Oli keskiviikko, kello yhdeksän. Yhdeksästä kymmeneen oli matematiikkaa ja kandidaatti Lange saapui luokkaan.
Tunnin alussa annettiin kotilaskut takaisin. Sven Hankatuuli tunsi aina helpotusta, kun se oli ohi.
Kandidaatti Lange oli tänään tavattoman vakava. Pojat pitivät hänestä. Hän oli pulska, nuori, ystävällinen ja suorasukainen. Mutta tänään hän oli, kuten sanottu, harvinaisen yksitotinen.
Hän seisoi hetken paksu pinkka laskuvihkoja edessään katederilla.
— Kuka oli täällä järjestäjänä viime viikolla? kysyi hän äkkiä.
Sören Manddraber nousi ylös peräpenkiltä.
— Minä olin.
— Tule tänne, Sören.
Sören tuli vapisten. Oli totuttu siihen, että Sören Manddraberin asioissa oli aina jotain nurin.
— Kuule, Sören, onko joku käynyt kopeloimassa laskuvihkoja kaapissa viime lauantaina?
Tämä herätti huomiota. Useimmilla pojilla oli jotain tunnollaan laskuvihkojen vuoksi, jotka olivat lauantaisin niin mukavasti lukitsemattomassa kaapissa.
Luokan keskeltä kuului ähkäys, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Sven Hankatuuli oli sävähtänyt tulipunaiseksi ja painoi äkisti päänsä alas.
— Vastaa nyt, Sören!
— E-ei, mikäli minä tiedän, änkytti Sören Manddraber.
— Sinä ymmärrät, Sören, minun kysyvän sen vuoksi, että tahdon tietää.
Kysyn myös sen vuoksi, että sinä järjestäjänä olet vastuunalainen.
Näin sanoessaan kandidaatti Lange katsoi tarkasti ja kauan Anton
Bechiin.
Sören Manddraber seisoi katse maahan luotuna vastaamatta. Sitten hän hitaasti käänsi päätään ja katsoi — hänkin — Anton Bechiä salavihkaa.
Äkkiä nousi Anton Bech ripeästi seisomaan. Tapansa mukaan hän nytkäytti päätään, puoliksi uhmaten:
— Minä olin kaapilla, herra kandidaatti, lauantaina kello kymmeneltä.
Kandidaatti Lange puraisi huultaan.
— Minä arvelin sitä, Anton Bech, sanoi hän. — Voit mennä paikallesi,
Sören.
Sören Manddraber tallusteli luokan perälle, kukaan ei enää katsonut häntä. Kaikki tuijottivat Anton Bechiä.
— Mitä sinulla oli siellä tekemistä?
— Minä en perjantaina joutanut kirjoittamaan vihkoon muuta kuin tehtävät. Ratkaisut olin pannut väliin irtonaisena konseptina. Kirjoitin ne vihkoon laulutunnilla, josta olin vapaa kipeän kurkkuni takia.
Kandidaatti Lange seisoi ja katsoi pitkän tovin Anton Bechiä melkein synkeästi. Sitten hän sanoi:
— Koska yleensä olet ollut niin ahkera ja tunnollinen, Anton Bech, voisin antaa sinulle anteeksi sen, että olet kerran hairahtunut yrittämään petosta. Mutta olen pitänyt sinua siksi rehellisenä, etten olisi luullut sinun yrittävän pelastautua siitä valehtelemalla.
— Siinä ei ole petosta! sanoi Anton Bech ja nytkäytti pulpettiansa.
Kandidaatti Lange katsoi häneen halveksuvasti ja samalla miltei surumielisenä. Hän otti esiin kaksi laskuvihkoa.
— Tässä minulla on kuitenkin kaksi laskusuoritusta. Toinen on Simon Selmerin, toinen Anton Bechin. Simon Selmer on merkinnyt toisen tehtävän vihkoonsa väärin. Piti olla 5x, mutta hänellä on 3x. Lasku on oikein suoritettu, mutta tulos on väärä, koska esimerkissä on 5x eikä 3x. Saman tehtävän olet sinä, Anton Bech, merkinnyt oikein. Mutta sinun laskusuorituksesi ja tuloksesi on aivan sama kuin Simon Selmerin. Vaikka tehtävään olet merkinnyt aivan oikein 5x, olet koko laskun ajan käyttänyt 3x:ää. Miten se on ymmärrettävissä?
Anton Bech ei vastannut. Pojat istuivat hänen takanaan niin hiljaa, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan. He näkivät Anton Bechin niskan punastuvan.
Kandidaatti Lange jatkoi:
— Sanot itse, että olet kirjoittanut laskun vihkoon lauantaina täällä sen jälkeen, kun vihkot oli jätetty minulle perjantaina. Olet puijannut. Olet kopioinut laskun Simon Selmerin vihkosta. Siitä et pääse valehtelemalla. Parempi olisi ollut, jos et olisi sitä yrittänyt. Ole hyvä, tässä on vihkosi. Olen antanut sinulle petoksen tähden neljä. Mitä muuta tehdään, siitä puhun rehtorin kanssa. Ellet olisi yrittänyt vielä valhetta lisäksi, olisin antanut sinun päästä asiasta nelosella.
Kandidaatti Lange ojensi vihkon katederin yli. Anton Bech ei ottanut sitä vastaan.
— Minä en huoli teidän nelosestanne. En ole pettänyt. Minä — minun on epähuomiossa täytynyt käyttää laskussa 3x:ää.
— Lörpöttelyä, poika! sanoi Lange ja heitti vihkon hänen pulpetilleen, — istu.
— Minä en valehtele! huusi Anton Bech. Hänen laskuvihkonsa putosi lattialle.
Kandidaatti Lange otti vihkopinkan ja astui levollisesti alas katederilta. Hän pysähtyi Anton Bechin eteen ja sanoi vakavasti:
— En pitkään aikaan ollut uskoa silmiäni. Mieleni oli apea, Anton Bech, nähdessäni sinun luntanneen Simon Selmerin vihkosta, mutta paljon, paljon apeampi olen siitä, että sinä nyt valehtelet. Istu, poikaseni!
Sen jälkeen kulki Lange pitkin luokkaa jakelemassa vihkoja pojille.
Kullekin hän osoitti virheet ja selitti ne. Hän ei enää katsahtanut
Anton Bechiin, joka hetken kuluttua otti vihkonsa lattialta ja istahti
tarkastamaan laskuansa.
Kandidaatti Langen ääni kuului kaikkialta rauhallisena hänen kulkiessaan selittämässä. Mutta pojat olivat kuin lumoissa, ja tuon tuostakin Lange sai huomauttaa:
— Mutta seuraa toki mukana, poika!
Luokan keskikohdalla sanoi Lange:
— No niin, Sven-poika, sinun koti- ja koululaskujesi välillä on toistaiseksi vielä suuri ero. Nämä ovat jälleen oikein. Niin — no, no, ei sinun silti tarvitse näyttää noin — noin nolostuneelta! Olenhan itse sanonut, että pyytäisit kandidaatti Wintheriä käymään läpi kotilaskusi. Tarkoitan vain, että sinun pitää koettaa muistaa paremmin, kun lasket täällä koulussa. Laskuthan ovat täällä enimmäkseen samanlaisia.
Sven Hankatuuli ei katsahtanut ylös. Hän otti vastaan vihkonsa vapisevin käsin. Hänen ohimoitansa kuumotti.
— Ei, poika, ei se niin vaarallista ole! Kyllä se siitä asettuu, näetkös! Sinun pitää olla vain ahkera ja tarkkaavainen myös herra Wintherin luona. Voit muuten kertoa herra Wintherille sellaiset terveiset minulta, että erikoisen tärkeätä olisi kerrata sinun kanssasi ihan ensimmäiset alkeet. Niissä sinä olet kovin horjuva. No tilaisuuden sattuessa voin itsekin sanoa sen Wintherille! — Niin, olen siis tälläkin kertaa antanut sinulle kymmenen. Edellytän näet, että olet itsekin todella työskennellyt.
Kandidaatti Lange jatkoi kulkuaan.
Sven Hankatuuli istui paikallaan. Hänen kasvonsa olivat nyt kalpeat, sangen kalpeat. Hän tuijotti ensimmäiseen penkkiin, jossa Anton Bech istui kumartaneena vihkonsa yli.
Saatuaan vihkot jaetuksi kandidaatti Lange alkoi kuulustella.
Ensimmäinen oli Simon Selmer.
Kaikki huomasivat, että Simon Selmerin äänessä ja koko olemuksessa oli omituinen riemun sävy. Seistessään taulun luona hän välillä vilkaisi Anton Bechiin ivallisen näköisenä. Tämä istui yhä eteenpäin kumartuneena. Laskuvihkonsa hän oli pannut kiinni.
