Jeren perhe mustui mustumistaan ilmasta satavasta ja iholle pinttyvästä noesta. Lopulta muistuttivat kaikki puhdasverisiä murjaaneja, joiden ihosta ei olisi löytänyt valkoista paikkaa, vaikka miten tarkoin olisi etsinyt. Sekä Jere että pojat kävivät kyllä tämän tästä haaleassa, keitettyä muistuttavassa vedessä itseänsä vilvottelemassa. Pojat lopulta asuivat vedessä melkein aina. Mutta ei vesikään enää kyennyt ihon pinttymää puhdistamaan, se kävi uimisesta vain yhä kiiltävämmäksi, niin että lopulta ihan välähteli.
Kaikkea muuta kuin puhdasta oli vesikin. Sen pinnalla uiskenteli paksu nokikerros, joka vähitellen kasaantui rantakiville ohkaiseksi valliksi, aivan samalla tavoin kuin kevättulva ajaa rannoille jäiden irrottamia vesikasvien jätteitä. Uimaan mennessään täytyi vedenpintaa ensin melalla läiskytellä saadakseen pinnalla uiskentelevaan nokikerrokseen sen verran aukkoa, että siihen voi paksuja nokilönttejä iholleen saamatta pulahtaa.
Lienalle tuotti lehmänsä ruokkiminen riittämään asti huolta. Saaressa ja sen rannoilla ei kasvanut paljoa lehmän ravinnoksi kelpaavaa heinää. Siksi Lienan täytyikin soudella päivät päästään savun kattamalla järvellä ja hamuta sen rannoilta kaisloja, vesiruohoa ja mitä vain sai hoidokkinsa ravinnoksi. Lienaa odotellessaan, ja aivan kuin siten tulkitakseen yleisen mielenmasennuksen ja nuutumisen, ammui lehmä hellittämättä yksitoikkoista ammuntaansa. Savu painoi sen äänen vähitellen käheäksi, niin että sen kidasta läksi vain heikkoja pihahduksia, ja se näytti siellä vedessä seisoessaan vajoavan yhä syvemmälle. Lopulta mujuinen, musta vesi lipoi jo sen selkäpiitä, mutta yhä ojenteli se kaulaansa tasaisessa tahdissa, yhä päästeli se käheätä ammuntaansa.
Kovalle koetukselle se alituinen savun nieleminen pani ihmistenkin hengityselimet. Jeren nainen Liena, joka jo luonnostaan oli kuivettunut ja heikkorintainen nainen, alkoi pian ankarasti yskiä. Hänen poskensa painuivat kuopalleen, ja vähitellen tulivat yskäkohtaukset niin ankariksi, että päättyivät veren syleskelemiseen. Pojat ja itse Jere kestivät aluksi paremmin, mutta lopulta iskeytyi kuiva, hinkuyskän tapainen ryvittäjä kaikkiin. Silloin alkoivat terveet pojanmukulatkin ihan silmissä laihtua, ja Jere tunsi omien voimiensa heikkenevän, niin ettei enää uskaltanut oikein seisalleen nousta pyörtymisen pelosta. Korvat suhisivat yhtenään ja ajettuneita silmäluomia kirvelsi niin vietävästi, että välistä piti pitkät ajat niitä haudella ja hieroskella haalealla rantavedellä. Sanalla sanoen, koko Jeren perhe näki loppunsa lähenevän, vitkalleen, kiduttavana.
Eikä savu järven yläpuolella hiventäkään ohentunut, vaikka palon päärintama vähitellen painui kuun kuulumattomiin. Ei tullut tuulenhengähdystä savuseinää rikki repimään. Päivät kuluivat kuolettavan vitkaan tuntuen iankaikkisuudelta. Ja ne päivät tulivat ja menivät aina samanlaisina, savun peittäminä, tukehuttavan kuumina, hiottavina. Ei Jere enää muistanutkaan, miten kauan hän perheineen oli saaressa ollut. Hänen aistinsa olivat tylsistyneet, ei hän kyennyt mitään ajattelemaan. Istui vain ja tuijotti tulehtunein silmin järven yllä raskaana, kuolleena lepäävää savuelementtiä sekä sen ja järvenkalvon välissä olevaa yhä ohenevaa rakoa.
Mutta lopulta eräänä iltapäivänä tapahtui muutos. Ensin alkoi savu hiljakseen liikahdella, vaikka tuulta ei tuntunut Sitten se rupesi painumaan vedenkalvoa vasten, niin että siinä kuultava rako hävisi kokonaan olemattomiin. Samalla ilma alkoi entisestäänkin nopeasti hämärtyä, pian vallitsi synkeä, äänetön pimeys. Oli kuin mustasiipi tuonen jättilintu olisi levittänyt lentimensä ja alkanut laskeutua maata vasten sulkien kaikki, koko järven ja saaren sekä sen viheliäiset eläjät tukehuttavaan viime syleilyynsä. Hätääntyneinä kyselivät pojat isältään, mitä nyt oli tulossa.
Jere tunsi itsekin tukehuttavaa ahdistusta, mutta murahti yhtäkaikki:
— Mitäpäs tässä enää sen kummempaa voisi tulla. Menkää veteen, senkin nokitontut, ja antakaa minun olla rauhassa!
Pian kuitenkin selvisi, että kummempaa oli tällä kertaa tulossa. Kaukaa alkoi kuulua kumeita jyrähdyksiä, raskas savuverho rupesi vavahtelemaan. Eikä aikaakaan kun singahti ensimäinen salama repäisten järven yläpuolella jysmän savupilven ja lyöden huikaisevan kirkkaana melkein vedenkalvoon asti. Salamaa seurasi äkillinen, paukahtava jyrähdys, joka pani rantavaarat vapisemaan ja löi korvat kerralla lukkoon.
Ja sitten se alkoi. Salamoita rupesi iskemään tuhkatiheään, ne risteilivät ja halkoivat savumerta polveilevina, huikaisevina, sinelle vivahtavina. Ne löivät rannan kallioihin ja repivät sirpaleiksi palon pystyyn jättämiä alastomia kuusi- ja honkajättiläisiä. Koko tienoon täytti huumaava jyrinä ja pauke, se kierteli vaaroja, kertautui kymmeninä kaikuina, kunnes hukkui uusiin maata vapisuttaviin räjähdyksiin.
Pian alkoi tulla tuulta ja sadettakin. Ensin kuului raskaita kohahduksia, sitten ryntäsivät myrskypuuskat vinkuen ja tohisten temmeltämään. Ensimäiset raekuurot löivät maahan kuin äkilliset, vihaiset ruoskaniskut. Rakeet olivat maahan tullessaan nokimustia ja roiskuttivat märkää nokitahmaa ympärilleen. Savumeri alkoi aaltoilla ja repeillä myrskyn käsissä, jo erotti salamoiden valossa ylhäällä vinhaa vauhtia esille ryntäävät ukkospilvet, joiden reunat punersivat yläilmoissa yhtenään palavien tulien kajastuksessa.
