningissä; ja toisella seinällä oli väripainoinen «Runebergin hauta«, naulattu pienten paperilippujen avulla seinälle, niinkuin aikataulut asematalojen seinillä. Pienellä nurkkahyllyllä oli lasimaljan alla joku omituinen koriste, jossa oli koreita tekokukkasia, höyheniä, heiniä ja sammalta.
Brunström ja hänen huonetoverinsa, vankka, ruskeapartainen merimies Kemiöstä, istuivat paitahihasillaan ja söivät aamiaista. Valkonen salveetti oli heitetty punakirjavalle pöytäliinalle. Suuret lautaset olivat täynnä keitettyjä perunoita ja läskiä — oikein hyvänhajuista paistettua läskiä — ja niiden lisäksi oli pöydällä voita, juustoa, maitoa. Kaikki oli puhtaan ja herkullisen näköistä. Ja minusta näytti, että vieraat täällä olivat paljo tyytyväisemmän näköiset kuin toiset Grand Hotel'in saleissa.
«Niin, mainio meidän on täällä olla«, virkkoi Brunström, seivästäen perunan kahveliinsa, «ja huokea. Talonväki ei tahdo maksua muusta kuin ruoasta.«
Ja toverikin yhtyi siihen päätään nyökäyttäen ja kallisti samalla lautasensa, saadakseen siitä sitä tarkemmin veitsenkärelleen tuon hyvänmakuisen läskikastikkeen.
Kyökistä kuului kahvikuppien kolinaa ja kohta kun aamiainen oli päättynyt toi emäntä tarjottimen sisään; hyvää, tuoksuvaa kahvia vaaleanpunaisissa kupeissa, ja leipää lisäksi.
«Posliini on huokeaa Pietarissa«, virkkoi hän ikäänkuin puolihämillään, kun noita kauniita kuppeja kehuskelin. «Melkein hävettää kertoa, mitä niitä pari maksaa — viistoista kopeekkaa vain.«
«Taitaisipa kyllä kannattaa ostaa täältä kotiinsa yhtä ja toista«, virkkoi kemiöläinen, «vaan eiköhän lie oikeampi ostella kotimaasta«. Ja. Brunström oli samaa mieltä.
Edellisen päivän olivat miehet olleet kaupunkia katselemassa, mutta eivät olleet tulleet menneeksi sisään mihinkään, ei edes Iisakinkirkkoon, jota pidettiin merkillisimpänä koko Pietarissa. Kun minun oli mentävä sinnepäin, tarjousin lähtemään mukaan näyttääkseni heille kirkon.
Raitiovaunu meni portin ohi ja me olisimme heti voineet nousta siihen. Vaan Brunström oli huomannut, että Aleksanterinsillalta maksettiin ainoastaan 5 kopeekkaa keskikaupunkiin, mutta täältä 10, ja kun meillä ei ollut kiirettä mihinkään, niin miksipä olisimme tuhlanneet 5 kopeekkaa mieheen, kun sillalle ei ollut kuin muutamain minuuttien matka. Matkalla kertoivat minulle miehet, että kaikki Viipurin puolella asuvat valtuutetut olivat edellisenä iltana olleet kutsutut teetä juomaan rautatiehenkilökunnan huoneustoon.
«Oliko teitä montakin siellä?«
«Monta! Oli meitä ainakin seitsemänkymmentä suomalaista ja täkäläisiä suomalaisia oli yhtä monta, oli naisiakin.«
«Hauska juhla, samaan tapaan kuin Hullin merimieskirkossa«, virkkoi Brunström. «Tarjottiin kahvia ja teetä ja hedelmiä ja laulua ja soittoa. Pastori Bäck'kin oli siellä mukana ja hän puhui lopuksi.«
Paljo muuta he tietysti juhlasta kertoivat, mutta kun sillalle olimme ehtineet ja raitiovaunuun nousseet keskeytyi puheemme. Ja huomiomme kiinnitti taas vilkas katuliike ja muut uutuudet, joita raitiovaunun katolta taas ohimennessä saimme katsella.
Onko lisakinkirkko Pietarin nähtävin paikka, siitä voi olla eri mieliä. Vaan varmaa on, että se oli suurempi ja komeampi kuin mitä Brunström ja hänen toverinsa olivat voineet kuvaillakaan.
Kirkon aukea keskusta, joka näytti sitä suuremmalta, kun ei siellä ollut penkkejä niinkuin meidän kirkoissa, oli melkein kuin tori, ja sivukäytävät noiden mahtavain pylväiden takana olivat nekin leveät kuin kadut.
Pylväät, seinät ja katot olivat maalauksilla peitetyt. Olipa yksin tuo mahdottoman suuri tornikin kuin yhtenäinen taulukokoelma. Ulkoapäin näkyi tuo torni ja sen puoliympyräinen, kultalevyillä päällystetty kupu, jo hyvin laajalle. Vaan vasta kirkon sisästä saattoi päättää, kuinka korkea se todellisuudessa oli. Melkein päätä huimasi, kun katsoi tuohon sinervään korkeuteen. Ja ylinnä kuin pilven keskestä loisti valkonen kyyhky levitetyin siivin, Pyhän Hengen vertauskuvana. Se ei ollut suuremman näköinen kuin kanarialintu, mutta todellisuudessa — —
«Seitsemän jalkaa on siipien väliä, ja se on pronssista tehty sekä yltyleensä hopeoitu«, niin ilmoitti tuo vormuniekka vahtimestari, joka aivan kuin sattumalta näytti viereemme joutuneen. Kädet seljan takana tuijotti hänkin tuonne ylös, juuri kuin olisi hänkin sitä ensi kertaa katsellut. Ja sama vahtimestari oli kumminkin jo yksin minulle kolmesti näyttänyt kirkon. Osasinpa jo melkein ulkoa hänen kertomuksensa tauluista, pylväistä, pyhäinkuvista ja kalleuksista.
Tiesin, kuinka hän pääkuoron luona pysähtyisi jokaisen suuren taulun luo, selittäen:
«Italialaista mosaiikkia, 80 tuhatta ruplaa; venäläistä mosaiikkia, 100 tuhatta ruplaa — —.«
Niitä kalleuksia on aivan loppumattomiin.
Tiesin, kuinka hän kädellään siveleisi noita kahta keskilattialla olevaa tummansinistä, pilaria:
«Lapis lazuli, yhteensä puolentoista miljoonaa ruplaa, löydetyt Uralista, ainoat maailmassa«.
Lasisten laatikkojen luona, joissa on pyhäin jätteitä, selitteli hän noita ruskeita luurisuja ja kudottuja vaatepalasia sekä noita pieniä, kultakehyksiin kätkettyjä kuvia ja luki ulkoa kaikki pyhäin nimet ja heidän hurskaat tekonsa.
Kaikki hän kertoi, mitä mikin esine painoi ja maksoi: nuo sylenkorkuiset, monihaaraiset kynttilänjalat, jotka olivat puhdasta hopeaa, nuo raskaat pronssiovet, joiden koristeissa koko raamatunhistoria oli kuvattuna, nuo kalliit, malakiittiset pylväänkoristeet, nuo suuret marmorilevyt, jotka sisästä «laudoittivat« koko kirkon seinät, jopa lattian mosaiikkirakenteetkin.
Olimme yhtä kummissamme kaiken sen johdosta mitä näimme, kuin niiden numerojen johdosta, joita kuulimme, ja nyt me vielä, ehtiessämme «kaikkeinpyhimmän« ovelle, jouduimme toisen oppaan johdettaviksi. Vielä suurempia numeroita käytti hän koettaessaan saada meitä käsittämään ikkunain suuria lasimaalauksia, kultaista kirkon pienoismallia, sauvoja, lamppuja ja savustusastioita, jotka olivat kullatut ja timanteilla peitetyt ja jotka suurissa kirkkojuhlissa antoivat kirkonmenoille loistetta.
Me olimme nyt loppuunsuorittaneet koko tuon pitkän ohjelman ja vahtimestari, joka sai pienen kehotuksen jatkuvaan toimintaan, erosi meistä tarjotakseen muille palveluksensa.
Mutta ulko-ovella pysähdyimme vielä katselemaan puolisensataa säästölaatikkoa, jotka pitkissä riveissä olivat seinänvierustoilla, vitjoilla seinään kiinnitetyt. Niissä oli vankat munalukot ja sen lisäksi olivat ne vielä suljetut suurilla, punaisilla sineteillä. Sairashuoneet, luostarit ja hyväntekeväisyyslaitokset vetosivat täällä kirkossakävijäin anteliaisuuteen. Jumalanäiti, jolla oli lapsi käsivarrellaan, katseli puolen tuuman paksuisen kultaisen kehyksen läpi pilarilta noita koreita säästölaatikkoja, joita kaikki näyttivät välttävän. Niinkuin muidenkin jumalanäidin kuvain loistavia jalokiviä, niin suojeli tämänkin säkenöiviä koristeita paksu lasilevy, jotteivät uskovaiset, suudellessaan pyhiä kuvia, joutuisi viettelykseen.
Helpotuksen tunteella astuimme kirkon savustuksella sekoitetusta ilmasta ulos raikkaaseen talvi-ilmaan. Saatoin toverini Newskille saakka, ja täällä heistä erosin, koettaakseni läheisessä Grand Hotel'issa tavata jonkun valiokunnan jäsenen, joka voisi minulle kertoa, millä kannalla asiat olivat.
IX. ODOTTAMATON LÄHTÖ.
Hienossa huoneessa hotellin kolmannessa kerroksessa tapasin kunnallisneuvos Roseliuksen ja sain häneltä ihmeekseni kuulla, että keisari jo oli vastannut ministerivaltiosihteerin kirjoitukseen.
