XI
Töyrylän asuinrivissä oli tupa ja kamari, joihin kumpaankin vei eri ovi eteisestä. Kussakin näissä kolmessa huoneessa oli oma sänkynsä ja öisin omat nukkujansa. Mummo nukkui tuvassa, Anni pikku tyttönsä kanssa kamarissa, ja eteisen vakituisena asukkaana oli Heikki. Hänen sairassänkynsä oli talvella ollut tuvassa, mutta ilmojen tultua kesäisen lämpimiksi hän muutti eteiseen, siellä kun oli viileämpi olla ja muutenkin rattoisampi sairastella, paossa syöpäläisiltä.
Oli lämmin, kesäinen iltayö. Maaten sängyssä selällään katseli Heikki eteisen puolihämärään kattoon. Sängyn vieressä tuolilla oli kotikeittoista lääkettä pulloissa ja tyhjä pikari. Toisella tuolilla istui Heikin äiti, äänetönnä ruumistaan nuokutellen. Kamarista kuului kätkyen käynti epätasaisella lattialla ja Annin hiljaista hyssytystä.
"Niin", jatkoi äiti, "niinkuin jo sanoin, sinulla ei taida olla jäljellä enää monta elonpäivää".
"Eipä taida olla", vastasi Heikki välinpitämättömästi.
"Eipä taida… joo, joo… eipä taida… Katsos, näin olen ajatellut: Ihminen on kuin kello, jonka kun vedät, niin se käydä raksuttaa tik, tak, tik, tak… Vaan entäs kun veto loppuu?"
"Niin kello kai seisoo."
"Niin… Ja se taitaa sinunkin ajallisen elämäsi kellosta veto olla jo loppumaisillaan."
"Niinpä taitaa."
"Niinpä taitaa… Voi, hyvä Jumala!… Mutta oletkos valmis lähtemään?"
"Minne?"
"Vai minne?"
Äiti osoitti sormellaan eteisen kattoon.
"Tuonne!"
"Ei suinkaan minulta kysytä, olenko valmis vai en."
"Voi, vai ei kysytä. Paljonkin on sinulta kysytty, varsinkin näinä parina viime vuotena. Eikähän elämä, haihtuvat hetket täällä Ketarin majoissa olekaan mitään muuta kuin yhtä ainoata kysymystä: Oletko valmis vai etkö? Ja sinullakin on kuolematon sielu.
"Jos on — omanihan on.
"Omasihan se on. Mutta jos se joutuu ijankaikkiseen onnettomuuteen — niinkuin näyttää — niin älä syytä viimeisellä tuomiolla vanhaa äitiäsi, äläkä ketään muutakaan, ettei olisi neuvottu."
"Neuvottu… Itsensä siellä pitää kunkin vastata omasta kohdastaan, niin minun kuin äidinkin. Ja jos puhun suuni puhtaaksi, niin minä luulen, että se on äidin syntisäkki yhtä raskas kuin minunkin — ehkä vähän raskaampikin. Niin että äidillä taitaa olla tarpeeksi urakkaa omankin säkkinsä raahaamisessa."
Äiti joutui ymmälle. Hän ei oikein tiennyt, pitikö hyökätä vai puolustautua.
"Jos lienen minä liian halpa, niin haeta pappi, sanoi hän.
"Minä olen jo monta kertaa sanonut, että ei… ja kun ei, niin ei. On parasta olla puhumatta enää siitä asiasta."
Äiti liitti kätensä ristiin rinnalle ja alkoi taas äänetönnä ja surullisena huojutella ruumistaan kahtaanne.
"Taitaa sitten olla sillälailla, Heikki, että sinun nimesi on pyyhittynä pois elämänkirjasta.
"Taitaapa olla."
Äiti nousi seisaalle, mutta viivytteli kuitenkin lähtöänsä, niinkuin aikoisi sanoa vielä jotakin.
"Taitaapa olla… Hyvää yötä sitten. Koeta edes rukoilla.
"Hyvää yötä."
Tuvan oven sulkeuduttua äidin jälkeen kuuli Heikki sen takaa pitkän, syvän huokaisun.
Hän katseli kuihtuneita käsiänsä.
"Hm… sielu. Minussa ei näy enää paljoa muuta jäljellä olevan."
Ajatus siirtyi taas mieluisammille aloille: Kurkisuolle, jonne oli niin monta kertaa pitkän talven aikana kulkeutunut. Kunhan tulee kesä, oli ajatellut, niin ehkä voimistun siksi, että jaksan taas jatkaa siitä, mihin syksyllä oli pakko lopettaakseni.
Nyt oli kesä tullut, mutta ruumiin voimat eivät tuntuneet palautuvankaan; päinvastoin ne päivä päivältä heikkonivat, samalla kun ruokahalu katosi. Ainoa, mikä vielä maistui ja tuntui virkistävän, oli viina. Heikillä olikin aina viinapullo varalla sänkynsä alla. Aikaisemmin rakennettu tulevaisuudenkuva alkoi ratkeilla liitoksistaan ja ikäänkuin häipyä näköpiirin taakse. Palstatilan hinnaksi koottu pieni säästö oli sairastaessa huvennut olemattomiin. Sitäpaitsi oli Kantolan isäntä eräänä yönä aikaisin keväällä kylvänyt torpan peltoihin heinänsiemenen kuin varkain, Heikille mitään puhumatta.
— Mitä isäntä tällä puuhallaan oikein tarkoittanee? Jos hän aikoo ottaa torpan haltuunsa nyt jo, niin tyhjää hän siinä huokuu, sillä torpan kontrahti on tehty minun elinajakseni —, päätteli Heikki. — Vaan ehkä hän ajattelee samoin kuin kaikki muutkin, että minun elinaikani on hyvin lyhyt ja siksi nyt jo ennättelee. Ei tainnut toissa keväänä niillä lupauksillaan totta tarkoittaakaan. Taisi vain kettuilla ja innostaa minua omaksi edukseen. Eikö lie niillä uuden pytingin ja palstatilan lupauksillaan — että ne muka järjestämme myöhemmin — tarkoittanut samaa kuin Kaisakin unillaan: ruumisarkkua ja sitä maapalaa, joka Jekullekin annetaan hautuumaalta. Ja sinne päin hän lienee ajatellut jo torpan kontrahtia tehdessäänkin… Sillä miehellä on Jumala huulilla ja saatana sydämessä.
— Vaan entä jos olisivatkin arveluineen oikeassa, isäntä ja muut — entä jos tästä hyvinkin…
Hän teki ajatuksissaan saman matkan kuin kolmisen vuotta sitten Villen kanssa isä-vainajaa kirkolle viedessään. Kuinka hän siinä kuvittelikin, tämä uusi saattue pyrki yksityiskohtia myöten muodostumaan entisen kaltaiseksi, sillä eroituksella vain, että hän itse oli nyt arkussa isän sijassa. Se oli raskas taipale ajatuksen kulkea, niin raskas, että suuria vesiherneitä helmeili sairaan otsalla.
Heikki koetti karkoittaa synkkiä kuvia, uskotellen itselleen, että ne ovat vain tyhjää mielen houretta. Mutta se yritys ei tällä kertaa onnistunut. Suljettujen silmien eteen kuvautui kuin vaaleanharmaata usvaa, jossa kihisi lukemattomia kirkkaita pisteitä kuin surviaisia hyttysparvessa. Väliin ilmestyi pimeydestä isompia tähtiä, mutkikkaita helminauhoja ja kummallisen muotoisia kuvioita, jotka aikansa säännöttömästi lenneltyään kuin suvenkorennot katosivat pimeyteen. Viimein alkoi usvaan kehittyä ihmiskasvojen hahmopiirteet, ja Heikki näki edessään isä-vainajansa kuolinnaamion sellaisena kuin oli sen nähnyt arkunkannen raosta kurkistaessaan hautuumaan portilla. Avonaisilla, liikkumattomilla silmillään se katsoi ilmeettömästi kuin kipsikuva. Heikki avasi silmänsä karkoittaakseen näyn, mutta kuva ei silti kadonnut; se siirtyi vain ylemmäksi kattoon ja näkyi epäselvempänä.