Luokan keskellä istui Sven Hankatuuli ja tuijotti herkeämättä Anton
Bechin selkään. Tunti kului kaameassa kuolonhiljaisuudessa.
Vielä kellon soituakin menivät pojat ulos aivan äänettömästi. Anton Bech kulki heidän keskellään, mutta he ikään kuin tekivät tilaa hänelle. Pihamaalla kävi samoin. Hän koetti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, jaaritteli ja nauroi. Mutta toiset vetäytyivät pois.
Heidän tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut millään tavoin osoittaa hänelle halveksumista tai muuta sellaista. Ei — koko asia oli vain niin kerrassaan käsittämätön, niin outo uskoa. He olivat siitä ymmällä eivätkä keksineet sanoja. Ja Anton Bech jäi yksin.
Sitä enemmän kertyi poikia Simon Selmerin ympärille, joka pysytteli pihan toisessa päässä. Hän puheli hyvin vilkkaasti. Pojat seisoivat hänen ympärillään ja kuuntelivat.
Luokalla oli jo vanhastaan kaksi puoluetta, Anton Bechin ja Simon Selmerin. Kummallakin oli oma ryhmänsä, vaikka oli tietysti monta sellaistakin, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan.
Antonin ryhmä oli pienempi. Hän oli näet pohjaltaan koppava, tai ainakin hyvin vaikeasti saatavissa mukaan lunttaukseen ja sensemmoiseen.
Vaikka Simon Selmeristä, lukuhevosesta, "Zelootista", ei pidetty läheskään niin paljon kuin Antonista, oli hänen "puolueensa" kuitenkin suurempi. Hän auttoi paljon sekä lunttilapuilla että neuvoilla ainekirjoituksessa ja muissa kokeissa, mutta otti niistä aina maksun. Sören Manddraber, jonka isä oli siirtomaatavarain kauppias, esimerkiksi piti Selmeriä luumuissa. Otar Ingebrigtsen varasti omenia isänsä puutarhasta ja toi kouluun. Latinankirjoituksesta hän maksoi Simon Selmerille kaksi suurta omenaa, jne. Kerrottiinpa semmoistakin, että Vilhelm Gabrielsen oli kerran antanut Simon Selmerille kymmenen äyriä kotilaskujen suorittamisesta.
Lisäksi olivat Anton Bech ja Simon Selmer vuoroittain ensimmäisiä luokalla. Useimmiten se asema oli Simonilla. Näin vallitsi heidän välillään vihollisuutta monin tavoin.
Niinpä Simon Selmer seisoi nyt joukkonsa keskellä puhellen laajasti siitä, että Anton Bech oli luntannut hänen vihkostaan.
Anton Bech silmäili ympärilleen koulupihalla. Kaukana voimistelusalin luona hän äkkäsi vihdoin Sven Hankatuulen, joka niinikään seisoi ypöyksinään. Hän meni tämän luokse.
— Kuule, Sven!
— No?
— Älä näytä niin pelästyneeltä! Tottahan sinä tiedät, etten minä ole luntannut Zelootin vihkosta.
— Ei, sitähän ei kukaan usko.
— Oh, uskoo kyllä. Mutta nyt aion puhua rehtorin kanssa. Niin, sitähän minun piti kysyä sinulta: käytitkö sinä minun konseptiani lauantaina?
— En.
— No, se on hyvä tietää.
Seuraava tunti oli yliopettaja Sömmen norjantunti. Sitten oli yliopettaja Buggen latinan tunti. Sekä Sömme että Bugge olivat kummallisen juhlallisia. Kumpikaan ei tehnyt kysymyksiä Anton Bechille, mutta he katsahtivat häneen usein.
Tämä levitti koko luokkaan kiusallista juhlallisuutta. Oli kuin olisi ollut kytemässä jotain, joka vain tarvitsi rehtorin saapumista puhjetakseen ja tullakseen johonkin loppuratkaisuun.
Kolmas tunti oli Svenningsenin saksan tunti.
Hän istahti katederille ja katsoi heti halveksivasti Anton Bechiin.
Sitten hän tarkasteli päiväkirjaa.
— Kandidaatti Lange on kuulemma antanut sinulle neljä petoksesta tänään, Anton Bech. Sitä ei ole tähän merkitty.
— Eikä merkitäkään, vastasi Anton Bech levollisesti.
— Vai niin?
— Sillä minä en ole tehnyt petosta.
— Minä huomautan, että olet rohkea, rakas Anton Bech. Väität siis, että kandidaatti Lange olisi valehdellut?
— Väitän, että on tapahtunut jokin erehdys.
— Ah, niinkö? Pieni erehdys! Sinun oma puijauksesi on siis vain "erehdys", mukamas. No niin, rakkaalla lapsella on monta nimeä! Semmoisia erehdyksiä arvostellaan täällä henkilöön katsomatta nelosella.
Opettaja Svenningsen alkoi kuulustella Simon Selmeriltä käännöstä. Hän oli erikoisen suopea Simon Selmerille.
Kesken hiljaisuutta koputettiin ovelle äkkiä lyhyesti ja rehtori tuli sisään. Hän oli miettiväisen ja vielä vakavamman näköinen kuin tavallisesti. Svenningsen teki hänelle tilaa kateederilla, jolle hän astui hitaasti. Kuiskattuaan ensin pari sanaa Svenningsenille, joka vastasi innokkaasti ja niin ikään kuiskaten, he vilkaisivat kumpikin Anton Bechiin.
— Anton Bech! sanoi rehtori ääneen.
Anton nousi.
— Kandidaatti Lange on toivonut, että minä ilmoittaisin toveriesi kuullen sinulle hänen päätöksensä, joka on myös minun. Olet tehnyt petoksen. Laulutuntia, jonka olit vapaana viime lauantaina, olet röyhkeästi käyttänyt hyväksesi ottaaksesi katederin kaapista erään toverisi laskuvihkon. Säästääksesi itseltäsi vaivaa olet kopioinut hänen laskunsa. Tästä puijauksesta olet saanut hyvin ansaitsemasi nelosen, kuten jokainen muukin poika olisi saanut samasta rikoksesta. Vaikka sinä sen jälkeen koetit päästä rangaistuksesta jaarittelemalla kaikenlaista konseptista ja sensemmoisesta, olemme kuitenkin sopineet kandidaatti Langen kanssa siitä, ettei sinulle siitä anneta eri rangaistusta. Kaikkiin sinun opettajiisi samoin kuin minuun on tämän tapauksen kuuleminen tehnyt kiusallisen vaikutuksen. Olet poika, jota me kaikki olemme pitäneet suuressa arvossa ja suosiossa. Luulen huomanneeni, että myös tovereillasi on sinusta sama käsitys. Olemme sen vuoksi ymmärtäneet, että sinun on ehkä ollut vaikeampaa kuin monen muun tunnustaa sellaista rikkomusta kuin halpamielinen puijaus on. Yrittäessäsi silloin valehdella erehdyt luulossasi, että valhe auttaisi sinua paremmin kuin suora avoin tunnustus. Olemme päättäneet antaa anteeksi tämän hairahduksen ja toivomme, että ymmärrät antaa tälle arvoa.
Anton Bech kävi sisäistä kamppailua rehtorin tyynen puheen aikana. Sen päätyttyä hän nielaisi itkunsa ja sanoi:
— Mutta minä en ole tehnyt petosta.
Rehtorin tutkiva silmä katsoi häntä:
— Etkö ole tunnustanut ottaneesi vihkon tästä kaapista lauantaina ja kirjoittaneesi laskut siihen laulutunnin aikana?
— Olen, mutta…
— Joutavia! sanoi rehtori, kumarsi lyhyesti Svenningsenille ja lähti.
Anton Bech melkein retkahti istumaan penkillensä.
Svenningsen seisoi selkä luokkaan päin ja katsoi ulos ikkunasta. Pari kertaa hän kääntyi Antonia kohti, joka itki. Pojat istuivat hiljaa.
Vihdoin sanoi Svenningsen:
— Jos et voi hillitä itseäsi, Anton Bech, niin mene ulos siksi aikaa.
Anton Bech nousi ja lähti.
Kesti vielä hetken, ennen kuin Svenningsen alkoi jatkaa opetusta.
Anton Bech ei tullut takaisin sillä tunnilla. Seuraavaltakin hän oli poissa. Hän oli mennyt kotiin.
* * * * *
Sven Hankatuuli oli menossa kotiin. Näytti kuin eivät hänen koipensa olisi oikein kannattaneet. Hänen polvensa lupsahtelivat.
