VI
Henna istui Kiljuvankosken äärellä selin aurinkoon, joka suurena ja veripunaisena teki laskuansa luoteisella taivaan rannalla. Hän oli tullut kosken äyräälle saunan herttaisesta löylystä, vilvoitellut alastonta ruumistaan veden hengessä, pukeutunut puhtaisiinsa ja unohtunut siihen "saunakivelle" kosken kuohuja katselemaan. Hiukan ylempänä seisoi koivun runkoon nojaten Kuppari-Kaisa, joka oli saunakestinä Töyrylässä. Varjostaen kädellään silmiänsä auringon säteiltä hän uteliaan näköisenä tähysti sinipunervalle järven selälle kosken alapuolella.
Järvellä souteli lukuisia veneitä, ahdinkoon asti täynnä remuavaa nuorisoa. Siellä laulettiin, naurettiin ja heilutettiin hattuja ja liinoja tervehdykseksi tuttaville. Siellä läiskytettiin airoilla ja äyskäreillä vettä toistensa venheisiin, ja tytöt kirkaisivat, kun joku vene oli kaatumaisillaan. Lopuksi ryhdyttiin kilpasoutusille, ken ensiksi ehtisi Kokkosaareen juhannuskokkoa sytyttämään.
"Heidän mieltään ei suru paina", sanoi Kaisa ja tuli Hennan viereen kivelle istumaan.
"Ei vielä, mutta ennenkun ovat meidän ijässä, ehtivät kyllä vielä murhettakin maistaa", virkkoi Henna. "Iloitkoot nyt ja riemuitkoot, kun on ilon aika."
"Iloitkoot ja huutakoot. Eipähän tässä meidän enää tee mieli viserrellä, koska eivät näy jaksavan kaikki nuoretkaan", sanoi Kaisa ja hetken kuluttua lisäsi salaperäisesti kuiskaten:
"Ei ole tainnut Heikki mennä kokolle?"
"Ei se ole mennyt."
"Missäs se on — kun ei tullut kylpemäänkään?"
"Olenko minä hänen paimenensa", vastasi Henna jotenkin kärsimättömästi.
"Tuolla kai se on aitassaan."
Kaisa vilkaisi kartanolle päin ja sanoi:
"Ei näy Heikki tuoneen koivuja rappusten eteen nyt, niinkuin aina ennen juhannusaattoiltoina."
"Ei ole tuonut… eikä se viime päivinä ole ollut entisensä muutenkaan."
"No sen minäkin sanon, että entisensä ei ole. Minä pahoin pelkään, että poika-paran täällä näin…" Kaisa koputti sormellaan otsaansa — "täällä ylikerrassa on mööpelit jollakin tavalla sekaisin."
"Älä, hyvä ihminen, noin hirveitä höpsi."
"Ajattelin näin: en huoli hiiskua tästä Hennalle mitään, suotta vain mielensä raskauttaisin. Mutta kun näkyy itselläsikin olevan hajua asioista, niin saatanhan sen nyt sanoakin."
"Hyvänen aika, mitä se sitten on? Puhu, Jumalan luoma!"
"No, minä menin iltavastoja taittelemaan tuonne pellon aitovarteen, niin olin kuulevinani pellon sisästä joitakin sanoja. Kuka se siellä, ajattelin minä ja hiivin lähemmä. Mutta siellä olikin vain Heikki yksin. Minun silloin sydäntäni kummasti hytkäytti ja ajattelin näin: aha, annas olla, minkälaisia munia se kana hautoo. Minä kyykistyin katajapensaan taakse piiloon."
"No?"
"Heikki istuu kököttää ojan partaalla ja katselee pikku esinettä hyppysissään. Mutta vaikka minä käteni alta katsoa tiirotin, niin että vettä silmiini itketti, en kuolemakseni saanut selkoa, mikä se oli. Mutta sitten se auringon valossa välähti — niinkuin kirkas välähtää… Jo minä silloin, jo minä silloin!… Arvaappas, mikä se oli?"
"Mikähän lie ollut — en osaa arvata."
"Ka, soormus, soormus!… Sitä hän kääntelee, puhaltelee, hankaa paitansa hihalla ja yrittää tunkea pikku lilliinsä. Viimein hän pistää sormuksen liivinsä taskuun ja katsoo yhteen kohti — näinikään toljottaa. Vaan annas olla, kun se yhtäkkiä läjäyttää kämmenellään reiteensä, niin säikähdin, että olin lentää selälleni. — Ei, jukuliut! sanoi — olkoon hänen sanomansa — ja siinä samassa tempasi taikon käteensä. Ja sen minä sanon, että lantakuormat, joita hän oli siellä hajottelemassa, eivät olleet omilla asioillaan. Risut lentelivät sinne, tänne, tuonne, ja kuiva poro pöllysi kuin tuulispäässä. Se siinä lantakuormien kimpussa riehui taikkoineen kuin suuttunut sonni sarvineen… No, mitäs tästä nyt sanot?"
"Sitäkö se vain olikin. Ei sitten olekaan vaarallista, kyllä niistä taudeista lääkkeittä päästään", vastasi Henna.
"Jo minä Heikille sanoin", jatkoi Kaisa loukkautuneena Hennan välinpitämättömyydestä, "sanoin, että liian lennät korkealle, kun talon tyttöä tavoittelet, köyhän kakara. Ja niinpäs piti käydä kuin ennustin ja minulle unessakin näytettiin. Sieltä pudota muksahti poika pilvistä alas eikä taida kuuna kuhan valkeana siitä notkosta nousta."
"On se Heikki yhtä hyvä kuin Annikin", huomautti Henna terävästi.
"Nyt en ymmärrä."
"Sen minäkin uskon."
"Yhtä hyvä…? Jo nyt ollaan nöyräpäisiä, niin äidit kuin pojat… jo minä nyt lähden pois."
"Onhan tietä menevällä", sanoi Henna. "Ja jos viitsin Heikille sanoa, että olit luurailemassa ja niitä ihmeitäsi taas ympäri kyliä kuulutat, niin ajaisi sinut yön selkään."
"Älä, Henna rakas, puhu tästä Heikille mitään. En kuolemakseni hiisku sanaakaan kellekään, enkä olisi sinullekaan, mutta kun niin pyysit. Ja milloinka olen ennen puhunut, saatatko sanoa? Ja oliko nytkään minun syyni? Minkä mahdan minä sille, että on Jumala luonut minulle näkevät silmät ja kuulevat korvat."
Mummojen keskustelu katkesi, kun Heikki tuli aitastaan ulos.
"Minne sinä menet?" kysyi äiti.
Vastaamatta Heikki hiukan hoiperrellen astui rantaan ja lykkäsi veneen vesille.
"Kun se ei vain tekisi mitään itselleen", huomautti Kaisa. "Oli tuo naamaltaan vähän sen näköinen kuin hirteen menevä."
"Mitäpä hän nyt tehnee", tuumasi Henna, mutta meni kuitenkin Kaisan kanssa harjun korkeimmalle kohdalle huiskuttamaan käsiään, herättääkseen saaressa olijain huomiota.
"Muistitko sinä edes panna veneen tapin kiinni?" huusi Henna poistuvan jälkeen.
Heikki lakkasi soutamasta ja alkoi airon ponnella paukuttaa puutappia venheen pohjaan.
"Enkös minä sanonut, että auki se jäi. Se mies ei näe, ei kuule mitään", päivitteli Kaisa.
Muutamat saaren rannalla ryypiskelevät miehet huomasivat pian saarta kohti soutavan veneen.
"Silläpä soutajalla on kiire", ihmetteli joku. "Enpä totisesti ole eläissäni nähnyt mokomaa soutumiestä."
"Kulkeeko sen vene vettä myöten vai ilmassako lentää?" arveli toinen.
"Kylmille tulille hän nyt kuitenkin enää ehtii."
"Ja hiisikö ämmiä riivaa? Katsokaa, miten ne tuolla kosken harjulla räpyttelevät kuin lentoon lähtevät varikset."
"Se on se, se on se", sanoi Alatalon renki Tuomo hiukan kalveten. "Kylläpä se antoikin vahdata itseään; luulin jo, ettei se enää tulekaan. — Kuulkaa, autattehan te sitten, jos tarvitaan. Me kun ollaan yhden puolen miehiä, niin…"
"Niin annetaan miestä koniin, ettei jää ehjää kuin isoimmat luut — niinkö, Tuomo?"
"Joo, joo. Ottakaahan tästä vielä rohkaisuryypyt", tarjosi Tuomo ja antoi pullonsa kulkea miehestä mieheen. "Onko teillä asetta — veistä tai muuta, jos niinkuin olisi pakko iskeä miehestä vähän suonta?… Ei kynttä karkeampaa?… Sepä perhanaa. Pistäkää sitten tuosta rannalta edes kiviä taskuunne."
Miehet valikoivat kivensä.
"Tällä kun nal-naljauttaa miestä otsikkoon, niin keikahtaa siinä ketarat taivasta kohti, vaikka olisi parempikin öykkäri", kerskaili muuan pitkä miehen roikale, kädessä pyöreä ja sileä kivi kuin kananmuna.
Sen jälkeen miehet poistuivat tanssijain joukkoon.
Heikin vene törmäsi puoli pituuttaan rantahietikolle ja toi suuret aallot mukanaan maalle. Juhannuskokon paikalla tissusi enää vain palaneita jätteitä, ja läheisellä aukeamalla oli piiritanssi vilkkaassa käynnissä. Heikki pysähtyi ulommaksi katselemaan. Tuomo ja Anni näkyivät muitten mukana olevan piirin sisässä, Tuomon käsi lujasti kiedottuna Annin vyötäisille. Heikin sieramet pari kertaa laajenivat, ja silmissä välähti. Hän murtautui piirin sisään, mutta ei ollut huomaavinaankaan Annia ja Tuomoa.