Myrsky kiihdytti rannan ryteiköissä kytevän tulen suuriin liekkeihin, niin että pian näkyi kaikkialla vain tulta, ylhäällä välähteleviä salamoita, alhaalla punervaa paloa. Koko vapiseva maaperä ja ilmaelementti taivaan navoille saakka oli tulessa, ja rajuna riehuva myrsky löi silmiä vasten kitkerää savua, raekuuroja ja nokisina roiskuvia sadepisaroita.
Liena ja pojat pakenivat hätääntyneinä majaansa, joka jotenkuten suojasi heitä pahimmalta sateelta. Mutta Jere ei hievahtanut rantakiveltään; hän antoi salamoiden singahdella, ukkosen jyristä ja raesateen ruoskia korviaan. Hän ei näyttänyt mitään kuulevan eikä tuntevan, istui vain hartiat kokoon painuneina ja tuijotti kulmat rypyssä ympärillään riehuvaa maailmanpaloa.
Koko illan ja suuren osan yötäkin kesti ukonilma, välillä hiukan heiketen, mutta kohta taasen entistä rajummaksi yltyen. Yhteen menoon purki taivas pitkien viikkojen varrella säästämänsä tulen ja antoi myrskyn valtoinaan lakaista savun täyttämiä ilmanpihoja sekä kuumuudesta ja savunkatkusta tukehtuvaa maapoloisen pintaa. Ja myrskyn mukana sekä sen kantapäillä tuleva rankkasade puhdisti ilman noesta, vilvotti janosta huutavan maaperän ja sammutteli kiihkeänä kulkevat palonroihut…
* * * * *
Ensi kerran pitkien, pimeiden viikkojen perästä vaikeni oikea luojan päivä. Koko ilmapiirin pimittänyt savumeri oli kadonnut kuin taikaiskusta, ja iloisena syyti nouseva aurinko säteitään avartuneille ilmanpihoille. Tuntui kyllä vielä voimakas palon lemu, mutta sateen jälkeen raikkaassa aamuilmassa se lientyi, niin että melkein mielikseen sitä veti keuhkoihinsa.
Äänetönnä seisoi Jere auringon noustessa vaaransa laella ja tähysteli, kädellä tulehtuneita silmiänsä varjostaen, avartunutta näköalaa. Mutta masentava ja lohduton oli se näköala, katsoipa mille ilmansuunnalle tahansa. Ei tuntenut Jere ympäristöään, niin kokonaan oli se muuttunut Kadonneet olivat siintävät, kauniina kangastelevat salot, ei missään näkynyt pehmeitä, silmää hyväileviä ääriviivoja, ei edes ainutta vihertävää pälveä. Autiot, palon puhtaiksi panemat vaarat kohosivat tuhkanharmaina, luisevina ja kulmikkaina, aivan kuin alastomuuttaan värisevät luurangot, hirvittävän hävityksen keskeltä. Ei antanut eloa maisemille edes auringonvalo, rannattoman kalmiston kolkkouden se vain paremmin paljasti näkyviin. Ja aution palomaan keskellä näkyi vielä siellä täällä hiljakseen maasta kohoavia savuja, viimeisiä uhrisauhuja valtoinaan raivonneiden hävityksen voimien voittokulkua osottamassa.
Kävi hiljainen aamutuuli, mutta vienointakaan tohahdusta se ei synnyttänyt pystyyn palaneiden puiden jäykkinä ojentuvissa oksissa. Haudanhiljaisuus täytti tienoon, ei kuulunut edes sirkan sirahdusta, ei lennellyt edes surisevaa mehiläistä. Suuri, silmänkantamaton salo oli kuollut, ja turhaan heitteli päivä sen paljaille paareille sääliviä säteitään. Ei se siitä vironnut.
Hetkisen katseltuaan istahti Jere kiviaidalle palaneen mökkinsä raunioiden ääreen. Siinä törrötti vielä pystyssä alaston uuninpiippu, mutta seinähirsistä ei ollut jäänyt jälelle pienintäkään kekälettä. Jere silmäsi aidan takana olevalle pellolleen. Siitäkin oli vihanta ohra hävinnyt, eikä edes piennarten nurmikolla näkynyt palamatonta paikkaa. Puhdasta oli palo tehnyt jälkeä, ihan nuolemalla oli nuoltu jokainen vihanta tilkku.
Syvä, toivoton masennus valtasi siinä hävityksen keskellä istuessa Jeren mielen. Niinkauan kun sakea savu oli peittänyt salot, oli hänen mielensä pohjalla kytenyt vielä heikko toivo, että jäisi palamatta edes pienempiä pälviä, sen verran vain, että metsälinnut ohi lentäessään ne huomaisivat, niihin levähtämään laskeutuisivat. Silloin, niin oli Jere kuvitellut, kotiutuisi hävitetylle alueelle pian metsänriistaa sen verran, että hän saisi sitä perheensä henkipitimiksi. Paljon ei hän ensi hädässä vaatisikaan, kunhan saisi vain elellä kotitienoonsa saloilla. Niillä oli hän ikänsä kaiken elänyt, niiltä pois lähteminen tuntui hänestä mahdottomalta. Kodittomaksi hän tuntisi itsensä, menipä minne muuanne hyvänsä.
Mutta poismuutto näytti nyt olevan edessä. Tulevaisuus kuvasteli Jeren eteen alastomana ja kolkkona. Näkyi vain puhtaiksi palaneita selkosia, kellahtavan harmaita saloja, joilla ei mikään elämä viihtynyt. Seisalleen kuolleen metsän alastomat, luisevat käsivarret sieltä vain aavemaisina vastaan ojentuivat, ja niiden välistä irvisteli nälkä, metsästäjän toivoton toveri kuolleiden, äänettömien salojen keskellä.
Liena ja pojat, jotka olivat puuhailleet rannalla veneen luona, joutuivat vähitellen paikalle kantaa retuuttaen mikä mitäkin palolta säästyneitä tavaran rippeitä. Kovasti yskien ja läähättäen alkoi Liena oitis puhua majanmuutosta, ihmisten ilmoille lähdöstä. Ei kannattanut muka enää päivääkään täällä viivytellä.
Sanaa sanomatta kuunteli Jere Lienan puhetta, mutta hänen mielikuvitukseensa sukelsi elävänä majanmuutto, palanutta selkosta pitkin raskasta muuttotaivalta tekevä perheensä: Liena edellä selässään raskas kontti ja laihtunutta lehmäkantturaansa taluttaen. Lehmän perästä tallustelevat pojat, kummallakin selässä pussit, joihin on sullottu perheen vähäisiä vaatetavaroita. Ja viimeisenä astelee hän itse kovasti kumarassa suuren, raskaan kontin painosta. Niin he taivaltavat kuollutta, loputonta palokangasta pitkin äänettöminä, väsyneinä.
Jerestä alkoi tuntua, ettei se taivallus konsanaan päättyisi. Hänelle tuli mieleen tarina Jerusalemin suutarista, josta hän oli kuullut kerrottavan, että se kirottiin syntiensä tähden aikojen loppuun asti maailmanselkää taivaltamaan missään lepoa ja asuinsijaa löytämättä. Ei Jere muistanut kuulleensa, minkä synnin se poloinen oli tehnyt, mutta hänen mielessään ailahti ajatus, että hän perheineen oli nyt samanlaiselle taipaleelle lähdössä. Ei hänkään saisi näiltä selkosilta kerran lähdettyään missään rauhaa eikä lepoa. Joka paikassa vainoaisi häntä ajatus, että ihmiset ojentelevat häntä sormellaan ja kuiskuttelevat toisilleen: Kas, tuossa on se vintiö, se suuren metsäpalon sytyttäjä. Näettekös, miten on painunut kumaraan, mutta parahiksi sille!
