Note: Project Gutenberg has the other volume of this work:

II. Lapsiuhri See https://www.gutenberg.org/ebooks/55344

SVANTE NIILONPOIKA STURE JA HÄNEN AIKALAISENSA I: KUOLON ENKELI

Kirj.

CARL BLINK [LOUISE STJERNSTRÖM]

Suomentanut Juho Anhava [Lauri Soini]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.

SISÄLLYS:

1. Erik Turenpoika 2. Kavallus. 3. Immenryöstö. 4. Tulevaisuuden kajastuksia. 5. Uusi valtionhoitaja. 6. Mitä Tukholmassa tapahtui. 7. Hemming Gadd.

1

ERIK TURENPOIKA.

Oli pimeä tammikuun ilta 1503. Räntäsade puuskui Suomenlahdelta ja pieksi armottomasti kaikkia, jotka joutuivat sen tielle. Viipurin linna seisoi kuten valpas ulkovartio ainakin, mutta ainoastaan läntisestä tornista näkyi sieltä tuikuttava valo.

Muuan palvelija kulki linnanpihan poikki, kädessään palava soihtu, ja häntä seurasi mies kaapuun kääriytyneenä; tämä, joka ilmeisesti pelkäsi loiskahtavansa rapakkoon, koetti tarkkaan astua yhtä jalkaa palvelijan kanssa ja pysähtyi vihdoin puolitiessä keskellä vesilätäkköä, johon hän oli astunut.

"Verdammter Junge!" jupisi hän puoliääneen.

Sillävälin oli palvelija ehtinyt pienelle salaportille eteläpuolella. Hän sammutti nopeasti soihdun ja avasi varovasti portin avaimella, jota piti kädessään.

Melkein samassa paiskattiin muuan ikkunaluukku auki ja tuikea ääni kysyi:

"Kuka siellä?"

Palvelija seisoi liikkumatonna; hän uskalsi tuskin hengittää.

"Kuka siellä?" toisti sama ääni vielä tuikeammin.

Ei mitään vastausta.

"Kuulitte väärin, isä; kuka tulisi tähän aikaan?" virkkoi nuorekas ääni.

"Mutta valo! Emmekö molemmat nähneet, kuinka se loisti luukunraosta?"

"Se oli kenties tähdenlento!"

"Mahdotonta, onhan pilkkosen pimeä! Parasta on mennä alas katsomaan."

"Rakas, emmekö sitten lue legendaa loppuun?" Tässä tuli puhuja ikkunan luo. "Minulla on niin tarkat silmät, että voin aivan hyvin nähdä synkimmässäkin pimeydessä…" Nyt seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana palvelija hiipi niin lähelle seinää kuin mahdollista. "Ei, siellä ei ole ainoaakaan ihmistä, eikä semmoiseen säähän tahtone mennä kissakaan", jatkoi ääni.

"Mutta minun pitäisi kuitenkin…" Tällöin paiskattiin luukku kiinni, mutta kinastelevat äänet kuuluivat kuitenkin, ensin lähempää ikkunaa, sitten hieman loitompaa.

Palvelija seisoi liikkumatonna niin kauan kuin kuuli puhetta; hän ei uskaltanut enää mennä sisälle, veti sentähden varovasti oven kiinni ja sulki sen; mutta lieneekö syynä ollut tottumattomuus vai pelästys, hänen oli mahdoton saada avainta pois reiästä. Parhaallaan puuhaillessaan hän kuuli puuportaista askelten töminää, ja niitä seurasivat keveät, tepsuttelevat askeleet. Portinraoista kiilui valoa, ja avaimet kalisivat vastakkain.

"Valaise lampulla lähempää", virkkoi sama ääni, joka äsken oli kuulunut.

"Antakaas kun minä autan, isä", virkkoi nuorempi ääni. "Minä tunnen lukon paremmin kuin te."

"Lukossa on avain ennestään!" huudahti vanhus kiihkeästi, koetettuaan turhaan saada avainta sopimaan lukkoon. "Enkö jo sanonut, että täällä on piru merrassa?"

"Pyhä neitsyt, onko se mahdollista?"

"Mene heti soittamaan hälyytyskelloa!"

"Rakas isä, se on kenties…"

"Vihollinen, joka aikoo meidät yllättää."

"Joku palvelija, joka tuo kirjettä…"

"Miksei hän kule suuresta portista?"

"Tiedänkö minä? Eikö se voisi olla salainen viesti armolliselle herrallemme?"

"Jos jotakin sellaista odotettaisiin, olisi siitä ilmoitettu minulle edeltäpäin."

"Tai kunnianarvoiselle isälle?"

"Hänen tiensä kyllä käyvät pimeässä, mutta me emme ole velvolliset siihen mukautumaan."

"Mutta Gunilla rouva voisi panna pahakseen…"

"Kuules, tyttö, jää tänne siksi aikaa kuin minä juoksen ylös Erik herran luo ja kysäisen häneltä."

"Saanko pitää lampun?"

"Minä kyllä osaan pimeässäkin. Jos tapaan jonkun palvelijan, lähetän hänet tänne."

Taasenkin tömisivät askeleet portaita ylöspäin, nyt paljon nopeammin kuin edellisellä kerralla.

"Pietari!" huusi ääni sisäpuolelta.

"Elsa!"

"Etkö voi avata?"

"En uskalla."

"Avaa pian! Väännä kovasti oikeaan!" Voimakas ponnistus, ja nyt portti tosiaankin aukesi.

"Missä toinen on?"

"En tiedä, luulin hänen olevan mukana."

"Kirje?"

"Se on kai hänellä."

"Ulos täältä!"

Mutta samassa hyökkäsi takaapäin pari palvelijaa miehen kimppuun, tämä tuli päistikkaa portista sisään, jälessään meluavat, huutavat ahdistajansa, jotka käsin ja jaloin muokkasivat hänen selkänahkaansa.

Rähinää lisäsivät hänen ja Elsan hätähuudot, ja kaikilta tahoilta linnaa riensi saapuville henkilöitä, jotka eivät paljoakaan pelänneet rajuilmaa, kun oli kysymys uteliaisuutensa tyydyttämisestä.

* * * * *

Noin tuntia aikaisemmin oli dekanus, kunnianarvoisa isä Tobias, astunut kappeliin ja omin käsin sytyttänyt kaksi vahakynttilää pyhän neitsyen kuvan eteen. Hän oli sen jälkeen langennut maahan alttarin eteen ja maannut kauan vaipuneena rukouksiin. Kun hän nousi jälleen, lankesi himmeä kynttilänvalo niin koville ja kylmille kasvoille, ettei olisi luullut niitä liikuttavan minkään inhimillisten tunteiden, jollei silmien hehku olisi ilmaissut, mitä liikkui hänen sielunsa sisimmissä kätköissä.

Ristien itsensä kerta toisensa jälkeen mutisi hän latinankielisen rukouksen, anoen voimaa raskaihin koettelemuksiin… silloin oli hän kuulevinaan askeleita, rukous häipyi hänen huuliltaan, kaikki sielun tarkkaavaisuus kärjistyi korviin, ne teroittuivat paremmin eroittamaan ääniä, hän pidätti hengitystään ja vetäisi vihdoin pettymyksen huokauksen.

Harhaileva katse pysähtyi ikkunaan. Se oli — aivan uutta siihen aikaan — varustettu lasiruuduilla, ja alttarikynttiläin heijastus muodosti siihen levottomasti läpättäviä, väräjäviä tähtikuvioita. Pappi hätkähti, hänen silmänsä ei ollut vielä ehtinyt tottua tällaiseen. "Saatanan juonia!" mutisi hän itsekseen, mutta seuraavana minuuttina lehahti hymähdys hänen huulilleen, kappelin ovi avautui, joku tuli sisään.

Kynttilän säästeliäs valo valaisi ainoastaan kuorin, muu osa kappelista oli pimeän peitossa. Isä Tobias oli jo ennestään varjossa, hän vetäytyi vielä enemmän syrjään.

Tulija pysähtyi ovelle, nähtävästi neuvotonna; pian kuului keveitä askelia, jotka lähestyivät kuoria; nuori nainen lankesi alttarin eteen, luki lyhyen, mutta palavan rukouksen ja riensi sitten sytyttämään loput kymmenen kynttilää alttarilla.