Päivällispöydässä hän vastasi saaneensa kympin matematiikan kotilaskuissa. Ruoka oli tarttua hänen kurkkuunsa. Hän nieleksi ja nieleksi.
Päivällisen jälkeen hän meni huoneeseensa. Siellä hän heittäytyi vatsalleen vuoteelle painaen kasvonsa syvälle tyynyyn. Häntä itketti, mutta hän ei saanut itketyksi. Rinnan alla tuntui ahdistusta — outoa, onttoa tuskaa.
Näin hän makasi liikkumattomana toista tuntia. Vihdoin hän nousi hitaasti. Hän katsoi ympärilleen huoneessa istuen vuoteensa laidalla jalat riipuksissa. Taas kului pitkä, pitkä aika.
Sitten hän nousi, astui hitaasti portaita alas ja otti lakkinsa käytävästä. Hän seisahtui konttorin ovelle ja kuunteli. Isä oli siellä. Hän tarttui ovenripaan — pysähtyi, ei aukaissutkaan ovea, vaan meni ulos kadulle.
Hitaasti hän kulki katuja pitkin. Ajopelit kolisivat ja ratisivat, ihmiset kulkivat hänen ohitseen. Hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut kosteassa jääpuvussa.
Hän meni suoraan koulun ovelle. Hän seisahtui sen edessä ja kuivasi otsaansa nenäliinalla. Se tuli aivan märäksi kylmästä hiestä.
Tarttuessaan raskaan oven ripaan hän pysähtyi taas ja alkoi epäröidä, mutta sitten hän riuhtaisi oven auki. Hän kulki autioiden käytävien läpi kunnes tuli rehtorinhuoneen ovelle. Hän koputti heikosti.
Ei kukaan vastannut.
Sitten hän koputti lujasti. Ei kukaan vastannut vieläkään.
Rehtorinhuoneen vieressä oli rehtorin yksityisasunnon ovi. Hän tarttui ovikellon kahvaan. Mutta nyt hän epäröi sangen kauan.
Silloin kuului askelia sisältä ja hän tempasi äkkiä kellonauhaa.
Rehtorin rouva aukaisi.
— Saisinko vähän puhua rehtorin kanssa.
— Kyllä, heti.
Rehtorin rouva saattoi hänet eteisen kautta rehtorin huoneeseen.
— Istu, hän tulee pian.
Rouva siirsi korkeaselkäisen tuolin hänen viereensä ja lähti.
Sven Hankatuuli istuutui kovalle tuolille.
Rehtorin huone oli pitkä ja kapea ja sen ikkuna oli päätyseinässä. Seinillä oli vain hyllyjä, tai paremmin sanoen seinien sijasta oli hyllyjä lattiasta kattoon kirjoja täynnä.
Sven Hankatuuli istui ja tuijotti kirjoja, ja vähitellen näyttivät hänestä kapean huoneen seinät alkavan lähestyä toisiaan yhä likemmäksi ja likemmäksi ikään kuin uhkaisivat puristaa hänet väliinsä, painaa kovat, kankeat kirjojen selkämykset hänen sisäänsä…
Hän lipui alas tuolilta pysyen pelosta tuskin seisomassa, hiipi ulko-ovelle ja tarttui ripaan. Ovi oli lukossa. Ja toinen ovi vei eteiseen!
Samassa hän huudahti, kun ovi aukeni ja rehtori astui sisään. Hänellä oli yllään sama kotinuttu, jonka Sven Hankatuuli oli nähnyt jälki-istunnossa.
— No, Sven, sinä tahdoit puhua kanssani.
— Niin.
Rehtori seisoi hänen edessään, katsoi ja odotti.
Mutta ei tullut enempää kuin se "niin". Sven Hankatuuli seisoi silmät pyöreinä tuijottaen rehtoria. Tuijotti, tuijotti, eikä sanonut mitään.
Vihdoin rehtori sanoi:
— No, mitä se oli? — Hän meni ikkunan luona olevan suuren työpöytänsä ääreen, istui siihen ja viittasi Sven Hankatuulta istumaan vastapäiselle tuolille.
— Se oli — se on — että minä se olen tehnyt vilppiä.
— Oletko sinä tehnyt vilppiä, Sven?
— Olen. Minä, eikä Anton Bech.
— Selitä minulle, poikaseni.
Sven kertoi lauantaiaamusta. Laskukonsepti oli ollut irtaimena Anton Bechin vihkon välissä, häneltä oli kaatunut mustetta sen päälle ja silloin hän oli kopioinut Simon Selmerin laskun, jonka hän luuli olevan oikein kuten tavallisesti.
— Anton Bech oli siis suorittanut laskut?
— Oli, konseptiin. Hän sanoi edellisenä päivänä, ettei hänellä ollut aikaa kirjoittaa niitä puhtaaksi. Hän oli kirjoittanut vihkoon vain itse kysymykset.
Rehtori Holst istui ja katsoi ulos ikkunasta kauan aikaa. Vihdoin hän sanoi:
— Eikö hän sitten huomannut, että konsepti, jonka hän kirjoitti puhtaaksi, oli toinen kuin hänen omansa?
— Ei. Minä koetin tehdä sen niin samanlaiseksi kuin osasin.
Rehtori oli vaiti kauan aikaa ja katsoi ulos. Sitten hän kääntyi Sven
Hankatuulen puoleen:
— Sinäkö siis teit vilppiä?
— Niin.
— Mutta, mutta, rakas Sven, sinullahan on kandidaatti Winther…
Sven Hankatuuli katsoi vielä kauhistuneempana rehtori Holstia ja pudisti päätään.
— Eikö hän auta sinua, kun otat tunteja häneltä?
— En minä ota tunteja Wintheriltä.
— Kuka sinua sitten opettaa? Sinä sanoit, muistaakseni…
— Minä en ota tunteja keneltäkään.
— Mutta minähän kirjoitin isällesi…
— Minä en antanut isälle kirjettä.
— Et antanut isällesi minun kirjettäni!
Sven Hankatuuli istui yhä silmät kankeina ja pudisti päätään. Rehtori Holst katsoi häneen tutkivasti, sitten taas ulos ikkunasta. Vihdoin hän taas kääntyi Svenin puoleen:
— Mutta kuinka sitten saatoit kertoa saavasi yksityisopetusta matematiikassa, kuten minä olin kirjoittanut?
Sven Hankatuulen huulet liikkuivat alkaen väristä yhä enemmän ja silmät kävivät yhä kosteammiksi. Hän veti henkeä, ja vihdoin tuli hänen suustaan:
— Minä aukaisin kirjeen ja luin sen.
Rehtori Holst nousi ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Sitä jatkui kauan. Sitten hän seisahtui Sven Hankatuulen eteen, katsoi häntä tarkkaan tutkivasti ja sanoi:
— Vai sellainenko sinä olet?
— E-ei, oi ei! En minä — en minä ole sellainen, huusi Sven Hankatuuli, ja samassa purskahti aamupäivästä asti patoutunut itku valloilleen.
Rehtori Holst antoi hänen itkeä pitkän aikaa. Kun nyyhkytys vihdoin vaimeni, hän kysyi:
— Sano minulle, Sven, tietääkö Anton Bech tämän?
— Ei — mutta — minä — menen sanomaan hänelle — hänelle sen nyt.
— No niin. On parasta, että teet sen kohta.
Sven Hankatuuli otti lakkinsa ja lähti. Kun hän oli jo miltei ulkona ovesta, kääntyi hän, tuli takaisin ja kumarsi rehtorille. Hän oli sen unohtanut.
Sitten hän lähti kulkemaan tuomari Bechin taloa kohti.
Kun vain saisi sanotuksi Anton Bechille kaiken, niin sitten saisi olla koko surkeus. Tietenkin hänet erotetaan koulusta. Ja kotona tulee kysymys konepajasta tai kauppaan tai merille menosta.
Mutta olkoon se nyt ajattelematta, siihen on kyllä aikaa sitten kun hän ensin on ollut Anton Bechin luona. Hän kiiruhti. Matka kävi kodin ohi. Hän hiipi ikkunain alitse…
Puoli tuntia myöhemmin oli kaikki sanottu ja tehty Anton Bechin huoneessa. Sven Hankatuuli istui Antonin sängyn laidalla ja katsoi maahan. Anton Bech istui pöydällä ja heilutteli jalkojaan katsellen kattoon.
— Ja kaiken tämänkö sinä sanoit rehtorille?
— Niin tein. Tuntui paremmalta saada sanotuksi kaikki yhdellä kertaa.
— Kuule Sven, sinä saat huomenna rottinkia.