Yhtäkkiä Heikki vavahti, ja kuva hälveni. Hän oli kuulevinaan ulkoa hiipiviä askeleita, jotka ihmisen käynniksi tuntuivat aivan liian hiljaisilta. Hänen valvoessaan vuoteella yksinäisinä pimeinä syys- ja talviöinä toisten nukkuessa häntä olivat monasti kammottaneet ja unenvaaluun mennessä painajaisena ahdistaneet lukemattomat kummitusjutut, joita hän pienestä pitäen oli kuullut tositapahtumina kerrottavan. Viimeinenkin veripisara hänen kasvoiltaan karahti nyt sydämeen, joka löi haljetakseen, ja hän jäi hätääntyneenä tuijottamaan kaksipuoleisen oven rakoon. Epäilyttävää, vaanivaa hiiviskelyä jatkui edelleen, ja kirkas puukon terä pisti oven raosta sisään, alkaen nostaa hakaa varovasti ylös. Heikki sulki silmänsä ja yritti kääntyä seinään päin, mutta ei jaksanut. Hänen kuulonsa terästyi äärimmilleen, ja hillitön mielikuvitus loihti esiin hirvittäviä kuvia vanhoista kätköistä. Hän kuuli ha'an rapsahtavan alas, oven avautuvan ja pehmeitten kissamaisten askelten lähestyvän ja pysähtyvän sänkynsä viereen. Vaikka Heikki ei uskaltanut katsoa salaperäiseen tulijaan, tunsi hän kuitenkin, kuinka vieressäseisoja häntä tarkasteli, ja hän odotti joka hetki tuntevansa kurkussaan sen luisten sormien puserrusta. Hän olisi kiljaissut, mutta ei saanut ääntä. Itseään puolustaakseen hän ei olisi kyennyt edes sormeaan liikauttamaan. Hän tunsi suurta helpotusta kuullessaan jonkun ajan kuluttua tassuttavien askelien poistuvan kamarin ovelle päin, joka hiljaa narahtaen aukesi ja sulkeutui.
"Se taitaa olla kuollut — tuo tuolla", kuuli Heikki miesäänen lausuvan kamarissa.
"Kuollut?… Äsken sitä juuri äitinsä ripitti, ja hengissä se vielä silloin oli. Olisiko käydä katsomassa, jos hyvinkin…" kuului Anni vastaavan.
"Anna olla. Kuoltava kuolevan on… ja sitä parempi meille", jatkoi miesääni.
"Se nyt muutti tuohon porstuaan. Tiesitkö sinä, että se on porstuassa?"
"Tiesinhän minä, kun Kaisa kertoi. Ja siksihän minä riisuin kenkäni ja hiivin sukkasillani hiljaa kuin kissa hiiren luo."
"Suk…!" Anni heläytti raikkaan naurun. "Kukas se sinun hiiresi on?"
"Sinä!"
"Olisit tullut akkunasta."
"Onkos siinä saranat?"
"Ei ole."
"No, mitenkäs siitä sitten… Pelkäätkö sinä miestäsi — tuota…?"
"Ei, ei. Tule vain vastakin samaa tietä. Se on parempikin."
"Miten niin parempi?"
"On vain."
Lapsi kehdossa kuului nyrähtävän.
"Tuo se kuitenkin jää, ja se on paha juttu", sanoi taas miehen ääni.
"Jää?… Katsopas sen sormenpäitä ja silmäin ympäryksiä."
Kuului miehen kummastusta osoittava äännähdys; sitten oli hetken hiljaista.
"Niinhän nuo sen sormet ovat rihaiset ja paksupäiset kuin nuppineulat.
Miksikä ne ovat tuommoiset?"
"Ne kuuluvat keuhkotautisen sormet tulevan tuommoisiksi. Ja siitähän sen kuuluu tietävän, kenessä on keuhkotauti, kenessä ei. Samanlaiset nuijapäät ne ovat Heikinkin sormet.
"Onkos tuossa rääppänässä sitten keuhkotauti kanssa?" jatkoi mies kuin hyvillään.
"Rääppänässä?… Mikähän lie tauti. Ja eihän sinun ole pakko sille rääppänälle isäksi tulla, on niitä tulijoita, sinun laisiasi — parempiakin."
Annin äänessä kalskahti loukattua ylpeyttä kuin kaikuna menneiltä ajoilta.
"Älähän suutu. Senhän minä perinnön vuoksi vain — että jos se sille niinkuin testamentin…"
"Enhän minä suutukaan. Ja jos tietää tahdot, niin kuolemantauti siinä on — niinkuin isässäänkin."
"Se on hyvä."
"Mikä on hyvä?"
"Sinä taas riitaa haastat."
Seurasi äänettömyys.
Taas alkaessaan oli keskustelu niin hiljaista, että Heikki ei enää eroittanut sanoja, aleni siitä vähitellen helläksi kuiskailemiseksi, kunnes sekin lakkasi, ja kamarin salaperäisestä hiljaisuudesta kuului Heikin korviin vain pitkien suutelojen suriseva ääni.
Heikki kohoutui sängyssä ryntäilleen ja katsoi pitkään kamarin oveen.
— Tuomo!… Menisinkö?… Olkoot, en mene! En ole tietääksenikään — vielä.
Oli jo aamupuoli yötä, kun Tuomo palasi kamarista eteiseen. Hän liikkui nyt rohkeammin kuin tullessaan, tarkasteli levollisesti sairasta, tuolilla olevia rohtopulloja ja tyhjää pikaria. Kurkisteli ympärilleen niinkuin jotakin etsien, kumartui ja vilkaisi sängyn allekin. Huomattuaan siellä viinapullon hän kallisti sen suusta muutamia pitkiä kulauksia, asetti pullon paikalleen, sanoi vaistomaisesti: "kiitos!" ja suutaan tyytyväisenä maiskutellen poistui yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Heikiltä pääsi tahtomattaan nauru niin haudantakainen, että Anni kamarissaan hätkähti. Naurunsa välittömäksi jatkoksi hän sai niin ankaran yskän kohtauksen, että oli nikahtua.
— Ne ovat saattaneet pitää tuota peliään ties kuinka kauan — kun sitä ei enää koirakaan hauku.
Hän otti pullon ja harmissaan kaatoi kurkkuunsa ryypyn toisensa perään, kunnes vihdoin nukkui humalaansa.
* * * * *
Aamulla kamarista tultuaan Anni läheni sairasvuodetta hiukan arkaillen kuin rikollinen. Mutta kun Heikki ei ollut asiasta tietääkseenkään, arveli Anni hänen yöllä vain hourineen. Ehkäpä Heikki ei ollut nähnyt ei kuullut koko tapausta.
Ja olkoon, jos…!
XII
Tuli taaskin ilta. Tuvassa ja kamarissa lienee jo nukuttu, mutta Heikki sängyssään katseli eteisen kattoon, raskaitten ajatusten laahustaessa kuin siipirikot linnut.
