Korkeimmassa määrässä ovat hyveet kuitenkin keskitetyt Šeng-sanaan, joka on joskus, epäoikeutetusti kyllä, käännetty 'pyhä'-sanalla. Sillä on siis tahdottu ilmaista kristillistä täydellisyyttä. Šeng-sanan läheisempi vastine on kuitenkin Viisas. Siihen viittaa merkin rakennekin, jossa on 'korva' oleellisimpana osana. Kiinassa näet pidetään korvan kautta saatua ohjausta miltei arvokkaampana kuin silmän kautta saatua. Senvuoksi epäjumalille laitetaan pitkät riippuvat korvat viisauden symbooleiksi. Jos tahtoo olla kohtelias ja kunnioittaen puhua seuratoveristaan, niin parhaimpia kohteliaisuuksia on sanoa, että hänellä on pitkät korvat. Toisena osana Šeng-merkissä on Dž'en, 'kertoa', joka puolestaan merkitsee 'suurta suuta'. Viisaus olisi siis siten saatavissa, että meidän korvaimme kuullen kerrotaan paljon ja että meillä on tarkat korvat ottamaan asioista vaarin.
Šeng käytetään sekä adjektiivina että substantiivina, kuten yleensä kiinalaisia ajatusmerkkejä. šeng merkitsee ensinnäkin Taivaan Poikaa, Kiinan keisaria, ja sitä käytetään hänestä itsestään ja hänen julistuksistaan. Sitten Šeng merkitsee kungfutselaisuutta ja Kungfutsea. Edelleen käytetään Seng-merkkiä vanhoista ihanneihmisistä, sellaisista kuin Jao ja Šuen, y.m. Eikä kiinankielessä löydy sanaa, joka paremmin vastaisi kristillistä täydellisyyttä kuin tämä Šeng, vaikka tässä ei ole kristillistä pyhyyden piirtoakaan. Pääpaino näyttäisi Šeng-sanassa olevan käytännöllisellä, hyverikkaalla älykkäisyydellä ja nuhteettomuudella.
Šeng-sanan rinnalla käytetään Hsien-sanaa siveellisen ihanteen ilmaisijana. Sekin viittaa hallitseviin piireihin, mistä kaikki hyveet vanhimpana aikana ovat etsittävissä. Hsien on kokoonpanonsa puolesta 'kallisarvoinen, uskollinen ministeri', ruhtinaan 'oikea käsi'. Hsien yhdistetään usein Šeng-sanaan, mutta itsenäisesti sitä käytetään vähemmän kuin Šeng-sanaa, eikä sitä pidetä aivan yhtä täydellisenä kuin jumalallista Šeng:iä.
Šeng, hyveiden summana, näyttäisi johtavan siihen, että Viisaus olisi katsottava korkeimmaksi hyveeksi. Taulukossamme se kuitenkin esiintyy neljän muun hyveen tasolla, tavallaan kuitenkin keskustassa kiinankielisessä taulukossa. Viisaus vaatii välttämään harhateitä kummallakin puolella ja käymään kultaista keskitietä. Yksi kungfutselaisista peruskirjoista Džung Jung (Kultainen Keskitie) tehostaa erikoisesti tätä harhateiden välttämistä. Mutta yhtä vähän on siinä, kuin missään muuallakaan kungfutselaisessa kirjallisuudessa, hyveitä johdonmukaisesti kehitetty jostakin pääkäsitteestä. Kungfutsen pojanpoika ylistää siinä vain täydellistä hyveellisyyttä, joka ennen kaikkea ilmenee Kungfutsessa itsessään.
Usein esitetään vanhempien kunnioitus, Hsiao, kungfutselaisuuden perusaatteeksi. Siinä onkin sikäli totta, että Kiinan keisarit, jotka ovat huomanneet Hsiao-opin edullisen merkityksen hallitushuoneen ja valtakunnan hallinnon menestymiselle, ovat tietoisesti tehostaneet, korostaneet ja kehittäneet Hsiao-käsitettä, m.m. panemalla Kungfutsen suuhun koko Kunnioituksenkirjan (Hsiao Džing) laajalle ulottuvan sisällön. Han- ja T'ang-hallitsijasuvuista on sanottu: O Dž'ao i Hsiao drï T'ien Hsia: "Hallitsijasukumme hallitsevat isänmaata Hsiao:lla." Samaa voi sanoa myöhemmästäkin dynastioista. Myöskin Tietosanakirjassa on Hsiao esitetty kungfutselaisuuden pääkäsitteeksi. On myös muistettava, että Hsiao-käsitteellä on taisteltu kungfutselaisuutta uhkaavia harhaoppeja vastaan. Ja hyvällä syyllä voi sanoa, että kungfutselaisuus elää ja kaatuu Hsiao-käsitteen kanssa.
Kungfutse itse ei kuitenkaan asettanut Hsiao-käsitettä kaikkea yhdistäväksi peruskäsitteeksi, eikä se sitä ole taulukossammekaan. Paremminkin näyttäisi Ren ja I yhdessä, kuten Mongtsella, muodostavan johtavan aseman taulukossamme. Nämä käsitteet täydentävät hyvin toisiaan, joten niistä saadaan kylläkin arvokas perusohje: 'Oikeamielinen rakkaus', 'Totuudenmukainen hyvyys', joka osittain lähentelee 1 Kor. 13 luvun rakkauskäsitettä, vaikka Paavalin agapee on paljon lämpimämpi kuin kungfutselainen Ren, eikä korinttilaiskirjeen 'rakkaus'-sanaa olekaan yleensä kiinaksi käännetty Ren-, vaan Ai-sanalla, tai sitten molemmilla yhdessä, tai vielä Ren I-käsitteelläkin.
Kungfutse yhdistää eräässä kohden koko opetuksensa Šū-käsitteeseen. Hän ei kuitenkaan asiaa lähemmin selitä, eikä kehitä opetuksiaan tästä johdonmukaisesti. Šū, samoin kuin äskenmainittu Hsiao, ovat taulukossamme alaosastoina Ren-käsitteen kohdalla. Šū:n olen kääntänyt sanalla 'Epäitsekkyys'. Sillä on kuitenkin ehkä vaativampi merkitys kuin epäitsekkyys-sanalla meillä. Šū-käsitteeseen sisältyy myötätunto, sympatia, — kiinalaisessa merkissä on 'sydän' merkityksen antajana. Sydämen ääntä on kuultava, sen mukaan on meneteltävä, on toimittava 'niinkuin sydän', turmeltumaton sydän, vaatii. Kungfutse itse selitti Šū:n seuraavasti: "Mitä et tahdo itsellesi, älä tarjoa toisillekaan". 'Suuressa Opissakin' esiintyy tämä Šū-sana. Siellä se on selitetty 'Viivottimen ja harpin opilla', kehittämällä 'keskinäisyyttä' niin että se lähenee Jeesuksen sanaa Matt. 7:12, "Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää tekin samoin heille".
On tahdottu nähdä ero siinä, että Jeesus puhuu myönteisesti ja Kungfutse ylläolevassa lauseessaan kielteisesti, mutta tosiasia on, että itse pääsana, Šū, ei ole kielteinen vaan myönteinen, ja että Šū kauttaaltaan kungfutselaisessa kirjallisuudessa — myöskin 'Suuressa Opissa' tietää positiivista sisältöä. Šū-kasitteeseen sisältyy myöskin rakkaus, mutta ei ylhäältäpäin tulevana hyväntahtoisena armonosoituksena, vaan paremminkin samalta tasolta lähtevänä myötätuntoisena mielialana, kykynä asettaa itsensä toisen asemaan, siis lähennellen Raamatun sanaa 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!' Kuitenkin on tässäkin huomautettava, että Raamatun sana on paljon painokkaampi kuin kungfutselainen Šū, joka on sangen haalea Raamatun rakkauskäsitteen rinnalla.
Šū-käsite sisältää jotenkin Ren ja 1-käsitteiden yhtymän, kun nimittäin muistamme, että I on 'ihmissydämen totuudentajunta' ja Ren 'ihmisluonnon syntyperäinen hyve', kuten taulukossamme nämä käsitteet selitetään. Šū-käsite lienee vain suuremman selvyyden saamiseksi jaettu Ren ja I käsitteisiin.
Olkoonpa siis puhe joko Ren-I-käsitteestä tai Šū:sta, niin joka tapauksessa kungfutselaisuuden perushyve sisältää 'rakkautta' lähentelevän pääpiirteen, olkoon tämä sitten 'oikeamielinen rakkaus', totuudenmukainen hyvyys', tai 'epäitsekkyys', 'keskinäisyys (resiprokaalisuus)'.
Huomautimme, ettei Šū-käsite ole aivan niin ehdoton kuin Raamatun rakkauskäsky. Šu näet tekee myönnytyksiä eri asemassa oleville, niinkuin Ren-käsitekin. Sitä ei tee Ai-sana, joka siitä syystä on otettu Uuden Testamentin rakkauskäsitettä ilmaisemaan. 'Ai' on sydämellisyyttä, suorastaan 'sydämen vastaanottamista', merkin rakenteesta lukien. Šu ja Ren-käsitteiden 'rakkaus' sitävastoin saattaa olla hyvinkin peitettyä; erilaiset elämänasemat ja ihmissuhteet saattavat suuresti vaikuttaa rakkauden olemukseen. Varsinkin kunnioituksen käsite, Hsiao, hallitsee suuresti kungfutselaista rakkautta, jopa siihen määrään, että muutamilta tutkijoilta on rakkaus kokonaan peittynyt, ja pelkkä Hsiao on jäänyt jäljelle. Käytännöllisessä elämässä on vielä enemmän asianlaita näin.
Olkoon asian valaisemiseksi tässäkin mainittu, että Kiinassa pian Kungfutsen jälkeen asetettiin ehdoton, yleinen rakkaus siveellisen vaelluksen perusohjeeksi. Sen teki suurella rohkeudella ja tietoisesti vastustaakseen Kungfutsea edellämainittu ajattelija Mìtse (Mō Ti). On huomattava, että hän käytti juuri Ai-sanaa iskusananaan. Hänen lyhyt ja sattuva terminsä oli Džien Ai, 'yleinen ja yhtäläinen rakkaus' kaikkia kohtaan. Tämä herätti suuren kuohunnan kungfutselaisten keskuudessa. Erittäinkin Mongtse taisteli kiivaasti tätä liian tasa-arvoista oppia vastaan. Hänelle oli selvää, että koko Kungfutsen oppirakennelma hajoaisi yleisen rakkauden opin levenemisen kautta. On mielenkiintoista huomata, että Mongtse käyttää tärkeimpänä taisteluaseenaan juuri Hsiao-käsitettä. Se häviäisi kokonaan Metsen opin valtaan päästyä. Vanhempien arvoasema ja yleensä kaikki arvovalta olisivat uskollisten kungfutselaisten mielestä kärsineet liian tuntuvia vaurioita jos yleinen ja yhtäläinen rakkauden oppi olisi ilman rajoituksia sovitettu kaikkiin. Ja niin julistettiin Metsen rohkea ote harhaopiksi, jona se on pysynyt tähän päivään asti.
KUNGFUTSELAISTEN PERUSHWEIDEN TAULUKKO.
Mieti näitä itseäsi kieltäen lakkaamatta! Pidä näistä kiinni pelolla ja vavistuksella!
I. Ihmisyys. Ren.
Ihmisluonnon syntyperäinen hyve.
