KARKOITUSMÄÄRÄYS.
Oli marraskuun 28:s päivä. Vanki istui vuoteensa reunalla ja tutki edessä olevaa ranskankielistä Venäjän historiaa. Siinä kerrottiin, kuinka Venäjän kansa oli kolmatta sataa vuotta kantanut orjan kahleita. Tataariheimo oli hallinnut suurta kansaa, jolla ei ollut voimaa karistaa päältään vierasta iestä. Kun valta vihdoin oli tullut kansan omille miehille, oli Venäjän kehityksessä alkanut uusi kausi. Vieraita heimoja orjuutettiin, niiden joukossa monia suomensukuisia kansoja, jotka, jos olisivat olleet yksimielisiä, olisivat ehkä voineet selviytyä voittajina taistelussa. Nyt oli heidät lyöty maahan, monet heimot olivat jo kuolleet, ja niiden viimeiset rippeet asuivat hajallaan yli laajan pohjoisen Venäjän. Vanha syrjääninoita Pam oli jo yli 600 vuotta sitten sanonut kansalleen, että Moskovasta ei meille voi tulla mitään hyvää, mutta hänen sanojaan ei uskottu. Seurauksena oli, että Venäjä oli voittanut ensin kaukaisemmat heimokansat ja tullut nyt Suomen porteille. Nevan rannalle oli Pietari-tsaari Isonvihan aikana rakentanut pääkaupunkinsakin. Sataa vuotta myöhemmin Venäjä valloitti Suomen kokonaisuudessaan, mutta ei sentään koskenut Ruotsin lakeihin ja suomenkieleen. Nyt sensijaan oli Venäjä tullut Suomen koteihinkin ja pyrkinyt salakavalasti kuin varas viemään kansalta oikeuden ja äidinkielenkin turvan.
* * * * *
Kun ovi jälleen avautui ja vartija tuli hakemaan vankia kansliaan, oli Svinhufvud yhä edelleen kirjansa ääressä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Todellisuus karkoitti pian mietteet. Edessä seisoi Viipurin kaupungin poliisimestari, joka ryssiä kumartelemalla oli kohonnut asemaansa. Vangin astuessa sisään istui poliisimestari pöytänsä ääressä vakavan näköisenä.
— Kenraalikuvernööri on määrännyt teidät karkoitettavaksi Tomskiin!
— Määrätkää vain, karkoittakaa vain, yhtä laitonta on kaikki!
Poliisimestari ilmoitti edelleen, että vanki sai kolme päivää aikaa järjestääkseen asioitaan, minkä jälkeen oli lähdettävä matkalle.
Keskustelu päättyi siihen. Svinhufvudin kohtalo oli ratkaistu.
* * * * *
Maan sanomalehdissä oli lyhyt uutinen Svinhufvudin karkoittamisesta.
Niinpä Helsingin Sanomat kertoi vain seuraavaa:
»Viime lauantaina ilmoitettiin Viipurin lääninvankilaan viedylle Lappeen tuomiokunnan tuomarille, asessori P E. Svinhufvudille, että kenraalikuvernööri oli määrännyt hänet karkoitettavaksi Tomskin kuvernementtiin Siperiassa sodan ajaksi.»
Ennenkuin yllämainittu uutinen tuli julkisuuteen, oli kenraalikuvernööri pitänyt hyvää huolta yleisen mielipiteen valmistelemisesta vastaanottamaan karkoitustietoa. Edellisen päivän sanomalehdissä oli nimittäin julkaistu kenraalikuvernöörin selitys vangitsemisen johdosta, mutta siinä oli esitetty vain Kasanskijn ja Svinhufvudin välinen kirjeenvaihto, ei muuta. Kenraalikuvernöörin erottamis- ja karkoittamispäätösten perusteluista ei mainittu sanaakaan.
