language: Finnish

SUURI LÄHETYSTÖ

Muistoja ja tuokiokuvia

Kirj.

JOHAN WILLIAM NYLANDER

Lähetystön jäsen Tammisaaren kaupungin valtuuttamana

Suomentanut

Santeri Ingman

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Söderström & C:o, 1899.

SISÄLLYS:

Esipuhe.
    I. Huolettavia huhuja.
   II. Kun julistuskirja saapui Tammisaareen. Maan suru.
  III. Kuinka Suomen kansassa taas toivo syttyi.
   IV. Matkalla Helsinkiin. Tapaan ensimmäiset edustajat.
    V. Vierasvarainen isäntä. Miten adressin allekirjoitukset
       edustajilta koottiin.
   VI. Ruunun puolesta. Teen juonnissa.
  VII. Sunnuntaiaamun kävelyretki.
 VIII. Eräs varoitusmerkki.
   IX. Kukkaismielenosotukset maalisk. 13 p:nä. Päivällisillä
       uusmaalaisten ylioppilasten luona.
    X. Valmistava kokous.
   XI. Lähetystön ensimmäinen suuri kokous.
  XII. Onko kenraalikuvernöörille ilmoitus annettava.
 XIII. Pari lähetystön johtajaa.
  XIV. Äkki päätös.
   XV. Matkalla Pietariin.
  XVI. Ensi päivämme Pietarissa. Hieno kortteeripaikka.
 XVII. Vastauksia ja pettyneitä toiveita.
XVIII. Kodikas asunto. Hiukan Iisakinkirkosta.
   IX. Odottamaton lähtö.
   XX. Kotimatkalla.
  XXI. Jäähyväisjuhla.
 XXII. Lähetystön viimeinen kokous. Ero.
XXIII. Taas kotona Tammisaaressa.
Adressi.
Lähetystön jäsenten luettelo.

ESIPUHE.

Nämä lehdet eivät esiinny sillä vaatimuksella, että muodostaisivat suuren lähetystön täydellisen historian, ne ovat, kuten jo nimilehtikin osottaa, ainoastaan persoonallisia muistoja äsken kuluneilta, tapausrikkailta, surullisilta, mutta myöskin erittäin mieltäkiinnittäviltä ajoilta.

Lähinnä olen lehtiseni kirjoittanut kiitokseksi sille kunnalle, joka luottamuksella valitsi minut valtuutetukseen lähetystöön. Jos ne sen lisäksi voisivat innostuttaa jonkun näihin asti välinpitämättömän myötätuntoiseksi syrjäisen kansamme hiljaiselle, aseettomalle taistelulle kateutta, pilkkaa ja pahoja aikeita vastaan, silloin ne eivät olisi pudonneet siemeninä hankeen, silloin olisivat nekin pieneltä osaltaan edistäneet isänmaan kallista asiaa.

Lennelkää, lehtiseni, pohjolaan!

Kertokaa monessa kodissa nuorille ja vanhoille vaatimattomin sanoin tuota vaikuttavaa tarua, kuinka Suomen kansa lähti kuninkaisiin.

Tammisaaressa toukokuulla 1899.

Tekijä.

I. HUOLETTAVIA HUHUJA.

«Sellaista hallayötä, kuin oli helmikuun 15 päivä, ei olo Suomen kansa koskaan kokenut.«

Konsuli Wolffin puheesta.

«Vastaiset tapaukset luovat varjon ympärilleen«, sanoo englantilainen sananlasku. Ja kahdellakin tavalla loi helmik. 15 p:n hallayö taikka toisin sanoen tuo niin kuuluisa armollinen julistuskirja varjonsa rauhallisiin maaseutuihimme. Se levisi synkkänä sumuna yli koko maan ja sen sumun koskesta kuumotti kummituksia. Ei hirmuvallan verenpunertavia kummituksia, vaan hädän ja surun ja kurjain aikojen hallavankalpeita kuvia. Eikä ne kuvat huhun siivillä lennellen kertoneet murhista, väkivallasta eikä maanpakolaisuudesta, vaan nuo surumieliset, synkät äänet kuiskivat hyytävän usvan keskeltä, että Suomi ei enää jäisi suomalaiseksi. Mistä lensivät nämä huhut, oliko niissä perää?

Ei kenkään rauhaisella kotikulmallani sitä tiennyt. Kuka ne toi? Sanomalehdetkö? Kenties oli joku rivien välitse lukenut jotakin salaperäistä noista usein uudistuvista uutisista: «Lehti on myöhästynyt painoesteen takia« taikka noista omituisista — — —, jotka huolellinen painoasiamies usein asetteli pääkirjoituksen keskelle. Kenties toi meille huhun kunnianarvoinen valtiopäivämiehemme, joka aina, kun pikimmältään käväsi kotonaan pääkaupungista, näytti yhä umpimielisemmältä ja yhä kumarammalta. Painoiko häntä ainoastaan sääli sitä kansamme nuorisoa kohtaan, joka hänen ja muiden esittämistä järkisyistä huolimatta lähetettäisiin tuon suuren, vieraan maan harjoituskentille? En tiedä, — vaan kuulin hänen kerran kotiintullessaan sanovan ijäkkäälle ystävälleen, hänen kättään puristaessaan: «Terveiset haudasta.«

Haudasta?

Niin, haudasta, johon vapautemme, kansallistuntomme, oikeutemme ja perityt lakimme olivat määrätyt haudattaviksi ja joka oli auennut. Juuri tämän auenneen haudan varjot ne hiipivänä ja tukahduttavana utuna peittivät maamme ja tunkeutuivat jokaisen kotiin, jokaisen mieleen. Kauan tätä hautaa oli kaivettu, useita vuosia, niin kerrottiin, ja se oli ollut äänetöntä, salattua työtä. Muutamia vuosia sitten tehtiin kuukausmäärin yön hiljaisuudessa vaivaloista työtä, kun kaivettiin tunnelia salahaudaksi erään Pietarin etevimmän kadun alle. Silloin tahdottiin surmata jalo ruhtinas, joka oli vapauttanut valtakuntansa maaorjuuden häpeästä ja tahtoi suoda kansalleen vapautta ja valoa. Nyt tahdottiin tukahduttaa pienen, uuraan ja uskollisen kansan saavuttama kehitystila. Muutamia vuosia sitten tarvittiin vain kipuna johtolankaa sytyttämään. Nyt tarvittiin ainoastaan lapion sysäys, jotta pimeä hauta aukeneisi. Se sysäys oli helmik. 15 p:n julistuskirja ja se suunnattiin valtiomuotomme kulmakiven alle: Säätyjen lainlaadintaoikeus kumottiin. Silloin lehahti katkera huokaus yli maamme. Huhu oli puhunut totta. Suomi ei saanut enää olla suomalainen. Silloin tuli luoksemme surun enkeli, tuli jokaiseen kotiin. Rikkaan luo ja köyhän, ylhäisen ja alhaisen. Ja surun mukana tuli tuska ja toivottomuus. Miten? Taipuivatko nuo sitkeät, voimakkaat hongat, jotka olivat itäneet myrskyssä ja kasvaneet lumessa, jotka syysvihurien vinkuessa olivat luottamuksella seisseet ja riemuinneet viljelyksen karusta luonnosta ja kovasta ilmanalasta saavuttamista voitoista, nuoko hongat, jotka valosina kesäöinä niin viehkeästi olivat huminoineet kaunista Suomen lauluaan, — — nekö tässä tuulessa taipuivat? — Ei, ne eivät taipuneet eikä vaikeroineet, — ne ainoastaan nöyrästi ja raskaasti huokasivat, kun tunsivat maaperän allaan tutajavan.

II. KUN JULISTUSKIRJA SAAPUI TAMMISAAREEN. MAAN SURU.

Perjantaiaamuna maaliskuun 17 p:nä ei liene ollut yhtään pääkaupunkilaista, joka ei olisi tiennyt, että kansaamme vastaan oli tapahtunut yksi niitä suurimpia vääryyksiä, joita uudemman ajan historia tuntee. Mutta Tammisaaren pienessä kaupungissa kävivät ihmiset vielä lauvantai-iltana levolle, tietämättä muuta, kuin että epämääräiset huhut, jotka postin saapumisesta, k:lo 5:stä asti, olivat olleet liikkeellä, olivat antaneet aihetta vakaviin keskusteluihin yksityispiireissä taikka Palokunnan talon perheklubin pienissä seuroissa. Kirjapainossa vain oli tänä iltana vastoin tavallisuutta kiire. Myöhään saapunut sähkösanoma oli tuonut sinne julistuskirjan ja sitä nyt parhaallaan ladottiin, jotta se sunnuntaiaamuna ennen kirkonaikaa saataisiin jaetuksi. Varhain sunnuntaiaamuna saavuin parturiin. Ken vähänkään lie jossakin maaseutukaupungissa oleskellut, hän tietää, mikä merkitys siellä on parturintuvalla. Se on ikäänkuin jokin jokaisen yhteinen tyyssija, jossa kävijät kaikki tuntevat toisensa ja jotka parturi tarkoin tuntee. Hän on luonnollisesti puheenjohtaja kaikissa siellä tapahtuvissa keskusteluissa. Ja veitsi kädessään osaa hän taitavasti johtaa keskustelun eri puolueharrastusten, uskonnollisten ja yhteiskunnallisten mielipiteiden y.m. salakarien lomitse.

Vaan tänä sunnuntaiaamuna oli tavattoman hiljaista parturintuvassa. Joko oli keskusteltu kylliksi ilmoista ja halonhinnoista? Eikö vielä oltu kajottu noihin tavallisiin huhuihin ja kuulopuheisiin?

«No, nythän se on saapunut«, virkkoi parturi ja kohotti veitsen henkikirjurin pyöreältä kuvalta. Hän viittasi lasiarkkua kohden, jossa olivat henkselit ja kravatit, ja lisäsi kokeneen valtiomiehen äänellä: «Kunhan siitä nyt kaikki parantuisi.«

Rakennusmestari, joka, istui nojatuolissa, ojensi minulle paperin; konsuli, joka seisoi uuniin nojautuneena, katseli salaperäisesti kattoon päin ja maalari, joka istui tuolilla lähinnä ovea, otti huoahtaen esille uuden paperossin. Otin paperin, tuijotin siihen, — siinä oli nyt se, mikä meiltä riistettiin, ja mitä annettiin sijaan! Nyt oli suru meillekin ehtinyt; huhut ja arvaamiset olivat lakanneet.