1. Yleismieli. Kung.
Pidä vanhoja vanhoina ja nuoria nuorina. Kun on jotain menestystä meillä, lisää sitä samalla muille. Älä erota itseäsi olevaisesta. Katso hyvää tahtoa samoilla silmillä kuin sen toteutumistakin.
2. Epäitsekkyys. Šū.
Mitä et tahdo itsellesi, älä tarjoa toisillekaan. Älä muistele vanhoja vikoja. Ota huomioon kunkin kyvyt.
3. Vanhempien kunnioitus. Hsiao.
Lue vanhempien toiveet jo heidän kasvojensa ilmeistä. Huolehdi heistä heidän kuoltuansa ja muistele etäisiäkin esi-isiä. Jätä vanhemmiltasi saatu nimi kunniakkaana jälkimaailmalle.
4. Lempeys. Tz'ï.
Kohtele lapsia lempeästi, vieläpä vieraidenkin omia. Sääli orpoja ja leskiä. Säästä kaikkea käyttökelpoista.
5. Laajasydämisyys. K'uan.
Suuri sielu voi kärsiä pahaa maksamatta sitä samalla mitalla. Käyttäydy rauhallisesti ja luontevasti kaikkia ihmisiä kohtaan, äläkä loukkaa esimiehiäsi.
6. Jalomielisyys. Hou.
Hyve on aina palkittava, mutta pahaa ei ole kostettava. Mieluummin tehkööt muut minulle vääryyttä kuin minä tekisin sitä muille.
II. Oikeus. I.
Ihmissydämen totuudentajunta.
1. Rehellisyys. Dzeng.
Jos elämässäsi on jotain vajanaista, niin itseltäsi siihen on apu saatava. Menettele aina järkisyiden mukaan, äläkä toimi umpimähkään. Täytä tarkoin velvollisuutesi, äläkä tavoittele tuulentupia.
2. Suoruus. Drï.
Tahtosi olkoon taipumaton väärään. Älköön sinua vietelkö suloiset sanat, eikä ihana muoto; ei myöskään imartelu eikä uhkaus. Palvele uskollisesti esimiehiäsi.
3. Veljeys. Tï.
Kunnioita vanhempia veljiäsi ja ole ystävällinen nuoremmille veljillesi. Pidä arvossa vanhoja ja iäkkäitä.
4. Miehuus. Jung.
Kun huomaat hyvää, seuraa sitä! Kun ymmärrät erehdyksesi, korjaa se heti! Rikkaus ja kunnia ei vie sinua harhaan; köyhyys ja häpeä ei järkytä sinua.
5. Kohtuus. Kai. (Kiai.)
Tartu tarmolla tehtäviisi, äläkä muutu muiden mukaan. Onnen suosiessa ajattele oikeutta, ja tyydy niukkaankin osaan.
6. Säädyllisyys. Dr'ï.
Miehen ihanne on itsensä hillitseminen; naisen päähyve on puhtaus.
Kaikki kammokoot kaikkea pahaa ja kavahtakoot etteivät siihen vaivu.
III. Nuhteettomuus. Li.
1. Kunnioitus. Dzing.
Virkapuku ja arvomerkit olkoot täysin ansaittuja. Kunnia sille, jolle kunnia tulee. Olkoon kunnioitus vilpitöntä; valheellisuutta aina vältä. Huolellisuutta ja arkaa mieltä tässä tarvitaan.
2. Varovaisuus. Džin.
Muista ihana, unohda ikävä; peitä paha, paljasta hyvä! Sanoja älä kevyesti päästä, asioita älä kevyesti päätä! Mies on määrääjä, nainen seuraaja. Erillään olkoot sukupuolet.
3. Nöyryys. Ts'ien.
Ne, jotka jotakin hyvää omaavat, olkoot niinkuin ei heillä olisi. Älä liikoja luota kykyihisi. Älä mieltäsi kiinnitä kunniaan tai maineeseen.
4. Vaatimattomuus. Rang.
Kieltäydy paljosta, valitse vähä! Ole mieluimmin alhaisten tasolla.
IV. Viisaus. Drï.
1. Ihmistuntemus. Drï Ren.
Lähesty hyviä, pakene pahoja! Arvostele oikein ihmisiä ja heidän puheitansa. Älä perusteettomien puheiden nojalla herkästi usko huonoon mieheen, äläkä pahojen puheiden tähden arvostele väärin kunnon miestä.
2. Periaatteiden ymmärtäminen. Dri Lï.
Olkoon sinulla laajat tiedot, hyvä arvostelukyky, huolellinen ajatustottumus ja älykäs asiain esitystapa. Tunkeudu taivaan ja maan, menneisyyden ja nykyisyyden ongelmiin. Huomaa tarkoin ihmisten ja asiain, oikean ja väärän eroavaisuudet.
3. Elämän ymmärtäminen. Drï Seng.
Viljele hyveitä, valvo itseäsi, täytä tehtäväsi täydellisesti!
Silloin on sinulle samantekevä, olkoon onni mikä tahansa.
4. Näkevä silmä ja kuuleva korva.
Katso kauas ja selkeästi, kuule hyvettä huomaavasti. Älä lue likaisia kirjoja, äläkä kuuntele imartelupuheita.
V. Uskollisuus. Hsin.
1. Yksinkertaisuus. Pu ōr.
Sanoissa ja teossa, sisällä ja ulkona, kaikkialla ollos yksi ja sama. Ahkerissa opinnoissa, tarmokkaassa toiminnassa, alkaessa ja päättäessä, älä missään vilpistele.
2. Totuus. Džen.
Mökkipahasessa puhutut sanat saakoon kertoa palatseissa. Arkiaikaiset tapahtumat saakoon todistaa Jumalan Taivas.
3. Puhtaus. Dž'eng.
Ajatuselämäsi olkoon läpeensä vilpitöntä. Suhteissasi ihmisiin älköön olko hämäryyttä. Toimien toisten asioissa, ollos täysin uskollinen.
4. Vilpittömyys. Pu ts'ï.
Elä niin, ettei sydämesi tuomitse sinua, ei yleisö vihaa sinua, ei vaimosi häpeä sinua, eikä ystäväsi närkästy sinulle.
* * * * *
Edellä esitetyn taulukon laatijaa ei tunneta. Siitä huolimatta pidetään sitä suuressa arvossa. Siihenhän on koottu kungfutselainen siveysoppi suppeaan tilaan. Yhtä ja toista muistuttamista siihen kyllä olisi, — edellä jo olemme taulukon heikkouksiin viitanneet —, mutta siitä huolimatta on taulukko aikalailla hyvin järjestetty.
Yhtä heikkoutta erikoisesti huomautamme kungfutselaisessa siveysopissa. Se on totuuden syrjäytetty asema. Vaikka Oikeus-käsite, I, on tulkittu 'ihmissydämen totuudentajunnaksi' tai paremmin käännettynä ehkä 'järkiperusteiden' tajunnaksi, niin ei sen alaosastoissa ole vähintäkään viittausta totuudenrakkauteen. Totuus-sana, Džen, ilmenee kyllä Uskollisuuden ala-ososttona, mutta sille ei ole annettu samaa sisältöä kuin totuussanalla on meillä. Džen on pikemminkin vain 'tosi' tai 'todellisuus'. Kiinalainen ei ole tehnyt kysymystä: "Mikä on Totuus?" eikä hän ole johtunut ajattelemaan, että totuus voisi tehdä vapaaksi. 'Totuuden henkeä' ei Kiinassa ole.
Kun Mongtse saapui erääseen hoviin ja kun ruhtinas häneltä kysyi mitä hän tuo tullessaan sellaista, josta on hyötyä valtakunnalle, niin Mongtse moitti ankarasti tuota ruhtinaan hyödyn tavoittelua ja neuvoi harrastamaan vain ihmisyyttä ja oikeutta. Mutta siitä huolimatta kuultaa Kungfutsen ja Mongtsen siveysopista selvä hyödyn tavoittelu, utilitarismi, joka ei jaksa käsittää, että totuus sellaisenaan on arvokas päämäärä ja tavoiteltavaa oman itsensä vuoksi. Suuressa Opissakin on taisteltu hyödyn tavoittelua vastaan, mutta sen sijaan on sielläkin asetettu, ei totuutta, vaan oikeus, I, jonka voi myös kääntää "vanhurskaus"-sanalla, vaikka se ei sitä täysin vastaa. Sikäläinen mietelause kuuluu: "Rikkaus ei ole valtion voitto, valtion voitto on vanhurskaus." Se, mitä käsitetään englantilaisella sanalla right, ei ole saanut sijaansa kungfutselaisessa systeemissä.
Edelleen voidaan huomauttaa kungfutselaisten hyveiden heikkoa perustelua. Siveyssäännöt tulevat ikäänkuin omilla valtuuksillaan, oman arvovaltansa nojalla; niitä ei tarvitse lähemmin perustella eikä niiden merkitystä selvitellä. Hyveiden olemukseen tunkeutuvaa tutkistelua etsii turhaan kungfutselaisesta kirjallisuudesta. Vieläpä sellainenkin seikka kuin suhde, relatio, on kiinalaisille ollut tarpeeton käsite. Jonkinlaisella käytännöllisellä älykkäisyydellä ovat yksityiset seikat vaarinotetut, ja monta arvokasta ja hauskaa löytöä on tehty, mutta saatua aineistoa ei ole kyetty perustelemaan eikä yhdistämään elimelliseksi kokonaisuudeksi, vaan siitä on tullut parhaassakin tapauksessa vain jonkinlainen mosaikkikudos.
Kungfutselaista siveysoppia on selostettu vielä kirjoituksessa "Suuri
Oppi johdantona kungfutselaiseen elämänkatsomukseen".
III.
KUNGFUTSELAISUUS USKONTONA
1.
KIINAN KOLME USKONTOA.
Kiinan kolme edustavinta, enemmän tai vähemmän uskonnollista oppisuuntaa ovat kiertyneet yhteen kuin saman köyden kolme säiettä. Tämä yhteys on saanut keisarillisen, virallisesti tunnustetun muodon. Jokainen kiinalainen tuntee sananparren: — "San Džiao kuei I." — "Kolme Opetusta (uskontoa) kuuluvat Yhteen." Tähän sanontaan sisältyy laajakantoinen ajatus, kuten lähetyssaarnaajaveteraani A.H. Smith huomauttaa.[24] Jokaisella oppisuunnalla on näet oma 'ykseysoppinsa', ja kaikki kolme ykseysoppia ovat pohjaltaan yksi ja sama ykseys.
Taolainen ykseysoppi kuuluu: — 'Pao Yen šou I' — "Kun pidetään kiinni 'Alkuperäisestä Perusaatteesta' (Yen Ts'ï), niin säilytetään ykseys." Buddalainen ykseysoppi on saanut sanontatavan: — "Uan Fa' kuei I": — 'Tuhannet (10,000) säännöt palaavat yhteen.' Kungfutse lausuu 'Keskusteluissaan' omasta opetuksestaan: — "U Tao I i kuan-drï": — 'Minun Oppini on ykseysaatteen läpitunkema.' Tämä kungfutselaisuuden pääkäsite on Šū, josta on edellä tehty selkoa.
Ykseyden ajatuksen vaatimus perustunee 'yhden' ja 'suuren' Taivaan olettamiseen. Taivaan olemusta kuvaa selvästi sen sanamerkki, T'ien, joka nykyisessä muodossaan on kokoonpantu osista 'yksi' ja 'suuri'. Selvän ilmaisun on tämä ykseyden ajatus saanut 'Ennekirjan' lausunnossa: — "T'ien I, Ti ōr": — 'Taivas on yksi, Maa on toinen (perusvoima)'.