Taas muistutti Liena taipaleelle lähdöstä, mutta silloin yhtäkkiä kuohahti koko Jeren synnynnäinen luonto vastaan taipumattomana, jyrkkänä. Vai hänestä tehtäisiin muka tässä Jerusalemin suutari, hänet lähetettäisiin perheineen maailmanselkää taivaltamaan kaikkien sormella osoteltavaksi. Uhallakin hän panee vastaan tuli mikä tuli!
Hän nousi kiukustuneena jaloilleen ja julisti, ettei hän minnekään muuta tältä vaaralta. Hänellä on elinaikainen asumisoikeus ja siitä hän pitää kiinni, vaikka vielä toinen samanlainen palo tulisi!
— Milläs sinä poloinen täällä elät ja joukkosi elätät? vaikeroi Liena.
— Sepähän nähdään, elä sinä siitä yhtään huolehdi, kivahti Jere. Ja siinä tuokiossa oli Jere taas entisellään, kipakka ja peräänantamaton. Puuduttava raukeus oli hävinnyt hänen jäsenistään, ja vaikka päätä vielä pyrki viipottamaan, alkoi hän komennella perhettään, niinkuin parhaina menestyksensä päivinä. Hän äyski:
— Vai minusta Jerusalemin suutari. Eipä piru vieköön tehdäkään! Piilojärvi saa hellittää antimiaan vähän runsaammin kuin tähän asti. Ja tuohon palaneen korven kypeniin laitan ensi töikseni naurismaan ensi talven varaksi.
Hän alkoi kiivaasti penkoa Lienan selästään hellittämää konttia, johon hän muiden kääröjen ohella muisteli kiireisessä paon hötäkässä pistäneensä myöskin nauriinsiemenkäärön. Käärö löytyikin, ja sen enempää siekailematta komensi Jere poikansa kuokat olalla mukaansa ja läksi palaneen metsäniemekkeen kypeniin naurista sylkemään.
Ei hän kuunnellut enää Lienan vaikerruksia, käski tämän vain kantaa tavarat sinne vaaran rinteeseen peruna- ja nauriskuoppien luo. Siihen hän julisti kaivavansa maahan tilapäisen asuinsijan, kunhan nauris ensin saatiin kylvetyksi. Sillä oli näet kiire, se piti saada sateen jälkeen viipymättä maahan, niin se vielä ehtisi hyvänkin sadon antaa.
Toisena päivänä oli Jere jo asunnon rakennuspuuhissa. Hän möyri hikipäässä pehmeässä hiekkarinteessä, ja nopeasti syveni hänen lapionsa vihaisesti liikkuessa maakuoppa. Silloin saapui palanutta selkosta pitkin joukko miehiä. Ne olivat sammutusjoukkuetta ja tulivat katsomaan, miten Jeren perheelle oli käynyt.
Yleensä oli uskottu, että Jere oli perheineen menehtynyt. Olipa ollut kysymyksessä jo sanan lähettäminen papille, että tämä seuraavana sunnuntaina lukisi kirkossa kiitoksen Jeremias Juntusen, hänen vaimonsa Lienan sekä poikien Jyrin ja Jaakopin puolesta, niinkuin asiaan kuuluu. Varmuuden vuoksi päätettiin kuitenkin vielä käydä paikalla katsomassa, jos mahdollisesti löydettäisiin edes suurimmat luunsolmut, jotta voitaisiin toimittaa oikein ristillinen hautaus.
Mutta miesten ihmeeksi olivatkin kaikki haudattavat ilmielävinä, tosin vielä pinttyneestä noesta kiiltävän mustina, mutta elävinä joka tapauksessa.
Miesten mukana oli sattumalta myöskin norjalaisen yhtiön piiripäällikkö, joka oli tullut katselemaan hävityksen jälkiä yhtiönsä omistamissa metsissä. Ihmetellen tiedusteli piiripäällikkö Jereltä, mitä hän siinä maata tonki. Hän ehdotti että Jere alkaisi kerätä kapistuksiaan kokoon, niin he voisivat avustaa muutossa, kun olivat kerran miesjoukolla tulleet.
Tämän ehdotuksen kuullessaan pisti Jere lapionsa maahan ja vilkaisi kulmainsa alta puhujaan.
— Jottako meinaisitten rikkoa sen kontrahdin? tiedusteli hän epävarmalla äänellä.
— Kuka sen on sanonut! nauroi piiripäällikkö. — Mutta millä, herran nimessä, te tulette toimeen täällä autiolla salolla?
— Se on minun asiani eikä teidän! murahti Jere ja painautui takaisin maata kaivamaan. Eikä hän enää vilkaissutkaan kuopan reunalla seisovaa miesjoukkoa. Saivat vain katsoa, etteivät saaneet kintuilleen kuopasta lennähteleviä multalapiollisia.
HÖYTIÄISEN AITOLAHDEN ANKARA LAKI
He istuivat pehmeässä, illan kosteutta tuoksuvassa heinikossa rannan tuuheiden pajupehkojen alla. Piirin keskellä kellotti maassa suuri tuohinen eväskontti, josta he juuri olivat popsineet vankan kalakukkoillallisen. Nyt pelasivat he viimeistä pistoa, ja kontti sai tässä työssä palvella heidän pelipöytänään.
Heitä oli kaikkiaan viisi miestä: Rotevakasvuinen ja komeapartainen Halos-Eerikka, nuoremmat Lehikois-veljekset Antti ja Junnu sekä Tuonos-Mikko ja Rajalan Tuomas. Kaikki olivat he sellaisia puolikalastajia, joita Höytiäisen kalarikkailla vesillä onkin hyvin paljon. Varsinkin lahnan nousuaikana he olivat ahkerasti vesillä, ja maatyöt saivat silloin jäädä muun kotiväen huoleksi.
Veneensä olivat he kiskoneet ylös rannalle ja kätkeneet metsikköön. Airot ja huoparit olivat kuitenkin tuhdoilla valmiina äkillisen lähdön varalta. Veneen alle oli asetettu kuorituista pajuista tehdyt nilatelat, joita myöten sen voi nopeasti ja vaivatta sysätä veteen. Peli ei näyttänyt miehiä innostavan. Keskustelu liikkui kokonaan toisilla aloilla. Nuoremmat miehistä tuntuivat epäilevän, ettei se, jota odottamaan he viisissä miehin olivat lähteneet, saapuisikaan sinä iltana.
Silloin puuttui puheeseen Halos-Eerikka. Hän vetäisi parisen tuoksahtavaa haikua lankivarsipiipustaan, nojasi selkänsä takana olevaan pajupehkoon, laski savun kauniina renkaina tyyneen ilmaan ja katseli toisia varma, levollinen hymy huulillaan.