Mutta tuolla vanhassa, kunnianarvoisessa kirkossa, joka niin usein viime vuosina oli ollut melkein tyhjänä, kun seurakuntalaiset olivat uusia opettajia ruvenneet kuuntelemaan, siellä ei ollut tänään yhtään paikkaa vapaana. Ja niin oudosti se puhui tänään pastori, — ei yskineet ihmiset, vaan naiset itkivät. Niin kummalliselta kajahti tuo vanha virsi Kustaa Aadolfin ajoilta; siinä lauloivat surun ja epätoivon äänet luottamuksen ja toivon sanoja ja niitä säestivät urkujen säveleet kuin vaahtoisat meren laineet, jotka armotta runnistavat kaikki alleen. Ulkona riehui myrsky ja kiskoi vanhoista tammista viimeisiä kuivaneita lehtiä, kesäisen lehtipuvun viimeisiä jätteitä.

Miksi se pappi näytti sekaantuvan esivallan puolesta rukousta lukiessaan, — olihan sillä käsikirja edessään?

«Hän itkee«, sanoi Stenholmin vaimo, joka istui vieressäni penkissä, miehelleen ja kehitti auki nenäliinan, joka oli virsikirjan vieressä hänen sylissään.

Ei kukaan tänään arvostellut saarnaa, kun kirkosta ulos tultiin. Hiljaa vain puristettiin tuttavien käsiä ja kiirehdittiin alakuloisina kotiin.

Mutta yksi tyytyväinen oli kumminkin kaupungissa. Se oli herra Pestrikoff, tuo varakas venäläinen kauppias, jolla oli puotinsa kalasatamassa. Hän, joka vielä muutamia vuosia sitten hiiviskeli yltympäri saaristossa suuri, ruskea nahkakontti seljässään. Silloin tiettiin, että nimismies häntä ajoi takaa, koska hän kävi luvatonta kauppaa, ja sen vuoksi häntä pidettiin melkein muinaisaikaisena salakuljettajana sankarina ja siksi hänet hiljaa saatettiin saaresta saareen. Nyt oli hän luopunut tuosta kiertelevästä, tuottavasta, mutta vaarallisesta ammatistaan, ostanut talon ja rauhassa asettunut omasta «lafkasta« myömään. Valkosen-punasen-sinerväksi maalatulla kyltillä luettiin: Siirtomaatavarankauppa J.F. Pestrikoff, vaikka kaupungin palvelustytöt sanoivat lyhyemmin ja yksinkertaisemmin tekevänsä ostoksensa «venäläiseltä«. Mutta venäläinen oli kohtelias kaikille ja vanhan tuttavuuden vuoksi möi hän tavaroita velaksi koko saaristoon, jota hän nyt hymyillen piteli lihavissa, pehmeissä käsissään.

Kun Stenholm vaimoineen kirkon jälkeen sisän kautta saapui puotiin ostamaan naulan kahvia ja sokuria, taputti hän heitä tyytyväisesti olalle:

«Nyt kaikki juva, nyt kaikki venäläisiä tulevat. Olkaa hyvät, istua. Saisko olla sikaari, ja rouva yksi lasi viiniä. Nyt veljet ollaah kaikki.«

Seinätyksin myymälään on kaupungin sähkölennätinkonttori. Siellä takoi kone hermostuneesti. Sinne saapui viestejä, miten pääkaupungissa julkiset huvit peruutetaan, kuinka myymälät puetaan valkoisiin ja mustiin, kuinka ihmiset pukeutuvat surupukuun kuin äitinsä kuoltua, — saapui sanomia, että Suomella oli yleinen maansuru.

III. KUINKA SUOMEN KANSASSA TAAS TOIVO SYTTYI.

Oletko koskaan ollut merillä myrskyssä? Oletko kuullut ilman irtipääsneiden valtojen ärjyvän ja nähnyt raivotuulen riehuvan ja kuin julmassa leikissä heittelevän ihmisneron tuotteita, valtameren suurimpia höyryjä taikka ylpeimpiä purjealuksia! Silloin olet huomannut, minkälainen mitätön tomuhiukkanen ihminen on kaikkivallan kädessä, ja sinä olet kunnioituksella notkistanut pääsi. Niin notkistuu ylpeinkin ihminen, niin taipuu korskeinkin kansa hädän hetkenä, onnellisna, kun vielä on ystävä, joka ei petä. Suomen kansa on kenties menestyksen päivinä unhottanut sen, joka johtaa kansojen kohtaloita, mutta Jumalaansa se ei ole hyljännyt ja surussaan se hänen puoleensa kääntyi. Koko maassa pidettiin surujumalanpalveluksia ja rukouksia.

Isku oli tullut iskun päälle uudella viikolla, — ensimmäisellä viikolla julistuskirjan jälkeen:

— Senaatin hallitsijalle tekemä ehdotus julistuskirjan johdosta oli hyljätty.

— Maamarsalkka ja puhemiehet olivat saaneet käskyn palata kotiinsa hoitamaan toimiaan.

— Prokuraattori oli turhaan pyrkinyt audienssiin. —

Jokainen näistä iskuista oli kyllin typerryttävä, joten ei niitä pikkupistoksia tunnettukaan, joita eräät venäläiset lehdet pilkaten ja ivaten meihin tähtäsivät. Huhut uusista julistuksista, jotka olivat tarkoitetut suoranaisesti kumoamaan meidän voimassaolevat laitoksemme, jännittivät mieltä vielä entistäkin enemmän. Huhuttiin, että valtiopäivät tarpeettomina keskeytettäisiin, koska muka asevelvollisuuslakiehdotus julistuskirjan mukaisesti tulisi hallinnollisesti käsiteltäväksi. Venäjän raha-asiain ministerin kerrottiin huostaansa ottavan Suomen valtiovarat ja velat ja kreikkalaisen kirkon tulevan Suomen valtiokirkoksi. Ihmekö, jos mielet kiihoittuivat ja jos rukouksessa yhdyttiin.

Ja yhtä totta kuin on, että hätä taivuttaa, yhtä varmasti rukouksen voima toteutuu. Putosi kuin paino rinnalta. Voitiinhan edes ryhtyä ajattelemaan: mitä on tehtävä? Eihän kaikkea pelastuksen toivoa toki ole menetetty.

Toivo hiipi silloin mieliin. Kävi kuin kuiske miehestä mieheen: meidän täytyy nousta toimimaan.

Kuka tämän toivon kipinän sytytti? Sitä ei kenkään tiedä. Sitä, joka sytyttäjää hakee, käske tutkimaan, mikä honka peninkulmaisessa metsässä ensinnä rupesi suhisemaan jonakin iltana, jolloin yön henget hiljaa kävivät huokumaan päivän laskettua. Käske hänen hakea sitä lainetta, joka ennen muita verkkojaan ja siskojaan rupesi vaahtoamaan, kun vihuri puhalsi. — Mutta maan sydämmessä, pääkaupungissa, syttyi liekki ja sieltä palo levisi. Se seurasi rautatiejunain jälkiä kunnes nämä päättyivät lumiseen luontoon, pohjoisnavan läheisyyteen. Ja suksilla vietiin toivo vielä pohjoisemmas. Jäälaiva vei sen Ahvenanmaan luotoihin ja herätteli valppaita mieliä sen sadoilla saarilla. Kaupunkeihin ja kyliin, jokaisen syvimmänkin sydänmaan mökkiin, jokaiseen rannikon ja saariston tölliin, tunkeutui toivon ääni.

Jo sunnuntaina maalisk. 5 p:nä, 2 viikkoa senjälkeen kuin julistuskirja oli maan virallisissa lehdissä ollut luettavana, keräyttiin yksiin aikoihin maan kaikissa kunnissa neuvottelemaan, mitä olisi tehtävä. Ja kun sana lausuttiin: hallitsijalle annettava joukkoanomus, jonka suuri lähetystö perille veisi, — kuinka mieltä tyydyttävältä se toki tuntuikaan, kun päästäisiin osallisiksi tällaiseen toimenpiteeseen, joskaan ei muuten, niin ainakin piirtämällä nimi adressin alle, siis mieskohtaisesti lausumaan mielipiteensä.

Siten koottiin muutamissa päivissä yli puolen miljoonaa nimiä ja kuntain edustajat rupesivat kallisarvoisine papereineen virtaamaan pääkaupunkiin.

IV. MATKALLA HELSINKIIN. TAPAAN ENSIMMÄISET EDUSTAJAT.

Hämärä oli peittänyt ne metsäiset seudut, joiden lävitse Hangon—Hyvinkään rata kulkee, ja junanvaunun kaksinkertaisten, huurteisten ikkunain kautta oli se uuvuttavasti vaikuttanut vaunuissaolijoihin. Junassa oli kuuma ja vaipuneena raanuani vastaan uinailin minä muistellen viimeisten päiväin tapahtumia. Mutta hereilläni olin; sen vaikutti koko se into ja salaperäisyys, joka mieleni täytti. Verkossa olevassa kapsäkissäni oli hyvässä tallessa vanhaan nahkasalkkuun kätkettynä mustain vaatteiden lomassa viime päiväin toimien tulos. Luin ajatuksissani sivu sivulta uudelleen nuo yhdeksänsataa nimeä. Kuinka liikuttavia olivatkaan nuo musteella töhrityt lehdet, kuinka vakavia. Ja niin omituinen oli niiden kokoonpano. Syntyperä ja arvo, yhteiskunnallinen asema ja elämänsuhteet, kaikki olivat niissä tasoitettuina. Kivityömiehen nimikirjoitus oli kaupunginkamreerin nimen vieressä, valtioneuvoksen leskirouvan nimi torikaupustelijattaren nimen vieressä. Pitkät rivit oli siellä työmiesten ja työnaisten nimiä, korkeilla, kankeilla kirjaimilla kirjoitettuina sadoissa muunnoksissa, mutta kaikissa oli raskaiden käsien kömpelöitä piiruja, käsien, jotka taitavammin käyttävät kirvestä ja vasaraa kuin kevyttä kynää. Siinä oli nimiä, joista käsialan tutkija arvaileisi luonteiden tulisuutta taikka tuimia intohimoja, mutta jotka eivät todellisuudessa todistaneet muuta, kuin ruumiillisen työntekijän itsetiedotonta ylpeyttä ja aateliutta. Tapasihan siellä täällä joukossa jonkun herrasnimenkin ja kauniilta näytti, kun konsulinrouva taikka lehtoorska taikka tohtorinna olivat nimensä perään piirtäneet yksinkertaisesti «vaimo«. Liikuttavaa oli lukea yhtenä arvonimenä «neljän pojan äiti« taikka toisena «Suomen tytär«.