Uskontojen yhteys on siis tietopuolisesti hyvin perusteltu. Taivas (T'ien) on kaikkien yhteinen yhdysside: kukin uskonto suhtautuu siihen omalla tavallaan. Taolaisuus koettaa syntyjä syviä, äärimmäisiä alkuperusteita tarkastamalla päästä Taivaan 'Tielle' (Tao). Kungfutselaisuus tehostaa Taivaan mukaista elämänvaellusta, sopusointua Taivaan kanssa. Buddalaisuus tavoittelee Taivaaseen ankarien ja pitkällisten ponnistusten kautta. Taolaisuus katselee Taivasta enemmän menneisyyden, kungfutselaisuus nykyisyyden ja buddalaisuus tulevaisuuden näkökulmalta.
Kungfutselaisuus on Taivaan projektio ihmisvirran suoralla viivalla. Taolaisuus ja buddalaisuus ovat pisteitä samalla suoralla peruspisteen molemmin puolin. Sen vuoksi on kungfutselaisuudesta lyhin matka Taivaaseen; Taivas on sen oma ilman muuta. Kungfutselaisuuden pisteestä lähtee 'Normaali', 'Kultainen Keskitie', Tā Tao (Valtatie), joka johtaa oikotietä Onnen maahan. Taolaisuus ja buddalaisuus johtavat samaan päämäärään, mutta niillä on pitemmät ja kapeammat polut taivallettavanaan. Joka on eksynyt valtatieltä, hän voi löytää varapolun sen kummaltakin puolelta, taolaisuuden ja buddalaisuuden kapeat käytävät.
Rohkeana ja varmana lähtevät kungfutselaisuuden sankat joukot vaeltamaan Valtatietä, suurien siveellisten sääntöjen selvästi viitoittamaa tietä, Taivasta kohti. Taipaleelle voidaan lähteä niin turvallisin mielin, kun tiedämme, että vanhat Viisaat ja Pyhät ovat horjahtamatta sen läpi käyneet; heidän ylevä esikuvansa väikkyy alati kutsuvana ja kehoittavana silmäimme edessä. Lisää turvallisuuden tunnetta tuo tietoisuus siitä, että meillä on liittolainen omassa itsessämme; oma luonteemme vaatii meitä käymään tätä viitoitettua Tietä. Ihmisluonto ei näet ole vain puhdas ja virheetön kuin kirjoittamaton taulu (tabula rasa). Se on enemmänkin meidän eduksemme. Se pakottaa meitä eteenpäin tällä hyveiden tiellä, niinkuin painovoima panee veden virtaamaan alaspäin. Ei pitäisi siis tyhmänkään eksyä tällaisella suurella Valtatiellä, eikä heikonkaan taipaleelle uupua näin hyvästi varustettuna.
Kaiken hyvän lisäksi on Taivas vielä niin lähellä. Se on jo tämän elämän aikana todettavissa, ja sillä on sitä paitsi hyvät ajatukset meitä kohtaan (Hao Seng drï Te'). Taivaan voimat ja maan viljavuus, ihmisten ystävyys ja itsetyydytyksen ilo, — kaikki siunaavat meitä tällä taipaleella. Ihana päämäärä on tuossa silmäimme edessä: Tasa-arvo, yhdenvertaisuus Taivaan ja Maan kanssa niin arvovaltaan kuin tehtäväänkin nähden; menestys elämässä ja rauha kuolemassa; ihmisten kunnioitus ja arvonanto elinaikana; hyvä nimi, suuri suku ja vielä suurempi kunnioitus jälkimaailman keskuudessa. Mitä muuta me vielä osaisimme uneksia? Olkaamme tähän tyytyväisiä.
Tässä on meille kyllin. Jälkipolvi täyttää sielun tarpeet tulevassa maailmassa. — Näin lähelle on Taivas tullut meitä. Näin olemme yhtä sen kanssa. Näin syntyy sopusointu Taivaan ja Maan, Henkien ja elävien ihmisten välillä. Tämä on kungfutselaisuuden käytännöllinen Onnen-ihanne. Jättäkäämme kaikki haaveet haudantakaisen elämän tilasta!
Mutta vaikka tie on niin selvä, vaikka ylevät esikuvat ovat elävinä edessämme, vaikka oma luontomme vaatii meitä tälle kultaiselle Keskitielle, vaikka Taivas auttaa meitä taipaleella ja vaikka Tie on niin lyhyt ja Taivas lähellä, — niin sittenkin harvenee joukkomme taipaleella. Joistakin meille käsittämättömistä syistä poikkeavat monet Tieltä pois. Vaikka siveyssäännöt ulkoa osasi, vaikka käskyjen taulut olivat silmäin edessä työpöydän ääressä, vaikka niitä aina itselleen terotti ja muille muistutti, vaikka lakkaamatta itsensätutkistelua harjoitti ja ajatuksiaan vartioi, vaikka ymmärrystään avarsi ja tahtoaan koetti hyväksi saada, vaikka tunteitaan hoiti ja itseään kasvatti, — niin sittenkin horjahti jalka joskus, pois katosi määränpää, erehdyttiin taasen siltä kultaiselta Tieltä.
Hyvä oli, että silloin löytyi sivuteitä, jotka samaan päämäärään saattelevat, hyvä, että taolaisten ja buddalaisten temppelien kellot silloin niin kutsuvina kaikuivat, hyvä että niiden säveleet hiljaisina yönkin hetkinä tuhlaajapoikien tunnoille kolkuttelivat. Ehkei huomattu Tieltä poiketun ennenkuin joku odottamaton onnettomuus meidät saavutti, tuli tulva, tulipalo ja sitä seuraava puute ja nälkä; tai ehkä erehtyi oma poika, tuotti häpeää isän nimelle; tai toivottiin oppiarvoa tutkinnossa, tai menestystä matkalle lähtiessä tai johonkin toimeen ryhtyessä, — silloin oli niin mieluista kuulla kumahtelevan temppelikellon kutsuvaa ääntä, oli hyvä laskeutua tuon armeliaan Buddan jalkain juureen, sytyttää suitsukkeensa, ja suudella hänen varpaitansa, kertoa siinä surunsa ja huolensa Buddalle ja hänen paljaspäiselle papilleen (Hō Šang) ja anoa apua tulevalla Tiellä. Yhtä ystävällisesti otti meidät vastaan taolainenkin pappi (Tao Szï), joka karkoitti meitä vaivaavat pahat henget pois.
Jos joku onnellinen ei olisi eläessään tarvinnut näiden uskontojen lohdutusta, apua ja rauhaa, niin hän ei kuitenkaan lyö laimin, kaiken turvallisuuden vuoksi, kuoleman lähestyessä tarttua taolaisiin tai buddalaisiin lupauksiin. Ja jos hän itse oli niin paatunut tai itsevanhurskas, että, luullen asiansa hyvin olevan, ei papeilta apua eläessään etsinyt, ei pyhiinvaelluksia tehnyt, ei temppeleitä kaunistanut, eikä papeille heidän saataviaan maksanut, niin jälkeläiset kyllä pitävät siitä huolen, että ainakin hänen kuoltuaan sielumessut hänelle pidetään, pappien parvi kutsutaan kotiin vainajan sielun avuksi. Sillä on näet nyt vakavat hetket käsissä, olkoonpa hän ollut kuinka kunniallinen tahansa. Ellei tässä nyt 'hengenmiehet' apuun riennä, niin pahin on pelättävissä. Mutta hepä tarjoavat auliisti apuaan, — palkasta sovitaan perästäpäin. Pöydistä ja tuoleista rakennetaan silta, vaivalloinen laitos, yksi papeista koettaa päästä sitä pitkin — auttaakseen vainajan sielua henkien sillan (Hsien Ts'iao) yli. Sieluparka on muutenkin neuvoton, umpikujassa; sille tulee siis pappien Tietä raivata (K'ai Lu). Ja jos tuo onneton jo olisi alimpaan helvettiin uponnut ja sen salvat ja portit olisivat perässä lujasti kiinni painuneet, niin siinäkään tapauksessa ei olla neuvottomia. 'Jumalanmiehet' voivat vielä sieltäkin sielun pelastaa (Pō' Ti-Jiu), niin väkeviä ovat heidän manauslukunsa ja vertauskuvalliset pyhät toimituksensa, sielumessut (Tsō Džai, Tā Džiao).[25]
Näin siis "kolme uskontoa kuuluvat yhteen"; ne ovat toistensa välttämätön täydennys. On mahdoton ajatella, että Kungfutsen kuivat siveyssäännöt tyydyttäisivät kansanmiehen hengellistä nälkää, — jos hän edes pystyisi niitä sulattamaankaan. Hänellä on kuitenkin suuri kunnioitus tätä Normaalitietä kohtaan. Mutta kun nämä Goljatin varustukset eivät sovellu hänelle, niin hän koettaa samaan päämäärään toisia teitä. Ei myöskään kirjanoppinut (Tou Šū Ren) saa täyttä tyydytystä pelkästään tästä Oppineiden Opista (Rū Džiao). Kungfutselaisuuden ilmakehä on liian kuulakasta, se on liian niukkasanainen elämän ja kuoleman mystillisiin kysymyksiin nähden. Tekee niin hyvää kun saa mennä noihin hiljaisiin ja hämäriin taolaisiin ja buddalaisiin temppeleihin, joiden ovia ei koskaan suljeta ja joissa on aina ystävällinen vastaanotto.
Syntyynsä nähden ovat nämä kolme uskontoa toisilleen sikäli sukua, ettei yksikään niistä alkuaan ollut uskontokaan, vaan jonkinlainen filosoofinen oppisuunta,[26] — niiden yhteys on alkanut vasta senjälkeenkuin ne muuttuivat uskonnoiksi. Yhtäläisyyttä näiden kolmen opetuksen kesken on myöskin siinä, että kukin niistä on joutunut mahdollisimman kauas alkuperäisestä opistaan, — usein suoranaiseen vastakohtaansa, juuri siihen, jota 'uskonnon perustaja' tahtoi paeta. Filosofiana oli taolaisuus syvällisintä, mutta uskontona se on joutunut kaikkein alhaisimmalle tasolle.
Metafyysilliseltä peruskatsomukseltaan oli alkuperäinen taolaisuus (Tao Džiao) materialismia, buddalaisuus (Fū Džiao) idealismia ja kungfutselaisuus agnostisismia. Taolaisuus kielsi henkimaailman muualla kuin aineen yhteydessä, mutta kaikki aineellinen olikin henkevöityä, hengen kannattamaa. Animismin ituja tapaamme jo Laotsen opissa Tao:sta, maailmankaikkeuden prinsiipistä. Tao on ikuinen, aineeton, kaikkialla oleva, luova, ylläpitävä ja järjestävä, kaiken olevaisen perusvoima. Kaikki on saanut alkunsa Tao:sta ja palaa siihen jälleen. Tao (tie) on myöskin siveysopin perustus, joten siihen sisältyy sekä 'puhdas' että 'käytöllinen' maailmanjärki. Taolaisuudessa on kaikki Tao:ssa. Tao, joka merkitsee myös puhetta, muistuttaa Johanneksen evankeliumin alussa käytettyä Sana (Logos)-käsitettä. Senvuoksi on taolaisuutta sanottu Panlogismiksi. Taolaisen siveysopin ydin on U Uei, "toimimatta vaikuttaminen", niinkuin Tao itsekin tekee.
