Suuri oppi: Johdatus kungfutselaiseen elämänkatsomukseen

SUURI OPPI

Johdatus kungfutselaiseen elämänkatsomukseen

Kirj.

KUNGFUTSE

Kiinankielestä suomensi ja selitti seka Kungfutsen elämää ja kungfutselaisuutta selosti Kalle Korhonen.

Suomen Itämaisen Seuran kansantajuisia julkaisuja.

Tekijänpalkkio on suoritettu "Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahastosta."

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921.

SISÄLLYS:

 Alkulause.
 Transskriptio.

I. Kungfutsen elämä.

1. Kiina Kungfutsen aikana. 2. Kungfutsen elämän ulkonaiset piirteet. 3. Kungfutsen luonteenpiirteitä ja arvostelua. 4. Kungfutsen suku.

II. Kungfutselaisuuden yleisiä piirteitä.

1. Kungfutselaiset peruskirjat. 2. Kungfutselainen kouluopetus. 3. Kungfutselainen siveysoppi.

III. Kungfutselaisuus uskontona.

1. Kiinan kolme uskontoa. 2. Kiinalaisten vanha uskonto. 3. Sang Ti-käsitteen synty. 4. Kungfutsen palvonnan historiallinen kehitys. 5. Kungfutsen palvonta hänen paikallistemppeleissään.

IV. Suuri Oppi.

1. Suuri Oppi johdatuksena kungfutselaiseen elämänkatsomukseen. 2. Suuri Oppi, Kungfutsen teksti. 3. Suuri Oppi, selityskirja. 4. Kiinalaisen ajattelun luonne.

V. Huomautuksia ja lisäyksiä.

1. Kiinan historian ääriviivat. 2. Kiinan maakuntien nimet. 3. Lähdeviittauksia ja lisäyksiä

Kirjallisuutta.

Alkulause.

Suuri tuntematon on kaukaisen idän kiinalainen maailma suomalaiselle yleisölle tähän asti ollut. Vieraan isännän alamaisina ei meillä ole ollut erikoisempaa aihetta kiinnittää huomiotamme monien miljoonien merkilliseen maahan. Ainoastaan lähetyskansa on lähemmin seurannut sikäläisiä oloja parisen vuosikymmentä.

Kiinaa käsittelevä suomenkielinen kirjallisuus on perin niukka. Kolme tärkeintä teosta mainittakoon. Vapaan Lähetyksen kustannuksella ilmestyi v. 1906 A. Mäkisen kirjoittama 'Kiinan kansa ja sen tarpeet', jossa Arthur H. Smithin y.m. mukaan tehdään selkoa kiinalaisen luonteenominaisuuksista ja boksarikapinan kauhuista; vainojen kuvaus vie runsaasti puolet kirjan sivuluvusta. Suomen Lähetysseuran kustannuksella on ilmestynyt, paitsi joitakin käännösteoksia, parikin pienehköä alkuperäistä yleislaatuista ja yleistajuista esitystä: Kirkkoherra Hannes Sjöblomin kolme yliopistollista esitelmää nimellä 'Kiina ja lähetystyö Kiinassa' (1907) ja tuomari A. Vuorisen kaksiosainen matkakertomus, 'Matkahavainnoita Kiinasta' (1908), tähän saakka paras suomenkielinen yleisesitys. Sen painos on jo loppuun myyty.

Kun nyt Suomikin vihdoin on päässyt itsenäisten kansojen joukkoon, ja näköalamme ovat entisestään suuresti avartuneet, niin kaukainen itäkin on varmaan saapa uutta ja laajempaa mielenkiintoa meidän taholtamme osakseen. 'Suuri Oppi' pyytää olla omalta osaltaan pienenä oppaana vanhan Kiinan omaperäiseen ajatusmaailmaan.

Kungfutse (Confucius), Kiinan keskeisin personallisuus, on meilläkin ainakin nimeltään tunnettu. 'Suuri Oppi' (Tā Hsiō) on hänen parhaita esityksiään. Suppeaan muotoon on siinä kudottu kungfutselaisen siveys- ja valtioopin yleinen rakenne. Näitä hänen aatteitaan on eräs Kungfutsen oppilas "Selityskirjassaan" edelleen kehitellyt. Suomennoksessa esiintyy niin hyvin alkuperäinen teksti kuin Selityskirjakin, vieläpä eräiden muidenkin kungfutselaisten oppineiden ajatuksia.

Suomennos on tehty tekstistä, joka on painettu James Legge'n 'Chinese Classics' nimiseen Kiinan klassillisen kirjallisuuden moniniteiseen englanninkieliseen käännökseen (Shanghai 1865-1893). Suomennosta on verrattu, paitsi yllämainittuun Legge'n käännökseen, myöskin S. Couvreurin ranskan- ja latinankielisiin käännöksiin, jotka ovat julaistut hänen teoksessaan 'Les Quatre Livres, Chinois, Français et Latin' (Ho Kien Fou 1895). P. Kranzin käännös Kiinan yleispuhekielelle (Kuan Hua:lle) on myöskin ollut jossain määrin avuksi. Saksankieliset käännökset ovat näihin saakka olleet puuttellisia.

Paitsi yllämainittuihin käännöksiin liittyviä selityksiä, on etupäässä käytetty seuraavaa kiinankielistä selitysteosta: Henry M. Woods, 'A Commentary on the Four Books' (Shanghai 1910), jossa on esitetty useitten tunnettujen kiinalaisten selittäjien mielipiteitä.

Seuraavia sanakirjoja on käytetty:

F. W. Baller, An Analytical Chinese-English Dictionary, 1900. M.
de Guignes, Dictionnaire Chinois, Français et Latin, 1813. S. W.
Williams, A Syllabic Dictionary of the Chinese, 1874. Herbert
A. Giles, A Chinese-English Dictionary, 1910. The Encyclopaedic
Dictionary, 1915 (kiinan kielinen).

Käännös on ollut pääasiallisesti valmis jo kolme vuotta. Tämän ajan kuluessa olen sitä yhä uudelleen korjaillut. Aluksi pidin kaunokirjallista puolta pääasiana. Myöhemmin olen tavoitellut tieteellistä tarkkuutta, ohjeenani periaate: 'Niin tarkasti kuin mahdollista ja niin vapaasti kuin on välttämätöntä.' Selittävät sanat ja lauseet ovat tekstiin painetut sulkujen sisälle.

'Suuri Oppi' Selityskirjoineen sisältää kaikki tärkeimmät kungfutselaiset käsitteet, joten se hyvin sopii johdatukseksi Kiinan huomatuimman, virallisen oppisuunnan aatteisiin. Kiinalaiset itsekin pitävät 'Suurta Oppia' johdatuksena kungfutselaiseen siveysoppiin.

Tehtävämme puitteisiin olisi vielä kuulunut selonteko kungfutselaisesta valtio-opista, nykyaikaisesta esi-isien palveluksesta sekä keisarillisista uhritoimituksista Taivaalle, Maalle ja Kungfutselle. Tämä olikin alkuperäinen tarkoituksemme, samoinkuin kuvauksen antaminen kungfutselaisista, Šan Tung-maakunnassa olevista pyhistä paikoista, varsinkin Kungfutsen suurenmoisesta sukutemppelialueesta Dž'y Fu:ssa, ja hänen palvonnastaan siellä. Niinikään olisi Kungfutsen hauta Dž'y Fu:n kaupungin ulkopuolella ansainnut oman esityksensä. Mutta niitten esittäminen olisi paisuttanut teoksemme aivan liian laajaksi.

Lyhyt, yhtenäinen historiallisten ääriviivojen esitys on näyttäytynyt välttämättömäksi tarpeellisen taustan aikaansaamiseksi varsinaisten asiain esitykselle. Samasta syystä on Kiinan maakuntajaon ymmärtämistä koetettu helpottaa.

Monissa kohdin perin pintapuolisena, — viittaan vain keskeisimpään kysymykseemme, Kungfutsen elämän arviointiin —, täytyy teoksemme jo vihdoin lähettää puutteellisenakin julkisuuteen.

Kunnioittavat kiitokseni on julkilausuttava herroille professoreille Knut Tallqvist, Kaarle Krohn ja G.J. Ramstedt, jotka kukin ovat lukeneet heidän erikoisalojaan koskevat käsikirjoitukseni kohdat, tehneet tärkeitä huomautuksia ja antaneet varteenotettuja ohjeita. Erikoisella kiitollisuudella on mainittava lehtori O. Manninen, joka on vertaillut käännöstä Couvreurin ranskalais-latinalaiseen käännökseen ja tunnetulla taidollaan auttanut monista pulmista. Henkilöistä, jotka ystävällisesti ovat antaneet kirjastonsa käytettäväkseni mainittakoon tässä kiitollisuudella professori Arthur Cotter, tuomari A. Vuorinen ja maisteri Kai Donner. Kiinalaisista oppineista ystävistäni on ennen muita mainittava herrat Jang Šuen Ts'in ja Yin Tsō Džou, joiden arvokasta opetusta kiitollisuudella muistelen.

Helsingissä keväällä 1920.

K. K.

TRANSSKRIPTIO.

Kiinankielen merkitseminen meikäläisillä kirjaimilla ei ole helppoa.
Siinä on useita äänteitä, joita europpalaisissa kielissä ei ole.
Sitäpaitsi vaihtelee lausumistapa sangen huomattavasti eri seuduilla,
ja samallakin paikkakunnalla käytetään useita vaihto-ehtoisia muotoja.

On siis ymmärrettävissä, että sangen useita erilaisia transkriptiojärjestelmiä on syntynyt. Ei vain kirjoittajan oma äidinkieli määrää systeemin laatua, vaan myöskin se seikka, missä osassa Kiinaa hän on kielen oppinut. Monet muutkin näkökohdat voivat asiaan vaikuttaa.

Teoksessamme on kiinalaisten äänteiden merkitsemisessä luonnollisesti otettu huomioon suomalaisen ääntämistapa. Äänteen perusmuodoksi on katsottu yleispuhekielen (Kuan Hua, virkamieskieli) lausumistapaa, sellaisena kuin se kuullaan Pohjois-Kiinan laajalla lakeudella. Yhtävähän täysin pekingiläistä kuin Jangtse-laaksonkaan ääntämistä on orjallisesti seurattu, vaikka kummankaan päätekohdan puhekieli ei huomattavasti eroa siitä, mitä on pidettävä normaalisena yleispuhekielenä.

Lähinnä olemme liittyneet Wade'n ja Ballerin systeemeihin. Jälkimmäinen lienee pohjoismaalaisille helpoimmin ymmärrettävissä, sillä tämä transkriptiojärjestelmä on syntynyt piirejä varten, joihin lukeutuu monia eri kansallisuuksia. Umpi-englantilaiset systeemit, sellaiset kuin esim. 'standard', vievät suomalaisen lukijan kokonaan harhaan — ja ovat jo tuoneet monia ikäviä kasvannaisia kiinalaisten nimien lausumistapaan.

