Sven Hankatuuli

language: Finnish

SVEN HANKATUULI

Kirj.

Bernt Lie

Suomentanut

Eino Voionmaa

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SVEN HANKATUULI

Luokan keskipaikoilla istui Sven Hankatuuli. Kun arvostelukirjan numerojen keskiarvo laskettiin kuukausittain ja järjestysnumero määrättiin sen mukaan, siirtyi Sven ehkä yhtä paikkaa ylemmäs tai alemmas — mutta pysyi keskimailla.

Hän oli tullut koulun kolmannelle luokalle, eikä hänessä ollut muuta erikoista kuin että hän puhui toista murretta kuin muut tämän kaupungin asukkaat; hän tuli näet eräästä etelänpuolen kaupungista, jonka puheenparressa oli sorahtava r. Hänellä oli myös tapana istuessaan ja kuunnellessaan panna päänsä kallelleen ja katsoa puhujaa vain oikealla silmällään, vasemmalla hän tähtäsi omaa nenäänsä.

— Ainako sinä luovit näin hankatuulta, Sven-herra? kysyi opettaja
Svenningsen kerran häntä matkien. Ja siitä hetkestä oli hänen nimensä
Sven Hankatuuli.

Muuten hän oli aivan tavallinen poika luokan keskipaikoilta. Häneen ei kiinnitetty enempää huomiota kuin ylimalkaan keskipenkkien poikiin. He olivat tasaisia keskiväylän kulkijoita alapuolellaan viitosen pojat ja ultimus, yläpuolellaan priimuksen arvosta kilpailevat loisto-oppilaat. Oikeastaan vain opettajat eivät voineet sietää Sven Hankatuulta. Pojassa oli jotain epäselvää, ja unelias laiskuri hän ainakin oli. Hänen lahjakkuutensa oireet viittasivat paljon yli luokan keskitason; jos ei ollut kysymys varsinaisesta läksystä, vaan käsityskyvystä, näkyi kyllä, että se toimi nopeasti ja hyvin. Mutta läksyt hän osasi vain puolittain — ja niukuin naukuin senkin.

— Niin, sinä otat asiat noin kipparin kannalta, Sven-poika, sanoi Svenningsen. — Se voi ehkä olla hyvä perämieskoulussa, mutta täällä se ei kävele, ystäväni!

Ja niin sai Sven Hankatuuli todistukseensa tavanomaisen kuutosen, johon antamishetkellä liittyi useimmiten harmillisena lisähuomautuksena:

— Oikeastaan sinun pitäisi saada pelkkä viitonen, sillä sinun hommasi täällä ei kelpaa mihinkään!

Eniten harmitti opettajia, että Sven Hankatuuli ei koskaan tahtonut myöntää osaamattomuuttaan.

Ellei muuta keinoa ollut, esitti hän loppumattoman määrän puolusteluja, jotka hän marssitti esiin kuin sotapäällikkö rykmenttinsä, toisen toisensa jälkeen viimeiseen reserviin saakka. Milloin hän oli vahingossa tullut merkinneeksi läksyn väärin, milloin oli juuri se lehti pudonnut hänen kirjastaan, milloin hänellä oli vanhempi painos, jossa sanottiin toisella tavalla, milloin hänen sisarensa oli unohtanut heidän yhteisen kirjansa omaan kouluunsa jne.

— Menisit pitkälle, poikaseni, jos käyttäisit päätäsi yhtä paljon läksyjen lukuun kuin puolustelujen keksimiseen, sanoi yliopettaja Bugge.

Muuten hän koetti monin tavoin saada aikaan vaikutelman, että hän oikeastaan osasi erinomaisesti oli vain kiusallinen sattuma, että hän oli unohtanut juuri tämän! Niin, ei missään tapauksessa sopinut ajatella, ettei hän olisi lukenut, vaikka ainoa, selvä ja alituinen totuus oli, ettei hän kotona kurkistanutkaan kirjaan! Enimmäkseen hän suoriutui arvaamalla, ja siinä hän oli kerrassaan mestari.

Jos Sven Hankatuuli tunnin aikana huomasi kuulustelun vaaran uhkaavan — opettaja saattoi kuulustella nimiluettelon mukaan tai kysellä niiltä, jotka pitemmän aikaa olivat saaneet olla rauhassa — hän ryhtyi salaiseen mutta innokkaaseen toimintaan. Hän kasasi pulpetilleen kirjoja rakentaen niistä suojamuurin katederista tulevia katseita vastaan; sen takana hän kurkisti läksykirjaan pitäen koko ajan silmällä katederia ja laski millä kohtaa edellinen kuulusteltava todennäköisesti sai lopettaa. Jos sattui niin onnettomasti, että opettaja alkoi kävellä edestakaisin lattialla tai pulpettirivien välissä, jolloin suojamuuri kävi hyödyttömäksi, hän sujautti sopivalla hetkellä kirjan liivinsä alle ja nousi hetken kuluttua:

— Saanko mennä hiukan pihalle?

No, sitä pyyntöä oli paha kieltää, mutta jos se kuitenkin tapahtui, istui Sven Hankatuuli hetken levottomana ja uudisti pyyntönsä vakaalla, uskottavalla äänellä.

Siten sai ainakin viisi tai seitsemän minuuttia rauhallisesti lukea ulkona…

Tällä tavoin hänen onnistui tietenkin vain harvoin päästä pitkällekään läksyssä, ja kun häntä sitten kuulusteltiin, saattoi varastettu tieto äkkiä loppua. Varovaisesti hän lausui silloin sanan tai kaksi aloittaen lausetta, joka tuntui todennäköisimmältä. Samalla hän onki hyväksyvää nyökkäystä tai avustavaa sanaa katederilta todetakseen, oliko suunta oikea ja saattoiko sen varassa edetä kauemmaksi.

Se luonnisti usein. Oli paljon sellaista, minkä herkkä korva saattoi uumoilla todennäköiseksi, jos vain sai alun. Jo tapa, jolla kysymys tehtiin, osoitti usein kuin paju kaivonpaikan katsojalle, oliko jokin teonsana taivutukseltaan säännöllinen vai säännötön, tai oliko annettava kieltävä tai myöntävä vastaus. Mutta saattoihan niinkin sattua, että kaikki meni päin seiniä. Hän oli hetkeksi saanut opettajan nyökkäämään ja hyväntahtoisesti avustamaan alkua — aivan niin — oikein, Sven — preesens parti — partisipi niin. Sellaisesta suorastaan pähkähullusti arvatusta sanasta aukeni äkkiä tietämättömyyden kuilu Sven Hankatuulen alla, ja silloin suuttumus puhkesi häntä vastaan tavallista suurempana ja kiivaampana.

— Sinähän yrität täällä päästä eteenpäin arvailemalla, poika! Kyllä minä sinut opetan! Jos sinä, senkin vietävä, luulet voivasi vetää minua nenästä, niin petyt pahasti!

Ja niin tuli selkäsauna ja nelonen ja muistutus arvostelukirjaan ja jos jotakin tuolle ennenkuulumattomalle lurjukselle, joka luuli, että läksystä suoriutuu arvaamalla! Ja kuitenkin luimi asianomainen paikalleen tämän vastoinkäymisen jälkeen kasvoillaan omituinen salaperäinen ilme, joka todisti, että tämä ennenkuulumaton luonnottomuus luonnisti kuitenkin joskus — eikä niinkään harvoin!

Mutta ylimalkaan eivät opettajat pitäneet suurta lukua Sven Hankatuulesta; kun hän oli kuutosensa saanut, eivät he hänestä sen enempää piitanneet. Eikä Sven Hankatuulikaan puolestaan pitänyt suurta lukua opettajista, niin pian kuin "vuoro" oli ohi, eikä hänen tarvinnut pulpetissaan pelätä mitään. Lopun tuntia hän istui hiljakseen antamatta aihetta kuiskutteluun ja muuhun "opetuksen häiritsemiseen", kuten muistutuksiin merkittiin. Enimmäkseen hän istui piirustaen ja kirjoittaen jotain paperilapuille. Joskus saattoi kuulua äreä huomautus:

— Istutko sinä tarkkaamatta poika! Pane pois ne kojeesi!

Ja Sven Hankatuuli pani lappunsa pois. Kerran pysähtyi yliopettaja
Bugge hänen taakseen ja kurkisti hänen selkänsä yli.

— Mitä sinä puuhailet, poika? Näytähän tänne mitä sinä kirjoitat?

Sven Hankatuuli hypähti ylös kuin käärmeen puremana, mutta yliopettajan vaatiessa lappua hän salamannopeasti pisti sen suuhunsa ja pureskeli palloksi.

Kun Sven toisen kerran oli järjestäjänä ja antoi saksan lukukirjansa opettaja Svenningsenille, veti tämä äkkiä esiin erään paperin kirjan välistä.

— Kas, mitäs täältä löytyy? Julkaisematon runo, herra Svenin sepittämä, nähdäkseni!

Sven Hankatuuli sävähti tulipunaiseksi ja nousi. Mutta Svenningsen piti paperia korkealla, asetti sen eteensä katederille ja sanoi:

— Kuunnellaanpa millainen se on, hyvät herrat!