"Ei meillä runttuja ruusata — tuota", hän pöyhisteli ja heilutti viinapulloa päänsä päällä, hyppi tasajalkaa ja hihkui. Pistettyään taas pullon povitaskuunsa hän alkoi kädet housuntaskuissa kävellä ympäri piiriä, notkutellen polviaan kuin koskensauvoja ja laulaen useaan kertaan yhtä ainoata säettä, minkä sattui tällä kertaa muistamaan. Väliin hän paisutti äänensä niin voimakkaaksi, että yhteinen piirilaulu tukahtui aivan kuulumattomiin:
"Sun retkuma_rei_ ja raliali_lei!_"
Tanssijain joukosta alkoi kuulua tyytymätöntä murinaa ja vihaisia huomautuksia; häiritsijään muljauteltiin samalla suuttuneita silmäyksiä. Heikin tultua Tuomon lähelle tämä pöyhkeili riitaa haastaen:
"Älä tule niin lähelle, että napit yhteen sattuu."
Vastaukseksi Heikki levitti sylinsä ja hihkaisi. Tuomo silloin päästi sellaisen rähäkän kuin olisi Heikki iskenyt hänen hampaansa kitalakeen.
"Sinä tyrkkäsit minua!" hän kiljui ja pui Heikille nyrkkiä.
"Tyrkkäsi se, tyrkkäsi se", säestivät Tuomon apurit.
"Ei tyrkännyt", kuului myös rauhoittavia vastaväitteitä. "Mitähän lie takin hiha vähän hiipaissut."
"Herraapa sitten tyrkkäsi — kuin renkiä", ratkaisi Heikki lyhyeen asian.
Nopeasti kuin salama iski silloin Tuomo Heikin rinnuksiin, jolloin naiset ja arkaluontoiset miehetkin vetäytyivät loitommalle. Vikkelästi tarrasi Heikkikin Tuomon rintapieliin, ja hetkisen seisoivat kilpakosijat rinta vasten rintaa, silmät silmiin luotuina, kuin tunnustellen, kumpainen ensin heittää. Suuresta, henkeään pidättelevästä väkijoukosta ei kuulunut luiskahdustakaan. Äkkiä Tuomo kyykistyi, taivuttausi taaksepäin ja nopealla tempaisulla nykäisi Heikin rintansa päälle, mistä hän ruumiin ja käsivarsien voimalla ponnahdutti vastustajansa ylös ilmaan ja sieltä kaaressa päänsä yli, niin että tämä jäi liikkumattomana makaamaan. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että naiset tuskin ehtivät siunata.
"Jokohan tapoit miehen?" kuului syyttäviä huomautuksia, kun Heikki nähtävästi ei jaksanut yrittääkään ylös.
Hermostuneelta näytti Tuomokin.
"On katsottava, miten nakkaa huonompaansa. Määrä se pitää olla heittäjälläkin."
"Oli se heitto", ihmeteltiin taas toisekseen maassa makaavan Heikin ympärillä.
"Heitti riiviö kuin höyhensäkin päänsä yli näinikään — ja siinä makaa mies, että evät tärisee."
"Mutta vertapa sylkee."
"Vertako!"
"Vähemmästäkin — keuhkotautinen mies."
Varsinkin viime muistutus heilautti yleisön myötätunnon Heikin puolelle niin voimakkaasti, että Tuomo tunsi tarvetta puolustautua.
"Tarvitsiko sen tulla syyhymättä saunaan, tarvitsiko tulla minua ensin lyömään ja tyrkkimään, syyttä synnittä."
"Valehtelet!" keskeytettiin hänet jyrkästi. "Ei se sinuun koskenut sormensa nenällä… ja vaikka olisi vähän koskenutkin, tarvitsiko sinun silti ruhjoa kuoliaaksi sairasta miestä. Sietäisit niin…!"
Tuomo tunsi ilman ympärillään käyvän liian sähköiseksi. Kun lisäksi useat tunnetut voimamiehet alkoivat häntä härnäillä, uhkaavasti lähennellä ja pyörähdellä kantapäillään, piti hän parhaana puikkia ajoissa tovereinensa veneelleen.
"Et taida kyetä omin apuinesi nousemaan ylös?" käännyttiin taas säälien
Heikin puoleen.
"Ehkä minä tästä — auttakaahan sentään vähän. Lipsahti jalkani äsken, mutta tulee se vielä minunkin vuoroni. Kyllä minä tämän… oih!… tämän vielä Tuomolle maksan kaksin kalliin."
"Älä hyvä mies puhu kostosta mitään. Kiitä luojaasi, että sait henkesi pitää."
"Jätä kosto meille", sanoivat voimamiehet.
Pari Heikin läheistä tuttavaa auttoi hänet jaloilleen, ja kahden puolen tukien lähtivät saattamaan häntä kotiinsa.
"Lakki!… lakki jäi!" huudettiin heidän jälkeensä, kun he olivat jo jonkun matkan edenneet.
Joku lähti juoksuttamaan lakkia, mutta painoi sen huomaamattaan Heikin päähän niin, että lippa jäi katsomaan taaksepäin.
* * * * *
Vähitellen läksi muukin juhannusyleisö soutamaan eri tahoille, ja yksinäiseen Kokkosaareen jäivät vain palaneen kokon jätteet haikoamaan.
VII
Kareettomana ja peilikirkkaana on Raitajärven pinta. Sen rannoilla vihreät lehdot seisovat tyynessä ilmassa lehden liikahtamatta kuin kuvassa, ja keskellä selkää kohottaa yksinäinen Kokkosaari jättiläispovensa veden pinnan yläpuolelle. Taivaalla paistaa kuu täyteläisenä, ja siellä täällä tuikkaa joku yksinäinen, himmeä tähti.
Helteisillä niityillä ja rannan ruohikoissa heräävät hallan henget ja kevein utupurjein liukuvat järven hopeapintaa pitkin, jättäen jälkeensä ohuen usvapeitteen, joka kasvaa ja kattaa allensa järven, niityt ja rannan lehdot. Äskeisen hopeapinnan sijalla on nyt kuin valkoinen maitomeri, joka eteläiselle ilmansuunnalle ulottuu silmän kantamattomiin. Valkoisen usvapeitteen on hengittänyt myös Kiljuvankoski vaahtoisen, levottoman rintansa ylle, ja sen tukahtunut ääni kuuluu syvältä kuin manalasta.
Tämä näky silmien edessä, tämä maanalainen kohina korvissa tanssitaan ylhäällä Töyrylän pihanurmikolla Heikin ja Annin häitä.
Kutsumattomia häävieraita on tullut pitkin iltaa, veneillä ja jalkaisin. "Sulhaspoika" — naapuritöllin vanha Ville — kuiskaa uusien miestulijoitten korvaan jotakin, jolloin nämä ymmärtävästi päätään nyökäyttäen vetäytyvät porstuan pohjassa olevaan kamaripöksään. Pöydällä sakean tupakansavun ja alkoholin höyryjen ympäröimänä tuikuttaa himmeä talikynttilä, säteillen taivaankaaren väreissä kuin pyhimyskehä. Sulhanen kaataa kylältä lainaamiinsa pikareihin kirkasta viinaa isosta ruskeasta pullosta. Naukattuaan heittävät vieraat pöydälle mikä markan, mikä puoli, saavat uudet ryyppynsä ja poistuvat tyytyväisinä suutaan maiskutellen tanssijain joukkoon pihamaalle.
Ikämiehet, joiden jalka ei enää tahdo taipua tanssin tahtiin tai jotka muuten pitävät arvolleen sopimattomana moisen hullutuksen, ovat vetäytyneet syrjemmälle ja piha-aitaan nojaillen tai kivillä istuskellen katselevat tanssia, tupakoivat ja pakisevat keskenään.
"Enpä häntä olisi uskonut vielä muutama vuosi sitten, vaikka pappi olisi saarnastuolista sanonut, että se tämä Alatalon mamselli tähän Töyrylän tölliin emännäksi päätyy."
"Tämän Heikin akaksi?"
"Niin."
"Kyllähän se vähän yli ymmärryksen käypi. Mutta niinhän se on, että joka itsensä ylentää, se alennetaan."
"Niinpä se usein tahtoo olla. Ja kyllä kai Anni toisenkin kerran päänsä ympäri mietti, ennenkuin otti tämän askeleen. Viime juhannuksen aikana hän kuuluu vielä soutaneen ja huovanneen, että tullako vai eikö tulla. Mikä kumma vetämyksensä hänelle nyt viimein lienee tullut, eivät sitä ainakaan vanhempansa olisi mielellään Heikille antaneet."
"Ei sitä kuulemma olisi mielellään annettu, eikä olisi tainnut olla halua tulla itselläänkään, mutta kuuluu nyt olevan asiat niin, että oli pakko antaa ja oli pakko tulla."
"Ovatko asiat niinpäin?"
"Niinpäin kuuluvat olevan — jos lie perää Kaisan puheissa."
"No sitten on toista… Heikinkö lie?"
"Mene tiedä."
"Ei näy Alatalon mahti sallineen hänen tulla tyttärensä häitä katsomaan."
"Jopahan se salli. Ne on lujassa vanhan kukon pyrstösulat, ei ne hevin irtau."
"Ei irtau. Vaikka kyllä ovat tyttäret parhaansa panneet isänsä ylpeyden pyrstöä kyniessään — ne on nämä häätkin sitä samaista höyhentämistä ukon luonnolle."
"Luja äijä muuten. Joltakulta toiselta Alatalon sijassa olisi aikoja sitten luonto lauennut, mutta tämä ei kun äityy."
"Vaan suotta hän tässä kohdassa pyrstöänsä pöyhistelee. Kun ajattelee asiaa tarkemmin, niin siinä on Heikissä Annille ukkoa liikaakin — ahkera työmies ja aikaan saapa."
