KUNNIAKYSYMYS
Tässä tarina kunnianarvoisesta valkoisesta kansalaisesta ja arvottomasta lutkasta:
Punaisten otettua vallan käsiinsä tekivät he muodon vuoksi siivoa siinäkin kaupungissa, joka on tarinamme näyttämönä. Sanoin "muodon vuoksi", sillä koko siivoaminen pysähtyi täällä, kuten muuallakin, siihen, että napattiin kiinni yksi ja toinen valkoinen vehkeilijä ja pantiin istumaan löysäin telkien taakse lihapatain ääreen, mutta muille ikäänkuin kumarrettiin: olkaa hyviä ja synnyttäkää epäjärjestystä selkämme takana.
Valkoinen kansalaisemme — arvoltaan kamreeri — oli aivan liian silmäänpistävä työväenvallan vihollinen, jotta häntä olisi voitu jättää vapaalle jalalle. Mutta tarvittiin kokonaista kolme työväenneuvoston kokousta, ennenkun katsottiin voitavan pidättää hänet. Loppujen lopuksi tapahtui kuitenkin eräänä päivänä sellainen ihme, että pari "punaista roistoa" astui kunnianarvoisen kamreerin salonkiin, pidätti hänet ja lähti viemään kohti "vankileiriä" — kohti kaupungintaloa, joka oli varustettu sähkövalolla ja kaikilla muilla nykyajan mukavuuksilla. Mutta ilkeä kaitselmus järjesti niin, että tiellä sattui tulemaan vastaan kokonainen komennuskunta venäläisiä sotilaita, jotka väittivät, että heilläkin oli jotakin selvitettävää kamreerin kanssa, ja vaativat punakaartilaisia luovuttamaan tämän heille.
Nämä selittämään, ettei heillä ole mitään valtuutta luovuttaa pidätettyä kenelle hyvänsä, mutta kun heitä oli vain kaksi kahtakymmentä vastaan, eivät he katsoneet olevansa velkapäitä panemaan henkeään alttiiksi pahimman vihamiehensä puolesta, vaan luovuttivat tämän mieluummin tullakseen myöhemmin väellä ja voimalla ottamaan hänet takaisin haltuunsa.
Ja niin lähtivät venäläiset vuorostaan raijaamaan poloista kamreeria herra ties minne.
Mutta taaskin tapahtui selkkaus: tuskin olivat venäläiset päässeet eroon punakaartilaisista, kun kulkuetta vastaan sattui tulemaan yksinäinen hameniekka — tarinamme arvoton päähenkilö, jolla hänelläkin näytti olevan jotakin tekemistä pidätetyn kanssa päättäen siitä, että hän, jonka venäläiset tietenkin varsin hyvin tunsivat, vaati näitä luovuttamaan vangin hänelle ilmoittaen kyllä tekevänsä tämän vaarattomaksi.
Ja kuinka ollakaan: pahanpäiväinen vaimoihminen puhui kokonaisen komppanian pyörryksiin. Venäläiset laskivat aseensa, ja niin joutui arvon kamreerimme arvottoman vastapelaajansa haltuun ja huomaan.
Tarinamme sankari ja sankaritar häipyivät jollekin sivukadulle, ja sille tielle "pidätetty" katosi aina siihen asti, kunnes valkoiset jälleen olivat herroina kaupungissa.
Kamreerin katoamisen jälkeen kyllä levisi huhu, kuinka "ryssät" olivat tämän ampuneet, ja varsinkin tämä hameniekka valtaaja lupasi vannoa vaikka sielunsa helvettiin siitä, että niin todella oli asianlaita. Mutta tämä kaikki oli vain hölypuhetta, sillä tuskin olivat valkoiset saaneet kaupungin haltuunsa, kun kamreerimmekin jo ilmestyi ilmi elävänä ja erinomaisen hyvinvoivana näyttämölle, kuten sanottu, eikä suinkaan esiintynyt muita valkoisia veltommin "palauttaessaan yhteiskuntajärjestystä ja kansalaisrauhaa" toimittamalla koirahaudoille työläisiä, jotka eivät olleet millään tavoin häirinneet enempää hänen kuin muidenkaan valkoisten rauhaa, vaan jotka saivat hengellään maksaa peräytyväin punajoukkojen mukana seuranneiden toveriensa aktiivisuuden.
Mitä taas sen jälkeen kelvottomaan ystävättäreemme tuli, joutui hän satojen muiden mukana nälkäleirille ja sieltä "oikeuteen". Häntä ei tosin syytetty, että olisi juuri ollut valmis kaatumaan punaisten asian puolesta, mutta painostettiin, että hän oli ollut suhteissa sekä punaisiin että "ryssiin". Olipa hänet m.m. nähty mitä tuttavallisemmin lähestyvän venäläistä komennuskuntaa sen viedessä "muudatta kaupungin arvohenkilöä ammuttavaksi".
Mitä siis enempiä todistuksia tarvittiin?
Mutta syytetty, joka oli elämässään tottunut seurustelemaan viisaampienkin kanssa ja sen takia kyllä osasi esiintyä, toi "oikeudessa" mitä tarmokkaimmin edes, että hän kyllä oli ollut suhteissa sekä juutalaisiin että kreekkilaisiin (kuten oikeuden jäsenetkin varsin hyvin tiesivät), mutta että nämä suhteet olivat olleet vain niitä ja näitä suhteita, joihin hän pyysi oikeutta suhtautumaan ymmärryksellä.
Ettei hän koskaan ollut vaatinut asiakkaitaan tunnustamaan valtiollista ohjelmaansa tai esittämään jäsenkorttiaan. Että hän oli aina elänyt ja vaikuttanut kaikkien puolueiden ulkopuolella — puolueettomalla alueella. Ja että jos hän jollakin tavoin oli puuttunut politiikkaan, niin oli se sinä ainoana kertana, minkä hän saattoi muistaa, tapahtunut valkoisten hyväksi, minkä muuten "eräs yleistä arvonantoa nauttiva valkoinen johtohenkilö" kyllä saattaisi todistaa, jos oikeus vaivautuisi kutsumaan tämän kuultavaksi.
Ja niin nimesi hän kamreerimme todistajakseen.
Nyt sai asia sekä sarvet että hännän: sosietee, valkoinen valioyleisö, tuli tavattoman uteliaaksi. Kamreerin ihmeellinen pelastus, jota selvittäessään hänen oli tarvinnut useamman kuin yhden kerran vääntää viiksiään keksiäkseen satumaisia tarinoita neuvokkuudestaan ja urheudestaan "livahtaessaan" venäläisten kynsistä, kutkutti valkoisten kansalaisten mieliä muutenkin, saatikka nyt, kun tapaukseen kiertyi vielä ilotyttökin.
— Saapa nähdä mitä kamreerilla on oikeudessa sanottavana, virkahti sosietee uteliaana.
Ymmärrettiin hyvin, että hänellä oli äärettömän suuri vaara komprometteerata itsensä, mutta juuri se seikka olikin perin hermoja kutkuttava.
Ja niin koitti vihdoin se suuri päivä, jolloin kunnianarvoisen valkoisen kansalaisen oli lausuttava painava sanansa arvottoman katutytön asiassa.
"Oikeus" ja valkoinen suuri yleisö oli huvitettu. Mutta kamreeri puolestaan ei lainkaan. Kutsuttuna "oikeuden" eteen hieroi hän avuttomana leukaansa eikä tuntenut mitään erikoista halua vilaista syytettyyn.
Kun oli käynyt selville, että todistaja nautti kansalaisluottamusta (mikä oli ilmeistä, sillä kaikki valkoisethan sitä nauttivat, olkoon heillä sitten nimenä Mannerheim, Sippola, Massinen tai mikä muu tahansa), kysyi tuomari, eikä ilman eräänlaista hyvätuulisuutta, tunsiko todistaja "kyseessäolevan joutonaisen".
Todistaja kääntämään hitaasti päätään syytettyä taikka oikeammin tämän takana olevaa seinää kohti. Uskomattoman nopeasti vilaistuaan tyttöön ikäänkuin johonkin tyhjään vastasi hän huomattavan pingoitetulla arvokkuudella:
— En ole ikinä nähnyt häntä enkä edes kuullut hänestä puhuttavan.
Kamreerimme näet oli kunniallinen aviomies ja lisäksi valkoinen, kuten sanottu, ja siis ehdottoman siveä ja nuhteeton. Kuinka hän olisi voinut olla missään kosketuksissa ilotyttöjen kanssa — oikeuden edessä. Oikeudessa puhutaan eri asioita, klubissa taas eri. Viftipöydässä sitä kyllä mielellään turistaan seikkailuista ulkopuolella pyhän valkokodin piiriä, mutta julkisessa paikassa — kuinka sellainen voisi pälkähtää kenenkään päähänkään?
— En tunne syytettyä, vakuutti kamreerimme vielä toistamiseen yhä leukaansa hieroen, mutta entistä vakuuttavammin — rauhoittuneempana.