* * * * *
Samana päivänä kuin Viipurin poliisimestari ilmoitti Svinhufvudille karkoittamisesta, kävi Ellen-rouva tervehtimässä miestään. Tuskin oli hän saanut tietää surusanomasta, kun hän jo ilmoitti olevansa valmis seuraamaan mukana. Niin oli päättänyt tehdä Alma Hasselblattkin, Vaasan pormestarin puoliso, jonka miehen venäläiset jo muutamia kuukausia aikaisemmin olivat raastaneet Siperiaan. Etappitietä oli Ivar Hasselblatt saanut matkustaa kaukaiseen Taraan Omskin kuvernementissa. Puoliso oli tahtonut heti seurata miestään, mutta ei ollut löytänyt häntä. Vasta kuukausien kuluttua saapui Siperiasta kirje, joka kertoi kauheasta matkasta halki Venäjän lakeuksien. Silloin päätti Alma Hasselblatt matkustaa miehensä luokse. Tässä tarkoituksessa hän oli nyt saapunut Viipuriin ja pyytänyt saada yhtyä samaan matkaan Ellen ja P.E. Svinhufvudin kanssa.
Walter von Gerich oli heti tarjoutunut matkaan saattamaan, mutta hänelle ei annettu lupaa siihen. Syy saattajanhankkimis-ajatukseen oli se, että Ellen-rouva ei osannut lainkaan venättä eikä hän olisi voinut yksin matkustaa Venäjällä. Epätietoista myös oli, saisiko hän matkustaa yhdessä miehensä kanssa vai erikseenkö, ja ilman saattajaa ei kuitenkaan uskallettu toimittaa häntä matkalle.
* * * * *
Ensimmäisistä päivistään Viipurissa Svinhufvud kertoo:
— Olin siellä ollut muistaakseni pari kolme päivää, kun Pekonen kutsui minut ylös kansliaan ja sanoi, että kenraalikuvernööri oli karkoittanut minut Tomskiin. Sitten Pekonen kysyi, tahtoisinko kopion karkoitusmääräyksestä. Vastasin, etten siitä välitä; karkoittaminen oli yhtä laitonta kuin virastaerottaminenkin. Pekonen ilmoitti vielä, että sain kolme päivää järjestää asioitani, olematta kuitenkaan oikeutettu poistumaan vankilasta, ja että ihmisiä sai tulla vankilaan minua tapaamaan.
Kun tuli tieto karkoittamisesta, sanoi vaimoni, että hän lähtee matkaan. Seuraamme päätti yhtyä myös rouva Hasselblatt. Hänen miehensä, pormestari Hasselblatt, vietiin syyskuussa Siperiaan, ja hän sai matkustaa »etappitietä» kaikenlaisten rikollisten kanssa vankilasta vankilaan. Hän sai kärsiä parisen kuukautta, sillä vasta marraskuussa hän tuli perille Taraan. Rouva oli nyt tullut Vaasasta ja tahtoi seurata meitä Omskiin saakka.
Minulla oli vankilassa mukanani ranskankielinen A. Rambaud'n kirjoittama Venäjän historia. Se oli sangen mielenkiintoinen, sillä sen avulla saattoi jonkin verran tutustua Venäjän kansan vaiheisiin ja kirjaviin oloihin. Hannes Ignatius tarjosi jotakin muutakin luettavaa, mutta minä arvelin, etten tarvitse. Tuon Venäjän historian olin kyllä lukenut aikaisemmin käännöksenä, mutta nyt olin ostanut ranskalaisen alkuperäisen ja vähän myöhemmän painoksen.
* * * * *
Rauhaton päivä on jälleen hiljennyt illaksi. Valkeat lumikentät, jotka vielä eilen levittäytyivät yli seutujen, ovat päivän aikana ehtineet sulaa. Ilma on lämmennyt, ja syksyinen, musta maankuori on pilkistänyt uudelleen esiin. Tuuli, joka oli jo mennyt talveksi metsiin nukkumaan, on herännyt pimenevään syksyiseen ilmaan ja vinkuu rauhattomana nurkissa.
Vuoteensa vieressä istuu Lappeen tuomiokunnan tuomari, joka saman päivän aamuna on saanut tiedon karkoitusmääräyksestään. Ajatukset liukuvat jonnekin kauas Siperian aroille, suureen tuntemattomaan, mutta aivan huomaamatta ne palaavat jälleen kotiin Kotkaniemeen. Muistuu mieleen pöydän ääressä istuva perhe, jonka kasvoille lampunvalo jakaa valoja ja varjoja. Muistuu Kotkaniemen ihana hiekkaranta ja Kivijärven kymmenet saaret. Vielä muistuvat mieleen pihakoivut ja niiden vieressä seisova solakka mäntymetsä. Ja vanha Osmokin muistuu mieleen. Tuntuu kuin se seisoisi siinä edessä häntäänsä heilutellen ja hyppien. Sen ilolla ei ole rajaa, sillä nyt mennään metsään.