— Minä olen teidät innostanut tänä iltana lähtöön. Elkää te siis siitä huolehtiko, tuleeko hän vai ei. Minä sanon teille, pojat, että niin varmasti, kuin me olemme tässä, saapuu myöskin Lahna-Aapeli. Ennen kello kahta aamulla on hän meidän käsissämme.
— Mistä sen niin varmasti päätät? epäili Junnu, nuorempi
Lehikois-veljeksistä.
— Junnu poikaseni, vastasi Eerikka, minä päätän sen siitä, että lahna nousee tänä yönä. Ja kun lahna on liikkeellä, liikkuu myöskin Lahna-Aapeli. Vaikka hän makaisi kuolinvuoteellaan, ja pappi olisi antanut hänelle jo viimeisen ripityksen, niin nousisi hän vielä sittenkin lahnankudulle. Nousisi salaa vuodepeitteidensä alta ja käpsisi silmät joka puolelle vilhuen veneelleen aivan hoitajiensa huomaamatta. Semmoinen on se mies, tunnetaanhan tuo mokoma näillä vesillä.
— Kyllä Eerikka puhuu totta, myönsi Junnun vanhempi veli Antti, ja kyllä lahnan pitäisi nousta tänä yönä. Eilen olivat jo liikkeellä rannikolla ja Aittolammessa. Ja koko eilisen päivän puhalsi voimakas eteläinen, joka tavallisesti nostaa Höytiäisen syvänteiden kössipäät näille kutupaikoille.
— Se nostaa ne varmasti, vakuutti Eerikka. — Katsokaas tuonne vasemmalle Aittolahteen. Vesi on siellä aivan savivellinä eilisen tuulen jäleltä. Samoin tässä rannikolla aina tuonne kauas Koivuniemen nenään saakka, niin pitkälle kuin rantamatalikkoja riittää. Lahna rakastaa sekavettä, siinä mönkiessä sen luonto nousee oikeaan vireeseen. Ja sillä on vainu, joka sanoo sille siellä syvänteissään: lähde eteläisen kera lorrimaan, niin ennätät juuri parahiksi!
— Mutta kun on nyt tyyntynyt, intti vastaan Junnu.
— Ei tee mitää. Parvet lähestyvät jo näitä vesiä ja ainoastaan kylmä, äkkiä tuleva pohjatuuli voisi ne käännyttää takaisin.
Tämän lausuttuaan viskasi Eerikka seattavanaan olevan likaisen korttipakan kontin päälle, haukotteli mahtavan haukotuksen oikoen valtavia jäseniään sekä alkoi sitten kömpiä seisalleen. Hän käveli aivan rantapenkereelle sekä alkoi tarkkaavaisena katsella selälle päin.
Rannikolla kävivät vielä päivän tuulen jäleltä heikot mainingit, mutta etempänä selällä levisi vedenpinta rasvatyynenä niin kauas kuin valoisan kesäyön hämyssä silmä kantoi. Sinne kaukaisuuteen tähysteli Eerikka kauan kulmat rypyssä. Äkkiä hän hätkähti ja hymy levisi hänen parrakkaille kasvoilleen.
— Heittäkäähän, pojat, ne likaiset kortit ja tulkaa tänne! kutsui hän taakseen katsomatta. — Täällä on alkamassa pieni näytös eikä maksa mitään!
Siinä tuokiossa olivat kaikki miehet jaloillaan ja alkoivat uteliaina tähystellä Eerikan osottamaan suuntaan.
Siellä parin kolmen kilometrin päässä selällä, Koivuniemen kaiskun kohdalla, näkyi omituisia väreitä vedenpinnalla. Ne ilmestyivät äkkiä, aivan kuin vieno tuulenviri olisi rikkonut peilipinnan. Mutta yhtä äkkiä ne taas katosivat, ilmestyäkseen seuraavana hetkenä toisella kohdalla.
— Mitäs peliä tuo on? ihmettelivät miehet silmät suurina. — Eihän tuuli tuolla tavalla — —
— E-hei se tuulta ole. Siellä ovat ne etujoukot, ne syvänteiden kössipäiden patrullit. Ne lähenevät ja tarkastavat väylää. Ne ovat peijakkaan varovaisia alussa, mutta ne lähenevät sentään vähitellen. Näettehän miten väreet siirtyvät tännepäin. Tuolla tavoin ne aina pelaavat kutupaikoilleen noustessaan, jos on tyyni ilma. Vähänväliä kuin komennosta pistää koko parvi käsnäiset nokkansa vedenpintaan. Ne haistavat mantereen tuoksua ja imevät sillä tavoin uutta kiimaa vereensä.
Väreet lähenivät lähenemistään ja samalla alkoivat ne käydä yhä taajemmiksi. Pian näytti koko kolmisen kilometrin päässä olevan Selkäluodon ja Koivuniemen kaiskun väli olevan täynnä kisailevia kalaparvia. Ja nyt alkoivat ne painua lähemmäs rannikkoa, uiden samalla hyvää vauhtia Aittolahden perukkaa kohti.
Mutta siinäpä joutuivatkin jo niiden eteen ensimäiset verkkorivit. Ne näkyivät matalalla rannikkovedellä selvästi vedenpinnalla kelluvista tuohikohoistaan. Näitä kohorivejä oli koko Koivuniemen varsi ja Aittolahden rannat täynnä. Siinä oli varmaan useampia satoja verkkoja odottamassa Höytiäisen syvänteiden nousulahnoja.
Äkkiä päästi eräs nuoremmista miehistä heikon huudahduksen. Niemen varrella jonkun matkaa heistä alkoi kohorivi nytkähdellä, aivan kuin näkymätön käsi olisi temponut sitä.
— Jo näppää, jo näppää, pojat, katsokaahan!
Kohorivi tempoutui yhä enemmän. Näki hyvin, että niihin verkkoihin oli tarttunut jo useampia lahnoja.
Jännityksellä seurasivat miehet nyt alkavaa näytelmää. Ennen pitkää olivat kymmenet kohorivit liikkeessä. Välistä näytti eksyvän vain joku yksityinen kala, joka hiljakseen liikutteli kohoja lyhemmällä matkalla. Mutta joskus alkoi koko kohorivi yhtaikaa elää synnyttäen vahvan virin tyynelle peilipinnalle. Hetkisen tempoilemisen perästä upposivat kohot tykkänään pitkiltä matkoilta, ja sikloissa olevat hienot verkkovaajatkin alkoivat notkahdella kuin näkymättömän käden ravistelemina. Kokonainen parvi kaloja oli sekavedessä törmännyt verkkoriviä vasten, ja ne sotkivat sen siinä tuokiossa pahanpäiväiseksi sekä painoivat lopuksi pohjaan. Mutta toiset uivat yli, ja pian alkoi sama leikki seuraavalla verkkorivillä.