Valiokunnan jäsenet olivat klo 2:n ajaksi kutsutut valtiosihteerinvirastoon kuulemaan tätä vastausta, joka — siitä ei ollut epäilystä — oli kieltävä. Olimme siis tulleet suotta, ja mikä häpeä, että Suomen omat miehet olivat menestystämme vaikeuttaneet.
Sillävälin kuin näissä synkissä mietteissä istuimme, luettiin valtiosihteerin talossa ne masentavat sanat, jotka pian täyttivät jokaisen suomalaisen mielen tuskalla ja pettyneillä toiveilla.
Kun muutamia tunteja myöhemmin istuin majapaikassani isäntäväkeni seurassa teepöydän ääressä, soitettiin kovasti tampuurin ovelle. Vilkkaalla äänellä joku minua kyseli. Kiirehdin ulos. Vanha tuttavani, jonka niin äkkiarvaamatta edellisenä päivänä olin tavannut Hotel de Paris’issa, huusi minulle ehtimättä tervehtiäkään:
«Te matkustatte puoli kaksioista tänä iltana.«
«Matkustamme!« matkin minä. «Miksi jo tänään? Vai lähetetäänkö meidät kotiin?«
«Kas tässä on vastaus ministerivaltiosihteerille«, virkkoi hän ja ojensi minulle paperin. Siitä luin:
Ilmoittakaa tämän 500 miehisen lähetystön jäsenille, että Minä tietysti en ota heitä vastaan, vaikka Minä kuitenkaan en ole vihainen heille.
Heidän tulee palata kunkin koteihinsa ja he voivat sitten antaa anomuksensa kuvernööreille, jotka lähettävät ne kenraalikuvernöörille, jonka lopullisesti on toimittaminen ne teille Minulle esitettäviksi, jos ansaitsevat varteenottamista.
Selittäkää tänne saapuneelle lähetystölle Helmikuun 3:na päivänä annetun Julistuskirjan merkitys ja palatkoon se sitten rauhassa koteihinsa.
«Oli alkujaan aikomus«, niin jatkoi ystäväni, «huomenna jumalanpalveluksen jälkeen Suomalaisessa kirkossa lukea tämä vastaus lähetystölle, jonka jälkeen päätös oli tehtävä kotimatkasta. Mutta siihen ei ole saatu lupaa. Korkeintaan saisi vastauksen sisällön muutamin sanoin ilmoittaa.«
Näin ollen oli valiokunta arvellut parhaaksi, että heti palattaisiin kotiin. Ja ylimääräinen juna koko lähetystöä varten oli jo tilattu.
«Asemalla tavataan«, virkahti sanantuoja sitten ja kiirehti jo pois yhä useammille ilmoittaakseen tuon masentavan uutisen.
Ääneti jatkettiin nyt illallisen syömistä ja sen päätyttyä lausuin surumieliset hyvästit vieraanvaraiselle isäntäväelleni sekä ajoin Suomen rautatieasemalle. Kello ei ollut vielä kuin 10, mutta odotussalit olivat jo ahdinkoon asti täynnä valtuutettuja. Suuri joukko Pietarin suomalaisia, jotka halusivat olla läsnä vierasten lähtiessä, oli myös jo saapunut. Tapasin täällä useita valiokuntatovereita, joita en ollut nähnyt sittenkuin Helsingin kokouksessa. Sanattomasti puristettiin siinä toistensa käsiä ja kysymys, joka paloi kaikkien silmissä: «miksi piti näin käydä?«, se jäi vastaamatta.
Siitä pitäin kuin olin saanut tiedon odottamattomasta paluumatkastani, olin ollut mielenjännityksessä saadakseni lähempiä tietoja siitä, mitä valtiosihteerin talossa oli tapahtunut. Uteliaisuuteni sainkin nyt moneen kertaan tyydytetyksi. Joku pisti tungoksessa kätensä kainalooni ja samassa tunsin pietarilaisen ystäväni, joka virkkoi:
«Tule tänne pikkuhuoneeseen, pastori Kajanus on siellä luvannut kertoa, mitä valtiosihteerin luona tapahtui, hän oli siellä mukana.«
Perimmäisen ravintolahuoneen rauhallisessa nurkassa istuimme pian muutamain tuttavain seurassa teelasien ympärillä, kuunnellen pastorin vilkasta kuvausta. Uudelleen ja uudelleen olen sen sittemmin kuullut kerrottavan, mutta ei kukaan ole sitä niin elävästi voinut esittää, kuin hän. Siinä melkein näkikin kaikki, mitä tapahtui.
Suuressa, korkeassa salissa seisoi kookas ministerivaltiosihteeri odottavain edustajain edessä ja luki nuo kylmät sanat, joissa oli ainoastaan senverran lohdutusta, että keisari ei ollut vihassa meille. Verrattuna siihen, mitä olimme matkastamme toivoneet, oli tämä lohdutus vähäinen.
Siinä näki kenraalin kasvojenpiirteet ja aseman ja käytöksen: komea asento sillä muuten olikin. Ja sitten, sen kuolonhiljaisuuden jälkeen, joka nyt vieläkin rintaamme ahdisti, kuuluivat Wolffin sanat:
«Tämä on siis kaikki se lohdutus, mikä meillä on vietävänä tuolla kotona syvässä huolessa odottaville kansalaisillemme.«
Kuin syvä huokaus, josta ilmenee suru ja tuska, kuuluivat nämä sanat, ja niitä seurasi se säkenöivä puhe, jota sittemmin koko maamme ja koko Eurooppa sekä puoli, muuta maailmaa ihaillen on kuunnellut.
Me unhotimme, että se ei ollutkaan konsuli Wolff, vaan pastori Kajanus, joka puhui. Äänenpainosta ja kuvaavista päänliikkeistä olin näet aivan tuntevinani konsuli Wolffin, jonka olin kuullut puhuvan Palokunnantalolla. Ja sanat! Niitä miltei nielimme ja väliin vain vaihdoimme katseita, jotka nekin virkkoivat: Kuule, kuule!
Niin mieheviä olivat sanat tuossa tervehdyksessä hallitsijalle.
«Pyydämme teitä ilmoittamaan Hänen Majesteetilleen, että Suomessa on
yli kahden miljoonan ihmisen, jotka tietävät tehdä velvollisuutensa.
Elkääkä salatko häneltä, että me myöskin tunnemme oikeutemme«.
Kuuntelimme mielenkiinnolla, ja kun puhe oli lopussa, pidätimme miltei henkeämme, voidaksemme käsittää ministerivaltiosihteerin vastauksen. Odotimme. Teelasit olivat siinä koskettamatta, ne olivat unohtuneet. Viereisessä pöydässä istujat olivat käyneet äänettömiksi kuunnellakseen hekin. Ja hekin näyttivät nyt odottavan.
Hajamielisenä hämmensi kertojamme lasiaan.
«Entä mitä hän vastasi«, kysyi vihdoin joku joukostamme.
«Ei sanaakaan, ei sanaakaan«. Pastori joi verkalleen teetään ja jatkoi sitten kertomustaan.
Olimme näkevinämme kenraalin siinä edessämme, kenties hiukan nolostuneena pidetyn puheen johdosta. Vai oliko se suru sen johdosta, että häntä oli väärin ymmärretty, joka tuokioksi laski alas hänen katseensa noiden tähystäväin silmäin edestä.
Kun pari rahvaanmiestä vielä oli julkilausunut tunteensa ja kun vielä turhaan oli pyydetty, että huomenna jumalanpalveluksen jälkeen saataisiin sopivalla tavalla antaa asiasta tieto lähetystölle, hajaannuttiin valtiosihteerintalosta pois. Nuo 26 nidosta adressin allekirjoituksia jäivät sinne.
Pastori Kajanus oli juuri lopettanut kertomuksensa, kun ovet asemasillalle avattiin ja ihmiset rupesivat lappamaan ulos. Junassa oli runsaasti tilaa; siinä oli 8 pitkää boggievaunua ynnä kaksi veturia, ja ennen pitkää löysin itselleni makuupaikan.
Useille, ehkä useimmille, oli poislähtö juhlallisin hetki heidän Pietarissa olostaan. Vanhat ystävät, jotka ehkä eivät vuosikymmeniin olleet toisiaan tavanneet, ja uudet ystävät, erosivat nyt. liikutetuin mielin toisistaan. Mies, joka oli elänyt ja käynyt harmajaksi tuolla kaukana vieraassa maassa, ja konttorioppilas, joka tuskin vielä yhden harjoitusvuoden oli siellä viettänyt, kaikki he samoilla tunteilla ajattelivat tuota vanhaa kotia, josta he nyt edustajia olivat nähneet. Neitonenkin, joka oli elänyt ja kasvanut täällä ja joka helpommin kuin isänsä tai äitinsä kieltä puhui tätä vierasta kieltä, kertoi hartaasta halustaan päästä tuohon kaukaiseen kotimaahan.
Vielä viimeisen junavihellyksen jälkeen puristettiin toistensa käsiä. Kaikki päät paljastuivat kun juna läksi liikkeelle, ja raikuva eläköönhuuto tulvahti kaikkien rinnoista. Kun yhteisenä, varmana uskollisuudenlupauksena yhteiselle, rakkaalle isänmaalle, kajahti huuto: Eläköön Suomi! Eläköön!
XX. KOTIMATKALLA.
Makasin yläkerrassa eräässä 4:n hengen osastossa ja tervehdittyäni osastotovereitani kiipesin makuupaikalleni, jossa tein muistiinpanoja tämän muistorikkaan päivän tapahtumista.