— Että ne voivat olla niin sydämettömiä — kuolevalle miehelle. Etteivät nyt malttaneet edes niin kauan odottaa kuin tässä vielä henkeä on. Tuomoa saattaa kyllä ymmärtää: hänellä on kostonsa. Vaan että Anni… Annikin… Ja tämän tähden minä olen soita ojittanut ja taloa ja pytinkiä puuhaillut — että hän, talon tytär, kehtaisi vieraalle edes kotinsa ilmoittaa: sieltä ja sieltä ollaan — Töyrylän talon emäntiä. Se siinä alkoi jo oloonsa mukautua, koetti välimmiten olla ystävällinen ja helläkin. Mutta toisöinen tapaus puhalsi sumun silmistäni: se hellyys olikin vain silmieni lumeiksi, puhdas lakana likaisten jälkien peitteeksi… Tuntuu tuolla rinnassa taas niin haikealta, että ihan itkuksi tuppaa — samanlaiselta kuin silloin Annin aitan rapulla seistessäni, sormus kämmenellä… Oh!… tämä on pahempaa. Mutta en uikahda. En salli heille sitä iloa,- että saisivat nähdä, kuinka minä tämän tähden kärsin. Jaksaisin tästä kävellä metsiin, Hitonhaudalle ja Piilolammelle. Siellä yksinäisillä poluilla ajatus ehkä selviäisi — täällä kiertävät kuin haavoitetut jänikset yhtä ainoata ympyräänsä — verisin jäljin.
Katse luisui katosta alas seinälle, missä riippui vyö tuppineen ja puukkoineen.
— Entä jos?… Jumaliste!… Ei, ei!…
Hän kauhistui sitä ajatusta ja harasi vastaan, mutta toiselta puolen se kiehtoi ja veti puoleensa vastustamattomalla voimalla. Hän nousi vuoteeltaan ja sänkynsä laidasta kiinni pidellen horjutteli vyönsä luo ja veti puukon tupesta ulos.
Päästyään jälleen peiton alle hän ojensi puukkoa pitävän kätensä ylös. Rohdinpaidan avosuinen hiha valahti alas olkapäälle, ja koko käsivarsi esiintyi kaameassa alastomuudessaan. Ohkaisten luitten ja pingoittuneiden jänteiden päällä oli vain kellahtava nahka, josta suonet pistivät räikeästi esiin kuin siniseksi värjätty verkko. Sormiluut puristivat puukon päätä, jonka pitkä terä käden kera vavahteli, välkähteli.
— Kyllä… kyllä… siinä kädessä… vielä sen verran… voimaa on… kuin tarvitaan.
Anni ilmestyi kamarin ovelle.
"Puhuitko sinä? Puuttuuko jotakin?"
Heikki ei aluksi vastannut mitään. Peittonsa alla hän painoi puukon terän olkipatjan läpi, niin että kärki kävi kiinni sängyn pohjalautaan.
"Tulehan tänne likemmä", hän sanoi niin ystävällisesti kuin voi.
"Mitä varten?"
"Olisi sana sanottavana."
"Kuulen minä tännekin; en minä kuuro ole."
"Vaikka et — tulehan kuitenkin."
"Mitä varten?"
"Antaisit suutelon — minullekin."
Anni naurahti pilkallisesti.
"Sinullekin?… sinihuulelle… kuolleelle."
"Annoithan sinä sille miehellekin toissa yönä — vai joko lie kolmas.
Kuka se oli se mies?"
"Niinkuin et muka tietäisi."
"Sanohan kuitenkin."
"Alatalon renki Tuomo se oli, jos tietää tahdot."
"Vai Tuomo."
"Entä sitten vaikka olikin."
"Eipä — eipä mitään sitten."
"Omat kai minun huuleni ovat", sanoi Anni kuin puolustuksekseen.
"Omasipa ovat… Vaan voisit sinä ainakin antaa pullon tuolta sängyn alta. Kuivaa kurkkua, ottaisin ryypyn."
"Saathan sen, ystäväsi. Suutele sitä ja makuuta vieressäsi."
Kumartuessaan pulloa ottamaan Anni sattumalta vilkaisi sairaan kasvoihin, hätkähti, oikaisihe ja peräytyi pari askelta. Hän oli nähnyt palavat silmät kuin tuliset hiilet kiilumassa syvällä kuopissaan ja käden tavoittavan liikkeen peiton alla. Heikki muistutti petoa, joka on hyökkäämäisillään saaliinsa kimppuun. Hänen huohottava hengityksensä oli lyhyttä ja katkonaista, ja hiki kihosi otsalle. Anni seisoi kuin naulittuna paikallaan. Aikoiko Heikki kietoa kätensä hänen kaulalleen vai antaa niskaan surmaniskun?
"Mitä sinulla oikein on mielessä?" hän viimein kysyi.
"Ei mitään erityistä."
"Aioitko sinä lyödä minua, vai…?"
"Lyödä?… Tuleeko siitä tolkkua lopultakaan?"
"Mistä?"
"Siitä pullon antamisesta."
"Odota!"
Anni poistui kiireesti, ja kamarin ovi rapsahti säppiin sisäpuolelta.
Otettuaan ryypyn Heikki työnsi pullon sängyn alle niin syvälle, että sitä saadakseen oli pakko kumartua polvilleen. Sitten hän jälleen asettui peiton alle, puukko kourassa, silmät oveen luotuina.
Hänen ei tarvinnut kauan odottaakaan, kun ulkoa kuului askelia, puukon terää työnnettiin oven raosta sisään ja hakaa nostettiin varovasti ylös. Heikki tunsi nytkin vähän veren pakenevan kasvoiltaan, mutta ei pelosta, kuten ensi kerralla. Askeleet lähestyivät ja pysähtyivät… Ehkä se nyt jo mennessään ryypyn ottaa, kun tietää pullon olinpaikan. Käsi peiton alla puristi puukon päätä niin, että vapisi… Kumartuukohan?… polvistuukohan?… Hetkistä myöhemmin kuului avaimen rapinaa, sen jälkeen hiljaista koputusta kamarin ovelle.
"Kuka siellä?" kuului Annin ääni.
"Minä se vain olen."
"Kuka minä?"
"Minä vain — Tuomo… Avaahan ovi."
Ovi avautui ja ummistui.
"Ei kumartunut, saatana… Vaan ehkä se ottaa ryypyt vasta palatessaan, lähtöryypyt… Onneksi olkoon!"
Heikki päätti valvoa ja odottaa Tuomoa tarvitessa vaikka aamuun asti. Mutta vaikka kosto kiihoitti, voitti kuitenkin väsymys heikot voimat, ja hän vaipui puoliunen tapaiseen horrostilaan. Kuinka kauan lienee maannut niin, kun hän taas oli kuulevinaan askeleita ulkoa. Puoliavoimin silmin hän näki kuin usvan läpi, kuinka eteisen ovi, jonka Tuomo oli jättänyt hakaan sulkematta, avautui ja sisään astui vanha mies, yllä harmaa takki, virsut jalassa. Hänellä oli pattisauva kädessä ja paperiin kääritty pieni mytty kainalossa, riippuvista hetuleista päättäen musta silkkiliina.
Isä… isä-vainaja! iski Heikin mieleen. Hän muisti arkun naulat ja soittamatta jääneet sielukellot. Niistäköhän se nyt tuli tilille vaatimaan.
Vanha mies näytti epäröivän, seisoi hetken neuvottomana ovensuussa ja katsoi sairaaseen kuin anteeksi pyytäen. Viimein hän asetti sauvansa pystyyn ovensuunurkkaan, niistää pihautti nenäänsä sormien välissä, sipaisi pari kertaa housujaan, pari kertaa harmaata tasatukkaansa korvallisella, ja kävi kiinni tuvanoven ripaan. Käsi vavahti kerran, pari — vavahutti vanhuus, vavahutti syvä mielenliikutus.
"Noh", puheli itsekseen. "Ei nyt hullumpaa."