"Totta. Mutta tarvittaisiin sitä tällaisten töllien kohentamiseen neljäkin kättä. Ei nämä tällaiset hovit tahdo hattupäitä rouvia kannattaa."
"Saahan nähdä, minkälainen soppa sitä tästäkin keitoksesta syntyy."
"Saahan vainenkin nähdä, joka elää."
Aikansa keskusteltuaan ja tanssia katsottuaan ikämiehet muijineen lähtivät kotiinsa, mutta nuoret jatkoivat tanssia väsymättömästi.
Tömisee tanner kuin riihtä puidessa raskaitten anturain alla, kun korven pojat pyyleviä neitojansa polkan tahdissa pyörittävät, palavat piiput suupielessä, seiväsjäykin vartaloin. Väliin he taidon näytteeksi könähtävät polvilleen kuin nuijitut teuraat, väliin kohottavat kirkaisevan heilansa korkealle ilmaan. Heilahtelee tyttöjen paksut palmikot ja valkoisen liinan nurkka, ja hulmuaa hameenhelmat kiivaimmissa kierrekohdissa, rusottaa posket, silmät välkkyy ja hymyssä on suu.
Mutta valkoisena kuin aave, päässä morsiusruunu, maata tavoittava harso takana leijuen tanssii morsian kuin raivotar, tartuttaen kiihkoansa muihinkin. Jokainen tahtoisi tanssia ainakin kerran hänen kanssaan; kun yksi jättää, toinen ottaa. Annin entiset ihailijat sinkauttelevat hänelle karkeita pilapuheita.
"Olisivat saaneet siirtyä nämä kemut vähän tuonnemmaksi, niin olisi tanssittu häät ja ristiäiset yksin häpein."
"Ei se sinun häpeäsi ole", antaa Anni sanan sanasta.
"Eipä ei. Vaan mitäs sanoo pappi?"
"Mitäs se pappia liikuttaa, enempää kuin sinuakaan."
"Eikö ole raskasta tanssia — noin…?"
"Siitäkö näyttää?"
"Ovat nuo siunatut morsiamet ennen osanneet hävetä sen verran, etteivät ole kehdanneet morsiusruunua päähänsä painaa — eikä se taida olla luvallistakaan."
"Jos olisi luvallista, en olisi sitä päähäni pannutkaan."
Kuin uhmaten kohottaa morsian ruunupäänsä entistä ylemmäksi. Kun pojat eivät uskalla pyytää häntä enää tanssiin, pyytää hän heitä; kun nämä eivät mielisuosiolla lähde, hän raastaa puoliväkisin, ja kun sekään ei lopulta auta, tanssii hän yksin. Kädet levällään, kasvot hehkuvina, kyyneleet silmissä hän pyörii kuin hullu. Kaikki muut keskeyttävät tanssinsa ja vetäytyvät kammoten loitommalle, jättäen ympyrän muotoisen alueen morsiamen haltuun.
"Onpa ilmainen ihme, että pää kestää", kuuluu kummastelevia huudahduksia katselijain joukosta.
"Siinä sen kylvönsä edestään löytävät."
"Eihän tuo äsken ollut leikistä niinä miehinään, antoihan vain sanan sanasta."
"Mitä leikkiä se on sellainen — puukon pistoja sydämeen."
"Ei se kyllä ollut välittävinään, mutta näkee sen nyt, että kipeään kohtaan ne piikit pistivät."
"Kun ei tuota kukaan mene hillitsemään. Missä se on se sulhanenkin, kun sitä ei ole näkynyt koko iltana?"
"Siellä kait se kamarissaan viinaa mittaa ja kilistää onnekseen."
"Oikein tuo on hirveätä."
"Pitäkää suunne!… Antakaa hänen tanssia morsiustanssinsa loppuun asti."
Yhä vimmatummin pyörii Anni, horjahtaa väliin kuin kaatuakseen, mutta ei kuitenkaan kaadu. Yrittää sekaantua harsoonsa, vaan selviytyy taas, pysähtyy vihdoin, haroen käsillään tyhjää ilmaa kuin tukea etsien, hoipertelee humalaisen tavoin muutaman askeleen ja kaatuu, jääden liikkumattomana ja kalpeana suulleen makaamaan kuin kuollut.
Kylmällä vedellä otsaa ja ohimoita valeltua Anni pian virkosi, mutta hänen pahoitettu uhmamielensä ei jaksanut enää virota. Kuin häveten hurjaa käyttäytymistään hän hiipi salaa kosken rannalle ja istuutui kivelle kuohun partaalle.
Rinnassa kuohui ja ryöppysi jotain sekavaa, myllertävää kuin kosken vesi edessä, kunnes ajatus vapautui pyörteestään ja ajautui virran vauhdilla eteenpäin.
Kuinka helposti ja vaivattomasti se kävisi! Pieni vauhtiaskel vain ja – –. Lopusta pitäisi koski huolen. Mikä hätä ja hälinä syntyisikään kartanolla! Missä on Anni, morsian? Herra Jumala! Etsittäisiin, juostaisiin, huudeltaisiin, siunattaisiin. Kaikki veneet vesille ja miehet etsimään… Järven selältä valkoisesta usvasta sukeltaisi esiin musta vene, ja sen pohjalla lepäisi hän, morsian — kuolleena.
"Tulkaa tänne, pilkkaajat", sanoisi joku, "tulkaa ja katsokaa. Tanssikaa häitä ja ristiäisiä — häitä ja ristiäisiä. Ei teidän tarvinnut niitä kauan odottaakaan. Miksi te ette tanssi? Tanssikaa, tanssikaa! Repikää pois ruunu hänen päästään — ruunu ja löijä. Eihän sen ole lupa ruunua kantaa — siunatun morsiamen…"
Mielikuva oli niin kaunis ja kosto niin suloinen, että Annin silmiin herahtivat kyyneleet.
Mutta kun ajatus pyrki eteenpäin, tuli vastaan niin kammottava pimeys, että se säikähtyneenä ponnahti takaisin lähtökohtaansa.
Ei muuta kuin pieni vauhtiaskel, ja – –
Tule — tule, lapseni — häväisty, pilkattu, tuntui koski huutavan.
Ja kuohun syli oli niin valkoinen ja pehmeä.
Mutta sen vierellä mutkistui vesi kuin eteenpäin kiitävän jättiläiskäärmeen niljakas, mustankiiltävä ruumis. Sen kylmä läheisyys tuntui niin, että Annin ruumis alkoi vilusta väristä.
Hän katsoi vuoroin kuohua, vuoroin käärmettä. Ja kivet, puut, rannat ja hän itse niiden mukana alkoivat kiitää ylöspäin kevyesti, äänettömästi.
Tule, lapseni, tule! huusi kiivaasti koski.
Menenkö?… En, en!… Minä pyörryn — pyörryn… Hyvä Jumala!…
Hän riuhtautui irti kuin jonkun kiinni pitävän käsistä ja pakeni juosten kosken rinnettä ylös, valkoinen harso takana hulmuten.
* * * * *
Se huumaa veriä tämä lämmin elokuun kuutamoyö, tämä tanssin pyörryttävä huiske ja soiton tahti, tuo sininen taivas ja valkoinen meri ja Kiljuvankosken maanalainen kohina. Lemmen salaiset nuolet lentelevät ristiin rastiin, etkä tiedä, kenen sydän sinulle sellaisen ampuu, eikä tiedä hän, jolle sinä rakkautesi nuolen lennätät. Vain huulten hymy, silmien väike ja käden heikko puserrus puhuvat sinulle mykkää kieltänsä.
Kun tietäisi!…
Neitonen kuiskaa ystävättärelleen, ja kiertäin kaartaen he hiipivät sinne, missä saunan pienestä, nokisesta akkunasta kumottaa heikko, salaperäinen valo. Sykkivin sydämin he avaavat oven ja pujahtavat sisään kuin varkain.
Ovensuussa seisoo supattaen joukko toisia, ennen tulleita tyttöjä, hiukan ujoina, hiukan arkoina vuoroaan odottamassa kuin lukukinkereillä kutsua papin eteen. Akkunan edessä penkillä istuu pappi, joka tietää — Kuppari-Kaisa tietää kaikki, menneet ja tulevaiset. Alassuin käännetyn saavin pohja pöytänä edessään ja siinä levällään "neljän kuninkaan kirjat" hän kitupiikin himmeässä valossa, messinkisankaisten silmälasien juhlallisesti välkähdellessä, lukee kirjoistaan itsekunkin tulevan elämän kohtalot. Värähtelevän käden salaperäisistä viivoista hän näyttää kuin kartasta, minne ne elosi purren vievät. Sen saat, jota sydämesi halajaa — ja hyvän saat. Ja lapsia siunaa sinulle Jumala, ja rikkautta ja pitkää ikää. Hiukan surua, hiukan vastoinkäymistä kuin suolaa mausteeksi liian imelään ruokaan.
"Ja tämä viiva tässä on kuoleman virta, joka vie viimein sille rannattomalle merelle."
Tämä runollinen ennustus kuuluu viimeisenä kaikille. Kuppari-Kaisa tietää kaikki, ja hänen sanoihinsa uskotaan Korvenkylässä.
Vaskilantit kilahtelevat Kaisan avaraan taskuun.
* * * * *
Vasta vieraitten aamupuolella yötä poistuttua vetäytyi Anni kamariin, istahti vuoteen laidalle ja katseli ympärilleen. Pöydällä, joka kauttaaltaan oli läikkyneen viinan liottama, oli pikareita pystyssä ja kumollaan, ehjiä ja särkyneitä, piipun tuhkaa ja paperossin pätkiä sikin sokin.
Koko hääyönään Heikki ei ollut tanssinut kertaakaan. Kamarissaan hän vain oli täytellyt pikareita, pitänyt huolta muiden ilosta ja ottanut, perhe-elämää alkava mies, rahaa vastaan. Kun yön kuluessa useat olivat kilistäneet sulhasen onneksi ja tarjonneet hänelle huomenryyppyjä hänen omasta pullostaan, oli hän viimein torkahtanut myyntipöytänsä ääreen.
