Hänen aivoissaan vihloi ajatus, että Antin houreet ennustivat heidän onnensa särkymistä. Antin ääni kuulosti tulevan jo melkein haudan takaa, portti oli enää hiukan raollaan. Se painui, painui vähitellen, armottomasti kiinni. Lähellä odotti jo ikuinen yö.
Anni oli tuntevinaan sen yön lähenemisen ja hän kuuli valvomisesta rasittuneilla korvillaan kummallisia ääniä. Hän ajatteli: se on varmaan kuolonenkelin siipien havina. Se kuulosti tulevan yhä selvemmäksi ja selvemmäksi. Kuului myös kiireellistä hakkaamista, veistämistä ja naulan takomista. Hän ajatteli: arkkua siellä jo valmistetaan. Kuului hiiviskelyä oven ulkopuolelta ja ikkunain takaa. Se outo vieras tarkisteli siellä puolijäätyneistä ikkunaruuduista sisään. Se seisoi siellä ja odotti, Anni tunsi sen kylmän katseen ja hengityksen. Vilunväreet kävivät hänen olentonsa läpi. Oli niin kolkkoa olla yksin, ypöyksin, syvä talviyö ympärillään ja kuolema ikkunoista kurkkimassa.
Kolme seuraavaa yötä olivat yhtäläisiä. Jo aikaisin illalla alkoi Antin houraileminen ja jatkui sitä sitten lyhyin väliajoin myöhään aamuhämäriin asti. Ja yhä sekavammiksi tulivat Antin kuumeisten aivojen hourekuvat, yhä useammin ne katkesivat ja hämmentyivät. Antti samoili loputtomiin asti öisessä torvessaan, jossa silloin tällöin pilkahti hänen tielleen heikko, kaukainen valonvälähdys. Epätoivoisesti hän ponnisteli tavottaakseen sitä valoa, mutta se pakeni yhä hänen tieltään. Hän eksyi yhä pahemmin, hänen voimansa pettivät. Hän heittelehti sinne tänne sängyssään, ja hänen silmissään paloi rajuna kuumeen kuluttava tuli.
Anni vaali häntä kuin pientä lasta, muutti kääreitä, antoi kylmiä pyyhkeitä ja vaihtoi yhtenään hänen paitaansa. Mutta kaikki näytti olevan hyödytöntä. Antin sammuva elämänliekki lepatti yhä heikommin. Pisara pisaralta kuivi sitä liekkiä yllä pitävä öljy. Kohta se näytti olevan lopussa, ja silloin sammuisi lamppu, tulisi pimeys.
Kauhistuen Anni tuijotti tuohon yhä lähemmäksi hiipivään pimeyteen valvonnasta turvonnein silmin. Hän ei jaksanut enää mitään ajatella, hänen sisällään oli kaikki turtunut, menehtynyt. Vain lastensa vuoteen ääressä voi hän vielä silloin tällöin löytää lyhyen unohduksen hetken. Mutta kahta raskaampana tuli sitten toivoton hätä, kun hän näki kylmän kuolonenkelin hänen ja lastensa kohtalosta välittämättä jatkavan armotonta työtään.
Päivillä Antti makasi enimmät ajat tylsässä horrostilassa. Hyvin harvoin hän enää oli valveilla ja silloinkin oli hän niin nääntynyt, että jaksoi puhua vain katkonaisin kuiskauksin. Mitään muuta einettä ei hän voinut ottaa kuin viiniä. Sitä nieli hän tilkan silloin tällöin, ja se piti vielä yllä hänen heikosti lepattavaa elämänliekkiään.
Antin posket laihtuivat silmissä. Ne muuttuivat luiseviksi ja kulmikkaiksi, niille laskeutui vähitellen kalman eloton leima. Vain kovina kuumeen hetkinä ne vielä hehkuivat, mutta silloin olivat ne palavine, luonnottoman suuriksi käyneine silmineen pelottavat katsella. Anni luuli monta kertaa menettävänsä järkensä niitä nähdessään.
Päivillä Anni toimitteli välttämättömät ulkotyöt kuin unessa. Hän ruokki hevosen ja karjan, vieläpä hän sitä tehdessään puheli lehmilleen hyväileviä sanoja. Mutta sen hän teki vain tottumuksesta, ei hän sitä yhtään ajatellut. Ei hän jaksanut ajatella sitä eikä mitään muutakaan.
Navetasta palatessaan hän joka kerran pysähtyi pitkäksi ajaksi kartanolle seisoskelemaan. Hän katseli silloin Lumivaaraan päin lähtevän umpeutuneen tien suuntaan ja kuunteli, sitä itse huomaamattaan, joka hermo äärimmilleen jännitettynä. Mutta mitään ei hän kuullut, hänen ympärillään asui nukkuvan talvisen luonnon suuri hiljaisuus. Pyryjen jälkeen olivat tulleet tasaiset pakkasilmat, ja se hiljaisuus tuntui nyt kahta raskaammalta, kahta toivottomammalta. Se henki korvesta ja hongikosta, joka suunnalta. Se aivan kuin vihaisesti uhosi tuota mitätöntä torppaa, jossa vielä uskallettiin erämaan suurta rauhaa häiritä..
Toivottoman väsyneeksi ja yksinäiseksi tunsi Anni itsensä, kun hän lopulta havahtui seisoskelustaan ja läksi sisään laahustamaan. Ja vielä lohduttomammaksi kävi siellä hänen mielialansa, vielä raskaampana laskeutui väsymys hänen valvomisesta nääntyneihin jäseniinsä.
Lapsetkin olivat kokonaan muuttuneet. Ne olivat tulleet aroiksi ja äänettömiksi, liikkuivat aina kuin jotain peläten, eivät milloinkaan enää ilakoineet. Äidin ulkosalla ollessa ne tuskin uskalsivat keskenään puhua muuten kuin kuiskaamalla, ja pelko vavisutti niiden pikku sydämiä, kun ne silloin tällöin salaa kurkistivat isänsä elottomia, kulmikkaita kasvoja. Ne tajusivat, että jokin kauhea ja pelottava teki tuloaan. Eivät ne tienneet, mikä se oli, mutta niiden herkkä lapsenvaisto sanoi, että se tulija muuttaisi heidän kaikkien olon toisenlaiseksi kuin siihen asti. Se oli sen jo muuttanut. Isää he tuskin enää tunsivat, ja äitikin oli tullut niin kalvakaksi ja vakavaksi. Äiti hyväili heitä kyllä yhä edelleen iltaisin heidän maatapannessaan, mutta itkuun teki heidän silloin mieli pillahtaa.
Se oli lähenevän kuolonenkelin siipien havina. Yhä selvemmin se kuultiin Naarvasalon uutistorpassa.
* * * * *
Neljännen ankaran kuumeyön jälkeen avasi Anni haavan kääreet ja puhdisti haavan. Hän taisteli kauan, ennenkuin uskalsi sen tehdä, mutta lopulta hän teki sen. Hän ajatteli, että kuoleehan Antti kuitenkin, ja hänen sydämessään liikahti heikko, sammuva toivo: Jos hän edes hetkisen voisi jatkaa Antin elämää, jos haavassa olisi mätää, jonka poistaminen lievittäisi Antin tuskia.
Haavasta kohosikin hiukan mätää, ja kun Anni varovasti puristeli sen reunoja, kohosi sieltä mädän mukana pari pientä, särmikästä esinettä, joiden Anni päätteli olevan luodin rikkomia luunsiruja. Ne olivat nähtävästi kohonneet aika syvältä, eikä niiden ja mädän poistaminen ainakaan pahemmaksi ollut. Näin ajatteli Anni itsekseen pannessaan huolellisen puhdistuksen jälkeen uudestaan kääreitä haavan päälle.
Antti ei tiennyt haavan puhdistuksesta mitään, mutta iltapäivällä hän oli jonkun aikaa valveilla. Hän otti vähän viiniä ja jaksoi taas katkonaisin kuiskauksin puheitakin muutaman sanan. Anni tiedusteli heliävaroen, tunsiko hän kipua haavassaan, mutta Antti vakuutti, ettei kipua ollut. Muutenkin sanoi hän tuntevansa hyvin kevyeksi ja tuskattomaksi olonsa. Tätä sanoessaan hän koetti hymyillä, mutta Annille vilahti mieleen: Se on lähenevä kuolema, silloin tuntuu aina helpommalta.
Mutta kuolema ei vielä tullut. Iltayöstä alkoi taas kuume kohota, mutta ei noussut se niin ankaraksi kuin edellisinä öinä. Anni arveli kuumeen alenemiseen olevan syynä Antin elinvoimien riutumisen. Eihän Antissa ollut enää paljon mitään jälellä, pakostahan kuumeen tulenkin piti lopulta heiketä.
Kuitenkin tunsi Anni suurta huojennusta, kun Antti ei enää houraillut, vaan makasi hiljaa avaten silloin tällöin silmiään, kun hän muutti kääreitä.
Aamupuoleen yötä hävisi kuume kokonaan ja Antti vaipui uneen. Anni painoi korvansa aivan hänen suunsa eteen ja kuunteli. Antin hengitys tuntui käyvän hyvin kevyesti, vaivattomasti, mutta se oli niin heikkoa, että sen hädintuskin voi erottaa.
Anni aavisti lähestyvän ratkaisun hetken, sammuisiko Antin elämänliekki vai rupeaisiko se viriämään. Kummalliseksi tuli hänen mielialansa. Häntä vapisutti, mutta ei ollut se yksistään pelkoa. Siinä oli yhtä paljon toivoa, selittämätöntä ja valoisaa. Ties mikä voima sen taas sytytti hänen sieluunsa, mutta se syttyi ja virisi vastustamattomasti.
Mutta sitten häntä rupesi väsyttämään, kun ei ollut mitään tekemistä Antin hoitelemisessa. Hän — ei ollut lähes viikkokauteen silmiänsä ummistanut, hänen hermonsa olivat aivan nääntyneet pitkinä kiduttavina öinä, jotka hän oli saanut valvoa kuumehoureissa kamppailevan miehensä vuoteen ääressä. Eivätkä ilottomat päivät olleet huojennusta tuoneet. Nyt oli hermojännitys hetkiseksi lauennut, ja unettava uupumus valtasi hänet. Hänen jäsenensä kävivät lyijynraskaiksi ja hänen silmänsä pyrkivät väkisin kiinni.
Anni koetti taistella vastaan, mutta seinäkellon yksitoikkoinen nakutus ja nukkuvain lasten hengitys aivan kuin tuudittivat häntä unten maille. Hän kallistausi sängynpäätä vasten, tarttui siihen molemmin käsin ja alkoi katsella nukkuvan miehensä lakastuneita piirteitä, joilla asui nyt syvä rauha ja lepo. Siihen katselemiseen hän nukahti.