"Oikeus" huokasi helpotuksesta. Sillä hyvätuulisuudestaan huolimatta oli se — pantuaan merkille todistajan ilmeisen levottomuuden — hetken pelännyt, että tämä ehkä alkaisi puhua typeryyksiä — äityisi kertomaan mitä mahdollisesti tiesi. Mutta eipäs — herran kiitos.
Todistaja ei siis tiennyt mitään, ja sai mennä.
Mutta juuri kun hän oli astumassa kynnyksen yli, helähti hänen takanaan mitä sydämenpohjaisin nauru. Syytetty antoi todistajan sillä ymmärtää, ettei hän ollut muuta odottanutkaan: tunsihan hän tuttavansa. Olihan hän siksi monta kertaa ollut tekemisissä tämän ja monen muun valkoisen isänmaanystävän kanssa, että tiesi mitä sorttia nämä olivat väkeä. Olipahan vain lystikseen pannut miehen valkosielun puntariin. — —
No niin. Oikeus ei suvainnut mitään lieventäviä asianhaaroja. Päinvastoin: tyttöhän oli syyttä suotta vain vaivannut oikeutta, ja niin tuomittiin kelvoton ystävättäremme niin ja niin monen vuoden kuritushuonerangaistukseen.
Kuinkas myös.
Mutta sosietee ei ollut oikein tyytyväinen kamreeriin. Sanoi tämän esiintyneen typerästi.
Eihän tämän nyt olisi tarvinnut mennä ottamaan valalleen, ettei hän lainkaan tuntenut syytettyä — herra jumala: kuka tässä nyt sitten ihan ilman virhiä on, hm —. Olisihan hän voinut rykäistä ja sanoa jotakin, että kenpä ei nyt häntä tuntisi tai jotain sinnepäin, joskaan ei sen enempää. Mutta niin jyrkkä, naurettava kieltäminen, se ei vaikuta oikein vakuuttavasti, varsinkin kun nyt jokainen ymmärsi, että se likka-pahuus se oli hänen henkensä pelastanut, joskaan ei ollut sanonut sitä edes oikeudessa. Vaikka toisakseen: mitäs siitä, kunhan tyttö vain sai tuomion.
Niin päätteli valkoinen valioyleisö, ja klubeissa piisasi pitkälle hauskuutta siitä, miten katutyttö oli tehnyt kamreerin vaarattomaksi.
HERRASVÄKI MENI SAAREEN
Herrasväki meni saareen, sun fralilalilei.
Taikka oikeastaan alkoi fralilalilei vasta sitten kun herrasväki oli päässyt mukaanotettujen virvokkeiden, konjakin ja samppanjan, makuun ja hajaantunut pitkin saarta hauskuttelemaan.
Suomen herraskaisilla olikin niihin aikoihin tavaton halu hauskutella: olihan päästy punaisesta painajaisesta noin vain ikään, ja voittoriemun täytyi päästä pursuamaan tavalla millä hyvänsä. Mutta naukut ja niitä seuraava muu ajanviete olivat poikaa myös sen vuoksi, että jossakin itsekurikin valkoisen sisimmässä — voisiko nyt sanoa: sydämen — sopukassa naputteli jokin rauhattomuuden toukka yötä ja päivää, että itsekunkin kädet tuntuivat niin omituisen tahmaisilta ja että itsekunkin korvissa särähteli alituiseen merkillisiä ääniä, jotka muistuttivat kuolonkiljahduksia. Hyvä siis saada naukku palan painikkeeksi, ja tätä painiketta olikin herran kiitos jäänyt yhden ja toisen valkoisen kellariin vahvanpuoleisesti, niin yleiseen kuin vakuutettiinkin, että punaiset olivat pistäneet kaiken parempiin suihin.
No, niin. Piti puhuamme herrasväestä saarella.
Nämä olivat todella oikeita herraskaisia, väärentämättömiä valkoisia, joiden kädet eivät olleet känsäin pilaamat eikä omatunto liikaherkkyyden, ja oli joukkoon päässyt vain kaksi vähemmän herraskaista, puhelinneiti ja pillerinpyörittäjä, indiviidejä; jotka aina ja kaikkialla häilyvät ikäänkuin herrasseuran hulpioina, niskat nöyrinä — ylöspäin, mutta nokka pystyssä — alaspäin: sekulia.
Ja sitten naukattiin ja sitten hajaannuttiin hauskuttelemaan pitkin saarta, niin että leiripaikalle jäi vain seurueen kasvannaiset; sentraalineiti ja farmaseutti. Molemmat olivat nousuhumalassa, mutta eivät silti erin halukkaita jatkamaan päivän ohjelmaa. Farmaseutti liiatenkin huokaili vain sitä raskaammin kuta useamman maljan kallisti, kunnes lopuksi äityi tykkänään, viskasi vimmaisena lasinsa rantakallioon ja vaipui yhtäkkiä pää käden varassa synkkänä tuijottamaan. Puhelinneiti aikansa kummasteltuaan pitkästyi, siirtyi lähemmäksi ja vihdoin tutkasi toverinsa apeuden syytä.
— Muuten vain ei haluta, vastasi toinen, minkä jälkeen loi tutkivan katseen vieressään olevaan sulottareen, kunnes muitta mutkitta sähähti:
— Sanonko ma?
Sulotar ymmärsi, että jokin piru oli merrassa ja kehotti toista keventämään sydäntään.
Tuskan hien kihotessa poloisen pillerinpyörittäjän otsalle ja häpeänpunan lehahtaessa hänen poskilleen ähkäsi hän:
— Veljeni ja isäni on valkoisten vankina.
— No, entäs sitten? Niin minunkin veljeni ja sisareni, vakuutti ystävättärensä.
Farmaseutin mieli keveni huomattavasti: oli siis seurassa muitakin kuin hän, jonka asiat olivat yhtä huonot. Alkoivat sen takia luottavasti turista. Teki oikein hyvää saada rauhassa rupatella arasta asiasta — muu seurue oli tietenkin kadonnut turvallisen välimatkan päähän viidakon varjoon. Ja kuinka ollakaan: farmaseutti lämpeni, kohtalotoverin enemmän tai vähemmän vilpitön osanotto lievitti, ja niin heräsi hänessä yhtäkkiä miehuudenpuuska.
— Mitäs jos yrittäisi tehdä jotakin heidän hyväkseen? Ovathan he joka tapauksessa minun omaisiani.
— Miksikäs ei, yllytti neitonen. Onhan meillä tässä vaikutusvaltaisia tuttavia: suosituksia heiltä, ja kaikki käy kuin tanssi.
— Piru, sähähti pillerinpyörittäjä, sanokoot mitä hyvänsä, mutta jotakin minun täytyy tehdä.
Ja tähän ennättivät nämä herrasväen hännänhuiput päästä muun seurueen saapuessa virkistysmatkaltaan ja koko joukkueen hankkiutuessa lähtemään saarelta, sun fralilalilei.
* * * * *
Tuumasta toimeen: farmaseutti matkusti ensin Helsinkiin, missä veljen oli määrä olla pidätettynä. Pääsi suositusten avulla vaivatta vankileirin päällystön puheille. Nämä selailivat loppumattomia luettelojaan, kunnes saivat selville, että pillerinpyörittäjän kelvoton velipekka oli aikoja "kuollut". Sekä kuollut että kuopattu. Tarpeettomia siis yli-inhimilliset ponnistukset ja suositukset veljen pelastamiseksi.
Sitten Tammisaareen.
— Tottahan toki sentään on isä elossa, ajatteli itseään rohkaisten poloinen omaistensa etsijä tiellä.
Perillä kääntyi Kuoleman esikartanon kaikkivaltiaiden puoleen. Taas selailtiin papereja — pitkään ja perinpohjin. Lopuksi löydettiin mitä etsittiin:
Isä oli jo aikoja ammuttu.
Poika ymmärsi liikkuvansa turhilla asioilla. Sydän ei syttä valkeampi. Ihan omaatuntoa kolkutti, ettei aikaisemmin ollut kuullut veren ääntä, vaikka olikin — valkoinen. Pohti mitä nyt tehdä. Jotakinhan sitä olisi pitänyt kivistävän sydänalan rauhoittamiseksi. Jopas keksi. Oli korjattava ruumis ja haudattava se kunniallisesti kotipuoleen kaikkien valkoisten ystäviensä uhallakin. Sanokoot ihmiset mitä hyvänsä. Pojasta tuntui, että tällainen toimenpide oli omiaan suuresti keventämään omantunnon taakkaa.
Kääntyi sen takia leiripäällystön puoleen.
— Missä hänen ruumiinsa sitten?
— Hänen ruumiinsa! ihmettelevät valkoiset viranomaiset. Kaikkiapa sitä tiedusteltiinkin! Ikäänkuin ei ruumiita olisi ollut niin paljon, ettei isä jumalakaan voisi sanoa mihin kukin raato on kuopattu.
Ja taas älyää poika olevansa sulan suotta jalkeilla. Lähtee siis kotipuoleensa. Mutta matkalla saa uuden valoisan ajatuksen: ainakin voi hän laittaa kuolinilmotuksen lehteen.