Ajatukseni hivelivät hellästi noita papereita, jotka todistivat kansan syvää uskoa hallitsijan jaloon sydämmeen. Tällaisten lapsellisesti pyytäväin sanojen pitäisi toki vaikuttaa. Mielikuvituksessani ehdin jo Talvipalatsin vastaanottohuoneeseen, kun vaunu äkkiä nykähtäen ilmajarrun vaikutuksesta pysähtyi jollekin asemalle.

Uusi matkustaja tuli vaunuun ja asettui minua vastapäiselle penkille. Laihat kasvot, kalpea iho ja suuret, tuuheat kulmakarvat tekivät hänen miltei synkän näköiseksi, vaan kun näki hänen ystävälliset silmänsä, niin tuo vaikutus kohta katosi. Hän oli puettu suureen matkaturkkiin, korkeaan karvalakkiin ja päällyskenkiin. Ulkonäöstä päättäen oli hän varmaankin hyvinvoipa tilanomistaja.

Valtuutettu sekin, arvelin heti; varmaankin yksi noista 500:sta. Mutta tässä luulossani olin pian pettyvinäni. Mies asetti kapsäkin viereensä penkille ja alottaakseni keskustelun päätin sovittaa hänen kapsäkilleen tilaa omani viereen verkkoon.

«Jos herra edemmäs matkustaa, niin on mukava nostaa kapsäkki tuohon.«

«Kiitos, ei tarvitse, ajan vain ensi asemalle«, virkkoi hän suomalaisella murteella.

«Vai niin, minä luulin että Helsinkiin.«

Keskustelu oli hyvällä alulla. Puhuimme paljosta lumesta, rannikkoradan suunnasta ja olimme juuri ehtineet ylimääräisiin valtiopäiviin, kun junan pysähtyminen keskeytti keskustelun. Valmistausin hänelle hyvästit heittämään, vaan matkatoverini ei tehnytkään lähtöä.

«Eikö herra aikonut jäädä tähän?« kysäsin.

«En, vasta Hyvinkäälle.«

Kun vielä oli tunnin matka sinne, oli meillä hyvin aikaa jatkaa keskusteluamme ylimääräisistä valtiopäivistä. Herra Pakalén - se oli matkatoverini nimi — arveli, ettei mitään myönnytyksiä olisi tehtävä. «Jos kerran sormen päästää, niin kyllä menee koko käsi«, päätteli hän. Olin samaa mieltä, vaan huomautin kumminkin:

«Koko käsi se voi mennä sittenkin, kun nyt säädyt ovat julistuskirjan kautta menettäneet päätöksenteko-oikeutensa.«

«Niin, no julistuskirja, se voi vielä tulla peruutetuksi, sitävartenhan tässä —« hän katkasi puheensa ja lisäsi tuokion kuluttua: «sehän ei ole laillista tietä syntynytkään.«

Aika kului keskusteltaessa nopeasti ja ennenkuin aavistimmekaan huusi junan kuljettaja: «Junanmuutto Hyvinkäällä«. Ja kohta rupesivat vekselilyhdyt aseman läheisyydessä välähtelemään kuin tuliviivat vaununikkunain ohi. Lausuin herra Pakalénille jäähyväiset ja kiitokset matkatoveruudesta ja väkijoukon keskessä jouduimme erilleen toisistamme, kun kaikki kiirehtivät valoisaan ravintolahuoneeseen.

Täällä toki saanen tavata jonkun valtuutetun, arvelin, ja istahdin teelasin ääreen erääseen nurkkaan asetettuani kallisarvoisen kapsäkkini pöydän alle. Ja niinpä sainkin. Matkustajajoukossa olin huomaavinani ainakin puolen tusinaa vastaisia tovereitani suuressa lähetystössä.

Tunsin heidät kirkkoturkeista, juhlallisista kasvojenpiirteistä, siitä erityisestä huolesta, jolla matkalaukkujaan vaalivat ja heidän haluttomuudestaan seurustella muiden arkimatkustajain kanssa. Turhaan koetin, matkaa jatkettaessa, päästä istumaan noiden uskomaini valtuutettujen viereen. Juna, Pietarista tuleva vakinainen postijuna, oli täpösentäysi ja lähti jo liikkeelle, ennenkuin ehdin löytää paikan itselleni ja laukulleni. Kauan etsittyäni tapasin vihdoin paikan erään siististi puetun talonpoikaisen miehen vieressä, joka ystävällisesti minut rinnalleen kutsui, kun etsiskellen vaunun läpi kävelin. Olin tunnustelevinani noita sileiksi ajettuja, iloisia kasvoja, noita kirkkaita silmiä ja tuota talonpoikaismiehelle omituista, varmaa käytöstä. Mutta turhaan pinnistin muistoani ja olin jo varma, että olin sittenkin erehtynyt, kun mies kummikseni puhutteli minua:

«Ettekö ole herra N.?«

«Olen, ja olin tunnustelevinani teitä —«

«Ruotsinpyhtäältä olen, Mickels, — vuonna — 85 pääsiäisen aikaan tavattiin siellä.«

Niin olikin. Nyt muistin tuon hauskan, arvossapidetyn isännän, jonka talo oli kansakoulun vieressä, missä olin käynyt. Meillä oli paljo puheenaihetta. Pitäjässä oli uusi sekä pappi että kirkko ja ruukinhoitajakin oli uusi. Kaikki oli muuttunut, kaikki. Ja samassa oltiin kiinni politiikassa. Johdin keskustelun siihen suureen liikkeeseen, joka täytti maamme kaikki kulmat, joukkoanomukseen, enkä juuri ihmetellytkään, kun vanha tuttavani aivan avomielisesti selitti:

«Minä olen Ruotsinpyhtään edustaja ja meiltä on kokoontunut lähes tuhat nimeä.«

«Ja minä olen Tammisaarelaisten valtuuttama.«

Tosin täytyi meidän puolittain huutaen keskustella, kuin olimme osuneet istumaan juuri vaununakselin yläpuolelle, jonka tärinä vaimensi äänen, mutta emme siltä olleet luulleet, että joku syrjäinen olisi puheemme kuullut, kun katveesta, vaunun viereisestä osastosta, pitkä turkkipäällinen mies nousi ja virkkoi:

«Olin Korven ja Hyvinkään välillä jo kertomassa, että Pusulalaiset ovat minut julistuskirjan johdosta liikkeelle lähettäneet. Ja koska herrat kuuluvat samoissa asioissa kulkevan —«

«Niin ei tarvitse arastella puhuessaan«, jatkoin minä, esitellen:
«Tilanomistaja Pakalén ja kunnallislautakunnan esimies Mickels.«

Vilkkaasti keskusteltaessa oloista ja mielialoista meidän kunkin kotipuolessa lensi aika nopeasti vieriessämme pääkaupunkia kohden. Siellä erottiin asemalla sydämmellisesti kättä puristaen ja me lähdimme kukin kortteeripaikkaamme.

Vieraanvaraisuudella, joka olisi harvinainen sellaisessakin yhteiskunnassa, jossa liike ei ole aivan vilkas eikä ahtaasti asuta, oli Helsinki avannut kotinsa noille 500:lle maalaisserkulle. Ja jo tänä yönä tehtiin monelle maalaisukolle vuoteet kaksinkertaisilla lakanoilla ja vieteripolstereilla, taikka sohvalle perheenisännän huoneeseen.

Minullekin oli varattu aivan vieraaseen perheeseen kortteeri, vaan kun kello jo oli lähes 11 enkä näin myöhään olisi tahtonut ajaa ylös isäntäväkeäni, suuntasin kulkuni vanhaan, tuttuun, aseman vieressä olevaan majapaikkaani, jolla niin kauan taaksepäin kuin vain muistan, on ollut nimenä «Uusi hotelli«.

Siellä «Neiti« kertoi, että kaikki huoneet olivat sunnuntaiksi tilatut, koska «niin paljo väkeä silloin tulee kaupunkiin«, vaan siihen asti sain hotellissa asua.

Tämä soveltui mainiosti, ja heti kun palvelija oli nostanut sisään kampsuni ja vuoteeni oli tehty, saatoin rauhassa ruveta suunnittelemaan seuraavan päivän ohjelmaa.

V. VIERASVARAINEN ISÄNTÄVÄKI. MITEN ADRESSIN ALLEKIRJOITUKSET EDUSTAJILTA KOOTTIIN.

Kuntain edustajia oli kutsuttu viimeistään maaliskuun 13:ksi päiväksi saapumaan Helsinkiin. Mutta ken vaan lie vähänkään aikaa asunut pääkaupungissa, hän huomasi kyllä jo maalisk. 11 p:nä aamulla, että harvinaisen paljon vieraita oli sinne saapunut. Ei voinut olla huomaamatta näitä juhlapukuisia maalaisia, joiden tyyneesti miettivät kasvot niin selvästi saattoi erottaa vilkkaista ja kiirehtivistä pääkaupunkilaisista lauvantai-aamuna.

Tehtyäni pari kierrosta Esplanaadinkadulla ja katseltuani sitten hetkisen Aleksanterinpatsaalla olevia kukkasia, soitin k:lo 9 tienoissa tilanomistaja H:n ovella Fabianinkatu 22, jonne minut oli opastettu, saadakseni lähempiä tietoja lähetystöstä.