Kun se oli tehty, kääntyi hän katsomaan, kuinka valoisalta pieni kirkko näytti.

Alttarikynttiläin valaisemana oli hän itse tällä hetkellä todellinen madonnankuva. Vaalea, kiharainen tukka ympäröi pyhimyskehän tavoin hänen korkean, valkoisen otsansa ja kaunismuotoisen kaulansa. Nenä ja suu olivat kauniissa sopusoinnussa kasvojen vienonpehmeän soikion kanssa, mutta suurista heleänsinisistä silmistä säteili kokonainen viattomuuden ja puhtauden taivas. Hän oli tosiaan suloinen ja rakastettava olento.

Isä Tobias vapisi kuin haavanlehti, hän ei voinut kääntää katsettaan ihanasta näystä ja luuli vielä olevansa nuorelta naiselta näkymättömissä, mutta hänet ilmaisi joko tahtomaton liike tai valonsäde. Nuori nainen huudahti kiihkeästi:

"Siellä on joku!" Ja ilman vähintäkään pelkoa hän riensi isä Tobiasta kohden.

"Isä Tobias! Miksi olette piilossa?"

"Halusin rauhassa harjoittaa hartauttani."

"Häiritsinkö kenties teitä?"

"Miksi olette sytyttänyt niin monta kynttilää?"

"Eikö kirkko ole ikuisen valon vertauskuva?"

"Mutta ettekö pelkää?"

"Mitä?"

"Olen kutsunut teidät ripille."

"Siihen olen valmis."

"Tahdotteko tehdä täydellisen synnintunnustuksen?"

"Minulla ei ole mitään salattavaa."

"Eikö mitään siitäkään, mitä herranne on teille uskonut?"

"Hän ei ole uskonut minulle mitään."

"Ettekö siis tiedä mitään hänen aikeistaan?"

"En, en mitään."

"Ja tyydyttekö siihen?"

"Äitini rouvantuvassa ei isäni koskaan puhunut moisista asioista."

"Mutta salakamarissa, kun olette kahdenkesken, mitä puhutte silloin?"

Nuori nainen loi silmänsä maahan ja punastui syvästi. "Rakkaudestamme", vastasi hän melkein kuiskaten, "ja pienestä pojastamme. Erik herra sanoo että hänestä on tuleva uljas ritari."

"Kenen palvelukseen, Gunilla rouva?"

"Kuninkaan."

"Oletteko varma siitä?"

"En ole koskaan sitä epäillyt."

"Annatte siis sidotuin silmin viedä itsenne ja poikanne hornankuiluun?"

"Ei, ei, se ei ole mahdollista!"

"Sanon teille, että Erik herra on rikkonut valansa Hannu kuninkaalle ja vannonut uskollisuutta ja kuuliaisuutta ruotsalaisille luopioille."

"Pyhä neitsyt! Ja siitä en minä tiedä mitään!"

"Eikö tämä koskaan tullut puheeksi hänen käydessään Tanskassa kosintamatkoillaan?"

"Ei, mikäli minä tiedän. Isäni sanoi minulle, että Erik herra oli jalo herra ja minun oli kiitettävä onneani päästessäni hänen emännäkseen."

"Ja te olitte yhtä mieltä?"

"Minä rakastin häntä."

"Silloin… mutta nyt?"

"Nyt rakastan häntä enemmän kuin silloin."

"Huolimatta siitä, mitä olen teille sanonut?"

"Sellaista en ymmärrä."

"Onko siis hänen ja poikanne perikato teille samantekevä?"

"Antaisin mielelläni henkeni heidän puolestaan."

"Mutta ei enempää?"

"Kaiken minkä voin!"

"Oletteko myös valmis kärsimään ja kieltäytymään heidän iankaikkisen pelastuksensa tähden?"

"Olen valmis kaikkeen, mihin tahansa."

"Luotatteko minuun?"

"Olettehan matkustanut tänne äitini pyynnöstä, ollaksenne rippi-isänäni. Olisi kiittämätöntä sekä teitä että häntä kohtaan, jollen kuuliaisin ja nöyrin mielin taipuisi tahtonne mukaan."

"Valmistautukaa koviin koettelemuksiin!"

"Pyhä neitsyt on minua vahvistava."

"Ja minun rukoukseni, minun isälliset neuvoni!" huudahti pappi tavattoman vilkkaasti. Hänen viittauksestaan astui Gunilla rouva rippituoliin. Isä Tobias seurasi häntä, uteliaana tietämään, minkä tunnustuksen hän tekisi.

Hän tunnusti, että oli sadatellut imettäjää, joka oli antanut pojan itkeä välittämättä siitä mitään, että oli käskenyt tallimestarin jollakin verukkeella estää Erik herraa ratsastamasta hurjalla tatarilaisella hevosella, jonka hän oli äskettäin ostanut, ja lopuksi — tämä oli hänen suurin syntinsä — ettei ollut messun aikana lakannut ihmettelemästä, mistä tuli syvä vakavuus Erik herran otsalle. Voikohan tämä olla tyytymätön häneen, vaikka hän ei tiennyt vähimmässäkään määrin olleensa herralleen tottelematon.

"Ettekö kysynyt häneltä?" kysyi Tobias.

"Sitä en uskaltanut."

"Onko siinä kaikki?"

"Tahdotteko antaa minulle nämä synnit anteeksi?"

"Te olette pahalla tiellä, tyttäreni, sillä itsekkäisyys on teidän ainoa ojennusnuoranne."

"Se on totta", huokasi Gunilla katuvasti.

"Mutta olette vielä niin nuori, niin kokematon, tunnette maailmaa niin vähän."

"Tunnen sitä tuskin ollenkaan."

"No hyvä, siihen katsoen tahdon…"

Vihlaiseva kirkaisu, valitushuutoja, hälinää tunkeutui heidän korviinsa tyrehdyttäen synninpäästön kunnianarvoisan isän huulilta. Vavisten pelosta hän kysäisi:

"Mitä onkaan tekeillä?"

Ihmeissään kohotti Gunilla rouva katseensa häneen. "En tiedä", vastasi hän. "Synninpäästö, isä!"

"Minä annan sen, tyttäreni, menneisyyteen nähden. Kavahtakaa tästedes syntiä tekemästä."

Pappi riensi ulos rippituolista, mutta kesti useita minuutteja, ennenkuin Gunilla oli päättänyt rukouksensa; ulkona yhä jatkuva melu ei näyttänyt häntä häiritsevän eikä peloittavan.

Vihdoin hän tuli ulos ja hämmästyksekseen nähtyään papin huudahti melkein tietämättään: "Oletteko vielä täällä, kunnianarvoisa isä?"

"Olen, saattaakseni teidät rouvantupaan, jos vaara on tarjolla."

"Kiitän teitä, mutta neitoseni odottavat täällä ulkona. He kai voivat myös selittää, mistä hälinä on alkuisin."

Kirkon oven edustalla seisoi kaksi kalpeaa neitosta, molemmilla palava lamppu kädessään.

"Mitä on tekeillä ja missä on Kirsti?" kysyi Gunilla rouva hätiköiden.

"Hän on mennyt tiedustelemaan…"

"Tuolta hän vihdoinkin tulee!" keskeytti toinen neitonen nähdessään nuoren tytön, joka lähestyi juoksujalkaa.

"Mitä se on, Kirsti?" kysyi hänen emäntänsä. "Jalo rouva, teidän herranne ja isäntänne lähettää terveisiä, että tahtoisitte heti tulla salaportille."

Nuorilla, kauniilla kasvoilla vilahti tyytyväisyyden ilme. "Tahdotteko saattaa minua, isä?" kysyi hän melkein voitonriemuisella äänellä, ja odottamatta edes vastausta riensi hän linnanportaita alas ja kapeaan, pimeään käytävään, joka vei salaportille.

Pappi ja neitoset voivat tuskin pysyä hänen jälessään; edellinen siksi, ettei tuntenut tietä, jälkimäiset pelosta, että lamput sammuisivat.

Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin kuuluivat äänet. Gunilla rouva tunsi Erik Turenpojan äänen; se kuului ankaralta ja uhkaavalta, ja hän saattoi siitä ymmärtää, että hänen herransa oli vihainen.

Räikeä valonloimo virtasi heitä vastaan; koko portti oli ihmisiä täytenään, mutta kaikki väistyivät kunnioittavasti hänet nähdessään.