Hän irroitti kätensä, mietti hetkisen, työnsi sormikoukun poskeensa ja kaivoi sieltä tupakkamällin kuin tikka hongan kuolosta toukan. Asetti puruksen akkunalaudalle eteisen oven päälle.
"Otanpahan tuosta tullessani."
Hän sylkäisi suustaan loput rouheet, pyyhkäisi takin hihalla huuliansa ja astui tupaan, musta silkkiliina kainalossa.
Heikki ei jaksanut herätä täysin valveille. Puolitajuisena hän kuuli tuvasta yskähdyksiä, hiljaisia, varovaisia, sitten yhä kovempia.
"Onko se… voi-voi… onko se — kuka?" kuuli Heikki äitinsä hätääntyneitä, katkonaisia ääniä.
"No-no, no-no", rauhoitti mies. "Henna nukkuu, makaa pois vain."
"Sus siunatkoon! sus kolmasti!… Oikein säikähdin. Onko nyt jo — päivä? En kuolemakseni ole ennen näin myöhään… Vai iltaako tämä on vasta?"
"Ehehe, ehehe, ilta-iltapuoltapa taitaa olla, iltapuolta vasta…
Poikkesin katsomaan."
"Kyliltäkö sitä ollaan kulkemassa vai kotoako varsin?"
"Kotoapa varsin."
"Ihanko sitä on työnnytty yön selkään jantussa jaloin?"
"Ihanpa läksin jantuksiinsa."
"En ole kerinnyt — Israel istuu, painaa puuta — kerinnyt kuulumisiakaan kysellä… Vai ihan nimen niettuun on lähdetty… Kuuluuko sitä mitä kiireelle kerrottavaa?"
"Kysyy häntä kurjelta, jolta tuo naaraan puoli on ammuttu ja pojat lentäneet taivaan tuuliin, yksi yhtäänne, toinen toisaanne — joka tuossa rämeellä tyhjän pesänsä partailta nokkasee karpalon sieltä, toisen täältä henkensä pitimiksi — kysäsee, mitä tuolle mahtaa kuulua."
"Yksinäistä se on yksinäisen — hohoijaa!… Siihenkö se nyt vääntäypi sängyn laidalle?"
"Siirtyyhän hivenen syrjemmälle… Yksinäistä ja autiota."
"Menen vieläkin kurkeen. Voihan olla niitäkin, joilta tuo koiraan puoli on ammuttuna ja ainoa poika tuossa lähtemäisillään, kuolemaisillaan."
"Voihan olla, voipi. Ja viisaasti tekisivät, jos yhteen lyöttäysivät, ratompi olisi olo kummallakin."
"Ratompipa toki tavallaan. Vaan eipä se ole Israelkaan vielä kurkeansa löytänyt sen ammutun tilalle. Ei taida olla kaipuuta?"
"Kaipuuksi se lyöpi, varsinkin näin kevään tullen. Tuossa kun katastaa noidenkin varisten vaapsahtelemista, pelehtimistä ja huushollia, niin se oikein sydänalassa etoo ja tuntuu tämä oma olo vielä ontommalta. Se on tuo Luoja luomispäivänä viisaudessaan niin säätänyt, että sitä ei ole tuon luontokappaleenkaan hyvä yksin olla."
"Saati ihmisen, joka on luomisen ruunu."
"Saati ihmisen… Olen minä sitäkin ajatellut, että jos passaisi
Hennan… tuota… jos ehkä passaisi, niinkuin…"
Ei vastausta.
"Näkyy tuo Heikki olevan jo henkihieverinä, niin aprikoin asiaa siltäkin kantilta, että — se kun on eteenpäin elävän mieli — olisi tässä ehkä tarpeen miehinen mies… Jos tuo muuten passannee."
"Sitä on terveyden lahjaa vielä Israelilla?"
"Onhan terveyttä, Jumalan kiitos, on. Se kyllä kihti tuota vasenta lonkkaani rämsyilmoilla repii ja retostaa, vaan olisi tuossa omituinen hieroksija, niin saattaisi kuontua vielä siitä terveeksikin. On tuo Kaisa hierojaksi vähän liian kovakourainen… ja se siinä hieroessaan tuppaa muutenkin liiemmäksi nipistelemään ja kutittelemaan."
"Vaikka on ihminen uskovaisten kirjoissa."
"Vaikka on kirjoissa."
"On tainnut Kaisa rakastua, taitaa mieliä Israelia omakseen."
"Rakastuakin on tainnut… ja mitäpä hän mielinee. Vaan en huoli hänestä minä."
"Menen vielä äskeiseen. Joko se siihen muuttaisi päätä pahkaa hengen heitolle, vai sitten vasta, kun tuo on tuosta korjattu?"
"Kamansa ja kamppeensa nuo kerinnee tuoda myöhemminkin, vaan sitä olen ajatellut, että seurakunnan tietoon olisi saatettava välemmiinsä tämä yhteinen aikomuksemme. Saattaa Heikki tuosta piankin kuolahtaa, ja se kun on kirkkomaan multaan vietävä, niin olisi siinä yksi tie, kaksi asiaa, ja pitäisi siinä häät ja hautajaiset yksin tulin."
"Eiköhän se yhtäkaikki olisi liian hätäistä ja sopimatonta. Mitä siitä sanoisivat ihmisetkään?"
"Eikö nuo lie kahden kauppoja nämä… Olisi minulla täällä pöydällä vähän" — Heikki kuuli askeleita ja paperin rapinaa — "olisi tällainen. Tuon kun Henna sitaisee päähänsä, niin ei tarvitse hävetä, vaikka astuisi itsensä rovastin eteen."
"Minulleko se tämän?"
"Jos tuo kelvannee."
"Oikeinko se on sen minua varten ostanut?"
"Annastiina-vainajaa vartenhan se on alunperin niinkuin ostettu, vaan sillä on nyt Annastiinalla toiset päähineet ja toiset antajat."
"Toisetpa toki tavallaan."
"Ajattelin, että jos tuo ehkä kihloiksi kelvannee."
"No sei… vai kelvannee? Hetulaniekka tällainen — liiankin korea vanhalle. Lieneehän tuota lupa päähänsä koettaa?"
"Henna koettaa pois vain."
"On se toki markkoja maksanut?"
"Kuusi hopearuplaa."
"Sitä siihen aikaan ruplissa räknäiltiin?"
"Ruplissapa ruplissa — ruplissa ja riikin taalareissa."
"Oikein korvissa kahisee."
"Se siinä silkissään näyttää nätiltä ja hempeältä kuin nuoret tytöt — heh!"
"Oikeinko se aikoo halata?"
"Hatistammahan hivenen."
"No te-eeviä – – –"
Kun Heikki aamulla heräsi, olivat molemmat öitsijät jo tipotiessään. Mutta pattisauva oli unohtunut eteisen nurkkaan, ja Israelin tupakkamälli kiilteli akkunalla auringon paisteessa kuin iso musta sittiäinen. Hän nousi sängystään, hoippui vyönsä luo ja painoi puukon tuppeensa.
XIII
Heikki muisti tuskin ainoatakaan Korvenkylän torppakulmalaista, joka ei olisi käynyt häntä katsomassa ja hyvästelemässä hänen heikomman sairautensa aikana. Melkein aina oli sängyn vieressä tuolilla joku istua könöttämässä. Nämä käynnit olivat hyvin rasittavia sairaalle, mutta kun tapa oli sellainen, ei hän voinut muuta kuin alistua siihen. Miellyttävimpiä olivat ne kävijät, jotka puhuivat vain jokapäiväisistä arkiasioista. Heidän kanssaan saattoi virkeimpinä hetkinään antautua rattoisaan keskusteluunkin ja unhottaa hetkeksi raskaan kohtalonsa. Lyhyin vastaväittein hän kuunteli uskonasioista puhujia, mutta kaikkein sietämättömimpiä olivat nuo äänettömät ruumiinsa nuokuttajat ristityin käsin. Heidän sanattomasta mykisemisestään ja huokailemisestaan saattoi kyllä arvata, mitä he hänestä ajattelivat ja mitä takanapäin puhuivat.