Kun Annin tultua Heikin surisevissa aivoissa heräsi hämärä aavistus, että joku tuli sisään, kohotti hän päätänsä ja iljanteisilla silmillään näki kuin usvan läpi jonkun valkoisen istuvan sängyn laidalla.
"Ku-kukas te olette?" hän kysyi.
"Kuka?… Kurja ihminen."
"Kur… kurja…"
Heikki pudisti päätään merkiksi, että hän ei jaksa käsittää nyt. Pää nuokahti taas alas ja hän mörisi:
"Ne oli ry-ryty häät."
Ummehtuneessa, tupakansavuisessa ilmassa oli pistävä viinan katku. Anni asetti kädet ristiin niskansa taakse, povi nousi ja laski, ja kasvot kääntyivät kattoa kohti hänen riipaistessaan keuhkoihinsa turmeltunutta ilmaa.
"Voi, hyvä Ju-ma-la!"
Riisuttuaan rutistuneen morsiusruununsa, riekaleiksi repeytyneen harsonsa ja tahrautuneen hääpukunsa Anni ryömi häävuoteeseensa, kääntyi seinään päin ja kätkeytyi kokonaan huppuun peiton alle. Hetken kuluttua alkoi peite hartioitten kohdalta nytkähdellä ja sen alta kuulua katkonaisia itkun tyrskähdyksiä.
Heikki torkkui yhä pöydän ääressä. Yhtäkkiä hän tunsi kurkkuunsa tunkeutuvan kuin tulpan, joka pyrki salpaamaan hengen kulun. Hän kompuroi uunin luo ja pidellen molemmin käsin rintaansa koetti kakoa tulppaa pois. Pitkien ponnistusten perästä tuntui kuin rinnassa olisi jotakin ratkennut, ja uunin edessä olevaan kuusenhavuilla täytettyyn sylkylaatikkoon tuli suusta lämpimältä tuntuva suihku. Heikki haki pöydältä kynttilän ja tarkasteli sen huojuvassa valossa ysköstä. Anni kohotti päänsä peiton alta ja katseli itkettyneillä silmillään uunin edessä seisovan aviomiehensä puuhia.
"Mitä se on?"
"Ve-ve… verta."
VIII
Syyskuun aurinko ei ollut vielä noussut Terttuvuoren takaa, kun Heikki eräänä aamuna — kiireimpien syystöitten ollessa jo ohi — käveli vuorta kohti metsäpolkua pitkin, eväskontti selässä, pyssy olalla ja kirves kainalossa. Nauhassa rinnan päällä kalisivat ampumatarpeet kuin taikakalut: ruutisarvi, luinen ruutimitta ja pari pientä nahkapussia luoteineen ja nalleineen.
Peni, pieni ruskea lintu- ja oravakoira, hyppi lähtiessä isäntänsä rinnoille, ulvahteli ilosta ja vavisten metsästysintoa laukkasi nuolena korven hiljaiseen kohtuun.
Etäältä Terttuvuoren juurelta alkoi jonkun ajan kuluttua kuulua haukuntaa. Heikki pysähtyi ja kuunteli. Raikkaana syysaamuna haukunnan synnyttämä raiku kuulosti metsästäjän korviin kuin papin saarna kaikuvassa kirkossa, jossa ei sanoja eroita. Tyyntä ja tasaista, ikäänkuin viihdyttävää oli Penin ääni, ei äkäisen ärhentävää ja kiljuvaa, kuten oravaa haukkuessa. Heikki ryhtyi suusta ladattavan luodikkonsa panostamiseen kuin johonkin pyhään toimitukseen — kuolema on pyhää, ja pyssy puhuu kuoleman kieltä. Lähti sitten puolijuoksua rientämään haukuntaa kohti ja likelle tultuaan alkoi tarkastaa tilannetta. Suuren, yksinäisen petäjän juurella haukkui Peni, häntä heiluen kuin ystävälle, silmät värähtämättä luotuina petäjään, jossa Heikki ei kuitenkaan huomannut mitään ammuttavaa. Pysytellen tarpeellisen välimatkan päässä hän lähti konttaamaan, kunnes sai näkyviinsä ison urosmetson. Istuen oksalla puolipuussa, alas kurkoitetun kaulan höyhenet pystyssä kuin harjakset lamppuharjassa, se sähisi kuin käärme, väliin aina puraisten nokkaansa, niinkuin viilalla olisi terästä karauttanut. Näytti kuin se aikoisi iskeä vainoojansa kimppuun, joka oli tullut sen aamiaisrauhaa häiritsemään.
Laukauksen pamahdettua kuului vuoren kalliorinnasta kuin haavoitetun metsän jättiläisen vihainen ärjähdys. Sen jälkeen niinkuin joku olisi lentänyt nopeasti sydänmaan yli ja surkeasti valittanut mennessään yhä hiljenevällä äänellä. Sen vaiettua kuului vielä jostain epämääräisestä kaukaisuudesta kuin kuolevan lapsen viimeinen voivahdus.
Metso oksallaan nykäisi nopeasti päänsä ylös ja räpsäytti kerran siipiään kuin lentoon lähteäkseen, mutta kadotti tasapainonsa ja putosi jymähtäen petäjän juurelle, jolloin Peni iski siihen terävät hampaansa.
Heikki katkaisi koiralle metson jalan, pisti kuusenhavun linnun nokkaan mätänemisen estämiseksi ja lähti saaliineen kapuamaan vuoren kukkulalle. Sinne päästyään hän istuutui kaatuneen hongan rungolle ja pani tupakaksi.
Aurinko oli jo noussut, ja sen kultainen kimmellys välkkyi Raitajärven pinnalla. Rannoilla siellä täällä kyyhötti harmaita töllejä pienine pelto- ja niittytilkkuineen. Erään tuvan katolta kohosi vaalea savu taivaalle — Tissulan Maija siellä kai jo aamukahviaan keittelee, arveli Heikki — ja riihestä kuului varstan kolketta. Järvellä ruohikon rinnassa näkyi yksinäinen vene, Lohi-Lassi siellä on kai pyydyksiään kokemassa. Hän vilkaisi omaankin kotiinsa. Sieltä ei huomannut elonmerkkiäkään, Kiljuvankoski vain töyrään alla valkoisena kohisi.
Heikki suuntasi katseensa ulommaksi. Siellä välkkyi toisia järviä ja näkyi vuoria vuorten takaa — tummansinisiä, vaaleansinisiä, ja kaukana näköpiirin äärimäisellä rajalla häämöitti vuoria, jotka olivat valkeita kuin lumi missä asti lienevätkään, toisissa pitäjissä. Hänen mieleensä hiipi nyt kuten usein ennenkin kumma kaipuu päästä pois täältä Korvenkylän takamailta. Pois jonnekin kauas, näkemään, minkälaista on maailma noiden valkoisten vuorten takana — vaikka Amerikkaan asti. Onhan täältä Korvenkylältä moni muukin sinne mennyt ja mukaansa houkutellut. Ja kun he joskus vuosien kuluttua ovat tulleet käymään täällä kotipuolessaan, niin ne — entiset renkimiehet — ovat olleet kuin suuria herroja: kalossit jalassa, kovat kaulassa, koppahatut päässä ja taaloja taskut täynnä. Mutta kauan ne eivät ole täällä enää viihtyneet, pian ne ovat takaisin menneet. Täällä korvessa saat raataa päivästä päivään, vuodesta vuoteen, etkä siitä sen rikkaammaksi tule. Ja elämä on yksitoikkoista ja harmaata kuin nuo kurjat töllit tuolla. Siihen vanhenet, kunnes viimein kuolla kupsahdat mustaan tupaasi kuin elinkautinen vanki koppinsa nurkkaan… Vaan minne tästä nyt enää meni, kun tuli akoituttua. Olisivat joutaneet olla tekemättä nekin kaupat — ja jos näin silloin, minkä nyt, niin tekemättä ne olisivat jääneetkin. Mutta kun ihminen on sokea, niin se on sokea, ja mikä on tehty, se on tehty — siinä se… Vaan toisekseen, eikö lie paras näin, kuin on. Eivätkö vain liene nuo valkoiset vuoret, jotka tänne niin kauniilta häämöttävät, samanlaista avolouhua kuin tämänkin Terttuvuoren rinne sille, joka niitä läheltä katselee… Ja miten sen lienee tuon rintanikin laita — olisiko minussa enää menijääkään?
Hän jatkoi kulkuaan sydänmaata kohti, korjaillen ja viritellen linnunpyydyksiään, joita oli kymmenittäin sen puolen riistarikkailla saloilla: loukkuja, luttosia ja jouhipermiä karjan poluilla ja lintujen urilla. Oli jo iltapäivä, ennenkuin hän ehti eräalueensa äärimäiselle rajalle, Piilolammelle ja sen lähellä olevalla Hitonhaudalle.
Hitonhauta on syvä maanhalkeama pystysuorin kallioseinin. Laskeuduttuaan sen toisesta päästä johtavia luonnon muodostamia kiviportaita myöten haudan pohjaan, jossa asuu ainainen hämärä ja kasvaa suuria sananjalkoja ja kallioyrttejä, Heikki tunsi sydämessään pelon ja kunnioituksen tapaista hartautta kuin kirkossa. Hän oli kuullut vanhojen ihmisten tarinoivan, että Hitonhaudassa asuu ankara haltia, joka ei salli kujeiltavan asunnossaan. Niinpä oli kerran muuan Hitonhautaa katsomaan tullut herra, joka ei ollut uskonut haltioihin, ampunut pyssyllään haudan pohjassa. Mutta kun laukauksen synnyttämä kaiku ei ollut lakannut kuulumasta, vaikka hän oli kauan odottanut, oli herralle viimein tullut hyvin kiire lähtö.