Mies, johon jo olemme tutustuneet Pietarin nimellä, seisoi melkein kyyrysillään ankaran linnanherran edessä; hän kärsi ilmeisesti kovasta pitelystä, jonka oli äsken kestänyt, mutta vapisevat jäsenet viittasivat sisäiseen levottomuuteen, joka puhkesi ilmoille Gunilla rouvan tultua näkyviin. Hän heittäytyi tämän jalkoihin ja huusi aivan epätoivoissaan:

"Armoa! Sääliä!"

"Kuka mies on?" kysyi Gunilla rouva kummissaan.

"Etkö tunne häntä?" tiuskaisi Erik herra tavattoman kiihkeästi.

"En, muistaakseni."

"Minä olin jalon herra Besen palveluksessa!" ulvoi mies.

"Pelastakaa hänet!" kuiskasi pappi Gunilla rouvalle.

"On mahdollista, että hän puhuu totta", sanoi tämä kääntyen herra
Erik Turenpoikaan. "Kenties hän tuo kirjeitä ja viestejä Tanskasta?"

"Rosvon ja sissin tavoin on hän aikonut tunkeutua viekkaudella tänne, ja sinun suosikkisi, linnanvartiani tytär, on siinä ollut hänen apunaan."

Hiljainen vaikerrus sai Gunilla rouvan kääntymään. Siellä seisoi vanha ukko Karhuinen; hän piteli vasemmalla kädellään avainkimppua, joka riippui hänen vyöllään, kun taasen oikea käsi lepäsi raskaana tytön päälaella. Tuikeat kasvot leimusivat pidätetystä vihasta, ja kuitenkin pisaroi suuria kyyneleitä kuoppaisille poskille.

Polvistunut tyttö oli peittänyt kasvonsa käsillään, ikäänkuin olisi hävennyt näyttäytyä.

Gunilla rouva meni lähemmä. "Nouse, Elsa", käski hän.

"Jalo rouva, antakaa pahankurisen maata paikoillaan, hän ei ansaitse armoanne."

Muutamain asemiesten ja palvelijain saapuminen pihanpuolelta veti sen jälkeen huomion puoleensa. He kertoivat huomanneensa epäilyttäviä merkkejä, että muuan vene oli illalla laskenut linnan luo. Ei tornin- eikä linnanvartia ollut sitä huomannut, mutta portinvartia oli ensi kertaa kysyttäessä näyttänyt niin pelästyneeltä, että vaikkakin hän kielsi tuntevansa asiaa, oli sangen luultavaa, että hän tiesi siitä.

Kuultuaan kaikki todistukset käski Erik Turenpoika, että Pietari oli pidettävä vangittuna tornikamarissa huomiseen kuulusteluun saakka, ja muutamat palvelijat saivat salaisen käskyn pitää portinvartiaa tarkasti silmällä; sen jälkeen hän palasi puolisonsa kera linnanhuoneihin ja kansa hajaantui vähitellen.

Virkkamatta asiasta sen enempää meni herra Erik Turenpoika heti huoneeseensa, mutta Gunilla rouva oli nähnyt syvän huolen synkistävän hänen otsaansa; sitä paitsi eivät rippi-isän sanat ottaneet häipyäkseen hänen muistostaan: hänen oli valvottava herransa ajatuksia ja tekoja, hän oli osaksi niistä vastuunalainen.

Gunilla rouva oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentä vuotta; hänet oli kasvatettu ankarassa ja vakavassa kodissa, jossa ei ollut tapana, että naiset puuttuivat miesten asioihin, mutta hänellä oli lisäksi luja ja ponteva tahto, ja jos oli kysymys velvollisuuden täyttämisestä, ei hän suurin kysellyt, mikä oli tapa.

Hän rohkaisi siis mielensä ja astui herransa luo.

Tämä oli avannut ikkunaluukun ja tuijotti synkkään syvyyteen. Ainoatakaan tähteä ei tuikkinut taivaalla. Merenlahdella ajelivat aallot toisiaan hurjaa vauhtia, myrskytuuli puuskui ulvoen niiden ylitse, ja rankkasateen keskellä kaatuilevat puut ja putoilevat oksat ikäänkuin osoittivat koko luonnon nousseen kapinaan.

"Poloinen isänmaa!" huokasi Erik Turenpoika. "Eikö sama pimeys peitä sinuakin? Eivätkö mahtavat voimat taistele keskenään sinua voittaakseen; mikä niistä on saava vallan? Milloin koittaa päivä, jolloin sinun taivaasi selkenee, myrsky asettuu, taistelijat tekevät rauhan ja yleishyvä tulee yleispyrinnöksi?"

Ovi aukeni hiljaa.

"Sinäkö siellä, Olavi? Mitä tahdot?" kysyi ritari kääntämättä päätään.

"En, herra, en ole Olavi."

"Gunilla!" huudahti hän kummissaan.

"Uskallanko tulla sisään?"

"Mitä tahdot, lapsi?" kysyi hän melkein isällisesti ja meni Gunilla rouvaa vastaan.

"Ette ole iloinen, herra, sallikaa minun ottaa osaa huoliinne."

"Sitäkö varten tulit?"

"Niin, herra!"

"Etkö tahdo tunnustaa erästä vääryyttä?"

"Vääryyttä?"… nuori rouva punastui syvästi.

"Et tahtonut ensin tunnustaa, että tunsit miehen."

"En tuntenutkaan."

"Mutta sitten muistelit…"

"Että kenties olen nähnyt hänet; en ole siitä suinkaan varma."

"Huomisessa kuulustelussa pääsen sen kyllä tietämään. Tahdotko olla läsnä?"

"Jos toivotte sitä."

"En, Gunilla; toivon ainoastaan, että luottamuksesi minuun on luja ja järkähtämätön."

"Sellaista luottamusta ei teillä ole minuun!"

"Mitä tarkoitat?"

"Että luottamuksen pitäisi olla molemminpuolinen."

"Kyllä, mikäli se on mahdollista."

"Ei siis aina?"

"En minä kysele, mitä sinä päätät rouvantuvassasi."

"Se on toinen asia!"

"Miehen toimet ovat samoin. Olisiko minun neuvoteltava kanssasi asioista, jotka koskevat maan puolustusta?"

"Minkä maan?" kysyi Gunilla kiihkeästi.

"Synnyinmaani, isieni maan!"

"Tanskan!"

"Ruotsin!"

He katsoivat toisiinsa; molemmat tunsivat, että siinä oli kiistan siemen. Oliko se kitkettävä pois oraallaan vaiko kenties kasvava muuriksi heidän välilleen?

"Ettekö ole vannonut uskollisuutta Hannu kuninkaalle?" kysyi Gunilla vapisevalla äänellä.

"Olen myös sanonut irti uskollisuuteni ja kuuliaisuuteni häntä kohtaan."

"Pyhä neitsyt, onko se mahdollista!"

"Minun täytyi, Gunilla."

"Täytyi! Kuka pakoitti?"

"Velvollisuuteni. Hannu kuningas pitää Ruotsia valloitettuna, kapinallisena maana, jonka mehun ja ytimen hän tahtoo imeä. Kummastuttaako sinua, etten tahdo olla hänelle siinä avullinen?"

"Sellaista puhuvat hänen vihamiehensä."

"Siitä ovat todistuksena hänen tekonsa. Etkö ole kuullut puhuttavan niistä kauheista tuhotöistä, joita venäläiset ovat tässä maassa tehneet, etkö ole nähnyt poltettuja kyliä ja kartanoita, rujoja ja rampoja, leskiä ja orpoja, jotka sota on pakoittanut turvautumaan kerjuusauvaan?… Kenties et tiedä, että Hannu kuningas on syypää näihin kauhuihin; hän se on kehoittanut venäläistä ruhtinasta sotaan ja vainoon köyhdyttääkseen Ruotsin perinpohjin."

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Gunilla kalpeana kauhusta ja pelästyksestä.

"Eräässä suuressa kokouksessa Tukholmassa täytyi hänen tunnustaa se, kun venäläisten lähetystö Ruotsin neuvoston läsnä ollessa vaati sovittua korvausta niistä palveluksista, joita he jo olivat tehneet sotaisella hyökkäyksellään Suomeen."

"Ja mikä tämä korvaus oli?"