Anni näki unta, että Antti parani. Hänellä oli maitoa, virkistävää maitoa ja sen avulla hän sai Antin elämän pelastetuksi. Ja Anni uneksi edelleen, että he Antin kanssa elivät senjälkeen kauan, hyvin kauan onnellisina. Heille tuli entisten lisäksi vielä paljon lapsia, ja ne varttuivat kaikki suuriksi heidän ympärillään. Ja niillekin tuli lopulta lapsia, mutta he Antin kanssa elivät yhä, vaikka he olivat jo hyvin vanhoja, aivan harmaantuneita. Ja hänelle näytettiin unessa, ettei Naarvasalo ollut enää mikään torppa, vaan komea perintötalo. Sen ympäriltä oli korpi kauas paennut, ja korven paikalla aaltoili muhkeita viljavainioita sekä levisi kauniita, ojitettuja niittyjä, joilla satapäinen, lihava karja söi mehevää ruohoa. Ja Anni uneksi vielä edelleen ja näki, miten kauemmas vainioiden äärille kohosi toisia taloja, joita heidän lapsensa ja näiden lapset rakensivat Ja Naarvasalon kautta kulki leveä valtatie Aunuksen rajoille. Se kulki kuin elämän kumajava kultasilta yhdistäen Aunuksen ja Ylä-Karjalan kauniit maat toisiinsa. He Antin kanssa eivät olleet enää yksin Naarvasalolla; heidän ympärillään kuohui paljon elämää ja oli paljon onnea. Ja he elivät yhä, näkivät kaiken sen ja tiesivät, että kaikki se elämä ja onni oli lähtöisin heistä, heidän elämästään, heidän suuresta rakkaudestaan. Heidän kannatti nähdä se ja olla onnelliset.
Anni heräsi siihen, että sängynpää painoi hänen poskeansa ja hänen toinen kätensä oli aivan kuoleutunut. Hän säikähti ja painautui sydän sykyttäen kuuntelemaan Antin hengitystä. Se kuunteleminen rauhotti, hengitys ei ollut vielä lakannut.
Silloin hän muisti unensa ja hänen sydäntään viilsi tuskallisesti. Jospa hänellä olisikin maitoa ollut, niin ehkä ei Antti olisi ensinkään niin heikoksi mennyt. Mutta hänellä ei ollut sitä, ja viinikin oli jo aivan lopussa. Hän oli viime päivinä käyttänyt sitä yhä säästeliäämmin, mutta siitä huolimatta sitä oli jälellä vain muutama tilkkanen. Se loppuisi huomenna ja silloin ei olisi mitään, millä voisi Anttia hengissä pitää.
Aivan masentuneena ja toivotonna hän tätä ajatteli, mutta sittenkin palasi uni yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä. Ja aivan väkisin syttyi hänen sydämessään toivo: Jos hyvinkin uni toteutuisi, jos hän saisi maitoa. — Hänen Mansikkinsa piti poikia kolmisen viikon kuluttua, mutta jospa tapahtuisi ihme ja Mansikki poikisi aikaisemmin, ehkä viikkokauden, päästä. Siinä tapauksessa voisi Mansikista jo nyt heruttelemalla saada ehkä muutaman tilkan. Pihkamaitoahan se olisi, mutta se olisi joka tapauksessa maitoa ja se virkistäisi Anttia.
Sydän maltitonna lyöden hän nousi varovasti, sytytti lyhdyn ja läksi kiulu kädessä navettaan.
Parhaasta unestaan heränneet lehmät katselivat ihmetellen emäntänsä odottamatonta ilmestymistä niin tavattomaan aikaan. Mutta Anni puheli niille hyväileviä sanoja, viskasi kullekin pienen heinätukon ja kyykistyi senjälkeen Mansikin viereen. Hän kopeloi Mansikin utaria ja koetti niitä herutella pitkän aikaa, mutta tippaakaan ei tullut.
Mansikki nuuski häntä kummissaan ja ynähteli. Se tuntui aivan kuin pyytelevän anteeksi, etteihän nyt vielä sen ollut aika maitoa antaa.
Kun Anni lopulta uskoi yrityksensä turhaksi, murtui kaikki hänen sisällään. Hän koetti nousta seisalleen, mutta horjahti ja hänen täytyi tarttua molemmin käsin Mansikin kaulaan estyäkseen kaatumasta. Siinä puhkesi hän toivottomaan itkuun. Mansikki nuoli hänen kasvojaan ja käsiään jatkaen yhä ynähtelyään. Se tajusi emäntänsä tuskan, se olisi mielellään tahtonut antaa maitoa, mutta ei voinut.
Kuin unessa horjui Anni navetasta pihalle. Viimeinen toivonsäde oli sammunut, ei tullut pelastusta. Hän oli yksin, hiljainen, kuollut erämaa ympärillään. Ei kukaan tiennyt hänen hädästään, ei tullut auttamaan. Tähdet vilkkuivat kirkkaalta yön taivaalta, mutta Annin sydämen sysimustaan yöhön ei niiden kaukainen, ylhä tervehdys lohtua eikä valoa tuonut.
Pienokainen oli herännyt hänen navetassa ollessaan. Se piti aika melua kätkyessään ja potki minkä voimista lähti. Anni säikähti sen herättävän huudollaan Antin ja riensi kiireesti viihdyttelemään. Hän otti pojun syliinsä ja paljasti rintansa.
Poju oli nälissään ja kävi niihin kiinni ahnaasti kuin iilimato. Ja vaikka Anni oli niin loppuun asti nääntynyt, eivät hänen äidilliset elonlähteensä olleet vielä ehtyneet. Maitoa valahteli pojun kasvoille ja hänen povelleen, kun poju kiskoi liian hanakasti.
Anni näki sen, katseli sitä hetken, ja yhtäkkiä löi kuin salama hänen aivoissaan ajatus. Hänen sydämensä hyppäsi rajusti, kun se ajatus tuli. Hän tunsi melkein hengityksensä salpautuvan ja hänen kaikki jäsenensä rupesivat vapisemaan mielenliikutuksesta.
Hätäisesti hän peitti toisen rintansa kädellään ja antoi pojun imeä vain toisesta. Poju saikin siitä kyllänsä ja nukahti pian hänen syliinsä. Hän laski sen kiireesti kehtoon, peitteli ja nousi sekä otti hyllyltä tyhjän juomalasin.
Anni liikkui varovasti kuin varkain. Hän kumartui katsomaan Ollin ja Liisun sänkyyn, etteivät ne vain olleet hereillä. Senjälkeen hän kurkisti vielä Antin sänkyyn ja painautui kuuntelemaan hänen hengitystään. Päästyään vakuutetuksi, että kaikki nukkuivat, paljasti hän rintansa ja alkoi vapisevin sormin, lapsen imemistä jäljitellen, puristella niitä.
Ja maitoa tuli. Hän näki sen hienoina suihkuina virtaavan lasiin, se täyttyi nopeasti. Sanoin selittämätön onnentunne täytti Annin sydämen ja lämpimät kyyneleet vierähtivät hänen silmistään. Hän tuli siinä tuokiossa vakuutetuksi, että unessa oli annettu hänelle tämä neuvo Antin elämän pelastamiseksi, ja hän hupakko ei ollut sitä heti käsittänyt. Hän ei enää epäröinyt Antin virkoamista.
Hän sai suuren lasin täpötäyteen maitoa, meni hiillokselle, joka vielä hiukan kyti, asetti sen viereen kahvipannun jalan ja pani maitolasin sille, että se pysyisi lämpimänä eikä pääsisi piimimään. Senjälkeen hän hiipi Antin sängyn viereen odottamaan.
Eikä Anni tuntenut enää mitään uupumusta, ei uni hänen silmiään enää kiinni painanut. Hän kuuli sydämensä lyönnit, kuuli miten se takoi kiihkeästi, riemukkaasti. Kuohuen ja kohisten se pani veren sylkyttämään hänen suonissaan, niin että hän tunsi sen lämpimän hulvahtelun jokaisessa jäsenessään, tunsi sen sormenpäihin asti.
Ja Anni ajatteli untaan, niitä kuvia, jotka hänelle oli näytetty. Rajaton, vavisuttava riemu valtasi silloin hänen olentonsa. Hänelle oli unessa annettu suuri lupaus: Hän oli tuleva Naarvasalolle viriävän elämän kantaäidiksi. Hänen poveensa oli kätketty suuri ja lämmin elämä, se elämä, joka kansoittaa erämaat ja suuret, hiljaiset metsät. Siitä kyllä riittäisi pisara Antillekin, heille molemmille, ja pikku pojulle jäisi vielä oma runsas osuutensa. Ei kuolemalla ollut heidän pieneen, lämpöiseen pesäänsä mitään asiaa. Hän karkottaisi povessaan läikehtivän elämän lämmöllä ikkunain takana kurkkivan kuolonenkelin.
Siitä lähtien sai Antti lasillisen maitoa useita kertoja päivässä, ja sen nauttiminen alkoi nopeasti elvyttää hänen riutuneita elinvoimiaan. Tähän elpymiseen vaikutti myös kuumeen häviäminen. Muutamina öinä sitä vielä hiukan kohosi iltayöstä, mutta ei se enää Antin unta sanottavammin häirinnyt.
Kuumeen ohimentyä voi Antti vähitellen ruveta nauttimaan muitakin Annin laittamia ruokia, mutta maito oli yhä edelleen hänen parhaana mieliherkkunaan. Se toi lämpimän elämänvärin takaisin hänen kalvenneille poskilleen. Niiden kulmikkuus hävisi nopeasti, niiden piirteet saivat entisen miehekkään kauneutensa. Päivillä Antti jo enimmät ajat pysyi valveilla. Hän alkoi taas puhella ja laskea leikkiä lasten kanssa, ja näiden arkuus hävisi vähitellen.
Elämä oli voittanut Naarvasalon uutistorpassa. Pois pakeni kuolema ikkunain takana kurkkimasta.
IV.
Pohjois-Aunuksen rajaseudun ruununmailla oli tukkityöläisten kesken puhjennut tuhoisa kulkutauti. Piirin metsäherrakin sai siitä vihdoin tiedon ja ryhtyi hän viipymättä hommaamaan lääkärinapua taudin hävitystyölle rajoja panemaan.
Vaivaloinen oli matka. Monta päivää saivat lääkäri ja metsäherra rypeä umpeutuneilla saloteillä, mutta lopulta pääsivät he perille, ja taudin tartuntavaaran ehkäisemiseksi tehtiin kaikki, mikä niissä oloissa oli mahdollista. Pahimmin sairastuneet lähetettiin ihmisten ilmoille ja muille jaettiin lääkkeitä sekä neuvoja niiden käytössä.