— Mitäpä siitä, jos sillä pääsisi…
Seurasi pitkä vaitiolo. Vihdoin Sven Hankatuuli sanoi katsettaan nostamatta:
— Oletko kovin vihainen minulle, Anton?
— Mokomastakin! vastasi Anton Bech.
Sven Hankatuuli alkoi heilutella ruumistaan edestakaisin sängynlaidalla istuessaan.
— Niin, näetkös, jos vain sinä et ole vihainen…
— Minusta sinä olet ollut suurenmoisen reilu —. Menithän suoraan rehtorin luokse…
— Niin, no sitten on hyvä ollakseni yhtä kaikki. Käyköön muuten miten tahansa, kunhan vain sinä et ajattele pahaa minusta — kun olen poissa.
— Menetkö sinä pois?
— Eihän minulla nyt ole muuta keinoa, näetkö. Minun täytyy karata.
— Ka… karata?
— Niin, minä karkaan kotoa. Ajattelin tehdä sen ensi yönä.
— Oletko hullu!
— En jaksa tätä kaikkea. Jos minut erotetaan koulusta, tulevat sekä isä että äiti onnettomiksi häpeästä. Ja heidän täytyy kuitenkin ryhtyä ajattelemaan, mihin panna minut. Heidän on lähetettävä minut jonnekin pois, ja siksi on yhtä hyvä, että lähden itse, jo ennakolta. Sillä minä en jaksa tätä enempää.
— Mutta — miten sitten aiot karata, poika?
— Mitä vaikeuksia siinä on? Ainahan pääsee jonnekin, jossa voi piileksiä, kunnes unohtavat. Menen niin pitkälle, että tulen johonkin eteläiseen kaupunkiin, josta lähtee laivoja Amerikkaan.
— Sinä joudut vain kiinni!
— En, jos pysyttelen ylämaassa. Kuljen talosta taloon, kunnes olen perillä.
— Entäs rahat?
— Minulla on 20 kruunua omaa rahaa.
— Niillä et pitkälle potki, poikaseni! Tulet vain näkemään nälkää.
— Ehkäpä niinkin. No, jos kuolen nälkään tuntureilla, niin sittenhän olen ainakin poissa tästä kaikesta.
Sven Hankatuulen ääni alkoi värähdellä itkua ja hän nousi ylös.
— Jos minä huomenna olen poissa, niin sinä et tietenkään tiedä mitään!
— En tietysti, mutta…
— Ja ehkä sinä kirjoittaisit minulle, jos saan lähetetyksi sinulle osoitteeni. Sinä — sinä olet ainoa ystävä, joka minulla on, Anton. No, no hyvästi sitten!
Anton Bech hypähti alas pöydältä.
— Oikeinko sinä vakavasti — toden teolla — aiot karata?
— Ymmärräthän, ettei minulla ole muuta mahdollisuutta. Minulla, joka on erotettava koulusta…!
— Ei, sitä minä en saa päähäni! sanoi Anton Bech. — Ei sen puolesta, ettei karkaaminen tietysti olisi helkkarin komeaa. Mutta entä jos kertoisit kaiken ensin isällesi nähdäksesi, miten hän siihen suhtautuu?
— Minä — minä en saata! Ei — en minä voi!
Sven Hankatuulen ääni petti. Hän puri hampaitaan yhteen ja koetti vastustaa.
— Hei vain! hän sanoi ja lähti kiireesti ovesta.
Hän käveli kotiin päin.
Karkaamisen ajatus oli jo kauan sitten väikkynyt hänen mielessään yhtenä mahdollisuutena, mutta vasta nyt Anton Bechin kanssa keskustellessa se oli muuttunut äkkiä varmaksi ja lujaksi…
Entä jos kertoisit kaiken ensin isällesi nähdäksesi, miten hän siihen suhtautuu!
Niin, kunpa vain olisi rohkeutta!
Hänellä oli sentään ollut uskallusta mennä rehtorin luokse, mutta isä…
Ei, hän tunsi, ettei hän kykenisi enää toista kertaa kertomaan, ja kaikkein vähimmin isälle. Ja äiti tulisi siihen, sisaret saisivat tietää!
Nyt hän oli kotikadulla ja näki talon. Hän pysähtyi äkkiä.
Edessään hän huomasi levollisesti, omituisesti nytkähtelevin polvin kulkevan miehen: rehtori Holst! Selästä saattoi ikään kuin aavistaa tummien kasvojen vakavuuden.
Sven Hankatuuli seisoi kuin katuun naulattuna tuskallisen pelon vallassa.
— Niin — niin totisesti! Herra Jumala! Rehtori meni heille kotiin! Hän meni ilmoittamaan sitä isälle!
— Oh, oh! Sven Hankatuuli ähkyi vaistomaisesti puoliääneen. Hän kääntyi ja lähti kulkemaan toiseen suuntaan pitkin katuja.
Hän kulki ja kulki. Suonet tykyttivät päässä, koko ruumis hoippui.
Hän tuli maantielle ja käveli sitä pitkin niin pitkälle kuin jaksoi.
Sitten hän istuutui tienviereen.
Istuminen helpotti vähän, mutta vain hetkeksi. Pian alkoi kauhea tuska ja epätoivo taas ahdistaa häntä. Hän istui ja tuijotti eteensä ajatellen vain yhtä asiaa:
Hän oli sellainen, joista kuuli puhuttavan: hyvien vanhempien poika, joka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä; jonka "kävi hullusti" ja jonka täytyi lähteä Amerikkaan ja joka usein päätyi kuritushuoneeseen.
Sven Hankatuuli pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa.
Mutta Jumala ei varmaankaan välittänyt siitä, että häntä rukoiltiin vasta nyt! Mikä silloin on rukoillessa, kun hätä ja surkeus ovat käsissä! Hänen olisi pitänyt ajatella Jumalaa rehtorin kirjettä polttaessaan. Sillä vain pelko pani hänet nyt rukoilemaan, ja Jumala pitäisi häntä katalana ja tuhmana, jos hän luulisi, ettei Jumala sitä huomaa.
Hän katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista. Hän oli sangen kaukana.
Hän oli nyt siis vaeltamassa. Hän oli siis nyt karannut! Hän kulkisi yhä edelleen, eikä palaisi koskaan takaisin.
Mutta hän ei ollut saanut mitään mukaansa. Ei kahtakymmentä kruunuansa laatikosta eikä voileipiä, jotka nyt olivat kotona hänen huoneessaan ja jotka hän oli aikonut ottaa mukaansa eväiksi. Hän tulisi näkemään nälkää ja tuntemaan hätää!
Mutta se oli aivan oikein. Hänen tuli kärsiä puutetta. Ei hyödyttänyt vain ilman muuta ruveta rukoilemaan Jumalaa. Ei, täytyi kokea ensin jotain todellista, nälkää, hätää ja rahattomuutta. Hänen kärsittyään niitä pitkän ajan, ainakin muutamia päiviä, voisi Jumala kenties antaa hänelle hiukan armoa…!
Niin, hän kävelee vain eteenpäin! Ensi yön hän piileksii metsässä. Piilottautuminen on helppoa, he eivät löydä häntä. Tultuaan ensimmäiseen kaupunkiin hän kirjoittaa isälle ja sanoo, ettei häntä pitänyt ruveta etsimään, vaan hänen tuli antaa mennä itsekseen. Hän vain tahtoi kärsiä ja kamppailla. Hän tulisi kotiin vasta silloin, kun hän mielestään olisi sovittanut syyllisyytensä ja omin voimin tullut joksikin. Hän kirjoittaa niin vakavasti ja päättävästi, että isä ymmärtää häntä ja antaa hänen noudattaa omaa tahtoansa.
Sitten muutaman vuoden kuluttua hän palaa takaisin isän, äidin,
Johannan ja Drean luo kunnioitettuna miehenä.
Niin, hän lähtee heti eteenpäin!
Hän katsoi taivaalle, joka oli kirkas ja sininen. Aurinko alkoi lähestyä tunturia. Tehtyään nyt päätöksensä hän tunsi tulleensa ikään kuin paremmaksi ihmiseksi. Hän ajatteli taas Jumalaa. Hän ei tahtonut pyytää Jumalalta mitään apua, sillä se olisi vain halpamaista. Mutta Isämeidän hän sentään rukoilee. Siitä Jumala kyllä ymmärtää hänen tarkoituksensa.
Sven Hankatuuli luki ääneen Isämeidän. Sitten hän nousi ja taivalsi edelleen.
* * * * *
Kello puoli yhdeksän illalla tuli Sven Hankatuulen isä tuomari Bechin luo.
— Onko Sven tänään käynyt täällä?