"Oli luovuttava erinäisistä osista tätä jo kovasti koeteltua maata."

"Hirveää! Mutta isäni ja veljeni ovat kuitenkin hänen puolellaan?"

"Asia näyttää erilaiselta lähempää ja kauempaa. Lailla ja oikeudella on toinen merkitys, toinen merkitys myös rahvaalla Ruotsissa kuin Tanskassa."

"Rahvaalla!" toisti Gunilla hieman ivallisesti.

"Rahvas on meillä surressa arvossa!" jatkoi hänen herransa vakavasti. "Se edisti Engelbrektin elämäntyötä; se on myös Sturein lujin tuki; se estää Ruotsin muuttumasta aatelistasavallaksi."

"Eikö se olekin kuninkaan tarkoitus?"

"Ainoastaan sillä eroituksella, että hän tahtoo käyttää toista valtiomahtia toisen kukistamiseen; molempien suuruuden raunioille tahtoo hän sitten rakentaa oman valtansa."

"Täytyy olla suuri eroitus Tanskan ja Ruotsin rahvaan välillä?"

"Jälkimäinen on hädän ja sorron alaisena kehittänyt suuren sisäisen voiman. Jo vanhimmista ajoista on ruotsalainen talonpoika ollut mies puolestaan. Hän on ikäänkuin Ruotsin kuninkaiden ja aatelin runko ja ydin, heidän sukuperänsä on alkuisin hänestä, samoin kuin heidän ylpeä itsetuntonsakin. Juuri tämä tietoisuus omasta voimastaan on talonpoikia pitänyt pystyssä taistelussa kotilieden puolesta."

"Kuinka toisin meillä!" huokasi Gunilla.

"Siellä ovat talonpojat herrojensa orjia."

"Isäni vaihtoi kerran nuoren talonpoikaisnaisen kauniiseen koiraan, jota äitini toivoi itselleen."

"Minä kyllä tunnen pahempiakin kauhuja."

"Eikö Hannu kuningas voi mitään sitä vastaan?"

"Ei, sillä aatelisto on mahtavampi kuin hän. Itse asiassa he ovat vihamielisiä toisiaan vastaan, samoin kuin Ruotsissa valtionhoitaja ja aatelisto. Onneksi on kansa edellisen takana, ja niin kauan kuin se voima säilyy hajaantumatonna, on hän varmassa turvassa lukuisain vihollistensa keskellä."

"Onko nyt Ruotsissa rauhallista?"

"Toivon niin. Sitten lokakuun viime päivien ei ole tullut mitään kirjeitä; tosin ovat nyt jäät auenneet, mutta mitään veneitä ei näy, ja mielelläni tahdon pitää sitä hyvänä ja suotuisana merkkinä."

"Ettehän ole vihainen minulle, herra?" kysyi Gunilla lyhyen äänettömyyden jälkeen ja katsoi nöyrästi ankaraan ritariin.

"En", vastasi tämä ja suuteli hänen valkoista otsaansa. "Kun epäilykset tulevat, voit kyllä kysyä; mieluimmin kuitenkin näkisin, ettet epäilisi."

Gunilla rouva olisi mielellään tahtonut lisätä tunnustuksen, kuka hänet oli tähän houkutellut, mutta hän pelkäsi, että ritari käyttäisi liian kovia sanoja hänen rippi-isäänsä vastaan, ja nyt luuli hän itse voivansa kumota ne valitukset, joita tämä oli tehnyt hänen herraansa vastaan. Sentähden hän päätti vaieta. Hän kiitti vielä kerran ja jätti herransa yksin hautomaan niitä ajatuksia, jotka täyttivät hänen sielunsa.

Ja nämä eivät olleet ilahuttavaa laatua. Erik Turenpoika oli joulun ja uudenvuoden välillä saanut surusanoman Sten Sturen kuolemasta. Tohtori Hemming oli lähettänyt luotettavan asemiehen, vaatien tältä mitä ankarimman vaitiololupauksen, ilmoittamaan hänelle sen, ja ritari tiesi aivan hyvin, kuinka tärkeää oli pitää asia salassa, kunnes seuraaja oli ehtinyt päästä valtaan ja vaikutukseen. Kenenkään muun kuin Svante Niilonpojan ei pitänyt tulla kysymykseenkään. Sitä mieltä olivat niin Erik herra kuin tohtori Hemmingkin; mutta he tiesivät molemmat, että Hannu kuningas oli koettava kaikkensa päästäkseen valtaan ja että monet valtaherroista tahtoivat tehdä riidanalaiseksi Svante herran vaalin valtionhoitajanvirkaan, ja sentähden oli niin tärkeää, että asia toistaiseksi pidettiin salassa.

Mutta tuliko se onnistumaan? Sitä mietiskeli Erik herra yöt ja päivät; hän oli valppaampi kuin konsanaan, etteivät juonet saisi jalansijaa. Hän oli vakuutettu, että pantaisiin salaisia voimia liikkeelle, nykyisiä oloja tuhoamaan, mutta jos jokainen oli paikallaan ja varuillaan, mitä lymytietä ne silloin voisivat tunkeutua asioihin vaikuttamaan?

Hän tiesi, että Hemming Gadd taisteli Etelä-Ruotsissa, Åke Hannunpoika keskimailla ja Svante herra piti silmänsä auki tähystellen Tukholman linnasta niin hyvin petollista Stäketiä kuin koko ympäristöäkin. Kuten kotka luodolla istui hän itse ulkovartiossaan suojelemassa Suomea, ja hänestä tuntui hänen rintaansa paisuttava rohkeus olevan kyllin voimakas pelkällä jalanpolkaisulla nostattamaan sotureita maasta.

Illan tapaus oli herättänyt uuteen eloon levottomuuden, jota hän koetti hillitä… Jos pettureita oli hänen omassa linnassaan, mitä silloin saattoikaan odottaa? Erik Turenpoika oli niitä urholuonteita, jotka voivat uhrata kaikkensa täyttääkseen velvollisuutensa, ja hän kysyi vavistuksella itsekseen, mitä huomispäivä oli tuova mukanaan.

Se tuli niin pimeänä ja synkkänä kuin sateinen tammikuun päivä voi olla. Ritari oli määrännyt kuulustelun kuuden ajaksi aamulla, hän tahtoi pitää sen itse.

Palavat soihdut valaisivat ritarisalia, kun kutsutut asemiehet, palvelijat ja pihamiehet saapuivat. Linnanvartia oli heidän joukossaan, mutta hän ei puhellut, kuten kaikki muut keskenään, vaan seisoi äänetönnä ja yksikseen suuren salin nurkassa.

Ritaria ei tarvittu kauan odottaa. Lyhyen tervehdyksen jälkeen hän kääntyi läsnäolevaan niistä kahdesta asemiehestä, jotka olivat saaneet tehtäväkseen vartioida vankia, ja kysyi, kuinka tämä oli yön kuluessa käyttäytynyt.

"Niin hiljaa ja siivosti", vastasi nuori mies, "että jollemme olisi nähneet häntä silmiemme edessä, olisimme voineet vannoa, ettei häntä tornikamarissa ollutkaan."

"Onko hän nukkunut."

"Aivan kuin tukki koko yön."

"Noutakaa hänet!"

Nuori mies riensi pois.

Ritarin katse sattui vanhaan linnanvartiaan; suru, joka kuvastui hänen kasvoillaan, todisti, kuinka katkeralta nöyryytykseltä hänestä tuntui, kun vangin silmälläpitoa ei oltu uskottu hänelle, ja Erik herra kysyi entistään lempeämmin:

"No, vanha Karhuinen, eikö aamulla ole tuotu mitään viestejä?"

"Ei minulle, ankara ritari."

"Kenellekäs sitten?"

"Kunnianarvoisalle isä Tobiaalle, luulenma, koska useampaankin kertaan on kulkenut sananviejiä hänen ja portinvartian huoneen välillä."

"Vanha Nuutti lienee pahoin sairaana," selitti muuan palvelijoista.

"Sepäs on tullut äkkiä, vai kuuliko joku siitä eilen puhuttavan?" kysyi ritari.

"Ei!" kukaan ei ollut siitä kuullut mitään. "Noutakaa hänet tänne!" käski linnanherra. Useampia asemiehiä oli lähtemäisillään käskyä täyttämään.

"Odottakaa!" huusi ritari.