Valtavammin kuin mikään muu oli minuun vaikuttanut pastori Kajanuksen esittämä konsuli wolffin puhe. Muistista sen nyt paperille merkitsin. Vaan kun sitä sitten vertasin siihen pikakirjoitukseen, jonka myöhemmin laadin, kun konsuli Wolff Helsingissä koko lähetystölle uudelleen piti saman puheensa, huomasin sen kaikissa pääkohdissa yhtäläiseksi.
Vähitellen olivat vaunussa olijat käyneet äänettömiksi ja kun minä lopetettuani muistiinpanoni vetäsin lamppua suojaavan tummansinervän verhon alas, nukkuivat jo kaikki makuutoverini.
Mutta minä en saanut unta ja kun tunnin ajan olin edestakasin kääntynyt vuoteellani, kapusin alas, mennäkseni vaunusillalle raitista ilmaa hengittämään.
Pyryilma, joka kaakkoistuulen repimänä oli päivällisen ajasta asti riehunut, oli nyt kiihtynyt, kun tuuli oli pohjoiseen kääntynyt. Siellä riehui nyt täydellinen lumimyrsky, joka peitti kaikki läpinäkymättömään, harmajaan, lepattavaan huntuun. Lyhyessä ajassa kasaantui uusia kinoksia vaununovien edustalle ja taas ne tuuli radankäänteessä yhdessä tuokiossa lakasi pois. Vaununovien raoista tunkeutui hienoja lumihiuteita sisään ja vaunujenkatoilta putosi aina vähän päästä lumivyöryjä alas. Menin vaunun läpi sen toiseen päähän, luullen siellä olevan vähän enemmän suojaa, mutta sinne puski myrsky vielä kovemmin. Juna ponnisteli suoraan vastaseen, pohjoista kohden. Se oli kylmää, tuo myrsky läpeensä jäähdyttävää, ja vaikka vanha merimies olin, olin hyvin pian saanut riittävästi raitista ilmaa ja aijoin juuri palata takasin vaunuun, kun vieressäni pimeän keskessä huomasin miehen seisomassa vaunun seinustaan nojaten. Luulin häntä ensin joksikin junamieheksi, joka virkansa puolesta seisoi tuossa ikävässä paikassa, vaan veturin säkenien valossa huomasin samalla hänen olevan erään tuttavani Tornionmiehen, jonka olin tavannut Hotel de Parisissa ja jonka harmaat sarkavaatteet ja varsipieksut niin hyvin muistin. Oliko hänellekin käynyt liian tukalaksi tuolla vaunun sisässä taikka mikä hänet oli ulos ajanut?
«Eikä mitään ole saatu aikaan«, virkkoi tämä, kun olimme toisiamme tervehtineet. «Jos vain olisimme saaneet kirkkoon kokoontua, niin kyllä yhteiset rukouksemme olisivat taivuttaneet Jumalan puolellemme.«
Menin taas vuoteelleni. Kello läheni kahta ja me olimme jo kulkeneet Terijoen tulliaseman ohi. Vihdoin nukahdin ja heräsin vasta junan saapuessa Kouvolaan k:lo 7 aamulla. Useita pitkiä rivejä vaunuja seisoi siellä aseman luona ja ennen pitkää kuulimme, että yöllä kasaantuneet lumikinokset sulkivat radan. Täällä odottivat sekä postijuna että pikajuna, jotka olivat lähteneet paljo ennen meitä ja siellä tapasimme useita lähetystön jäseniäkin, jotka mainituilla junilla olivat kiirehtineet pois Pietarista.
Myrsky oli nyt asettunut ja ensimmäisenä kotimaan tervehdyksenä kohtasi katsettamme rauhaisena sunnuntaiaamuna tuo suloinen talvimaisema, lumipeitteinen honkametsä ja nuo laajat kedot, jotka kimaltelivat talviauringon paisteessa.
Odotus kävi pitkälliseksi ja vasta puoli kahden aikaan saimme jatkaa matkaamme.
Oli päätetty, että me vielä heti Helsinkiin palattuamme pitäisimme kokouksen Palokunnantalolla. Vaan sähkösanoma, joka meitä Lahdessa kohtasi, toi meille kutsut Helsingin Seurahuoneelle, siellä k:lo 8 pidettävään illanviettoon. Kokouksemme oli siitä syystä lykättävä maanantaiaamuun.
Kuten menomatkalla, viivähdettiin nytkin vähän pitempään Riihimäellä ja kun valmistukset olivat hyvät sai kukin syödä riittävän päivällisen.
Taas jatkettiin matkaa ja sittenkuin talvi-illan hämärässä oli riennetty yhden aseman ohi toisensa perästä, jossa asemapäälliköt seisoivat käsi lakin ponnassa meitä tervehtien ja jossa lapset taas tunkeilivat runkahuoneen ikkunassa, ajoi juna k:lo 7 tienoissa Helsingin asemalle.
Kiinnitin matkalaukkuni remeliä ja silloin tuuli, joka oven raosta oli tunkeutunut vaunun sisään, toi korviini «Maamme« laulun tutun säveleen. Oliko se mielikuvitusta tuo? Asemasillalla oli mielestäni, kun sinne silmäilin, kaikki entisellään: siellä käsiä paiskattiin, tervehdittiin toisiaan, kutsuttiin kantajia ja ovia paukutettiin.
Vaan seuraavassa tuokiossa olin jo itse asemasillalla. Ei ollut tuo sävel ollut mielikuvitusta. Siellä laulettiin todellakin. Tuhansia ihmisiä oli kokoontunut aseman edustalle. Ja kansanlaulun tutut, vaikuttavat säveleet siellä kotiinpalaaville tuntuivat lämpöisesti toivottavan: tervetuloa takasin!
XXI. JÄÄHYVÄISJUHLA.
Asemalla kajahtanut kansanlaulu oli vasta alkua siihen lämpöseen kunnianosoitukseen, jonka esineenä lähetystö tänä iltana oli. Tuo ilta oli samalla sydämmellinen tervehdysjuhla ja ylevä jäähyväisjuhla pääkaupungista lähtiessämme ja sitä eivät maalaisvieraat koskaan unhottane. Usein, kun talvi-iltoja tuvassa on lyhennetty kertomalla suuren lähetystön vaiheista, viivähtää isä pitkään tätä iltaa kuvatessaan.
Tultiin suureen saliin, joka oli valoisampi kuin kirkko jouluaamuna. Se oli korkeakin kuin kirkko ja pilareita oli kahdella puolen. Oli lehterikin oven päällä ja siellä oli soittoa.
Urutko?
Ei, vaikka sen soiton säveleet väliin uruilta tuntuivat. Siellä oli viuluja kymmenittäin ja sitäpaitsi torvia ja klarinetteja. Kerrottiin, että siihen kuului päälle 40 miehen ja että se oli Suomen etevin, soittokunta, Filharmoonisen seuran orkesteri. Olihan siinä neitonenkin, joka soitti harppua.
Tuo pitkä, tumma, laiha herra, joka soittoa johti, oli Pietarin pastorin Kajanuksen veli. Toinen veli oli verevämmän näköinen, punakka ja lihava. Vaan eteviä kuuluvat olevan alallaan molemmat.
Ensiksi syötiin. Eräs herra nousi tuolille, aivan samoin kuin me olimme tehneet Palokunnantalossa, ja pyysi vieraita aterioimaan. Tuskin oli ahdingolta noita pitkiä pöytiä huomattukaan. Koolla oli toistatuhatta henkeä, miehiä ja naisia. Kun kaikki olivat istahtaneet, kävi tila väljemmäksi. Viereisessä huoneessa syötiin niinikään. Ja koko ajan soittokunta soitteli. Väliin se kuului kuin jos harppuja ja hopeakelloja olisi helistetty. Ja taas toisella hetkellä se kaikui kuin sotasoitto, jossa räikyivät pasuunat ja torvet. Silloin pastori Kajanuksen veli aina yltyi ja hän takoi tahtia molemmin käsin. Väliin siinä kuunnellessa syöminenkin unhottui.
Vastapäätä ovea oli puhujalavan yläpuolella Suomen vaakuna. Jalopeura, joka pitää miekkaa toisessa etukäpälässä ja polkee sapelia, se kimalteli kullalta tummanpunervaa taustaa vastaan ja yltympäri oli korkeita kuusia. Täältä pidettiin puheita ja laulettiin.
Ensimmäisnä nousi asessori Kurtén lavalle ja puhui vieraille. Hän kertoi, että meidän helsinkiläiset veljet ja sisaret olivat tahtoneet pusertaa meidän käsiämme ja sanoa meille jäähyväiset, ennenkuin kotiin palaisimme. Kertoi, miten kotiinjääneiden ja matkustaneiden tunteet olivat olleet yhdenlaiset koko tällä matkalla. Adressi on meidän kaikkien allekirjoittama. Kaikki olemme vakuutetut toimineemme oikein, kun siinä olemme julkilausuneet kansan huolet. Mutta suru, joka Suomessa vallitsee, ei saa synnyttää heikkoutta eikä toivottomuutta. Päinvastoin on uskollista työtä kansan valistamiseksi kaksinkertaisella innolla tehtävä, jotta nykyinen sukupolvi voisi vastaisille polville jättää perinnöksi runsaampia edistyksen ja valon apuneuvoja.
«Suomen kansalaiset eivät päästä oikeudentuntoansa harhaan kulkemaan eikä heikkenemään.