— On. Iltapäivällä viiden aikana hän oli täällä noin puoli tuntia. Sen jälkeen emme ole nähneet häntä. Eikö hän ole tullut kotiin?
— Ei, poika on ollut poissa kotoa koko päivän.
Sven Hankatuulen isä lähti. Hänen kuljettuaan katua vähän matkaa juoksi joku hänen peräänsä:
— Anteeksi, herra maaherra!
— Sinäkö, Anton?
— Niin — minä — minä tahdoin vain, minusta tuntui, että minun pitäisi sanoa teille että — että Sven oli minun luonani tänään…
— Niin, poikaseni, minä tiedän sen ja tiedän syynkin. Rehtori Holst on ollut luonani ja kertonut koko asian.
— Niin, mutta Sven — hän sanoi — että hän pelkää niin…
— Pelkäsi, niinkö?
— Niin, niin kamalasti. Sitten hän sanoi, ettei hän uskaltanut mennä kotiin. Tai oikeammin sanoen, että hän aikoi — aikoi…
— Mitä hän aikoi? Herran nimessä…
— Karata kotoa.
Tuntui kuin Sven Hankatuulen isä olisi odottanut jotain pahempaa, sillä hän näytti melkein keventyneeltä. Mutta sitä kesti vain hetken. Hän kysyi:
— Tiedätkö minne? Sinähän ymmärrät, rakas Anton, että minun täytyy saada se tietää.
— En. Hän sanoi vain kulkevansa, kunnes tulee johonkin etelänpuolen kaupunkiin. Sieltä hän lähtee laivalla Amerikkaan. Hän sanoi kävelevänsä talosta taloon.
Oli valoisa toukokuun ilta. Sven Hankatuulen isä seisoi hetken ja mietti.
— Kuule, rakas Anton, tahdotko tehdä minulle suuren palveluksen?
— Mielelläni.
— Juokse ajuri Olen luo ja tilaa minulle mahdollisimman pian kaksi hyvää hevosta rattaineen. Pyydä että hän tulee heti taloni edustalle!
— Kyllä.
Anton Bech juoksi. Sven Hankatuulen isä palasi kotiin.
Vähän myöhemmin seisoivat kahdet rattaat maaherran oven edessä. Toisiin istuutui hän itse, toisiin hänen ensimmäinen apulaisensa.
— Niin, Molstad, sanoi Sven Hankatuulen isä apulaiselleen, — ajakaa te siis pohjoiseen päin puoliyöhön saakka ja kyselkää poikaa kaikista taloista ja kaikilta kohtaamiltanne ihmisiltä. Ellette siihen mennessä ole saaneet mitään tietoa, käännytte takaisin.
Molstad lähti. Sitten sanoi Sven Hankatuulen isä hyvästi vaimolleen ja molemmille tyttösilleen, jotka seisoivat ovella itkien.
Sitten hän lähti ajamaan sillan yli.
Ajettuaan noin tunnin maantietä etelään hän tapasi vihdoin jonkun, joka "luuli" nähneensä sellaisen pojan maantiellä. Myöhemmin hän kohtasi erään vaimon, joka oli tavannut pojan vähän aikaa sitten.
Rattaat ajoivat edelleen.
Viimein tuli vastaan eräs heinäkuorma. Ajomies asteli sivulla.
— Et suinkaan sinä ole sattunut näkemään erästä kaupunkilaispoikaa täällä maantiellä?
— Kyllä, herra maaherra! Tässä se makaa heinäkuorman päällä. Se nukkui niin koreasti. Minä otin hänet tuolta tiepuolesta, se istui siinä surkean näköisenä ja sanoi olevansa väsynyt. Onko se ehkä hänen poikansa?
— On, niin on.
— Se kun vain sanoi, ettei hänellä ole kotia eikä kontua, raukalla.
Heinäkuorman päällä nukkui Sven Hankatuuli sikeästi.
— Pyysikö hän saada ajaa sinun mukanasi?
— Ei, ei se siltä tuntunut. Hän sanoi aikovansa kulkea eteenpäin. Se vain pyysi saada istua heinissä ja levähtää sillä välin, kun minä kävin siellä Smedstadin talossa. Se tarjoutui sillä välin katsomaan hevosta, vastapalvelukseksi, kuten hän sanoi. Kun tulin takaisin nukkui se tuossa, kuten hän itse näkee. Ja minä annoin sen nukkua!
* * * * *
Seuraavana päivänä tuli rehtori luokkaan matematiikan tunnilla. Kandidaatti Lange tervehti ja hymyili. Rehtori hymyili vastaan ja astui katederiin.
— Minun on sanottava sinulle, Anton Bech, että me teimme eilen sinulle vääryyttä. Sinun toveriesi tulee tietää, että sinä et ollut harjoittanut petosta kuten luulimme. Lisään, että olen erittäin iloinen saadessani tällä tavoin takaisin entisen varman uskoni, ettet sinä antaudu mokomiin halpoihin kepposiin. Ole hyvä ja astu esiin, Anton Bech!
Anton Bech seisoi katederin edessä.
— Pyydän sinulta anteeksi, että olen tehnyt sinulle vääryyttä. Anna kätesi merkiksi siitä, että saan.
Anton ojensi kätensä. Rehtori tarttui siihen ja taputti häntä toisella kädellään päälaelle.
— Jaa, jaa pojat, sanoi rehtori, kun Anton Bech taas oli paikallaan, — seuratkaa te kaikki Anton Bechin esimerkkiä ja pitäkää kilpenne kirkkaina.
Lähtiessään sanoi rehtori ovella:
— Sven, tulisitko vähän tänne!
Sven Hankatuuli nousi ja seurasi rehtoria käytäviä pitkin rehtorinhuoneeseen.
— No Sven! sanoi rehtori, — olet kai jokseenkin joka lauantai kopioinut matematiikan tehtävät?
— Niin, joka lauantai.
— Minä arvasin sen. Olen nyt pyytänyt kandidaatti Langea antamaan sinulle kaksi yksityistuntia matematiikassa viikoittain. Koeta nyt käyttää niitä hyvin. Tutkinto on jo kuukauden perästä.
— Koetan.
— Ja sovitaanko sitten, Sven, ettei tästedes harjoiteta minkäänlaatuista puijausta?
— Sovitaan.
— Silloin ei sinun koskaan enää tarvitse kokea sellaista päivää kuin eilinen. Sitä ei olisi hauska uudelleen kokea, eikö totta?
— Ei.
— Olen puhunut isäsi kanssa, poikaseni. Me uskomme molemmat, että sinusta kyllä tulee hyvä mies! Hyvästi, Sven.
Rehtori nousi, tuli ovelle, jossa Sven seisoi ja silitti hänen päätään.
Sven Hankatuuli nyyhki. Rehtori odotti että hän lähtisi, mutta pojalla oli jotain, jota hän koetti saada nyyhkytyksiltään sanotuksi. Vihdoin hän kumarsi hyvin syvään, ojensi kätensä rehtorille ja sanoi:
— Pa-paljon kii-kiitoksia!
Kotona päivällispöydässä oli punaista häränpaistia ja kastiketta, perunoita ja puolukkahilloa, vaikka oli torstai, joka tavallisesti oli kalapäivä.
TAPPELU
— Minä en sano mitään, minä. Kysyn vain, mitenkä sait vihkoosi juuri minun laskuni, jos et ole sitä kopioinut?
Simon Selmer kysyi näin ulkona koulunpihalla. Anton Bech seisoi uhkaavana hänen edessään.
— Se asia ei kuulu sinulle, Simon.
— Ei kyllä. Voin arvata, että se on kai parasta.
— Minä kysyn sinulta, mitä tarkoitat sillä? Että se muka on "parasta"!
Sitä juuri kysyn sinulta, ymmärrätkö.
Simon Selmer katsoi omituisesti hymyillen poikajoukkoon. Koko luokka seisoi taajana piirinä heidän ympärillään.
— Vastaan, että on varmaankin parasta, ettei asiaa tutkita sen enempää.
— Rehtori on sen tutkinut.
— Niin, huomaan sen.
— Miten huomaat?
— Rehtori on niin erilainen, näetkö.
— Mitenkä erilainen?
— Hm — jos ei olisi ollut kysymyksessä hänen lellipoikansa vaan joku meistä, niin arvelen, että siitä olisi seurannut muuta.
— Mitä muuta?
— Kysyt kovin paljon minun mielestäni.
Anton Bech seisoi nyrkit housuntaskuissa aivan levollisena ympärilleen vilkuilematta. Hän katsoi vain Simon Selmeriä suoraan naamaan ja vastasi:
— Niin minä kysyn niin kauan, että vastaat. Sillä sinun on pakko vastata.