— Ei, ei, huusi Sven, joka oli hypähtänyt melkein katederille saakka, ja ojensi kättään paperia kohti.

— Antakaa se tänne!

— Antakaa se tänne! Mikä äänensävy! Mene paikallesi! — Ja opettaja lausui juhlallisella äänellä:

VOITON HETKI

Jo nurkua kuuluvi miehien, he tyrtynehet ovat vaivaan; Kolumbus vain kulkevi eellehen ja tarkkaa ääriä taivaan.

    Ja huolestuneena hän huoahtaa:
    "Vain hautako täällä se aukee?
    Meren äärettömyys eikö äärtä saa?
    Eikö missään jo nouse rantamaa,
    ja vaahdoksko aatteeni raukee?"

    Selän takana huuto: "Kolumbus, hei!
    Tää on määrätön, mieletön matka!
    Jos pyörrä et pois, sinut surma vei,
    me sua seurata enää ei!
    Älä hullua hommaa jatka!"

    Melu, huuto ja kirkuna suurentuu.
    Pian laivall' on vuotava verta
    tai on masto päällikön hirsipuu!
    Mut kuurona korva ja mykkänä suu
    Kolumbus vain tarkkaa merta.

    Ja silloin hän äkkiä hymyää.
    Kädenviittaus vimman vaimentaa,
    väsy, uhma ja uhka unhoon jää:
    näköpiirissä viiruna matkan pää,
    uus maailma haimentaa!

— Kas vain, kokonainen eepos! sanoi Svenningsen. Kaikki pojat katsoivat Sven Hankatuuleen, useimmat pilkallisesti tirskuen. Tämä istui pää käsivarsien välissä, ihan pulpettiin puristuneena.

— Suurenmoinen runo! sanoi opettaja.

— Oli siinä parissa kohtaa sentään mittavirheitä, myhähti ensimmäisestä penkistä Simon Selmer, luokan priimus.

— Tämä pitää huolellisesti säilyttää, sanoi Svenningsen korskealla tavallaan taittaen paperin kokoon. Hän pisti sen povitaskuunsa.

Silloin Sven Hankatuuli nousi ja syöksähti esiin.

— Antakaa minulle se! Se on minun!

— Se oli sinun! Nyt se on minun, herra runoilija!

— Minä tahdon sen takaisin, huusi Sven Hankatuuli itku kurkussa.

Opettaja Svenningsen katsoi hämmästyneenä ja ankarana Sveniä; hän ei ollut koskaan nähnyt tätä hiljaista poikaa kiihtyneenä.

— Tahdot? Kuinka uskallat. Sinun tahtosi on ja pysyy toistaiseksi minun taskussani, Sven-herra. Jos sinä istut tunnilla tällaisissa asiaankuulumattomissa puuhissa — minähän näen, että runo on kirjoitettu koulun musteella — niin se otetaan sinulta pois, yksinkertaisesti takavarikoidaan.

Silloin tapahtui jotain kuulumatonta. Sven Hankatuuli seisoi ensimmäisten pulpettien tasalla, Simon Selmerin ja Anton Bechin välissä. Kun opettaja viimeisiä sanoja sanoessaan nyökkäsi lempeästi ja taputti povitaskuansa, löi Sven Hankatuuli nyrkkinsä Anton Bechin pulpettiin, niin että paukahti, ja huusi itkua väräjävällä äänellä:

— Se on hävytöntä!

Opettaja hypähti alas katederilta.

— Mitä sinä sanoit? Mitä sinä sanoit, poika? Hän tarttui Sveniä korvasta.

— Hävytöntä, hävytöntä! kirkui Sven Hankatuuli aivan suunniltaan.

Silloin mätkähti korvapuusti, ja toinen ja kolmas, ja joka kerralla huusi opettaja:

— Mitä sinä sanoit? Mitä sinä sanoit?

Ja Sven Hankatuuli toisti yhä kimakammin:

— Hävytöntä, hävytöntä!

Korvapuusteja mätkyi ja mätkyi, opettaja oli tulipunainen vihasta ja Sven Hankatuuli huusi. Koko luokka istui kuin kivettyneenä. Vihdoin lopetti opettaja, työnsi oppilaan luotaan ja katsoi häneen kiihtyneenä:

— Nyt kai olet saanut tarpeeksesi, senkin lurjus!

Sven Hankatuuli seisoi kalmankalpeana, töhryisenä, silmät tympeinä tuijottaen, ja huusi — kuin hätähuudon:

— Hävytöntä!

Opettaja Svenningsen syöksähti uudelleen poikaa kohti. Silloin nousi paikaltaan Anton Bech, joka oli luokan väkevin poika, pitkä ja roteva. Hän astui aivan tyynenä opettajan eteen ja lausui:

— Se oli hävytöntä! 16

Svenningsen astahti askelen taapäin ja mykistyi. Anton Bech katsoi häntä tyynesti silmiin. Hänen takanaan nyyhki Sven Hankatuuli. Muuten luokassa vallitsi haudanhiljaisuus.

Opettaja kääntyi ja käveli hetken edestakaisin lattialla. Sanaakaan sanomatta palasi hän sitten katederille ja alkoi kuulustella Simon Selmeriltä kielioppia. Anton Bech istuutui ja Sven Hankatuuli meni paikalleen.

Tunti kului kuolonhiljaisuudessa, kuului vain läksyn kuulustelun tasainen, hillitty meno. Kellon soitua lähti opettaja Svenningsen puhumatta mitään, unohtipa antaa läksynkin seuraavaksi kerraksi.

Välitunnilla pysytteli Sven Hankatuuli erillään toisista. Hän oli punainen ja kummallinen.

Hän oleskeli tavallisestikin itseksensä. Vaikka hän oli ollut koulussa lähes kaksi vuotta, näytti siltä kuin kukaan ei olisi vielä häntä tuntenut. Koulun ulkopuolella hän ei juuri koskaan ollut yhdessä luokkatoveriensa kanssa.

Hän pysytteli enimmäkseen kotona suuressa, vanhassa talossa, jossa he asuivat. Joku väitti, että hän leikki tyttöjen kanssa — hänellä oli pari sisarta; oli myös tavalla tai toisella saatu tietää, että hänellä oli kotona monenmoisia omia kojeitaan, joiden kimpussa hän puuhaili. Mutta kukaan ei oikeastaan hänestä välittänyt tai ollut utelias tietämään, mitä hän itseksensä askarteli! Eikä paljon puuttunut, ettei hän joskus ollut vähän ollakseen ja tietävinään kaikenlaista koulutietojen yläpuolella olevaa. Hän ei kerännyt postimerkkejä, sillä hän piti itseään liian hyvänä ja kypsyneenä semmoiseen.

Niinpä oleili hän nytkin yksikseen koulunaidan luona, ja toiset pojat seisoivat rykelmänä voimistelusalin oven edustalla jutellen hänestä ja vilkuillen tuon tuostakin häneen.

— Ajatelkaa, että hän uskalsi, sanoivat useimmat.

— Vai runoja se hullu kirjoittaakin!

— Mutta pojat, sentään Svenningsenille ihan vasten naamaa!

— Säädytöntä! Vain mahtailua koko runo, vaikka se hänen mielestään muka oli niin sanomattoman suurenmoinen, selitti Simon Selmer.

— Oli se ainakin parempi, kuin mitä olen nähnyt sinun kirjoittavan, vastasi Anton Bech, joka jo hetken oli katsellut aidan luona seisoskelevaa Sven Hankatuulta.

— Mitä sinullakin oli siihen sekaantumista, Anton? Miehekästä mukamas! letkautti Simon Selmer.

— Jaa, sen voin kyllä sanoa, miksi minä sekaannuin. Se johtui siitä, että sinä olit sekaantunut siihen ensin — liehittelemällä Svenningseniä. Se oli ilkeää ja halpamaista, sillä Svenningsenin ainainen iva on niin inhottavaa, ettei meidän koskaan pitäisi sietää sitä.

— Sekaannuinko minä…?

— Etkö muka sanonut jotain mittavirheistä? Mukamas!

Anton Bech pisti kädet housuntaskuihin ja käveli aidan luo. Hänen tullessaan nurkkaukseen kääntyi Sven Hankatuuli puoliksi syrjin ja raaputteli aitaa.

— Olisit vain antanut hänen lyödä, hän sanoi aitaan nojaten, — nyt saat siitä sinäkin — ja minun vuokseni. Mitä järkeä semmoisessa on?

— Järkeäkö? Luuletko, että sallin Svenningsenin häväistä luokan kunniaa! Onko hänen lupa sekaantua lappuihin, joita hän löytää kirjan välistä ja jotka eivät hänelle kuulu!

— Niin, mutta…

— Näetkös, se oli helkkarin uljasta. Olit sentään uskalias poika,
Hankatuuli!

— Noo —.

— Nyt on kyllä rehtorin vuoro, sillä Svenningsen tietenkin valittaa heti.

— Nii-in.

— Mutta minä puolestani sanon rehtorille suoraan, että Svenningsen on katala. Tehköön rehtori sitten mitä tahtoo.