Ja selältä tuli yhä uusia parvia. Hetkisen perästä näytti koko vedenpinta silmän kantamattomiin asti olevan huttunaan nousevia lahnoja. Ne ryntäsivät eteenpäin kuin taajat sotajoukot, lähenivät nopeasti rannikkoa ja alkoivat uida sen suuntaa lahden perukkaa kohden. Verkkorivi verkkorivin perästä sai täytensä ja katosi vedenpinnalta, mutta parvet näyttivät vain taajenevan. Ne eivät välittäneet enää mistään esteistä, lemmen hurmiossaan ne riensivät eteenpäin kuin mielettömät. Siellä täällä rannikolla alkoi kuulua voimakkaita posahduksia vedestä, ja tämä yhä enemmän kiihdytti nousevien lahnaparvien kiimaa.
Ne olivat lämpimän eteläisen nostattamina jättäneet peninkulmia laajat Höytiäisen syvänteet. Ne tulivat valtaisina parvina juhannuskudulle vanhoille synnyinsijoilleen Aittolahteen ja siitä ylöspäin olevaan lyhyen salmen erottamaan Aittolampeen, jonka heinäisissä tahdissa ja poukamissa oli kosolta verrattomia kutupaikkoja. Sadat ja tuhannet jäivät ennen kutupaikoille pääsemistä Höytiäisen kalastajat verkkoihin ja Aittolampeen johtavassa salmessa oleviin rysiin sekä katiskoihin. Mutta toiset riensivät heidän ohitseen eteenpäin mistään välittämättä, pysähtymättä. Arkuus ja varovaisuus, nuo viisaan lahnan ominaisuudet olivat nyt unohtuneet. Elämän suuri lemmenjuhla kutsui kiehtovana, ja sitä kutsua täytyi totella.
Sanattomina ja silmää räväyttämättä seurasivat miehet rannalta lahnaparvien karkeloa. Ei juolahtanut heidän mieleensä tällä hetkellä, että tämä leikki lupasi heille aamulla kuulumattoman runsaan kalansaaliin, runsaamman ehkä kuin vuosikymmeniin oli saatu yhdellä kertaa. He hajottivat kyllä jokainen kalastusta puoliammattinaan; sen tuottama ansio oli suurena tuloeränä heidän taloudessaan. Mutta ansioitaan eivät he nyt laskeneet. Vedenvaltakunnan asukkaiden juhannusleikki oli tällä hetkellä kokonaan heidän huomionsa kahlehtinut. He elivät itse niin lähellä tuota valtakuntaa, että sen asujanten kiihkeät sydämenlyönnit panivat heidänkin verensä kiivaammin suonissa kiertämään.
Mutta sillä välin kun miehet henkeä pidättäen katselivat lahnaparvien kisailua, oli selän vastapäiseltä noin kuutisen kilometrin päässä olevalta koillisrannalta ilmestynyt vesille yksinäinen vene ja alkoi se nopeasti lähestyä yli selän.
Halos-Eerikan vaaniva haukansilmä oli huomannut veneen heti sen rannasta lähdettyä. Hetkisen seurasi hän sen liikkeitä toisille sanaakaan virkkamatta. Mutta kun hän pääsi varmuuteen, että vene oli se, jota odotettiin, lausui hän voitonriemuisella matalalla äänellä:
— Katsokaahan eteenne, pojat!
Kaikki hätkähtivät ja vetäytyivät tiiviimmin pehkojen suojaan, vaikka vene olikin vielä hyvin kaukana.
Nopeasti se kuitenkin läheni, ja pian voi huomata, että sitä souti yksi ainoa mies, joka istui keskituhdolla. Soutaminen ei synnyttänyt vähintäkään ääntä, vene liukui kuin varjo pitkin rasvatyyntä peilipintaa.
— Öljytä on se vietävä tainnut hankavitsansa! lausui tovin kuluttua ykskantaan Rajalan Tuomas, joka tähän saakka ei ollut koko iltana juuri suutansa avannut.
— Saatpa olla jotenkin varma, että niin on tehnyt, vakuutti Eerikka. —
Se mies kyllä tietää konstit eikä kolise liikoja vesillä liikkuessaan.
Mutta katsokaahan nyt, että pysytte piilossa. Sillä on vietävän tarkat
silmät, ja pian alkaa se niitä myös käyttää!
Miehet painautuivat alas pehkojen juurelle ja tähystelivät sieltä oksien alaitse silmät kovana veneen liikkeitä. Kohta oli se saapunut Selkäluodon kohdalle. Siinä lakkasi soutu, ja veneessä istuja alkoi tähystellä vaanivasti joka suunnalle käännellen venettään äänettömästi tottuneilla airon liikkeillä.
— Mutta jospa se jääpikin tuonne Selkäluotoon, onhan sielläkin verkkoja miten paljon hyvänsä, lausui huolestuneena Junnu.
— Elä pelkää, vakuutti Eerikka. — Luuletko sitä niin typeräksi, että jäisi sinne keskelle selkää kaikkien silmän alle. Saat nähdä, että tänne se tulee aivan kopiksi meidän syliimme. Täällä tuuheametsäisen niemen varrella se luulee olevansa täydellisesti piilossa. Ja onhan täällä sitäpaitsi lähellä ranta minne pistäytyä, jos joku kutsumaton vieras äkkiä vesille ilmestyisi.
Eerikan otaksuma osottautui oikeaksi. Hetkisen kuluttua läksi vene uudelleen liikkeelle rannikkoa kohti, hiukan ylemmä niemen nenään päin miesten piilopaikasta.
Kello oli jo sivuuttanut puoliyön, ja juhannuksen aikuisen yön hämy oli hälvennyt. Helposti saattoikin siis jo pitkältä matkalta tuntea soutajan. Se oli Lahna-Aapeli, Höytiäisen kalastuspaikkojen pahamaineinen rosvohukka. Itsellään oli Aapelilla vain muutamia verkkorääsyjä, sen verran että nimeksi. Mutta kun tuli kalojen nousuaika, niin venelastittain silloin Aapeli kaloja souti. Vaan hänpä olikin liikkeellä aina silloin, kun muut kalastajat makasivat ja kun lahnaparvien olisi pitänyt häiritsemättä antaa nousta kutupaikoilleen.
Aapeli souti keskituhdolla latteat hartiat kyyryssä, mutta pää eli hartioiden välissä. Se vilhui yhtenään joka suunnalle, se näytti voivan vaivattomasti pyöriä ympäriinsä kuin kissahavukan pää, muun ruumiin hiventäkään asentoa muuttamatta.
— Kylläpä on pakana varovainen! supisi Lehikois-Antti.
— Hiljaa, kuiskasi Eerikka, ja muistakaa miten teemme. Sinä Antti ja Tuomas tulette minun kera veneeseen. Junnu ja Tuonos-Mikko jäävät rannalle ja antavat meille alkuvauhdin.
— Sanovat sillä olevan aina valmiina revolverin, kuiskasi Junnu.
— Olkoon! Eerikka puristi uhkaavasti vieressään olevan rihlan piippua.
Vene oli sillä välin tullut aivan lähelle rannikkoa. Nyt veti Aapeli aironsa veneeseen, siirtyi vähintäkään kolinaa herättämättä keskituhdolta perään, otti huoparin ja alkoi sillä hiljakseen meloa tähystellen koko ajan vaanivasti pitkin rannikkoa.