Buddalaisuudelle alkuaan oli vain aineeton henkimaailma todellisuutta. Siitä huolimatta se edusti ateistista maailmankatsomusta. Pääpaino oli alkuaan tähän elämään kohdistuva, Buddalaisuus on kuitenkin muuttunut myöhemmin epäjumalankuvia innokkaimmin palvelevaksi ja niin sanoaksemme uskonnollisimmaksi, monijumalaisimmaksi ja pappisvaltaisimmaksi luostareineen, temppeleineen ja pyhiinvaelluksineen, ollen monessa suhteessa myöhemmälle taolaisuudelle esikuvana.
Kungfutselaisuus oli alkuaan vierovalla kannalla henkimaailmaan nähden, mutta sekin on omalla tavallaan tuonut uutta vettä uskonnon uomaan panemalla varsinaisesti alkuun sankarien palvonnan, joista ensimmäinen on Kungfutse. Esi-isien palvonta, koko uskomuksellisen elämän tärkein ilmiö, kulkee myöskin kungfutselaisuuden lipun alla.
On sanottu kungfutselaisuutta eetilliseksi, taolaisuutta fyysilliseksi ja buddalaisuutta metafyysilliseksi uskonto muodoksi. Kungfutselaisuus latelee vain loppumattoman sarjan toimintaohjeita, mietelauseita ja siveyssääntöjä tätä elämää varten, välittämättä vähääkään niin sanoaksemme sielun asioista, sikäli kuin on kysymyksessä elävien sielut, — vainajien sieluista kyllä huolta pidetään. Taolaisuus on tekemisissä pääasiallisesti ulkonaisen, näkyvän luomakunnan kanssa, jossa se kaikkialla havaitsee henkiolentoja. Buddalaisuus on oikeata sielu-uskoa sielunvaellusoppeineen, seitsenkertaisine taivaineen ja yhtä syvine helvetteineen.
Buddalaisuus on ainoa ulkoapäin tullut huomattavampi henkinen virtaus Kiinan pitkässä historiassa. Se onkin vaikuttanut valtavasti, ei vain taolaisuuteen ja kansanomaiseen uskomukselliseen elämään, vaan henkiseen elämään ylimalkaan, filosofiaan, runouteen ja taiteeseen. Sen mukana on tullut Intiasta kreikkalaista taidetta Kiinaan. Sen nopeaa leviämistä ajanlaskumme alussa ei vaikuttanut vain tarmokas suullinen ja kirjallinen käännytystyö, propaganda, vaan myöskin erinomainen sopivaisuus kiinalaisiin oloihin. Erittäinkin taolaisuus asketismeineen, kuolemattomuustoiveineen ja länteen viittaavine myytteineen oli valmistanut sille maaperää. Mutta myöskin kungfutselaiselle esi-isien palvonnalle buddalaisuus antoi uutta sisältöä sanomalla missä ja millaisissa oloissa esi-isät ovat. Buddalaisuus muuttui kuitenkin olemukseltaan Kiinassa yhtä paljon kuin se sai Kiinan omia henkisiä arvoja muuttumaan.
Kungfutselaisuus sai jalansijaa Kiinassa vain vähän aikaisemmin kuin buddalaisuus sinne tuli. Kungfutselaisuus on kasvanut kansallisella pohjalla maan vanhasta uskonnosta, jota se pääasiallisesti yhä vielä esi-isien palveluksineen on. Taolaisuus on sekin tulos vanhimmasta uskonnosta, vaikka sen siipien suojissa on etsinyt turvaa toinen aines, alkuperäinen kansanomainen uskonnollisuus taikuuksineen ja manauksineen, jotka Kungfutsen teoksissa eivät ole sanottavasti päässeet julkitulemaan. Kungfutselaisuus on sekä ennen mestaria että hänen jälkeensä, aina Ti Jao:sta alkaen, nämä 4000 vuotta, ollut sivistyneen, hallitsevan virkamiesluokan hengenelämän ilmausta. Buddalaisuus ja taolaisuus ovat suurimpia voittojaan saavuttaneet varsinaisen kansan keskuudessa.
Kaikki kolme uskontoa ovat monijumalaisia, polyteistisia; jokaisella on oma panteoninsa, jumalakokoelmansa, jota lakkaamatta lisätään. Jokaisella on myöskin oma ylimmäinen pappinsa tai paavinsa. Kungfutsen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa — nyt jo 76:s —, Jen Šeng Kung, "Uhkuvan Viisauden Prinssi", on kungfutselaisuuden edustavin henkilö ja etuoikeutettu uhraaja Kungfutselle. Taolainen 'paavi' on kunnianimeltään T'ien Szï, 'Taivainen Opettaja', joka vihkii uudet jumaluusolennot ja on pätevin karkoittamaan kiusalliset pahat henget valtakunnasta. Buddalaisen 'pappisuskonnon', lainalaisuuden, päämies on Dalai-Lama, buddalaisuuden ylimmäinen pappi Tiibetin pääkaupungissa Lassassa.
Mikä näistä on valtion uskonto? Ei mikään ja jok'ikinen. On totta, että viimeinen hallitsijasuku suosi kungfutselaisuutta, ja useimmat muutkin dynastiat ovat olleet samalla kannalla, mutta kuitenkin on huomattava, että Kiinan keisari oli, ei ainoastaan kungfutselaisuuden ylimmäinen pappi, vaan myöskin taolaisuuden ja buddalaisuuden päämies. 'Taivaan Poika' oli yläpuolella kaikkien kolmen uskonnon päämiehen, joilla kaikilla puolestaan oli suuri arvoasema itse keisarillisessa hovissa.
Nämä kolme uskontoa ovat Kiinan henkisessä elämässä sulautuneet erottamattomasti yhteen. Tästä yhteensulautumisesta on tullut nykyinen Kiinan kansanomainen uskonto, joka ei ole kungfutselaisuutta, ei taolaisuutta eikä buddalaisuutta, vaan on näitä kaikkia, ja vielä paljon muutakin. Pahojen henkien pelko, niiden karkoittaminen ja pakeneminen, on saanut erikoisen ilmaisunsa Fung Šui (tuuli ja vesi)-järjestelmässä, jota on mainittu geomantia-nimellä. Siitä käy ilmi, miten pelkät fantasiakuvat, kun ne oikein syöpyvät kansan sieluun, tulevat paljon väkevimmiksi kuin itse todellisuus, kuten W. Grube sattuvasti huomauttaa. Fung Šui pitkäaikaisena, kroonillisena sairautena on jättänyt pahat jäljet kiinalaiseen kansansieluun. 'Tuulen ja veden' oppi on ollut pahimpia esteitä kiinalaisten kehitykselle.
Kolmea uskontoa on koetettu yhdistää silläkin tavoin, että on rakennettu kaikille yhteisiä temppeleitä, San Džiao Tang, joihin on asetettu sekä Kungfutsen että Buddan ja Laotsen veistokuvat, mutta nämä temppelit eivät ole saaneet yleisempää kannatusta. Kungfutselaisuutta, Rū Džiao:ta, 'oppineiden opetusta' katsotaan yleensä Tā Džiao:ksi, 'suureksi opetukseksi', 'oikeauskoisuudeksi'. Kaksi muuta ovat aina sivistyneen luokan mielestä enemmän tai vähemmän harhaoppeja ja hätävaraa. Onpa joku keisari niin ihastunut hänen hallitusistuintaan tukevaan kungfutselaisuuteen, että on tahtonut saada sen valtion yksinomaiseksi uskontomuodoksi, joku on ryhtynyt tarmokkaisiin toimenpiteisiinkin toisten uskontojen perinjuuriseksi hävittämiseksi. Mutta ankaristakin tilapäisistä vainoista huolimatta ne yhä elävät voimakkaina kuin kungfutselaisuuskin. Sydämellinen sovinto ja hyvä yhteisymmärrys on näiden kolmen aatesuunnan keskuudessa. Kungfutse, Laotse ja Budda saavat samanlaista palvontaa samoilta henkilöiltä.
Nämä kolme uskonnollista oppisuuntaa ovat Kiinan uskomuksellisessa elämässä kuin tasasivuisen kolmion kolme kulmaa, — jokainen kulma on yhtä tärkeä kuvion aikaansaamiseksi. Kungfutselaisuus muodostaa kuvion korkeimman kärkipisteen, pyramiidin huipun. Taolaisuus ja buddalaisuus nojaavat tukevasti uskomuksellisen elämän maaperään. Pyramiidin huipulla istuu Taivaan Poika, Kiinan keisari, ja hoitelee koko koneistoa.
Seuraavassa tarkastelemme tämän kolmion huippukulmaa.
Kungfutselaisuuden uskonnollinen puoli ei ole helposti kuvattavissa. Siihen on montakin syytä. Ensinnäkin Kungfutsen oma kanta uskonnollisiin kysymyksiin nähden oli omituinen ja hämärä. Kaukana siitä, että hän olisi ollut uskonnon perustaja, niinkuin asiaan lähemmin tutustumatta länsimailla usein ajatellaan, Kungfutse ei edes selvin sanoin määrännyt kantaansa silloisiin uskonnon muotoihin nähden. Yleinen asenne Kungfutsella näyttää olleen jonkinlainen tietämättömyytensä tunnustaminen (agnostisismi) uskonnollisiin kysymyksiin nähden. Kun eräs hänen oppilaansa, Tzï Lu, kysyi mestariltaan miten vainajien henkiä olisi palveltava, vastasi tämä lakoonisesti: "Kun emme vielä osaa palvella ihmisiä, kuinka silloin osaisimme palvella henkiolentoja?" Oppilaalle olivat nämä asiat kuitenkin perin tärkeitä ja hän tahtoi saada näistä mahdollisimman paljon selvyyttä, jonka vuoksi hän pyysi saada mestariltaan tietoa kuoleman tapahtumasta. Yhtä kuivakiskoisesti vastaa opettaja tähänkin: "Kun emme vielä ymmärrä elämää, kuinka silloin ymmärtäisimme kuolemaa?" Kungfutse ei yleensäkään esiintynyt omilla aatteillaan, kaikkein vähimmän uskonnollisella alalla. Tämä hänen erinomaisen suuri pidättyväisyytensä uskonnollisiin kysymyksiin nähden johtui ehkä osittain myöskin siitä että taolaisuus jo oli alkanut esittää mietiskelyjänsä. Mutta todennäköisintä kuitenkin on, että Kungfutsen oman personallisen käsityksen mukaan siveysopin tarmokkaasta tehostamisesta olisi enemmän käytännöllisiä tuloksia kuin uskonnollisista mietiskelyistä. Sen vuoksi on Kungfutsen opetus enemmän valtio- ja siveysoppia kuin uskontoa, vaikka länsimailla Kungfutse kuitenkin esiintyy enemmän uskonnonhistoriassa kuin filosofiassa.