— Luuletko, että siinä käy — huonostikin?

— No, sitä ei voi tietää. Viime vuonna erotettiin koulusta Anders Holm.
Hän oli sanonut "mokomakin" yliopettaja Buggelle.

— Erotettiin koulusta!

— Niin, ilman muuta. Mutta olihan se toista. Eihän ukko Bugge ole mikään roisto kuten Svenningsen.

Kello soi ja välitunti päättyi.

Luokassa syntyi hiljaisuus tavallista nopeammin. Oli rehtorin historian tunti.

Kesti kauan ennen kuin rehtori tuli. Kaikki ymmärsivät, että
Svenningsen oli kantelemassa.

Vihdoin hän saapui ja pojat sävähtivät. Rehtori Holst oli tumma, aina sangen vakava mies. Hän astui katederiin, sai ilmoituksen läksystä Sven Hankatuulelta, joka oli järjestäjä, ja asettui tapansa mukaan seisomaan jalat hiukan hajallaan ja kädet selän takana Lakin liepeiden alla.

Heilutellen itseään hiukan edestakaisin hän katseli levollisesti tutkien luokkaa. Korkean, kaarevan otsan alta näkyivät tummat, syvällä olevat silmät. Kului pari minuuttia.

— No, Sven! sanoi hän äkkiä. Puna pelmahti Sven Hankatuulen poskille, ja hän nousi levottoman jännittyneenä.

— Mistä tapahtumasta lasketaan alkavan sen jakson maailmanhistoriassa, jota sanomme "uudeksi ajaksi"?

— Tuo — tuota — Amerikan löytämisestä.

— Minä vuonna?

— 1492.

— Kuka löysi?

— Kristoffer — Kolumbus! vastasi Sven Hankatuuli.

"Kristoffer" ääntyi reippaasti — Sven iloitsi kuulustelusta —, mutta sitten hän äkkiä punastui ja sai vain kuiskaamalla sanotuksi "Kolumbus".

Luokasta kuului hillittyä tirskunaa — hyvin hillittyä, sillä rehtorin ilme ei näyttänyt sallivan vähintäkään leikkisyyttä. Ankarana hän seisoi korokkeella itseään hiljaa heilutellen. Mutta tämänpäiväinen läksy käsitteli pohjois- ja etelävaltioiden sotaa 1864, joten alkaminen Kolumbuksesta ja juuri Sven Hankatuulesta toi ankarasta ilmeestä huolimatta keventävän tunnun. Se osoitti, ettei rehtori ollut ottanut Svenningsenin kantelua kamalan juhlallisesti.

— Mitä kansaa?

— Espanjalainen.

— Joutavia!

— Ei — genovalainen.

— Mutta espanjalaiset?

— Varustivat hänet.

— Kerro lyhyesti Amerikan historian pääkohdat sen löytämisestä vuoteen 1860.

Sven Hankatuulen silmät loistivat, sillä nyt hän oli omalla alallaan.

Historia ja maantieto olivat ne aineet, joista Sven Hankatuuli todella tiesi jotain. Eipä silti, että hän näissäkään aineissa olisi lukenut läksyjänsä paremmin kuin muissa, mutta jollakin käsittämättömällä tavalla oli hänelle tällä alalla kertynyt varma tietomäärä, jota hän ei koskaan menettänyt, joka hänellä oli aina selvillä ja koska tahansa käytettävissä.

Hänen tarvitsi vain sulkea silmänsä ja antaa katseensa kääntyä sisäänpäin. Hän näki selvästi edessään koko maapallon kartan, meret, maat, kaupungit, joet ja vuoret, ihmisrodut, neliöpeninkulmat, asukasluvut, viennin ja tuonnin, ilmanalan ja kaiken muun. Ja historia — kartan kaikissa maissa liukui eläviä kuvasarjoja hänen ohitseen. Hän näki ilmielävästi, miten valtakuntien rajat laajenivat ja supistuivat aikojen vaihtelussa. Hän kuuli roomalaisten legioonain kumean, täsmällisen töminän Välimerenmaissa; näki Hannibalin norsujen vaivalloisesti kulkevan Alppien yli, pölypilvien nousevan idästä samoavien hunnien ja germaanien ympärillä; synkkinä tonttuina seisoivat keskiajan linnat metsissä ja vuorilla kautta Saksan ja Ranskan; hän kuuli kirkonkellojen kaukaisen kajahtelun, munkkien laulun hillityt sävelet luostarin porttien takaa ja torvientörähdykset, keihäiden katkeamiset ja iskut kilpiin ritari turnauksissa. Pohjolasta tuli laivoja Pohjanmerta pitkin vaahto korkeissa lohikäärmekeuloissa kuohuen, laivoilla keltatukkaisia viikinkejä sinimekkoineen ja hopeavöineen merelle pälyten, etelän seikkailuja ja rikkauksia etsien.

Sitten tuonnempana lankesi uusi loisto maailman ylle, sameat sumut hälvenivät, ja kaukaisessa valossa nousi uusi maailma merestä. Kotona Euroopassa kuului Lutherin selkeä sana Wormsissa keisarille ja paaville vasten kasvoja, pohjoisesta tuli "lumikuningas" Kustaa Aadolf ruotsalaisten ja suomalaisten kanssa selventämään sameutunutta Saksaa…

Sitten muuttuivat kuvat moninaisemmiksi ja kirjavammiksi, vilahtelivat idässä ja lännessä, pohjoisessa ja etelässä, oli kuin kaikki maat olisivat kilvan tehneet historian kirjavaksi ja sekavaksi. Espanjassa hallitsi Filip II äänettömänä ja synkkänä pappeineen ja munkkeineen, piti kidutuskuulusteluja kellareissa ja käryäviä auto da feita kaduilla ja toreilla; mutta Vilhelm Oranialainen ja ahkerat alankomaalaiset tekivät hänelle tenän, taistelivat, näkivät nälkää, kärsivät ja kestivät, puhkaisivat patonsa, jotta meri tulvi yli heidän kukkatarhojensa ja hedelmällisten niittyjensä pyyhkäisten pois Alban ja hänen mustat espanjalaisensa —. Englannissa istui kuningatar Elisabet punatukkaisena pitsikaulus harteillaan ja teloitutti Maria Stuartin, mutta rakennutti myös mahtavan laivaston lähettäen ylväät englantilaiset ympäri maailmaa etsimään uusia maita ja uusia teitä; sitten tulivat Jaakko I ja Kaarle I ja synkkä Cromwell… Mutta sitten oli kuin muut olisivat olleet pitkän aikaa vaiti ja katselleet Ranskaa! Siellä istui Ludvig XIV valtaistuimellaan Versailles'issa kiharaperuukki päässä ja korkeakorkoiset tohvelit jalassa. Hänen ympärillään oli komeutta, loistoa ja valtaa, jota muut vain nöyrästi kumarsivat ja tottelivat. Koko Ranska oli kuin kirkkaasti valaistu juhlasali, jossa silkkisukkaiset hoviherrat terävä miekka vyöllä ja korkeaperuukkiset naiset kalanluilla pönkitetyissä hameissaan liikkuivat sirona sikermänä kuninkaan ympärillä. Eikä maailmassa muuta katsomista ollutkaan. Kuninkaat ja keisarit unohtivat itsensä niin, ettei heidän omissa maissaan syntynyt juuri mitään historiaa. Kunnes he äkkiä heräsivät ankaraan pamaukseen ja ääneen, joka saksan kielellä kajahti koko Euroopassa. Preussin Fredrik Suuri oli laukaissut pyssynsä ja komentanut jättiläissotilaansa yhtaikaa Itävaltaa, Venäjää ja Ranskaa vastaan. Kuninkaat ja keisarit kaikissa maissa saivat ruveta katsomaan kotinurkkiaan ja miettimään muutakin kuin Ranskan hovitansseja. Ja he havaitsivat, että sata vuotta oli kulunut ja että he olivat suorastaan ajastaan jäljessä. Pian he myös näkivät, että koko Versailles’in komeus, joka niin oli heidät lumonnut, oli sadan vuoden kuluessa Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n mukana mädäntynyt. Vallankumous tuli vyöryen Pariisin syrjäkaduilta verisenä hyökyaaltona, joka kasvoi ja pyyhkäisi nurin koko maskeraadin. Peruukit putosivat ja niiden jälkeen päät hoviherroilta ja -naisilta, ja vihdoin kuninkaalta ja kuningattarelta, Ludvig XVI:lta ja Marie Antoinettelta.

Se oli verta tihkuvaa aikaa. Roskaväki ulvoi, Danton, Marat, Robespierre hihkuivat ylinnä ja giljotiini teki työtään kitisten taukoamatta ja leikaten päitä irti kauloista kuin leipäveitsi aamulla, kun äiti leikkaa viipaleen kullekin.