Sangen yleinen on kiinassa dž-äänne, jonka englantilaiset (Giles, Baller y.m.) merkitsevät ch:lla, saksalaiset (Hermann y.m.) g:llä ja k:lla (Richthofen), ranskalaiset (Couvreur y.m.) tch:lla; monet muut eri tavoin esim. jd, ds, dsch, ts, tš, tsch. Ääntämisenkin horjuvaisuus on antanut aihetta tähän kirjavuuteen. Esim. i:n edellä joskus kuulee k:n, mutta yleisempi on dž. Maantieteellisesti vakiintuneissa nimissä olemme säilyttäneet yleisesti tunnetun ja helpommin lausuttavan k:llisen muodon, esim. Peking pro Pì Džing, Nanking pro Nan Džing, Jangtse Kiang pro Jang Tzi Džiang; samoin maakuntien nimissä Džì Kiang, Kiang Si. Sen sijaan olemme klassillisen kirjallisuuden nimissä ottaneet oikeamman džing-muodon king-sanan asemasta, esim. Šū Džing, Historiakirja. Ts-äänne erotetaan selvästi dž-äänteestä, vaikka eteläisellä yleispuhekielen alueella edellinen on anastanut paljon jälkimmäisen tilaa.

Vaihtoehtoisia äänteitä on runsaasti. L ja n-konsonantit vaihtelevat sanan alussa aivan yleisesti, esim. Lan ~ nan, lai ~ nai, lei ~ nei, len ~ nen. Pidetään jotenkin yhdentekevänä kulkeeko ilmavirta tässä tapauksessa suun vai nenäväylän kautta. Samoin vaihtelee Jangtse-laaksossa i:n edellä hs ~ s; edellinen muoto lienee katsottava oikeammaksi (h kuuluu hyvin heikosti). H-konsonantti vaihtuu usein f:ksi, kun pelkkä u seuraa: hu ~ fu. Kun vielä mainitsemme eräissä tapauksissa ilmenevät vaihtoehtoiset muodot: dž ~ dr, dž ~ k, dž ~ ts, i ~ ei, i ~ y, u ~ o, u ~ y, ui ~ ei, ui ~ uei, y ~ ru, niin erilaisille transskribeerauksille jää kyllin tilaa.

Yleispuhekielessä ei ole b, g, v, x eikä puhdasta d-äännettä, joten niiden merkintä on katsottava harhaanvieväksi. Sanan lopussa ei esiinny muita konsonantteja kuin n ja ng. Milloin huomaamme k, p, t, ja m-loppuisia sanoja, voimme heti päättää, että ne ovat kaakkoisten rannikkomaakuntien ainoalaatuista ääntämistapaa.

Vokaalit a, e ja o eivät yleensä äänny puhtaina ollessaan yksin eikä sanan alussa, vaan niiden edellä kuuluu selvä ng-äänne. Esim. ai>ngai, ang>ngang, en>ngen, ō>ngō, ou>ngou. (Poikkeus on yksinäinen a-äänne, joka lienee tullut buddalaisuuden mukana Intiasta). Teoksessamme käytetään kuitenkin lyhyempiä muotoja ilman ng-äänteen merkintää.

Vokaalin loppuaspirointi merkitään tavallisesti h-kirjaimella, esim. ku>kuh, mutta me olemme ottaneet yksinkertaisemman loppuhenkosella (')-merkitsemistavan, esim. la>la'.

Konsonanttien yleinen aspirointi on kiinalle tunnusmerkillinen ja tärkeä. Se selviää parhaiten k, p, t-äänteistä. Aspiroituina ne voisi merkitä mukavimmin kh, ph, th-kirjaimilla. Mutta kun tämä monissa sanoissa venyttäisi merkintää tarpeettoman pitkäksi eikä sitä voitaisi selvyydenkään puolesta käyttää mukavasti kaikissa tapauksissa, niin sovitamme loppuhenkosen myöskin konsonanttien aspirointia ilmaisemaan, esimm. Ku>k'u=khu, džan>dž'an, drï>dr'ï, tsō>ts'ō, tzï>tz'ï.

Samassa sanassa, joka lausutaan yhdellä henkäyspainalluksella, saattaa olla kaksinkertainenkin aspirointi, ensin konsonanttien, sitten vokaalinen. Ottakaamme äänne drï. Vokaalin tavoin aspiroituna se on dr, konsonantin tavoin aspiroituna dr'ï, molemmin tavoin aspiroituna dr'ï'.

Erilaisia sanaäänteitä on yleispuhekielessä noin 490, eteläisellä alueella vain noin 410. Jangtse-virran laaksossa on siis noin 80 äännettä eli lähes 1/5 vähemmän kuin Pohjois-Kiinan lakeudella. Sen sijaan on Jangtse-laaksossa noin 40 äännettä, joita ei ole pohjoisessa. Kun sanaäänteiden luku on mitättömän pieni sanamerkkien suureen lukumäärään nähden — vain noin 1 % —, niin on ollut syytä ottaa transkriptiossa kaikki yleispuhekielen erilaiset äänteet huomioon.

Tärkeimpiä pohjoisen ja eteläisen yleiskielialueen eroavaisuuksia mainittakoon. Etuvokaalien, e, i, jälkeen vaihtuu ng-äänne n-äänteeksi Jangtse-laakson puhekielessä. Esimm. Ing>in, leng>len, ning>nin, ping>pin, teng>ten.

Yleiskielen eteläisellä alueella on taipumusta äänteiden lyhentämiseen. Sanansisäinen ue-diftongi sulautuu e:ksi hammasäänteiden (dentaalien) 1, n, r, s, t, t', ts, ts', jälkeen.

Diftongi ue säilyy sitävastoin keskisten kieliäänteiden (palataalien) ja kurkkuäänteiden (laryngaalien) dž, dž', k, k', š, h, jälkeen. Esimm. ue-diftongin sulautumisesta e:ksi: Luen>len, nuen>nen, ruen>ren, suen>sen, tuen>ten, t'uen>t'en, tsuen>tsen, ts'uen>ts'en. Milloin ng-äänne on päättänyt sanan, muuttuu se luonnollisesti n-äänteeksi, esimm. Tueng>ten, t'ueng>t'en. Esimm. ue-diftongin säilymisestä: Džuen, dž'uen, huen, kuen, k'uen, šuen. Mikä koskee ue-diftongia pitää paikkansa myöskin ua diftongiin nähden seuraavissa tapauksissa: Luan>lan, tsuan>tsan, ts'uan>ts'an; mutta: nuan ~ nan, ruan ~ ran (rän), suan ~ san, tuan ~ tan. —

Diftongi ou sulautuu u:ksi seuraavissa tapauksissa: Fou>fu, pou>pu; ja diftongi uo sulautuu o:ksi: Kuo>ko, k'uo>k'o. Triftongi iai supistuu ai-diftongiksi: Hsiai>hai, kiai>kai.

Toiselta puolen on eteläisellä yleiskielellä taipumusta pidentääkin äänteitä. Kun pelkkä u-äänne (tai u') seuraa äskenmainittuja dentaaleja, 1, n, r, s, t, t', ts, ts', tai puoleksi palataalisia dž, dž'-äänteitä, niin tämä u-äänne muuttuu ou-diftongiksi. Esimm. Lu>lou, lu'>lou', nu>nou, ru'>rou', su>sou, su'>sou', tu>tou, tu'>tou', t'u>t'ou t'u'>t'ou', tsu>tsou, tsu'>tsou', ts'u>ts'ou, ts'u'>ts'ou', džu'>džou'. Milloin u-äänne on ilman loppuhenkosta, säilyy u alkuperäisenä sanoissa ru, džu (dru) ja dzu. (D'ž'-äänteessä säilyy u puhtaana, vaikka loppuhenkonenkin seuraa, joten tämä kokonaan poikkeaa yleisestä säännöstä, mutta tällä tavalla ääntyykin vain yksi ainoa sana, paljon käytetty 'mennä ulos'.) U säilyy myöskin sanoissa, jotka alkavat hammasäänteillä f, m, p, p', lakiäänteillä k, k', š ja kurkkuäänteellä h. Esimm. Fu, fu', mu, mu', pu, pu', p'u, p'u', ku, ku', k'u, k'u', šu, šu', hu, hu'.

Diftongi ui muuttuu joko ei- tai uei-diftongiksi. Dentaalien l, n, s, t, t', ts, ts' jälkeen se vaihtuu ei-diftongiksi. Esimm. Lui>lei, nui>nei, sui>sei, tui>tei, t'ui>t'ei, tsui>tsei, ts'ui>ts'ei. Lui ja nui ääntyvät pohjoisessakin molemmin tavoin. Palataalisten dž, dž', r, s-äänteiden jälkeen ui-diftongi muuttuu uei-diftongiksi. Esimm. Džui>džuei, dž'ui > dž'uei rui>ruei, šui>šuei.

Vaikeimpia suomalaiselle lukijalle ovat seuraavat yhdeksän konsonanttiäännettä, jotka samalla ovat itsenäisiä sanoja, sanaäänteitä: Drï, drï', dr'ï, dr'ï', šzï, šzï', szï, tzï, tz'ï.

Sävelkorkoa ei ole merkitty koska se edellyttäisi asiantuntemusta, jota suomalaiselta lukijalta ei voi toivoa.

Yleisenä periaatteena on koetettu noudattaa substantiivien merkitsemistä isolla alkukirjaimella saksankielen tavoin. Siten syntyy tarpeellista vaihtelua tuohon muuten niin yksitoikkoiseen transkriptioon. Se vastaa jossain määrin kiinalaisten omaa sanavarastonsa jakoa 'tyhjiin' ja 'täysinäisiin' sanoihin. Kun transkription pahin vika on muotojen köyhyys verrattuna vastaavaan merkkikieleen, niin saamme täten edes hiukan lisää muotorikkautta. Samalla tämä tietysti auttaa ajatuksen ymmärtämistä. Transskriptiossa pitäisi oikeastaan jokaisen sanan sävelkorko ja sanaluokka tulla näkyviin — vasta sitten voisi kiinan kirjakieltä (Uen Li) transskribeerattuna jossain määrin ymmärtää.

> ~ V - - merkkejä on käytetty niinkuin Tietosanakirjassamme.

I. KUNGFUTSEN ELÄMÄ

1. KIINA KUNGFUTSEN AIKANA.

Kolmas Kiinan hallitsijasuvuista, Džou, on kahdessa suhteessa merkittävä. Paitsi sitä, että se on kantanut valtikkaa Kiinassa pitemmän aikaa kuin mikään muu maan 26:sta hallitsijasuvusta[1] eli yli puolen yhdeksättä vuosisataa (1122-255 e.Kr.), on se myöskin tuottanut loppuaikoinaan kolme Kiinan johtavaa miestä, jotka ovat jättäneet kansan sieluun ja elämänkatsomukseen vuosituhansien ajoiksi sangen huomattavat jäljet.

Ensimmäisenä esiintyy metafyysillinen mietiskelijä Laotse (Laocius, Lao Tan, Li Pì Jang,), taolaisuuden perustaja, 'Opin ja Hyveen Kaanonin' (Tao Tē Džing) kuuluisa kirjoittaja. Hän syntyi v. 604 e.Kr. Puoli vuosisataa myöhemmin koettaa Kungfutse, (Konfutse, Confucius, Kungtse, 550-478 e.Kr.) eetillisellä otteellaan, ylevällä siveysopillaan, järjestää hajanaisen isänmaansa epäkiitollisia oloja. Noin sata vuotta Kungfutsen kuoleman jälkeen syntyy Mongtse (Mengtse, Mencius, v. 372 e.Kr.), joka vakiinnuttaa edeltäjänsä opetukset ja yrittää sosiaalisilla saarnoillaan saada ruhtinaita ryhtymään yhteiskunta- ja valtioelämän uudistukseen. Yhteistä nykyaikaisten yhteiskunnan uudistajien kanssa hänellä on ehdoton usko ihmisluonnon hyvyyteen.