— Pakko — oho!
— Niin, pakko. Mitä tarkoitat sillä, että siitä olisi tullut muuta?
— Tarkoitan mitä tarkoitan.
Anton Bech astui nyt aivan hänen nenänsä eteen.
— No, se voi olla samantekevää. Mutta kysyn sinulta, että luuletko sinä minun tehneen vilppiä?
— Minä en luule mitään. Minä vain tiedän, että sinun vihkossasi oli minun laskuni.
— Mutta minä sanon — ja rehtori sanoo, että se on sattuma.
— Ja siihen sanon minä, että se on merkillinen sattuma.
— Mitenkä merkillinen?
— Sangen merkillinen.
Koko poikajoukko nauroi ääneen. Anton Bech tempasi toisen nyrkin taskustaan.
— Nyt sinä sanot ajatuksesi ihan suoraan.
— Kylläpä sinua kiinnostavat minun ajatukseni.
— Minä vain en salli, että sinä kuljeksit täällä kuiskuttelemassa minun laskuistani. Ellet ole saanut riittävää selitystä rehtorilta, et saa enempää minultakaan. Mutta tämän jutun tulee nyt päättyä tähän. Ja jotta siitä tulisi loppu, on sinun nyt sanottava ajatuksesi suoraan julki.
— Oho, haastatko sinä tappelua?
— Haastan. Otan koko luokan todistajaksi siitä, että tavataan Nagelin rannassa iltapäivällä kello neljä, ellet selvästi tunnusta hyväksyväsi täydellisesti rehtorin selitystä.
— Minä en pelkää tulla.
— All right!
Näin sanoen pyörähti Anton Bech ympäri ja meni poikaparven läpi ovea kohti. Kello olikin juuri soinut.
— Tappelu, pojat!
— Ja oikein sääntöjen mukainen kaiken lisäksi, katsos!
— Siis kello neljä Nagelin rannassa.
— Mutta ainoastaan luokka, ei ketään muita.
— Tietysti.
Luokka nousi innokkaana joukkona portaita ylös.
— Minä ennustan, että Zelootti saa rökkiinsä. 73
— Oho, ei se ole niinkään varmaa.
— No hyvää sille ainakin selkäsauna tekisi, Simonille nimittäin. Mitä sekaantumista hänellä enää on koko asiaan!
— Mutta aika merkillistä se sentään on.
— Luuletko sinä, jumaliste, että rehtori olisi pyytänyt anteeksi, jos hän todella olisi puijannut!
— E-e-en…
Svenningsen oli raivoissaan, kun pojat tulivat niin myöhään. Eikä hän tunnin aikanakaan päässyt lauhtumaan poikien tarkkaamattomuuden vuoksi. Kirjelappuja vilisi luokassa…
* * * * *
Jo kerran aikaisemmin, edellisenä talvena oli ollut "sääntöjen mukainen" tappelu Anton Bechin ja Simon Selmerin välillä. Se oli syntynyt Makkara-Nikun vuoksi. Simon Selmer oli saanut sillä kertaa selkäänsä. Niin kävisi kai nytkin. Simon oli tosin paksu ja raskas sekä jokseenkin vahva, mutta Anton Bech oli sittenkin luokan väkevin poika. Kuitenkin oli Simon Selmer mestari kepposissa!
Makkara-Nikun juttu oli ollut seuraava:
Nikken Olsen eli Makkara-Niku oli Anton Bechin vihollinen. Kukaan ei tiennyt minkä vuoksi, mutta niin vain oli. Anton Bech ei olisi itsekään voinut vastata kysymykseen, mistä se johtui. Tosiasia vain oli, että hänen aina piti taistella Makkara-Nikun kanssa kun he tapasivat toisensa kaupungin pohjoisosassa. Tavallisesti kuitenkin hän tai Niku oli silloin jonkun muun seurassa. Jos he olivat yksin, heitettiin vain pari haukkumasanaa ohimennen, kuten:
— Odotas, mokoma! tai:
— Viimekertaista selkäsaunaako sinä vielä märehdit?
Jos sitä vastoin jommallakummalla oli seuraa mukanaan, oli asia selvä.
Toiset pojat asettuivat ympärille, ja tappelu oli valmis.
Kun Anton ja luokan pojat olivat kuljeksimassa kaupungin pohjoisosassa, tapahtui joskus, että nähtiin kaukaa Makkara-Nikun kiireesti piiloutuvan johonkin porttikäytävään tai katoavan jostain kadunkulmasta. Niku sai näet säännöllisesti selkäänsä. Anton Bechillä oli silloin tapana pahoitella toisille pojille, että tilaisuus Makkara-Nikun pehmittämiseen oli mennyt hukkaan.
Mutta pohjimmaltaan hän oli siitä hyvillään. Ensinnäkin sen vuoksi, että tappelussa oli sentään aina oma jännityksensä. Eihän voinut tietää, minkä uuden tempun Makkara-Niku oli saattanut oppia viime kerran jälkeen, tai mitä apua hän saattoi saada kansakoulukumppaneiltaan. Toiseksi… no niin, Makkara-Nikuir kasvot olivat niin kummallisen kalpeat joka kerta, kun oli pakko tapella, ja hänen noustessaan ylös selkäsaunan jälkeen oli hänen silmissään omituinen ikään kuin kysyvä kummastelu. Se toi Anton Bechin mieleen erään runon metsästäjästä, joka oli haavoittanut pahoin kaurista ja aikoi leikata sen kaulan poikki, mutta ei tahtonut saada sitä tehdyksi eläimen silmien katseen vuoksi.
Joka tapauksessa Makkara-Niku oli ja pysyi vihollisena kenenkään tietämättä syytä siihen. Se oli vain selviö poikien kesken sekä Antonin luokalla että kansakoulussa. Se oli kaikkien sääntöjen mukainen kyläviha, eikä sitä kannattanut sen enempää penkoa.
* * * * *
Tuli sitten jouluaatto ja rouva Bech kertoi päivällispöydässä, että matami Olsen oli ollut keittiössä ja valittanut surkeasti puutetta ja köyhyyttä, sillä mies oli tänä jouluna työtön. Rouva Bech oli antanut hänelle Antonin arkihousut, jotka muuten olivat vielä ehjät ja hyvät. Pahin puute oli ollut pojan, Nikkenin vaatteista. Hän saattoi tuskin enää ryysyisten vaatteidensa takia näyttäytyä koulussa.
Kolmas joulupäivä oli vihdoin arki.
Luokan pojat kokoontuivat. Anton Bechillä oli yllään uudet vaatteensa ja liivintaskussa 25 äyrin raha, jonka hän oli saanut Fredrik-enolta. Tänään sillä ostettaisiin torttuja.
Mutta sitten tuli Otar Ingebrigtsen tuoden sen huolestuttavan sanoman, että kansakoululaisten lumilinna Pitkänsillan luona oli suurempi kuin luokan lumilinna Bechin rannassa.
Koko luokka lähti kaupungin pohjoisosaan. Ja kansakoululaisten linna Pitkänsillan luona oli todellakin sikamaisen korkea. Se oli vuorattu tuohilla ja jäädytetty niljakkaan liukkaaksi ja näytti tosiaan mahdottomalta valloittaa. Kansakoulupoikia vilisi sen ympärillä.
Luokka lähestyi hitaasti, kunnes se seisoi puoliympyrässä aivan linnoituksen äärellä. Pari väkevintä poikaa kummaltakin puolelta alkoi nalkutella pilkkasanoja ja ärsyttelyjä. Anton Bech seisoi hiljaa ja kuunteli, kunnes äkkiä Simon Selmer ja pari muuta alkoi kyhniä häntä kylkeen:
— Anton, tuolla on Makkara-Niku! Etkö näe häntä! Käy kimppuun!
Mutta Anton ei liikahtanut. Silloin alkoivat toiset huutaa:
— Kuule, Nikken, etkö lämmitä kenellekään joulusaunaa? Tuolla seisoo
Bechin Anton. Hän pelkää sinua!
— Pelkää! huusi Anton, — käy päälle vain, Makkara!
Niku vain paikkaili linnanmuuria nuoskalumella eikä nähtävästi halunnut tapella, vaikka hänen kumppaninsa ärsyttelivät ja yllyttivät ja Anton tuli yhä lähemmäksi. Silloin sanoi Anton äkkiä:
— Makkara-Niku pelkää hienoja housujaan!