Kirjottaa siis kotiin päästyään kuolinilmotuksen, missä kaunistelematta mainitsee, että veljensä se ja se kuoli Helsingin vankileirillä, ja isänsä se ja se ammuttiin Tammisaaressa, ja että heitä surren muisteli veli ja poika se ja se. Kirjoitti toisin sanoen aivan tavallisen kuolinilmotuksen, missä oli merkille pantavaa vain se, että kiertelemättä kaartelematta pisti alle oman nimensä, prikkasi tahallaan itsensä.
Omantunnon tähden näet.
Mutta jos hän oli luullut siitä jotakin myrskyä nousevan — pieni marttyyrituska ei hänestä olisi ollut lainkaan haitaksi —, niin erehtyi hän pahasti. Valkoiset eivät ensinkään osottaneet mieltään. Tapahtuiko tämä siksi, ettei varsinainen valkoinen herrasväki pitänyt niin erin suurta lukua mitä joku viheliäinen pillerinpyörittäjä sai päähänsä tehdä, vaiko siksi, että hän toimenpiteellään tuli rauhoittaneeksi valkoista omaatuntoa yleensä, ei ole hyvä mennä sanomaan.
Ja pääasiahan oli, että urhea farmaseuttimme itse sai tyynnytettyä araksi käyneen sydänalansa, niin että hän saattoi entistä kepeämmin mielin lyöttäytyä matkaan, kun herttainen valkoinen vallasväki jälleen teki tavallisen hauskuttelumatkansa saarelle.
Sun fralilalilei.
RUUMIINRYÖSTÄJÄ
Cabaret Rouge on Skandinavian hauskimpia huvittelupaikkoja. Siellä on toisinaan verrattomia taiteilijoita. Mutta toisinaan on ohjelma huonompi.
Esiintyipä siellä tässä kerran "taiteilija", joka nikotiinin, alkohoolin ja ties minkä kerrassaan vaivaiseksi panemalla äänentähteellä kiitteli päissään olevaa yleisöä sen muka Saksalle sen vastoinkäymisessä osoittamasta myötätunnosta. Ajatelkaa nyt: kabaret-yleisön edessä ymmärryksensä loppuun juonut mies naukumassa sympatiaa suurelle, joskin sen yläluokan päänsä seinään lyöttämälle maalle. On sekin se heidemannilaisten diplomatiaa: palkata mokoma variksenpelätti valvomaan maailmanvallan etuja piskuiseen kapakkaan. Sillä voidaan olla varmoja siitä, ettei varieteen itsensä kannata maksaa tämän sortin taiteilijalle niin suurta korvausta, että sillä kannattaisi joka illaksi prässäyttää mustanpuvun housut, käydä tarpeeksi usein lääkärissä ja väkiperäisesti jatkaa organisminsa myrkyttämistä "kiihoitusaineilla". Tällainen "taiteilija" ei ole isästä jumalasta.
Mutta muuten on Cabaret Rouge, kuten sanottu, aika hauska paikka, ja kertyy sen pieni salonki tavallisesti valioyleisöä täpösen täyteen.
Siellä istuvat ne, joilla ei sen raskaampaa aherrusta olekaan, jotka sota-aikana ja ennen sitä osasivat turvottaa mahaansa mutta varsinkin kukkamaan köyhän kansan laihtuessa ja köyhtyessä entisestäänkin: kriisiaikain paratiisilinnut, nuo, joiden omatunto ei koskaan pane vastaan mitä voitonjano vaatii.
Ja sitten istuu siellä näiden oikeat kädet, kullan parittajat: kaikenlaiset chefit, joilla on isäntiensä paheet mutta ei näiden omaisuutta, mutta joita nämä öljyttävät parahiksi sen verran, että heillä riittää intoa hiestyttää alapuolellaan olevia, sekä varoja sen verran, että silloin tällöin voivat pistäytyä Rougessa nauttimassa viinigrogista ja vajaverhoisista kintunsätkijöistä. Mikäli he istuvat siellä joka ilta, on se merkkinä siitä, että he ovat isäntiensä tavoin oppineet kahmaisemaan sieltä missä on.
Niin, ja pistäytyy siellä toisinaan kelpo maalaissetäkin haihduttamaan huoliaan sen vääryyden johdosta, minkä hänelle on tehnyt elintarvehallitus maksamalla elintarpeista vain kymmenkertaisen hinnan.
Siinä Rougen kotimaiset vieraat.
Ulkomaiset taas ovat karvaa kaikenlaista alkaen liikemiehistä sanomalähettiläihin saakka, joista viimeksi mainitut kylläkin tarvitsevat alkohoolin innoitusta kyetäkseen sadannen tai tuhannennen kerran paikallisessa sanomalehdistössä torjumaan kukin maansa työväenluokan ulkomaille levittämät (tietysti) täysin perättömät tiedot Mannerheimien, Noskien, Petljurain y.m. tekosista: tapettu on työläisiä — oikasevat nuo auliisti palkitut neekerit — mutta taiten. Ei liikaa.
Hauskoja iltoja lienevät Rougessa myös viettäneet Suomen hallituksen myöntämällä puolella miljoonalla ja muilla näppärästi hankituilla varoilla Mannerheimin ja Judenitshin kalpakaveri, demokraatti, kubanilainen kasakkaeversti seurueineen, nuo, jotka ovat tehneet murhia aatteellisista syistä mutta rosvouksia vähemmän aatteellisista — maan kunniavieraat, joiden karkoittaminen ei olisi ollut kenenkään mieleenkään, samaan aikaan kun Suomen valkopirujen käsistä paenneita työläiskrekkaleita vietiin viivana takaisin rajan yli.
Kirjavaa kansaa siis, joskin kysymys koskee vain vivahduseroa. Läpeensä sivistynyttä luonnollisesti. Täyttyyhän salonki kansainvälisestä kermasta. Ei kukaan häiritse toistaan. Osataanhan antaa arvo aate- ja säätyveljille. Vain joskus rikkoo ylevän harmonian tökerö sorasointu.
Niinpä löysi sinne taannoin tiensä muudan Mannerheimin valkoisenruusun ritari, oikea malliexemplaari, ja nehän, kuten tunnettua, eivät tunne "muuta johtajaa ei luojaa" kuin oman itsensä. Niillä on omat tapansa asua tätä maailmaa ja sankaruus pursuaa niistä muuallakin kuin köyhäinkortteleissa ja vankileireillä. Niiden ylin into on kaikkialla näyttää mitä miehiä ovat, jos kohta suuri yleisö alkaa siitä jo olla muutenkin selvillä.
No niin. Pistäysi kabarettiimme. Heittäytyi Napoleon-eleillä tuolilleen. Eli ensimmäisestä ohjelmanumerosta alkaen mukana. Löi kepillä tahtia. Hihkasi milloin ei arvellut laulajan tulevan omin apuineen toimeen, kun taas tanssinumeron kestäessä ponnahti tuoliltaan ja esitti omaa ohjelmaansa pöytänsä ympärillä. Kihosi grogi yhä enemmän tukkaan. Pääsi yhä enemmän valloilleen. Kätteli taiteilijoita ja hurrasi äänensä käheäksi. Hoputti viinurin tuomaan ruusuja, paljon ruusuja à 2 kruunua. Syyti niitä lavalle puolisen kuormaa. Ihmetteli, kun ne eivät aikaansaaneet varsin silmiinpistävää kiitollisuutta: niitä sotkeutui esiintyjäin jalkoihin, varisi salongin puolelle, vieri sinne ja tänne — ihan tarkoituksellisesti. Eikä sitten edes hyvin ansaittua hymyä kevytkenkäisen sulottaren rusomaalisilta huulilta, mutta kyllä vahingoniloisia katseita yleisön taholta.
Suuttui lopuksi Mannerheiminmies. Kohosi omissa silmissään kuin roomalainen sadanpäämies. Tiuskasi äkäisenä jotakin suuremmoista:
— Minä olen Helsingistä!
Jäi suu auki odottamaan minkä vaikutuksen tekisi tämä korkealuontoinen
"Sesam, aukene".
Lavalla juuri viehkeä keiju oli leijaillut viimeisen kuvionsa. Sieppasi sivumennen korvaansa helsinkiläisen ihailijansa huomautuksen. Niijasi, nyökkäsi, iski häijynä suurelle yleisölle silmää ja myhähti:
— Helsingistäpä tietenkin, mistäpäs muualta.
Myhähti ja katosi samassa raskaan samettiväliverhon rakosesta.
Suuri yleisö hengähti helpotuksesta. Se ei tietenkään tahtonut kieltää sukulaisuuttaan, mutta pyysi saada olla rauhassa. Viinurit vaihtoivat keskenään ymmärtäväisen katseen. Mannerheiminmies putosi ylilastissa tuolilleen älyämättä mitään. Eihän ole järki haittana näillä muutenkaan, miten sitten, kun moniviikkoista humalaa on terästetty kymmenkunnalla viinigrogilla.