«Ja kristinuskon ylevät opit säilyvät tässä maassa kansan ajatustavan jaloimpana ilmiönä ja ylläpitävät luottamustamme Kaikkivaltiaan apuun.«
Nyt tunsimme toisemme paremmin kuin ennen. Nyt tiesimme, että kaikkialla tässä maassa, niin sydänmaalla kuin pääkaupungissa, oli Suomen poikain ja tytärten rinnoissa rakkaus isänmaahan ja kunnioitus sen lakeja kohtaan elävä.
Puheensa piti puhuja sekä suomeksi että ruotsiksi ja senjälkeen laulettiin «Maamme«. Soittokunta soitti ja moni itki.
Pöydät siirrettiin pois ja sitten oli hyvä tila salissa. Kaikkialla nähtiin ihmisten tervehtivän ja kättelevän toisiaan. On mahdoton muistaa kaikkia noita hienoja herroja ja ylhäisiä rouvia ja neitosia, joiden tuttavuuteen siellä pääsi. Mutta yhden muistan kauan. Hän oli kookas vartaloltaan, joskin laihanlainen ja väsähtänyt, ja hänen silmissään oli kuin voipunut katse. Ylpeä hän ei ollut, oli oikein ystävällinen.
«Mistä te olette«, kysyi hän Toloselta, joka lähinnä seisoi. — «Vai niin, minä olen senaattori Mechelin«, virkkoi hän ja puisti miehen kättä.
Nyt alotti professori Engström puheensa. Hän kertoi piirteitä matkaltamme. Hän ei nyt puhunut sellaisella innolla, kuin usein ennen, ja monesti hänen äänensä aivan surumielisesti värähti, enin kumminkin puheen lopussa, jolloin hän lähetystölle jäähyväisensä lausui. «Jumala isänmaata suojelkoon. Tehköön jokainen velvollisuutensa.«
Kohta sen jälkeen nousi Jonas Castrén puhujalavalle. Tyyneenä, varmana ja vakavana seisoi hän siinä, kuin laskumies ohjatessaan venhettään Merikosken kuohuihin, — frakkiin puettu laskumies, kukka napinlävessä. Hän puhui suomeksi. Voimaa ja vakavuutta oli hänen äänessään, vaan toisinaan sai kumminkin hänen matkamuistelmilleen hymähtääkin. Vaan kun hän jälleen rupesi puhumaan kotimaasta ja niistä puolueista ja riidoista, joita oli ollut, mutta joiden nyt tuli hävitä, silloin ei enää hymyilty, vaan innolla sitä kuunneltiin.
«Pois kateus ja keskenäinen viha. Sysätkäämme syrjälle nuo mitättömät puolueriidat. Kokoontukaamme kaikki yhteisen isänmaan lipun ympäri. Tuntekaamme toisemme tässä maassa, suomalaiset ja ruotsalaiset, veljiksi. Olkoon tunnussanana näistäpuolin: 'Yksi mieli joskin kaksi kieltä'.«
Hyväksyen vastasi kaiku ikäänkuin joka rinnasta ja taas raikui kansallislaulu parvelta ja salista.
Nyt kokoontuivat M.M.-laulukunnan laulajat lavalle; heitä oli viisikymmentä miestä, ehkä enemmän, samaa kööriä, joka niin usein oli keisarillekin laulanut. Sieltä kaikui Suomen laulu. Miltei henkeä pidätellen kuunneltiin noita ihanoita sointuja. Ja sitten soivat Savolaisen laulun kauniit marssinsäveleet. Teki mieli takoa jalalla tahtia ja päänsä nostivat pystömmäs myöskin uusmaalaiset ja pohjolaiset. Vaan tuo lyhyt, tanakka mies, sileätukkainen ja mustapintainen, joka seisoi aivan lavan edessä niiden tuolien takana, joissa naisia istui, hän oli arvattavasti savolainen. Ensin hän käsivarrellaan hiljaa kuin tahtia viittoi ja sitten hän yhtyi laulamaan. Ja kyllähän hänellä ääntä oli, joskin —
Eräs naisista käännähti päin. Ei saanut selvää, aikoiko hän suuttua vai ruveta nauramaan. Mitähän tuo mahtoi arvella, ja nuo muut, jotka miehen laulavan kuulivat? Ei, hän ei suuttunut, hän ei nauranut, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
Vielä pari laulua laulettiin ja sitten tuli lausuntoa. Parooni v. Willebrand luki ruotsiksi Runebergin runon «Landshöfdingen« ja sen lausui sitten toimittaja Frisk suomeksi. Ei oltu koskaan niin tarkoin kuin nyt kuunneltu tarua tuosta vanhasta tuomarista, joka niin hyvällä omallatunnolla lepäsi, päivän kasvoilleen paistaessa, sittenkuin hän valloittajalle oli saanut kerrotuksi, mihin aseeton varmuutemme nojautui, — tähän samaan lakiin, joka meidänkin turvana oli ollut.
Lähetystön puolesta kiittivät nyt pastori Bäck ja kapteeni Sundman, kokousten puheenjohtaja, isäntiä ja emäntiä. Vaan vielä ei ollut juhla lopussa.
Helsinki oli antanut meidän kuulla parasta, mitä maamme soiton, yhteislaulun ja lausunnon alalla voi tarjota. Vaan ohjelma ei ollut täydellinen, ennenkuin myöskin parasta soololaulua saatiin kuulla. Ja pian kuuntelivat kaikki hurmaantuneina kreivitär Aina Mannerheimin ihania lauluja: «Laps’ Hellaan elä« ja «Tuoll’ on mun kultani«, jonka jälkeen vielä neiti Sarlin erinomaisen hartaasti lauloi Anna Edelheimin «Rukouksen Suomen puolesta.«
Sitten nousi taas eräs puhuja puhujalavalle. Se oli rahvaan mies, joka yksinkertaisesti ja lämpösesti kiitti tästä kauniista juhlasta. Ja vielä hänen jälestään esiintyi eräs valtuutettu, joka lausui varman uskonsa, että koko kansa varmaankin ilolla omaksuisi tuon ajatuksen, että saman äidin lapset yhtyisivät yksimielisyyteen. Käsientaputukset, joilla hänen vakavia sanojaan tervehdittiin, keskeytyivät, kun orkesteri rupesi soittamaan Porilaisten marssia.
Näiden yleväin sävelten kaikuessa kävelivät nyt vieraat ja isännät salin ympäri. Moni hieno silkki-hiha piteli kiinni talonpojan karkeasta sarkahihasta ja jalat, jotka olivat pistetyt pieniin, suippoihin kenkiin, astuivat tahdissa pieksujen rinnalla. Hitaimmatkin joutuivat tässä mukaan, haluttomimmatkin elähdytti soitto ja innostus. Jokainen tunsi itsensä lämpöseksi ja nuoreksi, miltei onnelliseksi.
XXII. LÄHETYSTÖN VIIMEINEN KOKOUS. ERO.
Seuraavana aamuna olivat valtuutetut viimeistä kertaa koolla Palokunnan suuressa salissa. Puhujalavalla seisoi puheenjohtaja pitkänä ja suorana, sihteeri nojautui paperiensa yli ja heidän takanaan oli rivi valiomiehiä. Ja alhaalla salissa istui pitkiä rivejä, harmaita ja mustia, talonpoikia ja herroja rinnakkain, aivan kuin ensi kokouksessa. Yksi ja toinen oli ehkä tällä matkallaan ulkopinnaltaan vähän muuttunut. Keltä oli partaa tai tukkaa lyhennetty ja siistitty uudemman muodin mukaan. Ken oli ostanut valkosen kaulustan paidanliitinkiinsä. Ja jonkun housunlahkeet, joissa oli polvien alapuolella syviä poimuja, kertoivat, että varsisaappaat olivat päässeet lepäämään ja että niiden tilalle oli jalkoihin vedetty kirkkaat patiinikengät. Mutta se kaikki oli poikkeusta.
Pastori Bäck avasi kokouksen rukouksella. Ja kun puheenjohtaja senjälkeen oli lukenut keisarin kirjeen ministerivaltiosihteerille, piti konsuli Wolff meille saman puheen, jolla hän Pietarissa oli lähetystön puolesta kenraali Procopélle vastannut ja joka sitten «Wolffin puheen« nimellä on käynyt historialliseksi.
Näitä miehekkäitä sanoja on luettu kotimaassa ja miljoonat ihmiset ovat ulkomailla niitä ihaillen lukeneet. Pitkäksi kävisi luettelo, jos rupeaisi kertomaan missä kaikissa lehdissä ja aikakauskirjoissa se on ollut luettavana. Voisi alottaa maailmanlehdestä «Timesistä« ja lopettaa «Gröfendorfer Amts-Zeitungiin«. Voisi alottaa punasesta sosialistilehdestä «Arbeiter-Zeitungista« ja päättää siihen viattomaan «Solskin’iin«, jota eräs jumaluusopin ylioppilas pienessä ullakkohuoneessaan Kristiaaniassa kirjoittaa 420:lle lukijalleen. Taikka alottaa A:sta, «Aachener Bote’sta« ja päättää Ö:hön, Örnsköldsvikin pieneen paikkakuntalehteen.