— Lääkärien antamien määräysten valvomisen uskoi metsäherra työnjohtajien huoleksi terottaen heidän mieliinsä, että taudin jatkuvasta leviämisestä voisi ehkä olla seurauksena koko työmaan sulkeminen siksi talveksi. Tämän uhkauksen hän kyllä tiesi tepsivän, sillä töiden keskeytys olisi merkinnyt yhtiölle arvaamatonta vahinkoa.
Paluumatkalle lähdettäessä ehdotti metsäherra että kulettaisiin oikotietä Naarvasalon kautta. Silloin täytyi heidän kyllä uskaltautua pitkälle hiihtotaipaleelle, mutta Naarvasalosta edelleen he ehkä saisivat kyydin. Siellä oli hänen reippain metsävartijansa, jonka perheeseen tutustuminenkin jo hiihtovaivat palkitsi.
Lääkäri oli, samoin kuin metsäherrakin, parhaissa voimissaan oleva nuori mies ja niinpä hän suostui ilolla toverinsa ehdotukseen. He palkkasivat vain luotettavan oppaan matkatavaroitaan apuna kantamaan.
Yllätys oli suuri, kun matkalaiset seuraavan päivän iltana saapuivat läpiväsyneinä Naarvasalon uutistorpalle. Lapset sattuivat olemaan ulkona, kun he kantamuksineen urrivat korvesta näkyviin. Vilauksessa katosivat lapset sisään ja toimittivat siellä kilpaa puhuen tiedon vieraiden tulosta.
Anni vilkaisi ikkunasta ja tunsi jo hyvän matkan päästä yhden tulijoista metsäherraksi. Hän katsahti häthätää ympärilleen, oliko pirtti vieraiden vastaanottokunnossa, ja meni sitten ulos tulijoita vastaan.
Tervehtiessään tiedusteli metsäherra, eikö Antti ollutkaan kotosalla. Anni ilmotti Antin olevan sairaana, joten hän ei voinut tulla vieraita vastaan.
— No sehän sattuikin sitten hyvin, että tulimme! huudahti metsäherra. —
Tämä toverini on lääkäri.
Samassa hän kuitenkin huomasi Annin poskien käyneen entistään hieman kalvakammiksi ja kysyi säikähtyneenä:
— Onko se sairaus vakavakin, te olette laihtunut?
— Se oli vakava, hyvin vakava ja saattaa olla vieläkin, selitti Anni hiljaisella äänellä. — Antti sai kolmisen viikkoa sitten tapaturmalaukauksen rintaansa.
Säikähtyneinä riensivät vieraat pirttiin ja lääkäri ryhtyi oitis, heitettyään vain kiireimmän kaupalla enimmät vaatteet yltään, tarkastamaan Antin haavaa. Jo hätäinen tarkastus rauhotti hänet kuitenkin täydellisesti, hän selitti:
— Ei hätää enää, haava on paranemassa! Parin viikon kuluttua olette takaisin jalkeilla.
Hän puhdisti huolellisesti haavan, joka oli jo umpeen menemässä. Senjälkeen hän kopeloi luustoa haavan ympäriltä ja selitti, ettei luoti ollut tehnyt ainoatakaan pahempaa luunrikkomaa, joten oikea käsivarsi, vaikka se oli vielä vähän jäykkä, tulisi aivan ennalleen. Tätä tehdessään hän tiedusteli tarkemmin, miten haavottuminen oli tapahtunut ja miten Anni oli haavaa hoitanut.
Anni kertoi pääkohdittain tapahtumain kulun. Hän kertoi sen hiljaisella äänellä, katkonaisesti. Antti täydenteli siellä täällä hänen kertomustaan.
Metsäherra ja lääkäri kuuntelivat äänettöminä Annin selontekoa. Sen päätyttyä nousi lääkäri. Hän oli hyvin liikutettu, hän meni puristamaan Annin kättä ja puhui:
— Ei kukaan olisi voinut tehdä niin paljoa kuin te olette tehnyt. Te olette hyvin hoitanut haavan, juuri niinkuin se pitikin hoitaa, ja sillä pelastitte miehenne hengen. Haava on vaarallisella paikalla, siitä on vuotanut paljon, melkein liian paljon verta. Ainoastaan miehenne vahva ruumiinrakenne ja teidän huolellinen, hellä hoitonne estivät lopun tulemasta. Mutta nyt on kaikki hyvin, palkkionanne on miehenne elämä, ja sehän on paras palkkio, mitä toivoa voi!
Hupaisasti kului se ilta Naarvasalon kodikkaassa pirtissä. Ollille ja Liisu-typykälle valmisti metsäherra suuren riemun tuomisillaan, jotka hän matkalle lähtiessään oli heitä muistaen mukaansa varannut. Senjälkeen ryhtyi metsäherra juttelemaan Antin kera heidän yhteisistä ammattitehtävistään.
Lääkäri istui enimmäkseen vaiti ja katseli ihaillen Annia, kun tämä mieli kevyenä ja onnellisena hääri illallisen valmistuspuuhissa. Lääkäriin oli tehnyt syvän vaikutuksen Annin koruton kertomus ja se vaikutus tuli yhä voimakkaammaksi, kuta kauemmin hän Annia katseli. Annin kasvonpiirteet olivat hienot, hänen ruskea, hiukan kullanvivahteinen tukkansa oli harvinaisen uhkea, ja koko hänen olentonsa uhkui niin tervettä naisellista elinvoimaa ja suloa, että pakosta tunsi vastustamatonta tenhoa häntä katsellessaan.
Lääkäri oli huoleton poikamies, mutta tällä hetkellä hän tunsi itsensä köyhäksi ja yksinäiseksi. Hän tunsi kadehtivansa tuota sängyssä makaavaa miestä, ja hänen sieluunsa syöpyi lähtemättömäksi kuva onnellisesta kodista, joka oli niin kaukana salolla muusta maailmasta eristettynä, mutta joka juuri sen vuoksi oli niin eheä ja kokonainen.
Maukasta illallista tarjotessaan selitti Anni anteeksipyytäen, ettei hänellä ollut vieraille maitoa. Saatiin tyytyä kaljaan palan painikkeena.
— Ei meille maidosta väliä, nauroi lääkäri, mutta tottahan teillä on sairaalle ollut edes vähän maitoa, kun paraneminen on niin hyvin edistynyt?
— On ollut joku tilkkanen päivässä, selitti Anni tullen hyvin hämilleen.
— Se oli suuri onni, että oli edes vähän! huudahti lääkäri. — Ilman maitoa olisi kuumeen jäleltä toipuminen ollut niin ja näin, kun miehenne veret olivat niin vähissä.
Näistä lääkärin sanoista hämmentyi Anni yhä enemmän. Hänen täytyi paeta kauemmas pöydän lähettyviltä peitelläkseen mielenliikutustaan.
Eivät lääkäri ja metsäherra sitä huomanneet, mutta Antti, joka sängystään oli keskustelua seurannut, huomasi. Ensin se häntä oudostutti, mutta sitten hän alkoi asiaa tarkemmin ajatella, ja vähitellen hänelle selvisi kaikki tyyni. Kuvaamaton hellyys täytti hänen sydämensä. Hän tuskin enää kuuli ensinkään, mitä vieraat puhuivat; hän vastaili heidän kysymyksiinsä vain hyvin hajamielisesti. Hänen ajatuksensa pyörivät koko illan siinä, millä tavoin ottaisi asian Annin kanssa puheeksi.
Seuraavana päivänä vieraiden lähdettyä hän sen sitten otti. Lapset sattuivat olemaan ulkona; he olivat Annin kanssa kahdeltaan tuvassa. Anni hommaili lieden ääressä; silloin sanoi Antti odottamatta:
— Kuulehan Anni, minulla on sinulle puhumista. Hyvin tärkeä asia, jota en millään saa ajatuksistani.
Hänen äänensä hieman värisi, vaikka hän koetti saada sen levolliseksi. Anni katsahti häneen kummissaan, tuli sitten ja istahti hänen sänkynsä viereen sekä kysyi hymyillen:
— No mikä se niin tärkeä asia on?
— En sano, ennenkuin etukäteeen lupaat, ettet pahastu, puhui Antti. —
Lupaatko sen, rakas Anni?
— Tietysti minä lupaan, sanoi Anni yhä enemmän ihmeissään.
Antti tarttui liikutustaan vastaan taistellen hänen käteensä ja katseli häntä kauan silmiin.
— Hyvä kun lupasit! sanoi hän sitten. — Minä tahdon puhua siitä maidosta — kiittää siitä! Minä tiedän mistä se tuli, tiedän, rakas Anni!
Anni lensi tulipunaiseksi, hän oli aivan yllätetty. Antti veti hyväillen hänen päänsä puoleensa. Annin silmäripsissä välkkyivät kyyneleet, kun hän puhui katkonaisesti:
— Pitihän minun se tehdä, mutta poju sai myös osansa, sai rehellisesti! Enkä minä olisi sitä itse keksinytkään, en ikinä. Unessa se minulle melkein suoraan neuvottiin ja silloin tiesin, että se pelastaa sinut.
Anni kertoi kokonaisuudessaan unensa. Ja he näkivät molemmat toistensa silmistä sen lupauksen täyttymyksen, joka Annille oli unessa annettu. Näkivät sen kauniina kangastavan elämänsillan, joka kerran Naarvasalon kautta kulkien yhdistäisi Aunuksen ja Ylä-Karjalan kauniit maat toisiinsa. He olivat sen sillan rakentajiksi valitut.
LUPASALMEN VIINA-VASILIN KARKUUN PÄÄSSYT KAHVITULI
I.
Pääsi ihan puolivahingossa karkaamaan se Lupasalmen Viina-Vasilin kahvituli.
Olivat Vasili ja Piilovaaran Jere Juntunen tavanneet toisensa siellä Suomen rajan ja Lupasalmen välisellä salotaipaleella. Vasili oli tavallisuuden mukaan ollut palaamassa Suomen puolelle tekemällään pirtun vientimatkalta, ja Jere taas Lupasalmelta päin, jonne hän oli opastanut pietarilaisen yhtiön metsäpomoja.
Olivat siinä sitten vanhat tuttavat lepuutelleet jalkojaan tien poskeen kellahtaneen kelohongan tyvellä, ja Jere oli ohimennen sattunut kysäisemään Vasililta, eikö tällä ollut kontissaan jälellä ainuttakaan pirtutilkkasta. Ja olihan sillä Vasililla ollut tilkkanen jälellä.
Olivat sitten tekaisseet kahvitulen siihen pitkistä, helisevistä poudista kuivuuttaan rutisevalle kanervikkokankaalle ja maistelleet puolikupposina sen pirtupullon. Senjälkeen oli Jere, jalat hiukan ristipuikkoa lyöden, mutta mieli iloisena kuin oinaalla lähtenyt kotimatkaansa jatkamaan. Vasili siihen sijaan oli vielä jäänyt siihen kahvitulensa ääreen kellimään.