Ainoakaan jalka ei liikahtanut.

"Mene sinä, Karhuinen, sinuun luotan parhaiten!"

Loisti kuin päivänpilkahdus vanhan miehen kasvoilla, kun hän nuorekkaalla reippaudella riensi ulos.

Ritari istui mietteihinsä vaipuneena; hänen katseensa synkistyi synkistymistään, ainoastaan se ilmeinen kärsimättömyys, jolla hän tuontuostakin vilkaisi oveen, osoitti hänen levottomuuttaan.

Vanha Karhuinen palasi ensiksi; hän oli silminnähtävästi kiihdyksissään.

"Ankara ritari", alkoi hän. "Ilman mutkia, Karhuinen!"

"Vanha Nuutti on — kuollut!"

"Kuollut?!"

"Kuollut!" kulki kaikuna kautta salin. "Hän on kuulenma voinut pahoin eilisiltana. Kunnianarvoisa isä Tobias oli antanut hänelle lääkettä, mutta tauti oli siitä vain yltynyt; aamulla varhain oli hän saanut vielä lääkettä, sen jälkeen oli hän hieman tyyntynyt — ennen kuolemaansa!"

"Kuka oli hänen luonansa?"

"Kunnianarvoisa isä oli määrännyt hiljaisuutta ja halunnut, että sairas jätettäisiin yksin."

"Eikö hän itsekään käynyt tämän luona?"

"Ei, hän ei sanonut voineensa luulla, että sairaus päättyisi niin."

"Mene, Karhuinen, katsomaan, onko vankikin saanut surmansa. Hakijan viipyminen näyttää kummalliselta."

Karhuinen oli lähtemäisillään, kun molemmat nuoret miehet astuivat sisään kalmankalpeina ja kantaen jotakin välissään.

Ritari hypähti pystyyn; välittämättä siitä, että he lankesivat hänen jalkoihinsa, riensi hän tempaamaan rievun luullun ruumiin kasvoilta, mutta hätkähti taaksepäin nähdessään oljista laitetun vartalon, johon oli kiinnitetty vahanaamio.

Erik herra tuijotti hämillään eteensä, kun taasen ympäriltä kuului suuttumuksen ja hämmästyksen huutoja.

"Ja te annatte pettää itsenne tuollaisilla pirun vehkeillä!" huudahti hän vihasta vaahdoten.

"Ankara herra, ainoastaan paholaisen juonet ovat sen saaneet aikaan!" vakuuttivat asemiehet.

"Karhuinen, sinä vastaat heistä, kunnes palaan, ja nyt joka mies ratsaille. Ken vangin löytää ja tuo takaisin, hän saa ottaa parhaat satulavaljaat, mitä on asekamarissa!"

Nyt syntyi tuiske; nuoret miehet riensivät kilvan tiehensä, ritarikin aikoi lähteä salista, kun Karhuinen asettui hänen tielleen.

"Minulla on terävä silmä ja hyvä vainu", sanoi hän. "Sallikaa minunkin lähteä ajoon?"

"Mutta vangit?"

"He auttavat minua!"

"Ja linna?"

"Minä vastaan vartioväestä!"

"Hengelläsi?"

"Itseni ja tyttäreni hengellä!"

"Tee sitten kuten tahdot!"

Asemiehet ja palvelijat riensivät talleihin; oli kysymyksessä, ken joutui ensiksi, ja kellä tahansa oli mahdollisuus voittaa suuri palkinto.

Tatarilaishevoset talutettiin esiin, ritari oli käskenyt sen, ja tänään ei kukaan tohtinut väittää vastaan, ei edes Gunilla rouvakaan, joka pelokkain sydämin näki herransa laskettavan eteenpäin lukuisan saattueen seuraamana. Mutta pian erkani ratsumiesparvi, yksitellen tai kaksitellen, eri teilleen etsimään haluttua saalista.

Molemmat vankia vartioineet asemiehet, Risto ja Kurt, seisoivat enää yksin pihalla. Heidän ulkonäkönsä ei ilmaissut ainoastaan nöyryytystä, vaan myös kummallista hervottomuutta.

Vanha linnanvartia piti heitä tarkoin silmällä, pudisti harmaata päätänsä ja mutisi kerran toisensa jälkeen: "Täällä on varmaan piru merrassa!"

Kauan tuumaili hän itsekseen ja lähetti sitten poikasen heitä kutsumaan. He saapuivat heti.

Vanha Karhuinen istui arkituvassa suuren tammipöydän ääressä.
Pöydällä oli vaahtoava oluthaarikka ja kolme pikaria.

"Tulkaa siemaisemaan naukku, nuoret ystäväni, ennenkuin lähdemme partioretkelle!" huusi vanhus ja viittasi heitä istumaan rinnalleen.

Nuoret miehet noudattivat käskyä, mutta kumpikaan ei voinut tyhjentää pikaria kuin puolilleen.

"Miksi olette nyt tuollaisia sippusuita?" huusi Karhuinen. "Onhan muuten tapanne katsoa pikarin pohjaan, ennenkuin jätätte sen käsistänne."

"En ole juomatuulella", vastasi Risto. "Kun on kärsinyt sellaisen ansaitsemattoman häväistyksen", lisäsi toveri.

"Tai kun kulkee kohmeloissaan!" lisäsi Karhuinen.

Molemmat nuorukaiset hypähtivät pystyyn. "Mitä tarkoitatte moisilla sanoilla?" kysäisivät he.

"Istukaa kauniisti paikoillanne ja puhukaamme tyynesti asiasta."

Risto noudatti kehoitusta, mutta Kurt seisoi kalpeana ja vavisten, huonon omantunnon ilmeisenä kuvana.

"Olitte aivan oikeassa sanoessanne, että hittolainen itse auttoi vangin yöllä pakosalle, mutta ei sen tarvinnut viedä häntä savutorvesta, kun mikään ei estänyt kulkemasta ovestakin."

"Me emme poistuneet huoneesta", vastasi Risto.

"Mutta särvitte olutta!"

"Kuinka voitte sanoa moista?"

"Millä voitte sen todistaa?"

"Kauluksessannekin on siitä merkkejä", virkkoi linnanvartia ankarasti viitaten Kurtiin. "Mutta jo teidän molempain riutunut ulkomuoto kielii tavallista kovemmasta humalasta. Teidän täytyy heti tunnustaa asia juurta jaksain, muuten saatte ylhäällä tornikamarissa odottaa ritarin palaamista. Minulla on hyvä halu nähdä, tuleeko paholainen vapauttamaan sieltä teitäkin."

"Älkää tehkö meitä onnettomiksi!" sammalsi Kurt.

"Minä väitän kaikessa tapauksessa, että se oli noituutta!" huudahti
Risto kiihkeästi.

"Mistä saitte olutta?"

"Me olimme sulkeneet vangin sisälle ja sytyttäneet tulen etumaiseen kamariin. Risto ehdotti, että kertoisimme seikkailuja ajan kuluksi…"

"Arvelin, että se pitäisi parhaiten meitä valveilla."

"Niin se tekeekin. No, sitten?"

"Kurtin piti juuri alkaa, kun kuului kolme lyöntiä ovelle."

"Siellähän on kaksi ovea?"

"Lyönnit kuuluivat eteläiseltä ovelta."

"Niinkö!"

"Me katsoimme toisiimme."

"Minä aavistin heti piruja."

"Sitten menimme yhdessä avaamaan…"

"Ja silloin löysimme lattialta…"

"Aivan oven luota…"

"Kaksi täyttä pikaria."

"Ja tyhjensitte ne?"

"Emme heti. Otimme ne mukaamme sisälle, ihmetellen, mistä ne mahtoivat tulla."

"Muistatkos", keskeytti Kurt, "kuinka minä sanoin, että se saattoi olla noituutta…"

"Kuitenkin tyhjensit pikarisi ensimäisenä."

"Ei ollut helppoa jättää kesken, kun oli kerran aloittanut."

"No, sitten…"

"Sitten ei nää mitään. Ainakaan minä en tiedä mitään muuta kuin että silmäni avatessani paloi vankilassa lamppu kuten ennenkin ja minä näin vangin makaavan paikoillaan. Se rauhoitti minut. Tunsin kummallista janoa ja kopeloin pikaria, olisiko siihen jäänyt mitään jälelle… Turha vaiva, se oli kadonnut! Silloin vasta oikein valveuduin ja herätin Riston."