Voin nähdä vakavan, juhlallisten muhamettilaisten Stambulin kahvilassa Mechmet Effendi Al-Serai’ssa lukevan näitä artikkeleita, verkalleen vedellessään viileitä savuja pitkästä piipustaan, sillävälin kuin höyryävä, musta kahvi kupposessa jäähtyy. Ja näen kerjäläisen Rooman kadulla ihmetellen ahmivan noita säkenöiviä sanoja La Tribunasta. Taikka näen Marseillen laivatyömiehen, joka istuu hirsikasan päällä syöden vaatimatonta aamiaistaan, joka ei maksa paljo enempää kuin hänen äsken ostamansa sanomalehti… Hän unhottaa leipäpalan ja viinipullon lukeakseen, ja sitten hän hyppää ylös ja kertoo ja selittää tovereilleen. Ja kun sanomalehtipojat tuolla suurella mantereella New-Yorkin ja San Fransiskon välillä huutelevat lehtiään, jotka sisältävät uusimmat sähkösanomat Filippiineiltä, niin tapaa ostajan silmä jo kohta Wolffin puheen, joka kaksinkertaisilla välikkeillä on ensi sivulle painettu. Kaikkialla, linnoissa ja valtiomiesten virkahuoneissa, saleissa ja työhuoneissa, kodeissa ja klubeissa, kaikkialla tätä puhetta luetaan. Kaikkialla kaikuu tuo huokauksentapainen alku: «Tämä on siis se lohdutus, joka meillä on —« Ja lopussa aina sama rukous: «Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan Keisaria, Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan Keisarinnaa!« Mutta kotimaassa kaikuu tuo huokaus ja rukous valtavimmin. Ja tuo puhe käy perintötaruna kauan isältä pojalle.
Myrskyävä hyvähuuto kuului konsuli Wolffin puheen jälestä ja eräs puhuja lausui sitten toivomuksensa, että jokainen valtuutettu kalliiksi muistoksi lähetystöstä saisi jäljennöksen tuosta puheesta. Koko kokous yhtyi äänekkäästi tähänkin toivomukseen. —
Vielä ei toki oltu luovuttu ajatuksesta, että joukkoanomus olisi saatava hallitsijan nähtäville. Miten tämän tuli tapahtua, se tie oli selvästi ilmilausuttu ministerivaltiosihteerille saapuneessa kirjeessä. Oli siitä syystä valittava kaksi henkilöä joka läänin kohdalta, jotka antaisivat adressin asianomaisille kuvernööreille. Näiden valtuutettujen vaali oli pian suoritettu ja heille kirjoitettiin nyt valtakirjat. Ja kun sitten vielä muutamia henkilöitä oli valittu, jotka vastaiseksi ottaisivat haltuunsa kaikki lähetystön asiapaperit, oli viimeinen neuvottelu lopussa. Useita erikoiskysymyksiä tuli valiokunnan käsitellä seuraavana päivänä, vaan muut valtuutetut olivat nyt tehtävänsä suorittaneet. Viimeinen kokouksemme oli lopussa. Veisattiin virsi: «Sun haltuus rakas isäni«, ja hartauteen kumartuivat kaikkien päät.
Ennen pitkää puristettiin viimeistä kertaa toistensa käsiä. Sali oli tyhjä, tyhjät tuolit siellä epäjärjestyksessä. Ravintolassa nojautuivat viinurit joutilaina tiskiä vastaan. Eri sanomalehdet pitkällä pöydällä olivat veljellisessä sovussa siinä vierekkäin. Ja kun astuin eteisen läpi ulos, otettiin sen ovelta parastaikaa pois kylttiä, johon suurin kirjaimin oli ollut kirjoitettu Kanslia.
Kiirehdin senaatintorille, jossa koko lähetystö oli yhteen ryhmäkuvaan valokuvattava. Siellä jo toiset seisoivat Nikolainkirkon portailla ja minä ehdin viime hetkessä perille saadakseni paikan toisten joukossa.
«Valmis!«
Sitten me erottiin. Verkalleen valtuutetut astuivat eri katuja kohden, jotka torilta lähtevät, hajaantuakseen yhä enemmän suureen kaupunkiin ja sitten koko maahan. Yksi ja toinen pysähtyi vielä tuokioksi muistopatsaan luo. Ehkä hänen katseensa haki oman kotikulman seppeltä. Kenties hän tarkasteli tuon jalon hallitsijan kasvoja, joiden piirteitä laskeutuvan auringon säteet niin kauniisti kirkastivat.
Minäkin pysähdyin patsaan luo. Katseeni tarttui yhden seppeleen valkoisiin nauhoihin. Siitä oli pyyhitty lumi pois, vaan tuhansia kirkkaita lumikiteitä oli silkkinauhaan tarttunut. Ja auringon säteet, jotka taittuivat noita pieniä kristalleja vastaan, panivat ne säkenöimään kuin jalokivet pyhäinkuvain ympärillä Iisakin suuressa kirkossa.
Nojausin lukemaan nauhakirjoitusta:
O Herra siunaa Suomen kansaa
Suo sille runsas armosi,
Se kaikiss’ että vaiheissansa
Sun oma kansas olisi.
Suo uskollisuus, vakuus meille
Menestys elämämme teille.
XXIII. TAAS KOTONA TAMMISAARESSA.
Paria päivää myöhemmin olin taas kotona. Hiljaa ja rauhallisesti lepäsi tuo pikku kaupunki äsken sataneen lumen peitossa aivan samoin kuin lähtiessänikin. Kaikki oli ennallaan. Harakat ensimmäisten talojen viereisissä aidanseipäissä. Mäellä olevan pajan vasaranäänien pauke. Kaupunginhotellin lihavan hevosen kulkusten kilinä, kun sen ajaja tavanmukaisesti ilman yhtään matkustajaa kiirehti asemalta kotiinsa. Varpuset kadulla. Uteliaat silmät ikkunauudinten takana. Kirvesmiehet, jotka piilusivat hirsiä uuden asematien — taikka Bulevardinkadun — varrella ja jotka nyt oikasivat itsensä suoriksi matkustajia tarkastaakseen. Ilmoitus N.M.K.Y:n huoneuston ikkunassa, jossa ilmoitettiin illalla olevan teeiltaman. Kaikki oli kuin ennenkin.
Ainoastaan torilla olevaan lyhtytolppaan oli harvinaisen monta Vestra Nylundin sähkösanomaa liisteröity. Ne peittivät toisiaan kuin suomukset, keltaset, punaset ja Valkoset suomut, — riippuiko väri sitten sattumasta vaiko kirjapainon mielialoista.
Alimmaisena, muita suurempana, näkyi itse julistuskirja. Se oli Valkoselle paperille painettu; viattomuuden ja — surun väri. Hieno paperi oli imeytynyt lujalle kiinni harmajaan patsaaseen, oli ikäänkuin väkisin takertunut siihen.
Viimeinen sähkösanoma oli edustajille annettu vastaus: «Ilmoittakaa 500-miehisen lähetystön…«
Vieläkin oli jotakin muuttunut; sekä «Lindgrenin« että «Mandellöfin« myymälänikkunat olivat puetut valkoisiin ja mustiin, aivan kuin pääkaupungissakin. Mustia silkkinauhoja, Valkosia batistikravatteja, kankaita, liinoja, mustia nappejakin. Muuten oli kaikki entisellään. Yksinpä huhutkin ja jutut ja levottomuus.
Iltasella oli minun määrä puhua matkastani vaalimiehilleni ja menin senvuoksi parturiin. Tuttavia kasvoja vain näin. Konsulin leukaan juuri siveltiin saippuaa, tehtaan työnjohtaja istui keinutuolissa, rakennusmestari oli kakluunin luona lukien jotakin aikakauskirjaa.
«Tervetullut takasin«, lausui minulle parturi.
«Vahinko vain, ettei matka onnistunut«, virkkoi siihen työnjohtaja.
«Hakkaraisen vika«, arveli rakennusmestari huolettomasti ja laski lehtensä syrjään. «Näitkö häntä. Minkälainen mies se oli? Entä kenraali?«
«Onnistui taikka ei«, puhui parturi, joka ei viimeisiä kysymyksiä ollut kuullut, päästyään partaveistään terottamasta. «Niin se kävi kuin kävi.«
Eikähän sitä voinut kukaan kieltää.
* * * * *
Tähän päättyy kertomus siitä, miten pieni kansamme, uskoen totuuden ja oikeuden voittoon, koetti olla heikkoudessaan väkevä ja miten se aseettomana nousi puolustamaan kalliinta isäinperintöään.
Vastaisuus on näyttävä, oliko suurella lähetystöllä sittenkin joku merkitys.
Valot ja varjot vaihtelevat. Menestys ja vastoinkäyminen kääntyvät usein kuin tuulet. Jumala Kaikkivaltias, anna rakkaudessasi tämän pimeän ajan jälkeen vielä valoisan kevään koittaa rakkaalle Suomellemme.
LIITE
Hänen Majesteetilleen annettava adressi oli näin kuuluva:
Suurivaltaisin, Kaikkeinarmollisin Keisari ja Suuriruhtinas!
Teidän Keisarillisen Majesteettinne Julistuskirja viime helmikuun 3/15 päivältä on kaikkialla Suomessa herättänyt hämmästystä ja surua.
Suomen kansan ikivanhan oikeuden olla edustajainsa, Valtiosäätyjen, kautta osallisena lainsäädännössä, vahvisti ikuisiksi ajoiksi Keisari Aleksanteri I, jonka muistoa me siunaamme. Tämä oikeus on autuaasti poismenneiden Keisarien, Aleksanteri II ja Aleksanteri III suosiosta yhä kehittynyt ja lähemmin järjestynyt.
Mutta niiden perussäännösten mukaan, jotka julkaistiin julistuskirjan ohessa, eivät Valtiosäädyt niissä asioissa, joiden selitetään koskevan myöskin Keisarikunnan etuja, saisikaan enää olla osallisina lainsäädännössä sellaisella päättämisoikeudella, joka niillä Suomen perustuslakien mukaan on.
Täten on Julistuskirjan kautta järkytetty yhteiskuntarakennuksemme kulmakivi. Allekirjoittaneet, Suomen kansalaiset kaikista yhteiskuntaluokista, anovat alamaisesti, että Teidän Keisarillinen Majesteettinne suvaitsisi kuulla sanojamme, kun me nyt Valtaistuimen eteen esille tuomme syvät huolemme siitä kohtalosta, joka kohtaa isänmaatamme, jos sen perustuslaillinen asema rupee horjumaan.