Väärin olisi kuitenkin tehdä ylläolevasta sitä johtopäätöstä, että Kungfutse oli kokonaan välinpitämätön uskonnosta. Päinvastoin hän oli hyvinkin harras palvoja. Henkiä on kunnioitettava ja palveltava, mutta niistä on pysyttävä muuten tarkoin erillään, mietiskelyihin niiden olemuksesta ja toiminnoista ei ole antauduttava, se oli Kungfutsen kanta. Kungfutsen uskonto oli siis hänen oman aikansa uskonto, eikä meillä ole parempia lähteitä Kiinan vanhan uskonnon tutkimusta varten kuin Kungfutsen toimittamat teokset. Mutta nekin jo kuvastelevat, oman esityksensä mukaan, kiinalaisten uskomuksia lähes kahden tuhannen vuoden ajalta. Alkuperäinen tarkoituksemme oli tässä tehdä laajemmin selkoa Kiinan vanhimmasta uskonnosta Kungfutsen aikaan asti, mutta meidän täytyy supistaa esityksemme mahdollisimman lyhyeksi. Sen jälkeen selostamme kungfutselaisuutta uskontona Kungfutsen jälkeen, jolloin tulemme näkemään, miten kungfutselaisuus uskonnon alalla on varsinaisesti Kungfutsen palvontaa.
2.
KIINALAISTEN VANHA USKONTO[27]
Ensin muutamia alkuhuomautuksia ja aineen rajoituksia.
Ilmestysuskonto, vieläpä uskonnollinen ja metafyysillinen mietiskelykin on vanhoille kiinalaisille vierasta. Käsitteet 'synti' ja 'pyhyys' samoin. Kiinan alkuperäinen uskonto on käytettävissämme olevien lähteiden mukaan sangen köyhää mielikuvituksellisistakin aineista. Jumalaistarustoa ja myyttejä puuttuu. Vasta buddalaisuuden mukana on Kiinan uskomukselliseen elämään tullut värikkyyttä ja eloisuutta.
Uskonnolla ei ole muutenkaan Kiinassa samaa merkitystä kuin meillä. Tuo edellä selostamamme suunnaton suvaitsevaisuus on vain mahdollista siten, että ei ole mitään tarkkoja uskonnollisia käsitteitä olemassa. Buddalaisuuden mukana uutta virikettä saanut uskonnon yksipuolisesti tunteenomainen piirre ja pahojen henkien pelko on tullut enemmän vallitsevaksi. Tämähän on muutenkin ominaista pakanauskonnoille, jotka siitä syystä, tunnelmaa kohottaakseen, ovat synkretismiin taipuvaisia. Joku voinee tähän huomauttaa, että onhan Kiinassa kuitenkin ollut kristinuskon vainoja. Niin on ollut. Mutta ne eivät ole olleet, — otettakoon se tarkoin huomioon — ensi sijassa uskonnon vainoja, vaan ulkomaalaisten vainoja. Ja Kiinalla olisi ollut syytä pahempiinkin ulkomaalaisten vainoihin kuin mihin se on pystynyt.
Kiinalaisen uskonnon olemus tulee hyvin ilmi 'uskontoa' vastaavassa sanassa, Li, joka on yksi viidestä perushyveestä ja merkitsee tavanmukaisia menoja, kultteja ja kohteliaisuuksia.
Uskonnon olemuksen toisen puolen, sen opillisen sisällyksen, ilmaisee toinen 'uskontoa' vastaava sana, Džiao. Se on kokoonpantu kahdesta osasta, jotka merkitsevät "arvovaltaa jolle on oltava kuuliainen". Siitä on sitten johdettu merkitys 'julkinen opetus', 'opetusjärjestelmä'. On huomattava, että kiinalaiset eivät siis tee mitään eroa 'opin' ja 'uskonnon' suhteen. Filosoofisista ja uskonnollisista oppijärjestelmistä käytetään samaa sanaa, Džiao. Opettaja on Džiao-sï, evankelista Džiao-szï. Taolaisuus on Tao Džiao, buddalaisuus Fū Džiao, kungfutselaisuus Rū Džiao, evankelinen kristinusko Jē-Su Džiao tai Jē Džiao ja katolilaisuus T'ien Džu Džiao, 'Taivaan Herran uskonto'.
Mutta nyt Rū merkitsee oppinutta, "henkilöä, jota paitsi ei voida olla". Rū Džiao, kungfutselaisuus, on siis 'oppineiden opetusta', tai sitten — jos niin tahdotaan 'oppineiden uskontoa'. Kristinusko esiintyy kiinalaisille ensi sijassa oppina, eikä siihen siis ole sen enempää huomiota kiinnitettävä, onhan oppeja entisiäkin, eikä kristinusko opinsisällyksellään herätäkään ensi sijassa kungfutselaisen huomiota. Ellei lähetyssaarnaajalla ole muuta kuin oppia Kiinaan vietävänä, niin melkein yhtä hyvin hän voisi pysyä sieltä poissakin.
Kun Kungfutsen toimittama kirjallisuus ei ole varsinaisesti uskonnollista laatua, — on luultavaa että hänen oma asenteensa uskontoon nähden merkitsi tässä paljon —, niin niukkojen esitysten perustuksella on Kiinan vanhimmasta uskonnosta esitetty mitä vastakkaisimpia väitteitä.
Ensinnäkin on väitetty että Kiinan vanhin uskontomuoto olisi ollut šamanismia, noitauskontoa, niinkuin sen naapureillakin tunguuseilla ja mongooleilla. Tätä vastaan voidaan kuitenkin huomauttaa, että šamanismi edellyttää vaikutusvaltaista papistoa salaperäisine oppeineen ja sitä ei käytettävissämme olevien lähteiden mukaan vanhoilla kiinalaisilla ollut, ei edes vielä Kungfutsen aikaan. Šamanismin toinen peruspiirre on dualistinen käsitys henkimaailmasta, mutta sitäkään ei vanhoilla kiinalaisilla ollut. Kuei ja Šen oli heille sama.
Toisaalta on esitetty väite, että vanha kiinalainen uskonto olisi ollut animismia, henkiuskontoa, jonka mukaan koko luomakunta on henkiolentojen elävöittämä, joten siis luomakunnalle osoitetaan jumalallista kunnioitusta. Tämäntapaisia lausuntoja löytyykin Kiinan vanhimpia oloja kuvaavassa teoksessa, Historiakirjassa. Siellä kerrotaan, että hallitsija Šuen (2255-2205) uhrasi "vuorille ja virroille". Tässä on kuitenkin hyvin luultavasti tarkoitettu henkiä jotka asuivat noissa paikoissa, mutta kielen lyhyyden ja silloisten ilmaisukeinojen vaikeuden vuoksi jätettiin asia tarkemmin sanomatta. Samassa Historiakirjassa sanotaan ensimmäisestä (Hsia 2205-1766 e.Kr.) hallitsijasuvusta, että sen aikana, hallitsijain hyveellisyyden vuoksi, ei Taivas tuottanut mitään tuhoa, ja vuorien ja virtojen henget olivat rauhallisia. Tätä kohtaa lienee pidettävä ratkaisevana kun on kysymys palveltiinko vanhassa Kiinassa luontoa sellaisenaan vai palveltiinko siinä oletettuja henkiolentoja. Itse luontoa ei siis liene ajateltu henkevöitynä, henkisenä, vaan luonnossa uskottiin asuvan itsenäisiä henkiolentoja.
Mitä sitten tulee Kiinan vanhimman uskonnon varsinaiseen olemukseen, niin siitä voidaan kyllä saada jonkinlainen yleiskäsitys, mutta sen lähempi esittäminen on miltei mahdotonta. Tältä ajalta ei näet löydy mitään mytologiaa, jumalaistarustoa, eikä yleensä mitään maailmankaikkeuden mietiskelyä. Eikä tämä puute liene luettava vain Kungfutsen yksityisistä ominaisuuksista johtuvaksi, vaan paremminkin se on kiinalaisille luonteenomaista; Kungfutse on kansansa tyypillinen edustaja kaikissa oleellisissa suhteissa. Runoilijan luova mielikuvitus on verrattain vierasta Kiinassa. Siellä on kyllä laulurunoutta, lyriikkaa, mutta ei yhtään kertovaa runoelmaa, eeposta. Kiinalainen on taipuvainen enemmän ajattelullaan erittelemään jo olevaa kuin rakentelemaan jotakin omintakeista, hänellä on enemmän taipumusta analyysiin kuin synteesiin. Sama piirre ilmenee kiinan kielenkin rakenteessa, jossa on kyllä loogillista mekanismia ja allegoorista asettelua, mutta vähän tieteellistä tarkkuutta ja vielä vähemmän runollista havainnollisuutta. Kiinalaista ajatusmerkkiä voi verrata länsimaisten kielten sanoihin niinkuin epämääräistä algebran suuretta aritmetiikan määrättyihin suureisiin ja kiinan kielen lauserakenne kokonaisuudessaan muistuttaa paljon algebran verrantoa, kuten professori Grube sattuvasti sanoo.
Yhtä vähän kuin Kungfutsella itsellään, tapaamme koko kungfutselaisessa vanhassa kirjallisuudessa viittaustakaan esim. maailman luomiseen tai luojaan. Tällaiset asiat eivät kiinnitä mieltä; tyydytään rauhallisesti siihen mikä on olemassa, vaivautumatta kyselyineen sen syvemmälle olevaisen perustuksiin. Syiden, seurausten ja suhteiden syvällisemmät selitysyritykset eivät ole koskaan Kiinassa pitkälle päässeet. Kuolemantakaiset ja maailman lopun kysymykset eivät myöskään ole saaneet sanottavaa sijaa kungfutselaisessa kirjallisuudessa. Koko huomio kiintyy nykyhetkeen, johon kategoorinen imperatiivi sovitetaan ilman mitään syvällisempiä perusteluja. Jatkuva elämä kuoleman jälkeen on selviö, sillä ilman sen olettamusta olisi tuo ikivanha esi-isien palvelus mieletöntä. Palkinto- ja rangaistuskäsitteillä on kyllä sijansa, mutta sekä palkinto hyvästä että rankaisu pahasta seuraa jo tämän elämän aikana. Tämän elämän kulkua ei millään tavoin yhdistetä syysuhteeseen kuolemantakaisiin tapahtumiin nähden.
Kaksi seikkaa Kiinan vanhasta uskonnosta on meille täysin varmaa: 1) vainajien palvonta, 2) eräänlainen luonnonuskonto, jonka mukaan koko maailmankaikkeuden ajatellaan olevan täynnä alempia ja korkeampia henkiolentoja. Jälkimmäisestä on jo edellä esitetty erilaisia teorioja. Kumpi on vanhempi, vainajien vai muiden henkien palvonta, sitä on ehkä vaikea varmuudella ratkaista. Kaikkein vanhimmissa esityksissä nämä molemmat jo esiintyvät rinnan.
Tärkein vanhimmista kiinalaisten uskonnollista elämää kuvaavista lausunnoista on kertomus hallitsija Šuen:in hallitusistuimelle noustuaan (2255 e.Kr.) toimittamista uhreista. Hän uhrasi Jumalalle (Šang Ti), Kuudelle Arvovallalle (Lou Tsung), vuorille ja virroille (Šan, Ts'uan) sekä yleensä henkien laumalle (Ts'yin Šen). Tapaus on kerrottu Historiakirjan alkulehdillä.
Uhri kuului siis ammoisista ajoista jumalanpalvelukseen. Jumal'olentoja esiintyy tässä suuri joukko. Paitsi korkeampia jumalia, palvellaan myöskin lukemattomia alempiarvoisia henkiolentoja, joiden nimiä ei edes mainita — ja tuskinpa tiedetäänkään. 'Henki' ja 'jumala' on muuten sama sana (Šen) kiinankielellä.