"Kun emme luulleet mitään vaarallista tapahtuneen, sovimme, ettemme virka asiasta mitään."

"Mutta oikein luonnollisesti ei se sittenkään ole tapahtunut. Minä kestän kymmenenkin kippoa olutta, ja tämä ainoa valoi seitsemän leiviskän lyijyharkon päähäni."

Linnanvartia katseli ympärilleen kaikille puolin ja virkkoi sitten puoliääneen: "Olen ensimäinen myöntämään, että täällä lempo tekee temppujaan! Kysymys on vain, kuinka voimme sen pyydystää omilla verkoillaan?"

"Onko sellainen mahdollista?"

"Teille kuten minullekin on tärkeää kohottaa menetetty arvomme! Minä olen ollut liian myöntyväinen pahantapaista lasta kohtaan; te olette heittäytyneet kurjiin himoihinne, nyt on vika korjattava!"

"Millä tavoin?"

"Ennen kaikkea toimittamalla vanki takaisin."

"Onhan ajo käymässä parhaallaan."

"Luulen, etteivät he löydä mitään."

"Miksei?"

"He ovat kadottaneet jälet."

"Tiedättekö te ne?"

"Kenties!"

"Näyttäkää sitten ne minulle!… Annan kernaasti siitä henkeni", huudahti Risto, ja äsken vielä niin nolo katse loisti nyt elämää ja innostusta.

Vanha Karhuinen hymyili tyytyväisenä. "Olen varma", sanoi hän, "että vanki on vielä täällä linnassa."

"Uskaltaisiko hän?"

"Uskaliaampaa on lähteä pimeässä yössä eksyttävään metsään…"

"Olette oikeassa!"

"Otaksun sentähden, että hän odottaa päivää lähteäkseen täältä."

"Mutta silloin", keskeytti Kurt, "täytyy meidän heti…"

"Odotas vähän! Olen asettanut vahteja kaikille neljälle portille, he antavat merkin, kun on vähimmänkin syytä. Mutta on muitakin keinoja päästä tiehensä, sellaisia, joita rosvot ja sissit käyttävät. Ettekö muista, miten viime vuonna lappalaisjoukkue ryömi ulos kellarinluukusta ja piileksi koko yön ja makasi seuraavan päivän kumolleen kaadetun venheen alla."

"Ja ne pelastuivatkin, paitsi pienintä, joka jätettiin jälelle…"

"Jottei hänen paruntansa antaisi ilmi muitakin", lisäsi Kurt.

"Sanon teille sentähden, pitäkää silmänne ja korvanne auki; etsikää ja nuuskikaa kaikkialta. Meille on kysymys enemmästä kuin kallisarvoisista valjaista; meidän on voitettava kunniamme ja arvomme takaisin!"

"Niin, niin!" huudahtivat nuorukaiset kiihkeästi. "On etsittävä jokaisesta sopesta."

Määrättiin kuusi kotona olevaa poikasta avuksi ja että etsintään oli heti ryhdyttävä.

Kurt ja Risto ottivat kumpikin kolme poikasta; he jakautuivat kahteen ryhmään, joista toinen pysyttäytyi linnan ulkopuolella, toinen sisäpuolella.

Ukko Karhuinen palasi länsitorniin, jossa hänellä oli asuntonsa.
Kun hän otti avaimen vyöltään avatakseen oven, huokasi hän syvään.
"Tämä tulee olemaan vaikeinta kaikesta", kuiskasi hän itsekseen,
sulkiessaan oven sisäpuolelta.

Tavattoman miellyttävä lemu lehahti häntä vastaan, ja kun hän meni viereiseen huoneeseen, näki hän katetun pöydän, jolla oli paistettua lintua, lyypekkiläistä liikkiötä ja muita herkkupaloja.

Hän pysähtyi kummissaan, epätietoisena, kenelle tämä saattoi olla aiottu. Ketään ei näkynyt… "Elsa!" huusi hän kärsimättömästi.

Tämä näytti ainoastaan odottaneen kutsua heti saapuakseen.

"Isä!" vastasi hän nöyrästi.

Ukko ei voinut olla luomatta katsetta tyttäreensä, ja me käytämme tilaisuutta piirtääksemme hänen kuvansa.

Elsan äiti polveutui mustalaisista, ja tyttären ulkonäössä oli siitä merkkinä kellertävä hipiä, tummat, salamoivat silmät ja kiiltomusta tukka, joka pitkinä palmikkoina riippui pitkin selkää. Pikku vartalon taipuisat, pehmeät liikkeet muistuttivat kissan notkeutta; poskien eri värivivahdukset, silmien vaihtelevat ilmeet, milloin hymyilevä, milloin uhkaava piirre suun ympärillä, kaikki tämä teki Elsan ulkomuodon niin kiehtovaksi, että hänen läheisyydessään tuskin saattoi huomata muuta mitään.

Pikku noita — niin häntä yleisesti nimitettiin — tunsi tehonsa ja osasi sitä käyttää hyväkseen. Hänen vanhalla isällään ei ollut koskaan ollut muuta tahtoa kuin hänen tahtonsa, ja hän teki kaiken voitavansa saadakseen isänsä yhä noudattamaan tätä hyvää tapaansa. Ukon sielussa oli ensi kerran herännyt epäilystä tyttäreensä, ja tämä oli innokas pyyhkimään sen pois.

Sentähden seisoi tytär nyt nöyränä isänsä edessä, silmät maahan luotuina ja käsivarret ristissä rinnan ylitse.

"Kenelle tämä on laitettu?" kysyi linnanvartia, viitaten äveriääseen pöytään.

"Sinulle, isä!" vastasi tyttö.

"En tiedä mitään aihetta juhla-ateriaan!"

"Olit sulkenut minut sisälle, en voinut hankkia mitään ja istuin sentähden itkien ullakolla. Silloin tuli kyökkimestari, arvasi suruni syyn ja kantoi kaiken tämän minulle."

"Kiitän häntä siitä sittemmin, nyt voit kaiken viedä pois, minun ei ole nälkä."

"Ei nälkä!" huudahti tyttö todellisella kummastuksella. "Mitä on sitten tapahtunut?" lisäsi hän äkkiä kalveten.

Ukko Karhuinen ei kääntänyt tytöstä silmiään, hänen epäluulonsa olivat nyt kerran heränneet.

"Kuulit kai, että Risto ja Kurt saivat ritarilta tehtäväkseen vangin vartioimisen?"

"Se häväistys, joka tämä oli teille, lankeaa minun syykseni", nyyhkytti tyttö.

"Se pelasti henkeni!"

"Henkenne!" tyttö melkein kirkaisi ja tuijotti isäänsä pelästyksestä suunniltaan.

"Asemiehet saivat myrkytetyn juoman…"

"Myrkytetyn? Se ei ole mahdollista!"

"Miks ei?"

"Se olisi liian hirveää!"

"Vielä pahempi rangaistus odottaa pahantekijää."

"Millainen sitten?"

"Hänet piestään kuoliaaksi!"

Yhä vähemmäksi häipyi väri tytön poskilta. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta sanat näyttivät tarttuvan kurkkuun, ei sanaakaan tullut hänen huulilleen.

"Mikä sinua vaivaa, Elsa, epäiletkö ketään?"

"En!"

"Minä epäilen…"

"Sinä?"

"On eräitä merkkejä…"

"Mitä sitten?"

"Pikarit asetettiin eteläiselle ovelle, pahantekijän on siis täytynyt kulkea täältä kautta…"

"Niin, niin…"

"Olin siellä ylhäällä heti aamulla ja silloin löysin…"

"Mitä?"

"Tämän nauhan!"

Tyttö sieppasi sen. "Se on samanlainen kuin minunkin!" sanoi hän ihmeellisesti hymyillen.

"Ajattelinkin ensin: jos se on Elsan, surmaan hänet omin käsin, ennenkuin jätän hänet häpeään…"

"Tahdon mielelläni saada surmani sinun kädestäsi!"

"Ensin tunnustus!"

"Minulla ei ole mitään tunnustettavaa."

"Ei, se on totta; sillä ethän sinä ole rikollinen! Tiedätkö, että vanha Nuutti on myös tapettu myrkyllä?"