Džou-suvulla on kuitenkin yhtä vähän suoranaisia ansioita hallituskautensa pituuteen kuin näiden kansallisten suurmiesten syntyyn. Sen ansiot ovat enemmän kielteistä laatua.

Vain keskenään kinailevien ruhtinasten erimielisyyden vuoksi saattoi heikko keskushallitus säilyttää valtikkaansa nuo monet vuosisadat, todellisen vallan luisuessa yhä enemmän hallitushuoneesta melkein riippumattomien pikku ruhtinaskuntien käsiin. Läänityslaitoksen merkeissä elettiin Kiinassa yhtä kauan aikaa ennen Kristuksen syntymää kuin Europassa sen jälkeen. Hallitsijasuvun perustaja, hyverikas 'Sotaisa Kuningas' (U Uang) antoi erikoista vauhtia vasallivaltioiden syntymiselle jakamalla maa-alueita sotapäälliköilleen, jotka olivat auttaneet häntä kukistamaan edellisen hallitsijasuvun.

Kungfutsen aikuisen Kiinan tärkein alue sisälsi nykyiset Šan Tung ja Hō Nan-maakunnat sekä osia Dži Li ja Hū Pē-maakunnista; Šan Sï ja Šen Sï-maakunnissa oli myöskin voimakkaita kiinalaisia ruhtinaskuntia. Kiang Sū'-maakunnassa oli U-niminen[2] pikku valtio, jonka erään ruhtinaan haudalle Kungfutse pystytti kiven, mikä yhtenä Kiinan vanhimpia kirjoituksia esittävänä muistomerkkinä yhä vielä on nähtävissä.[3]

Hū Nan:in maakunta Jangtse Kiang virran eteläpuolella näyttää tähän aikaan olleen melkein kokonaan kiinalaisten vaikutuspiirin ulkopuolella, vaikka jo Jao:n ja Šuen:in aikoina (2365-2205 e.Kr.), ennen ensimmäistä hallitsijasukua, kiinalaiset ulottivat vaikutuksensa aina tämän maakunnan eteläosassa olevalle 'Vakavalle Vuorelle' saakka (Heng Šan). Hū Nan:in pohjoisosassa olevan suuren 'Luolajärven' (Tung T'ing Hū) eräällä saarella on Jao:n kahdelle tyttärelle pystytetty kivi,[4] jotka tyttärensä Jao antoi kruununperijälleen Šuen:ille vaimoiksi, samalla kuin hän luovutti hallitusistuimen tälle halpasäätyiselle miehelle, sivuuttaen poikansa ja sukulaisensa.

— Ts'u-vaitio[5] Hu Pe:n maakunnan lounaisosassa lienee ulottunut sentään Hu Nan:in nykyisten rajojen sisäpuolelle.

Asukkaita on arvioitu olleen Kungfutsen aikuisessa Kiinassa 10-15 miljoonaa.[6]

Tämä alue oli jakautunut miltei lukemattomiin pikku ruhtinaskuntiin. Klassillisessa kirjallisuudessa puhutaan '10,000:sta valtiosta' (Uan Pang), niiden lukuisuutta osoittaen ylimalkaisesti. Kungfutsen kirjoittamassa historiallisessa teoksessa 'Kevättä ja Syksyä' ynnä sen huomattavimmassa selitysteoksessa (Tsō Džuan) on mainittu Legge'n mukaan noin sata viisikymmentä eri valtiota. Tärkeimmät näistä olivat: Lu (Lou), Ts'i, Ts'u (Ts'ou), Džin, Ts'in, Uei.

Vasallivaltioiden päämiehet olivat viittä eri arvoastetta: Kung, Hou, Pē, Tzï, Nan (Duke, Marquis, Earl, Count, Baron). Kaikki nämä maksoivat vuosiveroa keskushallitukselle ja olivat velvoitetut vaaran uhatessa puolustamaan yhteistä isänmaata määrätyllä sotilasvoimalla. Tällainen järjestelmä edellyttää voimakasta keskushallitusta, jota, ikävä kyllä, ei aina ollut. Kungfutse arvostelee yllämainitussa teoksessaan Džou-hallitsijasuvun loppuaikoja (722-481) seuraavasti: "Niinä päivinä ei ollut mitään kuningasta. Jokainen ruhtinas teki niinkuin hänestä parhaalta näytti." Tämä aika on täynnä keskinäisiä sotia, sankaritekoja, ystävyysliittoja, salamurhia ja vehkeilyjä. Vaikka Kiinan sivistystaso tähän aikaan oli ainakin yhtä korkea kuin Europassa Keskiajan lopulla, niin oli länsimailla kristinuskon vaikutuksesta naisen arvo paljon suurempi läänityslaitoksen aikana kuin Kiinassa koskaan on ollut. Historian kirjoitus, järjestetty kouluopetus, hienot hovitavat, laulu ja soitto kuuluivat päiväjärjestykseen niinhyvin suuremmissa kuin pienemmissä Kiinan valtioissa.

"Kungfutse esiintyi historian ratkaisevana hetkenä. 'Isänmaa' oli vaipunut epäjärjestykseen. Siltä puuttui oikeita periaatteita. Nurinkuriset opit ja väkivallantyöt olivat kehittyneet pitkälle. Ministerit murhasivat ruhtinaitaan ja pojat isiään. Kungfutse kauhistui näkemäänsä ja alkoi uudistustyönsä." Näin kertoo Mongtse.

Kungfutse ei ollut ainoa joka koetti olevia oloja parantaa. Kiinassa esiintyy Džou-hallitsijasuvun loppuaikoina monia merkittäviä henkilöitä uudistusaatteineen. Jangtse (Jang Džū)[7] opetti, että ihmisen korkein tehtävä on nauttia elämästä, välittämättä aikalaisten tai jälkimaailman arvostelusta. Todella olevaista on vain se mikä tyydyttää mieltä, antaa nautintoa. Mitä huolia kuolemantakaisesta asiaintilasta, mitä jälkimaailman arvostelusta! Niillä, joita nyt niin suuresti kunnioitetaan, ei ollut eläissään yhtään onnen päivää. Ja mitä he hyötyvät nyt tästä jälkimaailman kunnioituksesta? Ne, joita nyt pidetään ilkiöinä ja tyranneina, ne osasivat iloita elämästä, tyydyttää halujaan ja käyttää valtaansa. Ja kärsivätkö he nyt siitä, että heitä halveksitaan ja inhotaan? Niin me siis tahdomme iloita elämästä, — mitä huolimme siitä, mitä kuoleman jälkeen seuraa! Tunnussanamme on: Kaikki vain omaa itseä varten (Uei O).[8]

Tämän äärimmäisen mustan itsekkyyden vastakohdaksi esittää Mētse (Mōtse, Mō Tï) äärimmäistä lähimmäisrakkauden oppia. Sen sijaan, että kungfutselaista rakkautta rajoittavat monet erilaiset elämänsuhteet ja arvovallan erikoisasemat, opettaa Metse yleistä, yhtäläistä ihmisrakkautta kaikkia kohtaan. Siten korjautuvat tavat, ja kun ne ovat hyvät, muodostuu valtioelämäkin hyväksi. Kaikki paha johtuu siitä, ettei ole keskinäistä rakkautta. Olot saadaan korjatuksi ainoastaan lähimmäisrakkauden elvyttämisellä. Olettakaamme, että ihmiset rakastaisivat toisiaan, niinkuin he itseään rakastavat, — silloinhan ei olisi ensinkään varkaita eikä ryöväreitä. Jos jokainen katsoisi toisen taloa samoilla silmillä kuin omaansa, — kuka tahtoisi silloin varastaa? Jos jokainen katsoisi toista henkilöä samoilla silmillä kuin itseään, — kuka tahtoisi silloin ryövätä ketään? Ja edelleen: — Jos ruhtinaat katsoisivat vieraita valtoja samoilla silmillä kuin omiaan, — mistä saisi silloin aihetta sotiin? Eikä tämä tällainen yleisrakkaus ole niin mahdoton, kuin miltä se näyttää. Tarvitsee vain ymmärtää, mikä suunnaton hyöty siitä kaikille koituu, — sillä on asia autettu. — Kaikki kurjuus, mitä maailmassa on, se että vahvemmat sortavat heikompia, enemmistö vähemmistöä, viisaat yksinkertaisia ja arvonherrat halpa-arvoisia, — kaikki tämä johtuu siitä, että tehdään erotus ihmisen ja ihmisen välillä. Yleinen ihmisrakkaus (Džien Ai) sen sijaan liittäisi kaikki sopusointuisaksi yhteydeksi.

Yhteiskunnallisten parannuspuuhien yhteydessä tutkittiin innokkaasti itse pahan lähdettä, ihmistä ja ihmisluontoa. Ihmisluontoon nähden esitettiin neljä eri mielipidettä. Eräs ajattelija, Hsyintse (Hsun Tzï),[9] esittää suurella vakaumuksen voimalla, että ihmisluonto on paha ja pelkkää pahaa. Näin hän todistelee: — Ihminen on luonnostaan paha. Kaikki hänen hyvyytensä on keinotekoista. Voitonhimo on hänen ensimmäinen pyyteensä. Hän koettaa saada itselleen mitä voi, ajattelematta naapurin tarpeita. Toiseksi hän on rakkaudeton. Hän toivoo toisille tuhoa, välittämättä oikeuden ja totuuden periaatteista. Kolmanneksi hän on eläimellisten himojensa orja. Hän tekee laittomuutta ja harhailee kaukana velvollisuuden ja hyveen tieltä. Luontonsa mukaisesti synnyttää ihminen kaikenlaista väkivaltaa, epäjärjestystä ja äärimmäistä raakalaisuutta. Ainoastaan lainalaiset pakkotoimenpiteet ja voimakas hyvien tapojen vaikutus tekevät ihmisen mahdolliseksi järjestyneeseen yhteiskuntaan. Näiden perusteiden nojalla näyttää täysin selvältä, että ihminen on luonnostaan paha, ja että kaikki hänen hyvyytensä on keinotekoista.

Täysin päinvastaista kantaa ihmisluontoon nähden edustaa Kungfutsen pojanpoika K'ung Dži' (Tzi Szï).[10] Mutta vasta tämän oppilas Mongtse kehittää opin ihmisluonnon ehdottomasta hyvyydestä koko täydellisyyteensä. Ihmisluonto taipuu hyvään niinkuin vesi virtaa aina alaspäin. Kaikki paha on ulkoapäin tullutta väkivaltaista vaikutusta ihmissieluun, niinkuin vesi voidaan keinotekoisilla pakkotoimenpiteillä saada nousemaan vuorien huipuillekin. Kungfutse itse ei suoranaisesti ottanut osaa tähän kiistaan, joka vasta hänen jälkeensä kuumimmillaan riehui, mutta koko Kungfutsen esitystapa, koko hänen siveysoppinsa, edellyttää ihmisessä piileviä luontaisia siveellisiä voimia, edellyttää ihmisen luontaista hyvyyttä. Ja niin onkin Mongtsen kanta koko kungfutselaisuudessa virallisesti hyväksytty. Ilman tätä edellytystä olisi vaikea ymmärtää kungfutselaisuuden siveysopillista oppirakennusta.