Pelkoni, että olisin häirinnyt isäntäväkeni yörauhan, jos edellisenä iltana olisin sinne tullut, osottautui perättömäksi. Vanhanpuoleinen, surupukuinen nainen otti minut vastaan ja virkkoi: «Kas, siinä taitaa olla vieraamme, mutta miksi ette tulleet eilen illalla? Poikani, maisteri, kävi viimeisellä yöjunalla, mutta eihän hän olisi teitä tuntenutkaan —. Hän tulee heti kotiin, — olkaa kuin kotonanne.« — Ilman tätä kehoitustakin olisin pian koteutunut maisterin vaatimattomaan työhuoneeseen, joka nyt vieraanvaraisesti minulle annettiin. Kohta haihtui se varovaisuuskin, joka minussa, samoin kuin herra Pakalén’issa ja monessa muussa, oli ollut pääkaupunkiin tullessamme: seuraavassa tuokiossa keskusteltiin täällä jo aivan yhtä avomielisesti kuin kotoisessa parturituvassa hetken uusimmista tapauksista. Me maalaiset olimme luulleet, että täällä pääkaupungissa tunnettiin kaikki, mikä kulissien takanakin tapahtui tässä suuressa murhenäytelmässä. Mutta pian huomasin, että täällä vallitsi sama levottomuus ja huoli ja sama epätietoisuuden tukaluuskin; samat arvaamiset ja huhut täyttivät täälläkin ilman. Mutta me olimme toki olleet vapaat niistä seikoista, jotka täällä pakottivat varomaan kaikkia kuuntelijoita, joiden sanottiin vilisevän pääkaupungissa, — pelko oli usein mielikuvituksen tuotetta, mutta tuntui siltä sangen tukalalta.

Perheen keskuudessa voitiin kumminkin olla huoleti, niin vakuutettiin minulle, palvelustyttökin tunsi kaikki asiat ja puoliääneen puhuttiin ainoastaan siksi, ettei oltu varmoja, kuka asui viereisessä huoneustossa.

Tuokion kuluttua palasi maisteri. Hän ei ollut mikään tuollainen hajamielinen, kuihtunut lukukone, jommoiseksi tavallisesti maisterin arvoisen miehen kuvittelemille, vaan nuori, ruskeakiharainen ylioppilas, leveäharteinen ja rotevakäsinen. Ulkonäöltään pikemmin muinaisaikaisen teinin kuin nykyaikaisen tieteilijän muotoinen. Hän tuntui vielä olevan lämpimissään sen retken jälkeen, jonka hän äsken oli tehnyt läntiselle Uudellemaalle.

Aamiaispöydässä tutustuin perheen muihin jäseniin: isäntään, tilanomistajaan, joka oli vilkas, lämminmielinen vanhus, ja neitoseen, naisylioppilaaseen, jonka mustaa pukua vastaan tuuhea, vaalea letti kuvastui. Hän oli ilmielävä todistus sen käsityksen perättömyydestä, että muka korkeampi tieto ja huono tukankasvu kuuluvat yhteen.

Pian oltiin täyttä vauhtia keskusteluissa valtiollisista asioista, ja kun jo kaikki tuoreimmat asiat olivat loppuunpuhutut, ei sittenkään ollut helppoa ryhtyä keskustelemaan muista asioista.

Maisteri kertoi työskentelevänsä kemiallisessa opetuslaitoksessa parastaikaa salpietariliuvoksilla. Mutta salpietarista johduimme kohta puhumaan ruudista ja räjähtävistä tykinluodeista, joiden käytännöstä poistamista parhaallaan koossaoleva rauhankonferenssi suositteli. Siitä tultiin taas sotiin ja sotilasrasituksiin — ja jälleen oltiin keskellä päivän kysymyksiä.

Koetin vetää keskustelun aina Kaspian merelle saakka ja kerroin viimekesäisestä olostani siellä. Keskustelu kosketteli tietysti myöskin suuren valtakunnan epäkohtia, m.m. juoppouttakin. Esimerkkinä, miten valtion paloviinanpoltto vaikuttaa haitallisesti yleiseen mielipiteeseen, kerroin eräästä rumasta tavasta, joka aivan yleiseen on käytännössä Kaspianmeren höyrylaivoissa. Palkanmaksuissa joka toinen viikko vähentää laivan päällikkö ensiksi ravintoloitsijan tekemän tilin mukaan joka miehen palkasta sen määrän, minkä hän kuluneina viikkoina on nauttinut olutta ja viinaa. Merimiesraukka, jolla sen jälkeen on varsin vähän säästöä jälellä raskaasta työstään, saa nyt lohdutukseksi ravintolassa lasin viinaa ikäänkuin kaupan päälle. Hänen pitkä juomatavarain laskunsa pyhitään nyt kuitiksi, mutta ennen illan kulumista on uusi sivu jo hyvällä alulla, siinä on pitkiä viivoja merkitsemässä olutpulloja ja lyhyviä osottamassa juotuja viinalaseja. Olut maksaa 30 kopeekkaa, viina ainoastaan 10; mutta lyhyen viivan saa helposti pidennetyksi. Ja ravintoloitsijan päätulona on juuri tuo viivain pitentäminen.

«Helppoa kai olisi nyt julistuskirjan nojalla säätää valtion paloviinamonopooli meillekin, samanlaiseksi turmioksi kuin se koitui Itämeren maakunnille«, virkkoi isäntä, — ja taas oltiin päivän polttavissa kysymyksissä.

Adressin allekirjoitukset olivat minulla mukanani ja aamiaisen jälkeen seurasi minua maisteri sen henkilön luo, joka otti paperit vastaan.

Tietysti oli Helsingissä koko suuri määrä ihmisiä adressin vuoksi toimessa, suuren lähetystön johto kysyikin paljo puuhia. Päivät ja yöt siellä työtä tehtiin, ei ajateltu palkintoa eikä kiitosta. Lähetystön jäseniä sittemmin kiitettiin ja heille vietettiin juhlia, heidän valokuvansa koottiin, jotta vastaisille polville voitaisiin näyttää ne miehet, jotka kansan valtuuttamina pyrkivät hallituksen puheille. Lyötiin muistoraha kertomaan lapsille ja lastenlapsille, miten isä tai isoisä kävi kuninkaissa. Mutta kuka on niitä ajatellut, jotka työn helteen kantoivat?

Harvoja näitä uutteroita työmuurahaisia opimme edes nimeltä tuntemaan ja nekin nimet unohtuvat pian. Mutta myöhään jos koskaan unhottanevat lähetystön jäsenet heidän uhraavan työnsä lähetystön aikaansaamiseksi ja järjestämiseksi, heidän joka tilaisuudessa osottamansa avuliaisuuden ja heidän tuhannet ystävälliset vastauksensa tuhansiin väsyttäviin kysymyksiin.

Yksi niitä harvoja alkuunpanijoita, joihin minulla oli tilaisuus lähinnä tutustua, oli tri vapaaherra Albert de la Chapelle, jonka luo maisterin seurassa mentiin. Moni lähetystön jäsenistä muistanee tämän ystävällisen miehen, josta eräs toverini lausui: «Näkyy olevan oikein hieno herra, vaikka nimi tuntuu vähän kiinalaiselta«.

Sittemmin niin suurta huomiota herättäneet maanjakohuhut olivat vähää ennen ruvenneet leviämään ja minultakin tiedusteltiin, oliko niitä meidän paikkakunnilla liikkunut. Vilkkaasti ja toimekkaasti oli näet nyt jo ruvettu ottamaan selkoa tästä salatyöstä, jonka tarkoitus näkyi olleen jakaa ei maatamme, vaan kansaamme ja heikontaa sitä. Näin tohtorin luona joukon asiaa koskevia lentokirjasia ja toisia oli tekeillä. Kun tohtori parin toverin seurassa oli näissä töissä kiinni, lähdin pois asiani toimitettuani.

Mitään lainvastaista ei suuren lähetystön hankkeissa suinkaan ollut, vaan syytä oli siltä katsottu olevan siinä suhteessa menetellä jonkinlaisella varovaisuudella. Hämmästyksekseni kuulin nyt vasta, että Palokunnantalossa, joka kokonaan oli lähetystön käytettäväksi luovutettu, oli olemassa kanslia, jonne valtuutettujen tuli jättää valtakirjansa ja jossa niille kaikki tarpeelliset tiedot annettiin.

Kun paria tuntia myöhemmin saavuin Palokunnantalolle, näinkin siellä ovelle kirjoitettuna sanan «Kanslia« ja siellä taas tapasin tri de la Chapellen. Painettuihin pääsykortteihin kirjoitettiin edustajain nimet ja kotikunta ja ainoastaan tämän kortin avulla päästiin kaikkiin kokouksiin. Palokunnantalolla tulin esitetyksi muutamille kanslian henkilöille ja niistä kiintyi huomioni heti kolmeen sisarukseen Neovius, joka nimi väsymättömästä työstään on kaikkina aikoina ansaitseva kiitollista mainitsemista.

Ensimmäinen kokous oli määrätty pidettäväksi tiistai-aamuna, mutta parasta sanottiin olevan kuulustella joka päivä, olisiko mitään erityistä tapahtunut. Tämän tiedon saatuani menin yksityisiin toimiini.

VI.

RUUNUN PUOLESTA. TEEN JUONNISSA.

Iltapäivällä muutin hotellista uuteen kortteripaikkaani ja tapasin ilokseni maisterin huoneessa vanhan tuttavan, joka äsken hevosella oli saapunut pääkaupunkiin samoissa asioissa kuin minä ja josta nyt tuli huonetoverini. Se oli Tammisaaren maalaiskunnan edustaja, Brunström, luotsi ja tilanomistaja, entinen merimiestoverini Erik Brunström, jota en ollut neljääntoista vuoteen nähnyt. Heti tunsimme toisemme. Merellä, jossa usein ei kuukausiin näe muita kuin tovereitaan, painuvat näiden kasvojenpiirteet syvemmälle mieleen kuin muissa oloissa. Yksinäisyys ja yhteinen taistelu ja kova työ se lie, joka merellä lyhyenkin matkan aikana tekee miehistä parempia ystäviä, kuin maissa pitkän elämän kuluessa.

Neljätoista vuotta ei ollut mennyt jättämättä jälkiä meihin kumpaseenkin. Kovaa oli meille molemmille monasti ollut elämän leikki ja merkillisiä matkoja olimme kulkeneet laajassa maailmassa aina siitä asti, kun Helsingin länsisatamassa kerran erottiin, jolloin minä laivasta lähdin, siihen saakka, kunnes nyt taas Helsingissä tavattiin. Taas kerran, kuten monasti ennen, piti meidän olla yhdessä myrskysäällä, purjeita reivaamassa, kun meri alla kuohui ja valkovaahtoisena riehui.