Jos olisi älynnyt, olisi varmaan tullut sanoneeksi itselleen:
— Kannattipa nyt tämänkin takia taistella oikeuden ja totuuden puolesta ja saada vapaudenruusun. Puhumattakaan siitä, että kansa lakoisi kahden puolen, ei saa edes vaivaista silmäniskua pahanpäiväiseltä tanssijattarelta. Täähän vasta hassua.
Tai jotain muuta sinnepäin. Sillä epäilemättä on typerää kahlata kainaloita myöten työläisveressä ja ammatikseen ryöstää ruumiita, puhdistaa työväenjärjestöjen kassoja ja kaikkia muita kassoja niin roimasti, että kähvelletyillä varoilla voi elellä Suomessa kuin Kroisos, mutta myös pistäytyä naapurimaassa ja liikkua siellä leveästi ja kylvää kuormittain ruusuja à 2 kruunua silloin kun suomenmarkka on makulatuurin arvossa, kun tällä kaikella sankaruuden ja rosvottujen varojen tuhlauksella ei kuitenkaan kykene herättämään edes varieteesulottaren myötätuntoa.
Paremmanhan toki luulisi olevan pyyn pivossa kuin kahden oksalla: jos ei olisi puuttunut henkeä koskeviin asioihin eikä havitellut köyhäin työläisten otsansa hiessä hankkimia niukkoja varoja, niin olisi toki omatunto ja kädet puhtaat ja nauttisi ainakin omaa kunnioitustaan.
Kun nyt sensijaan: ei retkua parempi, roikko, jolle nyrpistetään nenää, ikäänkuin viattomain työläisten veri lemahtaisi ruusujen sijasta, joita ruumiinryöstäjä toivottomana kylvää.
SUUR-SODAN SOTURI
Honoré on champagnelainen muonamies. Hänellä on kolme lasta. Hän on otsansa hiessä syönyt jokapäiväistä leipäänsä. Vaimo on käynyt ansiotyössä. Muuten olisivat lapset nähneet nälkää. Vieraan vehnävainiolla on mies raastanut kouransa kyhmyisiksi, vaimo sierottanut viinitarhassa kätensä. Ranskalainen sirous on heiltä kadonnut pellonojiin, riiheen ja viinikuurnaan. He eivät ole viehkeämpiä kuin käsikiviä vääntänyt pohjoismainen orja. He ovat tyypillisiä ranskalaisia maalaistyöläisiä, jotka suunnattomilla ponnistuksilla ovat onnistuneet hankkimaan vain niukan toimeentulon ja joiden lapset kulkevat repaleissa.
Mutta he ovat olleet suhteellisen tyytyväisiä. Uskonnollinen hapatus oli heistä suurimmalta osaltaan haihtunut. Mitä oli jäljellä, se oli velvollisuuden oppia: olihan alemman kansan raadettava. Eikä siinä tarvittu uskontoakaan. Oli olemassa nälän laki ja kaikellaisia muita lakeja, joiden mukaan köyhän oli tehtävä työtä, rikkaan oli vain korjattava sato. Kirjoitettu laki ei pakottanut työhön kumpaakaan. Mutta se suojeli vain rikasta jättäen köyhän oman onnensa nojaan.
Tee siis työtä! Ja Honoré vaimoineen teki työtä. Kunnes puhkesi sota, jolloin muonamiehemme oli pukeuduttava asetakkiin ja henkikurkussa riennettävä rajalle saksalaisia vastaan.
Tämä outo käänne oli järkyttävä. Olisi tehnyt mieli hieman haikailla. Aina on niin kovin kummallista milloin täytyy tehdä jotakin sellaista mistä ei ymmärrä vähääkään. Honoré ei viljellyt kirjallisuutta eikä sanomalehtiäkään eikä niinmuodoin oikeastaan tiennyt, että saksalainen oli hänen verivihollisensa. Itsepuolestaan ei hän kantanut kaunaa ei enempää juutalaista kuin kreekkiläistäkään kohtaan, ja jos hän olisi saanut sopia jupakan jonkun saksalaisen turpeenpuskijan kanssa, niin ei koko maailmansodasta olisi tullut yhtään mitään. Olisivat vain menneet krouviin, ottaneet hyvät homssit ja vaikkapa sen päälle muodon vuoksi vähän tapella nujuuttaneet, mutta rauha siitä olisi yhtäkaikki tullut pitkiksi ajoiksi. Kun sen sijaan sodasta nyt päättivät Pariisin, Berliinin, Wienin, Pietarin, Lontoon ja New Yorkin pankkiirit, ja nämä eivät keksineet laiskojen pääomiensa kartuttamiseksi mitään läheskään niin verratonta keinoa kuin sodan. He sijoittivat afääriin pääomat, Honoréet selkänahkansa, ja asia oli sitä myöten selvä.
Mutta tätä kaikkea ei Honoré tietenkään ymmärtänyt. Hän oli selvillä vain siitä, että työväki yleensä, eikä ainoastaan hän, oli kaikkinaista sotaa vastaan. Mutta nyt selittivät kansanjohtajat, että tämän sodan suhteen oli asianlaita aivan toinen. Tällä kertaa oli kysymyksessä kansan vapauden ja vapauden puolustaminen yleensä raakalaisia ja vapauden sortajia vastaan. Nämä kun nyt vain lyötäisiin, niin ei ainoastaan varmennettaisi entistä vapautta vaan myös saavutettaisiin aivan uusi ihmeellinen vapaus, köyhyys ja kurjuus loppuisi, taivas astuisi alas maanpäälle. Yksi ainoa kansanjohtaja vain, Jaurés-niminen, uskalsi tuoda esiin, että sodalla päinvastoin paiskattaisiin koko "sivistynyt" maailma perikatoon. Mutta hän ammuttiin kuin hullu koira ja ampuja pantiin varmuuden vuoksi tallelle odottamaan palkkaa isänmaallisesta hyvästätyöstään.
Ja niinpä Honoré kelpo isänmaanpoikana riensi nupisematta rajalle, sai Charleroissa ensi kerran mitä kuuluu, peräytyi joukkojensa mukana Marnelle, syyti siellä puolestaan lyijyä peräytyväin saksalaisten luokkatovereidensa selkään, kaivautui Aisnella juoksuhautoihin, jahtasi siellä vuosikausia lähimmäisensä henkeä, teki uloskarkauksia pitkin edellähyökänneiden senegalilaisten rotevia selkiä, oli itse alttiina kivääri- ja kuularuiskutulelle, kykki kranaattisateissa, sai niskaansa pommeja taivaasta, haukotteli myrkyllisissä kaasupilvissä, haavoittui kymmenkunta kertaa, oli kolmasti pilkkukuumeessa ja lukemattomat kerrat muissa kuumeissa, näki monesti nälkää, suri vaimoaan ja lapsiaan, kävi sotaa toisin sanoen, kunnes Der Kaiser pisti miekkansa tuppeen ja niinikään asetakkiin pakotettu saksalainen työläinen lähti kotiinsa kuulemaan mitä Liebknechtillä oli sanottavana.
Ehdittyään Marnelta Reinille — saatettuaan sodan maalleen voittoisaan loppuun sai Honoré palata kotiinsa. Ja kyllä jo oli aikakin. Hän oli tykkänään menehtynyt. Hänestä ei ollut minnekään. Jokin sotasairaus, jota eivät lääkäritkään ymmärtäneet, viskasi hänet kotiin päästyään vuoteelle. Perheen elättäjä oli hukannut työkuntonsa juoksuhaudoissa, kauhuissa, kärsimyksissä. Hän kykeni enää vain yhteen: odottamaan sitä uutta ja ihmeellistä, joka kansanjohtajain vakuutusten mukaan välittömästi seuraisi sodan voittoisaa loppua. Hätäkös tässä oikeastaan, vaikka olikin mennyttä kalua, kun kerran isänmaa oli pelastettu eikä perheelläkään tulisi olemaan mitään hätää: yksi viheliäinen muonamies sinne tai tänne, siitä nyt ei kannattanut melua nostaa, ajatteli kaiketi Honoré kulta-aikaa odotellessaan.
Mutta kyllä sitä sai odottaa. Sen tulosta ei näkynyt pienintäkään merkkiä. Päinvastoin: "sota voittoon asti" näytti koituneen köyhän kansan turmioksi. Koskaan ei se ollut kärsinyt niin syvää kurjuutta kuin nyt. Koskaan ei sen asema ollut näyttänyt niin toivottomalta kuin nyt. "Kallis aika" kerrassaan tyrmistytti. Perheet, jotka onnistuivat saamaan takaisin huoltajansa, näkivät nälkää nekin, mitä sitten sellaiset, jotka olivat jo aikoja sitten menettäneet tukensa. Pariisissa vietettiin huimaavia voitonjuhlia, Joffre, Petain ja Foch saivat kultamiekkansa kukin, suurpelureita kannettiin riemusaatossa, mutta pelinappuloita, noita kaikkia kaikessa, armeijaa sankarin takana, sitä ei oikeastaan muistanut kukaan. Nimettömät sankarit ja sankarien omaiset, ne näkivät nälkää, kärsivät puutetta, ja viruivat tautivuoteella. Raajarikot, ne kerjäsivät kaupunginporteilla.