Näiden äärimmäisten vastakohtien sovittamiseksi esitetään kaksikin eri teoriaa. Kaotse (Kao Tzï')[11] opettaa, että ihmisluonto ei ole itsessään hyvää eikä pahaa; se on passiivinen, joka voidaan kasvatuksen avulla ohjata kumpaan suuntaan tahansa. Ihmisluonto on alkuaan niinkuin puusepän puuvarasto; ihmisen hyvyys tai pahuus on niinkuin tästä aineesta tehdyt esineet. Kun Mongtse huomautti, että se on väkivallan tekoa veistopuuta kohtaan, kun siitä muokataan talouskaluja, niin Kaotse esitti toisen vertauksen: — Ihmisluonto on kuin vesi, joka voidaan johtaa mihin ilmansuuntaan tahansa. Tästä sai Mongtse aiheen kuuluisaan vertaukseensa, myöntämällä ensin, että vesi ei kyllä pidä väliä ilmansuunnilla, mutta lisäämällä tähän, että vesi tekee hyvinkin tarkan eron kun on kysymyksessä virtaaminen ylös- tai alaspäin; ihmisluonto taipuu hyvään, niinkuin vesi virtaa aina alaspäin.

Toinen vastakohtia sovittava ihmisluonnon esitys julkituodaan Kristuksen syntymän aikoihin. Teorian esittäjä on nimeltään Jangtse (Jang Tzï).[12] Hän opetti, että ihmisluonnossa on sekä hyvää että pahaa. Siinä on rakkaudentunteita ja oikeudentunto, mutta siinä on samalla vastakkaisia haluja ja pahaantaipuva tahto. Kumpi puoli näistä pääsee voitolle, se riippuu siitä kumpaako puolta enemmän viljellään. Ihminen on siis kokonaan kasvatuksen tulos.

Nämä esimerkit riittänevät osoittamaan, etteivät nuo edellämainitut kolme Kiinan merkkimiestä, Kungfutse, Mongtse ja Laotse, ole ainoat, jotka näihin aikoihin elämän suuria kysymyksiä Kiinassa pohtivat.

2. KUNGFUTSEN ELÄMÄN ULKONAISET PIIRTEET[13]

Kungfutsen isä[14] Šu-Liang Hō (Hei) oli ruumiinvoimiltaan tavallista vankempi, rohkea ja ryhdikäs sotiiasvirkamies kotivaltionsa Lu:n palveluksessa.

Sangen ikävä seikka kiinalaisen mielestä oli se, että hänellä oli vain yksi poikalapsi, sekin rampa ja jalkavaimosta syntynyt, vaikka tyttäriä oli yhdeksän. Senvuoksi otti hän vielä yli 70-vuotiaana kolmannen vaimon, nuoren Jen Džing Tsai:n, toivoen saavansa miesperillisen pitämään huolta hänen tarpeistaan vainajien maailmassa.

Seuraavana keväänä syntyikin kertomuksemme sankari, Kungfutse, historioitsija Szi-Ma Ts'ien:in mukaan vuonna 550 e.Kr. Kaksi 'Kevään ja Syksyn' selittäjää, Kung Jang ja Ku' Liang, ilmoittavat Kungfutsen syntyneen vuotta aikaisemmin. Jen Huei oli samaa tunnettua sukua kuin Kungfutsen äiti.

Kungtse ja Mongtse olivat molemmat samasta Lu-valtiosta kotoisin, joka pikku ruhtinaskunta sijaitsi nykyisen Šan Tung-maakunnan eteläosassa, Keltaisen virran (Huang Hō) silloisen uoman pohjoispuolella. Kungfutsen kotikaupunki Dzy Fu (Ch'iu Fu, Kūfu) ja Mongtsen syntymäpaikka Tsou Hsien (Tsao Hsien), jotka suorinta tietä ovat vain noin 20 kilometrin etäisyydellä toisistaan, sekä piirin hallituskaupunki Jen Džou Fu, ovat kaikki Šanghai-Pēking-rautatielinjan varrella. Samansuuntainen 'Kiinan kanava' ei myöskään ole kaukana näiltä tienoilta. Vaikka Tsou on nyt alimman asteen virallinen kaupunki, niin se Mongtsen aikana oli itsenäinen valtio.

Taru kertoo, että Kungfutsen äiti rukoili Nï Ts'iu (Nunnien Kumpu!)-nimisen vuoren jumalalta itselleen poikalasta, ja kun hän sen sitten sai, hän antoi pojalleen kiitollisuudesta nimen Ts'iu (kukkula). Vaikka tämä on katsottava lapsuusajan nimeksi (Rū Ming, 'maitonani'), niin esiintyy tämäkin muoto Kungfutsen nimeä klassillisessa kirjallisuudessa. Mutta niin suuri on kiinalaisten kunnioitus Kungfutsea kohtaan, etteivät he lue vastaavaa merkkiä Ts'iu, vaan Mou, mikä äänne merkitsee 'erästä'. Pelkästä kunnioituksesta on siis K'ung Ts'iu:sta tullut K'ung Mou. 'Kukkula'-merkitystä varten on luotu toinen merkki, joka on saatu lisäämällä alkuperäiseen 'maa', t'u (t'ou). Tälle merkille on siirtynyt alkuperäisen 'kukkulan' merkitys ja äänne.

Kungfutsen varsinainen henkilönimi on Džung Nï. Tässäkin nimessä jälkimmäinen osa muistuttaa tuota yllämainittua kukkulaa. Edellinen sana Džung (keskimmäinen) osoittaa, että Kungtse on toinen poika järjestyksessä — tuo rampahan oli ensimmäinen. Samalla sisältyy tähän sanaan toivo kolmannesta pojasta, joka toivo ei kuitenkaan toteutunut, kun isä kuoli pian, kuuluisan poikansa ollessa vasta kolmen vuoden ikäinen. Kung Džung Hï on katsottava Kungfutsen varsinaiseksi nimeksi, jonka hän nähtävästi sai naimisiin mennessään, maan tavan mukaan. Samalla kuin tämä 'miehuusnimi' (Tzï), annettiin asianomaiselle myöskin miehen lakki, jonka vastineena roomalaisilla oli pitkä miehen vaippa (toga virilis). 'Koulunimeä' (Šu Ming, kirjanimi) ei Kungtsella liene ollut.

Yleisesti käyttämäämme 'Kungfutse' (K'ung Fu Tzï) muotoon on sukunimen (K'ung) lisäksi yhdistetty arvonimi Fu Tzï, joka, samoin kuin pelkkä Tzï, merkitsee kuuluisaa opettajaa, ajattelijaa, 'mestaria'; Tzï-sanan varsinainen merkitys on 'poika', 'lapsi'.

Vaikka Kungfutsen isä oli huomatussa asemassa, hän jätti perheensä suureen köyhyyteen, jonka vaikutusta luonteensa kehitykseen Kungtse itsekin huomaa.[15] Ehkei hänen äitinsäkään ollut yhtä neuvokas kuin Mongtsen äiti, joka jäi yhtä nuoren lapsensa kanssa leskeksi, mutta joka kankaankudonnalla hankki itselleen ja pojalleen tyydyttävän toimeentulon. Suuren suvun poika saa kuitenkin hyvän kasvatuksen, johon voimme arvata suvun muiden jäsenten myötävaikuttaneen, niinkuin Kiinan vanha tapa vaatii. Kungfutse kertoo itse, että hän 15-vuotiaana luki täydellä todella. Todistuksena hänen ahkerista opinnoistaan on se tosiasia, että hän jo 22-vuotiaana saattaa olla julkisessa opettajatoimessa, jonkinlaisena korkeakoulun opettajana ja johtajana.

Kungfutsen lapsuuden ajalta emme tämän lisäksi tiedä muuta kuin että hän jo sangen varhain oli mieltynyt kaikenlaisiin juhlallisuuksiin, uhritoimituksiin ja seremonioihin (Li), joita hän leikeissään jäljitteli. Kenties hän ylhäisen suvun poikana sai usein aiheita tällaisen puolen kehittymiseen, yhtä paljon kuin hänen luontainen vaistonsa ehkä veti häntä vanhoihin kansansa tapoihin ja niiden ainaiseen tutkimiseen. Tuo hänen jo silloin vanha sukunsa oli myöskin omiaan johtamaan hänen ajatuksiaan muinaisuuteen. Hänen ei tarvinnut muuta kuin mennä sukutemppeliinsä, niin siellä hänelle avautui pitkä sarja ihmiskohtaloita ja runsas aineisto ajateltavia asioita, joista monet olivat valtakunnan keskeisimpiä. Hänen tarvitsi vain tutkia tuota kaikkea. Ja siihenpä hänellä olikin erikoinen harrastus.

"Hao Kū ōr hsiō", 'muinaisuuden rakkaus ja tutkimusinto', niinkuin hän itse sanoo, yhdessä väsymättömän ja vilpittömän luonteen kanssa, teki hänet siksi mikä hänestä tuli — kansansa keskeisin henkilö.

Yleisen tavan mukaan meni Kungfutse aikaiseen naimisiin, jo 19-vuotiaana.[16] Hänen vaimonsa oli esi-isäin 'kotimaasta', Sung-valtiosta. Seuraavana vuonna syntyi hänen ainoa poikansa Li (karppi), joka sai nimensä sen johdosta, että isälle perhetapahtuman vuoksi lahjoitettiin karppi-kala. Tämän jälkeen lisääntyi Kungtsen perhe vielä kahdella tyttärellä. Mikään erikoisen onnellinen ei Kungtsen perhe-elämä näytä olleen. Isä pysyi vieraana kodilleen vaeltavan elämäntapansa vuoksi. Ainoaan poikaansakaan ei hänellä näytä olleen mitään lähempää suhdetta. Sitävastoin koettaa hän 'kungfutselaisten' tavoin pitää hellää huolta vanhemmistaan, tässä tapauksessa äidistään, joka häntä seuraa kuolemaansa saakka, mikä tapahtuukin jo pojan ollessa 24:nnellä ikävuodellaan. Väite, että Kungtse olisi hyljännyt vaimonsa, ei liene tosi. Joka tapauksessa on Kungfutsen suhteessa vaimoonsa hänen ja koko kungfutselaisuuden heikko kohta.

Naimisiin menostaan alkaen äitinsä kuolemaan saakka, 19-24:nteen ikävuoteensa, on Kungfutsella kolmekin virkaa perätysten. Hän on erään Dži-nimisen heimon päämiehen palveluksessa viljavarastojen hoitajana, verojen kokoojana, sekä sen jälkeen puutarhan ja karjanhoidon valvojana. Nämä olivat verrattain mitättömiä virkoja ruhtinaallisen huonekunnan jäsenelle. Kungfutse esiintyy näissä toimissa edukseen; sekä siinä, että hän suostui ottamaan vastaan tuollaiset virat, että myöskin itse työssä osoittamassaan uskollisuudessa. Mongtse antaa hyvän todistuksen Kungfutsesta tältä ajalta, sanoessaan: "Kungfutse oli kerran muonavarojen hoitajana ja silloin hän sanoi: 'Minun tilini pitää olla selvä; siinä kaikki mistä minun on huolehdittava.' Hän oli kerran yleisten peltojen ylivalvoja, ja silloin hän sanoi: 'Härkien ja lampaiden tulee olla lihavia, vankkoja, erinomaisia; siinä koko tehtäväni.'"