Oli kuitenkin yksi — Lohi-Lassi — joka ei ollut käynyt kertaakaan katsomassa. Ja Heikin mielestä hänellä oli syytäkin pysyä poissa. Lassi oli ammattikalastaja, ja terveytensä päivinä Heikki oli myös ahkera, vaikka jokseenkin huono-onninen kalamies. Kerran hän silkasta kateudesta oli repinyt siekaleiksi Lassin uuden kalliin lohiverkon. Mitä muuta Heikki lienee elämässään tehnytkin tai tekemättä jättänyt, ei hänen tuntoonsa ollut jäänyt sanottavaa mielenkannetta. Mutta tämä teko, niin vähäpätöiseltä kuin se voi näyttääkin, oli matona jäytänyt hänen tuntoaan vuosikausia. Se oli järjetön ja ruma teko, ja hän oli siihen yksin syypää. Lassi ei ollut koskaan hypännyt hänen nenälleen eikä asettunut poikkipuuna tielle. Hän oli joskus tavatessa aikonut käydä tunnustuksillekin, mutta aina kun käsi käski, toinen kielsi. Kuitenkin hän aina askelten ulkoa lähestyessä toivoi, että ne olisivat Lassin askeleita, mutta yhä oli tulija joku toinen.
Päivä päivältä vieraitten käynnit harvenivat, ja lakkasivat viimein melkein kokonaan. Sairas oli nähtävästi jätetty oman onnensa nojaan, kun oli tehty kaikki, mitä oli voitu hänen hyväkseen.
Koetettiin sentään vielä viimeistä keinoa. Vastoin Heikin tahtoa ja hänen tietämättään haettiin pappi kovaa sydäntä pehmittämään. Mutta vaikka nuori pastori puhui kauniisti ja liikuttavasti, eivät hänen sanansa tehneet sairaaseen toivottua vaikutusta; päinvastoin hän näytti kärsimättömältä. Tehden tästä oman johtopäätöksensä kysyi pastori, oliko sairaalla jotain vaivaa tunnollaan, jotain kahdenkeskistä tunnustettavaa.
"Minulla ei ole pastorille mitään tunnustettavaa", vastasi Heikki.
— Saattaa olla ujoutta, — ajatteli pastori ja pyysi läsnäolijoita hetkeksi poistumaan, jolloin nämä vetäytyivät tupaan, jääden ovensuuhun seisomaan. Henkeä pidättäen, kaulat kurkollaan he siinä kuuntelivat sykkivin sydämin — Kaisan korva ovessa kiinni. Hetki tuntui kammottavan juhlalliselta. Tuntui kuin tuolla oven takana, "salauksen alla", josta kuului vain hiljaista puheen hyminää kuin haudasta, nyt ratkaistaisiin Heikin tuleva kohtalo. Mitä salaista hänellä mahtanee olla papille tunnustettavaa? Ovi liikahti kerran, pari, ilmestyi pieni rako, ja nyt saattoi kuulla jo paremmin.
"Ehkä Heikki — Heikkihän teidän nimenne on?"
"Heikki."
"Ehkä Heikki kuitenkin tahtoisi keventää sydäntään tunnustamalla, jos on mitä raskauttavaa omallatunnolla."
"Minä jo äsken sanoin, että minulla ei ole pastorille mitään tunnustettavaa."
Hetken vaitiolo.
"Kertoi vaimonne äsken kamarissa, että olette ollut hänelle paha, kerran aikonut lyödäkin — jolloinkin yöllä. Ettekö te tunne mitään soimausta tästä?"
"En."
"Ettekö tiedä ja ole sanasta lukenut, että miehen pitää rakastaa vaimoansa niinkuin omaa itseänsä?"
"Vaikkako ei vaimo rakastaisikaan miestänsä?"
"Niin… vaikkapa ei."
"Ja vaikkako akka pitäisi yhteyttä toisen miehen kanssa?"
"Hm… niin… kyllähän se vähän… Pitäisi kuitenkin voida."
"Ei voi."
Vaitiolo.
"Minulle kerrottiin myös, että olette nauttinut väkeviä — väliin liiemmäksi.
"Paljon siellä kamarissa on pastorille kerrottukin… Vaan entä sitten? Omaani minä olen nauttinut. Vai eikö suotaisi köyhälle työmiehelle sitäkään pientä iloa? Ja ryyppääväthän herratkin, oppineet — nehän ne vasta ryyppäävätkin, saati tyhmä talonpoika… Täällä metsissä on vähän iloja."
Nuori pastori muisteli juuri päättyneitä ylioppilasaikojaan pääkaupungissa.
"Niin, eihän täällä korvessa taida suuria iloja olla.
"Ei."
"Kuulin, että Heikki on syytellyt kiertäin kaartain Luojaansakin, kun terveys otettiin eikä ole kaikki mennyt mieltä myöten."
"Terveys?… En minä ole siitä ketään syytellyt — mikä on mennyt, se on mennyt… Vaan jos niin, että Luoja — niin miksikä sitten toiselle annetaan, toiselta otetaan. Ja eikö ollut ketään joutilaampaa ja laiskempaa ja rikkaampaa makaamaan?
"Herran tiet ovat tutkimattomat… Heikki ei kai sitten ole tehnyt elämässään mitään sellaista, josta tuntisi katumusta?
"Ei… tai kyllähän… Mutta se ei kuulu pastorille.
"Mitä se olisi?"
Kaulat tuvan oven takana kurkoittuivat entistä pitemmiksi.
"Onpahan muuan minun ja Lohi-Lassin keskinen asia."
Tuvan ovi vedettiin hiljaa kiinni kuin pettyneinä. Joku sanoi:
"Pojan näkyy olevankin koulunkäynti kesken vielä. Vaan olisi rovasti itse, niin… Se kun ukko nuijii lain moukarilla, niin pehmyttä pitää tulla jälkeä, vaikka olisi sydän kalliota… Mutta tämä ei kun luikertaa myötyriään, minne toinen vie."
Sen oli kyllä huomannut pastori itsekin. Tyytymättömänä hän läksi kotimatkalleen — tyytymättömänä niin sairaaseen kuin itseensä.
* * * * *
Eräänä aamuvarhaisena, muutama päivä pastorin käynnin jälkeen, oli Heikki unimielissään kuulevinaan omituisen läiskähtävän äänen, niinkuin märällä vaatteella olisi voimakkaasti lyöty lattiaan. Herättyään hän näki Lassin istuvan porstuan penkillä ja toivottavan hyvää huomenta. Heikki katsoi aluksi epäluuloisesti vanhaan kalastajaan, kuin tunnustellen, missä mielessä hän oli tullut. Miehet eivät olleet ehtineet vielä keskustelun alkuun, kun lattialta kuului uusi voimakas läiskähdys ja joku tumma esine kimmahti ylös ilmaan.
"Lohi!" pääsi Heikiltä heikko, tuskin kuuluva huudahdus, ja hän kohoutui vaivoin istualleen vuoteessa.