Ja aikansa odotettuaan Honoré pitkästyi, kääntyi sotadepartementin puoleen, valitti huoliaan ja pyysi apua. Sotadepartementissa kehoitettiin häntä kääntymään johonkin toiseen departementtiin, sieltä kolmanteen. Kolmannen jälkeen jäi hän odottamaan: olihan selvää, ettei häntä unohdettaisi. Olihan paitsi kansanjohtajia, myös suorastaan itse hallitus sadat kerrat pyhästi luvannut "muistaa urhoja".
Vääntelehti siis Honoré vuoteellaan ja odotti. Ja, aivan oikein: kuukausien perästä vihdoin astui santarmi muonamiehen matalaan majaan. Mielenliikutuksesta on poloinen sotapotilas menettää tajunsa. Haetaan vaimokin työstään. Tämä pyyhkii ilonkyyneleitä silmistään. Variksenpelättimen näköiset lapset painuvat ryysyineen hyväntekijän ympärille.
Santarmi penkomaan laukkuaan. Penkoo ja vihdoin ottaa sieltä esille ja ojentaa vuoteella viruvalle Honorélle — ei maksuosoitusta, ei setelitukkua, ei sopimuskirjaa, jolla herra Clemenceau Ranskan hallituksen päämiehenä sitoutuisi pitämään huolta sotapotilaasta ja tämän perheestä — ei, vaan kuparisen muistomitalin, johon on kaiverrettu: "suur-sodan soturille". Ojentaa sen juhlallisesti, nyökäyttää ylevästi, kapsahuttaa yhteen kantapäänsä, lähtee.
Ja "suur-sodan soturi" jää tuskaisen tolkuttomana hypistelemään arvotonta kilistintä, vaimo purskahtaa itkuun, lapset parkuvat leipää.
Muonamiehen perhe ymmärtää tulleensa perinpohjin petkutetuksi. Sitä on petkuttanut hallitus, sen on kavaltanut sosialistijohtajat. Sitä on hosuttu nokkosilla ylhäältä ja alhaalta. Sitä on lyöty puulla päähän. Se on viskattu ristille. Luvattu vapaus oli vapautta kuolla nälkään.
Ei tule kysymykseenkään huolehtiminen sotaorvoista, leskistä, rammoista, rujoista — heitä voidaan korkeintaan hyvitellä muistomitalilla tai parhaassa tapauksessa mitään merkitsemättömällä rovolla, kuin koiraa luulla, sillä mistä ne varat tulisivat ja millä sitte palkattaisiin Mannerheimin miehiä ja muita pahantekijöitä ympäri maailman murhaamaan Venäjän työläisiä?
E-hei. Köyhä kansa on tehnyt tehtävänsä, köyhä kansa saa mennä. Pariisin, Rooman, Lontoon ja New Yorkin pankkiirit hykertelevät kämmeniään ja sosialistikavaltajat pitävät huolta, ettei Honoré ja ne muut liian äänekkäästi isottelisi.
Mutta entä jos sentään: jos Honoré sittenkin tuskastuu, nousee viimeisillä voimillaan ja iskee taudinkuihduttamat mutta sitä luisevammat sormensa pankkiirien ja luokkansapettäjäin kurkkuun, kuinkas sitten, hyvät herrat?
Köyhä kansa lienee kohta kypsä näet.
MARTY — MARTTYYRI
Martya on Ranskan yläluokka rangaissut 20 vuoden kuritushuonetuomiolla siitä syystä, että hänellä on omatunto, että hän on kunnianmies ja että hän on köyhän luokkansa kaunistus; rikollinen yläluokka ei voi sietää sortamansa alaluokan hyveitä, häpeämättömyys ei viihdy kunniallisuuden parissa — telkien taa siis miehekäs jalous.
Mikäkö miehiään Marty?
Alkujaan tavallinen matruusi, mutta tavattoman lahjakkaana ja älykkäänä kehittänyt avujaan. Suoritti Toulonin merikonekoulussa kurssin mekaniikassa. Oli opiston parhain oppilas. Päätti kurssinsa loistavasti. Oli opettajainsa silmäterä, ainaisen kunnioituksen esine.
Vielä nytkin vuosien kuluttua, kun häntä syytetään raskaista rikoksista, antavat hänen opettajansa hänestä mairittelevia lausuntoja:
"Muistelen aina hänen sivistynyttä ja velvollisuudentuntoista palvelustapaansa ja hänen hienoa käytöstään", lausuu muudan hänen opettajistaan.
"Olen aina kunnioittanut Martya hänen loistavien ominaisuuksiensa tähden. Hänen puheensa ja kirjoituksensa olivat aina mitä suurimman velvollisuudentunteen läpitunkemat. Uskon, ettei hän voisi tehdä mitään kunniatonta. Kunnioitukseni häntä kohtaan ei koskaan horju", vakuuttaa taas puolestaan opiston johtaja.
Ja tätä samaa vakuuttavat kaikki, jotka ovat olleet Martyn kanssa lähemmissä tekemisissä.
Taitonsa johdosta on hän korotettu ylimekanikoksi. Laivaston palveluksessa sodan aikana suorittamiensa ansioiden takia on meriministeri kahdesti osoittanut hänelle suosiotaan.
Torpeedonhävittäjällään Mustan meren eskaaderissa on hän miehistön suosikki. Upseerit häntä sensijaan vihaavat. Eivät voi sietää hänen nauttimaansa arvonantoa, hänen, joka "oikeastaan on vain matruusi", vaikka kantaakin upseerin pukua. Häntä vainotaan. Hänelle ei ole kahteen vuoteen myönnetty lomaa. Mutta hän alistuu kuriin.
Sattuu kuitenkin tapauksia, jotka panevat maltin maljan pahasti läikähtelemään.
Martyn isä kuolee kotimaassa. Poika tahtoisi mennä syleilemään itkevää äitiään, lohduttelemaan surevia veljiään. Mutta ei saa lomaa, vaikka olisi siihen oikeutettu. Isku seuraa toistaan; saapuu jälleen suruviesti: on kuollut isoäiti ilman että Martylle oli annettu tilaisuutta suudella tätä ennen kuolemaa.
Martyn sappi käy sameammaksi. Viha vääryyttä vastaan ei ehkä sentään vielä purkautuisi, ellei olisi syytä suurempaankin.
On alkanut näet koko laivaston miehistöä arveluttaa. Mitä tekemistä heillä on Mustalla merellä? Onhan sota loppunut. Miksi siis he, tuhannet matruusit, pakotetaan yhä elämään erossa omaisistaan ja taistelemaan ja kuolemaan Venäjän rannikolla tietämättä miksi? Venäjän työläisethän eivät ole Ranskan vihollisia, miksi siis pitää yllä saartoa ja taistella näitä vastaan?
Ja miehistö soutaa maihin, nostaa punaisen lipun ja solmii ikuisen toveriliiton venäläisten veljiensä kanssa.
Laivastolla on niinmuodoin puhjennut "kapina". Lahjakkaimpana ja luonteikkaimpana joutuu Marty kiilankärkeen. Hän se tietenkin on "kapinanjohtaja". Hänet pidätetään. Mutta laivastokin höyryää kohti kotimaata.
Nyt katoaa Marty neljäksi kuukaudeksi jäljettömiin. Hänestä ei tiedetä mitään. Hän viruu jossakin salaperäisessä vankiluolassa, jonne ehkä menehtyisi, elleivät hänen uskollisimmat toverinsa rangaistuksen uhallakin uumoisi hänen piilopaikkaansa ja pitäisi hänen miehekkyyttään yllä osoittamalla hänelle rakkauttaan, vakuuttamalla kunnioitustaan.
Neljän kuukauden perästä otetaan hänen asiansa esille sotaoikeudessa.
Vankilakurjuuden heikentämä, muusta maailmasta tykkänään eristetty Marty tuodaan pistinten välissä oikeuteen. Ja täällä, täällä puhkee hänen miehekkyytensä kaikista kokemistaan kärsimyksistä huolimatta kauneimpaan kukkaansa. Marty, joka "oikeastaan on vain tavallinen matruusi", pitää loistavan, kaksi ja puoli tuntia kestävän puheen "kapinallisten" matruusitoveriensa puolesta, Venäjän köyhälistön puolesta, maailmanproletariaatin puolesta — vähiten itsensä.