Nähtävästi hän tuli lopulta vakuutetuksi, ettei mitään vaaraa ollut lähettyvillä, ja niinpä meloi hän rohkeasti lähimmän verkkorivin luo, joka pitkin pituuttaan oli upoksissa kalojen painamana. Verkon kohdalle tultuaan kohensi Aapeli veneessään olevan suuren kalavasun jalkojensa juureen, otti polvilleen kalastushaavin, upotti huoparinsa sivuttain syvälle veteen ja kohotti sen lavalla verkkoa.
Raskaasti nousi verkko vedenpintaan, ja siinä rimpuilevat lahnat alkoivat kuuluvasti posahdella. Siekailematta pisti Aapeli haavinsa alle, ja toisessa kädessä välähti hänellä pitkä puukko.
— Se on sinun verkkosi, Mikko! supisi Antti.
— Leikkelee piru uuden verkon, murisi Mikko hammasta purren.
— Sillä on kiire, ymmärräthän veikkonen! hymyili Eerikka. — On niin hiton paljon verkkoja!
Nopeasti liikkuikin Aapeli siirtyen yläpaulasta kiinni pitäen pitkin verkkoa ja toisella kädellään haavia liikutellen. Saatuaan kalan, joskus kaksi kolmekin yhdessä rykelmässä haaviinsa, pisti hän varren vikkelästi polviensa väliin, tarttui toisella kädellään kalan kiduksiin ja rapsautti toisessa kädessään olevalla puukolla rihmat poikki. Kalat hän heitti takakäteen taitavalla liikkeellä vasuunsa, jonka pohja oli peitetty sammalilla kolinan estämiseksi.
Kaikki sujui kuin luomisentyö. Näki hyvin, ettei Aapeli ollut ensikertalainen. Ei hän kuitenkaan verkkoa vallan puhtaaksi pannut, sakeimmista rykelmistä vain raapi?
— Jättää se sinullekin osasi, huomautti Eerikka Mikolle ivallisesti. — Keventää vain hiukan sinun vaivojasi ja päästelee pahimmat potkurit, jotteivät ne kiskoisi kokonaan irti siklavaajoja.
— Elähän ilku vielä, murisi Mikko. — Seuraava on sinun verkkorivisi.
Nyt jättikin Aapeli jo Mikon verkot rauhaan ja läksi melomaan seuraavalle riville, joutuen siten vielä lähemmäs piilossa olevia miehiä. Siinä uudistuivat samat temput, jos mahdollista, vielä nopeammin ja äänettömämmin.
Eerikka seurasi toimitusta tarkkaavaisena, huulet yhteen purtuina. Näytti kuin hän olisi tahtonut painaa visusti mieleensä Aapelin terävän puukon jokaisen liikkeen. Mikko supisi:
— Katsohan, Eerikka, yhä parantaa vauhtiaan! Aapelin vanhat jäsenet vertyvät vähitellen.
Eerikka ei vastannut sanallakaan Mikon pisteliääseen huomautukseen, mutta hänen muotonsa synkkeni synkkenemistään, ja käsi puristi rihlaluodikon piippua, niin että sorminivelet nauskuivat.
Aapeli siirtyi seuraavalle riville, tullen täten aivan miesten kohdalle. Hän alotti selkäpäästä ja läheni vähitellen rannikkoa.
Pehkojen alta ei kuulunut hengitystäkään, mutta viisi leimuavaa silmäparia seurasi kuin kiinni naulitut venettä ja siinä häärivää miestä. Aapeli oli sysännyt lakkinsa takaraivolleen, ja sen lippa oli poikittain korvallisella. Silmät vilhuivat kahden puolen sinisen puhuvaa nenää kuin vartaan nenissä katsoen yhtaikaa joka puolelle. Kädet tekivät työtänsä ihmeteltävällä tottumuksella, ja venekin näkyi tottelevan Aapelin ruumiin liikkeitä. Harvoin hänen tarvitsi huoparilla kääntää sitä oikeaan asentoon.
Vähitellen oli Aapelin vene joutunut noin viidenkymmenen metrin päähän rannasta. Siitä maalle päin alkoi kaloja olla harvemmassa, mutta vielä kauhasi Aapeli kerran saaden pari jättiläiskokoista käsnäpäätä haaviinsa.
Eerikka liikahti ja suhahti:
— Nyt, pojat!
Rannalta kuului rusaus ja samassa syöksyi metsiköstä vene veteen. Kolme miestä hyppäsi siihen, ja rannalle jääneet antoivat kokasta sysäten voimakkaan alkuvauhdin.
Ensi säikähdyksessä putosi Aapelilta kauha veteen, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä koppasi hän taskuansa ja hänen kädessään välähti revolveri.
Mutta yhtä nopeita oltiin toisessakin veneessä. Perä edellä se neljän voimakkaan käden huopaamana syöksyi nuolena Aapelia kohti. Ja kun Aapeli yritti kohottaa revolveriaan, seisoi Eerikka jo rihla häntä kohti ojennettuna veneensä perässä.
— Anna olla sen leikkikalun! lausui Eerikka tyynesti, tähdäten vavahtamatta Aapelin rintaa kohti.
Aapelin käsi vaipui alas. Siinä samassa joutuikin jo Eerikan vene aivan rinnalle.
– Tänne revolveri! komensi Eerikka lyhyesti.
Aapeli ojensi revolverinsa vastustelematta. Hänen luontonsa näytti kokonaan menneen. Pää painui hartioiden väliin, aivan kuin kilpikonnalla vaaran uhatessa, ja hänen kätensä tutisivat ankarasti.
— Puukko myös!
Aapeli tapasi puukkoansa vierestään tuhdolta, mutta se oli pudonnut veneen pohjalle.
— Ota sieltä missä se on! kivahti Eerikka. — Hyväthän sinulla on silmät päässäsi!
— Voi herra jumala, säälikää vanhaa miestä, vaikeroitsi Aapeli haparoidessaan vapisevin käsin puukkoaan ja ojentaen sen Eerikalle.
— Herra jumalaa ei tässä nyt tarvita. Siirrytään keskelle venettä, minä tulen perään.
Aapeli ei ensin näyttänyt tajuavan Eerikan viimeistä käskyä. Mutta kun Eerikka voimakkaalla otteella tarttui hänen veneensä perään ja sysäsi samalla Aapelin pois perätuhdolta, yritti hän pökertyneenä kompuroida keskelle venettä langeten kuitenkin siinä yrityksessään kalavasuunsa.
— Muistahan miten äsken liikuit eläkä siinä joutavaa könttyröi! nauroi Eerikka viskautuen samalla yli laidan Aapelin veneeseen, joka hänen raskaan painonsa alla kohosi aivan perälleen.
— Tule sinä Antti tänne soutamaan, ei tästä Aapelista näy olevan enää mihinkään! komensi Eerikka. — Sinä Mikko menet sillä toisella veneellä maalle. Sieltä otatte eväät ja muut tavarat ja menette sitten tuonne Koivuniemen nenään odottamaan, niinkuin on sovittu. Mutta soutakaa aivan lähitse rantaa ja joutavaa kolisematta.
— Voi hyvät miehet, mitäs te minulle teette? uikutti Aapeli, kun Antti oli noussut hänen veneeseensä ja istuutunut etutuhdolle airoihin.