Näiden proosallisten toimiensa ohella oli Kungfutsella henkisempiäkin harrastuksia. Hän nähtävästi lueskeli edelleen. Sitten tämä pehtorimme, tai voutimme, kolmivuotisen virka-uransa jälkeen, esiintyy 22-vuotiaana yhtäkkiä opettajana. Mutta ei minään pikku lasten opettajana, vaan täysi-ikäisiä opastaen. Määrättyjä kouluhuoneita ei tähän tarvittu, yhtä vähän varmoja oppiennätyksiä.

Opetuksen sisällyksenä ei liene ollut edes kirjallisuus sikäli kuin sitä oli olemassa —, vaan keskusteluaineena olivat elämän peruskysymykset, jotka koskevat yksityistä, perhe-elämää, valtiota ja koko kansaa. Opetusmetodi oli havainnollista ja vapaata, yleensä keskustelevaa. Kungfutsen korkeakoulu muistuttaa Platonin akademiaa ja Aristoteleen peripateettikoulua. Kungfutse vain matkustaa myöhemmin paljoa enemmän oppilaineen kuin pikku Kreikan opettajat. Kungfutse tekee hauskoja huomioita ja ottaa sopivia vertauksia, mutta hänellä ei ole yhtä suurta kykyä johtopäätösten tekemiseen kuin esim. Mongtsella. Hänen tarkoituksensa on etukädessä vaikuttaa oppilaisiinsa hedelmöittävästi, kun taas Mongtse Sokrateen tavoin panee vastustajansa pussiin. Senvuoksi onkin Kungfutsen ja hänen oppilaidensa väli mitä sydämellisin, sen sijaan että Mongtsen oppilaat eivät samassa määrin tule haltioihinsa opettajansa esiintymisestä. Mongtse on vilkas, tulinen ja pureva. Kungfutse on hitaampi, sydämellinen ja vaatimaton.

Mitä opetusmaksuun tulee, niin ei siinäkään ollut mitään varmaa. Jolla oli, se antoi; jolla ei ollut, se sai opetuksen ilmaiseksi. Pienet lisätulot tästä vaivannäöstä eivät suinkaan liene olleet haitaksi miehelle, joka itsekin vielä opiskeli, ja jonka oli pidettävä huolta samalla perheestäänkin. Yhden ehdon Kungfutse asetti oppilailleen. Niillä tuli olla älyä ja henkistä harrastusta. Hän lausui: "Minä en avaa totuuksiani kellekään, joka ei todella halaja viisautta, enkä minä auta ketään, joka ei itse yritä jotakin selittää. Kun minä olen esittänyt asiasta yhden kolkan jollekin, eikä hän sen perustuksella voi oppia muita kolmea, niin en minä enää kertaa sanomaani." Kungfutse tahtoi olla vain lahjakkaiden opettaja. Heikkolahjaisille ei hänellä riitä harrastusta eikä kärsivällisyyttä. Kungfutse ylhäissukuisena on kaikessa toiminnassaan jollain tavoin aristokraattinen, ylimysmielinen. Hänen huomionsa on kiinnitetty arvovallan ja älyn ylhäisyyteen. Näistä korkeuksista vuotaa öljyä ja viiniä alempanakin oleville. Vaikka Mongtsekin pitää suurimpana ilonaan etevien miesten opetusta, katsoo hän kuitenkin paljon toivorikkaammalla, myötämielisemmällä ja hellemmällä silmällä itse kansaan, oppineen ja arvovaltaisen ylimystön vastakohtana. Syy on tähän ehkä siinä, että Mongtse nähtävästi joutui nuoruuden päivinään lähempään kosketukseen kansan kanssa.

Opetustoimessaan ei Kungfutse katsonut perittyyn nimeen tai omaisuuteen, vaan henkiseen pääomaan ja sen uskolliseen käyttämiseen. "Lahopuuta ei voida veistää, eikä multaseinää kalkilla rapata. Tässä tämä Jiu, mitä hyötyä on siitä, että minä häntä neuvon ja nuhtelen?" Oppilaita oli Kungfutsella viimeisinä vuosinaan noin 3000, joista noin 70 oli hänen lähemmässä piirissään. Nämä seurasivat häntä kaikkialle hänen lakkaamattomilla matkoillaan eri valtioissa, tarkasti ottaen vaarin hänen jokaisesta liikkeestään, eleestään ja ilmeestään. Yksi Kiinan klassillisista teoksista, 'Kungfutsen Keskustelut' nimeltään, sisältää enimmän tiedonantoja hänen luonteestaan, tavoistaan ja käyttäytymisestään. Siitä voi nähdä miten syvän vaikutuksen opettaja oli tehnyt oppilaitansa.

Olemme jo tulleet käsitelleeksi koko Kungfutsen opetustoimen aikaa. Pitkäaikaiseksi ei tämä toimi kuitenkaan hänelle ensi otteella tullut; sitä kesti vain kaksi vuotta hänen äitinsä kuolemaan saakka. Tämä tapaus tuli merkitykselliseksi hänelle. Osoittaakseen näet lapsenkunnioitustaan vanhempiaan kohtaan, vetäytyi hän pois julkisesta toimesta lähes kolmen vuoden ajaksi. Täten hän uudisti Kiinan ikivanhan tavan surra vanhempiaan. Kungfutse sovitti tämän vain samalla tapaa äitiinsä kuin sitä oli ennen käytetty surun ja kaipaavan kunnioituksen osoitukseksi isää kohtaan. Kungfutsellehan ei suotukaan tilaisuutta antaa oppilailleen havainto-opetusta isänsä muiston kunnioittamisessa. Senvuoksi hän tahtoo tämän tilaisuuden käyttää sitä paremmin. Hän antaa oppilaidensa luoda haudalle korkean kummun, jonka ankarat sateet kuitenkin useampia kertoja hävittävät. Mongtse hautasi äitinsä vieläkin suuremmalla loistolla kuin Kungfutse.

Kungfutsen ja Mongtsen esimerkkiä seuraten on 27-kuukautinen vanhempain kuoleman sureminen, julkisesta elämästä luopuminen ja loistelias hautaaminen tullut yleiseksi tavaksi Kiinassa. Multakasan kokoaminen maanpintaan haudatun, vaikkapa hirsistäkin rakennetun arkun päälle, on tarkoittanut estää arkkua mätänemästä ja vettä hautaan valumasta, samalla kuin tuo kumpu on ollut muistomerkin asemassa, varsinkin sinä aikana, jolloin ei vielä kivisiä hautapatsaita pystytetty. Kungfutse, joka oli lakkaamatta pitkillä matkoilla, tarvitsi erikoisen tuntomerkin voidakseen löytää äitinsä haudan.

Tämä pitkä suruaika antoi Kungfutselle hyvän tilaisuuden jatkaa opintojaan. Ne näyttävät käyvän samaan suuntaan, vanhan ajan menojen ja menettelytapojen, musiikin ja mietelauseiden tutkimiseen. Myöskin opetustoimensa ohella suruajan päätyttyä hän kaivautui yhä enemmän maansa muinaisuuden elämään. Musiikilla näyttää olleen paljon suurempi merkitys vielä Kungfutsenkin aikana kuin nykyisten kiinalaisten keskuudessa. Kungfutse itse oli siihen mieskohtaisesti suuresti mieltynyt, ja se oli erikoisena oppiaineena hänellä korkeakoulussaan. Tämän aineen häviäminen kiinalaisten opetusohjelmasta ei varmaankaan ole tapahtunut vaurioitta kiinalaisten kehitykselle. Jo Mongtsella se näyttää väistyvän syrjään.

Seitsemänä vuonna suruajan päätyttyä (27-34:nteen ikävuoteensa) jatkoi Kungfutse opetustointaan, ja sellaisella menestyksellä, että se jo alkoi herättää yleisempää huomiota. Sillä v. 517 määräsi kuolinvuoteellaan eräs Lu-valtion arvokkaimpia henkilöitä, mahtavaan Mong-sukuun kuuluva ministeri Mong Hsï, poikansa seremoniamestariksi Kungfutsen. Tämä oppilas toi mukanaan Kungfutsen kouluun myöskin erään ylhäisen sukulaisensa. Näiden oppilaidensa kautta Kungfutse pääsi hallitushuoneiden yhteyteen. Lu-valtion prinssi Diao lähetti hänet toisen oppilaan seuraamana (v. 517) yleisvaltakunnan pääkaupunkiin. Paikan silloinen nimi oli Lō l', myöskin Lō Jang (Lō on Keltaisen virran sivuhaaran nimi). Nyt on tämän kaupungin nimi Hō Nan, 'Virran eteläpuolella oleva alue', samannimisessä maakunnassa. Sinne vie rautatie maakunnan nykyisestä pääkaupungista K'ai Fung Fu:sta, pohjoisesta etelään kulkevan radan poikki.

Lo Jang:issa oli Kungfutsella tilaisuus tutkia kuninkaallista kirjastoa, muistomerkkejä ja musiikkia. Sataisvuotiset kuninkaalliset rakennukset, vastaanottosalit ja esi-isien temppeli olivat hänen tarkastettavissaan; samoin paikka, missä uhreja toimitettiin Taivaalle ja Maalle. Täällä hän tapasi myöskin taolaisuuden perustajan Laotsen, joka oli kuninkaallisen arkiston hoitajana hovissa. Kun Kungfutse tahtoi tältä saada lisää tietoja vanhojen viisaiden elämästä ja tavoista, syntyi siitä seuraava keskustelu.

Laotse sanoi: "Ihmiset, joista te puhutte ovat jo luineen päivineen mädänneet. Olen kuullut, että viisas kauppias kätkee aarteensa ja hän näyttää syrjäisestä katsoen köyhältä mieheltä. Samoin myöskin todellinen jalosukuinen osoittautuu ulkonaisessa elämässään yksinkertaiseksi, vaikka hän kätkeekin kalleimmat hyveet. Luopukaa, hyvä herra, korkealle kurkottavasta mielestänne ja monenlaisista harrastuksistanne, ulkonaisesta puuhailustanne ja suurista suunnitelmistanne! Tämä kaikki on hyödytöntä teille. Muuta sanomista ei minulla ole teille."

Kurigfutse jatkoi juttua ja, kunnioituksesta vanhusta kohtaan, kääntyi oppilaidensa puoleen ja sanoi: "Linnuista tiedän, että ne voivat lentää, kaloista tiedän, että ne voivat uida, nelijalkaisista tiedän, että ne voivat juosta. Juoksevaiset voidaan kietoa verkkoihin, uivia voidaan onkia ylös ja lentäviä voidaan ampua alas. Mutta mitä tulee Lohikäärmeeseen, niin en voi käsittää, miten se tuulessa ja pilvissä ratsastaen nousee taivaaseen. Olen tavannut tänään Laotsen. Eikö hän ole Lohikäärmeen kaltainen?"