Hän ei kiellä "rikostaan". Päinvastoin sanoo hän ottavansa vastatakseen toveriensakin "rikoksista". Hän nimittäin on täysin näiden kannalla, sillä kannalla nimittäin, että sota Venäjän köyhälistöä vastaan on niin suuri rikos, etteivät he voineet ottaa sitä tunnolleen. Kun Ranskan edustajakamari ei kerran ole julistanut sotaa Venäjää vastaan, sotii Ranskan laivaston oleskelu Mustalla merellä kansainvälisiä lakeja vastaan. Ja siksi toiseksi ei heillä, matruuseilla, työläisillä, yleensäkään ole mitään halua taistella venäläisiä luokkatovereitaan vastaan, Venäjän rikollisesti näännytettyä köyhälistöä vastaan, joka puolestaan ei ole uhannut Ranskaa eikä nostanut asettaan sitä vastaan. Venäjän työläisten, Venäjän petomaisesti kidutetun pohjakerran asia on heidänkin asiansa, koko maailman köyhälistön yhteinen asia. Venäjän vapauden päivän sammuessa sammuisi myös maailmanproletariaatin vapauden toivo. Viattomain työläisten verestä nousisi riistoluokkain hirmuvalta sellainen, että se kytkisi koko maailman kansat ikuisiin aikoihin. Näin suuressa rikoksessa, yläluokan rikoksessa työtätekevää luokkaa vastaan ei minkään maan työläinen voi olla osallisena.
Näin puhuu puolueellisten tuomariensa edessä Marty, puhuu syvimmällä sielunsa hehkulla, valaa esitykseensä kaiken luokkansa miehekkyyden, painostaa käsitystään voimalla, joka on sitäkin ihmeteltävämpi, kun hän on neljä pitkää kuukautta virunut viheliäisessä vankiluolassa, eikä hänellä nytkään ole mitään tukea lähellään, ei puolustusasianajajaa, ei todistajia hänen puoleltaan.
Mutta hänen puheensa kaikuu kuuroille korville. Torpeedonhävittäjän upseerit tulevat ja kannustavat yhdestä suusta hänen päälleen, alhainen koston- ja vahingonilo viettää riemujuhlaansa: kerrankin saadaan nujerrettua miehistön suosikki, saadaan tieltä pois kiusallinen kilpailija, joka "oikeastaan on vain matruusi".
Ja taas nähdään sama näytelmä, joka Ranskassa ja muualla on uudistunut niin lukemattomia kertoja: kunnianmies sorretaan konnain sotkuportaaksi, valtiollinen roistomaisuus pyhitetään lainmukaisuudeksi ja oikeudellisuudeksi, korkein inhimillisyys, kaunein hyve julistetaan rikokseksi.
Mies, "joka ei voisi tehdä mitään kunniatonta", selitetään kunniattomaksi ja tuomitaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Ja rikos? "Oikeus" on havainnut syytetyn olleen suhteissa bolshevikien kanssa, "vihollisten" kanssa, joita vastaan ei kuitenkaan koskaan ole julistettu sotaa.
Ja tämän uuden Dreyfus-skandaalin uhri teljetään vankilaan. Mutta sielläkin kasvavat vain hänen sankarilliset mittasuhteensa. Kolmasti valmistavat uskolliset ystävät hänelle pakotilaisuuden. Yhtä monta kertaa hän kieltäytyy. Hänhän ei ole mikään pahantekijä, ei ole tehnyt mitään rikosta, miksi käyttäisi hän siis kurjain rikollisten teitä? Ja loppuisiko riistoluokkain barbaria vankilaporttien ulkopuolella? Eikö koko nykyinen kapitalistinen yhteiskunta työväenluokalle merkinnyt suurta kuritushuonetta, eikö pohjakerta ole kaikkialla kahleissa, eikö se joka paikassa ole yhtä alttiina yläluokan sorrolle ja vääryydelle? Niinkuin hän itse oli saanut ja saa kärsiä mielivallasta ja vainosta, niin saavat kärsiä kaikki työläiset. Parempi odottaa, kunnes kaikki syyttömät uhrit, maailmanköyhälistö, murtaa jättityrmänsä ukset, jaoittaa maahan koko kuritushuoneyhteiskunnan. Silloin vasta olisi todella vapaa hänkin.
Ja niin jää Marty itsetietoisen työläisen levollisuudella vankilaan suorittamaan rangaistustaan, mihin hän on tuomittu siksi, että hänellä on omatunto, että hän on kunnianmies.
JEANNE LABOURBE
Ranskalla oli jo ennestään suuri Jeannensa — Jeanne d'Arc, Orleanssin neitsyt, isänmaansa pelastaja, pyhimys.
Nyt sillä on toinen suuri Jeannensa — Jeanne Labourbe, koko ihmiskunnan esitaistelija, marttyyri mutta ei pyhimys (sanan porvarillisessa mielessä).
Jeanne d'Arcin kiduttivat kuoliaaksi Ranskan viholliset.
Jeanne Labourben tappoivat omat maamiehensä, valkoiset ranskalaiset upseerit, lahtarit.
Jeanne d'Arcille on pystytetty viisi muistopatsasta Pariisiin, lukemattomia pitkin Ranskaa.
Jeanne Labourben luut lahovat jossakin Odessan hautausmaan kolkassa, koirankuopassa, eikä hänelle ole vielä kohotettu ainoatakaan monumenttia, mutta hänen muistonsa elää ikuisiin aikoihin maailman työväenluokan tietoisuudessa ja suurten, lahjomattomain runoilijain kanteleet tulevat helkkymään hänelle ajasta toiseen.
Jeanne d'Arc julistettiin pyhimykseksi viisisataa vuotta kuolemansa jälkeen.
Jeanne Labourbe on jo nyt pyhimys — satain miljoonain proletaarien siunaama siksi.
Mikä sitten hänen elämänjuoksunsa?
Koruton mutta kaunis: herkeämätöntä uhrausta alaluokan hyväksi, vihdoin kuolema sen puolesta.
Jeanne Labourbe oli opettajatar. Hän olisi siis varsin hyvin voinut olla klerikaaii, uskonintoilija, pakanainpuettaja, köyhäin irvistelijä, rikkaiden nuohooja, jos olisi ollut tyypillinen ammattinsa edustaja.
Mutta luontopa olikin siunannut häntä tarkkanäköisillä silmillä, älyllä ja urheudella. Hänellä oli silmää näkemään köyhälistön kurjuuden, älyä ymmärtämään oikea paikkansa, rohkeutta seisomaan siinä.
Hän polveutui Père Lachaise-kirkkotarhan urhoista, hän oli siellä ammuttujen kommunaardien henkinen jälkeläinen. Hän oli Pariisin Kommuunin myöhäisvesa. Hän imi elinmehunsa pariisilaisen kirkkomaan kommunistijoukkohaudoista. Kummakos siis, jos hän itse kaatui kaukana, kaukana toisella hautausmaalla, toisella valkosutten temmellyskentällä.
Mutta kertokaamme hänestä asiallisemmin.
Hän oli ranskatar mutta jo varsin nuorena siirtynyt Venäjälle.
Täällä kohtasi hän ranskalaisen, köyhyyden keksinnöillä silatun kurjuuden sijasta alastoman, törkeän, taivaaseen asti huutavan kurjuuden, tapasi kotimaansa viehkeästi lakipykälillä puuteroidun mielivallan sijasta tsaarillisen nagaikkahirmuvallan, tutustui hirsipuihin.
Mutta tutustui myös muuhunkin: uljaasta kumoussuvustaan huonontuneen oman maansa työväenluokan sijasta, joka varpusten tavoin tappeli keskenään rikkaiden pöydiltä pudonneista muruista jaksamatta luoda katsettaan kauemmas ja korkeammalle, tämän vajakasvuisen kotimaansa pohjakerran sijasta ilmestyi hänen silmiensä eteen Venäjän ilmiömäinen työväenluokka, joka sitä vähemmän tyytyi muruihin mitä syvemmin sitä kynteli solmuruoska, joka suuntasi katseensa sitä kauemmas mitä alemmas tomuun sen polki santarmin rautakanta, työväenluokka, jonka kalpeilla, kärsivillä kulmilla leikki uudenajan huomensäteet, ihmiskunnan suuren pääsinpäivän sarastus.
Ja kas: täällä löysi Jeanne Labourben taistelutarmo oikean maaperänsä, täällä tovereja, joiden kanssa kelpasi uurastaa, täällä urhoja, joille hetken etu ei merkinnyt mitään, vaan jotka iskivät ja uskalsivat iskeä suurensuuren asian puolesta: koko maailman köyhälistön vapautuksen puolesta.
Ja Venäjän pohjakerran kumotessa valtaistuimen, suistaessa pylväiltään kaikki veriset entispyhimyksensä, taittaessa solmuruoskan ja maahan romahduttaessa hirsipuut liikkui Jeanne ensimmäisenä mukana hävitys- ja uudestiluomistyössä, liikkui itse ja veti mukanaan muita maanmiehiään.
— Mitäpä me, murisivat nämä. Olemmehan vieraassa maassa, mitä meille kuuluu tämän maan työväen pyrkimykset, komprometteeraamme vain itsemme, jos työväenluokka häviää.