Kerran olivat muutamat haltian tapoja tuntemattomat kujeilijat yhteisvoimin vierittäneet ison kiven äyräältä alas hautaan. Mutta kivi ei ollut lakannutkaan vierimästä, ikäänkuin haudassa ei olisi ollut pohjaa ollenkaan. Nopea oli tullut lähtö näillekin, mutta sitä kiven vierimisen jyrinää he olivat kuulevinaan korvissansa vielä viikkokausia jälkeenpäinkin.
Noin sylen korkeudella pohjasta lukien on Hitonhaudan seinässä musta, ammottava aukko, joka on kallion sisään johtavan käytävän suu. Jossain siellä pitäisi itsensä haltian asua. Kerran oli muuan huimapää varoituksista huolimatta lähtenyt tuohustulen valolla konttaamaan käytävää vuoren sisään, tutkiakseen, kuinka pitkälle se ulottuu. Miehen aikansa kontattua oli käytävä viimein loppunut ja hänen eteensä auennut luola, suuri kuin kirkko. Siellä oli kuulunut kummaa vinkumista, niinkuin myrskyllä auki olevista pelleistä. Tulen liekki oli kääntynyt sisäänpäin kuin vetoiseen uuniin, ja kasvoillaan oli mies tuntenut jääkylmän viiman.
"Hei!… pellit kiinni!" oli hän kiljaissut.
"Hei! hei! hei!" oli ärjytty vastaan luolan kaikilta tahoilta.
Mustia yökköjä oli vilahdellut parvittain valkean ohi, ja viimein oli muuan lepakko räpsäyttänyt nahkasiivellään tulen sammuksiin. Näkemättä mitään oli mies säkkipimeästä luolasta kuullut vain siipien suhinaa ja outoa vinkumista. Hän oli lähtenyt konttaamaan takaisin, eksynyt sivukäytäviin ja luullut jo viimeisen hetkensä tulleen. Viimein oli alkanut kumottaa jostain kaukaa heikko valo kuin tähti mustalta taivaalta. Kun mies sitä johtonaan pitäen oli lopulta osunut käytävän suulle, sammunut tuohus kädessä, oli hän ollut kasvoiltaan lumivalkea ja saamatta sanaa suustaan huitonut käsillään kuin hullu.
Mutta Heikki oli kuullut myös, että haltia on hyvä, kun antaa hänen olla rauhassa eikä rupea konstailemaan. Katseltuaan ja ihmeteltyään hautaa, jossa hän ei ollut taas vuoteen käynyt, Heikki meni Piilolammen rannalle ja huusi koiransa luokseen. Hän otti kontista eväänsä ja teki itselleen voileivän, hivauttipa harmaakseen voita Peninkin palaselle. Tuohilipolla otti hän lähteestä vettä palan paineeksi. Peni lipaisi lähteen laidasta kielellään.
Siinä leipäänsä pureskellessaan Heikki katseli kiiltävää leikkauksen jälkeä kannikassa. Siinä oli "tina" pohjalla, se karvasteli kielellä ja kangersi kurkussa alas mennessään. Mutta ei se karvastellut vain sentähden, että oli likilaskuista. Sen syöminen tuntui vastenmieliseltä sydämellekin — siksi, että se oli Annin leipoma… Mutta nieltävä ne on nyt kaikki, karvastelkoot ja vihoitelkoot sitten suussa tai sydämessä — kun se kerta on tullut otetuksi. Hän laski leivän kontin päälle voivakkasen viereen ja alkoi ajan kuluksi katsella kahta lammen pinnalla uiskentelevaa kaakkoa, ajatuksen kulkiessa omia teitään.
– Luulisi noidenkin ymmärtävän itselleen hupaisamman asuinpaikan valita — varaa kyllä olisi. Mikä kumma kaipuunsa heitä vetänee joka kesäksi tuohon lammen putamaan, jonka vesi on mustaa kuin terva ja joka on niin syvä, ettei määrää mitään. Vaan oma on luontonsa kullakin. Ja siksi toiseksi: hätäkö niiden on ollessa täälläkin. Lihovat kuin porsaat, ja ruokaa kihisee nokan edessä puuronaan kuin keittopadassa, — särkiä ja kuoreita. Nehän ne Korvenkylän pakolaiset kuuluvat kaloja ennen vainoaikoina lampeen istuttaneen… On ne nekin olleet aikoja elettäviä. Tuolla rannalla näkyy vielä hiiltyneitä jätteitä niiden piilopirtistä. Vaan eivät liene tosia kaikki vanhain jutut — niinkuin sekin, että täällä Piilolammen rannoilla on syysöinä nähty tänne siunaamattomaan maahan sota-aikoina haudattujen pakolaisten henkien rauhattomina kuljeskelevan, siniset tulet kädessä…
Syötyään Heikki kallistui pehmeään sammalistoon pitkäkseen. Hän aikoi vain hiukan levähtää ja lähteä pian paluumatkalle, ehtiäkseen kotiin ennen pimeän tuloa. Mutta aurinko heloitti lämpimästi kuin heinäkuussa, ja raukaiseva väsymys herpaisi jäseniä. Hän nukahti, ja heräsi vasta kun oli jo pilkkopimeä yö. Käsin koettelemalla hän löysi tavaransa ja lähti varoen kulkemaan kotiinsa päin. Harhailtuaan tiettömiä taipaleita hän kuuli edestään hiljaista litinää ja ennenkuin aavistikaan pudota molskahti polviaan myöten pieneen puroon, jolloin tahtomattaan päästi tukahtuneen huudahduksen.
— Joki!… Mutta eihän sellaista ole Piilolammen ja Terttuvuoren välillä. Hän tarkasti ympäristöään ja huomasi pimeässäkin, että hän oli tullut ihan oudolle seudulle. Missä hän on? Missä päin on koti, missä Piilolampi? Hän kääntyi takaisin, kompastui hätääntyneenä kiviin ja lankeili kaatuneihin puihin. Mutta eteenpäin piti mennä, eihän voinut jäädä sydänmaahan yöksi. Eräällä aholla loisti kiiltomatoja toinen toisensa vieressä.
"Onpa niitä, onpa niitä — kuin tähtiä taivaalla", lausui Heikin ääneen ajatuksensa.
Mutta hän ei tuntenut ääntä omakseen. Hänet valtasi kamala yksinäisyyden tunne, jolloin ihminen pelkää itseänsä ja luulee tulevansa hulluksi. Heikki tunsi vain, että pimeässä yössä kulkee joku hänelle vieras henkilö, mutta tiesi kuitenkin, että se kulkija on hän itse. Vapautuakseen ahdistavasta minuuden tunteesta hän koetti pakoittaa itsensä ajattelemaan muita asioita, mutta ei onnistunut irroittamaan ajatuksiaan omasta minästään. Olisi edes joku elävä olento lähellä, vaikka linnunpoikanen kädessä. Tai myrskyäisi, salamoisi ja jyrisisi ukkonen, taikka säikähdyttäisi lentoon pyrähtävä lintu veren asemilleen. Hänellä oli sellainen tunne ja entistä kokemustakin, että hän kovasti säikähdettyään voisi vapautua lumouksestaan, niinkuin painajaisen ahdistama tietää vapautuvansa, voidessaan liikauttaa jäseniään. Heikki muisti koiransa, jota hän ei ollut nähnyt sitten yhteisen aterian.
"Peni! Peni se!" hän huusi.
"Peni! Peni se!" vastasi yhtä vieras ääni jostain etäältä.
— Mokoma rakki!… Luikkii tiehensä ja jättää isäntänsä yksin sydänmaahan.
Heikki kulki edelleen kuin unissakävijä. Väliin hän uskottelikin tämän kaiken olevan vain pahaa unta. Viimein hän äkkiä pysähtyi, karkasi molemmin käsin hikiseen otsaansa ja tuijotti eteensä kuin ilmestykseen.
Tähtiä, tähtiä!… ylhäällä, alhaalla kaikkialla!… Totisesti, hän on jo täysi hullu… Mutta ei — ei sentään. Järvihän se vain olikin, jonka pintaan taivaan tähdet kuvastuvat. Mikä järvi se lienee?
Kun hän nyt jo pimeään tottuneilla silmillään katsoi tarkemmin, huomasi hän tulleensa Piilolammen rannalle samoille paikoille, mistä oli lähtenyt.
Piilolampi!… Hitonhauta!… syysyö!… Mitä?… Eikö jostakin kuulu jyrinää ja vinkumista?… Kuuluu, kuuluu — Jumala varjelkoon!… Ei, ei sentään. Sydämen jyskytystähän se jyrinä vain olikin, ja vinkuminen kiivaan hengityksen synnyttämää pihinää sieramissa… Mutta eikö tuolla rantahetteellä liiku joku — sininen tuli kädessä?… Liikkuu, liikkuu!… Jo sammui… Kas, nyt taas syttyi… Tuolla toinen… tuolla kolmas… ja tuolla, ja tuolla… Syttyy ja sammuu… noin!… noin!… Hyvä Jumala!…
Heikillä oli nyt mielenkiintoista ajateltavaa ulkopuolella itseään liiaksikin. Hänestä tuntui kuin olisi vähäväliä vedetty kylmää jääkappaletta hänen selkäänsä pitkin, jolloin aina hartioita puistatti vilun väristys ja olkapäitä veti sisäänpäin.
Pois!… pois täältä!
Hän etsi tarkan lähtösuunnan, löysi tutun polun pään ja kulki pimeästä huolimatta hiljaista juoksua eteenpäin. Hän kompastui ja lankeili virittämiinsä loukkuihin. Monet niistä laukeilivat, mutta hän ei sitä nyt pahoitellut — päinvastoin, loukut olivat kuin tienviittoja oikeaan suuntaan.