Muisteli silloin Jere lähtiessään nähneensä, miten tuli hissukseen mennä litvetteli niistä palavista kekäleistä kanervikkoon päin. Muisteli, mutta ei ollut ensinkään varma siitä. Eikä hän ollut siinä lähtötouhussaan tullut siihen sen paremmin huomiotaan kiinnittäneeksi. Oli ajatellut, että tottapahan Vasili kahvitulensa vartioi, kun siinä kerran ettonettaan kellii.
Nelipeninkuormaisella salotaipaleella olikin sitten koko asia unohtunut Jeren mielestä. Piilovaarassa olevalle mökkitöllilleen tultuaan oli hän vain iloinnut sievosesta ansiostaan sekä Vasililta ihkasen ilmaiseksi saamistaan puolikupposista.
Mutta sitten kolmisen päivän kuluttua alkoi sieltä rajalta päin kantautua omituinen lemu. Se oli aluksi niin heikkoa, että Jeren nokka ensi päivänä vain parisen kertaa oli sen erottavinaan. Oli melkein täysi tyyni. Vain silloin tällöin värähdytti helteestä hehkuvia ilmanpihoja vieno tuulenleyhkä, ja sen mukana se lemu tuli. Se muistutti kytevästä sammalsuosta lähtevää tuoksahdusta, semmoista palaneen turpeen hajua, jota uutismaan kyntäjä niin mielihyvikseen nenäänsä vetää auransa perässä astellessaan.
Mutta toisena päivänä lemu tuli voimakkaammaksi ja siihen sekottui kitkerä sivumaku. Hiukan ihmetellen veti Jere sitä nenäänsä ja koetti korkealta vaaraltaan tähystellä koilliseen antavalle ilmanrannalle, mutta mitään sen kummempaa ei sieltä näkynyt. Taivaanrannalla värisi semmoista pitkien, polttavien poutien ilmaan nostattamaa auerta. Se suli siellä siintävässä etäisyydessä ilman sinen kera epämääräiseksi harsoksi, joka näytti pehmoisena kääriytyvän kaukaisten Rajavaarojen ylle. No olihan semmoista ennenkin näkynyt kesäkuuman aikana, kun sade ei viikkomääriin ilmanpihoja puhdistanut.
Mutta se lemu toi sittenkin Jeren mieleen hämärästi sukeltavana muistona sen Vasilin kahvitulen, sen hissukseen kanervien juuressa litvetelleen valkean, jonka hän toisella silmällään oli ollut silloin taipaleelle lähtiessään näkevinään. Jere ajatteli, että hitto kun ei sittenkin tullut lähtiessään potkaistuksi sitä Vasilia kylkeen ja sanotuksi:
— Pidähän silmäsi auki ja katso, ettei kahvitulesi karkuun livistä!
Mutta jo seuraavassa tuokiossa Jere karkotti tuon itsesoimauksen mielestään ja ajatteli:
— Mitäs turhia! Salakaskiaan ovat kai Lupasalmen ukkelit siellä rajasaloilla kyvetelleet, ja siitä tuulenleyhkä nyt lemun tänne kulettaa. Saavatpa pahuukset kiittääkin onneaan, että tuulenhenki sen lemun juuri tännepäin tuopi. Muuten voisi se Porajärven urjatniekkakin sen pian nokassaan tuntea, ja lujat menisi silloin taas lahjukset ukkeleilta. Tietäisivät kaskia kyvettäneensä!
Kolmantena päivänä lemu muuttui voimakkaaksi katkuksi, joka alkoi kutitella sieramia. Jere aherteli sen päivän kesantotieransa kuokkimisessa, ja kun kuivuuttaan pölisevän pellon tomu sekottui siihen lemuun, niin panipa aivan aivastelemaan. Teki Jeren mieli taas kavuta ahon reunassa olevalle vaaran töyräälle tähystelemään koillisia ilmanrantoja, mutta ei sentään viitsinyt. Kulkihan ilman mukana niin monta muutakin lemua. Mikäs hänen asiansa oli niitä kaikkia oukailla ja nuuskia, ja minkäpä se sitten siitä nuuskimisesta parani. Jos kyvettivät salakaskiaan, niin kyvettäkööt. Ei hän ainakaan aikonut heidän ilmiantajakseen lähteä!
Tämä jalomielinen päätös rauhotti Jeren aatokset siksi kertaa, mutta hänen kulmissaan tuntui hienoa jomotusta. Päästäkseen siitä läksi Jere iltapäivällä kotimökkinsä alla olevalle Piilojärvelle verkkojaan laskemaan. Tuntuihan se lemu kyllä hiukan sielläkin, mutta illan joutuessa vedestä kohoava miellyttävä viileys puhdisti sentään ilman siksi, että Jeren pää selvisi, ja yön usvien kohotessa hän kapusi ripeänä miehenä vaaralleen yön unia ottamaan.
Seuraavana päivänä paheni tilanne tuntuvasti. Jo aamusella varhain valitti Jeren nainen Liena, että ilmassa oli aivan kuin häkäistä kitkua. Hän kehotti Jereä kapuamaan vaaran laelle tähystelemään, eikö läheisyydessä näkyisi metsäpaloa. Varmasti se outo kitku muka semmoisesta tuli.
Jere, joka ei ollut sinä aamuna vielä pirtistään ulos astunut, kivahti harmistuneena, että kuka juukeli näillä asumattomilla saloilla metsäpaloja sytytteli. Mitä lie ollut muuta katkua, vaikka lupasalmelaisten salakaskista lähtenyttä. Kestihän tuota nyt muutaman päivän terve ihminen mokomaa hälyä nostamatta.
Kestämistä siinä kuitenkin oli, sen sai Jere itsekin ulos mentyään kokea. Aivan se oli kuin ilmetyistä häkää, eikä ilma silmällekään enää puhtaalta näyttänyt. Aurinko kumotti taivaalta kuin hienon autereen läpi, vaikka oli olevinaan kirkas, pilvetön päivä. Sen lisäksi oli päivänkehrä saanut oudon, punervan värin. Ei se ollut vielä aivan verenkarvainen, mutta ei paljon muutakaan. Ei Jere muistanut sitä milloinkaan moisena nähneensä keskellä kirkasta poutapäivää. Ja se häkä kirveli silmiä, kaiveli sieramia ja kutkutti henkireikiä, niin että pakosta piti kakistella ja yskiä.
Kiukuissaan nousi Jere aamiaisen jälkeen vaaran laelle, ja hätkähtämään sinne avautuva näky hänet pani: Koilliselta ilmanrannalta siintävät Rajavaarat olivat kadonneet. Niiden paikalla näkyi taivaasta maahan asti riippuvia, mahtavia savupatsaita. Ne näyttivät niin kaukaa katsoen aivan liikkumattomilta, mutta kun kauemmin niitä tähysteli, sulivat ne yhdeksi ainoaksi, kiinteäksi ja raskaaksi savuseinäksi. Yläilmoista laskeutuneen pilven tavoin se savuseinä monen peninkuorman laajuisena sulki näköalan. Silmämäärällä arvioiden se näytti kulkevan Aunuksen rajan paikkeilla, mutta saattoi olla jo lähempänäkin. Mahdoton oli sitä tarkalleen määritellä. Sen savuseinän edessäkin oli näet ilmapiiri kauttaaltaan sakean autereista; siinä näytti uiskentelevan usvahöyryjä, jotka käärivät siintävät salot auringossa vipajavaan ja väräjävään usvamereen.
Ihmetellen katseli Jere sitä, ja hänelle selvisi siinä tuokiossa, etteivät nyt olleet enää kyseessä Lupasalmen ukkojen salakaskista nousevat savut. Ilmeistä oli, että siellä rajan seutuvilla asumattomat salot olivat tulessa. Palo oli nähtävästi alkanut Aunuksen puolella, mutta saattoi se hipoa jo Suomen puolen metsiäkin. Kukapa siitä niin tarkan selvän otti, kun siellä oli niin runsaalla mitalla sitä lääniä molemmin puolin rajaa.
Jerelle tuli taas pahana muistona mieleen se Lupasalmen Viina-Vasilin kahvituli, mutta hän karkotti sen muiston kiroten ajatuksistaan lohduttautuen sillä, että ehkä palo sentään pysyisi rajan takana. Siellä kyllä piisasi metsiä sen korvennella muutamiksi viikoiksi, kun ei vain tuuli hylky sattuisi leikkiin sekaantumaan. Savuaan ja katkuaan se peijakas kyllä levitti tyynelläkin, mutta tulen leveneminen kävi Jeren arvelun mukaan tyynellä hitaasti. Ja olihan siellä sentään rajalta tultaessa esteitäkin: oli silmänkantamattomia, aavoja suonselkiä, oli järviä ja oli jos mitä. Niin että ei tässä vielä mitään hätää ollut!
Järvellä oleskeluun piti Jeren sentään iltapäivällä taasen turvautua, ei mitenkään muuten jaksanut sitä ilkeätä katkua kestää. Sen lisäksi kuumeni ilmakin iltapäivällä niin tukehuttavaksi ja hiottavaksi, että mökin seinähirsistä näytti pihka rupeavan kihoamaan.
Seuraavana yönä heräsi Jere monta monituista kertaa ankariin yskimiskohtauksiin. Se monipäiväinen katkun nieleminen alkoi keuhkoissa kutkuttaa, eivätkä yölläkään enää henkireijät päässeet kunnolla puhdistumaan. Jeren nainen Liena yski kilpaa Jeren kanssa, ja lapset, kaksi kymmenisen vuoden vanhaa pojan mukulaa, vikisivät pahoja unia nähden omalla vuoteellaan. Sanalla sanoen, ei tahtonut nukkumisesta sinä yönä mitään tulla.
Aamupuoleen yötä alkoi Liena hokea, että huomenna pitäisi lähteä ihmisten ilmoille metsäpalosta sanaa lennättämään. Siihen äsähti Jere kuitenkin vastaukseksi, että mitäpä ne Aunuksen metsäpalot muka Suomen puoleisia liikuttivat. Jos kyvettivät metsiään, niin kyvettäkööt, piisasipahan heillä niitä. Ja jos tuli pujahti hiukan Suomen puolellekin, niin olipahan tuota Suomen ruunullakin virattomia saloja aivan kylläkään. Ei tuossa ainoat metsätierat menossa olleet! Ja vielä toisekseen, olihan ruumilla omat metsävaraansa sanoja lennättämään, niin että pitäkööt silmänsä auki. Hän asui norjalaisen maalla, ja ennenkuin tuli niille asti ennättäisi, ehtisi se kyllä monipeliin sammua. Eivät ennenkään olleet Aunuksen metsäpalot tänne asti ennättäneet, oli tässä välillä muka semmoiset esteet!