— Mitäkö teille kuuluu? Hävetkää! — sähisi heille kelpo ranskattaremme. Ja tekö mukamas "suuren" vallankumouksen ja Pariisin Kommuunin jälkeläisiä? Haudassaan kääntyvät oivat esi-isämme, jotka suuressa vallankumouksessa kuolivat yläluokkamme etujen vuoksi, kahdesti kommunaardit, jotka kaatuivat oman luokkansa puolesta. Pysähtyivätkö maamme vallankumousten vaikutukset omaan maahamme, eikö niiden aatteet ja esimerkki ole mullistaneet koko maailmaa, eikö itse tämä Venäjänkin vallankumous ole vain niiden jatkoa, eikö Pariisin Kommuuni nyt vain uudistu monikertaistuneena, sata kertaa valtavampiin kaavoihin valautuneena, selväpiirteisempänä, suuremmoisempana. Ei ole nyt kysymys yksin Venäjästä, vaan koko ihmiskunnasta, kaikista maista ja kansoista. Soihtu, joka tänään on sytytetty Moskovassa ja Pietarissa, loimuaa huomenna tai ylihuomenna taikka myöhemmin myös Pariisissa, Berliinissä, kaikkialla. Yli maailman kimmahtavat punakipinät, syttyy kumouksen liekki ennemmin tai myöhemmin. Venäjän vallankumous — se on yleismaailmallisen proletariaatin yhteinen asia, kaikkien meidän asia.
Ja nurisijat häpeävät, huomaavat olevansa väärässä, liittyvät mukaan. Ranskalainen työläinen tarttuu venäläisen veljensä käteen, porvareiden päähänpänttäämä patriotismi haihtuu utuna kansainvälisen veljeydenaatteen siipien tieltä: työläisellä on vain yksi isänmaa: luokkansa.
Mutta voittoisa vallankumous alkaa kauhistuttaa kaikkien maiden vallassaolijoita.
— Ilmeinen maailmanvaara, ähisevät nämä aivan oikein.
Sitä vastaan siis kynsin hampain. Loppuu varsinainen kapitalistinen maailmansota. Hyvin joutuvat venäläisten työläisten pyöveleiksi kaikkien maitien upseerit, ammattimurhaajat. On tankkeja, on lentokoneita, on merihirviöitä, on myrkkykaasuja — kas niillä kelpaa höyhentää kumouksellisia työläisiä. Suomella oli Mannerheiminsa saksalaisine välikappaleineen, ja selvä tuli: Suomen työväenluokka iskettiin ikivaivaiseksi. Eikö meilläkin ole riittävästi Mannerheimeja (ja joutaa se hänkin) ja välikappaleita, niitähän on niin, ettei mihin panna. Venäjän köyhälistön kurkkuun siis! — raivoavat kaikkien maiden kapitalistit hampaitaan purren.
Ja palkkamurhaajajoukot syöstään joka puolelta saarron avulla nälkiinnytetyn vallankumous-Venäjän kimppuun. Asetakkiin pakotettuja työläisiäkin saadaan petoksella ja uhkauksilla matkaan. — —
Surukseen saa Jeanne kuulla, että osasto ranskalaisiakin sotureja, hänen omia maamiehiään, on viskattu rajan yli pyövelöimään hänelle niin kalliiksi käynyttä vallankumousta.
Hetkeäkään viivyttelemättä kiiruhtaa hän Odessaan, missä nämä ovat ryhtyneet ukrainalaisten maanylkyreiden arvottomiksi rengeiksi.
Nyt vasta pääsee hänen älykkäisyytensä, kaunopuheisuutensa ja rohkeutensa täysiin oikeuksiinsa. Valkoiset upseerit ovat kuolemanrangaistuksen uhalla kieltäneet "bolshevikikiihoituksen". Kiihoittaa saa vain tsaarin ja muiden riistäjien hyväksi. Mutta Jeanneko siitä säikähtyisi? Ei.
Vastustamattomana, mukaansatempaavana kulkee hän ranskalaisen soturin luota toisen luo.
— Mitä? — sanoo hän, aijotteko todella taistella venäläisiä työläisiä vastaan, te, ranskalaiset työläiset, taistella omaa luokkaanne, niin, ja siten omaa itseänne vastaan? Oletteko te todellakin maailmansodan kauhuissa niin menettäneet ymmärryksenne, ovatko petolliset kansanjohtajat niin hämmentäneet teidän käsityksenne, että nyt aiotte tappaa saman aatteen esitaistelijoita, jonka puolesta mainehikkaat esi-isänne itse taistelivat ja kaatuivat? Milloin ranskalainen työläinen, monien luokkasotien jälkeläinen, on vajonnut niin alas, että on ruvennut isäinsä teilaajien veräjäkoiraksi? Tulitte pitämään kurissa pahantekijöitä, niinkö? Kääntäkää siis pistimenne päälliköitänne vastaan, kaikkia Venäjän kansan kuristajia vastaan, sillä he ovat ainoat pahantekijät tässä maassa. Kysykää kansalta siellä, missä nämä ovat kulkeneet, niin saatte vastauksen: murhaavat, murhaavat. Vapauttamaan maata, niinhän? Päinvastoin: vapauttakaa vain oma maanne kiskurien hirmuvallasta, tämän maan, Venäjän maan, ovat työläiset jo vapauttaneet. Voi voi, rakkaat veljet, huonoilla jäljillä olette. Tehkää parannus, lyökää veljenkättä "vihollisenne" kanssa ja kääntykää sitten kotiinne. Älkää ruvetko veljienne pyöveleiksi. — —
Ja hyvä sana vaikuttaa aina milloin sillä on otollinen maaperä. Ranskalaisilla sotureilla ei toden totta ollut muuta mielessäkään kuin päästä kotiin — neljän vuoden sotahelvetti oli jo vienyt halun tappaa ja tulla tapetuksi. Häpesivät jopa, että tiaisen oli tarvinnut tulla saarnaamaan heille järkeä. Ja niinpä tapahtui se, mistä koitui niin paljon työtä ja vaivaa ranskalaisille sotaoikeuksille ja mistä keltakuumeinen Marokko sai niin paljon uusia vieraita: sotilaat tekivät kapinan.
— Emme lähde Venäjän työläisiä vastaan, sanoivat nämä.
Mutta eihän riittänyt "sivistyneille" ranskalaisille valkokaartiupseereille rykmenttinsä rankaiseminen. Pitihän rangaista kiihoittajaakin.
Tiesihän koko Odessa, että Jeanne Labourbe se oli sotilaat villinnyt. Hän se siis otetaan kiinni, raastetaan kenttäoikeuteen ja tuomitaan kuolemaan. Mutta taas tapahtuu jotakin ilkeää: ei saada ainoatakaan sotilasta ampumaan häntä. Sirot ranskalaiset luutnantit vääntelevät vahattuja viiksejään:
— Tämäpä vasta pirua: ei mitään kuria, ei mitään järjestystä. Mitä enää sanovatkaan meille sotaministeri, mitä Clemenceau, mitä ystävämme kansanjohtajat?
Mutta pian ottavat he järkensä vangiksi. Suottako he olisivat käyneet tyyriitä sotakouluja. Tottahan he nyt itsekin pystyvät ottamaan hengen tuollaiselta turhanaikaiselta ihmisolennolta.
Ja niin panevat he täytäntöön teon, jonkalaisesta vastikään syyttäessään saksalaisia liittolaisia liittolaismielinen maailmansanomalehdistö laukoi järeitä panoksia loppumattomiin: saksalaiset murhanneet naisen, saksalaiset murhanneet naisen!
Iltahämärässä vievät sydämettömät upseerit Jeannen hautausmaalle ja ranskalainen ritarillisuus suorittaa viimeisimmän urotekonsa: kymmenkunnan ratsupistoolin kuulat puhkaisevat naisrinnan; länsimainen demokratia, "länsimainen sosialidemokratia", länsimainen kaulusraakuus, konnuus, roistomaisuus, kaikki mikä sen yläluokassa ja veijarikansanjohtajissa on kurjaa, viheliäistä ja siivotonta — ja mitä muuta heissä sitten on? — kaikki se vyöryy "sivistyksen" ja "kulttuurin" nimessä hennon naisruumiin yli, vaatii uhrikseen yhden aikakautemme ja kaikkien aikakausien ylevimmistä naisluonteista, joka eli ja kuoli luokkansa puolesta, tukahutti kaikki yksilölliset pyyteensä ja auliisti antoi nuoruutensa, intohimonsa, sulonsa suuren asiansa alttarille: koko kärsivän ihmiskunnan paremman tulevaisuuden lunnaaksi.
Mutta vaikka Jeanne Labourben luut lahovatkin tuntemattomassa koirankuopassa jossakin Odessan hautausmaan kolkassa, kuten verratonten suomalaisten sisariensa Hennalassa ja muualla, elää ja liikkuu hänen henkensä kaikkialla missä työläinen taistelee riistäjämurhaajia vastaan, ja hänen muistonsa vaeltaa kuin kiertotähti ajasta toiseen, on yksi vapautuneen ihmiskunnan kalleimmista entisperinnöistä vielä silloin, kun maailma ei enää tiedä eikä tahdo tietää mitään niistä verisistä hirviöistä, jotka maassa ja toisessa tappoivat työläisiä ja teilasivat naisia.
Ja silloin ymmärretään Ranskassakin, että sen suurin Jeanne on —
Jeanne Labourbe.