Kaikkein armollisin Keisari!
Ylevämielisten Hallitsijainsa turvissa ja lakiensa suojaamana on Suomi lakkaamatta edistynyt, se on aineellisesti vaurastunut ja hengen viljelyksessä varttunut. Kansa on uskollisesti koettanut täyttää velvollisuutensa Hallitsijoitaan ja Venäjän valtakuntaa kohtaan. Me tiedämme, että Venäjällä viime aikoina on ollut maallemme vihamielisiä henkilöitä, jotka meitä solvaten ovat koettaneet herättää epäluuloja Suomen kansan uskollisuutta ja rehellisyyttä kohtaan. Mutta me tiedämme myös, että nämä solvaukset eivät perustu totuuteen. Ei ole olemassa maata, jossa kunnioitus esivaltaa ja lakeja kohtaan olisi syvemmälle juurtunut kuin Suomessa. Niiden yhdeksänkymmenen vuoden kuluessa, joina se on ollut yhdistettynä mahtavaan Venäjään, ei ole järjestys Suomen yhteiskunnassa kertaakaan häiriintynyt. Kumousopit eivät siellä milloinkaan ole saaneet jalansijaa. Turvallisuuden ja onnen tunteet ovat yhä enemmän lujittaneet niitä siteitä, jotka Suomesta ovat tehneet eroittamattoman osan Venäjän valtakuntaa ja jotka kuitenkin ovat sallineet Suomen kansan säilyttää ja kehittää omaa kansallista luonnettaan ja olemustaan, jonka Jumala on sille antanut ja jota ei mikään pakko voi muuksi muuttaa.
Me emme voi uskoa, että Teidän Keisarillisen Majesteettinne korkea tarkoitus on ollut tällä julistuskirjalla uhata Suomen oikeusjärjestystä ja sisällistä levollisuutta. Me päinvastoin uskomme, että Teidän Majesteettinne tahtoo armossa suosiolliseen huomioonsa ottaa ne tunteet, mitkä julistuskirja on herättänyt ja käskeä, että sen määräykset ovat saatettavat yhdenmukaisuuteen Suomen perustuslakien kanssa. Me emme voi sydämmistämme karkoittaa luottamusta Keisarin sanan järkähtämättömyyteen. Mehän tiedämme kaikki, että meidän armollinen Hallitsijamme on koko ihmiskunnalle julistanut, että vallan tulee kunnioittaa oikeutta. Ja pienen kansan oikeus on yhtä kallis kuin suurimmankin, sen isänmaan rakkaus on Kaikkivaltiaan Jumalan edessä avu ja velvollisuus, joista se ei koskaan saa luopua.
LÄHETYSTÖN JÄSENTEN LUETTELO.
Kaikki tiedot edustajain valtakirjan mukaan.
1. Merkitsee: valtakirja toisen, alkuperäisestä valitun, luovuttama.
2. Merkitsee: lähempiä tietoja puuttuu valtakirjasta.
3. Merkitsee: valtakirja ei ole ollut käytettävänä.
Uudenmaan lääni.
(5 kaupunki- ja 38 maalaiskuntaa).
Anjala, Johan Viktor Blomqvist, maanviljelijä.
Artjärvi, Juho Alestalo, talollinen.
Askula, Verner Forsskåhl, maanviljelijä.
Pornainen, k.k. Konstantin Englund, talollinen.
Porvoo, k.k. Henrik Modeen, fil. maisteri.
Porvoo, m.k., Anders Gustaf Backman, rustitilallinen.
Bromarvi, Z. Sandholm, talollinen.
Tammisaari, k.k. Johan William Nylander, perämies.
Tammisaari, m.k. Frans Brunström, tilanomistaja.
Elimäki, Antti Sihvola, talollinen.
Espoo, Arthur Gustaf Myhrberg, maanviljelijä.
Hanko, Ferd. von Wright, fil. maisteri.
Helsingin pitäjä, Johan Henrik Eklund, maanviljelijä.
Helsinki, Otto Engström, professori.
Helsinki, M.A. Waenerberg, fil. maisteri.
Helsinki, F.M. Orrela, maalari.
Inkoo, J.E. Hinderson, tilanomistaja.
Iitti, Juho Mynttinen, talollinen.
Jaala, J.T. Oksanen, talollinen.
Karja & Snap- Adolf Elim Baarman, kunnallislauta-
pertuna, kunnan esimies.
Karjalohja, Kaarlo Juho Enqvist, ent. tilallinen.
Kirkkonummi, Karl Fredrik Bäckström, talollinen.
Lappträsk, Henrik Backas, herastuomari.
Liljendal, Karl Magnus Lindfors, talollisenpoika.
Lohja, E.S. Bäckman, maanviljelijä.
Loviisa, G.W. Lindfors, kauppias.
Mäntsälä, Emil Pentzin, maanviljelijä.
Myrskylä, Otto Kalas, maanviljelijä.
Nummi, Kaarle Henrik Landén, taloustirehtööri.
Nurmijärvi, Paavo Costiander, kauppias.
Orimattila, K.H. Tuiskunen, talollinen.
Pernaja, Constantin Roselius, kunnallisneuvos
ja ritari.
Pohja, Rafael Franck, kartanonomistaja.
Pukkila, Juho Heikki Seppälä, talollinen.
Pusula, Johan Fredrik Pakalén rustitilan eläkemies.
Pyhäjärvi, Juho Kustaa Ahlstedt, rustitilallinen.
Sammatti, Juho Bergman, kirkkoväärti.
Sipoo, Gustaf Fredrik Enholm, tilallinen.
Siuntio, Axel Le Bell, tilanomistaja.
Tenala, Hjalmar Kniper, vuokraaja.
Tuusula, Reinhold Saxelin, talollinen.
Vihti, Hannes Aejmelaeus, maanviljelijä.
Turun ja Porin lääni.
(6 kaupunki- ja 123 maalaiskuntaa).
Alastaro, Juho Brusila, ent. valtiopäivämies,
rustitilallinen.
Angelniemi, C L. Wiklund, tilanomistaja.
Pertteli, Vihtori Koskinen, tilanomistaja.
Perniö, J.E. Bergroth, maanviljelijä.
Pori, k.k., F.I. Färling, fil. maisteri.
Pori, m.k., Frans Wilhelm Sjögren, kunnan esimies,
kartanonomistaja.
Prunkkala, K.F. Seppälä, tilallinen.
Präntiö, Karl Nordberg, talollinen.
Dragsfjärd, Kemiö &
Westanfjärd. August Ginström, lautamies.
Ekkerö, Karl Erik Mattson, talollinen.
Euran pitäjä, Iisakki Arvo, maanviljelijä.
Euran kappeli, Aksel Lindfors, talollinen.
Eurajoki, Vihtori Langén-Laurila, talollinen.
Finby, Karl Forsström, kartanonomistaja.
Finström, K.J. Karlsson, säterinomistaja.
Föglö, Johan Sundblom, talollinen.
Geta, K.J. Karlsson, säterinomistaja.
Kustavi, Bernhard Gröndahl-Isotalo, talollinen.
Halikko, C.L. Wiklund, tohtori.
Hammarland, Jonas Castrén, (3) lakit, kand.
Harjavalta, Oskar Naakka, rustitilallinen.
Hinnerjoki, Frans Erland Tanner, ratsutilallinen.
Hiitinen, August Ginström, lautamies.
Honkajoki, Antti Kamppi, talollinen.
Houtskari, Albert Jansson, kirkkoväärtti.
Huittinen, Kustaa Alfred Härkälä, maanviljelijä.
Ahlainen, Pietari Sallinen, maanviljelijä.
Ikaalinen, Vilh. Vänni, talollinen.
Iniö, Johan Richard Penttinen, maanviljelijä.
Jomala, Johan Viktor Karlsson, talollinen.
Jämijärvi, Juho Juhonpoika Ylipeijari, talollinen.
Kakskerta, August Vesterholm, ent. tilanomistaja.
Kankaanpää, H.A. Päivike, talollinen.
Kalinainen, Kaarlo Napola, talollinen.
Kaarina, Johan Henrik Lindholm-Lausti, maanviljelijä.
Karjala, Jaakko Ollila, kunnallislauta-
kunnan esimies.
Karkku, Kaarle Anshelmi Packalén, maanviljelijä, ent.
valtiopäivämies.
Karuna, I. v. Hellens, vapaaherra,
kartanonomistaja.
Karvia, Nikolai Marjasuo, maanviljelijä.
Kauvatsa, Vihtori Marttila, talollinen.
Kiikala, Arvid Tähtinen-Eskola, talollinen.
Kiikka, Kaarlo Jaamala, rustitilallinen.
Kiikoinen, Herman Ylikorpela, (2)
Kisko, K. Nessling, (3) talollinen.
Kiukainen, August Lundell, maanviljelijä.
Köyliö, Paavo Ääri, maanviljelijä.
Koski, Oskar Puras, (1) talollinen.
Kullaa, Kaarle Nokki, maanviljelijä.
Kumlinge, Johannes Bäck, (1) kirkkoherra.
Kokemäki, J. Horelli, (2) maanviljelijä.
Kuusisto, August Westerholm, ent. tilanomistaja.
Kuusjoki, Kaarlo Harri, maanviljelijä.
Lappi, Isak Holmen, ratsutilallinen.
Lavia, Bruno Aukusti Huida, maanviljelijä.
Lemu, Fredrik Niittukartano, tilallinen.