Mitä nuo Kuusi Arvovaltaa (Lou Tsung) olivat, sen selvillesaamiseksi on esitetty useita arveluita. Lausunto on Historiakirjan hämärimpiä. Kuudennella vuosisadalla j.Kr. selittää eräs Kungfutsen jälkeläinen, K'ung Ing Ta', ne seuraavasti: Vuodenajat, kylmyys ja kuumuus, aurinko, kuu, tähdet ja kuivuus. Tarkoitetaan tietysti henkiä, jotka hallitsevat näitä esineitä ja tapahtumia. Monia muita selitysyrityksiä on ollut, m.m. on Kuusi Arvovaltaa selitetty merkitsevän Taivasta, Maata ja neljää Vuodenaikaa. Asia jää arvoituksentapaiseksi.
Sen sijaan ilmaisee Šang Ti selvästi korkeinta jumalolentoa. Sanallisesti tämä nimi merkitsee 'korkeaa' tai 'korkeinta hallitsijaa'. Usein käytetään pelkkää Ti-nimeäkin. Mutta Ti-nimellä mainitaan myöskin kiinalaisten hallitsijoita vanhimpana aikana, m.m. uhrin toimittajasta itsestään käytetään Ti-sanaa. Myöhemmin tuli Huang Ti (ylhäinen hallitsija) keisarien yleisnimeksi. Šang Ti-nimen rinnalla käytettiin korkeimmasta jumalasta sanaa T'ien, Taivas, joskus Huang T'ien, Ylhäinen Taivas, joskus (myöhempänä aikana) molemmat yhdessä, Huang T'ien Šang Ti, kuten esim. taivaan temppelissä Pekingissä, joskus Ti T'ien. Perusteeton näyttää olevan väite, että Šang Ti ja T'ien olisivat kaksi eri jumaluusolentoa. Mutta ei myöskään voida sanoa, että molemmat merkitsisivät aivan samaa. 'T'ien' näet merkitsee, paitsi jumaluutta, myöskin 'taivasta' sanan alkuperäisessä mielessä. Keisareille omistettiin sekä jumaluuden nimitys Ti että T'ien, edellinen muodossa Huang Ti, jälkimmäinen muodossa T'ien Tzï, Taivaan Poika. Vanhimmista hallitsijoista käytettiin heille osoitetun suuremman kunnioituksen vuoksi pelkkää Ti-sanaa. Kuitenkaan ei liene milloinkaan elävistä keisareista käytetty sanaa Šang Ti. T'ien-sana alkuperäisen rakenteensa mukaan voinee merkitä "taivaassa olevaa henkilöä" kuten Šang Ti "korkeudessa olevaa hallitsijaa".
Šang Ti eli T'ien ohjaa niin hyvin yksityisten kuin koko valtakunnan kohtaloita. T'ien Ming, Taivaan Määräys, on yleisesti käytetty Jumalan toiminnan ilmaisijana. Mutta tätä korkeinta Jumalaa ei käsitetä ihmisen kaltaiseksi, tai ainakin siltä yleensä puuttuu ihmisenkaltaiset ominaisuudet. Antropomcrfismia ei Kiinan vanhassa uskonnossa näytä sanottavasti ilmenneen. Vain kerran Jumala iloitsee uhrin tuoksusta ja kahdesti hän esiintyy puhuvana. Tämän voi katsoa johtuvan tuosta yleisestä havainnollisuuden puutteesta. Šang Ti on jumalien joukossa, niinkuin nimityskin sen ilmaisee, korkein hallitsija.
Yksijumalaisuudeksi, monoteismiksi, ei Kiinan vanhinta uskontoa voitane sanoa, sillä Šang Ti:n rinnalla, tosin kyllä alempiarvoisina, ovat nuo Lou Tsung, San Ts'uan ja Ts'yin Šen. Mutta nämä kolme ryhmää voidaan ehkä ajatella kaikki johtuneiksi vainajista. Niin ensinnäkin tuo Lou Tsung, jonka edellä käänsimme "Kuusi Arvovaltaa". Tsung suorastaan merkitsee, paitsi 'lajia' ja 'arvoa myöskin esi-isää, vieläpä sitä juuri alkumerkitykseltään. Klassillisessa kirjallisuudessa käytetään kyllä esi-isistä yleensä Tsou-sanaa, niin myöskin aivan kyseessäolevan kohdan edellä Historiakirjassa, mutta puhekielessä nämä molemmat aina yhdistetään: Tsou-Tsung. Myöskin kokoonpanoltaan ovat nämä merkit yhtäläisiä sikäli, että kummassakin on sama 'henkiä' ilmaiseva osa. San Ts'uan, 'Vuoret ja virrat', voi merkitä niissä olevia vainajia, ja Ts'yin Šen, 'henkien joukko', voi sekin tietää vainajista muodostunutta henkimaailmaa. Tämä henkien joukko ei näet ole erikoisemmin pahansuopa ihmisiä kohtaan, yhtä vähän kuin nuo muutkaan henkiolennot. Vieläpä Kuei, joka myöhemmin on saanut pahojen henkien merkityksen, ei alkuaan ollut erikoisemmin paha. Kuei-Sen -nimitystä käytettiin henkimaailmaa ilmaisemaan, joka oli milloin hyvän-, milloin pahansuopa. Šang Ti eli T'ien erotetaan aina sekä Tsou-Tsung:ista että Kuei-Sen:istä.
Kristinuskon julistuksessa käytetään Jumalan nimenä enimmän tuota ikivanhaa Šang Ti-nimeä, vaikka Šen myöskin on saanut innokkaita kannattajia. Väittelyä tästä asiasta yhä jatkuu. T'ien-nimeä ei milloinkaan sellaisenaan käytetä, mutta kyllä yhdistettynä 'herra'-sanaan (T'ien Džu, katolilaisten käyttämä Jumalan nimitys). Hyvin usein käytetään, varsinkin puheessa, molempia protestanttisia Jumalan nimiä yhdessä: Džen Šen Šang Ti, 'Todellinen Jumala Šang Ti', vastaten vanhaa Huang T'ien Šang Ti-nimeä.
Tähtien palvonta on Kiinassa vanha, viitaten ehkä yhteiseen babylonilaiseen alkukotiin, vaikka vanhimmissa lähteissä, Historiakirjassa ja Laulujenkirjassa, ei ole muuta kuin viittaus tähän suuntaan, kun nimittäin aurinko, kuu ja viisi kiertotähteä mainitaan yhteisellä nimellä Ts'i' Dženg, 'Seitsemän Järjestysvaltaa'. Seremoniakirjassa sen sijaan on tarkkapiirteisiä tietoja tähtien palveluksesta, vieläpä näyttää silloin jo olleen alulla tuo nykyisin yleinen katsantokanta, että jokaisella luonnonilmiöllä ja ihmiselämän kohtalolla on tähdissä ohjaajansa.
Maahan kuuluvista hengistä ovat tärkeimmät neljän vuoren ja neljän virran henget, maan paikallisjumala Šē ja viljavuuden jumala Tsï. Kiinan neljä pyhää vuorta ovat: Suurvuori (T'ai Šan) Šan Tung:issa; tämän vastakohtana lännessä 'Kiinan vuori' (Hua Šan) Šan Si:ssa; Vakava vuori (Heng Šan) Hu Nan:issa; ja tämän vastakohtana pohjoisessa Kestävä vuori (myöskin Heng Šang) Dži Li:n maakunnassa. Näihin liitettiin myöhemmin Korkea vuori (Sung Šan) valtakunnan silloisesta keskustasta, Ho Nan:in maakunnasta, joten saatiin viisi vuorenhuippua, U Jō'. Mitkä nuo neljä virtaa olivat, ei ole täysin varmaa, mutta tietenkin virroista suurimmat näihin kuuluivat, kuten Keltainen virta (Huang Ho) ja Suurvirta (Jang Tzï Kiang).
Jokapäiväisessä elämässä olivat seuraavat Viisi Palvottavaa edellisiä tärkeämmät: Keittouunin (Tsao), talon keskustan (Džung Liu), sisäoven (Hu eli Fu), ulko-oven (Men) ja matkustuksen (Hsing) jumalat (Šen). Näistä ovat keittouunin ja ulko-oven jumalat nykyisessä kansanuskonnossa saaneet mitä huomattavimman aseman. Nämä kaikki kuuluivat varmaan tuohon 'henkien joukkoon', jolle Šuen ei unohtanut, tärkeämpien uhrien ohella, kunnioitustaan osoittaa.
Näitä kaikkia tärkeämpi, oikeastaan ensimmäiselle sijalle Šang Ti:n jälkeen asetettava, oli Hou T'ou, 'Maan Ruhtinas', jota, merkillistä kyllä, ei Šuen:in palvottavien joukossa erikoisesti mainita. Mutta sen voisi ajatella sisältyvän noihin Kuuteen Arvovaltaan, jotka mainitaan heti Šang Ti:n jälkeen. Niinpä onkin asiaa selitetty. Nuo kuusi palvottavaa silloin olisivat: Taivas, Maa (Maan ruhtinas) ja neljä Ilmansuuntaa. Mutta silloin T'ien (Taivas) olisi eri jumaluus kuin Šang Ti, mikä taas ei näytä olevan mahdollista Historiakirjan mukaan. Asia on tutkimukselle yhä avoin. Myöhemmin, noin Kristuksen syntymän aikoihin, sai Hou-merkki 'ruhtinattaren' merkityksen, mikä sillä siitä lähtien on säilynyt.
Šuen:in palvomaan 'henkien laumaan' kuului aivan varmaan vainajain henkiä — elleivät ne kaikki niitä olleet —, sillä vainajainpalvonta kuuluu olennaisena ja mitä tärkeimpänä osana ikivanhaan Kiinan uskonnolliseen elämään; Historiakirjassa se mainitaan ensimmäisenä uskonnollisen elämän ilmauksena. Historiakirjan ensimmäinen henkilö, Ti Jao, jo näet palveli esi-isiään (Tsou), koskapa hänen seuraajansa otti hallitusohjät käsiinsä edeltäjänsä esi-isien temppelissä (Uen Tsou). Se, että Historiakirjassa ja Laulujenkirjassa puhutaan vain hallitsijain esi-isien palvonnasta, johtuu yksinkertaisesti siitä, että yleensä kaikki näissä teoksissa keskittyy hallitsijain persoonaan. On jotenkin varmaa, että jo ammoisina aikoina vainajain palvontaa oli kansankin keskuudessa, koskapa Kungfutsen aikana, Seremoniakirjan mukaan, se on yleistä kaikissa kansankerroksissa.
Kuolemantakaisen elämän ajatellaan jatkuvan tämän elämän kaltaisena kaikkine arvoasteineen ja ihmissuhteineen. Hallitsijat pääsevät, Laulujenkirjan mukaan, Šang Ti:n rinnalle hallitsemaan. Köyhät ja turvattomat ovat kuoltuaankin samanlaisessa tilassa. Keisarillisella korotuksella voidaan kuitenkin vaikuttaa aseman parantamiseen, ei vain tämän elämän aikana, vaan myöskin vainajien maailmassa. Kungfutsen esi-isät esim. ovat neljässä polvessa julistetut 'autuaiksi' Kungfutsen tähden.