"Olen kuullut, että hän on kuollut yöllä…"

"Lääkkeeseen, jonka isä Tobias on hänelle antanut."

"Isä Tobias on pyhä mies!"

"Jos sinä tai minä sairastumme, kutsummeko hänet?"

"Koiviston Pirkitta muori on myös yrtintuntija."

"Tahdotko mieluummin, että kysymme hänen neuvoaan."

"Tahdon!"

"Sinähän luotat muuten suuresti isä Tobiakseen?"

"Hän on pyhä mies!"

"Tahdotko nähdä vanhan Nuutin, ennenkuin hänet haudataan?"

"En!" vastasi tyttö väristen.

"Entä molemmat nuorukaiset? Niin, heidät täytyy sinun nähdä; me valvomme yön yhdessä heidän luonaan."

"En minä! En minä!…"

"Se täytyy sinun tehdä, lapsi, vapautuaksesi epäluuloista."

"Luullaanko sitten, että minä olen vienyt heille juoman?"

"Luullaan!"

"Luuletteko tekin, isä?"

"Minä tiedän, että olet vienyt!"

"Miksi puhutte minulle sitten niin lempeästi? Eilisiltana, kun syntini olivat pienet, sadattelitte minua sateenaan, ja tänään, kun olen vetänyt päälleni kamalimman rikoksen, puhuttelette minua lempeydellä! Tahdotteko siten koota tulisia hiiliä pääni päälle? Oi isä, olkaa sääliväinen, surmatkaa minut!"

"Ensin tunnustus!"

"Minulla ei ole mitään tunnustettavaa!"

"Onko minun tehtävä se sinun puolestasi?"

"Voitteko sen?"

"Olet käynyt isä Tobiaan asioilla."

"Hän on pyhä mies!"

"Se ei estä, että hänestä näyttävät hyviltä kaikki keinot, jotka palvelevat hänen tarkoituksiaan."

"Hän tahtoo ainoastaan oikeaa ja totta."

"Ja sen saavuttaakseen lyö hän maahan kaiken, mikä on hänen tiellään."

"Hän on pyhä mies, isä!"

"Ja jos hän sanoo sinulle huomenna: Elsa, ota tämä pikari ja anna se isällesi iltajuomaksi!"

"Ei, sitä hän ei tee!" huudahti tyttö kauhulla.

"Miksi ei, Elsa, hänhän on pyhä mies?"

"Oi, armahtakaa, tappakaa minut!" huusi Elsa ja ojensi isälleen pöydältä ottamansa veitsen. "Minä en voi, en tahdo elää kauemmin!"

Ukko otti veitsen ja pani sen takaisin pöydälle, sitten hän veti tytön syliinsä ja antoi tämän itkeä kuiviin katkerat, toivottomat kyyneleensä.

"Eikö totta, tahtoisit mielelläsi tehdyn tekemättömäksi?" kysyi hän sitten.

"Oi tahtoisin!"

"Vaikkapa kenties suututtaisitkin isä Tobiaan?"

"Minä inhoan häntä!"

"Ja kuitenkin suostuit?"

"Hän antoi minulle synninpäästön kymmeneksi vuodeksi."

"Ja kuitenkin kadut nyt?"

"Oi niin! Tunnen katkerinta, hirveintä katumusta."

"Niinkö! Eikö synninpäästö auta?"

"Ei minua!"

"Jumala armossaan on lähettänyt sinulle apunsa!"

"Millä tavoin?"

"Nuoret miehet eivät ole heittäneet henkeään, ainoastaan olleet lähellä surmaansa!"

Kesti muutamia minuutteja ennenkuin Elsa voi oikein käsittää ilahuttavan ilmoituksen; hän tuijotti ihmeissään isään, mutta samalla kohosi puna hänen poskilleen ja loiste palasi silmiin.

"He eivät ole kuolleet!" huudahti hän rajattomasti iloissaan. "Sano, isä, sano, että he elävät!"

"Kyllä, pyhä neitsyt olkoon ylistetty; he elävät eivätkä edes tiedä, että petollisen juoman olet sinä antanut heille."

"Sinä yksin tiedät sen?"

"Niin, toistaiseksi…"

"Täytyykö jonkun muun saada siitä tieto?"

"Täytyy, ritarin!"

"Silloin tulee se Gunilla rouvan korviin ja hän kertoo sen kunnianarvoisalle isälle."

"Entä sitten?"

"Hän panee minut pois päiviltä!" Elsa kietoi kätensä isänsä kaulaan.
"Nyt tahdon elää niin mielelläni."

"Mutta jos vanki saadaan kiinni, niin hän tunnustaa, että sinulle hänen piti…"

"Jättää kirje. On sovittu siitä, että jos asia tulee ilmi, saan sanoa, että se oli aiottu isä Tobiaalle."

"Hän tulee sen jälkeen houkuttelemaan sinut uusiin vaaroihin, lapsi parka…"

"Ei, isä, nyt kärsimäni tuskan muisto on minua suojeleva. Hän on opettanut minua olemaan viekas kaikkia kohtaan, sinuakin… Miksi en voisi sitä olla myös häntä kohtaan? Olenhan nyt saanut synninpäästön kymmeneksi vuodeksi. Isä, älä ilmaise hirveää salaisuutta ritarille äläkä Gunilla rouvalle, ja minä vannon äitini muiston kautta, ettet koskaan tule saamaan syytä katua, mitä olet tehnyt hyväkseni!"

Ukko Karhuisen sydän oli lauhtunut aikoja sitten, hän oli juuri sanomaisillaan suostumuksen sanan, kun kuului torventoitotus linnan pohjoispuolelta.

"Vanki!" huudahti linnanvartia ja riensi ulos huoneesta ja portaita alas.

Elsan ensi tuuma oli seurata häntä. "Ei!" sanoi hän pysähtyen.
"Voisin ilmaista itseni!"

Ukko Karhuisen otaksuminen osoittautui paikkansa pitäväksi. Kurtilla oli onni keksiä vanki, tämän parhaallaan kömpiessä hiekkakuopasta, jossa oli lymyillyt. Vartiomerkki kutsui väkeä paikalle ja asemies sai apua enemmän kuin tarvitsikaan lannistaakseen vangin epätoivoisen vastarinnan. Mies vietiin takaisin entiseen vankilaansa ja Kurt ja Risto pantiin hänen vartioikseen.

Lähetettiin heti sananviejä etsimään ritaria ja ilmoittamaan hänelle asiasta. Muuan hänen miehistään oli ottanut kiinni ja toi mukanaan epäilyttävän henkilön, muutaman saksalaisen, joka ei voinut tehdä selkoa puolestaan.

Uusi kuulustelu pantiin toimeen heti ritarin palattua. Molemmat vangit kutsuttiin saapuville; lieneekö sen saanut aikaan pelästys, vilu tai kenties nälkä, mutta he tunnustivat heti tuoneensa Porvoosta kirjeitä, jotka heidän oli jätettävä Elsa neitsyelle.

"Kutsukaa tänne tyttärenne, Karhuinen!" käski ritari.

Elsa tuli, tyynenä ja hymyillen.

"Oletko luvannut ottaa vastaan joitakin kirjeitä?" kysyi Erik herra.

"Olen, ankara ritari, kunnianarvoisalle isälle!"

"Eilen olit levoton tekojesi tähden, tänään näytät tulleen toisiin ajatuksiin."

"Toisiin ensi kerran isäni tietämättä… sitten olen ajatellut, että kunnianarvoisa isä on Jumalan lähettiläs, ja täytyyhän enemmän kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."

"Puhumme siitä enemmän toiste", virkkoi ritari ankarasti ja kysyi sen jälkeen vangeilta, kenelle kirjeet oli jätetty.

Hieman epäröityään mainitsi saksalainen: "Isä Tobiaalle."

Oli vastoin ajan tapaa kutsua hengenmiestä maallisen tuomioistuimen eteen, ja ritari saattoi sentähden pitää kiinni ainoastaan vangeista. Nämä tunnustivat, että olivat tulleet veneellä Viipuriin ja piileksineet koko päivän ja vasta illalla hiipineet linnan luo. Vanhalta Nuutilta, joka tunsi heidän hankkeensa, oli Pietari saanut soihdun löytääkseen tien pihan poikki; hän ei luullut kenenkään sitä huomaavan. Onnettomuudeksi hänet keksittiin ja otettiin kiinni. Saksalainen sitä vastoin oli tavannut isä Tobiaan ja antanut kirjeet hänelle.