"Sepä se onkin ensimäinen loheni tänä kesänä", sanoi kalastaja. "On tehnyt mieleni käydä sinua katsomassa, mutta kun köyhällä ei ole ollut mitään tuomista, niin on ollut mielelleni raskasta lähteä ihan tyhjinkin käsin. Sattui nyt viime yönä tuo kiiski käymään verkkooni, niin pistin sen kainalooni ja tulin rannasta suoraan tänne. Eihän se häävi — kalaahan kala on, ja rikkaammilla nuo lie sairaalle paremmin suun mukaiset tuomiset. Mutta minulla kun ei ollut muutakaan, niin toin edes tuon."
Heikin epäluulo ei ollut hälvennyt vielä. Ehkä Lassi tahtoo kostaa tällä tavalla — koota tulisia hiiliä pään päälle. Kuitenkin hän kiitti kalastajaa ja kysyi lohen hintaa.
"Ei se mitään maksa", sanoi Lassi. "Ajattelin, että tuon kun Anni voissa käristää, niin ehkä saisit jonkun suupalan menemään alas."
"Lahjaksiko se Lassi tämän toi?"
"Liekö tuo nyt mikä lahjakaan tuommoinen — mutta maksua en ota."
Heikki sai taistella hyvän aikaa, ennenkun sai suustaan:
"Minä… minä revin teidän verkkonne… siellä koppelissa…
"Ole muistelematta turhia, niistä ei mitään", keskeytti Lassi jyrkästi ja huitaisi kädellään ilmaa, niinkuin hän olisi tahtonut kerrassaan katkaista keskustelun siitä asiasta.
Heikki tuijotti pitkään ja terävästi Lassiin kuin tunkeakseen katseensa hänen lävitsensä. Sitten hän hitaasti käänsi silmänsä poispäin, ja hänen päänsä alkoi hiljaa vavahdella. Väliin hän sai ankaria suonenvedon tapaisia nytkähdyksiä, jolloin yläruumista veti kokoon, silmät ja huulet pusertuivat tiukasti kiinni ja kädet puristuivat nyrkkiin, ikäänkuin hän olisi taistellut jotakin näkymätöntä vastaan. Hiki kihosi otsalle, ja terävän nenän huippuun alkoi kasvaa kirkas vesitippa, kieppui siinä aikansa ja tipahti peitolle. Viimein hän päästi pitkän, syvän huokaisun, niinkuin raskaan työn suoritettuaan, pyyhkäisi paitansa hihalla hikeä otsaltaan, hervahti väsyneenä vuoteelle ja näytti heti vaipuneen syvään uneen.
Kuultuaan puhelua tulivat äiti ja Anni myös eteiseen. Huomattuaan lattialla kuolleen lohen sanoi mummo:
"Lohi!… nyt ei ole Heikin lähtö kaukana… Heikillekö se Lassi tuon on tuonut?"
"Heikillehän minä sen niinkuin toin."
"Kiitos vaan. Mutta kyllä ne on jo syöty Heikin syömiset — kun nyt tuon antoi."
Sairaan hengitys oli lyhyttä ja katkonaista, pysähtyen väliin kokonaan. Sierainten ohuet pielet vuoroin litistyivät aivan väliseinään kiinni, vuoroin laajenivat kuin hengästyneen hevosen sieramet. Viimein hän alkoi mykistä kuin heräävä, ja sormet hypistelivät peittoa.
Huulet vetäytyivät onnelliseen hymyyn, ja hän alkoi hourailla.
"Kurkisuo… joo… heinällä… laidasta laitaa… Onhan… tätä tässä… pytinkiäkin… Ottakaahan — Kantola… ja te muutkin… isännät… Kippis… Ottakaa… rovastikin… Joo… tässä vähän… tupaan tulijaisia…"
Äkkiä Heikin silmät, joissa oli luonnottoman kirkas loiste, levähtivät selkiselälleen ja pälyivät kummeksien ympäri huonetta kuin oudossa paikassa. Viimein ne pysähtyivät äitiin, ja huulet liikkuivat, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa jotakin. Äiti kallisti korvansa Heikin suun eteen.
"Mitä se sanoo?" kysyi Anni.
"Mitä sanonee — en saa selkoa. Koeta sinäkin, jos kuulisit paremmin nuorilla korvillasi."
Heikki käänsi päänsä seinään päin, ja Anni vetäytyi mummon selän taakse, kurkoitellen hänen olkansa yli sänkyyn kuin varkain.
Kuolevan hengitys hiljeni ja harveni yhä. Sieramet aukenivat ja supistuivat kuulumattomasti kuin kuolevan kalan kiduskannet. Viimein avautui raollaan oleva suu hitaasti ammolleen ja lupsahti äkkiä ja kuuluvasti kiinni kuin lukkoon, ja huulet puristuivat tiukasti yhteen.
Äiti ja Anni kumarsivat päänsä alas, ja Lohi-Lassi otti lakin päästänsä.
XIV
Eräänä aamuna Heikin hautajaisten jälkeen olivat Töyrylän molemmat lesket kahden tuvassa. Anni peräpenkillä istuen souti lastaan, ja mummo kutoi sukkaa sivupenkillä. Koko aamuna he eivät olleet vaihtaneet monta sanaa keskenään; olivat vain istuneet ajatuksissaan ja vilkuneet ulos, kumpikin akkunastaan.
Kuolemantapauksen aiheuttama hiukan alakuloinen mieliala oli jokseenkin pian mennyt ohi, ja Annissa oli taas herännyt entistä keikailemisen halua. Mikäli vähät varat sallivat oli vaatteisiin alkanut jälleen ilmaantua halpa-arvoisia rimsuja ja nauhoja ryssien laukuista. Avioliiton aikuinen ruokoton tukka alkoi silitä ja kiiltää, ja tumman palmikon jatkona heilahteli leveä punainen nauha. Hän seisoi usein pitkät ajat kamarin seinällä riippuvan pienen kuvastimen edessä kampa kädessä, eikä unhottanut koskaan ohi mennessään vilkaista siihen. Annin peilaileminen ei enää johtunut niin paljoa itsensä ihailemisesta kuin varmistumisen halusta, oliko hän vielä nuori ja kaunis.
Otettuaan kerran kuvastimen himmeävaloiselta seinältä ja tarkattuaan kasvojaan akkunan edessä kirkkaassa valossa hän säikähti niin, että kuvastin oli pudota kädestä. Silmien ympärillä oli syviä ryppyjä, ja ohimoilla kiilteli valkoisia hiuksia mustien joukossa.
"Sunatkoon!… Tuohan on jo vanha akka", hän huudahti kuvalleen.
Mutta hän ei tahtonut vielä olla vanha. Rypyille ei voinut mitään, mutta harmaita hiuksia ei saanut huomata kukaan — varsinkaan Tuomo. Niiden etsiminen ja nyppiminen olikin tästäpuolin hänen peilailemisensa varsinainen syy. Mutta vaikka ne oli saavinaan tyyten kitketyksi, löytyi uusia aina seuraavalla kerralla.
Näistä aikaisen vanhuuden merkeistä huolimatta käyttäysi Anni raisun iloisesti, lauloi, hypähteli, pyörähteli kuin kahleistaan vapautunut vanki. Hän ikäänkuin tahtoi täten korvata avioliitossa kuluneet kuolleet vuodet. Toisinaan hän taas ilman huomattavaa aihetta tillahti itkemään.
Vaikka mummo sai tehdä yksin melkein kaikki raskaammat kotiaskareet, lypsää lehmät, lämmittää saunat, antoi Anni kuitenkin hänen peittelemättä tietää, että mummo oli nyt liikaa, että hän tekisi hyvin, jos alkaisi katsella itselleen olinsijaa muualta. Mummo ei huolinut häntä suurin vastustella. Joku selvyyshän tähän sekamelskaan täytyi tulla. Mutta hän odotti kärsivällisesti aikaansa.