Vainajain asunnoista emme tiedä kerrassaan mitään. Sen vain tiedämme, että nämä vaikuttavat elävien, varsinkin jälkeläistensä, elämään siunaten tai vahingoittaen. Elävien velvollisuus on taas pitää huolta vainajien tarpeista, erittäinkin heidän ruumiillisesta hyvinvoinnistaan, säännöllisillä uhreilla. Sen vuoksi on naiminen ja perillisen saaminen miehen tärkein velvollisuus. Mongtsen mukaan suurin loukkaus vanhempien kunnioitusta kohtaan on siinä, että laiminlyö hankkia itselleen miesperillisiä. Sillä vain vanhin poikalapsi voi uhrin toimittaa isävainajalleen ja suvun muille esi-isille. Jos nyt suku loppuu, niin jäävät suvun kaikki esi-isät hoitoa vaille, eikä ainoastaan viimeiseksi elänyt, joka tietysti enimmän kärsii hoidon puutteesta. Tällaiset orvoiksi jääneet henget (Kū Huen) kuljeksivat nälkäisinä pahaa tekemässä. Täten on suvun jatkaminen sekä uskonnolliselta että yhteiskunnalliselta kannalta kaikkein tärkein velvollisuus.
Erikoisia jumalanpalvelushuoneita oli, kuten jo mairiittiin, aivan ammoisina aikoina jo olemassa, mutta vain esi-isien palvelusta varten. Tästä ei liene tehtävä johtopäätöstä, että esi-isien palvontaa olisi ehdottomasti pidetty arvokkaimpana jumalanpalvelusmuotona, vaan lienee asia selitettävissä siten, että kun ihminen eläessään tarvitsee asuntoa, niin ajateltiin heidän sitä tarvitsevan kuoltuaankin. Šang Ti:lle ja Maan Ruhtinaalle uhrattiin avoimen taivaan alla, kuten uhri taivaalle on tapahtunut meidän päiviimme asti. Taivaan alttari oli pyöreä ja maan alttari nelikulmio, koska taivasta ajateltiin ympyriäiseksi ja maata kulmikkaaksi. Temppelit, alttarit ja uhriesineet vihittiin tarkoitukseensa uhrieläimen verellä.
Edellä jo olemme maininneet miten kiinalaisten uskonnollinen elämä, yhtä hyvin kuin jckapäiväinenkin, oli tarkkojen sääntöjen rajoittelemaa. Li, Tavanmukaisuus, sääntöjenalaisuus, hallitsi yksityiskohtia myöten kaikkia toimituksia. Keisari oli ylimmäinen pappi, joka koko valtakunnan nimessä toimitti uhrit Šang Ti:lle, Hou T'ou:lle, valtakunnan yhteisille vuorille ja virroille sekä yleensä kaikille yleistä laatua oleville jumaluusolennoille. Vasalliruhtinaat ja eriasteiset virkamiehet toimittavat kukin hallituspiirinsä jumalille kuuluvia ja arvolleen sopivia uhreja.
Rukouksen laatua kuvaa sanamerkit, joita kirjallisuudessa käytetään. 'Tsou' ilmaisee "ihmistä, joka puhuu jumalalle"; 'Tao' lienee alkuaan merkinnyt 'pitkän iän' rukousta; 'Ts'i' on Kiinan vanhimmassa sanakirjassa selitetty 'onnen anomiseksi'. Puhekielessä käytetään sanaa Ts'iu, joka merkitsee harrasta pyyntöä, sekä Kao (kertoa), useimmiten yhdessä Tao-sanan kanssa: Tao-kao. Monia muitakin, enemmän tai vähemmän kuvaavia sanamerkkejä käytetään. Sekä kiitos että anomusrukousta käytetään rinnan. Tärkeämpiä tilaisuuksia varten ovat rukoukset edeltäpäin kirjoitetut. Seremoniakirjassa on esimerkkejä tällaisista rukouskaavoista.
Uhria merkitseviä sanoja on yhtä paljon kuin rukoustakin merkitseviä. Esim. tuossa Šuen:in uhriluettelossa on jokaista uhria varten oma sanansa: Lei (Šang Ti:lle), In (Lou Tsung:ille), Uang (Šan Ts'uan:ille) ja P'ien (Ts'yin Šen:ille). Lei käytetään ainoastaan Šang Ti:lle osoitetusta uhrista. 'In' näyttäisi merkitsevän "jumalan mielen kääntämistä". 'Uang' merkitsee odottavaa katsahtamista ylöspäin; muistuttaa siis israelilaisen sanontaa: "Minä nostan silmäni mäkiin päin, joista minulle apu tulee", 'P'ien' on kuvaava tässä yhteydessä, koska se viittaa useihin ja monissa paikoissa toimitettuihin uskonnollisiin menoihin. Kaikkein yleisin uhria merkitsevä sanamerkki on Dži, joka kokoonpanonsa puolesta merkitsee "oikealla kädellä jumalalle ojennettua lihapalaa".
Jotenkin yhtä yleinen uhreista käytetty merkki on Hsien, joka usein yhdistetään edellisen kansan — varsinkin puhekielessä: Hsien Dži. Hsien-merkki on sikäli valaiseva, että se viittaa koirauhriin. Merkin, nähtävästi vanhempi, muoto tietää 'etelän koiraa'; uudempi muoto taas viittaa kolmijalkaiseen uhriastiaan, jossa koira uhrattiin. 'Uhri'-merkkien rakenne osoittaa siis selvästi, että uhrit olivat alusta alkaen pääasiallisesti eläinuhreja; kukaties oli koirauhri kaikkein ensimmäisiä. Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla uhrasi keisari Ming Ti Kungfutselle koiran; se ei ollut halveksimisen vaan suurimman kunnioituksen ilmaisua.
Jätteenä ihmisuhrista lienee ollut tapa antaa ihmisenmuotoinen olkiukko vainajan seuraksi hautaan, josta tavasta Seremoniakirjassa mainitaan ja johon myöskin Mongtse viittaa. Asiaa tukee se seikka, että uhrieläimiäkin joskus haudattiin, eikä aina poltettu; niinpä esim. vuodenaikojen haltijoille haudattiin maahan lammas ja sika. — Uhrielämistä parhaita olivat: Hevonen, härkä tai lehmä, lammas, sika, koira ja kana. Uhrieläimen laatu riippui sekä jumaluuden että uhraajan arvoasemasta. Keisari uhrasi härän Šang Ti:lle ja Hou T'ou:lle. Riisiä, hirssiä ja vehnää, silkkiä ja paloviinaa käytettiin myös uhriesineinä.
Mitään erikoista pappeutta ei vanhassa Kiinassa ollut. Keisari eriarvoisine virkamiehineen toimitti yleiset uhrit. Vainajia palveltiin perheittäin, jolloin myös aviovaimo otti siihen osaa. Erikoista juhlapukua käytettiin arvokkaammissa uhritoimituksissa. Niinpä oli keisarilla Taivaalle uhratessaan yllä erikoinen vaippa, johon oli ommeltu taivaankappaleiden ja lohikäärmeen kuvioita. Hänellä oli myöskin päässään jonkinlainen kruunu, josta riippui kaksitoista päärlynauhaa. Seremoniakirjan mukaan kaksitoista on taivaan luku, viitaten ehkä eläinradan kahteentoista merkkiin ja kahteentoista kuukauteen. Suurempien uhrien edellä oli pidättäydyttävä kymmenen päivän kuluessa musiikista ja muista nautinnoista. Arvokkaammissa uhritilaisuuksissa käytettiin kuitenkin tarkoituksenmukaista laulua ja soittoa.
Vanhinpana aikana olivat uhritoimitukset verrattain yksinkertaisia, mutta kolmannen (Džou) hallitsijasuvun aikana, jolloin muutenkin kehitys oli vilkasta, alkoivat uhritoimitukset saada yhä enemmän ulkonaista loistoa ja komeutta, jota lisäämään niihin liitettiin teatterimaista esitystä ja moni-ilmeistä liikehtimistä, jonkinlaista tanssia. Näytelmät näyttävät Kiinassakin olevan uskonnollista alkuperää.
Suhde esi-isiin näyttää olleen jotenkin sama kuin kuuliaisen pojan suhde elävään isäänsä. Kun esim. joku tärkeä tehtävä tai tapahtuma oli tulossa, niin siitä aina tehtiin esi-isille ilmoitus, samalla tietysti saattoi pyytää 'isän' apua tehtävän suoritukseen, ja 'isän' siunausta tärkeän tapahtuman johdosta. Pääasia oli jatkuva yhteys edesmenneiden kanssa. Omituinen tapa oli vanhassa Kiinassa vainajan edustaminen uhritilaisuudessa jonkun hänen omaisensa, pikku lapsen avulla. Tätä mainittiin samalla nimellä kuin kuollutta ruumista, Szï. Pukeutuneena vainajan pukuun otti tämä "vainajalapsi" uhrilahjat vastaan ja maistoi uhriksi tuotuja ruokia, jonka jälkeen ne vasta jaettiin uhraajien kesken ja lähetettiin siunaukseksi ystävillekin ja sukulaisille. Keisari lähetti osan esi-isille uhratusta lihasta valtakunnan suurimmille virkamiehille (Ta Fu). Kun Kungfutsea ei oikeusministerinä ollen kutsuttu Lu-valtion ruhtinaan toimittamaan esi-isien palvelemistilaisuuteen, ymmärsi Kungfutse asian niin, että häntä ei enää tahdottu käyttää ja jätti virkansa.
'Vainajalasta' käytettiin ainoastaan uhritilaisuuksissa ja niin suuri oli silloin hänen arvoasemansa esi-isäin edustajana, että jokaisen oli sille tehtävä kunniaa. Tavallisissa oloissa edusti esi-isiä heidän temppelissään varta vasten asetettu pieni taulu (Džu), jota neljännen (Ts'in) hallitsijasuvun aikana yksinomaan ja kaikissa tilaisuuksissa alettiin käyttää vainajan edustajana. Kun se siten tuli korvaamaan myös vainajalasta, niin se sai nimen Šen Džu eli Ling Pei 'hengen hallitsija' eli 'sielutaulu'. Vanhaan aikaan oli hallitsijoilla esi-isien temppeleissään seitsemän eri osastoa. Temppelin peräseinäinällä, pohjoisessa, oli kanta-isän paikka. Vasemmalla ja oikealla (itä- ja länsiseinustoilla) oli nuorimpien kuuden polven sielutaulut, kolme kummallakin puolella, vanhempi aina vasemmalla seinustalla. Kun nyt kuolema tuli taloon, niin asetettiin vainajan taulu isän paikalle esi-isien temppeliin. Siellä olevat kuusi polvea tulivat kukin yhtä polvea vanhemmiksi, ja siirrettiin sen mukaisesti askeleen eteenpäin. Vanhin näistä, jolle ei temppelissä ollut tilaa, siirrettiin sieltä pois erikoiseen säilytyshuoneeseen, T'iao. Kantaisä sen sijaan säilytti temppelissä aina paikkansa. Tästä järjestelmästä näkyy, että viimeksi kuolleet esi-isät ovat enimmän avun ja palveluksen tarpeessa. Vainajien ajatellaan vähitellen oppivan tulemaan toimeen omin neuvoin omassa maailmassaan. Temppelissä oleville tuotiin uhria kerran kuukaudessa, mutta ulkona oleville vain kerran kolmessa kuukaudessa. —
Vasalliruhtinailla oli viisi osastoa vainajain temppelissä, suurherttuoilla (Ta Fu) kolme, tavallisilla virkamiehillä vain yksi ja kansalla ei ollut edes erikoista esi-isien temppeliä, vaan he säilyttivät sielutaulujaan asuinhuoneissa. — Esi-isien palvonta on säilynyt suureksi osaksi jotenkin muuttumattomana tähän päivään asti.