Maisteri oli lupautunut Brunströmin oppaaksi ja hän astui sisään kun me jo, yhä uudistellen sanoja «muistatko«, «muistatko«, purjehdimme Pohjanmerellä eräänä muistorikkaana helatorstaina. Brunström oli väleen pukeutunut kaupunkitamineihinsa ja me lähdimme yhdessä ulos. Illaksi oli minut kutsuttu erääseen tuttavaan perheeseen teetä juomaan ja kun vanhastaan tiesin, että tähän teehen kuului lukuisia ruokalajeja sisältävä illallinen ja parisenkymmentä vierasta, pidin velvollisuutenani ostaa uuden kaulaliinan. Siksi erosin Aleksanterinkadulla maisterista ja Brunströmistä, jotka menivät Palokunnantalolle. Kun sitten myymälässä valitsin itselleni liinaa, kuulin seuraavan keskustelun myyjättären ja erään venäläisen sotamiehen välillä:

«Olkaa hyvä, kirjoittakaa neljän markan lasku«, virkkoi ostaja.

«Mitä, neljän markan«, ihmetteli myöjätär «Tätä kangasta maksaa ainoastaan 60 penniä metri ja kolme metriä tekee markka kahdeksankymmentä…«

«Niin, vaan kirjoittakaa neljä markkaa, nähkääs, tämä on ruunua varten«, pyysi ostaja.

«Ei, en voi kirjoittaa muuta kuin sen summan, josta rahan saan«, vastasi neitonen yhä.

«Ettekö edes 3 ja 50…?«

Ostaja uhkasi jo jättää nuo kolme metriä ostamatta, mutta mitään sopimusta ei syntynyt sittenkään. Ja ylpeällä halveksumisella meni hän tiehensä.

Kerroin tuon kohtauksen illalla siinä seurassa, johon olin kutsuttu, ja minulle vastattiin, että se sellainen ei ole mitään harvinaista Venäjällä. «Sitä pidetään melkein luvallisena ansiona, jota varsinkin käyttävät ne, jotka valtion tarpeisiin ostavat«, lisäsi eräs.

«Ja kunhan vain ei meidän suomalaisten väitetä vainoovan venäläisiä siinäkin, kun moiseen kauppaan emme käy«, virkahti toinen puoleksi leikillä, puolittain todella.

Kuten mainittu, olin kutsuttu teetä juomaan, mutta kuta myöhemmäksi ilta kului, sitä enemmän tuo perhe-iltama muodostui valtiolliseksi väittelytilaisuudeksi, jossa kumminkin kaikki väittelijät olivat yhtä mieltä. Pari vakavakasvoista valtiopäivämiestäkin oli saapuvilla ja he lausuivat silloin tällöin joitakuita salaperäisiä sanoja suurista, tulossa olevista tapahtumista. Mutta muuten he pysyttelivät syrjässä muun seuran keskusteluista, katsellen seinillä olevia taideteoksia ja poltellen nurkissaan havanna-sikaaria. Eräs ulkomaalainen, englantilainen liikemies, esitteli samaan aikaan pienemmälle seuralle syitä Itä-Aasiassa uhkaavaan sodanvaaraan, vakuuttaen, että Englanti ei suinkaan halunnut siirtomaita, vielä vähemmin sotaa, ainoastaan vapaata kauppaa ja laivaliikettä. — — —

Oli jo yötä kappaleen kulunut kun taas olin kotimatkalla, mutta myöhäisestä hetkestä huolimatta oli kaikkialla elämää ja liikettä. Siellä kulki ryhmiä, jotka matalalla äänellä keskustellen kiirehtivät kotiinsa, toisia, jotka aivan verkalleen astelivat edestakaisin. Siellä täällä katukulmissa pidettiin pieniä neuvotteluja ennenkuin jäähyväisiä sanottiin. Ainoastaan pika-ajurit Esplanaadikadun varrella nukkuivat nojaten päänsä rintaansa vastaan. Ikkunoissa oli vielä yltyleensä tulta, ainoastaan myymäläkerrokset, joiden ikkunain eteen uutimet olivat lasketut, olivat pimeät.

Tänä lauvantai-iltana ei tarvinnut puotilaistenkaan jäädä yöksi järjestämään puotia, kuntoon ensi viikoksi. Kaikki oli järjestyksessä. Kukapa nyt paljoa kauppaa teki. Liikemaailmaankin oli isku kovasti kolahtanut ja tämä seisahdus merkitsi suuremmille liikemiehille melkoisia tappioita, vaan pienemmille kaupustelijoille olisi vielä viikko samaan suuntaan tuottanut selvän häviön.

Tuo ulkomaalainen kauppamatkustajakin virui unetonna yönsä hotellivuoteellaan. Huolella ajatteli hän 14:ää näytearkkuaan, joiden tavaroita ei ollut maksanut kaivaa esiinkään tässä surun maassa, jossa kaikki olivat mustiin puetut. Ja kun hän nukahti, kirjoitti hän unissaan eptoivoisia kirjeitä toiminimelleen, luetellen peruutettuja taikka pienennettyjä tilauksia.

Mutta kotona maisterin työhuoneessa lepäsi Brunström maisterin sohvalla niin sikeästi ja rauhallisesti, ettei hän ensinkään herännyt, kun minä sisään astuin. Eikä hän varmaankaan ollut ainoa tämän kansan suurista, luottavista pojista, jotka keskellä pääkaupungin hyörinää nukkuivat hyvän omantunnon rauhallista unta ja uneksuivat kauniista kevättouvoista.

VII. SUNNUNTAIAAMUINEN KÄVELYRETKI.

Helsinki, joka myöhään oli maata pannut, nukkui pitkään sunnuntaiaamuna ja muutenkin näytti koko päivän omituinen luonnoton hiljaisuus vallitsevan kaikkialla. Tulipa ehdottomasti arvelleeksi, että oliko tämä tyyntä myrskyn edellä. Mutta maaseutulaiset edustajat eivät olleet luopuneet kotoisista tavoistaan ja jo aikaseen näki näitä harvinaisia vieraita liikkeellä. Useat heistä olivat nyt ensi kertaa pääkaupungissa ja luonnollisesti oli heillä paljo uutta nähtävänä. Senatintalo ja yliopisto ja Nikolainkirkko rappusineen — joita joku sanoi maailman suurimmiksi rappusiksi — ja säätytalo, jossa valtiopäiviä pidettiin ja sitä vastapäätä oleva korkea kivitalo, jonka seinässä katon alla, niinkuin setelirahoissa, luettiin sanat «Suomen pankki« kultakirjaimilla. Siitä oikeaan oli toinen suuri kivitalo, jonka katolla oli kuvioita ja johon oli kirjoitettu «Suomen valtioarkisto«. Siellä ovat koolla kaikki kirjeet ja asiakirjat aina Ruotsin ajoilta asti ja kaikki hallitsijaimme kirjalliset vakuutukset säilyttää lakimme loukkaamattomina, ne ovat siellä monen lukon takana tallella sinetöidyissä salkuissaan. Sitä todella kannatti ulkopuoleltakin nähdä. Ja kannattihan käydä tuota toistakin, kaksitornista kirkkoa katsomassa. Jos noita torneja kauan katseli, niin sen kyllä erotti, että toinen oli toistaan rahtuista korkeampi, mutta niin korkeat olivat molemmat, että tuo «rahtunen«, joka oli 9 jalkaa, ei merkinnyt juuri mitään.

Ja jos tahtoi saada yleissilmäyksen seudusta, saattoi nousta sataman vieressä olevalle korkealle vuorelle. Siellä oli tähtitorni, josta tähdet almanakkaa varten laskettiin ja sen takainen rakennus, jossa oli lipputanko pyöreän tornin päässä, oli merikoulu. Tähtitornissa oli kolme pyöreää tornia, etevämpi laitoshan se olikin. Joka päivä kello 12 laskettiin suuri, musta pallo keskimmäisen tornin lipputankoa myöten alas. Se putosi ihan sekunnilleen ja sen mukaan saattoi silloin asettaa kellonsa.

Siinä vieressä oleva patsas, mies, joka puristaa nuorinta lasta kainaloonsa ja heiluttaa riepua huutaen: Apua! Apua! — sen näkee, että hän huutaa — ja äiti ja toinen lapsi, jotka hänestä kiinni riippuvat, ne ovat «Haaksirikkoisia«. Patsaan luona on korkea rakenne, joka ojentaa pitkiä, hoikkia käsivarsiaan ulos avaruuteen; siitä annetaan myrskyn tullessa varoitusmerkit. Se on muuten jo tuomittu siitä pois, sillä satamakapteeni ja muut asianymmärtäjät eivät enää huoli varoitusmerkeistä tähtitorninvuorelta.

Niin, Helsingissä on paljon nähtävää, siellä on kaikki toisenlaista kuin maaseudulla. Yksin hevoset ja reetkin olivat toisennäköiset kuin maalla, puhumattakaan raitiovaunuista, jotka kulkevat kiskoilla niinkuin veturit. Mutta hevosia kävi sääli. Yksi hevonen vain niin suurta vaunua vetämässä, melkein huoneen kokoista! Ja sekin vielä oli huonossa kengässä, takajalat kankeina. Missä on vastamaa, siinä tosin valjastetaan toinen hevonen vaunun eteen — ja ihmeen sukkelasti se siihen saadaan. Oli aivan kuin olisi ampunut teiren lennosta — vaunu ei edes pysähtynyt.

Ja kellä ei muuta tekemistä ollut nyt ennen kirkonaikaa, hän saattoi seurata kiskoja myöten katsellakseen mihin ne päättyivät, johonkinhan niiden täytyi päättyä.

Vaan kansliassa oli tänään paljo tekemistä sekä ennen että jälkeen kirkonajan. Monet illalla taikka aamujunilla saapuneet jättivät nyt sinne paperinsa. Toiset saapuivat sinne aamiaisille, jota siellä valtuutetuille tarjottiin. Edellämainittuihin pääsylippuihin oli tosin merkitty joka aterian hinta, mutta se näyttää olleen pelkkä muotoasia. Kansliasta jaettiin poletteja, jotka jätettiin tarjoiluhuoneeseen ja niillä sai ilmaiset ateriat.