Aikaisemmin oli Kantolan isäntä lähettänyt sanan, että hän tulee Töyrylään asioille silloin ja silloin, ja kun asia on tärkeätä, on leskien välttämättä oltava saapuvilla. Isännän tulosta oli mummo toimittanut tiedon Israelille ja Anni Tuomolle. Määräpäivä oli tänään, ja odotettuja vieraita lesket nyt akkunoistaan tähystelivät.
Naisten juuri aamiaiselta päästyä kuului eteisestä kolinaa, ja sisään työntyi kumarassa Halla-ahon Israel, pattisauva kädessä ja säkki selässä.
"Hyviä huomenia, hyviä huomenia", tervehti hän.
"Jumal' antakoon… ja terve tulemasta", sanoi mummo ja kiiruhti auttamaan vaarin selästä säkkiä, jonka nosti penkille.
"Onpa siinä painoa. Ukko-rukka — kun nyt tuommoisen tarakan", surkutteli mummo.
"Otin vähän kamppeitani mukaan", sanoi Israel, istui penkille ja pyyhki hikeä otsaltaan. "Uhhuh."
Annin suupielissä karehti ivallinen hymy.
"Minnekäs se vaari nyt on kulkemassa — säkkineen?" kysyi hän.
"Eipä tätä etemmä, eipä etemmä", vastasi vaari. Mummoon kääntyen hän kysyi:
"Se ei taida tämä Anni tietääkään?"
"Kyllä se tietää."
"Miksikä se sitten kysyy?"
"Muuten se, ilman se aikojaan."
"Mummo ja minä olemme aikoneet tässä taloksi ruveta", selitti Israel.
"Kun nyt se Heikki kuoli, niin on tässä tarpeen miehinen mies."
"Miiehinen miies", venytteli Anni itsekseen, ja sanoi sitten kuuluvammin:
"Vai niin… vai taloksi. Vai Israel tähän nyt isännäksi… Minun kai on sitten lähdettävä liesuun lapsineni?"
"Kyllähän hyvä sopu tilaa antaa — jos muuten passannee", sanoi vaari.
"Etteköhän, vaari-kulta, ottaisi minua piiaksenne", jatkoi Anni ivailuaan. — Missä se kuhnus kähnii, kun sitä ei jo ala kuulua — kivahti hän heti itsekseen ja vilkaisi akkunasta ulos.
Samassa astuikin Tuomo tupaan, olalla mutainen lapio, jonka pani pystyyn uuninsoppeen.
"Hulttio mieheksi se Heikki", virkkoi hän ensi sanoikseen. "Tulin tuolta Kurkisuon kautta, ja kun siellä katselin tulevia työmaitani, niin mitäs löysin? Joo, tuon lapion ojan pohjasta… Näkyy, että tässä töllissä on isäntä tarpeen."
"Isäntä, isäntä on tarpeen", myönteli vaari.
"Se kuuluukin nyt Israel tulevan Töyrylään isännäksi", sanoi Anni entiseen tapaansa. "Ottaisit vaarilta renginpestin — minä tässä jo piian paikkaa pyytelin."
"Israel?"
"Niin, niin — Israel ihan. Taidetaan tässä saada häitä kaksittainkin."
"Vai Israel?… Ei ole tainnut vaari kuulla, että minä menen naimisiin
Annin kanssa?"
"Olen minä vähän semmoista horinaa maailmalta kuullut. Mutta mitä se koskee tähän torpan asiaan?"
"Katsotaanpa vähän sitä pykälää" sanoi Tuomo. "Eikö Israel tiedä, että vaimo perii miehensä — vaimo ja hänen lapsensa. Tässä tapauksessa ovat siis Anni ja hänen lapsensa lailliset perilliset ja perivät yhdessä kaiken vainajalta jääneen omaisuuden. Eikö Israel, vanha mies, tunne lakia sen vertaa?"
Israelin käsi kohosi vitkaan korvalliselle, ja hän loi kysyvän katseen mummoon kuin apua pyytäen.
"Lakia?" jämäsi mummo. "Eero-vainaja ja minä olemme tämän torpan kyhänneet kylmään korpeen. Meidän käsiemme työtä on kaikki, mitä tässä näkyvää on — Heikki-vainaja ei vielä ehtinyt tehdä juuri muuta uutta kuin kaivaa jonkun ojan tuonne Kurkisuolle. Anni taas ei ole torpan hyväksi tikkua ristiin kääntänyt — ei muuta kuin ollut hävittämässä… Ja sinä? Mitä sinulla ventovieraalla täällä on tekemistä? Siinä on sinulle lakia.
"Siinä on sinulle lakia" toisti vaari.
Asiasta yritti sukeutua tiukka sananvaihto, mutta se keskeytyi, kun tupaan tuli Kantolan isäntä lautamiehen kanssa. Viimeksi mainitun mukanaolo vaikutti tuvassa olijoihin niin hämmästyttävästi, että he tuskin huomasivat vastata isännän tervehdykseen. Onko tässä tietämättään tullut tehneeksi jotain pahaa, kun nyt isäntä tuli lainmies mukanaan? Hämillään näyttivät tulijatkin olevan. Ei tahdottu päästä puheen alkuun kummaltakaan puolen, töllisteltiin vain toisiaan ja ryähdeltiin neuvottomina. Viimein Annin päähän iski ajatus: Kantola se lopultakin kykenee torpan omistusasian ratkaisemaan. Voittaakseen tämän puolelleen hän tekeytyi hyvin kohteliaaksi, pyyhkäisi rääsyllä penkkiä ja sanoi mairittelevalla äänellä:
"Istukaa, hyvät vieraat. Minä tässä kiehautan kahvia, niin ryyppäätte edes kupin kuumaa.
"Kiitoksia vaan. Mutta kyllä minun täytyy tällä kertaa sanoa, niinkuin sanoi aikoinaan hurskaan Aaprahamin palvelija.
"Mitenkäs se Aaprahamin palvelija sanoi? kysyi Anni leikkisällä äänellä.
"Hän sanoi — on kai Anni sanasta lukenut — sanoi: En minä syö, ennenkuin olen puhunut asiani."
Isäntä nyökkäsi lautamiehelle, joka muutaman kerran virallisesti rykäistyään alotti:
"Niin. Tämän Kantolan isännän käskystä ja lain nimessä annan minä teille laillisen häätökäskyn. Ensi pyhäinmiesten päivään mennessä on teidän muutettava ja huoneiden oltava tyhjät."
Se tuli aavistamatta kuin salaman isku. Isoon aikaan ei puhuttu puolta sanaa.
"Niin", sanoi isäntä kuin selitykseksi. "Olen myönyt nämä huoneet, ja pyhäinmiesten päivänä saa ostaja ne haltuunsa ja repiä alas."
"Myöty?… Saunakinko?" kysyi Kaisa, joka uteliaisuuttansa tyydyttääkseen myös oli luikahtanut tupaan.
"Kyllä ne on myöty kaikki."
"Ei isäntä nyt totta tarkoita?" kysyi mummo.
"Ei minun tapani ole leikitellä tällaisissa asioissa", vastasi isäntä.
"Mutta eihän isännällä liene oikeutta ajaa omistajaa mökiltään noin vain ilman muuta."
"Omistajaa?"
Isäntä ripusti lasit nenälleen, otti povitaskustaan välikirjan ja luki saarnaavalla äänellä:
"Minä Malakias Sakariaanpoika Kantola otan täten Heikki Eerikinpojan
torppariksi omistamani Kantolan puolen manttaalin perintötalon maalle
N:o 3 Korvenkylässä Pitkänperän pitäjää ehdoilla kuin seuraa:
— — — — — —
7) Heikki Eerikinpojan kuoltua jää torppa ilman korvausvelvollisuutta
kaikkine rakennuksineen ja kasvaville viljoineen talon haltuun, jos
minä Malakias Sakariaanpoika Kantola niin tahdon."