— Me emme ole tällä kertaa hyviä miehiä, se sinun pitäisi ymmärtää, lausui Eerikka. — Sinulle tehdään ansiosi mukaan, ei hiventäkään enempää eikä vähempää. Nyt sanot vain nopeasti, missä ovat sinun verkkosi!
— Mitäh, minun verkkoni?
— Niin juuri, verkkosi, mihin olet ne illalla laskenut, vai eikö niitä ole ensinkään?
– Mi-mitäs te niistä?
— Nopeasti, missä ne ovat? Eerikan silmät leimahtivat uhkaavasti.
— Tuolla, tuolla niitä on kaksi, alkoi Aapeli hätäillen selittää, viittoen Aittolahteen päin. — Ei ne ole kaukana.
— Souda! komensi Eerikka.
Airot rusahtelivat, kun Antti alkoi vedellä. Siinä tuokiossa jouduttiinkin Aapelin verkoille.
Siekailematta kiskasi Eerikka siklavaajan pohjasta, repäisi verkon siitä irti ja alkoi pitkin kahmauksin lappaa sitä veneeseen, sovittelematta ensinkään puikkarille.
— Voi, voi, sehän aivan sotkeutuu sillä tavoin, vaikeroi Aapeli, ja kalatkin kaikki karkailevat. Antakaa minun itseni lappaa.
— Minä lapan! tokaisi Eerikka lyhyesti. — Kalat tulevat mukana. Mikä ei tule, se menköön. Aivan mätähän tämä näkyy jo olevankin, ei elävä kala tällaisessa pysy.
Vähän olikin kaloja Aapelin verkoissa, jotka olivat aivan riekaleina, paulat monesta kohden katkeilleet. Kun molemmat verkot olivat lapetut, kysyi Eerikka:
— Vieläkö on?
— Vielä on kolme, vaan ne ovat tuolla niemen nenässä päin. Ja otanhan minä ne itsekin ja menen vaikka ikitielleni näiltä vesiltä.
— Niin sinä menetkin, mutta ennen lähtöäsi saat istua herroiksi. Me palvelemme, souda!
— Vinhaa vauhtia kiisi vene takaisin niemen nenään päin. Pian oltiin Aapelin verkoilla. Ne olivat, jos mahdollista, vielä repaleisemmat kuin edelliset.
Kylläpä ovat vehkeet, mutisi Antti katsellessaan veneeseen kohoavia riekaleita.
— Niin, kyllähän näillä kelpaa! Mutta paraat saaliit se Aapeli silti on tähän asti korjannut, lausui Eerikka kiskaistessaan viimeisen verkon siklan veneeseen.
— Vieläkö on? kysyi hän senjälkeen istahtaen raskaasti veneen perään.
— Ei ole enää.
— Sano jos on, sillä muuten taitavat ne jäädä pitkäksi aikaa lappamatta.
— Ei ole enää, intti Aapeli.
— No hyvä, omapahan on asiasi. Jos jäävät niin jäävät. Souda tuonne poikien luo.
* * * * *
Kaukana Koivuniemen pisimmän kaiskun nenässä istuivat Junnu Lehikoinen, Tuonos-Mikko ja Rajalan Tuomas veneessään suuren kiven kupeella odotellen toisen veneen saapumista. Tiirat kiertelivät niemen louhikoisia rantoja kirkuen aamulauluaan. Koillinen taivas alkoi värjäytyä nousevan auringon rusoista. Niemen nenästä suoraan etelään aukesi avara selkä, jonka takaa silmä ei ensinkään mannerta erottanut. Siellä täällä häilähteli selällä hienon hienoja utuhaituvia. Hyvin kaukaa siinti keskeltä rannatonta näköalaa pari pientä metsäsaarta. Ne näyttivät sinne kaukaisuuteen päin viettävää vesilakeutta vasten kuin ilmassa riippuvilta metsätylvöiltä.
Miehet tupakoivat äänettöminä katsellen juhlallista auringonnousua. Nyt välähtivät päivänkehrän ensimäiset säteet kaukana Höytiäisestä koilliseen siintävien Rasivaarojen takaa. Ensimäisenä ne tapasivat vastaisella rannalla kohoavan Martonvaaran huiput. Selällä alkoivat utuhaituvat kohota väräjöiden ylöspäin. Mutta päivän loistava kehrä kohosi korkeammalle syytäen kimputtain soihtujaan joka haaralle. Jo tapasivat ne Höytiäisen peilipintaankin, joka vipaji hiljaisen aamutuulen henkäyksistä. Utuhaituvat hävisivät paikalla, ja seesteinen kirkkaus levisi ulapan yli. Vesilakeus alkoi välkkyä kuin ääretön, sula hopeajärvi. Sen väreet leikitsivät öljymäisen raukeina niitä hyväilevien päivänsäteiden aamukarkelossa. Riemukkaasti tervehti Koivuniemen metsiköstä auringonnousua laululintujen monisointuinenn kuoro, ja siihen vastasivat niemen takaa ja siitä länteen olevien saarien rannoilta sorsaparvet, jotka pesimispuuhiensa lomassa olivat siellä suorittamassa aamu puhdistustaan ja haukkaamassa heinäsiltä rantavesiltä mehukasta suurustaan. Mutta kaukaa selältä kajahti kuikan laulu kantavana ja soinnukkaana.
Sunnuntaiaamun harras tunnelma valtasi veneessä istuvain nuorten miesten mielet. Sen rikkoi kuitenkin jyrkästi pitkin Koivuniemen vartta lähestyvä vene, joka kiisi miehiä kohti kokka kohisten Lehikois-Antin voimakkaiden käsien soutamana.
Surkean näköisenä istui veneen keskituhdolle lyyhistyneenä Lahna-Aapeli. Ilmeettömät silmät tähystelivät veneen sivulle syntyviä laineita, ja ruumis heilahteli hervotonna soutajan voimakkaiden vetojen tahdissa. Eerikka ohjasi veneen toisen viereen, potkaisi jalallaan kasassa olevia verkkorääsyjä ja lausui:
— Kas siinä, pojat, ovat ne Aapelin kalastusvehkeet. Niillä sitä on pyydetty kesä toisensa perästä ja aina ne ovat antaneet paremman saaliin kuin meidän muiden pyyntineuvot.
Miehet tarkastelivat uteliaina Aapelin verkkoja, kääntelivät ja koettelivat niiden rihmojen lujuutta sekä ihmettelivät kuorossa:
— Jopa onkin kalastusneuvot, on totisesti neuvot! Kelpaa ne veteen virittää ja sittenhän on ihme, jos ei kaloja tule ihan seläkkäin.
— Väkisinkin tulee, ilkkui Tuonos-Mikko, varsinkin kun on niin hyvä onni kuin tällä Aapelilla.
— Ja vielä parempi vainu haistamaan, missä ovat ne oikeat kalahaudat, säesti Junnu Lehikoinen.
— Mitäs ne vainu ja onni yksinään, vaan kun on aamuvirkku, niinkuin tämä Aapeli, niin sehän se jyrinän pitää. Näittehän sen itse äsken, selitti Rajalan Tuomas.