Taaskaan ei maailmassa ollut muuta kuin Ranska. Kuninkaat ja keisarit kokoontuivat kauhistuneina ja lähtivät pysäyttämään giljotiinia, ajamaan roskaväkeä hajalle ja vaientamaan Dantonia, Marata ja Robespierreä. Mutta silloin soitettiin sotakelloja Ranskassa. Tuhannet ja taas tuhannet riensivät riveihin, paljasjalkaisina ja ryysyisinä, tadikot ja viikatteet aseina ja edelleen vallankumousmiehet, jotka huusivat sytyttäviä sanoja, — kaikki vyöryi rajaa kohti kuin kulo ja sihisevä liekki, ja kuninkaat ja keisarit vetäytyivät takaisin kauhistuneina… Mutta tulenlieska kääntyi rajalta kotia kohti, levisi Pariisiin, yli koko maan, yltyi ja kasvoi hurjaksi helvetinmenoksi. Päitä putoili, ja verta suihkusi ilmaan, roskaväen räyhinää, kauhistuksen kohinaa…

Seis! kajahti ääni yli melun ja räyhinän — ja samassa syntyi hiljaisuus. Roskaväki hajaantui, tulenlieska sammui ja sen savu hajosi tuuleen. Ranskassa nousi selkeä päivä, ja ylinnä vallankumouksen luhistuneiden raunioiden päällä seisoi pieni mies päässään kolmikolkka hattu, käsivarret ristissä rinnalla, silmät syvinä ja uhkaavina.

Ja suuren Napoleonin takana järjestyivät kaikki, jotka olivat polttaneet ja räyhänneet, tiheiksi, lujiksi sotilasriveiksi trikolorin ja kultaisen keisarikotkan alle — ja viiteentoista vuoteen ei ollut siunaaman rauhaa kellään kuninkaalla ja keisarilla maailmassa. Heitä ruoskittiin ja ajettiin maanpakoon, tykkejä kasattiin Espanjasta Venäjälle saakka ja Ranskan keisari kulki voitosta voittoon maailman vapistessa hänen edessään…

Oli vain yksi maa, joka säilyi kukistumattomana, purjehti ja risteili hänen valtansa ulkopuolella pitäen varansa kaikki nämä vuodet. Tämä maa ei koskaan antautunut, ei päästänyt häntä silmistään eikä poistanut laivojaan hänen tieltään. Se oli Englanti. Ja kesken hänen voitonhuumaustaan ja kauhun kasaantumista toisten päiden ylle iski englantilainen kyntensä pieneen kolmikolkkahattuiseen mieheen, nosti hänet yli maiden ja merien ja sijoitti hänet kaukaiselle saarelle keskelle valtamerta.

Ja sitten oli historia taas pitkän aikaa hiljaista ja ikävää. Ja siitä syystä Sven Hankatuuli vihasi englantilaista yhtä paljon kuin rakasti ja säälitteli yksinäisellä merensaarella olijaa.

Lyhyt esitys Amerikan historiasta! Sillä tavoin tapasi rehtori Holst luoda pikasilmäyksen kokonaisiin maihin ja aikakausiin ja tarkalla silmällään hän oli jo keksinyt, että tämä oli Sven Hankatuulen oikea ala. Niin tummana ja lähentymättömänä kuin rehtori seisoikin ylhäällä katederilla huojutellen itseään, niin että valo välähteli korkealla norsunluunvalkoisella otsalla, tunsi Sven Hankatuuli yhtäkaikki turvallisuuden tunnetta hänen edessään. Tämänlaatuinen kysymys juuri nyt pani aavistamaan, että sittenkin saattoi toivoa toisenlaatuista oikeutta ja kohtuutta kuin opettaja Svenningsenin tulipunaiset korvapuustit!

Ja lyhyt esitys sujui erinomaisen hyvin. Rehtori lausui tavallisen sanansa "joutavia" vain pari kertaa, ja Sven Hankatuuli sai arvostelukirjaansa rehtorin harvinaisen ja hienon kympin.

Tunti jatkui verkalleen ja asianmukaisesti tasaisessa kuulustelussa Amerikan kansalaissodasta, ja vain silloin tällöin kuului rehtorin lyhyt keskeytys:

— Joutavia! tai: — Vai semmoinenko sinä olet?

Vihdoin soi kello, ja annettiin läksy seuraavaksi kerraksi.

— Sven ja Anton Bech, te jäätte tänne. Muut saavat mennä.

Nyt se siis tuli! Sven Hankatuulen vatsaa kouristi rinnan alta. Luokka tyhjeni. Rehtori seisoi katederilta, yhä vain itseään huojutellen.

— Astukaa tähän eteen, te molemmat.

Anton Bech ja Sven Hankatuuli asettuivat katederin eteen. Anton katsoi uhmaavan synkeänä katederin seinää, Sven Hankatuuli tuskallisen odottavana rehtorin vakavia kasvoja.

— Opettaja Svenningsen valittaa minulle sinusta, Sven. Hän on löytänyt tämän runon sinun kirjasi välistä — rehtori otti paperin taskustaan. — Sen sijaan että hän olisi rangaissut sinua semmoisten sivutoimien harjoittamisesta tunnilla, hän mieltyy sinun runoosi, lukee sen ääneen tovereillesi ja haluaa pitää sen muistonaan. Siitä pitäisi sinun sekä herra Svenningsenin oppilaana että runontekijänä olla hänelle hyvin kiitollinen. Mutta kaikkea muuta, sinä kimmastut julmasti herra Svenningseniin. Siitä olet saanut ansaitun rangaistuksen, ystäväni. Ja tässä saat runosi takaisin. Herra Svenningsen ei sittenkään halua sitä säilyttää. Ole hyvä!

Rehtori ojensi paperin, ja Sven Hankatuuli otti sen tulipunaisena kasvoiltaan. Rehtori seisoi hetken ääneti huojutellen itseään ja katsoen yhä Sven Hankatuulta. Hänen suupielissään näkyi hieno hyväntahtoisen hymyn väre.

Vihdoin hän kääntyi Anton Bechin puoleen.

— No, Anton, onko sinulla mitään sanottavaa?

Anton Bech katsahti ylös kysyvästi.

— Sain kuulla, että olet esiintynyt omatekoisena korkeimman oikeuden tuomarina luokalla. Mutta ehkäpä olet armollisimman tyytyväinen äskeisiin huomautuksiini Svenille? No, sittenhän minulla ainakin on parempi onni kuin hra Svenningsenillä, joka sai passiinsa merkin sinulta. Minä saan siis vain sanoa kiitoksia!100 13

Rehtori ojensi kätensä. Anton Bech loi silmänsä alas ja seisoi liikkumatta.

— Anna kätesi tänne, poika! sanoi rehtori äkkiä muuttuneella äänellä, melkein sydämellisesti ja leikkisästi.

Nolostuneena Anton ojensi kätensä. Rehtori kosketti sitä keveästi:

— No, nyt voitte mennä, molemmat.

Sven Hankatuuli ja Anton Bech saapastivat yhdessä ulos. He kulkivat portaita alas rinnakkain. Niiden puolivälissä pysähtyi Anton:

— Minusta se runo oli helkkarin hyvä!

He astuivat alemmas ja tulivat ovelle. Koulunpihalla kävi tavanomainen melu, huuto ja kirkuna. Taas pysähtyi Anton Bech:

— Kuule, Hankatuuli, hän sanoi, — ei sanota sanaakaan muille siitä, mitä rehtori sanoi.

— Ei tietysti, vastasi Hankatuuli.

— Niin, näetkös, sanoi Anton, — ne naudat eivät kuitenkaan ymmärtäisi, että rehtori oikeastaan oli sikamaisen hyvä meitä kohtaan.

— Eivät, sanoi Sven. Hän seisoi mietteissään ja sanoi sitten: — Sillä hän oli hävyttömän hyvä, eikö ollutkin? Minähän sain vielä runonikin takaisin!

— Niin, ei meitä ainakaan potkittu pois koulusta, nauroi Anton, ja niin he lähtivät koulunpihalle.

Sen päivän ja seuraavan Sven Hankatuuli kulki mietteissään. Hänellä oli perusteellista mietittävää.

Kolmantena päivänä oli taas rehtorin historian tunti, ja koko tunnin istui Sven Hankatuuli pää vinossa katsoen oikealla silmällään herkeämättä rehtoriin ja vasemmalla omaa nenänvarttaan. Rehtori Holst seisoi tavallisessa asennossaan, mutta Sven oli selvästi huomaavinaan hänessä jotain erikoista sinä päivänä.

Tunnin päätyttyä Sven Hankatuuli oli järjestäjänä yksin luokassa, avasi ikkunat, pesi taulun, varasi liitua matematiikan tuntia varten, kasteli sienen ja etsi esille raskaan puuharpin. Tehtyään kaiken valmiiksi hän seisoi hetken ja katseli katederia. Sitten hän nyökkäsi itsekseen ikään kuin olisi tullut varmaan päätökseen:

Rehtori oli pohjaltaan hieno mies!

Mutta siitä alkaen oli Sven Hankatuulen mielestä koulussa jokin muuttunut. Se ei ollut suurta eikä erikoisen merkillistä. Joka tapauksessa hän oli ennen istunut koulussa henkilönä, jolla ei ollut muuta tekemistä sen kanssa kuin pujahdella läpi kuusi tuntia ja sitten rientää kotiin päivälliselle. Mutta nyt hän oli saanut siteen, tai oikeammin kaksi sidettä, itsensä ja koulun välille.