Seuraavaksi päiväksi olivat kaikki Uudenmaan valtuutetut kutsutut päivällisille uusmaalaisen osakunnan taloon. Kuulin kutsuista kansliassa. Sen etuhuoneessa tapasin myös muutamia naapurikuntain edustajia, vanhoja tuttuja, joiden kanssa seurustelimme.

Olimme päättäneet Brunströmin kanssa yhdessä lähteä kirkkoon, ja minun täytyi siitä syystä kiirehtiä kotiin. Mutta sitä ennen olin jo ehtinyt tehdä monta uutta tuttavuutta.

VIII. ERÄS VAROITUSMERKKI.

En tahdo väsyttää lukijaa kuljettamalla häntä askel askeleelta mukanani tänä päivänä kuuntelemaan kaikkia noita huhuja, kertomuksia ja kaskuja, joita kuin myrkkysieniä näkyi kasvavan maasta ja jotka kaikkialla olivat puheenaiheena. Maan korkein hallitusmies oli senaatin kautta varoittanut pappeja saarnoissaan koskettelemasta päivän kysymyksiä. Eikä ainakaan siinä saarnassa, jonka minä kuulin, ollut mitään valtiollista. Mutta mitään määräyksiä ei ollut ilmestynyt siitä, miten oli keskusteltava esplanaatilla, konditorioissa taikka kodeissa, ja juorun teräväkielinen hengetär harjoitti sunnuntairauhan kestäessä vallattominta leikkihän.

Koko pitkän illan olimme puhuneet politiikkaa, paljasta politiikkaa; siihen otti osaa tohtori, tohtorinna, eräs naisserkku ja minä. Seuraava päivä, maalisk. 13 päivä, oli aprikoimisiemme aiheena. Eikä ainoastaan meidän piirissä, vaan koko maassa, haudottiin tuota samaa kysymystä: Päättyykö kaikki hyvin huomenna?

Valmistettiin mielenilmausta kukkasilla, suurenmoisinta, mitä maassamme koskaan on nähty. Kaikkien lautakuntain piti saapua rakastetun hallitsijan patsaalle. Voitiinko välttää epäjärjestysten syntymistä siinä väkijoukossa, joka arvatenkin kymmentuhantisena kokoontuisi laulua kuuntelemaan? Tiettiin, että yrityksiä oli tekeillä kansanjoukkojen kiihoittamiseksi.

Joka päivä olivat sanomalehdet tekemisissä senssuurin kanssa. Sana ei ollut enää saarnastuolilta vapaa. Sotaväen ei ollut tapa tehdä kunniaa kansallislaululle. Raamatunpaikat olivat painotarkastuksen alaisia. Eipä ollut oikeastaan tapaa osottaa kiitollisuutta edes hyväntekijälle eikä surra hänen onnetonta kohtaloaan. Kysyttiin yhä uudelleen: Päättyykö tämä kaikki hyvin?

Mutta vihdoin väsyimme tällaista kyselemään ja illallisen jälkeen ryhtyi tohtori vanhaan lempiaineeseensa, sodan turmiollisuuteen. Niinkuin usein ennen olin minä, entinen vapaaehtoinen, muodostavinani vastapuolueen, vaikka tavallisesti, ennenkuin erosimme, luovuin kannastani.

«Mutta erinäisissä tapauksissahan täytyy sotaa pitää oikeutettuna.«

«Ei missään tapauksissa«, väitti tohtori kiivaasti, «sota on ihmiskunnan suurin häväistys. Niinkauan kuin sotia on olemassa, löytyy ainoastaan yksi oikeus, väkivallan oikeus, ja yksi laki, raa'an voiman laki…«

«Mutta minä lausuin: erinäisissä tapauksissa. Ken voisi esim. katsella, kuinka raaka mies lyö naista taikka turvatonta lasta? Onko oikein silloin vain valittaa nimismiehelle? Ei, siinä täytyy heti ryhtyä sorrettua puolustamaan. Ja niin voi myöskin tilaisuuksia sattua, jolloin kansan täytyy ryhtyä sotaan, juuri hävittääkseen, musertaakseen sen, mikä on häpeällistä, ja halpamaista.«

Naiset kannattivat minua ja tohtori antoi heidän puhua loppuun.

«Mutta otaksukaamme«, virkkoi hän sitten, «että nämä halpamaiset ilkiöt ovat voimakkaampia. Mikä on seuraus väkivaltaisesta puuttumisesta? Kaksinkertainen onnettomuus, kaksinkertainen voitto väkivallalle. Otaksukaamme, että tuo raaka mies yhdellä iskulla musertaa tuon vapaaehtoisen puolustajan, joka tahtoi pelastaa hänen uhrinsa. Minkä saa hän silloin toimitetuksi?«

«Hän kaatuu kunniapaikalle.«

«Ja väkivalta ilkkuu.«

Huomasin, että oikea sivustani, jota tuo naisserkku edusti, rupesi horjumaan, mutta tohtorinna teki vasemmalta sivustalta äkkihyökkäyksen.

«Ei, raakuutta ja julmuutta täytyy vastustaa, vaikka rääkkäyksen alaisena olisi ainoastaan issikkahevonen.«

«Silloin tulisi sinun, ystäväni, lyödä issikkaa«, virkkoi tohtori.

«Ei, ainoastaan sanoa hänelle, kieltää häntä…«

«Niin, siinä on juuri viitattuna kuljettava tie. Meidän tulee kieltää, vakuuttaa, käskeä, jos voimme, mutta välttää sotaa. Odota hetkinen.«

Tohtori kiirehti ulos ja palasi tuokion kuluttua tuoden kirjan tullessaan. Se oli Tolstoyn «Soldatenpflicht.«

Tunsin kirjan ja tiesin, että tätä jyreää tykistöä vastaan oli asemani kestämätön.

«Kuules, mitä Tolstoy lausuu«, virkkoi tohtori ja selaili kirjaa, mutta ennenkuin hän löysi hakemansa paikan, tuli hän keskeytetyksi.

Kirkas, sinertävä valo täytti äkkiä huoneen. Se tuntui tunkeutuvan esineiden lävitse joka soppeen, oviuutimien syvimpiin poimuihin, sen tiikerinpään korviin, jonka nahka oli mattona uunin edessä. Ei jäänyt varjon hiventä minnekään. Viereisessä, suuressa huoneessa oli ainoastaan yksi lamppu palanut, vaan tämäkin huone säteili nyt samassa, suurenmoisessa valaistuksessa. Huoneen vastapäisellä seinällä oli maisemataulu; se näytti minusta nyt tässä valaistuksessa ilmielävältä. Takaliston kaunis honkametsä näytti kuutamoisena yönä ikäänkuin vartioivan lahden laineiden hiljaista lepoa. Niin tenhoova oli tämä kuva, että todellakin hetkeksi sekotin toisiinsa Munsterhjelmin ja sen suuren mestarin, joka nyt huvikseen ja ihmisten kauhuksi tulistutti taivaan lakea.

Juhlallisessa kauhussa seisoimme tuon pienen huoneen kukilla koristetun ikkunan ääressä. Maa ja avaruus näytti kaikki sulavan tuohon samaan taikavaloon. Jokainen puu, jokainen pensas, jokainen hautapatsas tuossa vanhassa edessämme olevassa kirkkokalmistossa, jopa itse kirkkokin, näkyi selvemmin kuin kirkkaimmalla päivällä. Tuosta portinpielestä oli palanen muurisavea tipahtanut pois ja tässä tien partaalla oli joku kahlannut kinoksessa, arvatenkin joku pienokainen, joka oli koetellut, miltä tuntuu kävellä lumi saappaissa. Ja nuo leveät, hiekoitetut käytävät kirkkotarhan nurkasta nurkkaan muodostivat kuin tumman Andreaanristin valoisalla lumikentällä, jonka alla jo unhotettu sukupolvi lepää elämän ruhtinasta odotellen.

Sitä kesti kauan tuota valoa, tuntui kestävän minuutteja. Ja vasta kun se oli lakannut, kun kaikki taas tuolla ulkona oli pimeää, saattoi kysyä itseltään ja toisiltaan, mitä se oli ollut. Kuiva salamako? — Vaan entäpäs tuo paukaus? Käytiin taas äänettömiksi ja tuskin uskallettiin hengittää, yhtenä korvana seistiin vain — —. Se oli omituisesti pyörivää, vapisevaa, väräjävää, vähitellen heikkenevää ääntä. Ei se ollut ukkosen pauketta, se muistutti paremminkin karkean tykin jyryä meren aavalla selällä, tyynellä, kirkkaalla säällä.

Yhä enemmän sitä kummasteltiin. Tykinlaukausko? Mahdotonta. Oliko se siis sähkövalon heittoheijastus Viaporista? Vaan pauke? Meteoori, joka oli pudonnut ja räjähtänyt, se oli ainoa mahdollinen selitys, ja, kuten sittemmin kuulimme, myöskin oikea selitys. Muuta se ei ollut; ainoastaan pisara häviöön tuomitusta maailmasta, kentiespä maailmasta, joka jo oli vapautettu petoksesta ja väkivallasta ja vääryydestä, maailmasta, joka vielä häviönsä hetkellä oli säteilevä ja ihana ja ihmeteltävä.

Mutta oppimattomista ja ehkäpä jostakin oppineestakin oli tämä varoitusmerkki. Eikä ainoastaan siinä synkässä, matalassa kokoushuoneessa Metsästäjäkadun varrella, jossa adventistit pitivät rukoushetkeä, ja jossa juuri oli puhuttu Antikristuksen viimeisistä ajoista maan päällä, laittomuuden ajasta, huudahdettu: Halleluja! Kristus tulee kunniassaan ja kirkkaudessaan! Halleluja!