Näin selitteli Jere naiselleen, mutta hyvin huolestuneeksi ja kiukkuiseksi päivän valkeneminen hänet sittenkin teki, sitä ei hän voinut mielensä pohjalla kieltää. Kerrassaan outo olikin se päivän valkeneminen tällä kertaa. Oikeata päivää ei näet tullut ensinkään. Auringon noustua jäi melkein samanlaiseksi hämäräksi kuin oli ollut yölläkin. Yli koko taivaanlaen oli levinnyt tiheä varjo, tummahtava ja liikkumaton. Ei se ollut suorastaan pilven näköinen, mutta outo ja kerrassaan ihmeellinen oli sen vaikutus. Aurinko näkyä tollotti sen läpi aivan punaisena kuin hieman savustunut vaskikattilan pohja, ja sitä kärsi jo paljain silmin katsella näkimiensä huikenemista pelkäämättä. Auringon ympärillä kajasti laaja, himmeävaloinen kehä, ja taivaalla leikki outoja värihäilähdyksiä, jotka välistä muistuttivat heikosti räiskähteleviä revontulia, välistä etäisyyteen häviäviä sateenkaaria. Maahan lankeavat esineiden varjot kävivät epäselviksi kuin hämyisessä kuutamossa, ja koko ilma näytti niin sakealta, että sitä luuli voivansa käsin kouraista ja ruveta kerälle käärimään.
Mutta kuuma oli, niin tukehuttavan kuuma kuin pohtavan uunin helteessä, eikä minkäänlaista tuulenhenkäystä tuntunut. Tuuli oli kuollut ja raskaana, tukehuttavana painoi katkuinen ilma maata vasten, pani ähkimään allansa, lamasi hervottomaksi joka jäsenen. Puutkin näyttivät ihan notkistuvan kuolleen ilmaelementin painosta, kukat kuoleutuivat ja ruohonkorret painuivat menehtyneinä maata vasten.
Hikoillen, läähättäen ja yskien kapusi Jere vaaran laelle katselemaan, miltä sinne näyttäisi. Ja pahalta sinne näytti, vietävän pahalta: Se edellisen päivän savuseinä oli siirtynyt arveluttavan lähelle ja muuttunut niin jysmän näköiseksi, että ihan pelottamaan pani sen katseleminen. Ja sen seinän molemmilla äärillä, edessä, joka paikassa näytti yhtenään kasvavan kuin maasta esiin pullahdellen uusia savupatsaita. Ne sulivat yhteen, peittivät metsät ja vaarat allensa ja kohosivat sitten hiljakseen leviten yläilmoihin. Koko pohjoinen, koillinen ja itäinen ilmaranta oli jo yhtenä ainoana savumerenä, joka vitkaan aaltoillen hivui eteenpäin haudaten siintäviä saloja, yhä paisuen, sakoen ja synkentyen, peitti auringon ja muutti päivän hienoiseksi hämäräksi. Maailmanloppu sieltä näytti olevan tulossa, suurten, hiljaisten metsien maailmanloppu. Se oli vielä kaukana, saattoi olla vielä runsaan peninkuorman päässä, mutta se läheni vääjäämättä, esteistä välittämättä. Kaikki hukkui ja hävisi savuun, joka pani aavistamaan sen peitossa riehuvia hävityksen voimia. Ne voimat olivat päässeet karkuun kahleistaan ja villinä ne kirmasivat pitkällisen poudan polttamiin, asumattomiin ikimetsiin. Siellä olivat vuosisatoja säästyneet ja karttuneet aarteet niiden ahmittaviksi, ja vihaisesti vonkuen ne karkasivat niiden kimppuun. Ja niiden voittokulun merkkeinä pullahteli taivaalle sakea savu levittäen hätää ja hämminkiä pitkien taipalien taa.
Hyvän aikaa tähysteli Jere kitkerästä katkusta tulehtunein silmin rajasaloilla leviävää hävitystä. Hän koetti silmämäärällä arvioida palon etäisyyttä ja tuli siihen johtopäätökseen, että hyvät alat Suomen puolen metsiäkin olivat jo tulessa. Palo oli edellisestä päivästä tehnyt nähtävästi pitkiä taipalia, vaikka olikin aivan tyyni. Kaukanahan se kyllä vielä oli, mutta kuka tiesi miten kävisi muutaman päivän perästä.
Jo juolahti Jeren mieleen Lienan neuvo, että pitäisi lähteä sanan lennätykseen ihmisten ilmoille. Mutta jo seuraavassa tuokiossa iski hänen aivoihinsa kysymys:
— Mitenkäs käy omalle torpallesi sillä aikaa?
Niin, siinäpä sitä oltiin! Menet sanan vientiin ja jätät mökkisi pariksi päiväksi naishöntön ja pojanmukuloiden hoitoon. Ja kun palaat takaisin, saattaa olla mökkisi porona, ja hyvässä menossa nainen ja pojatkin. Visaisimmat luunsolmut vain löydät kaivelemalla porokasoista. Siinä palkka sananviennistäsi!
— Parasta pysyä kotona! päätteli Jere laskeutuessaan vaaran laelta.
Kotiin tultuaan tapasi hän siellä jo toisen hätäviestin lennättäjän. Se oli eräs lähellä rajaa etelämpänä olevan Joutsenkivaaran talojen miehistä. Mies oli aivan menehtymäisillään ja tiesi kertoa, että heidän kylänsä läheiset- salot olivat jo vaarassa, Heidän kylästään olivat asukkaat jo edellisenä päivänä paenneet, sillä sakea savu teki elämän siellä mahdottomaksi.
Ei mies tiennyt lähimainkaan sanoa, miten kaukana palon pohjoinen reuna oli, mutta monen peninkuorman alalta olivat metsät jo tulessa. Aunuksen puolella oli palo hävittänyt metsiä jo toista viikkoa, ja siellä kuului olevan huikeat alat kirveen koskemattomia saloja puhtaiksi palaneina.
Vielä tiesi mies mainita, että Aunuksen puolella liikkuvien kulkupuheiden mukaan oli palo saanut alkunsa erään rajantakaisen viinasaksan kahvitulesta siellä Lupasalmen lähisalolla. Miten lie mies viinapäissään varomattomasti nukahtanut, ja kun heräsi, oli kahvitulensa kuivalla kanervikkokankaalla paisunut jo hävittäväksi paloksi. Pahasti kuului mies itsekin kärventyneen, ennenkuin heräsi. Mutta parahiksipa hänelle kävi, kun semmoisen tihutyön teki!
Jere kuunteli miehen kertomusta synkeänä murjottaen. Hän arvasi kysymättä, kuka se rajantakainen viinasaksa oli ja hänelle vilahti siinä tuokiossa mieleen ajatus:
— Vietävä kun ei tykkänään kärventynyt siihen paikkaan! Saattaa vielä itseään puolustellessaan lörpötellä vaikka mitä.
Teki Jeren mieli jo kysäistä, eikö niissä kulkupuheissa mainittu mitään sen viinasaksan kahvikumppanista. Mutta säikähti samassa aiettaan ja alkoi kiroilla minkä suusta läksi niiden rajantakaisten varomattomuutta.
— Että menivätkin sillä tavalla kahvia kokittamaan kuivuuttaan rutisevalla kanervikkokankaalla! pauhasi hän. — Siitä saa nyt puoli maailmaa kärsiä.
Mutta kun mies pyysi Jereä jatkamaan hätäviestin lennätystä, niin kieltäytyi Jere jyrkästi. Ei voinut häneltä muka vaatia, että hän jättäisi mökkinsä vartiatta, kun ei peninkuormien alalla ollut ketään naapuria. Ei itse juutaskaan voisi häntä siitä syytteeseen panna.
Mies sai niine hyvineen lähteä taivaltaan jatkamaan.
Jere puolestaan päätti ryhtyä varokeinoihin oman nahkansa suojelemiseksi. Hän ei enää ensinkään luottanut välillä oleviin esteisiin, vaan arveli palon jo muutamien päivien perästä ennättävän hänen mökilleen, jollei sadetta tai ankaraa vastatuulta sattuisi väliin tulemaan, ja niitä kumpaistakin näytti olevan turha toivoa. Siispä ei ollut muuta neuvoa kuin rakentaa itse este palolle.
Jere käveli kirves olalla pohjoisen puolelta mökkinsä lähelle pistävään metsäniemekkeeseen. Siltä suunnalta oli hänen mökkinsä pahimmin vaarassa.
Etelän puolella oli Piilojärvi ja idän sekä lännen puolella hänen peltotieransa ja niiden jatkona aukeita ahoja. Niiltä suunnilta ei siis tuli hevillä pääsisi asumuksiin käsiksi. Piti saada vain siihen metsäniemekkeeseen puhdas aukio, johon tuli pysähtyisi.
Jere päätti ensin hakata metsäniemekkeen poikki leveän linjan ja sitten polttaa sen pohjalta kaikki murrot sekä muut tulen ottavat jätteet putipuhtaaksi.
Mutta pian sai hän kokea, että aukean linjan hakkaaminen oli ylivoimainen tehtävä. Metsäniemeke oli iänikuista korpikuusikkoa, jonka rungot olivat keskimäärin paria miehen syltä ympärysmitaltaan. Jo yhden sellaisen kuusen kaataminen vei Jeren voimat kerrassaan. Tukehuttava kuumuus ja ankara savunkatku ahdistivat niin pahasti, että hän vaipui kaatamansa kuusen tyvelle aivan uupuneena. Hiki virtasi joka reijästä ja hänen korvansa humisivat niin riivatusti, että Jere tunsi pyörrytystä heti, kun yritti nousta seisalleen. Hakkuun jatkamisesta ei tullut mitään, ja semmoisenaan ei Jere taas uskaltanut ryhtyä kuusikkoniemekkeen polttamiseen. Kuuset olivat juuresta latvaan asti naavaisia hurrikkaita ja koko metsä niin murrokkoa, että siihen tulen paneminen olisi sytyttänyt pelottavan roihun, joka luultavasti olisi nuolaissut hänen mökkinsä siinä tuokiossa.
Horjuen ja masentunein mielin palasi Jere mökilleen. Siellä ehdotti Liena, että lähdettäisiin pakomatkalle. Palon katku alkoi näet tulla niin ankaraksi, että lapset siihen pian menehtyisivät. Korkeintaan huomiseen he enää voisivat olla mökillään, ja silloin saattaisi jo pakomatkakin olla mahdoton sakean savun vuoksi.
Lienan ehdotus sai Jeren raivoihinsa. Navakasti kirota porauttaen hän julisti, ettei jättäisi mökkiään, vaikka koko maailma ympärillä tuleen leimahtaisi. Olihan järvi vaaran alla ja siinä saari keskellä. Kyllä he aina siellä säilyisivät, eikä siellä savukaan niin tukehuttavaksi tulisi.
– Aja kakarasi rannalle ja ala vain kantaa sinne omiakin hynttyitäsi! lopetti Jere pontevasti.