Matkan nopeasti edistyessä alkoi vastaisen taivaan rannalta sarastaa heikko valon hohde kuin kaukainen tulipalon kajastus. Sen punerrus kävi yhä selvemmäksi, kunnes Heikki näki edessään Raitajärven tuulastulet. Samalla kohahti Kiljuvankoski kuin sulkunsa avaten, ja sitä Heikki usein jälkeenpäinkin ihmetteli, että missä kumman lumeissa hänen korvansa olivat olleet, kun hän ei kosken kohinaa ennen kuullut, vaikka sen pauhu suotuisilla ilmoilla kuuluu melkein Hitonhaudalle asti.
Huomattuaan tulleensa kotilaitumille, Terttuvuorelle, yllätti Heikin äkkiä niin uuvuttava väsymys, että hän ei olisi levähtämättä jaksanut askeltakaan eteenpäin. Hiestä aivan märkänä hän heittäytyi vuoren laelle pitkäkseen ja nyt jo täysin rauhoittuneena katseli huvikseen hiljalleen eteenpäin liikkuvia, loimottavia tuulastulia. Hän vilkaisi kotiinsa päin. Se oli pimeyden peitossa kuten muutkin töllit.
— Ei ole tainnut Anni odottaakaan, vaikka niin luulin ja hätäilin. Jos odottaisi, niin olisi tuli akkunalla tuikkamassa ja eksyneelle tietä näyttämässä, että tätä kohti, Heikki — tätä kohti tule. Vaikka olisin pimeässä pudonnut luuni murskaksi Hitonhaudan pohjaan tai rantakalliolta Piilolammen pohjattomaan syvyyteen, niin ei sen vertaa, että olisi tulen akkunalle asettanut Ja vaikka sitten aikansa valvottuaan olisi itse nukahtanut, niin akkunalla tuikkavasta tulesta kuitenkin näkisin, että on se odottanut… Ja kuukauden päivät vasta on yhdessä oltu… Siitä sen näkee, että ei se minua rakasta eikä minusta välitä — eikä ole tainnut rakastaa alunperinkään. Otti, kun ei ketään parempaakaan enää saanut. Ja kuka muu hänestä olisi enää huolinutkaan — enkä minäkään, jos näin silloin, minkä nyt.
Heikin askeleet tuntuivat monesta syystä raskailta hänen lähtiessään laskeutumaan Terttuvuoren kivikoista polkua alas. Hänen tultuaan kotinsa lähelle alkoi Peni kartanolla haukkua, mutta vainuttuaan tutun tulijan se juoksi isäntäänsä vastaan, hyppi rinnoille ja vikisi, että jopas viimein tulit sinäkin. Heikin teki mieli torua ja kurittaa koiraa petturuudesta, mutta kun hän ajatteli, että Peni oli ainoa, joka oli häntä odottamassa ja ystävällisesti vastaanottamassa, niin hän rangaistuksen sijasta hyväili ja silitti koiraa. Hän aikoi mennä sisään hiljaa, ketään herättämättä. Mutta porstuan ovi oli pantu hakaan sisäpuolelta.
— Tuntuu tuo nälkäkin jo kipeästi sydänalaa hiukovan. Eikähän se kumma ole, jos hiukookiₙ — siellä kun olen koko pitkän päivän ja kappaleen yötä sydänmaata hypännyt kuin koira, likilaskuinen leivänkäppyrä eväänä kontissa. Eikä sen vertaa, että olisi jotain lämmintä iltaseksi kiehauttanut.
Heikki olisi kyllä tikulla tai puukonterällä voinut nostaa ha'an ylös. Mutta koski niin raskaasti mieleen tuo oven ha'assa olo kaiken muun lisäksi, että ei tehnyt mieli mennä sisään. Tuntui kuin Anni olisi tällä kaikella tahtonut sanoa: Pysy siellä, missä olet.
Heikki meni saunaan, kallistui sen kovalle penkille maata ja nukahti väsyneenä niine iltasineen.
IX
Kylmä pimeä talvi oli mennyt ja tullut taas lämmin valoisa kesä.
Eräänä aamuna, Töyrylän perheen ollessa juuri aamiaisella, astui tupaan Kantolan isäntä, jonka alustalaisia töyryläiset olivat, ja toivotti Herran rauhaa. Anni hiukan punastui ja nousi heti pöydästä, ikäänkuin olisi hävennyt istua isännän nähden siinä seurassa, jonka edessä pöydällä oli vain leipää, perunakeitikkäitä, kalakuppi ja piimätuoppi. Henna ja Heikki jatkoivat rauhassa syöntiään, ja lapsi nukkui kehdossaan.
"Emäntä syö pois vain — ei sitä syömättä jaksa", kehoitti isäntä.
"Ei tämmöisissä tölleissä emäntää ole", vastasi Anni ja pyyhkäisi orrelta ottamallaan likaisella rääsyllä penkkiä. "En ole tässä kerinnyt vielä aamusiivoa tehdä. Isäntä istuu."
"Onpa sitä saanut istuakin", sanoi isäntä jotain virkkaakseen ja istuutui penkille.
"Eipä ole isäntää näkynyt herran hetkiin täällä torppakulmalla. Mikä lie nyt päähän pistänyt, että tuli kerrankin lähdettyä?" kysyi Henna.
"Vaikka minä varpaisiinkin kutsuin", lisäsi Heikki, suu ruokaa täynnä.
"Mitä se sanoo Heikki?" kysyi isäntä ja asetti käden korvansa taakse.
"Ja höpsis taas! Syö ensin suusi puhtaaksi ja puhu sitten vasta", tiuskasi Anni ja loi vihaisen silmäyksen mieheensä.
"Vaikka minä varpaisiinkin kutsuin!" toisti Heikki puruksen nieltyään.
"Niin, niin… Kiitos vain kutsusta. Enpä ole oikein kerinnyt… Sehän on totta — Heikillä on jo perilliset ja kaikki."
"Onhan sitä sen tapaista", vastasi Heikki.
Isäntä vilkaisi kehtoon päin, näköjään varsin vähäisellä mielenkiinnolla.
"Vankka poika."
"Ei se mikään poika ole", huomautti Anni, närkästyneenä siitä, ettei isäntä ollut viitsinyt sen vertaa ottaa asioista selkoa.
"Mikäs se on?"
"Jumala nähköön!… Tyttö tietysti… ei suinkaan se sammakko ole."
"Niin, niin — tietysti, tietysti", soperteli isäntä, huomattuaan kysymyksensä tyhmyyden. "Lapset ovat Herran lahja", jatkoi hän osanottoa teeskennellen. "Mikä hänen nimensä on?"
"Se on niin pitkä kuin nälkävuosi, etten minä ikinä opi sitä kokonaan lausumaan", vastasi mummo. "Sano, Anni, isännälle tyttösi nimi."
"Vieno Ilta Impi Ihalempi se on", sanoi Anni.
"Onhan sillä pituutta ja makeutta", myönsi isäntäkin.
"Kyllä siinä almanakka tutkittiinkin moneen kertaan, ennenkuin se nimi löytyi. Minä tahdoin tyttöä äitinsä kaimaksi tai Henrikaksi, mutta ei — sellaiset nimet ovat muka liian vanhanaikaisia."
"Ei se yksi nimi ole — eikä mummon tarvitse vieraalle lörpötellä kaikkea, mitä tietää", äsähti Anni.
"Vaan lieneekö tuossa kuikelossa eläjääkään", arveli mummo. "Niin ovat nuo sen jäsenet rihaiset kuin oljenkorret."
"Parasta, parasta vain olisikin päästä pois nuorena, kun on vielä sielu puhdas ja turmeltumaton", sanoi isäntä. "Sitä on täällä synnin alhossa kulkijalla monta mutkaa matkassa ja monta viekoittelevaa paulaa viritettynä — etenkin tyttölasten tiellä."
"Monta on mutkaa matkassa ja monta viritettyä paulaa", huokasi mummo omaa nuoruuttaan muistellen ja liitti kätensä ristiin.
Vasta syöntinsä lopetettuaan Henna ja Heikki tervehtivät isäntää.
"Eikö sinulla ole ymmärrystä pyytää isäntää vieraspuolelle", huomautti
Anni töykeästi Heikille. "Tämmöisestä likaisesta korsusta."
"Eihän turhia — kyllähän sitä täälläkin", esteli isäntä, mutta seurasi kuitenkin Heikkiä ja pysähtyen keskelle kamarin lattiaa katseli ihmetellen ympärilleen.
"Jopa se on kamari silmänsä pessyt, ei entiseksi uskoisi. Sitä se on, kun on emäntä talossa… Uunit ja katot valkoisina hohtavat, että silmiä häikäisee, ja seinät paperoidut. Mistä olet saanut noin paljon sanomalehtiä?"
"Tuolta pääkylältä niitä Anni on keräillyt — vähän paikastaan."
"Nyt sinulta ei ainakaan tutkimista puutu. Oletpa harmaapäinen mies, ennenkuin nuo seinät ovat läpi luetut… Ja tuukit pöydällä, kartiinit akkunoissa kuin herrasväessä."
"Tuonhan ne ovat Annin laitoksia", sanoi Heikki kuin itseään puolustaaksensa.
"Sen arvaa. Kuinka sanookaan viisas Salomo: Toimellinen vaimo tulee Herralta… On siinä kuviakin seinällä", puheli isäntä ja asettui kädet selän takana niitä katselemaan ja huomioitansa lausumaan… "Jopa siinä tuimasti otellaan. Taitavat olla turkkilaisia nuo punapäät ja ryssiä nuo lättälakit. Nuo tuolla etäämmällä hevosten selässä lienevät kasakoita — vai olisivatko turkkilaisia rakuunoita? En näe oikein, kun ei sattunut lasit mukaani… Entäs tämä sitten? Sillä naisella heitä on noita rintoja. Olisi se yhtäkaikki saanut niitä vähän enemmän peitellä — ei tahdo tuollainen alastomuus oikein soveltua näin maalaisoloissa. Kuitenkin, kaikitenkin: komea vaimoihminen, eikä se mies tyhjää tapaa, joka tuonkin viereltään löytää. Taitaa olla ylhäisiä naisia… Mikäs kuvatus tuo sitten on, joka on edestä kuin ihminen ja takaa kuin hevonen? Missä maan ääressä heitäkin asunee — ellei tuo liekin järkiään piru… No-no! vähempikin riittäisi", jatkoi isäntä siirtyessään katsomaan kuvaa, jossa poika ja tyttö intohimoisesti suutelivat toisiaan. "Nuo sinä saisit nostaa nurkkaan häpeämään, ja vaikka antaisit niille vähän keppiä."