Pari sanaa kiinalaisten vanhasta taikauskosta. Siinä huomaamme sekä ennustamista että manausta. Vaikkakin Taivas on varsinainen yksityisten ja koko valtakunnan onnen ohjaaja, palkitsija ja rankaisija, niin uskotaan sen rinnalla olevan vaikuttamassa salaperäisiä voimia, jotka ovat kaikkialla läsnä, milloin auttaen, milloin vastustaen. Tämä käsitys on ikivanha. Anivarhain tavataan ennustajia, Džan-ren eli U, joiden ammatti lienee joskus ollut perinnöllinenkin. Sekä yleisissä että yksityisissä, sekä uskonnollisissa että arkiaikaisissa asioissa kysyttiin näiltä neuvoa. Heidän oli valittava onnellinen päivä sodan alkamista, uhrin toimitusta, häätilaisuutta, talon rakentamisen alkamista y.m. samanlaisia tapauksia varten.
Ennustamisessa käytettiin kahta eri tapaa, Pu eli P'u ja Šzï. Edellisessä käytettiin kilpikonnan kuorta ennustusvälineenä. Se asetettiin tulen päälle, ja siihen syntyneiden halkeamien perustuksella sitten poppamies päätteli tulevia tapahtumia. Kilpikonna (Kue), lohikäärme (Lung), yksisarvinen (Ts'i Ling) ja feenikslintu (Fung Huang) olivat vanhan Kiinan neljä pyhää, yliluonnollisilla voimilla varustettua eläintä. Kilpikonnaa käytettiin ennustamiseen siitäkin syystä, että sen arveltiin saavuttavan jopa 3000 vuoden iän. Kilpikonnan selästä väitetään myöskin saadun ensimmäinen aihe kiinalaisiin kirjoitusmerkkeihin. — Szï-arvonnassa käytettiin erästä kasvia (pyörtänökärsämöä, Šzï, Achillea millefolium), jonka varsia ennemies lienee käsitellyt jollain salaperäisellä tavalla, niin että ne muodostivat jonkinlaisia Ennekirjan viivakuvioita, ja niille sitten juuri tästä teoksesta selitykset haettiin.
Unia nähtiin, uniin uskottiin ja erikoisia unien selittäjiä (Džan Mong) käytettiin. Laulujenkirjassa on esimerkkejä tällaisista esim. noin vuoden 800 tienoilta e.Kr. Džan Mong selittää unessa nähdyt karhut pojiksi ja käärmeet tyttäriksi, joita ruhtinaalle syntyy. Unien selitys on läheisesti liittynyt tähdistä lukemiseen, astrologiaan.
Pahojen voimien manaajista, käytetään samaa sanaa (U) kuin ennustajista, mutta manaustöitä tekivät myöskin naiset, vaikka he eivät esiintyneet ennustajina. Pahaa vaikutusta pelättiin erittäinkin kuolleesta lähtevän. Sen vuoksi oli keisareilla matkoilla ollessaan aina kaksi manausmiestä mukana, joista toisella oli kappale päärynäpuuta (T'ao), toisella ruoholuuta. Ajanlaskumme toiselta vuosisadalta on selitys, että pahat henkiolennot pelkäävät päärynäpuuta, ja että ruoholuudalla lakaistiin tuhoatuottavat vaikutukset pois. Samaa menetelmää käytetään vielä tänä päivänä. — Manausmiehiä manauslukuineen ja tansseineen käytettiin myöskin tautien poistajina ja sateen hankkijoina. — Erikoisesti on vielä mainittava Fang Hsiang, "neljän ilmansuunnan näkijä", jota käytettiin ruumissaaton etupäässä. Punaiseen ja mustaan pukeutuneena hän on heittänyt ylleen karhuntaljan, jossa on neljä keinotekoista metallisilmää osoitukseksi siitä, että hän näkee kaikki taivaan alla. Kun Fang Hsiang on saapunut merkillisessä asussaan kilpineen ja keihäineen haudalle, johon vainaja on kätketty, heiluttaa hän keihästään neljää pääilmansuuntaa kohden, karkoittaa ja manaa siten pahat voimat pois. Tämäkin tapa on osittain säilynyt. Ihmishahmoista, omituisesti puettua jumalankuvaa, kuljetetaan joskus vielä ruumis-saattueiden etupäässä (K'ai Lou Šen). — Auringonpimennykseen liittyy myöskin samanlaisia toimituksia. Vaikka ei löydykään erikoisia myyttejä auringonpimenemisestä, niin kuitenkin kerrotaan Seremoniakirjassa, että tällaisessa tapauksessa päristeltiin rumpuja ja muuta melua pidettiin, nähtävästi tarkoituksella karkoittaa aurinkoa nielevä otus pois epäinhimillisestä teostaan. Auringonpimenemistä ilmaiseva termi, Ōr-Szi', 'auringon syöminen', viittaa tähän käsitykseen.
Nykyisessä kansanuskonnossa ilmenee tämäntapaisia taikauskoisia käsityksiä suunnattoman paljon. Ja kuka takaa, ettei tätä laatua ollut myöskin vanhaan aikaan runsaasti, vaikka sitä ei merkitty muistiin, ja jos jotain olisi kirjoitetuksikin tullut, niin Kungfutsen koko olemus oli vastoin tällaista tarpeettomuutta, ja hän varmaan olisi karsinut teoksistaan taikauskoiset piirteet mahdollisimman vähiin, niinkuin koko hänen huomionsa ja harrastuksensa tähtäsivät muihin kuin uskonnollisiin suuntiin. Se, mitä sittenkin hänen teoksiinsa on pujahtanut uskomuksellisista oloista vanhassa Kiinassa, antaa aihetta otaksua paljon laajempaa alkuperäistä aineistoa tällä alalla. Kungfutse oli siveysopin ja siveellisen elämän uudistaja, moraalinen reformaattori, jolle uskomukselliset asiat olivat enemmän syrjäseikkoja.
Kungfutsen jälkeisenä aikana kehittyi vähitellen yksityisestä esi-isien palveluksesta julkinen sankarienpalvonta. Käsillä olevien lähteiden mukaan näyttää vanhimpana aikana tapahtuneen pari kertaa jonkun jumaluuden (Hou T'ou ja Hou Tsi) muuttumista ihmishahmoiseksi, niin että jumalan ominaisuudet ja koko olemus on sidottu johonkin ennen eläneeseen henkilöön, jolla on ollut erikoisia ansioita samalla alalla. Jumala on näin tullut jossain määrin elävämmäksi ja läheisemmäksi. Varsinainen sankarien palvonta alkaa kuitenkin vasta Kungfutsen jälkeen. Kungfutse itse on suuren personallisuutensa tähden sankareista ensimmäinen, jonka ansiot ovat runsain määrin tulleet koko kansan osaksi, joten hänestä on voinutkin tulla, ei vain kungfutselaisten, vaan koko Kiinan suurin ihanne, sankari ja jumala. Kungfutselaisuus uskontona on varsinaisesti Kungfutsen ja hänen hengenheimolaistensa palvontaa. Esi-isien, Taivaan ja Maan palvonta eivät ole, kuten olemme nähneet, erikoisesti Kungfutsen korostamia vielä vähemmän hänen herättämiään. Nykyinen kungfutselaisuus on siis luonnollinen tulos Kiinan vanhasta sivistyneiden hallitsevien piirien uskonnosta, lisättynä Kungfutsen ja hänen koulukuntansa merkkimiesten jumaloimisella.
3.
ŠANG TI-KÄSITTEEN SYNTY[28]
Tämä mielenkiintoinen tutkimusaine on ollut vilkkaan pohdinnan alaisena, mutta mitään ratkaisevaa käsitystä ei näytä toistaiseksi esiintyneen. Šang Ti käsitetään ehkä kaikkein yleisimmin alkuperäisen yksijumalaisuuden, monoteismin, todistukseksi. Toiset pitävät Šang Ti:a, jolla myös on nimi T'ien (Taivas), alkuperäisen luonnonjumaloimisen todisteena. On niitäkin, jotka välttävät, että Šang Ti olisi alkuaan ollut keisarillinen esi-isä. Vihdoin on koetettu erottaa Šang Ti ja T'ien toisistaan, sekä sitten selittää Šang Ti varhaisimmaksi esi-isäksi ja T'ien-käsite luonnonjumalaksi.
Ryhtymättä tässä tekemään selkoa eri olettamusten perusteista ja aikomatta sanoa mitään ratkaisevaa tästä mielenkiintoisesta ja vaikeasta kiistakysymyksestä, esitämme vain muutamia näkökohtia sen mielipiteen tueksi, että Šang Ti olisi alkuaan ollut hallitsijain esi-isä.
Ensinnäkin nimi Šang Ti. On totta, ettei hallitsijoita mainittu tällä nimellä, mutta kyllä pelkällä Ti-nimellä jo kahta ensimmäistä Kiinan vanhimman teoksen, Historiakirjan, sankaria, Jao:ta ja Šuen:ia. Heistä käytetään sekä Ti Jao ja Ti Šuen että pelkkää Ti-nimeä. Sittemmin häviää Ti-nimi hallitsijoilta noin 2000 vuoden ajaksi ja sen sijaan käytetään vaatimattomampaa 'kuningas' (Uang)-sanaa; ensimmäisen hallitsijasuvun aikana osittain myöskin Hou (suvereeni)-sanaa. Vasta neljännen hallitsijasuvun (Ts'in) perustaja ja Kiinan yhteyden luoja, 'Ensimmäinen Keisari' otti (v. 221 e.Kr.) Ti-nimen itselleen. Nimen täydellinen muoto oli Huang Ti, jota siitä alkaen on käytetty Kiinan keisarien nimenä. Miten on selitettävissä, että alkuperäinen Ti hävisi koko kolmen ensimmäisen hallitsijasuvun ajaksi? Tahtoisimme nähdä tämän johtuneen siitä, että aikaisempi hallitusvalta, monarkia, heikkeni ja muuttui vähitellen mitä hajanaisimmaksi läänityslaitckseksi, joutuakseen 'Ensimmäisen Keisarin' ponnistusten kautta jälleen yhden miehen käsiin. Se seikka, että sanotaan Ti Jao ja Ti Šuen, sen sijaan kuin yleisen kielenkäytön mukaan olisi sanottava Jao Ti ja Šuen Ti, kuten U Uang ja Uen Uang (kuningas U ja kuningas Uen), ei paljoa vähennä Ti-sanan merkitystä, koska kerran Ti käytetään yksinkin sekä Jao:sta että Šuen:ista.
Ensi kerran ilmenee Šang Ti-nimitys Historiakirjan toisessa luvussa, jossa kerrotaan ensimmäisistä uskonnollisista toimituksista Kiinan kirjallisuudessa, uhreista, jotka Šuen hallitusistuimelle noustuaan (2255 e.Kr.) pani toimeen. Sitä ennen on uskonnollisista asioista mainittu vain sen verran, että Šuen otti kanssahallituksen vastaan Jao:lta esi-isien temppelissä (Uen Tsou). Šang Ti esiintyy Šuen:in uhrissa täysin tunnettuna. Yksinkertaisesti vain kerrotaan että Šuen (Ti) "Uhrasi Šang Ti:lle" (Lei y Šang Ti). Uhraaja oli Ti (hallitsija), ja se, jolle uhrattiin, oli Šang Ti (ensimmäinen hallitsija). Šang näet merkitsee, ei vain 'yläpuolella olevaa', 'ylöspäin menemistä' ja 'korkeinta', vaan myöskin 'ensimmäistä'.