Kaikki pojat nauroivat, sillä he tunsivat, että Makkara-Nikulla oli Anton Bechin vanhat housut. Mutta samassa oli Makkara-Niku kuin salama Antonin kimpussa iskien nyrkillään nenään, niin että Anton kellahti selälleen ja veri purskui nenästä. Makkara-Niku antoi uusien iskujen sataa salamannopeasti ja niin raivokkaasti, että Anton oli aivan pökerryksissä ja Makkara-Niku makasi hajareisin hänen päällään mukiloiden häntä yhä naamaan, minkä kerkesi.
Jokainen tietää, että keskellä tappelua saattaa syntyä seisaus, hiljaisuus, josta eivät tiedä muut kuin molemmat asianomaiset. Niku läähätti kuumasti aivan Antonin verisen nenän vieressä ja lakkasi lyömästä.
Tällä sekunnilla tunsi Anton, että hän voisi helposti vääntää Makkara-Nikun päältään, päästä itse päällepäin ja maksaa saamansa iskut takaisin korkojen kanssa. Hän nimittäin näki, että Niku itki raivosta ja oli melkein pyörällä päästään. Mutta hän jäi makaamaan alalleen. Hän irrotti vain toisen kätensä ja sai sen pistetyksi liivintaskuunsa ottaakseen sieltä 25-äyrisen.
— Hellitä, senkin mokoma!
Ja Makkara-Niku hellitti. Pojat makasivat vielä hetken päälletysten ja Anton sai salaa livautetuksi 25-äyrisen Makkara-Nikun kouraan. Sitten Anton nakkasi äkkiä Nikun päältään ja hypähti pystyyn. Toiset huutelivat ja kirkuivat minkä mitäkin, mutta Makkara-Niku lähti juoksemaan katua ylös.
Anton seisoi ja paineli nenäänsä lumella. Hän ei sanonut mitään, mutta sen erän jälkeen hän ei enää koskaan tapellut Makkara-Nikun kanssa.
No, jollakin tavalla oli tämä 25 äyrin juttu tullut luokan poikien tietoon. Simon Selmer oli lähettänyt tunnilla Vilhelm Gabrielsenille lapun, että Anton Bech oli antanut Makkara-Nikulle 25 äyriä päästäkseen enemmistä selkäsaunoista. Tämän lapun sai Anton Bech käsiinsä ja siitä oli seurauksena hänen ja Simon Selmerin välinen suuri tappelu Nagelin rannassa.
Tämä oli tapahtunut toissa talvena. Silloin sai kyllä Zelootti selkäänsä. Mutta siitähän oli jo puolitoista vuotta ja siinä ajassa oli paljon saattanut muuttua.
* * * * *
Jo puoli neljältä oli suuri joukko poikia koolla Nagelin rannassa. Nagelin molempien makasiinien välissä oli suuri lautasilta. Pitkin makasiinien seiniä oli kaksinkertainen rivi tyhjiä tynnyreitä, joiden päälle pojat istuutuivat rummutellen koroillaan kumisevia tynnyrinkylkiä. Sillan päästä johtivat portaat rantaan. Portaiden luona puuhaili Sören Manddraber muutamien muiden kanssa näkkien onginnassa.
Kaikki rantalaiturit olivat tähän aikaan poikien mukavia kokouspaikkoja. Ne olivat melkein kaikki tyhjinä, mutta varsinkin Nagelin laituri, joka oli syrjässä, kaupungin eteläisimmässä laidassa. Ja lisäksi oli Nagelin siltavahti, Hans Bentsen, harvinaisen mukava mies.
Vihdoin tuli Simon Selmer Otar Ingebrigtsenin saattamana. Hän oli vähän kalpea, mutta ei ollut millänsäkään vaan istahti erään tynnyrin päälle alkaen naureskella ja jutella. Kun Sören Manddraber ja muut rannalla olleet pojat kuulivat, että Simon oli saapunut, jättivät he pyydystyksen ja riensivät joukkoon.
Kirkontornin kello kaukana kaupungissa löi neljä, ja juuri silloin saapui Anton Bech. Hänen saattajanaan oli Sven Hankatuuli.
— Nuo kaksi ovat viime aikoina ruvenneet tavattoman paljon olemaan yhdessä, sanoi Morten Johnsgaard Vilhelm Gabrielsenille.
— Etkö ole huomannut sitä, että Sven Hankatuuli on viime aikoina selvästi saanut apua kirjoituksissaan Anton Bechiltä? sanoi Vilhelm Gabrielsen.
— Jaa, niin se varmaankin on!
Anton Bech astui sen tynnyrin luo, jolla Simon Selmer istui potkiskellen.
— Saat viimeisen kerran valita peruutatko väitteesi, että minä olen tehnyt vilppiä.
— Minä en ole sanonut mitään. Sitä paitsi en peruuta mitään.
— Semmoinen lörpöttely, ettet muka ole sanonut mitään, ei kelpaa. Minä kysyn siis…
— Suusi kiinni kysymyksistä! huusi Simon Selmer ja hyppäsi tynnyriltä alas. Samalla hän töykkäsi Anton Bechiä vatsaan.
Anton Bech väistyi askelen taapäin. Hän heitti nutun päältään ja seisoi paitahihasillaan. Pojat kertyivät tiheään ympärille.
— Nyt voit käydä päälle! sanoi Anton Bech. Mutta Vilhelm Gabrielsen astui esiin joukosta ja sanoi juhlallisesti:
— Ensin sovitaan, että jalkakamppia, takaiskuja ja taivepotkuja ei hyväksytä.
— Niin, sanoi Morten Johnsgaard asettuen Vilhelmin rinnalle, — ja jos joudutte sylipainiin, pitää yliote ja aliote olla tasan.
— Ei — se saa olla kuinka sattuu! huusi Otar Ingebrigtsen.
— Niin minustakin! hyväksyi pari muuta. Anton ja Simon seisoivat kädet nyrkkiin puristettuina ja tuijottivat toisiinsa muiden vielä riidellessä yli- ja aliotteista. Kaiken keskeltä kuului Vilhelm Gabrielsen yhä toistavan:
— Sen pitää tapahtua sääntöjen mukaisesti. Sääntöjen mukaisesti!
— Totta kai, mutta yliote ja aliote…
— Nyt saatte alkaa! huusi Otar Ingebrigtsen. — Me asetumme kaikki kehään ympärille. Tietenkin pitää kaiken tapahtua oikein, vääryyttä ei hyväksytä. Noin — ei, kauemmas taapäin, noin. Minä luen nyt kolmeen.
— Yks… kaks… ko…
— Hei, odotas poika! Sven Hankatuuli hypähti esiin. — Simonilla on kivi nyrkissä! Hyväksytäänkö sellaista?
Tulipunaisena täytyi Simonin pudottaa pyöreä kivi kummastakin kädestään.
— Yks — kaks — kolme!
Silloin iskettiin yhteen. Simon Selmer hyökkäsi pää kumarassa, kyynärvarret edessä ja pyöritellen nyrkkejään kuin laivan potkuria. Mutta Anton Bech antoi paukun alhaalta ylös keskelle naamaa. Sen tempun hän taisi hyvin.
Molemmat olivat taitavia miehiä ja kamppailu kävi yhä kuumemmaksi. He iskivät oikealla ja puolustivat vasemmalla kädellä, eikä kumpikaan päässyt tepsivään nenäiskuun. Tulisessa tuoksinassa he siirtyilivät sinne tänne, ja poikien piirin täytyi yhtä mittaa väistellä ja tehdä tilaa.
Vahingossa Anton Bech kompastui. Salamana syöksyi Simon Selmer hänen päälleen.
— Ei, sitä ei hyväksytä! huusi Sven Hankatuuli ja hypähti luo kiskoakseen Simonin irti. Mutta samassa tarttui Otar Ingebrigtsen hänen nuttunsa liepeeseen:
— Auttamaanko sinä menet, lurjus!
— Sitä ei hyväksytä, hänhän vain kompastui, huusi Sven Hankatuuli raivostuneena, riuhtaisi itsensä irti ja yritti taas Simonia kohti. Silloin tuli Vilhelm Gabrielsen Otarin avuksi. Morten Johnsgaard asettui väliin…
Vain silmänräpäyksen oli Simon Selmer Antonin päällä. Anton Bech väännähti ympäri, käänsi Simonin alleen ja piti hänet siinä.
Mutta silloin oli heidän ympärillään semmoinen mylläkkä, ettei kukaan kerinnyt katsoa heitä. Koko luokka tappeli lopulta sikin sokin yhtenä ryöppyävänä kasana, jossa alimmaisina olivat Sven Hankatuuli ja pikkuinen Sören Manddraber. Julma möly ja mylvinä nousi ilmoille, minkä keskeltä kuitenkin kuului Vilhelm Gabrielsenin lakkaamaton huutelu:
— Sen pitää tapahtua sääntöjen mukaisesti! vaikka hän itse oli kiivaassa ottelussa Morten Johnsgaardin kanssa…
— No, no, pojat, pojat! Mitä perhanan peliä tämä on…?