Mutta moni ei tietysti uskonut sitä varoitusmerkiksi eikä Antikristuksen rangaistukseksi, ja ennenkuin he luotettavalta taholta olivat saaneet selvityksen tuohon äkilliseen valoon ja pamahdukseen, kuvittelivat he mitä merkillisimpiä seikkoja. Viaporissa oli tapahtunut räjähdys, niin pääteltiin toisissa piireissä kaupungissa ja Viaporissa luultiin, että kaupungissa oli tapahtunut räjähdys. Ja pila, joka tietysti aina on mukana, kertoo, että jo samana iltana pantiin alulle senaattiin lähetettävä kirjoitus, jossa senaattia «niiden turmiollisten seurausten välttämiseksi, jotka voivat johtua yhä edelleen putoavista meteooreista j.n.e.« käskettiin pitämään huolta, ettei mainittu uhkaava luonnonilmiö uudistu. Mutta se jäi alkuunsa, se kirjoitus, kertoo pila.

Omituisen tukala tunne oli kumminkin vallannut pienen seuramme. Keskeytettyä keskusteluamme ei enää jatkettu. Tolstoin «Soldatenpflicht«, jonka kannessa oli punanen lippu «In Oesterreich verhoten«, jäi pöydälle lepäämään ja huomispäivää koskevat ajatukset taas yksinomaa mielissämme liikkuivat, ennenkuin hetken kuluttua erosimme.

Brunström oli vielä jalkeilla kun tulin kotiin. Hän oli käynyt ulkona kuulustelemassa ilmiön syytä ja piti sitä huonona enteenä. Keskustelimme kauan odotettavissa olevista tapahtumista, kunnes lopuksi taas muinaisiin muistoihimme jouduimme. Oli myrsky. Brunström oli peräsimessä. Ruoteli heilui. Äkkiä, kovassa aallokossa, pyörähti peräsinpyörä väkisin ympäri ja tempasi peränpitäjän mukaansa. Samassa kuului rykäys seinän takaa. «Se on palvelustyttö, joka rykii kyökissä«, sanoin minä. «Hän tietää kaikki«, lisäsin, luullen meidän yhä valtiollista puhuvan. Ja Brunström kertoi. Heilahduksen ilmassa tehtyään jysähti hän jyryllä kajautan kanteen, niin että kapteeni kiukuissaan juoksi ulos ja huusi: «Sinä hemmetin ruuansulatuskone, pyritkö katon kautta kajuuttaan!«

Mutta meistä oli sääli valvottaa palvelustyttöä pitempään, joten jätimme kapteenin itsekseen kiroilemaan ja menimme maata.

IX.

KUKKAISMIELENOSOTUKSET MAALISK. 13 P:NÄ. PÄIVÄLLISILLÄ UUSMAALAISTEN YLIOPPILASTEN LUONA.

    «Jalot olivat tekosi,
    Horjumattomat valasi,
    Siks’ lempi Sua Suomesi.«

            Nauhakirjoitus Kymin tehtaan
            työmiesten seppeleessä.

Nyt se siis oli tullut, tuo monen huolella odottama maaliskuun 13 päivä. Jalon ruhtinaan muistopatsaan jalustana ei ollut tänään lumipeitteinen kivitys, vaan kukkaiskumpu, satojen seppeleiden luoma, joiden välillä tuhannet kukkaset puhuivat hiljaista kieltään rakkaudesta, kiitollisuudesta ja toivosta.

Jos muukalainen ihmetellen pysähtyi tämän kukkaispuvun edustalle, joka talven hangesta kohosi, eikä voinut sen kieltä ymmärtää, saattoi hän nauhoista, jotka olivat seppeleisiin kiinnitetyt, löytää selityksen:

    Jalot olivat tekosi,
    Horjumattomat valasi,
    Siks’ lempi Sua Suomesi.

Kuultiin, että lautakunnat olivat päättäneet peruuttaa aikomansa kunniatervehdysretken patsaalle. Siitä huolimatta oli puolilta päivin saakka, jolloin myymälät omistajain hiljaisten sopimusten johdosta suljettiin, tuhatlukuisia ihmisjoukkoja alinomaa seisonut patsaan ympärillä, kaikilta tahoilta tarkastaakseen kukkaiskoristetta. Toisia tuhansia seisoi hajallaan ympäri torin odotellen laulajain pitkää jonoa. Ja vielä toiset katselivat Nikolainkirkon korkeilta portailta tuota suurenmoista näköä: patsasta, vihantain lehvien ja ruusujen peitossa, ja suurta, surupukuisten ihmisten täyttämää toria.

Torninkello löi kolme ja silloin muistin uusmaalaisten päivälliskutsut. Väkisin irtausin tuosta kauniista taulusta ja lähdin, vaan Uniooninkadun kulmassa täytyi minun vielä kerran pysähtyä luodakseni viimeisen silmäyksen tuohon ihmismeren tyyneeseen lakeuteen, joka oli niin toisenlainen, kuin ne kuohuvat, hyökyvät ihmismeret, joita muissa maissa olen nähnyt. Niin hiljaistakin oli kaikki. Oliko se ainoastaan mielikuvituksessani niin erilaista, kuin kaikki, minkä ennen olin nähnyt, siksi, että siinä näin omaa kansaani, tyyntä, hiljaista, suomalaista kansaani?

Vaan kuule! Mitä on tuo?

Yli tuon syvän hiljaisuuden kajahti kirkkain äänin tuo tunnettu sävel:

«Linnamme luja Jumala…«

Ja mahtava kuoro vastasi vastapäiseltä taholta:

«Varustus vahva, luja.«

Ja nyt yhtyi siihen koko ihmisjoukko. Nyt kuohui ja hyökyi tämäkin meri. Värssy värssyltä laulettiin läpi koko tuo juhlallinen, muistorikas virsi. Lyhyt, äänetön väliaika ja sitten kajahti «Maamme« vaikuttavammin kuin kenties koskaan.

«Tämä on mielenosotus, ainoa laatuaan koko kansamme, niin, koko ihmiskunnan historiassa«, virkkoi vanha ystäväni eläintieteen lehtori, jonka vieressä ilokseni huomasin seisovani. «Ja mielenosoitus, kansallemme täysin arvokas«, lisäsi hän.

«Koko maailma on näkevä, että olemme rauhaarakastava kansa. Missä koko maan päällä hajaantuisi kansanjoukko sillä tavoin kuin nyt tämä tästä?«

Päivälliset olivat alkaneet, kun saavuin uusmaalaisten osakuntataloon. Edeskäypäjoukon halki, jotka paistivateja kantaen hyökkäsivät ulos tarjoiluhuoneesta, tunkeusin erään marsalkan ohjaamana paikoilleni. Toinen pöytätoverini oli mulle tuttava, Tenalan valtuutettu, maanviljelijä Kniper, toisella puolella istui eräs «isännistä«, eräs neitonen, nuori filosofian maisteri, — varmaankin rakastettavin maisteri minkä koskaan olen tavannut. Toisella puolella pöytää istui myös eräs valtuutettu miesylioppilaan ja naismaisterin välissä, mutta Brunströmin paikka siellä vielä oli tyhjä; hänen pöytätovereitaan olivat maisteri asuntopaikastamme ja hänen sisarensa naisylioppilas, joka oli ujon mutta sitä somemman näköinen. Tunsin saman pöydän ääressä vielä tuttavani Pakalénin ja Mickelsin ja näinpä siellä täällä useita muitakin tuttuja kasvoja. Mutta useimmat, niinhyvin vieraat kuin isännät, näin kumminkin nyt ensi kerran.

Olin kertonut vierustovereilleni senaatintorilla tapahtuneesta mielenosotuksesta, jota he eivät olleet nähneet, ja kyselin samalla, mitä eräs latinalainen runo oli sisältänyt, joka oli ollut muutaman seppeleen nauhoissa, jotka olivat leikatut pois. Vierustoverini, neiti Ö., oli lukenut runon, vaan kun hän ei ollut latinalainen, kääntyi hän toverinsa, neiti E:n puoleen, joka tutki lääketiedettä, ja hän kirjoitti lauseen muistikirjaani. Siinä oli:

    «Non ego perfidum dixi sacramentum.«
                            Horatius.

«En ole vannonut väärää valaa«, niin käänsi sen tuo sorea medisiinari.

«Sitähän ei kukaan ole valheeksi väittänyt, olisipa kernaasti voitu antaa seppeleen kuihtua nauhoineen. Vaan kenties on järjestysvalta väärin ymmärtänyt latinan.«

«Mutta väitetään, että joku salapukuinen santarmi olisi laskenut tuon seppeleen.«

«Sepä olisi eri asia…«

«Hiljaa!« kuiskasi maisteri Ö, varottaen sormellaan. «Inspehtori rupee puhumaan.«

Ja se olikin todella itse osakunnan inspehtori, professori Wrede, joka nyt sydämmellisin, valituin sanoin tervehti Uudenmaan valtuutettuja uusmaalaisten omaan kotiin pääkaupunkiin ja samalla toivotti meille onnea siinä toimessa, jota suorittamassa olimme. Se oli ensimmäinen niistä vaikuttavista hetkistä, joita näinä päivinä saimme kokea ja monen käden selkä pyyhkäsi kyynelöittynyttä silmää.

Puheen jälestä kokoontuivat laulajat keskimmäisen suuren pöydän ympärille ja laulu laulun jälestä nyt kajahti; ilolla ja nautinnolla vieraat niitä kuuntelivat sillävälin kuin kahvia nautittiin.

Rupesi jo hämärtämään tuossa suuressa, korkeassa kokoussalissa, kun taas lusikka kuului helähtävän kupin laitaa vastaan ja pitkä, solakka nuorukainen nousi seisomaan laulajain pöydästä. Hämärässä näin ainoastaan puhujan kalpeat kasvot ja säkenöivät silmät.

Nuoruuden koko innolla ja lämmöllä hän puhui, intoa ja lämpöä oli äänessä ja sanoissa. Vanhat ja nuoret kuuntelivat melkein henkeään pidätellen. Hän puhui uusista kansanvalistuspuuhista, joiden tarkoitus oli vaikuttaa, ettei yksikään maamme poika, ei edes kouluijän ohi eläneetkään, joutuisi sotaväkeen, — ja kenties venäläiseen sotaväkeen, — nauttimatta sitä helpotusta, jonka kansakoulukurssin läpikäyminen tuottaa. Sellaista puuhaa ei ole helppo toteuttaa ja puhuja pyysi sen vuoksi vanhempia, joilla on enemmän kokemusta ja luottamusta, antamaan neuvoja, millä tavoin tarkoitus olisi voitettavissa. Tämä puhe ja ehdotus miellytti meitä kaikkia. Mutta ei yksikään meistä maalaisista, jotka nyt ensi kerran kuulimme tästä kansanvalistamisaatteesta puhuttavan, aavistanut, että tämä nuorten ylioppilasten into ja lämpö oli johtava siihen mahtavaan kansanopetusahjoon, joka sittemmin niin kauniina on maassamme ilmennyt.