Toinen oli rehtori Holst.

Joka ainoan historian tunnin Sven Hankatuuli tirkisteli tuota mustaa miestä, joka hänen mielestään oli äkkiä muuttunut koko koulun ja opettajavihollisleirin komentajasta ja mestarista ihmiseksi, joka aina ja ystävällisesti tahtoi ymmärtää, puhua ja tuomita kuin tavallinen ihminen — ulkopuolella koulun.

Mitä enemmän hän näin istui, tarkasti ja teki havaintoja, sitä enemmän hyvää ja rauhoittavaa hän keksi rehtorin kasvoista, äänestä ja olennosta. Korkea, selkeä otsa sysimustan, taaksepäin harjatun tukan alla näytti hänestä niin viisaalta ja puhtaalta. Vakavissa silmissä hän tuon tuostakin äkkäsi hymyn ja ystävällisyyden merkkejä. Ääni ja hiljainen, säännöllinen heilunta edestakaisin olivat tyyntä ja arvokasta. Milloinkaan ei rehtori tulistunut, koskaan hän ei lyönyt tai haukkunut. "Joutavia!" tai "Oletko sinä semmoinen?" vaikutti kymmenen kertaa enemmän kuin Svenningsenin iva ja sukkeluudet tai yliopettaja Buggen pitkät rangaistussaarnat. Ja lisäksi eräs sangen suuri asia: rehtorin edessä olivat kaikki samanarvoisia. Ensi penkin pojat eivät saaneet sen suurempaa suosiota ja ylimääräistä ystävyyttä kuin viimeisenkään. "Joutavia!" kajahti yhtä ankarana Simon Selmerille kuin pienelle Sören Manddraberille, luokan suurimmalle pöllöpäälle, joka aina istui viimeisenä.

Ennen rehtori oli Sven Hankatuulen mielestä muistuttanut Alban herttuan synkkää kuvaa kotona olevassa Daaen ja Drolsumin kuvitetussa maailmanhistoriassa. Katsellessaan nyt rehtoria, varsinkin tämän tyynesti ja järkähtämättömän selvästi selittäessä heille historian suuria ajanjaksoja, haihtui Alba, ja rehtori alkoi yhä enemmän muistuttaa, varsinkin otsan ja silmien kohdalta, suurta Napoleonia.

Pohjimmalta Sven Hankatuulen sielussa uinui epämääräinen, kaamea aavistus, että ukkospilven hänen vaivaisen päänsä päällä täytyi kerran revetä. Ajatellessaan kouluelämäänsä hän havaitsi alusta alkaen laiminlyöntejä kaikkialla. Mitään hän ei osannut kunnolla, kaikesta hän oli päässyt läpi vain keinottelemalla ja arvaamalla. Näin hän oli mennä nilkuttanut kuukaudesta kuukauteen, vuodesta toiseen. Mutta todellisuudessa hän kieppui kuilun partaalla. Kerran täytyy tilinteon hetken tulla. Ja se on oleva kaamea.

Näitä ajatuksia hän koetti alati työntää luotansa. Ne saattoivat äkkiä tulla mieleen sekä koulussa että sen ulkopuolella — niin kuin puistatus. Mutta se oli liian hirvittävää, liian pelottavaa! Sitä ei millään voinut enää auttaa.

Nyt, kun hän niin sanoakseni oli "keksinyt" rehtori Holstin, sai hän tästä jonkinlaisen hätäankkurin. Häntä lohdutti toive, että kun ukkonen kerran puhkeaa ja koulu panee hänet tekemään tiliä, kun isä noudetaan ja hänelle ilmoitetaan kaikki, ei rehtori Holst kenties kuitenkaan häntä kokonaan hylkää. Pilkkaa ja piiskaa kyllä tulee ryöppynä, mutta ehkei — ihan tapeta! Ei eroteta koulusta, ei hylätä, lähetetä merille, tai ylimalkaan käsitellä niin kuin semmoista, joka ei koskaan voi parantua.

Samalla kun Sven oli löytänyt tämän lohdutuksen, tuli ajatus tuosta kauheasta tilinteon päivästä hänessä eloisammaksi, useammin toistuvaksi. Ainakin joka historian tunnilla se oli hänen mielessään ilmielävänä, niin että hän saattoi istua ja hikoilla pulpetissa kuvitellessaan, miten hänen saattoi käydä. Niin hän istui katsellen rehtoria sivulta ja tuntien, että tämä sittenkin saattaisi tulla avuksi…

Hän alkoi vakavasti lukea historian läksyjä, ja rehtori Holst oli tyytyväinen Sven Hankatuuleen — lainkaan aavistamatta, mitä ajatuksia tuon nuoren miehen päässä liikkui, ja tietämättä, että tuo pää kallellaan istuva poika todellisuudessa jumaloi häntä ja tuskallisissa ajatuksissaan turvasi häneen.

Toinen Sven Hankatuulta kouluun kiinnittävä side oli Anton Bech.

Tuosta runojutun päivästä alkaen oli Anton Bechin ja Sven Hankatuulen välillä syntynyt ystävyys. Aluksi varsin harvasanainen ja huomaamaton, sittemmin yhä lämpimämpi ja ilmeisempi.

PETOS

9.4. Sven on "unohtanut" laskea tämänpäiväiset matematiikan tehtävät.

Lange.

16.4. Tänäänkään ei Sven ole tuonut matematiikan kotitehtäviä.

Lange.

23.4. Svenin mat. suoritukset osoittavat tänään suurta epäjärjestystä ja laiminlyöntiä.

L.

30.4. Sven jää tänään 2-3 jälki-istuntoon laskemaan uudelleen mat. tehtävänsä.

L.

Sven Hankatuulen arvostelukirjan leveä reunus oli viime kuussa tällä tavoin kirjailtu. Hänen oli täytynyt näyttää se kotona, ja joka kerta siellä oli ollut yhtä kurjempaa. Viimeksi oli tarkkaavaisuudessakin 4!

Hän istui nyt tyhjässä luokassa. Kello löi puoli kolme alhaalla käytävässä. Se kaikui masentavan kumeasti autiossa, haudanhiljaisessa koulurakennuksessa, jossa Sven Hankatuuli oli ainoa elävä olento.

Hän istui taas.

Hän laski ja laski. Kandidaatti Lange oli käynyt hänen kanssaan läpi kaikki kolme esimerkkiä kohta kohdalta selittäen tarkalleen kaikki, sekä potenssit että juuret. Svenistä oli kyllä tuntunut, että hän ne muistaisikin. Mutta…

Äkkiä kuului askelia tyhjästä käytävästä, ja rehtori Holst tuli sisään.

Hän tuli rakennuksen toisella sivustalla olevasta rehtorinasunnosta yllään kotinuttu, jossa Sven ei vielä ennen ollut häntä nähnyt. Se oli tahrainen ja kulunut. Muutoin esiintyi rehtori aina koulussa erikoisen huolellisesti ja siististi pukeutuneena.

Rehtori oli nähtävästi syönyt päivällistä ja kaivoi hampaitaan.

— No, Sven, alkavatko laskusi olla valmiit?

— Eivät.

— Etkö sinä ole päässyt tämän pitemmälle? Puolivälissä ensimmäistä laskua! Ethän vain istu ja torku täällä?

— En. sanoi Sven Hankatuuli ja kumartui paperiensa yli. — Olen laskenut koko ajan.

— Etkä ole päässyt sen pitemmälle!

— E-en.

— Etkö sinä sitten ymmärrä tehtävää?

— En! vastasi Sven Hankatuuli ja katsahti avuttomana rehtoriin.

— No, ala seuraava sitten!

— Minä en ymmärrä sitäkään! sanoi Sven ja hänen silmänsä olivat surkean näköiset.

— No, käy sitten käsiksi kolmanteen, poika!

Sven Hankatuuli ei voinut vastata.

— Ehkäpä et ymmärrä sitäkään?

— E-en, änkytti Sven Hankatuuli.

Rehtori käveli hiukan edestakaisin.

— Mutta tämähän on paha juttu, mutisi hän itsekseen. Hän seisoi hetken ja katsoi Sven Hankatuulta.

— Niin, koeta kuitenkin hetki vielä!

Sitten rehtori lähti.

Sven Hankatuuli niisti nenänsä. Hän tuijotti papereihinsa ja niiden lukemattomiin numeroihin, kaikkiin pitkiin ja mahdottomiin laskuihin, jotka hän oli saanut kokoon ja jotka kaikki olivat päin seiniä. Kun hän oli saanut tuloksen, oli se aivan toisennäköinen kuin se, minkä kandidaatti Lange oli laskenut taululle.

Hän katseli ympärilleen. Permannolla ammottivat kaikki tyhjät pulpetit, seinät olivat niin ihmeen kylmät ja alastomat, ja katederiseinällä riippui luokantaulu koukussaan. Se oli huonosti pyyhitty ja siinä näkyi vielä viivoja ja jälkiä kandidaatti Langen laskuista.

Mutta se oli pyyhitty.