Lienan täytyi tyytyä perheensä pään jyrkkään päätökseen. Jo samana iltana kannettiin Jeren huonekunnan vähäinen irtaimisto järven rantaan. Siellä lastasi Jere tavarat veneeseen ja souti ne keskellä järveä olevaan pikku saareen. Sinne rakensi hän havuista ja mukana viemistään tuohista majantapaisen, ja niin oli Jeren perheen pakopaikka valmis.
Ei siellä vedenhengessä palon katku vielä niin pahasti ahdistanutkaan. Sakeata oli ilma kyllä ylempänä ja savunsekaista, mutta vedenpinnan yläpuolella oli puhdas vyöhyke, jossa illan tultua vain hiukan tuoksahteli palaneen lemu.
Auringon mailleenmeno värjäsi koko luoteisen taivaanrannan veripunaisiin rusoihin. Aurinko näytti kuin hukkumaisillaan kahlaavan sakeiden veriusvien läpi, ja siinä työssä loppuun nääntyneenä se vihdoin vaipui taivaanrannan taa hengähtääkseen siellä hetken kaksi, ennenkuin alettaisi uuden tukalan taivalluksensa savusta yhä sakeammiksi täyttyvien ilmanpihojen kautta.
Jereä ei nukuttanut sinä yönä. Naisensa ja poikien levolle mentyä istui hän saaren rantakivillä ja tuijotti kulmat rypyssä Piilovaaran laelle jäänyttä kotimökkiänsä kohti. Siellä törötti se vielä kauas näkyvänä, mutta miten kävisi huomenna tai ylihuomenna.
— Onpa tosiaan kirottua, ettei nouse minkäänlaista sadepilveä eikä tule edes tuulenhengähdystä, ajatteli Jere.
Hän koetti tähyillä ilmanmerkkejä, mutta mitään sateen tai tuulen enteitä ei näkynyt. Järven kalvosta kohoava hieno yön usva uiskenteli raukeana pitkin peilityyntä vedenpintaa sulaen ylempänä yhteen ilman täyttävän savuautereen kera. Jere sai äkkiä mielijohteen:
— Entäpä jos järvikin syttyy lopuksi palamaan niinkuin öljytty ja alkaa todenperästä noinikään savuta. Mihinkäs silloin mennään?
Häntä nauratti tuo hassu ajatus, mutta yhtäkaikki se karmaisi hänen selkäpiitään. Kiroten hän alkoi kömpiä jaloilleen mennäkseen levolle, mutta silloin hätkähytti häntä mökkinsä puoleiselta rannalta tulevat oudot äänet. Ensin kuului raskasta mylvähtelyä ja hökimistä, sitten voimakasta veden polskintaa.
Jere silmäsi rannalle ja huomasi siellä kolme hirveä, jotka paraikaa laskeutuivat veteen. Kahlatessaan ne pitivät turpansa vedessä, nostaen sen silloin talloin ylös ja hökien sekä päristellen kuuluvasti. Jere ajatteli:
— Pakomatkalla ovat jo nuokin, ja pahastipa tuntuukin yskittävän!
Jouduttuaan syvälle läksivät hirvet uimaan suoraan saarta kohti. Koosta päätteli Jere siinä olevan emän kahden vasikkansa kera. Ne uivat nopeasti, päät korkealla vettä halkaisten ja päästellen tämän tästä syviä, öhkiviä hengähdyksiä.
Kun ne olivat joutuneet lähelle saaren rantaa, päästi Jere huudahtuksen ja alkoi huitoa uhkaavasti käsillään. Silloin hirvet hätkähtivät ja käänsivät sitten suuntansa saaren päitse toista rantaa kohden.
Tämän ensimäisen etujoukon perästä seurasi yön pitkään useampia toisia pakenevia hirvijoukkueita, joskus suurempia, joskus pienempiä. Kaikkiaan laski Jere pakolaisia kolmisenkymmentä päätä. Useimmilla joukkueilla oli uljas ruunupää uros johtajanaan, ja kaikki ne mylvähtelivät mielihyvästä veteen päästyään. Ja kun ne olivat särpineet tarpeekseen vilvottavaa vettä sisäänsä sekä puhdistaneet keuhkonsa kaivelevasta katkusta, suuntasivat ne poikkeuksetta matkansa saarta kohti. Nähtävästi niillä oli sama ajatus kuin Jerelläkin: ottaa saari ensimäiseksi pakopaikakseen.
Mutta Jere puolusti hanakasti omistusoikeuttaan, ärjyi ja huitoi käsiään rannalla. Kovalle otti välistä sittenkin, ennenkuin pakolaiset suostuivat uimaan ohi. Varsinkin vanhat ruunupäät olivat itsepintaisia uiden aivan lähelle saaren rantaa ja mylvähdellen Jerelle vihaisesti. Silloin tempasi Jere pitkän kangen käteensä ja sillä heristellen kiljui minkä keuhkoista läksi:
— Ettekö mene, senkin vietävät, matkaanne! Näettehän, että täällä on jo ennen teitä ennättänyt isäntä, eikä tästä pienestä saaren nyppylästä ole kuitenkaan meille kaikille turvapaikaksi!
Kulki yön pitkään muitakin pakenevia metsän otuksia. Kulki joukottain teiriä, metsoja ja muita lintuja, jotka hätääntyneinä lentelivät pitkät ajat järven päällä. Jere arvasi niiden lentoon pystymättömien poikueiden juoksentelevan rannalla, ja emot etsivät hädissään pakopaikkaa odottamatta eteen tulleen vesiesteen ohi. Lopulta ne pääsivätkin selville järven asemasta ja koosta sekä ohjasivat perheensä sen ympäri, mutta niiden sijaan tuli yhtenään uusia ja uusia aamua vasten aina taajentuvia parvia. Yöllä järvestä kohoavat viilentävät höyryt vetivät niitä viekotellen puoleensa, mutta jouduttuaan järven luo ne joutuivat hämmästyksen valtaan, kun näkivät tien nousevan poikasilleen pystyyn. Mielettömän pelon vallassa ne tahtoivat viedä perheensä mahdollisimman kauas takana uhkaavan tuhon kidasta.
Aamun vaietessa uskalsi Jere hetkiseksi käydä levolle. Kun hän heräsi, oli aurinko kohonnut jo hyvän matkaa taivaalle, mutta sen veripunainen kehrä häämötti vain hyvin heikosti yhä sakenevan savuelementin läpi. Savu himmensi ja hämärrytti joka suunnalla näköalan. Yhä tihenevänä seinänä se hiipi lähemmäksi ja lähemmäksi, se oli piirittänyt järven ympäriinsä, se lepäsi raskaana, taivaisiin asti ulottuvana vaippana vedenpinnan yläpuolella painuen vähitellen alemmaksi ja alemmaksi. Koko maailma näytti olevan yhtenä ainoana ankarasti savuavana tervahautana. Väkivaltaisesti ilmoille lyövät tulenlieskat eivät vain vielä leimahdelleet.
Ei voinut Jere savun läpi enää kunnolla erottaa vaaran laelta kotitölliään. Paikallaan se näytti kuitenkin vielä olevan. Jeren ja Lienan ainoa lehmä seisoi rannalla puolikylistään vedessä ja ammua möllitti siellä haikeasti. Vieressä seisoi vasikka ynähdellen surkeata ynähtelyään. Liena oli juuri ollut lehmäänsä lypsämässä ja palasi sieltä veneellä, ja siitäpä juuri lehmän haikea ammuminen, kun ei uskaltanut lähteä emäntänsä perästä saareen yrittämään.
Lienan jouduttua saareen läksi Jere veneellä rannalle tarkastaakseen lähempää tilannetta mökillään ja keräilläkseen sieltä viimeiset tavaran rippeet, jotka edellisenä iltana kiireisessä muuttotouhussa olivat mahdollisesti unohtuneet.
Rannalta vaaralle johtavalla polulla tapasi Jere pari räpistelevää teiren poikasta. Ne olivat aivan lopussa eivätkä kyenneet enää pakomatkaansa jatkamaan. Sulinkäsin otti Jere ne kiinni ja nitisti hengiltä. Poikettuaan polulta metsään hän löysi menehtymässä olevia metson, teiren ja pyyn poikasia miten paljon hyvänsä. Nähtävästi ne olivat emoistaan eksyneinä ravanneet siinä pitkin rantaa edestakaisin, kunnes savu ja tukehuttava kuumuus pökerrytti ne kokonaan. Pensaiden ja lehvien alle koettivat ne painautua joka puolelta ahdistavaa turmaansa pakoon.
Jere keräsi tätä helposti saatavissa olevaa riistaa kantamuksen ja kuletti ne veneeseensä puhellen itsekseen:
— Joutaapahan Liena niitä tulella korventelemaan, niin ei ainakaan nälkä rupea saaressa ahdistamaan vaikka pakoaika pitemmäksikin venyisi!
Vilisi metsässä nelijalkaisia pakolaisiakin: loikki hätääntyneitä jäniksiä, vilahti kuusten alaitse joskus tuuheahäntäinen kettu ja koko metsä oli täpösen täynnä oravia. Niitä ravasi maassa, niitä kapuili puiden alaoksilla, niitä hyppeli pitkin rantakiviä järvimatkalle yritellen.
Kaikki pakenevat otukset olivat niin mielettömän kauhun pökerryttämiä, etteivät enää osanneet oikein ihmistäkään pelätä. Siinä oli kokonainen pakeneva siintävien salojen valtakunnan asujamisto, Aunuksen rajamaiden riistarikkaiden ikimetsien karja. Kitkerä savunkatku oli ne karkottanut hiljaisista metsistään, tutuilta synnyinselkosiltaan. Sadat ja tuhannet olivat ehkä jo pakomatkalla menehtyneet, mutta taajat parvet samosivat vielä eteenpäin pakotietä ja pelastusta etsien. Emo eksyi poikasistaan, poikaset emostaan, ei välitetty enää vaanivasta ikivihollisestaan eikä mistään. Kettu ei muistanut saalistamistaan, ei orava repolaisen nähtyään sille oksaltaan ilkastellen hampaitaan tirskutellut. Kaikkien kintereillä oli sama kuolonkauhu, mahtava ja yliluonnollinen. Se hävitti kaikki erotukset ja raja-aidat, se ajoi kaikkia yhtenä sekavana karjana edellään, se oli suurten sinisalojen ja koskemattomien korpien savuksi sakeneva tuomiopäivä. Se oli säälimätön tuomiopäivä, mutta ankaran tasapuolinen. Se ei erottanut hyviä pahoista eikä lampaita vuohista, se tuhosi ja hävitti tieltään kaikki, koko metsien elämän.