Ennenkuin vähää myöhemmin sanoimme jäähyväiset isännillemme, nousi tuttavani Mickels puhumaan; kankea ja jäykkä hän oli ulkopinnalta, vaan hänen vaatimattomat sanansa olivat sydämmelliset ja lämpöiset, kun hän kaikkien puolesta kiitti ylioppilaita, jotka olivat talonpoikaiselle miehelle kätensä ojentaneet, keventääkseen hänen kuormaansa. Sillä sen me kaikki tiesimme, että talonpoikaa se ies oli raskaimmin painava, jota nyt tahdottiin tehdä entistään raskaammaksi.

X. VALMISTAVA KOKOUS.

Illalla kerääntyivät taas Uudenmaan edustajat uusmaalaisen osakunnan taloon, mutta ilman isäntiä. Kuten aikusemmin olin maininnut, tuli lähetystön jäsenten tiistaiaamuna kokoontua Palokunnantaloon, mutta valmistavia kokouksia pidettiin maakunnittain jo edellisenä iltana.

Pitkät pöydät olivat nyt poissa ja kankeita, tyheitä tuoliriviä oli järjestetty puoliympyrään puheenjohtajan tuolin ympärille. Se teki vakavan, melkein kirkkoa muistuttavan vaikutuksen. Me Brunströmin kanssa saavuimme ensiksi ja istahdimme penkille oven suuhun. Pian rupesi valtuutettuja lappamaan huoneeseen; useimmat olivat keski-ikäisiä miehiä, useat harmajahapsisia vanhuksia, tuskin ketään oli alle 30-vuotista. Muistin päivällisistä useiden kasvoja ja olin nyt utelias oppiakseni edes nimeltä tuntemaan lähimpiä lähetystötovereitani. Ja ennenkuin kokous oli päättynyt tunsinkin useimmat.

Pari järjestävän komitean jäsentä oli saapunut kokoukseen ja he ilmoittivat, että useiden huomisessa kokouksessa esilletulevain asiain ratkaisemista varten oli tarpeellista asettaa valmistava valiokunta, johon valittaisiin kaksi miestä joka läänistä. Nuo henkilöt olivat nyt valittavat. Pian huomasimme tämän toimenpiteen kylläkin tarpeelliseksi, sillä nämäkin kaksi Uudenmaan edustajaa saatiin valituiksi vasta tunnin kestäneen neuvottelun jälestä, jossa käsiteltiin kaikenmoisia seikkoja, joita saattoi katsoa kuuluvan tähän vaaliin. Ja se henkilö, joka käsittelyjä johti, päästi varmaankin helpotuksen huokauksen, kun k:lo 11 aikaan oli saanut asian niin pitkälle, että itse vaaliin voitiin käydä.

Jokainen kävi pöydältä noutamassa äänilipun ja muutamat ottivat kolmekin lippua, kirjoittaakseen nimen kuhunkin lippuun, mikä tietysti oli tarpeetonta tuhlaamista.

Niin usein oli keskustelun kuluessa toistensa nimiä mainittu, että jo tutuilta tunnuttiin. Vieressäni vasemmalla istui vanhin Uudenmaan edustaja, tilallinen Saxelin Tuusulasta, kotikutoisissa, tummissa vaatteissa, housunlahkeet saapasvarsiin pistettyinä, harmaja villahuivi kaulassa. Hän oli lyhyt ja luiseva, mutta käytös oli varma ja silmät olivat terävät, tehden nuo pienet, sileiksiajetut kasvot vaikuttavan näköisiksi. Yhtä kunnianarvoisen näköinen oli toinen vierustoverini kunnallisneuvos Roselius Pernajasta, pitkä ja paksu, hyväntahtoinen ja avulias, ollen lähetystön pylväitä ja sen huomatuimpia jäseniä.

Kenties häntä etevämpi sekä viimemainitussa suhteessa että pituutensa puolesta oli herastuomari Backas Lappfjärdistä, joka tuli kuuluisaksi sen väkevän kädenpuristuksen kautta, jolla hän tervehti Pietarin kaupunginpäällikköä, kenraali Clayhills’ia, ja joka todellakin oli, samoin kuin lähetystön toinen jättiläinen, talollinen Riska Kauhajoelta, päätään pitempi muuta kansaa.

Tämän rinnalla näytti itse raatimies Lindfors Loviisasta, joka painoi runsaasti 150 kiloa, poikaselta, ja tuo roteva maisteri von Wright Hangosta, kenties paras puhujamme, tuntui aivan hennolta ja hoikkaselta, esiintyessään siellä pitkässä mustassa takissa, vaaleissa housuissa ja kultareunaisissa kakkuloissa.

Meitä vastapäätä ensimmäisellä tuolirivillä istui nimituomari Aejmelaeus Vihdistä, tyyneenä ja rehevänä, keskustellen Mäntsälän edustajan, tilanomistaja Pentzinin kanssa, jonka kasvot intoa hehkuivat.

Lähinnä puhujalavaa istui maisteri Modén Porvoosta. Hän punoi verkalleen ristittyjen käsiensä peukaloita ja nojasi kaljun päänsä ja sileiksiajetut kasvonsa taaksepäin, tirkistellen puoleksi ummistetuilla silmillä kattokruunun kaasuliekkejä. Hän siinä ikäänkuin odotti vastausta joltakin huonosti läksynsä lukeneelta koulupojalta. Mutta itse ei hän nyt osannut vastata hänkään tulevaisuuden suuriin kysymyksiin.

Hänen takanaan seisoi käsivarret rinnoilla Haminan valtuutettu, kaupunginlääkäri Hornborg, joka sen johdosta, että Uudenmaan läänin ja maakunnan rajoista oli sekaannuttu, tänä iltana oli uusmaalaisten joukossa. Oli syntynyt eräänlainen varovaisuudenpuolue pääkaupungissa ja se koetti nyt maaseudun edustajiinkin vaikuttaa. Heidän ehdotustaan vastaan, että ainoastaan pieni lähetystö, huomioonottaen kaikenmoisia varokeinoja, lähtisi Pietariin, kehotteli tri Hornborg useissa kaunopuheisissa puheenvuoroissa lähetystöä kokonaisuudessaan heti matkustamaan Pietariin: Täten ainoastaan voitaisiin, sanoi hän, lähetystö käsittää sellaisen mielipiteen ilmaisuksi, joka vastustamattomalla voimalla oli levinnyt yli koko maan ja joka pyrki Talvipalatsin kynnykselle saakka.

Samalla puolella, vähän lähempänä keskustaa, näin Siuntion edustajan, tilanomistaja Le Bellin, jolla oli lyhyt, harmahtava tukka, lyhyt vartalo ja taipumusta lihomiseen. Aatelisnimestään huolimatta on maanviljelijä Le Bell hyvin huono esimerkki niitä satuja varten, jotka kertovat, että «ruotsalaiset paroonit« sortavat suomalaista kansaa. Hän oli hiljainen, vaatimaton mies, ja hieno mies, joita ominaisuuksia ei tavallisesti ole kansansortajilla. Hänen vieressään istui uusmaalaisten nuorin valtuutettu, maanviljelijä Lindfors Liljendalista, jonka nuortean miehen viereen kohtalo oli asettanut vakavan ystäväni, vanhan herra Pakalénin, joka hyvin perinpohjaisesti tuntui selittävän eräälle leveähartioiselle miehelle, Nummen pitäjän valtuutetulle, lukkari Landenille, jotakin, nähtävästi ylimääräisiä valtiopäiviä koskevaa.

Eräs pitkä, keski-ikäinen mies, joka äsken, puheenvuoroa pyytäessään, sanoi nimensä olevan Hinderson Inkoosta, kuunteli heidän puhettaan. Hänen vaatimaton, harmaja pukunsa osotti maanviljelijää ja ainoastaan eräät liikkeet ja puheenparret ilmaisivat, että hän samalla oli merimies. Hän kuvasi hyvin rannikkoväestöä, joka yhtaikaa osaa hoitaa sarkaansa ja levottoman meren laineita.

Mihin vain katsoi tässä nelisenkymmenen miehen joukossa, huomasi siinä vakavia, miehekkäitä kasvoja, arvoa vaativia, voimakkaita vartaloita, olivatpa nuo sitten peitetyt kyläräätälin neulomiin pukuihin taikka kaupunkien hienoihin vaatetuksiin.

Äänestyksen kautta valittiin uusmaalaisiksi edustajiksi valmistusvaliokuntaan maisteri v. Wright ja tilanomistaja Le Bell sekä varamieheksi kunnallisneuvos Roselius. Heti kun tämä tulos oli ilmoitettu, päättyi kokous. Kun minä vähää ennen olin palannut paikoilleni, vietyäni äänilippuni maljaan, oli tuolillani lippu, johon seuraavat sanat olivat kirjoitetut: «Olkaa hyvä ja saapukaa tämän kokouksen jälkeen… katu 13, 3:teen kerrokseen oikealle.«

Jäähyväiset sanottuani uusille tuttavilleni kiirehdin mainittuun paikkaan, ihmetellen, kuka huomaamattani oli lipun tuolilleni asettanut. Siellä oli noin 20 henkilöinen seura koolla, melkein kaikki minulle outoja miehiä. Turhaan koetin aprikoida, kuka minut sinne oli kutsunut. Ainoastaan yksi uusmaalainen oli vieraitten joukossa ja hän oli saanut kutsun samalla tavalla kuin minä.

En kumminkaan tahdo tänä myöhäisenä iltana enää kiusata lukijan kärsivällisyyttä, joka ensi luvussa, kertoessani lähetystön ensimmäisestä yhteisestä kokouksesta, joutuu kovan koetuksen alaiseksi.