Apua ei ollut löydettävissä mistään, minne hän katsoikin. Ei luokasta eikä ulkopuolelta.

Ulkopuolella — siellä olivat kotona isä ja äiti, joille taas oli "näytettävä". Nyt he kaikki söivät mukavasti päivällistä. Vaikka — kovin nautinnollistahan se ei nyt mahtanut olla, koska he ymmärsivät, että hän oli taas istumassa!

Niin, nämä kirjalliset kokeet ne jotain olivat. Niissä ei auttanut arvaaminen eikä puolustelu. Niistä tulisi vielä kerran hänen koulunkäyntinsä tilinteko, ja ensi sijassa juuri matematiikassa. Saksan ja latinan kirjoituksista voi aina sentään jollakin keinolla suoriutua. Niissähän voi käyttää sanakirjaa ja kielioppia, ja olihan niissä ainakin inhimillisiä sanoja!

Mutta matematiikka oli aivan uppo-outoa. Se riippui ilmassa itsekseen vailla yhteyttä mihinkään muuhun maailmassa.

(a+b)² = a²+2ab+b² (a-b)² = a²-2ab+b²

Jos ajattelee, mitä on a ja b ja a² ja b² — niin eihän se ole mitään.
Vain jotain olematonta, jolla ei ole mitään vastinetta!

Alussa se oli ollut niin tavattoman helppoa, suorastaan lapsellista, mutta vähitellen se oli kasvanut ikään kuin salakähmäisesti. Hän ei ollut huomannut sitä, ei ollut lukenut läksyjä, ei kuunnellut tunneilla — ja nyt se seisoi hänen edessään kivikovana, luoksepääsemättömänä vihollisena, hänelle aivan tuntemattomana maailmana.

Niinpä niin. Siinä oli kaikessa hiljaisuudessa vähitellen suuri vihollisvoima kasvanut hänelle ylivoimaiseksi: matematiikasta se kerran puhkeaa!

Ehkäpä piankin! Ehkä juuri nyt tästä jälki-istunnosta, joka on ilmoitettava kotona. Nyt he alkoivat ehkä pelätä ja nuuskia, miten ylimalkaan oli koko koulunkäynnin laita…

Hän havahtui. Rehtori Holst tuli taas sisään.

— Kas tässä, Sven, vie tämä kirje kotiin isällesi. Kuuletko kellon tänne?

— Kuulen.

— No, sen lyödessä kolme voit lähteä.

Sven Hankatuuli istui jälleen yksin. Mutta hän oli saanut kamalan seuralaisen tuosta edessään olevasta sileästä, valkoisesta kirjeestä, jonka kuoressa oli isän osoite ja joka oli kirjoitettu rehtorin hienolla, säännöllisellä käsialalla.

Sven Hankatuuli istui yhtä kalpeana kuin kirjekuoren valkoinen paperi.
Se oli siis tullut: tilinteon hetki.

Tuossa kirjeessä oli tietenkin esitetty isälle kaikki selkeästi ja säälittömästi — että hän kulki täällä koulussa päivästä päivään ikään kuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä koko koulun kanssa, että hän koetti päästä vain arvailemalla ja keinottelemalla toisten poikien lukiessa ja ahkeroidessa ja että isän joka kuukausi suorittamat koulumaksut olivat vain rahojen heittämistä kaivoon. Eikä syy ollut lahjojen puutteessa, kuten Sören Manddraber-raukalla, vaan pelkässä laiskuudessa. Kurjaa, surkeaa…

Hän istui pää käsien varassa, ja hänen vatsassaan tuntui ilkeältä. Ehkä siinä sanottiin vielä että hän kirjoitteli runoja tunnilla sen sijaan, että seuraisi ja kuuntelisi opetusta!

Isä saisi tietää tämän kaiken. Hän tulisi kouluun ja puhuisi rehtorin kanssa ja saisi tietää vielä enemmän! Sven Hankatuuli näki edessään isänsä kasvot syvästi surullisina.

— Mihin me ryhdymme sinun suhteesi, Sven? sanoisi isä. Ja sitten hän puhuisi äidin kanssa, arvatenkin illalla kun he olivat menneet makuulle. Ja seuraavana päivänä tulisi päätös.

— Meidän täytyy ottaa sinut pois koulusta, Sven. Täytyy yrittää toista tietä!

Ja Sven Hankatuulen mielessä vilahteli mahdollisuuksia: merille, tai ehkä konepajaan, tai puusepänoppiin, tai myymälään oppimaan kauppiaaksi…

Mitä sisälsi rehtorin kirje?

Hän katseli sitä valoa vasten, mutta kuori ei läpäissyt. Hän pani kirjeen pulpetille ja koetti kuorta silittämällä — vielä mahdottomampaa! Hän kurkisteli kuoren avoimista ylänurkista. Reiät olivat liian pienet. Sisällä oli kirje sisäänpäin taitettuna.

Kenties liima ei ollut tarttunut — jos hän saisi kirjeen auki liimareunaa pitkin, voisi hän sulkea sen uudelleen.

Hän koetti varovasti kynäveitsellä avata kuorta siltä kohtaa. Mutta liima oli lujasti ja hyvin kuivunut, kuori vain repeäisi…

Se oli jo hiukan revennyt!

Pahalta näytti. Kuoren nurkkaus oli koholla; sitä paitsi kynäveitsi oli likainen, paperi oli tahriintunut. Ja lisäksi repeämä, eikä niinkään pieni! Sen isä epäilemättä heti huomaisi!

Yks — kaks — kolme, siinä meni koko kuori! Kuumeisesti hän otti kirjeen ulos, avasi sen —

"Jotta Sven voisi seurata mukana matematiikassa, jossa hän on paljon jäljessä, pitäisi hänen välttämättä saada muutama tunti yksityisopetusta koulun ulkopuolella."

Niin siinä luki rehtori Holstin pienellä käsialalla. Ensi hetkessä Sven Hankatuuli huoahti helpotuksesta. Sen pahempaa se siis ei ollut — tällä kertaa!

Mutta sitten hän jähmettyi: hänhän oli murtanut rehtorin kirjeen, joka piti viedä isälle! Ei kannattanut panna sitä takaisin rikottuun kuoreen. Hän ajatteli mennä paperikauppaan ja ostaa uuden kuoren. Mutta päällekirjoitus —?

Kylmä hiki otsalla Sven Hankatuuli meni uunin luo. Tuhkan alla oli vielä hehkua. Hän pisti sileän, kankean paperin siihen, kieritteli sitä — vihdoin se syttyi ja paloi hetken kirkkaasti leimuten. Sitten oli rehtorin kirje tuhkana.

Samassa löi kello käytävässä kolme kertaa. Sven Hankatuuli kokosi kirjansa ja lähti ulos.

Hitaasti hän kulki kotiin päin ajatellen ja aprikoiden. Olihan tämäkin eräs tapa — päästä asiasta eroon polttamalla asiakirjat!

Nyt hänen pitäisi siis näyttää muistutukset. Toissa päivänä hän oli saanut nelosen norjan suullisessa, mikä oli häpeä. Eilen oli merkitty kaksi arvosanaa latinankirjoituksessa: koti- ja koulukirjoituksessa. Ne olivat 5 ja 4.

Kaikki tämä muistutuksen ja jälki-istunnon lisäksi —!

Mutta arvostelukirjan katoaminen oli miltei pahinta, mitä koulussa saattoi ilmoittaa! Arvostelukirja! — Sehän oli kaikista kirjoista pyhin.

Sven Hankatuuli teki laskelmiaan. Nyt oli kuukauden viimeinen päivä. Jos hän saisi uuden arvostelukirjan, se alkaisi toukokuun ensimmäisenä. Siihen ei tietenkään merkittäisi edellistä kuukautta. Se olisi suorastaan poispyyhitty kuin sitä ei olisi olemassakaan. Seuraukset arvostelukirjan hukkaamisesta merkitsisivät vähän verrattuna siihen suunnattomaan etuun, minkä siitä pääseminen tuottaisi juuri nyt.

Päästä koko tästä raskaasta huolesta — päästä näyttämästä isälle…!
Vain pistämällä tuo ohut, inhottava vihkonen uuniin.

Sven Hankatuuli saapui kotiin ja astui portaita ylös. Talossa oli hiljaista. Keittiöstä kuului astiainpesun kalinaa. — Päivällinenhän oli jo aikoja ohi.

Eteisessä tuli Johanna-sisko vastaan — hän oli nuorempi kuin Sven
Hankatuuli — ja loi häneen murhaavan halveksivan silmäyksen.

— Sinä olet taas saanut istua! Etkö häpeä!

— Ei se sinulle kuulu. Joko on syöty?

— Aikoja sitten.

— Missä isä on?

— Nukkuu päivällisunta.

— Entä äiti?

— Äiti tietysti myös! Maltahan, kyllä saat isältä.

— Ruokaa minä tahdon!

— Sinä, jälki-istuja! Isä sanoi, ettei sinulle anneta ruokaa!

Sven Hankatuuli katsoi terävästi, epäillen sisartansa. Valehteliko hän, vai?

— Hiljaa — hss!