Kuinka Pietari oli onnistunut pääsemään vankeudesta ja kuka asemiehille oli vienyt unijuoman, siitä ei voitu saada mitään selkoa. Vangit mielellään pitivät sen yliluonnollisten voimien ansiona, ja kansanusko oli valmis sen hyväksymään, kun vietävät viestit olivat aiotut Herran palvelijalle. Herra Erik Turenpoika jätti asian silleen, mutta hänellä oli siitä omat tuumansa ja hän päätti pitää isä Tobiasta silmällä. Molemmat vangit pantiin jo samana päivänä veneeseen, joka oli heidät tuonut Viipuriin, ja vahdiksi pantiin rannalle sotamies, joka sai ankaran käskyn ampua, jos miehet vielä halusivat astua maihin.

Myöhemmin ritarin ja kunnianarvoisan isän keskusteltua keskenään luovutti jälkimäinen omin ehdoin kirjeet, jotka hän oli saanut Tanskasta ja jotka kaikki koskivat Sten Sturen äkillistä kuolemaa, sitä iloa, mitä tunnettiin kuningattaren palaamisen johdosta ja yleisiä lopullisen ja pysyvän rauhan toiveita.

Ritari antoi ne äänetönnä takaisin; etteivät nämä kirjeet tarvinneet salaisia kulettajia, ymmärsi hän aivan hyvin. Mukana oli seurannut toisia, vaarallisempia; ne hän oli pääsevä tuntemaan ainoastaan niiden vaikutuksista.

* * * * *

Tähän vuoden aikaan niin tavaton suojasää väistyi pian purevan pakkasen tieltä; tammikuun lopulla peitti kaikki vedet jälleen paksu jää ja teille ja poluille kasautuivat miehenkorkuiset lumikinokset.

Ja kuitenkin urri niiden läpi kerjäläisiä laumoittain, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia! Tuli äitejä, lapsi ehtyneillä rinnoillaan, ympärillään parvi puolialastomia, palelevia, nälkäisiä mukuloita.

He tulivat laumoittain, viisinkymmenin, jopa sadoinkin; uupuneina, puolikuoliaina he laahautuivat linnaan kerjäämään leipää edes suupalan.

Väliin, kun väen paljoutuminen oli ylen suuri, vastattiin heille aluksi: "Meillä ei ole enää mitään antaa!"

Silloin he huusivat: "Antakaa meidän jäädä tänne ja kuolla; annattehan meille ainakin haudan."

Tämän hädän nähdessään käski Erik Turenpoika, ettei kukaan saanut mennä ilman apua, ja hän valvoi itse, että hänen käskynsä täytettiin. Kun hän linnanikkunasta huomasi jonkun saapuvan lauman, meni hän usein itse vastaan ja näytti heille tietä suuriin vajoihin, joissa ruokaa alituiseen jaettiin ja joihin laitettiin makuupaikkoja.

Usein jäi hän seisomaan antaen kurjan joukon mennä ohitseen. Minkä surkean, hirveän kuvan muodostivatkaan nämä pienet, kokoonkuivuneet olennot, joiden ruskeaa nahkaa näytti pitävän koossa ainoastaan heikko, hauras luuranko; heidän ennen aikojaan vanhettuneissa kasvoissaan puhuivat ainoastaan luonnottoman suuret, ulkonevat silmät palavalla ilmeellään eläimen ravinnonhalusta; ohuin, ahnain sormin he tarttuivat siihen, ja kuinka hotaisten he sen ahmaisivatkaan ja kuinka himokkaasti ojentuivat laihat kädet tavoittamaan lisää!

Vanhemmat olivat jo vajonneet tylsään välinpitämättömyyteen, mikä ei odota enää mitään elämältä… heille oli tuttua nälkä ja vilu, hätä ja kurjuus, he tiesivät, että kuolema oli heidän ainoa pelastuksensa, ja he odottivat sitä pelkäämättä.

Tuli muuankin nuori nainen, kaksi lasta rinnallaan; molemmat kirkuivat ja valittivat, sillä ravintolähteet olivat kuivuneet. Äidin ulkonäkö todisti mykkää epätoivoa, hän pysähtyi hetkiseksi ja katseli korkeaa lumikinosta. Ajatteliko hän kaivaa siihen haudan lapsilleen ja sitten painautua itse niiden viereen ja kuolla? Hän antoi kulkurin toisensa jälkeen kulkea ohitseen ja seisoi yhä paikoillaan, hyssytellen pienokaisiaan. Mitä elämällä olikaan tarjottavaa niille tai hänelle? Kiusaus oli kenties tulemaisillaan hänelle voittamattomaksi. "Tuolla sisällä on teille ruokaa ja lämmintä!" sanoi ritari viitaten valaistuun vajaan.

Nainen katsoi pelästyneenä linnanherraan. Oliko tämä lukenut hänen ajatuksensa? Aivan kuin häveten, että ne olivat päässeet hänen mieleensä, taivutti hän päänsä ja meni muiden jälkeen.

Jonon jälkipäässä tulivat raajarikot, joista monella oli ainoastaan toinen jalka tai käsi. Muuatta vanhaa sotamiestä, joka oli menettänyt molemmat jalkansa ja toisen kätensä, veti kelkassa toinen, joka oli menettänyt ainoastaan käsivarren. Eräs toinen rampa lykkeli kelkkaansa eteenpäin airontyngällä; hänellä olivat tallella molemmat käsivarret, mutta se kasakansapeli, joka oli runnellut hänen molemmat jalkansa, ei ollut armollisesti tehnyt loppua hänen elämästään.

Molemmat ajoneuvot pysähtyivät, ja ritaria tervehdittiin sotilaalliseen tapaan. Hän teki heille muutamia kysymyksiä, joihin vastattiin valittamatta ja nurisematta; he eivät syyttäneet ketään kurjuudestaan, vaan pyysivät ainoastaan leipäpalaa.

Mutta kun kaikki olivat ehtineet sisälle, meni ritari perästä; hän käski kantaa olkia niille, jotka tahtoivat jäädä yöksi. Seuraavana aamuna ennen lähtöään saisivat he vielä uuden aterian.

Silloin riemuitsi kerjäläisjoukko: "Ruokaa, ruokaa!" Mitään muuta he eivät toivoneet.

Mutta huoneeseensa saavuttuaan ritari alkoi levotonna kävellä edestakaisin.

"Jospa nämä olisivat ainoat!" tuumi hän itsekseen. "Mutta monet tuhannet kärsivät samoin kuin hekin. Minä ruokin heidät tänään, mutta huomenna he saavat nähdä nälkää, ja seuraavana päivänä nälkä ja pakkanen hautaa heidät nietokseen… Mitä on armeliaisuuteni silloin hyödyttänyt? Ainoastaan jatkanut heidän kurjuuttaan." Elämä, olemassaolo näytti hänestä yhä synkemmältä ja käsittämättömältä… ja hänen sielunsa täytti huoli ja tuhannet kysymykset, joista hän ei kyennyt vastaamaan ainoaankaan. Hänestä tuntui, kuin kaikkeus olisi suunnaton kaaos, jossa kaikkea heiteltiin mullinmallin, jossa sattuma hallitsi ja ylhäisyys ja alhaisuus riippui ainoastaan mitättömistä mielijohteista.

Hän tiesi olevansa kykenemätön auttamaan maassa vallitsevaa hätää ja puutetta. Kuolevain valitus ja vaikerrus kasvoi kasvamistaan, se kohosi pilvien korkuiseksi vuoreksi, joka ulottui taivaan porteille, mutta alhaisista ylhäisiin viittasivat kaikki häneen ja sanoivat: "Hänet asetettiin meidän hoitajaksemme ja suojelijaksemme, ja katsokaas tuhansia isiemme, äitiemme ja lapsiemme ruumiita! Katsokaa tallattuja, poltettuja sarkojamme ja tyhjiä aittojamme, ryöstettyjä kirkkojamme ja meitä, maan poikia ja tyttäriä, hajallaan harhailemassa kuin metsään eksyneet lampaat! Kuka on meidät kutsuva kokoon ja antava meille taas lain ja oikeuden? Hän, hän ei sitä voi…"