Hetkisen rantametsikössä viivyttyään uskaltausi Jere vaaran laelle, mutta siellä oli ilma jo niin savunsekaista ja kitkerää, että sitä oli melkein mahdoton hengittää. Keräili Jere kuitenkin torpaltaan tavaroiden jätteet, kapusipa vielä vaaran korkeimmalle nyppylällekin nähdäkseen, eikö tulta jo lähimetsistä erottaisi. Jere ajatteli:
— Kun kerran hävitys on tullakseen, niin tulkoon joutuin. Sittenpähän nähdään, mitä jää jälelle vai jääkö mitään!
Hävitys ei kuitenkaan niin nopeasti joutunut, palon riehuvasta rintamasta ei ollut vielä mitään tietoa. Se kätkeytyi edellä leviävään savuun salaperäisenä ja pelottavana…
Koko sen päivän istui Jere saarensa rantakivillä ja tuijotti kulmat rypyssä mökilleen päin. Savu järven yläpuolella sakeni sakenemistaan, aurinko hävisi kokonaan näkyvistä ja tuli salaperäinen, kaamea hämärä. Ilmasta alkoi rasvatyynelle vedenpinnalle sataa hienoa nokea. Se muodosti vedenkalvolle ensin likaisen mustia, kovapintaisia läiskiä, mutta vähitellen läiskät laajenivat, kutoutuivat yhteen, ja illan tullen alkoi koko peilipinta olla yhtenäisen, ohuen nokikerroksen peitossa. Satoi sitä nokea muuannekin, puiden lehville, rantakiville, joka paikkaan. Jere huomasi päivettyneiden kädenselkiensä käyvän vähitellen nokisiksi, sieramien ja silmien ympärille kertyivät nokirenkaat, vaatteilla välkkyi kuivaa nokitomua, joka iskeytyi lujaan kuin liima joka paikkaan mihin se kerran oli laskeutunut.
Jere vilkaisi ohimennen majan edessä häärivää Lienaa ja poikiansa. Ne olivat nokisia kuin riihimiehet ja kakistelivat tämän tästä nokitahmaa ja savunkatkua kurkustaan. Aivan pyrki Jereä naurattamaan likaisia mustalaismukuloita muistuttavien poikiensa näkeminen, mutta Lienaa ei naurattanut. Hän alkoi haikeasti valitella, että ihan tässä hukutaan nokeen ja savuun, jos tätä menoa vielä muutaman päivän jatkuu.
Jere ei sietänyt valituksia, vaan selitti lyhyesti, että noki kyllä lähtee, kun menee veteen pulikoimaan, ja mitä taas savunkatkuun tuli, niin kestihän tuon vielä. Ei tuo ollut sen kummempaa kuin kohtalainen saunan kitku tai huonosti lämmitetyn riihen häkä.
Koko päivän ammua möllitti lehmä rannalla surullista ammumistaan, ja vasikka ynisi siinä vieressä. Monta kertaa Liena pyysi Jereä avukseen uittamaan lehmää saareen, mutta Jere ei ollut kuulevinaan. Vihdoin illan joutuessa alkoi häntä kuitenkin kiusottaa lehmän yksitoikkoinen valitusvirsi. Hän sysäsi veneen vesille, komensi Lienan soutamaan ja ohjasi rannalle. Siellä nostettiin vasikka veneeseen, lehmä köytettiin sarvistaan nuoraan ja vedettiin veneen perästä uimaan. Ei lehmä pahasti vastustelutkaan, kun näki vasikkansa veneessä.
Omituiselta näytti tämä saattue: Nokinen nainen airoissa, nokinen mies perässä, nokinen, puolimärkä ja pelosta värisevä vasikka keskellä venettä, nokipäinen, kovasti huohottava lehmä uimassa veneen jälessä, järven yläpuolella jysmä savukatto ja sen alla satavien nokihiutaleiden himmentämä hämärä. Se oli kuin nokisten aaveiden saattue savun ja noen kätköön häviävällä tuonenjärvellä.
Päivän laskettua yritteli usva taas kohota vedenkalvosta. Se viilensi ja puhdisti jonkun verran ilmaa Jeren perheen pakopaikassa. Jere komensi koko perheensä järveen puhdistautumaan päivän pitkään karttuneesta noesta. Suloiselta tuntuikin haalea vesi, ja pitkän aikaa siellä Jere pulikoi kovasti ilakoivien poikiensa Jyrin ja Jaakopin kera. Aivan unohti Jere hetkiseksi savuun hukkuneen ympäristönsä, palon uhkaaman mökkinsä, koko palavan maailman.
Mutta kyllikseen kylvettyään istahti Jere taas rantakiville. Häntä ei sinäkään yönä nukuttanut. Turhaan Liena huuteli hänelle kehotuksiaan painuessaan poikien kera majan pehmeälle kanervavuoteelle.
Hiljainen, aivan kammottavan hiljainen oli se yö. Ei ollut enää pakenevia hirviä eikä muita metsän otuksia. Ei kuulunut edes tavin kurnutusta järven rannoilta. Sekin oli nähtävästi jo paennut minne lie paennutkin poikasineen. Järven äänettömät kalat olivat Jereä ja hänen perhettään lukuunottamatta ainoat elämän edustajat Piilovaaran tienoilla. Muu elämä oli paennut kuulumattomiin tai menehtynyt savuun.
Monenlaisia aatoksia, välistä pelkoakin pyrki yön hiljaisuudessa Jeren mieleen hiipimään. Mutta hän terästi tahtonsa ja tuijotti kulmat yhä tuimemmassa rypyssä synkän savukaton ja yön hämärän läpi vaaralle päin, jossa hänen mökkinsä oli, tuijotti tuntikaudet yön hetkien verkalleen vieriessä.
Ja vihdoin aamuyöstä sai Jere nähdä kauan odottamansa turmanhetken: Ensin alkoi Piilovaaran takaa näkyä savun ja yön hämärän läpi palon kaamea kajastus. Sitten erotti jo ilmaan kohoavat kipunat ja vihdoin viimein myös korkealle lyövät tulenlieskat.
Jere arvasi silloin tulen ennättäneen mökkinsä luona olevaan metsäniemekkeeseen. Sen jättisuuret naavakuuset paloivat kuin öljyllä valellut heittäen liekit korkealle kohti taivaanlakea. Jere kuuli ihan selvästi tulen vonkumisen ja rätinän, kun se hurjasti kirmasi kuusten naavaisia oksia ylöspäin.
Veri kohosi Jeren päähän ja hänen sydämensä alkoi lyödä kiihkeästi. Tulen punertavassa valossa hän näki vaaran laelta mökkinsä häämöttävän. Se näytti värisevän lähenevän tuhon pelosta. Kipunoita räiskyi parvittain sen yläpuolella. Ne kaartelivat ja kaartelivat yhä lähemmä. Niitä alkoi sataa tuohista tehdylle katolle. Hetkisen se kesti, mutta vain lyhyen hetkisen. Sitten kuivat tuohet leimahtivat tuleen. Jere oli kohonnut seisalleen nähdäkseen paremmin mökkinsä palon. Hyvin se paloikin. Korkealle kohosivat liekit kuin parhaasta juhannuskokosta, kirkkaan antoivat tulen vuosikymmeniä kuivuneet honkahirret. Oli se toista kuin sakeaa savua tunkeva metsäpalo, se kajasti kauas sakean savumeren keskelläkin.
Juuri palon parhaillaan lekottaessa iski Jeren mieleen taasen muisto siitä Viina-Vasilin kahvitulesta, se kanervien juuressa litvetellyt valkea. Jere näki sen tällä hetkellä niin elävästi, aivan kuin se olisi litvetellyt siinä hänen jalkojansa nuoleskellen. Synkeä kirous pääsi hänen huuliltaan.
Samassa luhistui palava mökki kasaan heittäen ilmaan taajan kipunasuihkun. Sitten alkoi palo nopeasti heiketä, ja pian kajasti vain hohtava kekälekasa yhä sakenevan savun keskeltä.
Jere vaipui takaisin kivelleen ja jäi katselemaan mökkinsä riittyviä raunioita. Ei hän enää mitään ajatellut, ei mitään tuntenut. Istui vain kokoon painuneena ja tuijotti savusta tulehtunein silmin siihen yhteen ainoaan kohtaan, tuijotti vielä senkin jälkeen, kun hehkuva kekälekasa oli jo kadonnut sakean savumeren peittoon.
Mutta vaaran laelta alkoi palo laskeutua pitkin rinnettä järven rantaan. Pian saavutti se rannan lengot naavakuuset, ja rätisten ja vongahdellen heittäytyivät liekit niihin syytäen tulta ja kipunasuihkuja kauas järvelle. Tumman peilipinnan alla kuvasteli palon roihu ja lensivät toiset kipunasuihkut. Koko Piilolampi näytti muuttuneen palavaksi ja sakeata tulikiven savua tunkevaksi, öiseksi tulijärveksi.
Ja sen tulijärven keskellä istui pienen saaren rantakivellä yksinäinen mies, istui kuin unohdettu manalan lauttamies, jolla ei viimeisenä Jumalan vihan yönä ole enää mitään tekemistä.
II.
Miesmuistiin ei niillä perukoilla ollut sellaista metsäpaloa sattunut. Se teki raivoisaa hävitystyötään kolme kokonaista viikkoa ja ammottavat iski se aukot koskemattomiin ikimetsiin kahden puolen rajaa. Ei palon aiheuttamaa vahinkoa kukaan markoissa ja penneissä arvioinut, mutta huikeisiin summiin se varmaan olisi kohonnut. Vielä miespolvien jälkeen näkyvät silloin iskettyjen haavojen arvet; palon maahan sortamat korpikuusikot ja seisalleen kuivuneet hongikot kertovat salojen kulkijalle mykällä kielellään niiden yli kulkeneesta Jumalan vitsauksesta. Vasta pitkien aikojen kuluttua paranevat arvet kokonaan umpeen, ja suurten sinisalojen hiljainen, sitkeä elämä jatkaa taasen tasaista latuaan peittyneillä ja hävinneillä haudoilla.
Aunuksen miehet uskoivat palon sammuttamisen kokonaan Isä-Jumalan huoleksi, ja niinpä palahtikin sillä puolen hyvä lohkare kuulun Egyptin korven reunamaita. Paloivat rajan ja Soimijoen väliset salot kutakuinkin putipuhtaiksi. Vielä käväisi tuli muutaman peninkuorman Soimijoen takanakin, ja taisi se yksin tein korvennella hiukan Himolan järven rantametsiäkin.
Suomen puolella hävitteli palo Haapajoen yläjuoksun saloja, leviten sieltä pitkät matkat sekä pohjoiseen että etelään. Poltteli pohjoisessa jo Pielisjärven ruununsalojen reunoja ja etelässä Syväjärven sekä Joutsenkivaaran saloja.