MARSELJEESI
(Pikku Vapulle)
Me olimme lehdossa leikkineet miten parhaiten olimme voineet. Mure mielessä, mutta kuitenkin tovin toisenkin niin ilakoineet.
Ja kimpsut koottiin ja kampsut, kun
hämär heitteli huntujansa
ja tanssikummulle kokoontui
kylän karkelovalmis kansa.
Mut pois! Mitäs meille melskeestä
väen nuoren ja nauravan moisen.
Kukin kuulihan vielä korvissaan
sorasointujen pauhinan toisen.
Oli toinen tanssi tanssittu
kotipuolessa kolkko juuri,
kova kuolemantanssi, min pyörteisiin
oli kaatunut kansa suuri.
Kukin kenties hiljaa huokasi vain:
"Niin täällä kuin meilläkin muinen
ilo elämän osansa ottavi, kun
yö saa sulohaaveiluinen"
Ja hymähti vielä matkalta, kun
monen vinhan jo virisi laulu,
kylä karkeloiva kun katosi pois:
"Niin tuttu, tuttu se taulu". — —
Pois, pois. Kukin kolkassa vaunun vait
oli kuin kuvapatsas ikään,
johon hehkua hengen lietsoa ei
vois maallinen mahti mikään.
Mut — kommunistinhan muistatte,
joka saarnasi lohtua vaivaan?
Mitä lausuikaan hän: "Lapsosten
on valtakunta taivaan."
Äkin viisauden tuta saimme me tuon,
vaitolo kun vaikea katkes,
syliss' äitinsä joukkomme nuorin kun
lapslahjoin lauluhun ratkes.
Tytön tyllerö, vuosilta neljän kai,
elohopean heljä ja herkkä,
sinikello keinuva taikka kuin
suvituulessa tutjuva kerkkä.
Sinikello —. Ei. Kuin hopeisen
soman soivan sa tiun luulit,
kun haltioissaan lauluaan
äkin lapsen sa laulavan kuulit.
Mitä lauloi hän? Sitä lauloi hän,
joka joukkojen suussa helää
joka kerta kun vuossadan eteenpäin
ne yhdessä tovissa elää.
Kun Bastiljen ne valloittaa,
kun seisoo ne suluilla kadun
tai kaatuu pyövelipistimiin
verin kirjaten sielunsa sadun.
Jota lauloi raatajat Suomenmaan,
kun uutta ne uursivat innoin,
yöst' aikain kun rotu rohkein sen
ylös astui henkensä hinnoin.
Jota sankarit ryysyiset lauloivat
ovell' ollessa tuhon jo hirveen,
jota kaiutti impemme kaunoiset
pään päällä jo päilyissä kirveen.
Niin, marseljeesia lauloi hän
suin hartain meille, jotka
maan vieraan helmaan heittänyt
oli koston korppikotka.
Ah, intoa, toivoa lauloi hän,
tulikipinän sieluhun viskas,
jokapäiväisyyden arjesta taas
säveleillään kiehtoen kiskas.
Ja määrään viittasi ylvääseen,
joka kaihtua uhkasi huoliin:
suku Suomen vartovi vaivattu,
verin viskattu piinatuoliin. — —
Niin lauloi hän. Lumos laulullaan
myös vieraat. Outo kieli
lisäs tenhoa vain. Mitä puuttuikin,
sen korvasi hehkuva mieli.
"Kas vain sitä tyttöä, ranskatar
hän varmaan on", tokas eräs,
kun marseljeesihin maireimpaan
hän vaununnurkassa heräs.
Ei, vieras, älköhöt Ranskahan
sua viekö sävelet vapaat,
ja työläiskunto jos kaipios on,
sitä lähempääkin sä tapaat.
Luo katseesi Suomeen! Siellä sä näät, mik' on työläisrinnoissa syttö, mikä kunto kahlitut kaunistaa. — Yks heistä on vain tämä tyttö.
KOHTAUS PIILOPIRTISSÄ
Tuli mieleeni piilopirtti ja kolkko kohtaus siellä: ovest' astui vangitun vaimo, hän nälkäleirille tiellä.
Oli uupunut matkallansa,
toviks poikkesi ystäviinsä.
Ah, kuin koko luokkansa kurjuus
oli syöpynyt piirteisiinsä!
Ja kummakos: raskaana raukka
ja lapsia kotona joukko,
ei turvaa, ja puhtaaksi nuoltu
kodin köyhän jok' ainoa loukko.
Valon välkettä ei niin missään,
joka puolella haikeus harmain,
nälän vaiva, mut vaivoista vaikein:
isä perheen piinassa armain.
Se se viilteli kuin väkipuukko,
se se kannusti vaimorukkaa
palan viimeisen miehelle viemään —
muu kaikkihan huolien hukkaa.
Oli käärössä kannikka leivän
ja särvintä myös erä niukka
ja variksenvarpaita lasten,
oli suuteloitakin hiukka.
Ja viitaten viemisiinsä
tokas perheen äiti aimo:
voi jotakin aina, jos tahtoo! —
Ihan melkein ylpeä vaimo.
Teki lähtöä juur rupatellen
miten miehen mieli nyt hyvä
salatuomiset saadessansa —
kun sattui jo isku syvä.
Palas leiriltä vaimo toinen
jobin-postin polttavan tuoden:
mies toisen jo kylmänä, kuolo
edell' ehtinyt antinsa suoden.
Polo leski! Hän kalpeena kalman
varis niinkuin tuulessa lehti.
Tovin tuijotti tyhjyyteensä.
Pisar kuuma kulmille ehti.
Pisar ainoa. Ammoin kaikki
jo kuivuihan kyynelten lähteet.
Ja tääkin kun auvo nyt ehtyi,
vihan viljaa vain oli tähteet.
Tovin tuijotti. Tuskasta huokas.
Eväskäärönsä kaappasi kuumein.
— Tämä lapsille, lasten nyt vuoro!
näin voihkas hän vimmaisin huumein.
— Isän osa nyt lapsien olkoon.
Hyväks heidän mun täytyvi jaksaa
siks, että mä nään miten lapset
verikoirille velkansa maksaa.
Teko tehtävä lasten on eessä,
se syntymätöntäkin uottaa.
Hyvä että on monta heitä,
niin voinhan ma kostohon luottaa. —
Noin virkki, ja viimein läksi
pois horjuen ystävistään.
Mut kuin koko luokkansa hurjuus
nyt heijasti piirtehistään.
HUONOSTI HAUDATTUJA
Ne on niin huonosti haudattu — niin voivotti muudan lehti: pääkalloja turpeista irvistää, moni vilkkuu sääri ja kyynärpää. Jo koiratkin haudoille ehti.
(Nelijalkaiset nyt vuorostaan.)
Ja siinäkös toraa ja riitaa,
rakit työläisluista kun ärhentää,
ja nalkutus sen, joka ilman jää,
yön kaihessa viiltävi viitaa.
Sen verran ois toki odottanut, maan että mustiin multiin edes kunniall' olis kuopattu niin joka työläinen, joka ammuttiin, niin pitkälle kerran kun tultiin.
Näin lehti vaisuna vaikeroi.
Mut' turhaa kait sen huoli:
meka laatuun käy nelijalkaisten,
ei häiritse unta se lainkaan sen,
joka koirankuopalla kuoli.
Kun kerran on kestetty orgia tuo,
_kaks_jalkaiset johon ryhtyi,
vert' ahmasi kun susi valkoinen
ja bakkanaaleihin kanssa sen
veritahrainen hunnikin yhtyi.
Kun on kestetty suttenkin ulvonta,
mitäs koirista tällöin taikaa.
Peto jokainen osansa ottaa vain.
Sehän sääntö on Suomen valkean lain.
Tämä Suomenhan "suurta" on aikaa.
Ja siksi toiseksi: haitaksi ei
ole koirain ulvonta siellä:
kenties syvän surunsa uinua pois
väki riistetty, raadeltu, raiskattu vois,
meka öinen jos ei olis tiellä.
Ja valkeat luut, nepä muistuttaa
mitä tehtiin ja tehdään maassa.
Joka luuranko on "mene tekel", mi yön
läpi johtaa kostajajoukkoa työn,
vihan punnus se vain ajan vaa'assa.
Siell' olkoot miss' ovat — valkeat luut.
Pian loppuu pilkka jo julkee.
Pian loppuu ilveily hirtehinen,
pito hurmeinen päättyy pyövelien.
Punakummitus haudoille kulkee.
Ja kuolleet kummuista nostattaa
ja vaivatut varsilta hautain,
joka piilopirttihin ennättäy,
esikartanoihin kuoleman käy
vapauttain kytkemät rautain.
Ja murhamiehillä täyttää taas
joka haudan, jost' uhrin se nostaa.
Vajapaikkaan oikea rikollinen,
sato kylvöstä niittää nyt työnä on sen,
punakummitus kun kova kostaa.
Niin taantua ei näet maailma voi, ikipilkka että ja -piina olis parhaimmiston palkkana vain. Ei, ei! Side valkoinen vainoojain vain valmis on käärinliina.