Kauan ei Kungfutse viipynyt valtakunnan pääkaupungissa; jo samana vuonna hän palasi kotivaltioonsa. Pian sen jälkeen syntyi täällä sisäisiä rauhattomuuksia. Ministerit riitaantuivat hallitsijan kanssa niin pahasti, että hallitsijan täytyi paeta Ts'i-nimiseen naapurivaltioon suojaa hakemaan. Kungfutse meni sinne myöskin oppilaineen, ja hänen onnistui saada siellä vaikutusvaltaa ruhtinas King:iin. Matkalta Ts'i-valtioon kerrotaan seuraava tapaus.

Kungfutse lähestyy oppilaineen lähistössä olevaa T'ai Šan ("Suurvuori") nimistä vuorta. Vanhassa Kiinassa oli tämä Šan Tung:in niemimaan korkein kukkula se vuori jonka kaikki tunsivat. Kungfutse tapaa erään naisen katkerasti itkemässä tiepuolessa haudan luona. Lähetettyään jonkun oppilaistaan kysymään syytä hänen suruunsa, Kungfutse saa kuulla, että vaimon appi, mies ja äskettäin hänen poikansa ovat kaikki kuolleet tiikerin kynsiin. Kun vaimolta kysyttiin, miksi hän yhä sitten asuu täällä, vastasi hän, että maan hallitus täällä oli hyvä. "Muistakaa, lapseni", sanoi siihen Kungfutse seuraajilleen, "että huono hallitus on pahempi kuin tiikeri".

Aluksi ruhtinas King suosi Kungfutsea, mutta myöntyi pian hoviväkensä vastustukseen, joka asettui ivaavalle kannalle Kungfutseen nähden. "Minä olen jo liian vanha, enkä voi häntä käyttää", kerrotaan ruhtinaan lausuneen. Niin saa Kungfutse palata kaksivuotisen, jotenkin hyödyttömän yrityksen jälkeen Ts'i-valtiosta takaisin kotivaltioonsa.

Täällä olot ovat yhä ennallaan. Ruhtinas on pakosalla, eikä Kungfutsella siis ole mitään mahdollisuutta ottaa osaa hallitustoimiin. Sitä kokonaisemmin hän antautuu opetustoimeensa. Kokonaista neljätoista vuotta (515-501) hän yksinomaan opettaa nyt yhä lisääntyvää joukkoa korkeakoulussaan, aina viisikymmenvuotiaaksi saakka. Tässä työssä selviää hänelle vähitellen kokemuksesta, mikä osa tuossa runsaassa historiallisessa ja antiikkisessa aineistossa on kasvatuksellisesti tärkeää, ja sen mukaan syntyvät sitten nuo Kiinan klassilliset kirjat, opiskelijain kurssikirjat, joita on käytetty tutkintovaatimuksina virallisissa opinnoissa näihin päiviin saakka.

Kun ruhtinas Ting tulee v. 501 Lu-valtion hallitusistuimelle, voi jälleen olla puhetta Kungfutsen käyttämisestä valtion palveluksessa. Tänä vuonna annetaan hänelle ensin Džung Tu-nimisen kaupungin päällikön toimi. Hänen hallituskautenaan tapahtuu kansan elämässä ja tavoissa huomattava muutos parempaan päin. Sen johdosta annetaan Kungfutselle pian yhä korkeampia toimia, ensin yleisten töiden ylivalvojan asema, sitten määrätään hänet rikosasiain ministeriksi. Varsinkin viimemainitussa tehtävässään hän on tullut kuuluisaksi. Myöskin kahdelle hänen oppilaistaan annetaan tärkeitä toimia, ja näiden avulla hän saa aikaan täydellisen muutoksen kotivaltionsa oloissa. Seuraava esimerkki voi valaista hänen menettelytapojaan.

Eräs isä tahtoi syyttää oikeudessa poikaansa. Ottamatta asiaa esille panee Kungfutse kumpaisenkin vankeuteen kolmeksi kuukaudeksi. Kun joku ministereistä huomauttaa, ettei tämä teko ole sopusoinnussa Kungfutsen opetusten kanssa, vastaa hän siihen: "Kun ylhäisemmät eivät itse täytä velvollisuuksiaan ja kuitenkin ryhtyvät rankaisemaan alamaisiaan, ei se ole oikeudenmukaista. Tämä isä ei ole opettanut pojalleen vanhempainkunnioituksen tärkeyttä. Jos nyt ottaisi huomioon hänen syytöksensä, joutuisi rankaisemaan viatonta." Kungfutse antoi sitten noutaa asianomaiset vankilasta ja lähetti heidät nöyrtyneinä pois kotiansa, evästäen neuvoilla ja nuhteilla. — Suureen Oppiin on otettu seuraava Kungfutsen lause: "Tuomarin tehtävissä minä olen kuin muutkin. Se mikä on tarpeellista, on riita-asiain tekeminen tarpeettomiksi." Ja hänen oppilaansa Tsengtse lisää siihen: "Verukkeita ei ole otettava varteen. Suuren kammon saa kansa silloin. Tämä on alun älyämistä, juurien juontamista, lähteen löytämistä." Tästä syiden ja seurausten keskinäisestä yhteydestä sanoo Kungfutse Suuressa Opissaan: "Esineillä on juuret ja latvat; asioilla on alku ja loppu. Joka käsittää johtolangan, hän on tielle tulemassa."

Suuremmissa tehtävissä oli Kungfutsella myös kykyä ja keinoja. Lu-valtiossa oli kolme suurta sukua, jotka lakkaamatta tuottivat epäjärjestystä, uhmaten itse ruhtinaitakin. Kungfutse mursi näiden vallan ja antoi hävittää kolmen heidän asumansa kaupungin muurit, jotteivät he voisi käyttää niitä linnoituksinaan. Tämäntapaisilla toimenpiteillään sai valtiomiehemme rauhan ja järjestyksen maahan, jopa siinä määrin, että naapurivallat jo alkoivat peljätä Lu-valtion nopeaa nousua. Varsinkin Ts'i-vaition ruhtinas, Kungfutsea kadehtivine ministereineen, koetti keksiä keinoja reformaattorimme toiminnan lamauttamiseksi. Heille häämöttääkin oivallinen keino. Lu-valtion ruhtinaan huomio ja voimat on johdettava toisaalle.

Ts'i-valtion ruhtinas King lähettää siis naapurilleen Lu-valtion Ting-ruhtinaalle muka ystävyyden osoitukseksi harvinaisen lahjan: 120 hyvää hevosta ja 80 kaunista tanssijatarta. Näiden piti viedä ruhtinaan huomio pois hallitushuolista. Kungfutse kehoitti ruhtinasta kieltäytymään vastaanottamasta moisia lahjoja, mutta tämä ei kuullut varoituksen sanaa, vaan lankesi viritettyyn paulaan. Raskaalla mielellä täytyy isänmaanystävämme pyytää eroa toimestaan. Hän tekee sen kuitenkin sillä tavoin, että ruhtinas voi vielä pidättää hänet jos tahtoo, mutta sitä tämä ei tee, koska hän nykyisine harrastuksineen ei enää tarvitse Kungfutsea.

Oltuaan neljä vuotta (501-497) menestyksellisesti julkisessa toiminnassa kotivaltiossaan Kungfutse jättää valtiomiesuran, ottamatta siihen enää koskaan suoranaisesti osaa.

Nyt alkaa pitkä vaelluselämä eri valtioissa. Kolmetoista vuotta (496-483) kiertää hän maita mantereita opettaen oppilaitaan ja koettaen, vaikka useimmiten turhaan, ojentaa eri valtioiden ministereitä ja ruhtinaita. Maa oli yhtenä kiistakenttänä, sotia käytiin ja saalista jaettiin. Kuka olisi tahtonut ja joutanut kuuntelemaan uudistusintoilijan itsensäkieltämystä vaativia puheita! Tuon tuostakin opettajamme saa kokea pahoinpitelyä, salahankkeita punotaan häntä vastaan, ja alituisella vaeltelemisellaan hän saattaa itsensä rutiköyhäksi.

Jossakin paikassa viivähtää kuljeksiva opettajamme vähän kauemmin, kuten esim. Uei-valtiossa, jonne hän kotivaltiosta lähdettyään ensin meni. Joskus otetaan hänet vastaan oikein ruhtinaallisesti, usein hän saa antaa neuvojaan hallitsijoille pyynnöstäkin, mutta minnekään ei opettajamme asetu vakinaisesti asumaan, eikä ota vastaan valtionvirkoja. Sangen toivottomalta ja yksinäiseltä olisi elämä hänelle näyttäytynyt, ellei hänen kintereillään olisi lakkaamatta seurannut ihaileva nuorisoparvi, jonka opettamisessa hän löysi varmaan suurimman tyydytyksensä, kuten Mongtsekin myöhemmin.

Kun Kungfutse lähti Uei-valtiosta, tapahtui eräs seikka, jolla olisi voinut olla mitä tuhoisimmat seuraukset. Kulkiessaan Kuang-nimisen hallituspiirin läpi, hyökättiin yhtäkkiä hänen kimppuunsa ja hänet heitettiin suoraa päätä vankeuteen. Sattui niin omituisesti, että hän ulkonäkönsä puolesta muistutti erästä Jang Hu-nimistä Lu-valtion virkamiestä, joka oli herättänyt suurta vastenmielisyyttä itseään kohtaan Kuang-piirin väestössä. Se tahdottiin nyt hänelle kostaa. Asia tuli yhä pahemmaksi senvuoksi, että Kungfutsen käyttämissä vaunuissa sattui olemaan ohjaajana eräs hänen oppilaansa, joka aikaisemmin oli ollut tekemisissä Jang Hu:n kanssa. Oltuaan viisi päivää vankeudessa Kungfutse pääsi vihdoin vapaaksi, kun oli päästy selville siitä, ettei hän ollutkaan se, jona häntä pidettiin. Eräässä klassillisessa teoksessa, nimeltään Kungfutsen Keskustelut on viitattu tähän tapaukseen. Siitä voimme huomata, kuinka varma Kungfutse oli tehtävästään ja tarkoitustensa vilpittömyydestä. Näin hän puhuu.

"Eikö U Uang:in kuoleman jälkeen totuutta oltu uskottu minulle? Jos Taivas olisi tahtonut totuuden häviämään, silloin minä, kohta kuoleva, en olisi joutunut tällaiseksi totuuden edustajaksi. Koska Taivas ei salli totuuden häviävän, mitä silloin Kuang-piirin kansa voi minulle tehdä?"

Olisi luullut Kungfutsen mielen masentuvan, kun hän ei tavannut totuudelle avointa mieltä siellä, missä sitä toivoi olevan, vaan sai turhaan tarjota apuaan, olla kuin 'kotoaan karkoitettu koira', niinkuin hän sanoo. Häntä kehoitetaan nimenomaan luopumaan toivottomasta maailmanparantamisyrityksestään. Mutta Kungfutse pysyy lujana vakaumuksessaan, yhä etsien tilaisuuksia apunsa antamiseen, sillä hän uskoi varmasti, että hänen tehtävänsä oli annettu hänelle ylhäältä, ja hän tahtoi täyttää tämän tehtävänsä.