Laitila, Fredrik Rauvola, talollinen.
Loimaa, Reinhold Hollo, ratsutilallinen.
Lokalahti, Johan Henrik Metsänkylä, talollinen.
Lumparland Erik August Jansson, tilallinen ja
kauppalaivuri.
Lieto, Juho Alinikula, tilallinen.
Luvia, Viktor Isoruuti, maanviljelijä.
Maaria, Herman Lehtonen, lastenopettaja.
Maarianhamina, Johan Edvard Sundström, merikapteeni.
Masku, Juho Suomalainen, talollinen.
Merimasku, Johan Frans Tammelin, (2) rustitilallinen.
Metsämaa, Juho Brusila. ent. valtiopäivä-
mies.
Mietoinen, Kaarlo Kustaa Kivivuori, talollinen.
Mouhijärvi, Juho Paavola, talollinen,
Muurila, Vilho Böhling, maanviljelijä.
Marttila, August Ryhtä-Sipi, talollinen.
Navo, Victor Schauman, agronoomi.
Nakkila, Edvard Kaapeli, talollisenpoika.
Noormarkku, Frans Mellin, maanviljelijä.
Nousiainen, Matti Ristimäki, talollinen.
Uusikirkko, Kustaa Tuominen, talollinen.
Uusikaupunki, Gabriel Rivell, kauppias.
Naantali, Kustaa Samulinpoika Pitula, tilanomistaja.
Oripää, Vihtori Mäkitalo, maanviljelijä.
Paattinen, Jooseppi Karjala, talollinen.
Parainen, J.W. Laurén, rustitilallinen.
Parkano, Frans Edvin Wirzén. kunnallislautak.
esimies.
Paimio, Adam Halkilahti, talon isäntä.
Piikkiö, Maurits Malmström, tilallinen.
Punkalaitio, Juho Jaakkola, talollinen.
Pyhämaa, Daniel Jalava, maanviljelijä.
Pomarkku, Frans Pere, talollinen.
Pöytyä. Kaarlo Kestitalo, talollinen.
Rauma k.k., K.Fr. Sjöblom, kauppias.
Rauma m.k., Hugo Brander, maanviljelijä,
fil. maisteri.
Raisio, Oskar Hartman. maanviljelijä.
Rymättylä, Karl Theodor Karlsson, talollinen.
Rusko, Juho Nikula, tilallinen.
Sauvo, Berndt Emil Rautio, kunnan esimies,
rustitilallinen.
Salo, K.J. Åberg, kauppias.
Saltvik, Viktor Jansson, kirkkoväärti,
lautamies.
Merikarvia, Frans Niklas Sandberg, kanttori.
Siikainen, Iisakki Isotalo, talollinen.
Sund, Arthur Rosenberg, (1) agronoomi.
Suodenniemi, Viktor Nieminen Kanni, maanviljelijä.
Suomusjärvi, E.H. Hintta, ratsutilallinen.
Suoniemi, Johan Ala-Talja, talollinen.
Säkylä. Paavo Huhti, tilallinen.
Hämeenkyrö, Kaarle Tarri, talollinen.
Tyrvää, Kaarle Prusi, maanviljelijä.
Taivassalo, Juho Rikhard Penttinen, maanviljelijä.
Ulvila, Juho Eenokki Spinkkilä, maanviljelijä.
Uskela, Rikhartti Kivikanervo, maanviljelijä.
Vahto, Juho Junnila, talollinen.
Vampula, Paunu, (3) maanviljelijä.
Vehmaa, Johan Metsänkylä, tilallinen.
Velkua, Viktor Pietilä, talollinen.
Viljakkala, H. Marttila, talollinen.
Viinas, David Juhonpoika Jaakkola, rustitilallinen.
Mynämäki, Kaarle Halonen, (2) maanviljelijä.
Vårdö, Gustaf Adof Johansson, merikapteeni.
Yläne, Viktor Salmi, (3) talollinen.
Turku, August C:son von Armfelt, kreivi, tehtailija.
Hämeen lääni.
(2 kaupunki- ja 49 maalaiskuntaa.)
Akaa, K.A. Karlstedt, maanviljelijä.
Asikkala, Tuomas Grén, maanviljelijä.
Perttula, K.W. Puosi Uutela. lautamies.
Pirkkala, Oskari Jaakkola, kunnallislauta-
kunnan esimies.
Hattula, Nestori Mattila, tilallinen.
Hauho, Aug. Jansson, (2) maanviljelijä.
Hausjärvi, Pelet Sykäri, maanviljelijä.
Hollola, Aksel Jurva, (1) kanttori.
Humppila, K.W. Puosi-Uutela, lautamies.
Janakkala, Kustaa Heikkilä, maanviljelijä.
Jokioinen, K.W. Puosi-Uutela, lautamies.
Jämsä, A. Konkola, agronoomi.
Kalvola, Kaarlo Evert Kyhkynen,
Kangasala, August Ikonen, maanviljelijä.
Korpilahti, Joonas Eliaanpoika Salmela, talollinen.
Koski, Johan Fredrik Niklander, maanviljelijä.
Kuhmalahti, H.F. Kärki, pastori.
Kuhmoinen, J. Brander, maanviljelijä.
Kuorevesi, Kalle Mäkelä, maanviljelijä.
Kuru, Johan Kustaa Tieman, talollinen.
Kylmäkoski, J.K, Tipuri, maanviljelijä.
Kärkölä, Juho Laine, (2) maanviljelijä.
Lahti, E. Carlstedt, (3) pankinjohtaja.
Lampi, Nikodemus Ylöstalo, talollinen.
Lempäälä, Johannes Richter-Sotavalta, maanviljelijä.
Loppi, H.G. Brander, (1) maanviljelijä.
Luopioinen Heikki Nieminen, talollinen.
Längelmäki, E. Aug. Ekman, maanviljelijä.
Messukylä, Kaarle Kustaa Irjala, maanviljelijä.
Nastola, Antti Edvard Mallinen, talollinen,
kunnallislautak.
esimies.
Orivesi, Oskar K. Taival, (3) maanviljelijä.
Padasjoki, Heikki Saksala, rustitilallinen.
Pälkäne, Fr. Jokinen, tilallinen.
Renko, Johan Thurén-Hakkola, talollinen.
Ruovesi, Erland Mäkipeska, maanviljelijä.
Sahalahti, August Sainio, rustitilallinen.
Somero, Kustaa Mäkinen-Paakka, talollinen.
Someroniemi Karl Lindgren, maanviljelijä.
Sääksmäki, W. Nieminen, kartanonomist.
Tammela, K.W. Puosi-Uutela, talollinen,
lautamies,
Tampere, L.J, Hammarén, kauppaneuvos.
Hämeenlinna k.k., E.W. Palander, lehtori.
Hämeenlinna m.k., Kustaa Nukan, maanviljelijä.
Teisko, Kustaa Isofrantsi, maanviljelijä.
Tuulos, Heikki Pelttari, talollinen.
Tyrväntö, Kustaa Mattila, kirkon isännöitsijä.
Urjala, Afred Retulainen, (3) maanviljelijä.
Vesilahti, M.E. Jaakola, kunnallislautak.
esimies.
Vanaja, J.N. Parkku, maanviljelijä.
Ylöjärvi, Kalle Mikkola, maanviljelijä.
Vaasan lääni.
(7 kaupunki- ja 84 maalaiskuntaa.)
Alahärmä, Elias Kangas, maanviljelijä,
Alajärvi, Daniel Lillstrang, talollinen,
Alavieska. Mikko Jutila,
Alavus, J.B. Lindqvist, kauppias.
Bergö, E. Mattlar, talollinen.
Karijoki, Samuli Pihlaja, talollinen.
Ähtävä, Jonas Värn, kunnallislautak
esimies.
Ätsäri, Herman Tjäder Tenhula, talonisäntä.
Evijärvi, Leander Rudbäck, talonomistaja.
Kokkola k.k., Christian Lindqvist, seppämestari.
Kokkola m.k., Johan Wanelius, talollinen.
Halsua, Matti Erkinpoika Kalliokoski, talollinen.
Himanka, Juho Pöyhtäri, talollinen.
Ilmajoki, Kustaa Heikinpoika Fossi, talollinen.
Jalasjärvi, Matti Haapala, maanviljelijä.
Pietarsaari, Rikhard M. Labbart, pankinjohtaja.
Jepua, Wilhelm Sarelin, talollinen.
Jurva, Herman Sarvela, talollinen.
Jyväskylä, k.k., Juho Sorsa, kauppias.
Jyväskylä, m.k., Adolf Halinen, talollinen.
Kannus, Johan Tobianpoika Jokela, talollinen.
Karstula, Emil Krook, talokas.
Kaskinen, C.D. Renström, raatimies.
Kauhajoki, F.S. Risku, talollinen.
Kauhava, Gabriel Orrenmaa, talollinen.
Kaustinen, Leander Varila, talollinen.
Keuru, Juho Ampiala, talollinen.
Kivijärvi, Gabriel Leppänen, talollinen.
Konginkangas, Jooseppi Tammelin, talonisäntä.
Korsnäs, Johannes Bäck, (1) pastori.
Kortesjärvi, Jaakko Suomela, talokas.
Kristiinankau- Bruno Vendelin, varakonsuli.
punki, k.k.,Kristiina, m.k., Henrik Erlands, kauppias.
Kronoby, Johannes Klockars, kunnan esimies
fil. kand.
Kuortane, Siimon Kokkila, kauppias.
Kurikka, Salomoni Kurikka, talollinen.
Koivulahti, Johan Fredrik Herrgård, talollinen.
Laihia, Mikko lipponen, talokas.