Makunsa kullakin, ajatteli isäntä sitten itsekseen ja kysyi Heikiltä:
"Mistä olet saanut noin paljon kuvia?"
"Tuohan se Anni on niitä ryssiltä ostellut", vastasi Heikki.
"Vai ryssiltä… hm — niiltä kai."
Kuvien katseleminen keskeytyi, kun Anni toi kahvia ja laski tarjottimen pöydälle.
"On tässä tilkka vielä ristiäisten rääpiäisiä", ilmoitti Heikki ja otti arkustaan pullon pöydälle. "Pankaa joukkoon."
"No, iloitse sielun'", sanoi isäntä hymyhuulin tarttuessaan pullon kaulaan. "Jumalan on viljaa viinakin, eikä se miestä metsään vie, kun muistaa pitää ohjat omissa käsissään."
Puhetuulelle päästyään Heikki esitti isännälle asian, jota hän jo kauan oli mielessään hautonut, mutta ei ollut rohjennut ennen puheeksi ottaa.
"Olen minä ajatellut ostaa isännältä tämän Töyrylän torpan palstatilaksi ja lisäksi metsäpalstan, jos kauppaan suostunette", sanoi hän ja jäi sydän kurkussa odottamaan isännän vastausta.
Tämä, kuten tapansa oli tärkeissä asioissa, alkoi miettiväisenä nakuttaa sormillaan pöytään.. Samalla hän läpitunkevasti tarkasteli Heikin kasvoja, joihin puolikuppiset olivat nostaneet heikon punerruksen. Antamatta kysymykseen myöntävää tai kieltävää vastausta hän viimein kysyi:
"Sitä on Heikillä jo hinnan pohjaa?"
"Ooja'."
Viime talvi oli ollut harvinaisen onnellinen talvi. Jo syksyllä oli Terttuvuoren takaisista pyydyksistä tullut lintuja sen kuin jaksoi kotiin kantaa, ja lintujen ostajat olivat maksaneet hyviä hintoja. Lumien tultua Heikki oli saanut kettuja raudoilla ja myrkyllä enemmän kuin koskaan ennen — muuankin kettu oli kuollut seisaalleen, myrkkypalana käytetty särki hampaissa. Siihen lisäksi oravia, kärppiä ja pari koskesta saatua saukkoa. Kun vielä kevättalvella oli onnistunut saamaan hyväpalkkaista tukinajoa, niin oli kyllä arkun pohjalla säästöä joku satanen.
"Ei ne ole hyvän enteitä semmoiset, että linnut menevät loukkuun kaksittain ja ketut kuolevat seisoville jaloilleen", haastoi mummo, joka myös oli tullut kamariin vieraalle seuraa pitämään. "Kuolemansa edellä Eero-vainajakin sai kaloja niin mahdottomasti, ettei määrää ollut. Kun verkkoihin ei mahtunut kerralla enempää, hyppivät kalat veneeseen omia aikojaan… On noita rottiakin sikiytynyt niin suunnattomasti, että ne vievät kaikki läpi käsien — eikös totisesti ole juuri nytkin muuan parrisilmä tuolla kolonsa suulla kurkistelemassa. Ne eivät pelkää enää ihmisiäkään. Häts siitä koloosi!… Ja mitähän lie virttä veisannut Penikin viime talvena — kaiket yöt se ulkona ulvoa jollotti, kuono kuuta kohti. Ei — ei ne ole hyvän enteitä."
Mutta Heikkiin ei nyt semmoinen puhe mahtunut. Isännän lähdettyä hän meni tätä saattamaan ja kädestä pitäen näyttämään, mihin kohtaan hän rakentaa uuden asuinrakennuksen, mihin tallin ja navetan. Katsottiinpa jo valmiiksi se metsäpalstakin, jonka Heikki aikoi ostaa, ja käytiin Kurkisuota tarkastamassa. Kun vihdoin erottiin, sanoi isäntä hyvästellessään:
"Heikin on nyt parasta aluksi lannoittaa voimaperäisesti jo olemassa olevat pellot ja raivata ja ojittaa Kurkisuolle uutta viljelystä lisää — sen palstatilan ja uuden pytingin asian järjestämme sitten myöhemmin. Jumalan haltuun."
"Samalla tavalla", vastasi Heikki ja kääntyi kotiinsa. Sinne päästyään hän otti lapion ja suopiilun olalleen ja lähti Kurkisuolle, joka sijaitsi torpan lähettyvillä erään Raitajärven poukaman pohjukassa.
Ennenkun ryhtyi työhönsä hän loi yleissilmäyksen vastaiselle työmaalleen. Aikomaan oli Eero-vainaja jo sen laitaan kourin iskenyt, — väännellyt osan kantoja rovioihin, mutta ei ollut ehtinyt siinä kohden sen pitemmälle. Pojan tuli nyt jatkaa siitä, mihin isä oli lopettanut. Torpan ympäristön kovat maat olivat jotenkin kivikkoisia pelloiksi viljellä, mutta tämän kun jaksaisi viljelykseen muokata, niin siitä lähtisi eläimentörkyä siksi runsaasti, että voisi pitää kytkyessä kymmenkunnan sarvipäätä ja tallissa kolme hevosta — siihen lisäksi lampaita ja muuta pientä karjaa. Hän oli näkevinään edessään heinätäydet sarat, satasyliset, ja kuulevinaan niittokoneen sätkättävän — sillä sellainen piti myös talossa olla… No, oli sitten rakennettava navetta ja talli, ja kun siitä vähitellen vaurastuisi ja talo alkaisi antaa, niin Töyrylän harjulle nousisi pytinki sellainen, ettei Kantolan komeampi. Korkeammalle hän tahtoi kuin nämä laiskat ja uneliaat naapurit — tasarinnaksi talollisten kanssa. Tulevaisuudessa häämöitti niin mieltähiveleviä mahdollisuuksia ja kunnian säteilyä, että rintaa paisutti ja suuta veti hymyyn. Sellaisen päämäärän eteen kannatti ponnistella. Sitäpaitsi: maan möyriminen oli hänellä verissä, sukupolvien perintöä. Tosinhan pyrki epäilyskin matona mieleen luikertamaan — rinta. Mutta nyt ei ollut aika ajatella semmoisia. Pois tieltä kaikki esteet.
Hän jännitti ojasiiman maanpintaa pitkin kahden seipään väliin, sylkäisi kämmeniinsä ja iski suopiilunsa Kurkisuon kamaraan.
X
"Se siinä on roikkunut kuin koira aidan harjalla, tietämättä oikein, kummalle puolelle putoaa — elämän vai kuoleman."
Näin lausui Henna muutamana sumuisena lokakuun sunnuntaina Töyrylän tupaan sairasta katsomaan tulleille kulmakuntalaisille.
* * * * *
Kantolan isännän keväällä annettua Heikille hyviä toiveita palstatilan saantiin tämä oli alkanut uurastaa torppansa kohentamiseksi niin innokkaasti, että sitä naapurit ihmettelivät ja kademielin katselivat.
Mihin se mies oikein tähtää? he kyselivät kummastellen toisiltaan.
Juoksevien torpan töiden ohella Heikillä oli vakituinen työmaansa Kurkisuolla. Hän väänteli puoleksi lahonneet kannot rovioihin, kaivoi ojia ja kuokkikin jo pari sarkaa, jotka oli määrä talvella saveta ja keväällä kylvää kauraksi.
Aamuisin ennen naapurien vuoteelta nousua hän oli jo Kurkisuolla, ja illoin toisten makuulle asettuessa hänet nähtiin vielä siellä.
Kesä oli lämmin ja kuiva, erittäin suotuisa vesiperäisen suon ojittamiseen ja muokkaamiseen. Heikki oli tuntenut tänä kesänä itsensä terveemmäksi ja reippaammaksi kuin pitkiin aikoihin. Mutta loppukesällä, ilmojen kylmetessä ja syyssateitten tullessa hän oli alkanut tuntea jäsenissään käsittämätöntä väsymystä ja puutumista — käsittämätöntä siksi, että ruumiissa ei tuntunut erityistä sairautta ja kipua missään kohdin. Lapio oli vain alkanut tuntua raskaammalta päivä päivältä, ikäänkuin siihen olisi joka yö salaa valettu uusi lyijykerros lisää, ja lapiopistokset täytyi tehdä pienempiä, jaksaakseen nostaa ne ojan pohjasta ylös partaalle. Pienikin voimain ponnistus nosti hien kautta ruumiin. Yhä useammin oli täytynyt istahtaa ojan äyräälle levähtämään ja tulla illalla kotiin tavallista aikaisemmin. Väsymyksen myöhemmin lisääntyessä oli pitänyt väliin olla poissa Kurkisuolta kokonaisia päiviä ja tehdä käperrellä kotona vain kaikenlaista kevyttä askaretta. Lopulta Heikki oli jaksanut mennä työmaalleen vain joka toinen päivä, ja viime perjantaiaamuna, kun hän oli ensimäisen lapiopistoksensa pistänyt ja yrittänyt nostaa sitä ylös, oli työase pudonnut herpautuneista käsistä ojan pohjaan ja sinne jäänyt. Hädin tuskin päästyään kotiin hän oli riisuutunut liinasilleen ja kallistunut karsinasänkyyn — samaan, jossa Eero-vainaja pari vuotta sitten oli henkensä heittänyt — eikä ollut kyennyt siitä enää ylös nousemaan.