Aapeli näytti olevan kuuro miesten pistopuheille. Istua lyyhötti vain kuin nukkuneena siinä tuhdollaan pää hartioiden väliin uponneena.
Ei Eerikkakaan toisten ilkasteluun puuttunut. Poltteli äänetönnä piippuansa katsellen kuin mietteisiinsä vaipuneena kaukaisia Martonvaaran huippuja. Mutta kun hän oli viimeiset haikunsa vetänyt, kopisti hän huolellisesti piippunsa tyhjäksi veneen laitaan, tarkasti vielä varmuuden vuoksi, etteivät pohjaperät jääneet kytemään, sekä pisti sen sitten taskuunsa. Näiden valmistusten jälkeen hän kiinnitti katseensa Aapeliin ja kova ilme tuli hänen kasvoilleen. Hän puhui:
— Ei sillä tavoin, Aapeli! Kun mies on mitä tehnyt, niin mies vastaa myöskin tekonsa. Se on laki. Et sinä tuolla surkealla luuhottamisella meidän luontoa pehmitä, se on nyt mitattu täyteen. Ne veitsen jälet, jotka kesän toisensa perästä olet jättänyt verkkoihimme, täytyy lopulta tilittää. Me voisimme jättää sen tilinpidon vallesmannin tehtäväksi, mutta se olisi kai turha vaiva. Hän on jo muista kolttosista kulettanut sinua lakituvissa niin monasti, että protokollat senaattia myöten alkavat olla täynnä sinun ansioluettelojasi. Mutta turhaan menee sinussa ruunun leipä, ja monet kallispalkkaiset ruununmiehet vain sinun laistesi tautta harmentuvat ja joutuvat eläkkeelle ennen aikojaan. Siksi me tuomitsemme itse. Vikoja lie meissä vähän itsekussakin, mutta rajansa se sentään olla pitää, ja me panemme sinulle rajan:
Sinä lopetat tästä päivästä kalastuksen näillä vesillä. Sinä et enää erehdyksessäkään soutele näiden rannikkojen lähettyvillä et minkään asian takia, olipa se miten tähdellinen tahansa. Jos sen erehdyt tekemään, maksaa se ruokahalusi ja terveytesi. Muista se! Ja tämä sinun veneesi, nämä revolveri ja puukko ja nämä pyydyksesi, ne pannaan tuonne!
Eerikka viittasi selälle päin ja jatkoi kovalla äänellä:
— Siellä on parempi kätköpaikka kuin viisinkertaisen ruununlukon takana. Onko tämä kaikkien mielipide?
— On! kajahti kuorossa.
— Hyvä, sinä olet kuullut tuomiosi, Aapeli! Siitä ei vedota! Omista verkoistasi saadut kalat saat pitää. Ne, jotka varastit tänä aamuna muiden verkoista, menevät veneen ja pyydyksien mukana hautaan. Ne ovat Höytiäisen jakamatonta tavaraa.
Tämän sanottuaan alkoi Eerikka päästellä Aapelin verkkorääsyistä kaloja ja pyysi Antin ojentamaan kokasta Aapelin eväskontin. Hän pani kalat konttiin, ojensi sen Aapelille ja komensi:
— Nouse maihin ja katsele sieltä mitä tapahtuu!
Vaivoin kompuroi Aapeli veneestä ja lysähti ensimäiselle rantakivelle istumaan. Sieltä katseli hän suu itkuun väännyksissä, kun miehet Eerikan viittauksesta alkoivat nostella suuria paasilohkareita Aapelin veneen pohjalle. Lopulta itkeä ryysti Aapeli aivan täyden päältä hartiat tutisten ja uikutti katkonaisella äänellä:
— Pitääkö minun vielä sekin nähdä, kun te hu-hukutatte veneeni. Se on ainut tavara, minkä omistan maan päällä.
— Pitää! Se kuuluu asiaan sitä varten, ettäs muistaisit. Ja sitäpaitsi kaiken pitää käydä järjestyksessä.
Pian oli veneessä siksi suuri pohjalasti, että se häthätää pysyi vedenpinnalla. Nyt sysättiin molemmat veneet vesille, Eerikka siirtyi oman veneensä perään. Lehikois-Antti ja Tuonos-Mikko istuivat airoihin. Eerikka tarttui toisella kädellään Aapelin veneen kokkaan ja käski soutaa.
Junnu ja Rajalan Tuomas jäivät rannalle Aapelin luo ja katselivat sieltä poistuvaa saattuetta.
Puolenkymmenen kivenheiton päässä rannasta se pysähtyi. Eerikka katseli ympärilleen. Ketään ei vielä näkynyt liikkeellä koko selällä. Eerikka virkkoi:
— Tässä pitäisi olla kolmisenkymmentä syltä. Eiköhän se riittäne!
Eerikka löi äyskärin syrjällä tapin irti Aapelin veneestä. Vesi alkoi pulputtaen juosta reijästä sisään. Sitten käänsi Eerikka, molemmin käsin perään tarttuen, Aapelin veneen kokan selälle päin ja sysäsi sitä voimakkaasti. Kivilastissa oleva vene ui vähän matkaa ja seisahtui sitten hitaasti.
Eerikka kaivoi taskustaan piipun ja alkoi täyttää sitä verkalleen, seuraten koko ajan silmillään vajoavan veneen liikkeitä.
Hieno tuulenviri käänsi sen kokkaa vähitellen Aittolahteen päin. Lipajavat laineet alkoivat nuoleskella reunakaarta. Sitten kävi vähäinen nytkähdys, kokka keikahti ylös ja vesi hösähti laitojen yli sisään. Vene vajosi nopeasti, jättäen jälkeensä kiivaasti pyörivät häränsilmät. Mutta pian nekin silisivät, ja vain kellanvihreä rasvaläiskä jäi kieriskelemään vedenpinnalla.
Tiira kierteli ylhäällä ilmassa ja tarkasteli sitä uteliaana kirkuen hermostuneesti veneessä istujille. Muuten levisi koko Höytiäisen ulappojen yli sunnuntaiaamun suuri rauha.
— Soutakaa pois, pojat! käski Eerikka ja asettui mukavaan asentoon veneensä perään.
Muutamilla aironvedoilla oltiin rannassa. Sieltä nousivat Junnu ja Rajalan Tuomas veneeseen äänettöminä ja vakavina. Aapeli istui yhä kivellään. Hän ei itkenyt enää, tuijotti vain eleettömin silmin siihen kohtaan, mihin hänen veneensä oli kadonnut.
Eerikka havahutti hänet lausuen:
— Nyt, Aapeli, on tämä asia selvä. Sinä olet muuttunut venemiehestä jalkamieheksi, ja kalastus jää sinulta muiden hoitoon. Koeta unohtaa se mielestäsi kokonaan. Se on sinulle parasta. Ja nyt ota konttisi ja kävele!
Vaivoin nousi Aapeli ylös ja läksi, horjuen kuin unissakävijä, taivaltamaan kivikoista rannan hietikkoa poispäin. Toisesta viilekkeestä olalla riippuva kontti heilahteli veltosti askelten tahdissa.