Lappajärvi, Heikki Savola, talokas.
Lappfjärd, Karl Henrik Nissander, talollinen.
Lapua, Oskari Lagerstedt, maanviljelijä.
Luoto, Matti Blomqvist, talollinen, kun-
nallislautakunnan
esimies.
Laukaa, Aatu Kantola, maanviljelijä.
Lehtimäki, Herman Mattinen, kunnallislauta-
kunnan esimies.
Lestijärvi, Matti Syri, talokas.
Vähäkyrö, Tuomas Hannuksela, talollinen.
Lohtaja, Juho Aaponpoika Jukkola, kirkkoväärti.
Maksamaa, Johan Erik Bystedt, talollinen.
Maalahti, Erik Jakobsson-Mattlar, talollinen, kun-
nallislautakunnan
esimies.
Multia, Abraham Palonen, mylläri.
Munsala, Erik Johan Sundell, talollinen.
Mustasaari, Karl Smeds, talollinen.
Alaveteli, Karl Johan Sandbacka, talollinen.
Nurmo, J.H. Teppo, talollinen.
Uusikaarlepyy, k.k., P.A. Lybeck, varakonsuli.
Uusikaarlepyy, m.k., Jakob Harjulin, talollinen.
Närpiö, Johan Danielsson Nygård, talollinen.
Oravainen, Erik Eriksson Häggström, talollinen.
Pietarsaari, Wilhelm Söderman, talollinen.
Peräseinäjoki, J. Ranta, urkuri.
Petalahti, Matts Ståhl, talollinen.
Petäjävesi, Emil Järvinen, kauppias.
Pihlajavesi, A. Sälli, (3) maanviljelijä.
Pihtipudas, Antti Kananen, maanviljelijä.
Purmo, Simon Nybränn, talollinen.
Pirttilä, Anders Sten, kirkkoväärti.
Raippaluoto, K. Vesterlund, kansakoulunopettaja
Saarijärvi, Artur Koskelin, maanviljelijä.
Seinäjoki, Isak Iisakinpoika Hannuksela, talollinen.
Sideby, Aksel Teir, talollinen.
Soini, Kristian Heikinmäki, talollinen.
Sulva, Isak Qvist, talollinen.
Isokyrö, Israel Waismaa, talollinen.
Isojoki, Leander Penttilä, talollinen.
Sumiainen, O. Kiljunen, maanviljelijä.
Teuva, Juho Mikonpoika Syväluoma, talokas.
Terijärvi, Matts Forss, kirkkoväärti.
Toholampi, Aleksi Kivelä, talokas.
Töysä, Matti Ojanperä, (1) talollinen.
Ullava, Jaakko Korpi, kirkkoväärti.
Uurainen, August Pokela, talokas.
Waasa, Otto Alcenius, (3) fil. maisteri.
Veteli, J.A. Hohenthal, maanviljelijä.
Viitasaari, Gustaf Jalkanen, kunnallislauta-
kunnan esim.
Vimpeli, Aukusti Storstrang, maanviljelijä.
Virrat, Valfrid Härkönen, talokas.
Vöyri, Johannes Smeds, talollinen.
Ylihärmä, Juho Liinamaa, (3) talollinan.
Ylistaro, Juho Julius Herttua, talokkaanpoika.
Ylimarkku, Karl Johan Forsén, talollinen.
Oulun lääni.
(5 kaupunki-, ja 68 maalaiskuntaa).
Alatornio, Matti Metsävainio, talollinen.
Alavieska, Mikko Jutila, (2) kauppias.
Raahe, Alfred Heinrichs, fil. maist.,
Rantsila, Antti Linna, talokas.
Haapajärvi, Abner Leppälä, talokas.
Haapavesi, Isak Vahe, maanviljelijä.
Haukipudas, Heikki Vahtola, maanviljelijä.
Hyrynsalmi, Kalle Talonen, (3) talollinen.
Ii, Karl Granskog, mäkitupalainen.
Kajaani, k.k., Adolf Keränen, talollinen.
Kajaani, m.k., Adolf Keränen, talollinen.
Kalajoki, Antti Tiinanen, talollinen.
Hailuoto, Heikki Kestiä, talollinen.
Karunki, Petter Palo, talollinen.
Kemi, k.k., Johan Tiura, rakennusmestari.
Kemi, m.k., Iisakki Kouri, talokas.
Kemijärvi, A.J. Björkman, (3)
Kempele, Juho Korpela, talokas.
Kestilä, Heikki Riikonen, talokas.
Kiiminki, Jaakko Niemi, torppari,
Kittilä, Juho Anttila, (3) tilallinen.
Kuhmoniemi, J.E. Tervo, kunnallislautak.
esimies.
Kuusamo, Juho Vaarala, talollinen.
Kälviä, Kaarle Pernu, kirkkoväärti.
Kärsämäki, Henrik Syrjälä, poliisikonstaapeli.
Liminka, Antti Punttala, talokas.
Lumijoki. Jaakko Kaakinen, maanviljelijä.
Merijärvi, Robert Kukka, (3) lautamies
Muhos. Juho Tikkanen. talokas.
Nivala, Paavo Vilhelminpoika Niska, maanviljelijä.
Oulainen, Juho Raudaskoski, talollinen.
Paavola, Aappo Pietola, maanviljelijä.
Paltamo, Adolf Keränen, talokas.
Piippola, Daniel Piipponen, maanviljelijä.
Pudasjärvi, Kustu Pietarila, maanviljelijä.
Pulkkila, Matti Klaapu, (3) talollinen.
Puolanka, Antti Mikkonen, (2)
Pyhäjoki, H.R. Nissilä, talollinen.
Pyhäjärvi, Matti Uljua, talollinen.
Rautio, Otto Petäistö, talollinen.
Reisjärvi, Benj. Haikola, maanviljelijä.
Revonlahti, Kustaa Kallila, maanviljelijä.
Ristijärvi, Kalle Talonen, talonisäntä.
Rovaniemi, Eemil Nordlund, opettaja.
Salon kappeli, Jaakko Päivärinta, kanttori.
Salon pitäjä, Aukusti Koukkula, talollinen.
Sievi, Frans Jaakob Haikola, maanviljelijä ja
kauppias.
Siikajoki, Heikki Nikola, talokas.
Simo J.K. Lammi, (2) herra.
Sotkamo, Viktor Sirén, kanttori.
Suomussalmi, Antti Mikkonen, talokas.
Säräisniemi, Kaarlo Leinonen, talokas.
Taivalkoski, Juho Mannila, talokas.
Temmes, Henrik Vitali, herastuomari.
Tervola, Matti Pajari, talollinen.
Tornio, Erik Nordberg, kauppias.
Turtola, Heikki Lauri, talokas.
Tyrnävä, Pekka Siira, maanviljelijä.
Oulu, k.k., K.A. Snellman, kauppias.
Oulu, m.k., Jaakko Pikkarainen, maanviljelijä.
Oulunsalo, Benjamin Isola, talollinen.
Utajärvi, Antti Laitinen, maanviljelijä.
Vihanti, J.Y. Verkasalo, kunnallislautak.
esimies.
Ylivieska, Mikko Knuutila, talokas.
Ylikiiminki, Jaakko Sarkkinen, lukkari.
Ylitornio, Aaro Koivisto, talokas.
Kuopion lääni.
(3 kaupunkia ja 36 maalaiskuntaa.)
Rääkkylä, Pentti Hirvonen, talollinen.
Eno, Matti Hassinen, talollinen.
Hankasalmi. Matti Makkonen, maanviljelijä.
Iisalmi, k.k., G. Ignatius, apteekkari,
asessori.
Iisalmi, m.k. Olli Kauppinen, talonomistaja.
Joensuu, F. Neppenström, (3) kauppaneuvos.
Juuka, Taavi Nevalainen, talollinen.
Kaavi, Kaarlo Riberg, kansak. opettaja.
Karttula, Petter Sorri, talonisäntä.
Keitele, Hiskias Laukkanen, kunnallislautak.
esimies.
Kesälahti, E. Aspelund, (3) maisteri.
Kitee, Johannes Laine, tilanomistaja.
Kiihtelysvaara, P. Kinnunen, maanviljelijä.
Kiuruvesi, Heikki Tikkanen, maanviljelijä, ent.
valtiopäivämies.
Lemi. Aatu Karhu, laivuri.
Kontiolahti, Paavo Sivonen, talollinen.
Kuopio, k.k., Carl Sundman. pankinjohtaja.
Kuopio, m.k., J.B. Airaksinen, kansak. opettaja.
Kuusjärvi, Juhana Huttunen, kunnallislautak.
varaesimies.
Lapinlahti, P. Tikkanen, maanviljelijä.
Leppävirta, Julius Frisk, kunnan lääkäri.
Liperi, Antti Kinnunen, talollinen.
Maaninka, H. Mikander, fil. maisteri.
Nilsiä, Juho Zitting, talollinen.
Nurmes, Mikko Heikura, ent. valtiopäivä-
mies.
Pielavesi, Juhana Penttinen, talollinen.
Pielisjärvi, Samuel Kotilainen, maanviljelijä,
Polvijärvi, Antti Varis, maanviljelijä.
Pälkjärvi. Paavo Hendunen, maanviljelijä.
Rautalampi, Leander Tiihonen, talollinen.
Rautavaara, Olli Heikura, (3) maanviljelijä.
Suonenjoki, O.A. Solmu, kansak. opettaja.
Utran tehdas, Antti Turtiainen, seppä,
Tohmajärvi, Aleks Toljander, maanviljelijä.
Tuusniemi, P. Kakkinen, herastuomari.
Vesanto, Torsten Karhu, kauppias.