Tiedon levittyä Heikin sairaudesta olivat naapurit tulleet nyt joutilaana sunnuntaipäivänä häntä katsomaan ja antamaan neuvojansa.
"On sitä moni muu roikkunut elämän ja kuoleman raja-aidalla, mutta elämän puolelle on silti pudonnut, kun ei ole vielä kuoleman aika tullut. Ei sitä vielä tiedä Heikkiäkään kuolevaksi katsoa. Mutta sairaalla pitää olla hyvä hoito. Missä se on Heikin akka — se Anni?" kysyi terhakka Takkulan töllin muija… "Ei sen vertaa, että tulisi edes vieraita tervehtimään."
"Kamarissa se on lapsensa kanssa", vastasi Henna.
"Vai kamarissa… Vai kamarissa vain kampaillaan ja peilaillaan ja katsellaan kuvia, kun pitäisi olla miehensä apuna ja tukena myötä- ja vastoinkäymisessä. En ollut kamarissa minä, kun minun mieheni sairasti. Tuolilla istuin sänkynsä vieressä, minkä muilta töiltäni joudin, siihen syöttelin, juottelin ja peittelin kuin kapalolasta ja kättä ja otsaa sivelin. Ja siihenpäs parani Taavetti Jumalan ja hyvän hoidon avulla… Ee-ei!… en ollut kamarissa minä, kun minun mieheni sairasti."
"Eihän siellä Takkulassa minun tietääkseni kamaria olekaan", pisti
Kivimäen Janne.
"Vai ei — vai ei olekaan… Onkos siellä Kivimäen hovissa sitten salit ja kamarit ja vörmaakit?… Ja vaikka olisi ollutkin…"
"Enhän ole sanonutkaan, että on. Mutta sen sanon, että ei sairas siitä parane, vaikka ämmä sängyn vierellä istuu. Pitää olla lääkkeitä. Ei ole tainnut Heikillä olla lääkkeitä?"
"Kävinhän minä tohtorissa markkinamatkallani jo silloin, kun rupesin tuossa rinnassani kipua tuntemaan", urahti Heikki sängystään.
"No — hyvinkös auttoi?" kysyi Takkulan muija, ivan ja vahingonilon sekaisella äänellä.
"Ei auttanut — kun ei ollut kapitaalia."
"Kapitalia?… Herra Jumala!… Siinä se taas nähdään, mitä ne tohtorit tietävät… Vai kapitalia?… Jokainen polvenkorkuinen kakarakin täällä Korvenkylässä tietää, ettei Heikissä kapia ole — niinkuin senkin, ettei kapia talilla paranneta. Paras lääke kapiin on pikiöljy ja terva, sanon minä."
"Ei tohtori sillä sanalla kapia tarkoittanut", huomautti Heikki.
"Minun päiviäni!… Mitä kummaa hän sitten tarkoitti?
"Tohtori tarkoitti, että minä ehkä voisin parantuakin, jos olisi rahaa — paljon rahaa.
"Aa!… vai rahaa… No en ymmärrä.
"Siinä sitä taas ollaan: rikas parannetaan, köyhä kuolkoon.
"Siinä ollaan, siinä on oltu ja siinä pysytään.
"Niinhän sitä sanotaan, että raha auttaa helvetin portille asti.
"Mutta ei siitä eteenpäin?
"Ei."
"Ähä!… On se rajansa rikkaallakin."
"On se nähty sekin, ettei auta aina rahakaan", väitti Kivimäen Janne. "Mitenkäs kävi Paksulan isännälle?… Kyllä kulki mies suomet ja saaret tohtorista tohtoriin, vaan siihenpäs oikaisi säärensä rohtopullojensa ääreen.
"On se mahtavallakin mahtavampansa. Eihän näet kuoleman suuta voi tukkia rahallakaan — kaikki se nielee.
"Ei sitä kyllä voi tukkia kuoleman suuta. Vaan olisi ymmärtänyt Paksulan isäntäkin — hänhän kuoli turvotustautiin — olisi ymmärtänyt keittää lääkettä katajanmarjoista, niin kyllä olisi laskenut liika pöhötys. Katajanmarjoilla kait minä itseni paransin, kun kerran tuo vatsani kohettui niin, että nahka oli tiukalla kuin lestillä ja kiilsi kuin läkkikannun pohja."
Kivimäen Jannen suu vetäytyi omituiseen naurun vireeseen, joka sai
Maijan loukkaantuneena tiuskasemaan:
"Pahustakos siinä virnistelet!… Mitä virnottamista siinä on?"
"Eipä virnottamista, ei", myönteli Janne. Mutta kun hän yritti selittää, mikä Maijan jutussa niin makeasti hänen sydäntään kutkutti, keskeyttivät naiset hänet jyrkästi:
"Ole sinä vaiti — koiranleuka!"
"Saattavatpa olla katajanmarjat hyviä turvotustaudissa, mutta Heikille, jossa on rintatauti, on suokanervista keitetty rohto parasta", neuvoi Hösäläinen. "Sitä kun hyvin kuumana juo, niin pahan pitää olla tauti panema, ellei lähde."
"Ei sovi ylenkatsoa Hösäläistä enempää kuin suokanerviakaan — Jumalan ovat luomia molemmat", sanoi vaari Israel, Halla-ahon huonemies, jolla oli jo kahdeksankymmenen talven lumet hartioillaan. "En kuitenkaan kehottaisi seuraamaan Hösäläisen neuvoa, sillä minä olen tässä pienessä ijässäni tullut kokeneeksi, että suokanervat eivät kelpaa muuhun kuin rokkotautiin. Parhaat lääkkeet rintatautiselle ovat siankärsäheinät, raidankeuhkot ja vanhoista aidaksista otetut naavat ja käävät."
"Ei ole tällä Kivimäen Jannella tainnut olla koettelemuksia omassa kohdassaan, siksi se äsken löi leikiksi muittenkin kivut", sanoi Hyötylän Ismael. "Vaan olisit ollut siinä leikissä kuin minä, niin toinen olisi ääni kellossasi."
"Mitäs tautia se Ismael sairasti?"
"Mitähän lie ollut — vei koko ruumistani kuin tulessa. Kuolevaksi jo katsoivat, ja yksi neuvoi yhtä, toinen toista. Ellei yksi auta, ehkä toinen tehoaa, ajattelin minä, ja kun sattui olemaan kesänaika, keräilin kaikkia kukkia ja yrttejä ja muuta neuvottua ja neuvomatonta — katajanmarjoja, suokanervia, siankärsäheiniä, tulikukkia, kallioyrtin juurta, raidankeuhkoja, aidaksennaavoja, kuusenkoskusia, pirunpihkaa ynnä muuta, mitä ryssän laukussa lääkkeeksi kelpaavaa oli — panin ne pataan ja keitin lääkkeen. Lyhyen ymmärrykseni mukaan tipautin joukkoon vahvikkeeksi vähän tervaa ja lirautin viinaa pullostani. Kun sen rohtoni sitten illalla saunan lauteilla kuumassa löylyssä nautin — piru, kun yökäytti vieläkin — löi niin vaihloksi, että olin miesmahdilla kannettava sänkyyni ja siihen peiteltävä. Hiki virtasi, että luulin vedeksi sulavani. Mutta aamulla olin terve kuin pukki — enkä ole sen koposen koommin sairasta päivää nähnyt."
"Mitenhän lie", epäili Iisakkilan Matti, kulmakunnan ahkeraan käytetty suoneniskijä. "Heikistä pitäisi iskeä suonta, pitäisi laskea pois paha veri, että pääsisi kasvamaan uusi, terve veri sijaan."
"Saman tekevä, vaikka isket haavan lastusta. Eihän tuossa mies-parassa ole verta näköjään muualla kuin mitähän lie pisara kielen käressä", arveli Hallapuron emäntä, jolla oli suuret, haaveelliset silmät. "Heikkiä kuihduttaa liika, pitäisi käydä unilla."
"Liika, liika!" äsähti Kuppari-Kaisa. "Ellei sauna ja sarvet auta, niin ei sitten unet ei muut."
"Mistäpä ne nyt tähän enää kukat ja yrtit otti, kun ei ole tullut niitä aikanaan varatuksi. Ja kukapa niitä osannee tässä rohtoja keittääkään — ei ole minussa osaajaa. Ja liekö Heikille apua teidän rohdoistanne, kun ei ollut oikean tohtorinkaan", tuumi Henna surumielisesti.
Mutta yleinen mielipide asettui jyrkästi tällaista epäuskoa vastaan. Hennan ei pitäisi puhua syntiä. Jumala on luonut kukat ja yrtit ja pannut niihin parantavan voiman, ja ellei Henna ole ymmärtänyt niitä aikanaan koota, niin on ollut toisia ymmärtäväisempiä, jotka ovat varanneet.
Ja niin päätettiin lopuksi, että rohtoniekat keittävät kotonaan Heikille lääkettä, kukin suosimistaan yrteistä. Iisakkilan Matti, jolla oli aina suonirauta likaiseen rääsyyn käärittynä liivin taskussa, olisi valmis iskemään suonta vaikka paikalla, ellei olisi Herran sapatti. Hallapuron haavesilmäinen emäntä lupasi käydä unilla ja otti mukaansa Heikin sukan, pistääkseen sen salaa unennäkijän pieluksen alle yöksi. Kuppari-Kaisa lupasi lämmittää saunan aamulla ani varhain ja jo huomissa päivänä imeä sarvensa sairaan pintaan.
Illan hämärtämään ruvetessa läksivät vieraat kotiansa, ja Töyrylän tuvassa vallitsi taas mieltä raskauttava hiljaisuus, kuten aina sairashuoneessa.