Monet, jotka olivat toivoneet isänmaalleen parempia päiviä, olivat pettyneinä ja epätoivoisina painuneet erämaiden yksinäisyyteen. Kun Kungfutse oppilaineen kerran tahtoi matkallaan kahlata jonkin joen yli, niin hän tapasi sopivaa ylimencpaikkaa etsiessään erään tällaisen maailmasta eronneen yksineläjän. Kun erakko huomasi, että se oli Kungfutse, kieltäytyi hän neuvomasta kahlauspaikkaa. Sen sijaan hän kääntyi erään Kungfutsen oppilaan puoleen kehottaen tätä luopumaan Kungfutsen turhasta yrityksestä.

"Sekasorto", lausui erakko, "leviää yli valtakunnan niinkuin kuohuva tulvavesi. Kuka voi kyetä sen vyöryä pysäyttämään? Eikö olisi parempi seurata niitä, jotka ovat eronneet kokonaan maailmasta, kuin toista, joka luopuu vain jostakin, mutta ei kaikesta?" Kun tämä oli kerrottu Kungfutselle, vastasi hän: "On mahdotonta seurustella lintujen ja petojen kanssa, ikäänkuin ne olisivat meidän kaltaisiamme. Ellen minä ole tekemisissä tämän kansan kanssa, mistä sitten etsin itselleni vaikutusalaa?" — Tässä tuntuu Kungfutsen järkevä todellisuudentajunta ja senmukainen sympaattinen sopeutuminen oleviin oloihin — huolimatta siitä millaisia ne ovat.

Vihdoin valtaa väsymys tämän aina niin toivorikkaan profeettamme. Hänen etevin oppilaansa, Jen Huei, oikea Johannes-sielu, kuolee nuorena, odottamatta, korvaamattomaksi vahingoksi Kungfutselle. Tällä välin eräs Kungfutsen entisistä oppilaista, Jen Y, on päässyt Lu-valtiossa korkeaan virkaan, ja hän valmistaa opettajalleen tilaisuutta päästä vielä kerran käytännössä toteuttamaan aatteitaan. Ruhtinas —edellisen Ting:in poika — tarjookin kuuluisalle maamiehelleen kunniakasta virka-asemaa, mutta Kungfutse ei enää iäkkäänä ja murtuneena miehenä tahdo ottaa sitä vastaan.

Viisi vuotta 483-478 Kungfutse vielä elää kotivaltiossaan, toimien etupäässä kirjallisissa tehtävissä. Hän on suuren kunnioittavan huomion esineenä, vaikka elääkin yksityishenkilönä. Nyt hän vasta saa lopullisesti järjestetyksi Historiakirjan ja Laulujenkirjan tekstit. Hän kirjoittaa edelliseen esipuheen, ja sitäpaitsi lyhyen itsenäisen kuvauksen kotivaltionsa oloista, nimellä Kevättä ja Syksyä. Viimeisinä aikoinaan hän on erikoisesti mieltynyt aineistoon, josta myöhemmin on koottu Ennekirja. Hän valittaa, ettei hän ole tähän alaan ehtinyt täysin perehtyä ja sanoo, että jos hänellä olisi riittävästi siihen tilaisuutta, niin hän voisi toivoa välttävänsä suurimmat virheet vaelluksessaan.

Seitsenkymmenvuotiaana Kungfutse alkaa huomata että hänen loppunsa lähenee. Hänen ainoa poikansa Li kuolee ja kaksi vuotta myöhemmin hänen toinen lupaava oppilaansa Tzï Lu, eikä kulu montakaan kuukautta ennenkuin opettaja itse saa laskeutua viimeiselle vuoteelle. Hän aavistaa lopun olevan lähellä ja käy sitä kohti kylmällä alistuvaisuudella. "Eräänä varhaisena aamuna", niin kertoo Seremoniakirja, "astui Kungfutse vaivaloisin askelin, kädet selän takana sauvaansa vetäen, oven ulkopuolelle ja hyräili:

    "T'ai Šan drï tui hu,
    Liang Mu drï hui hu,
    Drï Ren drï uei hu!

    "Suurvuori vaipuu,
    suurhonka kaatuu,
    viisaanne maatuu!

"Sitten meni hän takaisin sisälle ja istuutui ovea vastapäätä. Hänen oppilaansa Tzï Kung oli kuullut hänen viimeisen virtensä ja lausui sen johdosta: 'Jos Suurvuori vaipuu, kenen puoleen minä sitten silmäni nostan? Jos kurkihirsi katkeaa ja viisas menee manalle, kenen minä sitten saan esikuvakseni? Minä pelkään, että Mestari tulee sairaaksi.' Näin sanoen hän kiiruhti sisälle. Silloin sanoi Mestari: 'Tz'ï_ (Tzï Kung_), miksi tulet niin myöhään? Hsia-suvun (2205-1766 e.Kr.) hallitsijat antoivat kantaa kuolleensa itäisiä portaita myöten (niinkuin isäntä, ottaessaan vieraita vastaan); Šang (In)-suvun (1766-1122) aikana kannettiin vainaja molempien pylväsrivien läpi, joten sitä kohdeltiin samalla kertaa isäntänä ja vieraana; Džou-suvun (1122-255) hallitessa kannetaan kuollut läntisiä portaita myöten, joten sitä kohdellaan niinkuin vierasta. Minä polveudun In-suvusta. Näin viime yönä unta, että minä istuin pylväsrivien keskellä kuolleiden uhri edessäni. Valtakunnassa ei löydy yhtään ymmärtäväistä ruhtinasta; kuka tahtoisi minussa nähdä opettajansa? Pelkään, että kuolema lähestyy.' Sitten hän asettui vuoteeseen, oli sairaana seitsemän päivää ja erosi täältä."

Surullinen mahtoi olla suuren opettajan kuolema. Mieli oli masentunut monien pettymysten takia, kun maan johtavat miehet eivät tahtoneet hänessä nähdä opettajaansa, niinkuin hän itse valittaa. Suru täytti hänen sydämensä isänmaansa onnettomien olojen vuoksi, surua lisäsi hänen parhaimpien oppilaidensa ja poikansa kuolema. Ei mitään hän tiedä haudantakaisesta tulevaisuudestaan, ei edes hänen työnsä ja maineensa säilyminen tulevien sukupolvien hyväksi voi hänen masentunutta mieltään virkistää. Jonkun oppilaansa hänelle toimittamasta uhrikupista hän uneksii kuolinvuoteellaan. Se on parasta mitä hän tietää lohdutuksekseen kuolemaan mennessään.

Kungfutsen oppilaat hautasivat Mestarin suurella juhlallisuudella ja surivat häntä niinkuin isää. He rakensivat tilapäisiä majoja haudan läheisyyteen ja viettivät kolmivuotisen suruajan niissä, kuitenkaan pukeutumatta surupukuun. Kolmas Kungfutsen lähimmistä oppilaista, Tzï Kung, toimi juhlamenojen ohjaajana suruajan kuluessa. Kun sitten kolmen vuoden kuluttua oppilaat hajautuivat ja jättivät jäähyväiset toisilleen ja Tzï Kungille, niin tässä jäähyväistilaisuudessa itkivät ja valittivat mestarin oppilaat, Mongtsen tiedonannon mukaan, niin paljon, että heidän äänensä sortuivat. Heidän mentyään rakensi Tzï Kung pienen tuvan haudan viereen ja asui siinä vielä toiset kolme vuotta.

3. KUNGFUTSEN LUONTEENPIIRTEITÄ JA ARVOSTELUA.

Eräs kapinoitsija Dži Kang kysyi Kungfutselta hallitusperiaatteita. Kungfutse vastasi: "Hallitseminen merkitsee järjestämistä, oikeaan ojentamista. Jos te ohjaatte kansaa oikeudella, kuka uskaltaa silloin menetellä kierosti?" Dži Kang huomautti rosvojen suurta lukumäärää ja kysyi miten niiden suhteen on meneteltävä. Kungfutse vastasi: "Jos Te itse ette olisi ahne, niin he eivät varastaisi, vaikka heitä siihen palkinnoilla rohkaistaisiin." Dži Kang uteli edelleen: "Mitä opettaja sanoo siihen, että häiriöitten synnyttäjä surmataan toisten hyvinvoinnin vuoksi?" Kungfutse vastasi: "Minkätähden pitäisi kuolemanrangaistusta ensinkään käyttää? Olkoon Teidän halunne järkähtämättömästi siihen, mikä on hyvää, ja kansasta tulee hyvä. Ylempien ja alempien suhde on niinkuin tuulen ja kasvavan ruohon. Ruoho taipuu siihen suuntaan, mihin tuuli käy."

Kerran[17] Kungfutse näki metsästäjän järjestelevän pyydystämiään eläviä lintuja eri häkkeihin. Havaintojensa tuloksena hän lausuu metsänkävijälle: "En näe täällä ensinkään vanhempia lintuja; mihin ne on pantu?"

"Vanhat linnut ovat liian varovaisia", vastasi mies. "Niitä ei voi saada käsiinsä. Ne pitävät silmänsä auki, ja kun ne maalla liikkuessaan näkevät verkon tai häkin, eivät ne mene sitä lähellekään, vaan livistävät tiehensä, palaamatta jälleen. Nuoremmat linnut, mitkä ovat niiden seurassa, pelastavat samoin nahkansa. Ainoastaan ne nuorista linnuista, jotka erkanevat eri joukkueeksi ja kulkevat huolettomina teitään, tulevat minun ansoihini. Jos minä joskus onnistun saamaan vanhemman linnun, niin johtuu se siitä, että se on liikkunut nuorten mukana."

"Kuulitte mitä hän sanoi", huomautti Kungfutse, kääntyen oppilaidensa puoleen. "Tämän erämiehen kokemuksista voi saada hyvän opetuksen. Nuoremmat linnut pelastuvat pyydyksestä vain siten, että ne ovat vanhojen lintujen seurassa, ja vanhat taas joutuvat satimeen, kun ne seuraavat nuoria. Niin se on ihmismaailmassakin. Kohtuuton itsetietoisuus, varomaton rohkeus, edeltänäkemyksen puute ja huolimaton vaarinotto ovat pääasiallisimmat syyt, minkätähden nuoret joutuvat harhaan. Pienten saavutustensa sokaisemina he luulevat tietävänsä kaikki, silloin kun tuskin vielä ovat alkeita oppineet. Kun tuskin ovat montakaan siveellistä askelta ottaneet, niin he jo luulevat olevansa todellisen viisauden kukkuloilla. Itsepetoksen valtaamina he eivät epäile mitään, eivät arvioi mitään, eivät tarkkaa mitään. Muitta mutkitta he ryhtyvät toimiin, kysymättä neuvoa iäkkäämmiltä ja kokeneilta, ja, varmoina seuraten omia mielitekojaan, he joutuvat ensimmäiseen paulaan, mikä on viritetty heidän eteensä. Jos näette vanhemman henkilön, joka on saanut niin huonon opetuksen, että liittoutuu nuorten kanssa heidän hullutuksiinsa, ajattelee ja toimii heidän tavallaan, niin olkaa varmat, että hän on harhateillä ja joutuu pulaan. Älkää unohtako tämän lintujen pyydystäjän antamaa opetusta."