Palon ilmoille tunkema sakea savu levisi pitkällisen tyvenen vallitessa arvaamattoman laajoille aloille. Koko itäinen Ilomantsi, Kuolismaan suuret salot, oli kitkerän savun peitossa. Koitereen yläpuolella viiden peninkuorman päässä palopaikalta leijailivat savupilvet monta monituista viikkoa hämärtäen päivän ja pannen sikäläiset malminnostajat pahasti aivastelemaan. Niinikään tuntui palon katku voimakkaana Pielisen kanavilla ja eteläisillä Pielisen vesillä. Vieläpä niinkin kaukana kuin Kolinvaaralla, linnuntietä sadan kilometrin matkan päässä palopaikalta, voitiin hyvin tuntea palon lemu ja nähdä palon yläilmoihin nostama savuauer. Se synnytti kauniita rusoja auringon nousun aikaan koilliselle ilmanrannalle, ja ihmetellen sitä matkailijat tähystelivät ottamatta ensinkään todeksi, kun kerrottiin sen aiheutuvan Aunuksen rajamailla riehuvasta metsäpalosta. Se tuntui heistä suoranaiselta sadulta, eihän muka metsäpalo voinut moista ilmiötä aikaansaada.
Mutta se sai sen aikaan ja vielä paljon muutakin. Koitereen ympäristön metsät ja Uimaharjusta itään olevat salot ilmestyivät täpösen täyteen hävityksen alaiseksi joutuneelta seudulta ja sen lähettyviltä paennutta metsänriistaa. Tuli laumottain Aunuksesta asti vaeltaneita hirviä ja muita pienempiä nelijalkaisia. Ilmestyi myös karhuja, jotka varsinaisilta kotiseuduiltaan pois joutuneina muuttuivat kiukkuisiksi ja verenjanoisiksi sekä aiheuttivat suurta tuhoa harvaan asuttujen seutujen vähälukuisessa kotieläimistössä. Metsälintuja ja oravia oli niin paljon, että niitä näki metsissä liikkuessaan miltei jokaisella askeleella.
Luonnollisesti tämä odottamaton pakolaistulva aiheutti pahaa hämminkiä metsien entisen, varsinaisen asujamiston keskuudessa. Metsien vanhat, totutut liikkuma-alueet ja riistamaat täytyi jakaa kodittomien, pakomatkallaan pahasti nälkiintyneiden tulokkaiden kanssa. Olemassaolon taistelu muuttui siten yhdellä iskulla entistään monin verroin ankarammaksi, liika-asutus uhkasi tuhoisilla seurauksillaan sekä seudun entisiä isäntiä että uusia tulokkaita. Heikommat alkoivat sortua nälkään, sadat ja tuhannet saivat surmansa joka korven kolkassa, jokaisen kuusen alla piileskelevän vainolaisen kynsissä. Metsien syvässä hiljaisuudessa taisteltiin monta katkeraa taistelua niukasta einemurusesta ja asuinsijaksi kelpaavasta louhenkolosta tai vanhan lahopuun ontelosta. Eikä lopuksi muu auttanut kuin heikompien lähteminen uudestaan vaellusmatkalle uusia, tuntemattomia kohtaloita kohti. Näin levisi hämminki ja sekasorto yhä kaukaisemmille seuduille, ehkä lopulta kokonaan toisiin maakuntiin, joissa metsien asujanten odottamaton tulva ja vaellushalu antoi runsaasti päänvaivaa luonnontieteen harrastelijoille sekä aiheutti monenlaisia arveluja ja ennustuksia tulossa olevista tuhoisista onnettomuuksista ja nälkävuosista taikauskoisen väestön keskuudessa.
Semmoiset olivat sen karkuun päässeen kahvitulen seuraukset. Ummelleen kolme viikkoa se riehui hirvittävällä voimalla.
Suomen puolella koetettiin kyllä palon hävityskululle panna rajoja. Vähitellen saivat palouhan alaisilta seuduilta saapuvat hätäviestit ruununmiehet hereille ja sekä Ilomantsin että Pielisjärven reunakylistä komennettiin väkeä paloa sammuttamaan. Taisi olla lopulta kaikkiaan kolmisensataa miestä sammutustyössä.
Mutta se oli kerrassaan liian vähän. Palo oli ennättänyt paisua jo niin laajaksi, että olisi tarvittu tuhansia miehiä, kun mieli puhettakaan yhtenäisen suojelusketjun laittamisesta paloa vastaan. Ja katkonainen ketju, paikottainen tulenarimpien seutujen suojeleminen ei taas paljoa hyödyttänyt.
Kaikki paikat olivat nimittäin yhtäläisesti tulenarkoja. Pitkälliset poudat ja polttava kuumuus olivat kuivanneet kaikki nevat ja vetisimmätkin suot, niin että niiden paksussa sammaleessa palo kulki kuin tappuroissa. Vieläpä se oli niissä miltei vaarallisempi kuin kuivilla, kovaperäisillä kangasmailla. Se kaivautui näet syvälle sammaleeseen ja korpien komokoihin ja jäi sinne kytemään pitkiksi ajoiksi. Päältäpäin sai palo näyttää jo sammuneelta, mutta savu kohosi yhä maasta, ja aivan odottamatta voi tulikin leimahtaa jälleen ilmoille uusia tuhoja tekemään.
Hyvin niukkoja hedelmiä kantoikin näissä oloissa sammutustyö. Jossakin paikassa saatiin palon hävityskulku ehkä suurilla ponnistuksilla pysähtymään, mutta sillä aikaa karkasi se jo sivustoilla sammuttajien ohi. Sytyttivätpä välistä ilmassa kulkevat kipunat aivan odottamatta palon kaukana sammuttajien takana. Monta kertaa olivat suuret miesjoukot täydellisesti saarroksiin joutumassa riehuvan tulimeren keskelle, ja saivat taistella henkensä edestä, ennenkuin viime tingassa saivat raivatuksi itselleen pakotien.
Kuumuus oli hirvittävä monien kilometrien alueella palorintaman lähettyvillä ja savu niin sakeaa, että miehet eksyivät toisistaan, kun vain sattuivat joutumaan hiukankin kauemmas joukkueestaan. Tämän tästä täytyi tuohisen merkkitorven toitotuksella kutsua miehet koolle nähdäkseen, oliko mahdollisesti joku eksynyt ja menehtynyt. Monet menehtyivätkin ja täytyi heidät tajuttomina viedä pois sammutusketjusta, niinkuin tappotantereelta kannetaan kaatuneita ja haavottuneita. Välistä, varsinkin kun palo riehui ikivanhoissa korpikuusikoissa, syntyi niin ankara vonkuna ja kohina, että kaikki muut äänet siihen hukkuivat. Ei erottanut enää huutoja, ei tuohitorven puhallusta, ei mitään. Se oli kuin raivokas, aistit sekaisin viepä rajumyrskyn tohina, se oli komeiden ikimetsien kaameata kuolinsoittoa. Ja siitä soitosta näytti palo ihan kuin villiytyvän. Se heittäytyi syöksyttäin pitkiä matkoja eteenpäin. Ilmassa lensi tulta sataen pitkien matkojen päähän ja sytytellen naavakuusia kuin iskevät ukonnuolet Palo muuttui silloin riehuvaksi, kohisevaksi helvetiksi, hurjasti eteenpäin vyöryväksi tulimereksi, ja nopea pako piti silloin sammutusjoukkojen ottaa, kun mieli nahkansa pelastaa.
Näännyksissä olivat sammutusjoukot ja näännyksissä sammutustyön johtajat. Kaikki yskivät alituisesta savun nielemisestä, monet sylkivät verta ja saivat ikuisia vammoja hengityselimiin. Äänet painuivat käheiksi, silmät sokenivat ja korvat lumpeutuivat, niin että lopulta kaikki hoipertelivat aivan pökertyneinä ja puolitajuttomina.
Eikä kuitenkaan palon voittokulkua saatu estetyksi, eipä se edes sanottavasti hidastunutkaan. Se ajoi edellään sammutusjoukkoja, niinkuin voittoisa vihollinen ajaa hajalle lyömänsä vastustajan sotajoukon viimeisiä rippeitä. Ajoi siihen saakka, kunnes pitkät poudat vihdoinkin loppuivat ja rajut ukkossateet alkoivat kostutella metsiä.
Silloin vasta lannistui palon hävityskulku. Aivan täydellisesti se ei kyllä sittenkään sammunut. Palon hävittämiin komokkokorpiin jäi tuli kytemään syvälle maanpinnan alle, ja tämän tästä se sieltä vielä monien viikkojen kuluttuakin leimahteli ilmoille.
Siksi täytyikin paloalueiden reunamaille jättää vartioita, jotka pitivät silmällä, ettei palo pääsisi enää uusille alueille karkaamaan. Vasta syksysateiden jouduttua voitiin viimeiset näistä vartiomiehistä poistaa…
* * * * *
Piilovaaran Jere Juntunen jäi perheineen parhaan paloalueen keskelle. Monta vuorokautta kesti Piilojärven ympäristömetsien palo. Ne olivat kauttaaltaan jylhiä korpikuusikoita, ja niinpä niissä olikin loputtomat määrät tulen ruoka-ainetta.
Mutta puhdasta jälkeä teki palo. Kun se oli ensin hihkuen ja vonkuen korventanut pystyssä seisovan metsän, painautui se läpipääsemättömään juuriryteikköön ja alotti sen poroksi panemisen. Se teki työtään kuin sitkeä, hellittämätön urakkalainen, kaivautui yhä syvemmälle ja syvemmälle ja aina löysi se maan sisästä uutta mitä mieluisinta ravintoa.
Lopulta paloivat pystyyn korventuneiden kuusten juuretkin niin tarkoin, että puut alkoivat kaatua rojahdella maahan lyöden palavaan murrokkoon mätkähtäessään ilmaan sakeat pilvet poroa, kipunoita ja tultakin. Siitä sai palo uutta yllykettä ja leimusi hetkisen korkealle lyövinä lieskoina, kunnes taas painautui tasaiseen hävitystyöhönsä, nävertämään toisen kuusijättiläisen juuria, valmistelemaan sen sortumista.
Öillä kuvasteli palon roihu nokikerroksen peittämästä, yhä sameammaksi muuttuvasta Piilojärven vedenkalvosta. Päivillä painui jysmä, järven yläpuolella asuva savupilvi niin alas, että vain aivan vedenpintaa pitkin katsoen jäi sen ja vedenkalvon väliin mitätön tyhjä aukko, kapea rako, joka kauempana hävisi kokonaan olemattomiin.
Saaressakin oli savua niin paljon, että majassa oleskeleminen kävi vähitellen mahdottomaksi. Ainoastaan vedenkalvoa lähellä olevilla rantakivillä voi vielä jotenkuten hengittää. Siinä viettikin Jeren perhe kaiket päivät, Jere itse synkeänä rantakivellä istua murjotellen, pojat pyöriskellen puolialastomina isänsä ympärillä sekä Liena puuhaillen lehmänsä kanssa, joka ei hievahtanutkaan rantavedestä.