Vanhempi sisar Andrea tuli salista.

— Ettekö tiedä, että isä ja äiti nukkuvat. Ja sinä, Sven!

— Jaa, minä! Mikä asia se nyt on. Koko luokka sai istumista, kun päätimme olla laskematta Langen esimerkkejä — kerrassaan mahdottomia tehtäviä! Ei suinkaan minun sopinut ruveta laskemaan, kun kaikki muut olivat yksimielisiä! Heh!

— Hirveän sopimatonta — koko luokka! sanoi Andrea ankarasti, mutta ilmeisesti keventyneenä.

— Kuule Drea, onko isä kovin vihainen?

— Hän luuli kai, että olit yksin istumassa.

— Onko totta, etten saa ruokaa?

— Eikö mitä, olen pannut syrjään sinua varten. Tule.

Sven Hankatuuli ja Drea menivät yhdessä keittiöön. Siellä murisi palvelijatar Jaana:

— Mokomakin pojannulikka, jota tässä vielä pitää erikseen passata.

— Hyssh! äänsi Drea ja avasi paistinuunin, jossa kannelliset astiat olivat.

— Se on kai vain kalaa? kysyi Sven Hankatuuli ja katsoi mustaan uuniin.
Hän olisi voinut syödä sekä vadit että kannet, niin nälkäinen hän oli.

Drea-sisko ei vastannut, vaan otti astiat ja meni niiden kanssa ruokasaliin. Sven perässä. Pöytä oli katettu häntä varten — sivumennen sanoen aika somasti. Sitten Drea otti kannen suuremmasta vadista.

— Lihapullia! — Pojan himoruokaa.

Seuraavana aamuna kulki Sven Hankatuuli kouluun kirjat kainalossa, mutta niistä puuttui yksi: arvostelukirja. Vaikka se oli ohuin kaikista, tuntui sinä aamuna kuin kirjapino ei olisi painanut mitään!

Hän oli valvonut viime yönä kokonaisen tunnin ja miettinyt. Oli keksittävä jotain erikoista. Jotain, josta yksinkertaisesti ei voisi puhua.

Ja lopulta hän oli keksinyt sen.

Mutta kulkiessaan pitkin katua hän kihosi kylmää hikeä, ja ääni värisi hänen puoliääneen mutistessaan, mitä oli päättänyt sanoa.

Onneksi matematiikkaa oli vasta ylihuomenna, joten Lange ei päässyt tekemään mitään kysymyksiä.

Tärkeintä oli saada luokan esimies, Svenningsen, käsiinsä jo ennakolta ja kahden kesken, jottei syntyisi kuulusteluja muiden puolelta eikä asian toistamista moneen kertaan.

Koulun käytävässähän tutki suurta lukujärjestystä ja huomasi, että
Svenningsenillä oli ensimmäinen tunti kolmannella luokalla.

Poikia saapui joukoittain ja yksitellen. Sven Hankatuuli oli asettunut vahtiin alaluokille johtavan käytävän nurkkaukseen. Isoja ja pieniä poikia kulki hänen ohitseen, toiset nousivat edelleen portaita ylös, toiset kääntyivät alaluokkien käytävään, toiset taas vastapäiseen käytävään, ja kukin katosi ovensa taa. Sven Hankatuulen mieleen muistui viime kesä, jolloin he olivat maalla — samalla tavoin tuli karja iltaisin kotiin, vietiin navettaan, jossa kukin lehmä löysi itse oman pilttuunsa.

Joku kysyi, miksi hän seisoi siinä. Hän vastasi milloin mitäkin. Luokkahuoneet täyttyivät, melu ovien takana suureni, joka luokalla oli melu erilaatuista.

Sven Hankatuuli alkoi väsyä odottamiseen, ja ajatellessaan, mitä hänen oli ilmoitettava Svenningsenille, hän punastui ja kalpeni vuorotellen, mutta rohkaisi taas mielensä.

Vihdoin soi kello, ja Svenningsen tuli opettajainhuoneesta. Hän kulki yhdessä yliopettaja Sömmen kanssa. Käytävien kulmauksessa he pysähtyivät vielä jutellen. Sitä kesti hetken. Sven Hankatuuli seisoi vieressä ja tunsi kamalaa jännitystä.

Viimein herrat erkanivat naurahtaen, ja Svenningsen kääntyi kolmatta luokkaa kohti.

— Anteeksi, herra Svenningsen…

— No, herra Sven, mitä nyt näin aamupuhteella?

— Minä tahtoisin vain — vain ilmoittaa, että minulta vahin — vahingossa — hukkui arvostelukirja.

— Hukkui arvostelukirja? Mitä lörpötystä se on. Hae, kunnes löydät!

— Niin-n, kyllähän sen löytäisikin — mutta…

— Missä sinä sen hukkasit? Täällä vai kotona?

— Se oli kyllä kotona, mutta…

— Niinpä etsi sitten kotoa! sanoi Svenningsen ja aikoi lähteä.

— Ei — se ei mitenkään käy laatuun…

— Minne sinä sitten olet sen hukannut?

— Sitä on niin nolo kertoa…

— Mitä sinä lörpötät! Minne hukkasit arvostelukirjan?

— Se — tuli semmoinen vahinko, että se putosi anteeksi — makin alle.

— Ma…

Sven Hankatuuli seisoi katse maahan luotuna, Svenningsen alkoi nauraa:

— No, sitten olet oikeassa — sitä tuskin kannattaa ruveta hakemaan.
Saat ostaa uuden.

— Niin, saisinko mennä kirjakauppaan nyt heti?

— Miksi heti? Odota välituntia.

— On vain — niin kiusallista, jos täytyy kertoa se luokalla.

— No, mene sitten!

Sven Hankatuuli juoksi. Ja kadulla tuntui kuin maailma olisi ollut valoisampi, ilma kevyempää, hurraa! Se oli onnistunut.

Puhdas, uusi arvostelukirja kädessään riensi hän takaisin. Painostava maailma oli hänen takanaan ja hiljaisessa mielessään hän päätti uuden arvostelukirjan mukana aloittaa uuden elämän koulussa. Eihän siihen tarvittu kummia: rupesi vain lukemaan.

Eräällä välitunnilla pysäytti rehtori Holst hänet:

— No, Sven, mitä isäsi sanoi minun kirjeeni johdosta?

Sven Hankatuuli punastui.

— Minä rupean ottamaan yksityistunteja matematiikassa.

— Hyvä. Näytä nyt, että opit sen perusteellisesti.

Aamuinen päivänpaisteinen mieliala meni äkkiä pilveen. Rehtori taputti häntä olkapäälle mennessään. Entäpä, jos hän olisi tiennyt, että kirje oli poltettu ja ettei isä ollut sitä saanut.

Ja hän saisi sen tietää!

Jos hän vain esimerkiksi kohtaisi isän kadulla, ja kirje tulisi puheeksi.

Mahdotonta!

Oli siis vain yritettävä lujasti ja päntättävä matematiikkaa, jotta he luulisivat hänen saavan yksityisopetusta.

Tai menisikö hän isän luo ja sanoisi, että rehtori oli sanonut —? Ei, se ei ollut viisasta. Isän päähän voisi pälkähtää mennä puhumaan asiasta rehtorin kanssa, ja silloin asia tietenkin tulisi ilmi.

Ei, täytyi vain painaa päälle ja ahertaa!

Sven Hankatuulen mieli kirkastui taas hiukan. Tunsipa hän suolastaan jonkinlaiseksi kohtalon sallimukseksi, että hänen tällä tavoin oli pakko opiskella matematiikkaa. Sellaista päivänpaistetta kuin aamulla ei siitä kuitenkaan tullut. Hän tunsi rehtorin käden olkapäällään koko päivän. Rehtori oli taputtanut häntä niin ystävällisesti.

Ja hän oli juuri valehdellut!

* * * * *

— Sinä osaat kun vain tahdot, Sven.

Näin kaikui äkkiä joka taholta, sekä koulussa opettajien suusta että kotona päivällisellä hänen kertoessaan kympeistä, joita hän oli saanut historiassa ja maantiedossa, vieläpä saksassa, latinassa ja uskonnossa.

Tämä oli sitä uutta elämää uuden arvostelukirjan mukana.

— Sinä otat siis yksityistunteja? kysyi kandidaatti Lange kädessään Sven Hankatuulen kotilaskut, neljä yhtälöä, joiden kunkin kohdalla oli sinisellä värikynällä tehty oikein-merkki ja viimeisen alla kymmenen.

— Otan, vastasi Sven Hankatuuli katse maahan luotuna.

— Keneltä?

— Kan — kandidaatti Wintheriltä.

— Sepä hyvä. Niin, anna hänen edelleenkin käydä läpi kotitehtävät kanssasi.

— Kyllä.

Uudesta arvostelukirjasta ei ollut mitään haittaa uudelle elämälle. Vanhan arvostelukirjan hävittyä oli kaikki siitä johtuva paha mennyt ohi. Hän oli valehdellut vain yhden kerran ja sillä hyvä. Sitä paitsi vain Svenningsenille!