Kun Kungfutse oli päättänyt kirjallisen toimintansa — kerrotaan —, niin hän kokosi ystävänsä ja oppilaansa, ja vakuutti heille juhlallisesti, että hän oli toimittanut tehtävänsä tietoisena siitä, että hän kaikessa palveli Taivaan tarkoitusperiä. Sitten hän vei ystävänsä lähistössä olevalle uhrivuorelle. Täällä hän rakensi alttarin, pani toimittamansa kirjat sen päälle ja, kääntyen pohjoiseen päin, laskeutui polvilleen ja kiitti Taivasta, joka oli suonut hänelle voimia ja tilaisuutta saattaa päätökseen tämän vaivalloisen tehtävän. Hän rukoili samalla, että tämän hänen sydäntään niin lähellä olevan työn hyöty tulisi runsaasti hänen kansansa hyväksi. Kiinalaiset taiteilijat esittävät Kungfutsen rukousasennossa siten, että vahva valosoihtu lankeaa taivaalta hänen kirjojensa päälle. Hänen oppilaansa ovat kunnioittavassa asennossa hänen ympärillään. Tätä juhlallista toimitusta varten Kungfutse valmisti itseään hiljaisuudessa mietiskellen, paastoten ja rukoillen.

Tämäntapaisia, vähemmän luotettavia, kirjoitettuja ja suullisia kertomuksia on Kungfutsesta paljon. Nämä legendat ovat syntyneet vasta myöhempäin aikojen kuluessa, mutta niillä on useimmiten joku todellinen tapahtuma pohjanaan. Kiinan vanhin historioitsija, Szi-Ma Ts'ien, mainitsee esimerkiksi hyvin lyhyesti, että Kungfutse sai Hsiang T'o-nimiseltä lapselta opetusaineistoa. Mutta tästä tapauksesta on aikojen kuluessa kasvanut pitkä kertomus, jossa jo heti ensi kuulemalta voidaan huomata Kungfutselle vieraita piirteitä ja seitsenvuotiaalle mahdottomia puheita.[18] Kungfutsen suvulla on erikoinen kokoelma tämäntapaisia kotoisia kaskuja. Sen nimi on Džā Y, 'Perhepiirin Perimätietoja'.

Käännymme näistä apokryyfisistä esityksistä jälleen todellisuuspohjalle. Enimmän ja varmimpia tietoja Kungfutsen elämästä saamme noista hänen nimeään kantavista kanoonisista kirjoista. Tärkein näistä Kungfutsen elämän valaisemiseksi on Luen Y, 'Kungfutsen Keskustelut', jonka Mestarin oppilaat ovat yhteisesti koonneet. Saakoon tässä sijansa katkelma sen kymmenennestä luvusta.

"Kotiseudullaan näytti Kungtse (Kungfutse) yksinkertaiselta ja ikäänkuin puhumaankykenemättömältä. Esi-isien temppelissä ja hovissa hän puheli tottuneesti, mutta aina varovasti. Ollessaan hoveissa hän puheli alempien arvohenkilöitten kanssa suoraan ja vapaasti, ylempien kanssa avonaisesti ja arvokkaasti. Ruhtinaan läsnäollessa hän liikkui lyhyin askelin ja käyttäytyi kaikin tavoin erittäin kunnioittavasti.

"Kun ruhtinas kutsui häntä ottamaan jotakin vierasta vastaan, muuttui hän peräti juhlalliseksi; hänen jalkansa liikkuivat hyvin hitaasti, ikäänkuin estellen kutsua noudattamasta. Sitten hän kumarsi läsnäoleville arvohenkilöille oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin anteeksi pyytäen, järjesteli pukuaan edestä ja takaa, ja riensi sitten kuin siivillä, ei kuitenkaan rynnäten, vaan arvokkaasti ja luontevasti. Kun vieras oli lähtenyt pois, ei hän unohtanut tehdä siitä ilmoitusta ruhtinaalle, sanoen: 'Ruhtinas on vapaa hänestä'.

"Kun hän astui palatsin portista sisään, kumarsi hän vartaloaan, ikäänkuin hän ei olisi ollut kyllin arvokas siitä läpi käymään. Sisään tultua ei hän koskaan asettunut ovensuuhun, eikä milloinkaan astunut kynnykselle.

"Kun hän lähti tapaamaan kuningasta, muuttui hänen muotonsa juhlalliseksi, hänen jalkansa liikkuivat hitaasti, melkein vavisten, ja näytti siltä, kuin hänen olisi ollut mahdoton puhua muuten kuin hiljaa kuiskaten. Kun hän sitten asteli valtaistuinsaliin johtavia portaita, kannatti hän viittaansa käsillään, kulki kumartuneessa asennossa ja hengitystään pidätellen — näytti siltä kuin hän olisi pelännyt hengittää.

"Niinpiankuin hän audienssista palatessaan oli laskeutunut yhden askeleen portaita alaspäin, hengitti hän helpotuksesta ja otti vapaamman ilmeen. Kun viimeinen porras oli jäänyt taakse, kiirehti hän eteenpäin niinkuin siivillä, keveästi ja luontevasti, ja asettui sitten paikalleen hoviväen keskuuteen, kaikkea kunnioitusta ja huomaavaisuutta osoittaen.

"Kun hän kantoi kaksin käsin kuninkaallista valtikkaa, oli hän kumartuneessa asennossa, ikäänkuin se olisi ollut liian painava hänelle. Hän ei nostanut sitä korkeammalle kuin otsan tasolle, niinkuin käsiä tervehtiessä pidetään, eikä laskenut alemmaksi kuin leuan kohdalle, ikäänkuin tahtoen jotakin kunnioittaen tarjota. Hänen ilmeensä osoitti pelkkää huolta ja huomaavaisuutta, niinkuin taistelukentällä, ja hän käveli lyhyin, kevein askelin, niinkuin heikolla jäällä.

"Kun hän esiintyi jonkun valtion lähettinä toisessa hovissa, käyttäytyi hän suurella juhlallisuudella. Ottaessaan tällaisella matkallaan yksityishenkilönä vieraita vastaan hän oli ystävällinen ja miellyttävä."

Kungfutse oli kaiken ikänsä osoittanut erikoista harrastusta etiketti- ja seremoniakysymyksiin. Hän oli suurella huolella tutkinut kaiken, mitä vanhoista kätköistä käsiinsä sai. Ylläoleva on hänen oppilaidensa tarkkojen havaintojen perustuksella muistoon merkitty. Kun se, ja paljon muuta samankaltaista, on sisällytetty virallisiin tutkintovaatimuksiin, ja kun Kungfutse muutenkin on kaikessa tullut koko kansan esikuvaksi, niin ei ole ihmeteltävää, että kiinalaiset ovat kohteliaisuudestaan maailmankuuluja. Kungfutse ei ole opettanut kansalleen vain valtio- ja siveysoppia, vaan hän on myöskin jättänyt hienosti sivistyneen erinomaisen täydelliset käyttäytymisohjeet jälkimaailmalle. Edellisestä muistamme myös, että Kungfutse oli käytöstapojen ohjaajana ruhtinaallisten nuorukaisten kasvatuksessa.

Jos kulttuuri merkitsee ulkonaisen puolen hiomista ja kaunista käytöstä, niin silloin kiinalaiset ovat maailman sivistynein kansa. Ei vain ruhtinaiden hoveissa ja ylhäisten piireissä kiinnitetä etikettiin erikoista huomiota, vaan kaikkien kansankerrosten keskuudessa on asia yhtä tärkeä. Kiinalaiselle oppineelle ovat kauniit käytöstavat olennaisena osana hänen opinnoissaan, paljon enemmän kuin gentlemanni-ihanne englantilaisen nuorukaisen kasvatuksessa. Vielä tänä päivänä voi hänen nähdä hidastelevan, vapisevan ja 'lentävän', niinkuin Kungfutse aikoinaan.

Kohteliaisuustapoja ei ole käsitettävä ulkonaiseksi ja sovinnaiseksi turhamaisuudeksi, vaan sydämen sivistyksen kuvastimeksi. Se näkyy Suuresta Opistakin. Kiinalaisen kannalta on täysin oikeutettua, että he ovat pitäneet länsimaalaisia barbaareina ja karkoittaneet heidät usein pois maastaan. Suorastaan sotia on syntynyt Europan valtojen kanssa tämän asian vuoksi.

'Kungfutsen Keskusteluissa' puhutaan seikkaperäisesti Mestarin puvuista ja ruuistakin. Me saamme tietää, että hän oli hyvin tarkka näiden suhteen. Hän käytti yöpukua; hänellä oli eri tilaisuuksissa erilaisia juhlapukuja; talvella hän käytti hienoja turkiksia. Ruokansa suhteen hän oli vaativainen. Pöydässä ja vuoteessa hän ei puhellut. Kun hänen aikanaan Kiinassa istuttiin matolla maaperässä, vaati hän aina, että maton tuli olla puhdas. Aterioidessaan hän asetti aina ensin osan ruokaa syrjään läsnäoleville hengille.

Meidän ei tarvitse paljon verrata Kungfutsea Kristukseen huomataksemme suuren eroavaisuuden. Toinen on maasta ja puhuu maan kannalta, eikä sano tietävänsä mitään ylimaallisista. Toinen on itse Herra taivaasta, Isän lähettämä hänen rakkautensa tulkki ihmiskunnalle. Toinen on lain saarnaaja, toinen evankeliumin julistaja. Toisen apu on ihmisessä itsessään ja hänen muka hyvässä luonnossaan ja muiden jalojen esikuvassa. Toinen tuo personallisen Jumalan iäisyysvoimat mieskohtaiseen kosketukseen syntisen kanssa.

Mutta sellaisenaankin on Kungfutse kunnioitettava personallisuus, epäilemättä ihmiskunnan jaloimpia ulkopuolella kristinuskon vaikutuspiirin. Hänen suuri vilpittömyytensä, palava intonsa ja syvä vakaumuksensa tekevät yhä vielä vaikutuksensa jokaiseen, joka häneen lähemmin tutustuu.

Sen sijaan toivomme häneltä turhaan suuria omaperäisiä aatteita, vielä vähemmän yhtenäisiä ajatusrakennelmia, systeemejä. Paras hänen saavutuksensa tällä alalla on Suuren Opin lyhyt teksti. Hän on kyllin totuudellinen tunnustaakseen itsekin, että Taivaan hänelle antama suuri tehtävä ei ole minkään uuden esittämistä, vaan vanhan hyvän eloonherättämistä, ei jumalallisia ilmoituksia eikä sielun puhdistuskeinoja. Hänen voimakas huutonsa on: Sinun pitää! Sinun pitää kehittää omasta itsestäsi, omasta hyvästä luonnostasi se järjellinen hyvä, jonka jo vanhat ammoin tunsivat ja jonka seuraamisesta tulee siunausta itselle ja muille. Mutta Kungfutsella ei ole mitään selitystä siihen ikävään tosiasiaan, että meillä poloisilla ei ole aina halua eikä voimaa tähän hyvään. Sitähän sai Kungfutse niin runsaasti elämässään muiden taholta kokea. Vaikka hän kuinka elävästi olisi maalannut vanhat pyhät kuulijainsa silmäin eteen, ja vaikka hän omalla elämällään tahtoi antaa uuden esimerkin ympäristölleen, ei sittenkään tulos ollut odotuksen mukainen.