"Ja Malakias Sakariaanpoika Kantola kun taas niin tahtoo", sanoi Tuomo röyhkeästi, huomattuaan asiansa ajautuneen auttamattomasti karille.
"Tämä asia ei koske Tuomoa", sanoi isäntä jyrkästi.
"Voi-voi… Että missäs tässä nyt olemaan ruvetaan — kun saunakin revitään?" vaikerteli Kaisa.
"Ja milläs eletään, kun isäntä vie kasvavan viljankin?" huokasi mummo.
"Vanhurskas elää uskosta", tokaisi isäntä, kun ei osannut muutakaan neuvoa antaa.
"Eipä se näy isäntäkään pelkästä uskosta elävän, koska pitää viedäksenne viimeinen leipäpala köyhän suusta. Isännän ei sopisi puhua uskosta, eivät nämä tällaiset teot ole uskovaisen tekoja", sanoi mummo.
"Eivät ne kyllä ole Jumalasta lähtöisin tällaiset teot", vakuutti vaarikin.
Päästäkseen kiusallisesta keskustelusta kiirehti isäntä lähtöään.
"Niin — ensi pyhäinmiesten päivään mennessä siis… Jumalan haltuun."
Kantolan ja lautamiehen mentyä vallitsi tuvassa alakuloinen hiljaisuus.
"Kontrahti… siinäpä se… Kaiken näköisiä pöllöpäitä niitä on tämän taivaan kannen alla — minkä se Heikkikin. Mikset sinä ole puhunut minulle mitään sen höperön tekemästä kontrahdista?" kysyi Tuomo vihaisena Annilta.
"En minä ole itsekään tiennyt koko kontrahdista, kun Heikki ei siitä koskaan puhunut… Mutta olethan sinä nyt minun tukeni ja turvani", sanoi Anni.
"On tässä nyt tietämistä, miten itsekin pääsen leipään käsiksi, kun tulin sanoneeksi palveluspaikasta itseni irti ja toinen mies on jo ehditty ottaa tilalleni", sanoi Tuomo ja nakkasi lapion kiivaasti olalleen.
"Minne sinä sitä lapiota viet?" kysyi Anni.
"Vien sinne, mistä otinkin."
Vieraista yksin jäätyänsä kysyi Israel:
"Ei ole tainnut Hennakaan tietää tästä kontrahdista?"
"En, Israel hyvä, en ole tiennyt."
"Ei kai… eipä kai… Taitaa jäädä sille silmälleen se meidänkin aikomuksemme — kun nyt tuommoisen rydön teki."
"Siihen kai se lahoaa nyt", huokasi mummo.
"Niin kai… siihen kai… Jos Henna sitten sen — silkin…"
"Silkin?… jaa, niin…"
Mummo haki aitasta paperiin käärityn hetulaniekka-silkin. Antaessaan sen Israelille hän virkkoi:
"Oikein tämä nyt tuntuu häpeälliseltä. En minä luullut tällä ijällä enää rukkasia saavani. Mutta onhan nyt koettua sekin."
Pistettyään silkin poveensa kaiveli Israel säkkiään.
"Henna ottaisi tästä virsut — niinkuin muistoksi."
"Kiitoksia. Minä tässä jo Israelille sukkia kudoin. Kun saan valmiiksi, lahjoitan ne Israelille vastavuoroon."
"Kiitoksia. Ne minä säästänkin kuolinsukikseni — etteivät ihan paljain jaloin…"
Israel mietti hetkisen, pisti käden poveensa ja otti silkin esiin.
"Kun ajattelen, niin mitäs minä tällä teen. Myömään en sitä rupea. Henna ottaisi takaisin. Ja kun tulee se kuoleman kosiomies ja on lähtö niihin häihin, niin pyytäisi Henna, että sitaiseisivat silloin morsiamen päähän tämän."
Henna otti silkin, mutta hän oli niin liikutettu, ettei muistanut edes kiittää.
Israel kopeloi pattisauvan käteensä, ja mummo auttoi säkin hänen selkäänsä.
"Tuntuu tuo säkki nyt painavammalta ja askel raskaammalta kuin tänne tullessani. Jumalan haltuun, Jumalan haltuun."
"Jumalan haltuun."
Kahden jäätyänsä lesket kyyröttivät äänettöminä penkeillä, sielussa musta läpinäkymätön pimeys, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä minnekään päin. Viimein Anni purskahti itkemään.
"Voi, mummo, mummo… mitäs nyt?"
Taputtaen Annia hellästi olalle sanoi mummo:
"Anni raiska… Koettaisit pyrkiä kotiisi."
"Se on jo liian korkea kodin kynnys — minulle."
"Sinä, joka olet vielä nuori ja terve, voit elättää henkesi kättesi työllä", koki mummo lohduttaa. "Toista on minun ja Kaisan — meillä ei ole valittavana muuta kuin yksi tie."
XV
Harmaa, syksyinen päivä. Pilvet lepäävät raskaina ja liikkumattomina taivaalla, ja sataa tihuttaa hienoa kastelevaa usvaa.
Korvenkylästä kirkolle johtavaa tietä myöten kulkee rinnan kaksi kumarahartiaista naishenkilöä, kumpikin raidettaan. Heillä on sauvat kädessä, valkoiset nyytit toisessa, ja päällyshameet ovat käännetyt kastelevan vihman suojaksi pään yli. Asumattomalla taipaleella seisovat korkeat petäjät tien kahden puolen, kimmeltävät vesipisarat joka neulan nenässä. Kulkijain askeleet ovat hitaat ja raskaat.
"En minä luullut, Kaisa, tätä päivää näkeväni", keskeyttää Henna pitkän vaitiolon. "Pidin aina hartainna toivonani ja suurinna onnenani, että saisin elämäni loppuun asti omalta pöydältä syödä ja oman katon alla viimein silmäni ummistaa. Rohkenin toivoa näin paljon kaiken sen palkaksi, mitä olen elämässäni raatanut ja vaivaa nähnyt. Mutta se oli kai liian paljon pyydetty, koska ei suotu sitä onnea minun osalleni."
"Ihminen päättää, Jumala säätää. Rukiista leipää kaiketi siellä vaivaistalossakin syödään", sanoi Kaisa. "Miten lie kahvikullan ja nuuskan laita?"
"Rukiista kaiketi siellä leipää syödään — ja olemmehan, Kaisa, jo petäjäistäkin syöneet. Mutta se on ollut oma leipoma, ja se tieto on ollut särpimenä karkeallakin palasella."
"Onhan kuitenkin parempi näin… Ettei huutokaupalla kuin eläimiä, niinkuin ennen vanhaan."
"Onhan yhtähyvin näin parempi. Ja onhan siellä olevinaan lähempänä omiaan ja Sanan vieressä."
"Siellähän ne jo kirkon mullassa lepäävät sinunkin lähimpäsi. Siellä on
Eerot, siellä Heikit."
"Siellä isät, siellä äidit… ja pian täältä pääsen sinne itsekin."
"Niin, Henna, kuoleman kuukinpuillahan vaapumme jo."
"Kuoleman kuukinpuilla."
He kulkivat taas ääneti pitkää vastaletta ylöspäin. Mäen päälle päästyään he pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan taaksensa. Pitkän aikaa sanattomina katseltuaan he viittasivat kädellään kuin hyvästiksi usvan läpi häämöittäviä Korvenkylän kaukaisia vuoria kohti ja jatkoivat taas vaivaloista matkaansa — kohti vaivaistaloa.