Hans Bentsen, Nagelin siltavahti, tuli juosten rannalta. Hän yritti tunkea poikien joukkoon erottamaan heitä, huusi ja komensi, mutta mikään ei auttanut eikä kukaan kuullut. Hans Bentsen joutui aivan ymmälle, juoksi kadulle ja tuli hetken kuluttua takaisin mukanaan pari kolme miestä.
Heti syntyi hiljaisuus. Kaikki pojat päästivät toisensa irti, seisoivat puuskuttaen ja läähättäen, muutamat verissään, toiset voivotellen, yksi nenäänsä pidellen, toinen kylkeänsä painellen, ja kaikkien jaloista ryömivät vihdoin esiin Sven Hankatuuli ja Sören Manddraber. He näyttivät noloilta.
Sören itki ääneen ja piti vatsaansa. Sven Hankatuulen nenästä valui verta virtana ja hänen oikean silmänsä yläpuolella oli tulipunainen, hohtava läikkä.
Mutta kaikki seisoivat suorina kuin kynttilät. Yhdellä Hans Bentsenin hakemista miehistä oli kultareunus lakissa. Hänet tunsivat kaikki.
Hän oli poliisi Loe.
— Parempien ihmisten poikia ja pitävät semmoista metakkaa, että kuuluu yli koko kaupungin, sanoi poliisi Loe. — Keitä kaikkia te olette?
Poliisi Loe katsoi poikia, otti esiin muistikirjansa ja alkoi kirjoittaa nimiä.
— Ei teidän tarvitse ilmoittaa muita kuin minut ja Simon Selmer, sanoi
Anton Bech astuen esiin. — Me tappelimme.
— Sinäkö, itsensä tuomarin poika! Etkö edes häpeä? sanoi vanha Loe päätänsä pudistaen.
— Ilmoittakaa vain minut, niin…
— Ohoh, luulenpa että otan teidät joka sorkan. Ja nyt pois sillalta ja vikkelästi!
Poliisi Loe ajoi laumaa edellään kadulle. Kun oli kuljettu jonkun matkaa kaupungilla, tuli opettaja Svenningsen vastaan tätä omituista kulkuetta: viidennen luokan pojat, konstaapeli Loe perässä.
— Mutta mitä tämä merkitsee?
Kaikki pojat seisoivat lakit kädessä. Mutta Loe astui esiin ja kertoi koko asian.
— Arvelisin sen riittävän, että koulun viranomaiset saavat tämän tietää, tuumi Loe lopuksi nostaen kättänsä lakinreunustaan.
— Kyllä. Kiitoksia, Loe, se riittää kyllä!
* * * * *
Kun Sven Hankatuuli tuli kotiin, herätti hänen nenänsä ja nyt jo vihertävänsinertäväksi käynyt läikkä oikean silmän yläpuolella suurta kauhistusta. Lopuksi hänen täytyi kertoa koko juttu. Äidin mielestä se kaikki oli tuhmaa ja sopimatonta, mutta isä nauroi partaansa:
— Jaa, näetkös poikani, sanoi isä — se selkäsauna oli sinulle kohtalon sallima. Niinpä voit ottaa sekä minun että rehtorin anteeksiannon paremmalla omallatunnolla!
— Niin, sanoi Sven melkein juhlallisesti ja katsoi isää suurin vakavin silmin, tai oikeammin sanoen yhdellä suurella ja yhdellä pienellä, sillä oikea silmä vihreänsinisen laikan alla oli käynyt kovin pieneksi.
* * * * *
Seuraavan päivän toisella tunnilla seisoi rehtori katederissa ja piti jyrisevän nuhdesaarnan koulun häpäisemisestä, poliisista ja metelistä.
— Rangaistukseksi saa koko luokka jälki-istuntoa kello kahdesta kolmeen.
Svenningsen oli juorunnut! No, se oli sitten aina yhtä katala! Aina!
Kun Svenningsen kello 12 tuli saksantunnille, oli koko luokka yksimielisesti tehnyt lujan päätöksen. Petturilla oli odotettavissaan selkäsauna, jollaista hän ei vielä ennen ollut saanut. Ehdotus oli Simon Selmerin, ja Anton Bech oli sitä heti innokkaasti kannattanut. He olivat nyt taas hyviä ystäviä, tietenkin! Riita oli ratkaistu… luokassa vallitsi jälleen sula sovinto!
Svenningsen tervehti kuten tavallisesti. Luokka vain nousi, kaikki synkkinä ja hillitysti muristen. Svenningsen alkoi kuulustella. Kaikki pysyivät happamen näköisinä ja vastasivat mahdollisimman lyhyesti, toinen toisensa jälkeen.
Svenningsen ei ollut huomaavinaan mitään. Hän alkoi tapansa mukaan vitsailla ja tehdä pilaa ensin Hans Otterbechista, sitten Sören Manddraberista, mutta kaikki pysyivät nyrpeinä. Kukaan ei nauranut edes silloinkaan, kun Sören Manddraber yksinkertaisuudessaan käänsi lauseen:
"Die Schweisstropfen traten auf seiner Stirn vor": — Sveitsiläisjoukot astuivat tähtensä eteen.
Svenningsen piti tästä suurta iloa, nauroi ja pilkkasi, mutta pojat eivät hymähtäneetkään. Parin heistä täytyi tosin painaa nenäliinalla kasvojaan peittääkseen naurunsa. Kaikki huomasivat hyvin, että Svenningseniä lopulta raivostutti.
Kello kahdelta tuli sitten Svenningsen taas luokkahuoneeseen vartioimaan poikien jälki-istuntoa. Siellä ei ollut sieluakaan. Svenningsen etsi sekä ylhäältä että alhaalta, koulunpihasta ja voimistelusalista. Ne kanaljat olivat nähtävästi menneet kotiinsa!
Suutuksissaan hän veti päällysnuttunsa ylleen ja lähti. Koulunovi paukahti hänen mennessään.
Tuskin hän oli lähtenyt, kun luokka pyrähti täyteen poikia. Se jälki-istunto kului hupaisesti kaikin tavoin. Joku käytti tilaisuutta saadakseen laskunsa tai latinankirjoituksensa korjatuksi jonkun taitavamman avulla, toiset penkoivat katederilla päiväkirjaa. Muutamat toivat käytävästä lakit sisään, asettivat ne riviin seinälle ja rupesivat lakkipallosille.
Kun kello löi kolme, asettuivat kaikki paikoilleen ja Hans Otterbech lähetettiin rehtorin luo.
— Saammeko me nyt lähteä?
Rehtori saapui luokalle Hans Otterbechin mukana aivan suunniltaan:
— Mutta rakkaat pojat, eikö herra Svenningsen ole täällä?
Ei, kukaan ei ollut nähnyt Svenningseniä.
— Hm! Sangen kummallista. Aivan yksiksennekö te sitten olette istuneet?
— Niin.
Rehtori ei näyttänyt hyvältä. Hän puraisi huultaan:
— No, saatte mennä sitten.
Seuraavana päivänä heillä ei ollut saksaa. Mutta jo ensimmäisellä tunnilla, joka oli yliopettaja Sömmen norjan tunti, tuli Svenningsen luokkaan aivan punaisena.
— Anteeksi herra yliopettaja, että häiritsen silmänräpäyksen! Minun täytyy kysyä teiltä, pojat, minne te eilen katositte?
Pojat katsoivat viattomasti kummastuneina toisiaan ja herra
Svenningseniä.
— Vastatkaa heti! Olin täällä teitä odottamassa, mutta luokka oli tyhjä.
Simon Selmer nousi.
— Herra opettaja tarkoittaa ehkä juuri sitä hetkeä, jolloin kello oli lyönyt kaksi?
— Niin tietenkin.
— Jaa, silloin olimme luullakseni silmänräpäyksen pihalla.
— Joutavia, minä katsoin pihalle!
— Jaa — ei, minä tarkoitan pihalla!
Yliopettaja Sömme, joka ei oikein ymmärtänyt asian ydintä, naurahti ääneen. Mutta Svenningsen loi häneen raivoisan silmäyksen ja kysyi taas:
— Olitteko te kaikki siellä? — Koko luokka?
Simon Selmer katsoi kysyvästi poikiin:
— Jaa, en tiedä — kyllä siellä oli aika monta…
— Minä olin! nousi Anton Bech ilmoittamaan.
— Minä olin!
— Minä olin!
— Minä olin!