Mutta "yksityisopetus" matematiikassa oli aivan toista, paljon pahempi juttu. Hän ei koskaan päässyt siitä irti. Siitä lähtien kun hän oli polttanut rehtorin kirjeen, hän tunsi olevansa kahlittu pahaan, joka vain kasvoi. Yksi paha toi mukanaan toisen, valhe ja alituinen pelko uuden valheen, suuremman ja moninkertaisen tuskan! Hän juuttui siihen yhä lujemmin, joutui yhä syvemmälle umpikujaan.

Matematiikan lukeminen itsekseen ei hyödyttänyt. Jokaisella yrityksellä se kävi yhä mahdottomammaksi ymmärtää. Ja yhtä kaikki täytyi hänen edistyä ja osata Langelle yhä paremmin ja paremmin. Hänhän sai yksityisopetusta!

Joka päivä saattoivat isä ja rehtori tavata toisensa ja johtua puhumaan kirjeestä. Se tosin oli jo ikään kuin kaukaisempi vaara. Pahempi oli kandidaatti Wintherin juttu. Jos Lange sattuisi juttelemaan Wintherin kanssa! Kysyisi vain vaikkapa kuinka hän edistyy. Se saattaisi helposti tapahtua. Eräänä päivänä hän oli nähnyt Langen ja Wintherin yhdessä kadulla. Puolikuoliaaksi säikähtäneenä hän oli livahtanut lähimpään porttikäytävään, jotteivät he olisi nähneet häntä. Silloinhan puhe olisi tietenkin heti johtunut hänen yksityisopetukseensa. Sen jälkeen hän tunsi vapisuttavaa pelkoa joka kadunkulmassa…

Ja kaikki johtui siitä, että hän oli polttanut kirjeen. Niin mainiosti hän olisi voinut jättää sen tekemättä!

Mutta sen oli aiheuttanut silloinen säikähdys. Hänhän ei tiennyt, mitä kirje sisälsi!

Kaikkein pahinta oli, että kotitehtävien täytyi olla oikein joka kerta. Kandidaatti Wintherinhän oli määrä käydä ne läpi! Koululaskujen ja läksyjen suhteen ei tarvinnut olla niin huolissaan.

Matematiikan kotitehtävät annettiin opettajalle perjantain viimeisellä tunnilla. Kandidaatti Langen vakiintuneena tapana oli jättää kaikki vihkot katederin kaappiin ja ottaa ne esille vasta seuraavana päivänä, lauantaina kello 12, jolloin hänellä oli vapaatunti. Tällä tunnilla hän korjasi laskut opettajainhuoneessa. Sillä tavoin hän pääsi kantamasta paksua vihkopinkkaa kotiinsa joka perjantai.

Sven Hankatuuli tuli kouluun joka lauantai kahtakymmentä vailla kahdeksan. Hänellä oli mukanaan pieni pullo kotimustetta. Katederin kaappi ei ollut koskaan lukossa. Hän otti sieltä Anton Bechin vihon ja kopioi Antonin suorittamat laskut tulisella kiireellä omaan vihkoonsa. Kahdeksaan mennessä hän oli valmis, ja molemmat vihkot olivat taas Langen kasassa.

Näin hän siis suoriutui kotitehtävistä. Mutta se oli hermostuttavaa työtä. Jokainen lauantaiaamu kului pelossa, että joku tulisi.

Häntä hävetti kertoa tätä Anton Bechille. Mutta eräänä lauantaiaamuna tuli Anton kouluun niin aikaisin, että hän näki oman vihkonsa Sven Hankatuulen edessä.

— Minä luulin, että Winther selitti sinulle kaikki.

— Kyllä, mutta en koskaan kumminkaan ymmärrä kokonaan.

— No, minun vihkoani saat kyllä kernaasti käyttää!

Oikeastaan hän olisi tahtonut kertoa kaiken Antonille. Hänellä oli sitä paitsi aavistus, että Anton voisi auttaa häntä pääsemään tästä ummehtuneesta tilanteesta. Jo pelkkä kertominen olisi tuntunut helpotukselta.

Mutta hän ei saanut kerrotuksi. Anton Bechin olemuksessa oli jotain niin suoraa ja vilpitöntä, että hävetti kertoa hänelle kirjeen polttamisesta, valheista ja muusta surkeudesta.

Niinpä hän kantoi salaisuutensa yksin. Erikoisen kiusallista oli, että isäkin kotona oli tavallaan sekoitettu hänen asioihinsa, hänenhän oli pitänyt saada rehtorin kirje. Joka ilta isän ja äidin palatessa kävelyltään ennen illallista tunsi Sven levottomuutta ja vilkuili isän kasvoja nähdäkseen, oliko hän ehkä tavannut rehtorin ja oliko kirje tullut puheeksi.

Joka aamu ja joka tunnilla koulussa ahdisti häntä ainainen tuska. Jos rehtori tuli luokkaan kesken tunnin, hätkähti Sven Hankatuuli ja tunsi kylmiä väreitä tai kuumaa poltetta. — Jos se nyt koskee häntä — kirjettä, kandidaatti Wintheriä, Anton Bechin vihkoa…

Toisaalta hän ahersi ahkerasti läksyjen kimpussa. Enimmän kannusti häntä tunne, että hänen kaikin mokomin täytyi saada opettajat suosiollisiksi itselleen — sen päivän varalta, jolloin myrsky puhkeaisi.

— Minusta Sven tuntuu laihtuvan ja käyvän kalpeammaksi, äiti, sanoi isä kerran päivällispöydässä.

— Hän ahertaa nykyään niin paljon läksyjensä parissa, sanoi äiti. —
Varsinkin matematiikka ottaa kovalle, vai mitä, Sven.

— Kyllä, vastasi Sven. — Varsinkin matematiikka.

— No, no, poikaseni, sanoi isä, — aherra sinä vain, kunnes pääset perille. Sitten se käy helposti.

Isä nyökkäsi hänelle. He olivat yleensä niin herttaisia ja hyviä viime aikoina, ja niin iloisia hänen vuokseen.

Sven Hankatuulen silmiä kirvelsi äkkiä. Näiden viikkojen hätä ja koko surkeus tulvahti hänen mieleensä. Oi, jos hän voisi saada sanotuksi isälle kaiken, kaiken sekä kirjeestä että muusta!

— Mutta poika kulta! Älä itke, älähän toki!

— E-en!

* * * * *

Tällä tavoin oli kulunut neljä viikkoa. Kun Anton Bech ja Sven Hankatuuli kulkivat yhdessä koulusta kotiin, mikä oli tullut tavaksi viime aikoina, sanoi Anton:

— Jos sinun huomenna tarvitsisi kirjoittaa laskut minun vihostani, niin huomaa että siinä ovat vain itse kysymykset. Ratkaisut ovat irtonaisella lehdellä, jonka panin vihkon sisään. Olen vapaa laulutunnilta huomenna kello 10, ja silloin kirjoitan ne vihkoon. Minulla ei ollut aikaa eilen. Varmuuden vuoksi tahdoin kuitenkin panna paperin sinne, jotta jos Lange sattuisi vilkaisemaan vihkoon, hän näkisi, että olen laskenut. Mutta muista sitten katsoa, ettet hukkaa sitä lappua!

— Kyllä, tietysti.

Seuraavana aamuna istui Sven Hankatuuli yksin luokassa ja kopioi
Antonin paperia. Se kävi pian, sillä oli vain kaksi laskua.

Tultuaan valmiiksi hän pani vihkonsa kiinni ja sijoitti sen paikoilleen Langen kasaan kaapissa. Kun hänen sitten piti pistää irtain lehti takaisin Antonin vihkoon, tuli hän kaataneeksi mustesäiliönsä, ja vielä niin onnettomasti että muste osui juuri paperille ja tahrasi sen aivan mahdottomaksi lukea. Se oli lisäksi kirjoitettu lyijykynällä…

Hän seisoi hetken neuvottomana. Hän oli tärvellyt Anton Bechin paperin, jota tämä juuri oli varoittanut hukkaamasta.

Ei ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa uusi lappu ja panna se Antonin vihkoon tärveltyneen sijalle. Hän sai käsiinsä irtaimen paperin ja lyijykynän ja kaivoi kaapista laskuvihkoansa.

Alkaessaan kopioida hän huomasi, että hänen käteensä olikin sattunut Simon Selmerin laskuvihko. No, sehän oli tietysti samantekevää. Ja oli kiire, hänellä ei ollut aikaa ruveta enää penkomaan kasaa.

Hän kirjoitti tulisella kiireellä, ja ennen kello kahdeksaa hän oli valmis, uusi paperi oli Antonin vihkon välissä ja sekä Antonin että Simon Selmerin vihkot paikoillaan kaapissa.

Kello kymmeneltä oli laulutunti. Sven Hankatuuli näki Anton Bechin ottavan laskuvihkonsa kaapista. Kello yhdeltätoista he olivat taas yksissä norjan tunnilla. Sven Hankatuuli oli hiukan jännittynyt. Mutta Anton Bech ei sanonut mitään. Nähtävästi hän ei ollut edes huomannut, ettei konsepti ollut hänen omansa.

* * * * *