— No — no — Osmo — oleppas nyt — oleppas nyt — kyllä sitä kohta jo mennään!
Mutta siihen katkesikin muistojen tie. Edessä pilkottivat pienestä ikkunasta vankilan vastapäiset synkät muurit. Ja jossakin niiden sivuseinillä erottui rautaristikoitakin.
* * * * *
Mutta ennenkuin yö tuli, kumartui vanki uudelleen kirjan ääreen. Hänen edessään ei ollut enää Venäjän historia, vaan suomalainen lakikirja. Siihenhän ne olivat kirjoitetut isien pyhät lait, joita nyt oli häväisty ja joiden puolustajat oli teljetty vankiloihin.
Näin kertoo Svinhufvud itse tästä lakikirjasta, jonka hän oli ottanut mukaansa kaukaiselle matkalle:
— Se oli tavallinen lakikirja, 1734 vuoden lakikirja, se on selvä, mikäs se muuten olisi ollut. Se on sentään suurenmoinen, kun sitä saa rauhassa lukea ja vertailla ja pääsee syventymään ja perehtymään siihen. Siitä voi juristi lukea kuinka paljon hyvänsä, ja aina siitä lähtee uutta irti. Jos tuli ikävä, ei tarvinnut muuta kuin ottaa se käsille vain, kyllä siinä aina sai ajan kulumaan.
* * * * *
Samaan aikaan kuin Svinhufvud tutki lakikirjaansa, kiiti yöjunassa Suomen pääkaupunkia kohden kirjelmä, jossa Viipurin läänin kuvernööri kertoi kenraalikuvernöörille toimenpiteistään. Kirje oli salainen ja venäjänkielinen, Anatol Aleksandroffin käsialaa, ja siinä sanottiin m.m.:
»Eilispäivänä toimittivat santarmieverstiluutnantti Peti ja poliisilaitoksen etsivän osaston komissaari Heinjärvi etsivien avustamina huolellisen kotietsinnän Svinhufvudin maatilalla, jolloin otettiin talteen hänen yksityinen kirjeenvaihtonsa. Etsinnän tuloksista en voi vielä ilmoittaa mitään, sillä everstiluutnantti Peti ja herra Heinjärvi palasivat viime yönä vasta kolmannella tunnilla matkaltaan eivätkä näin ollen ole ehtineet vielä käydä läpi kirjeenvaihtoa kokonaisuudessaan.
Svinhufvudin agitatorinen ja hallitukselle vihamielinen toiminta on siksi tunnettu Teidän Ylhäisyydellenne, ettei minun tarvitse siihen lisätä mitään. Päätöksellänne on hänet määrätty karkoitettavaksi Tomskin kuvernementtiin niin kauaksi aikaa, kuin sotatilaa Suomessa kestää. Sodan loputtua lakkautetaan sotatila ja Svinhufvud palaa Suomeen sekä kiukustuneena toimenpiteistä, joihin nykyjään on hänen suhteensa ryhdytty, rupeaa tietenkin jatkamaan hallituksenvastaista toimintaansa vielä laajemmassa määrässä kuin tähän saakka. Tämän estämiseksi, ettekö, Teidän Ylhäisyytenne, katsoisi tarkoituksenmukaiseksi niiden julkeiden rikkomusten vuoksi, jotka Svinhufvud viime aikoina on itselleen sallinut, lähettää häntä koskevat asiakirjat Sisäasiainministeriön Erikoiselle neuvottelukomitealle, joka on oikeutettu karkoittamaan, ellen väärin muista, enintään viiden vuoden ajaksi. Olen vahvasti vakuutettu, ettei Suomelle siitä ole muuta kuin hyötyä.»
KAUNIS ESIMERKKI.
Kieltäytyessään vangitsemasta Svinhufvudia oli nimismies Nordström toiminut omantuntonsa vaatimusten mukaisesti. Hän joutuikin ensimmäisenä kärsimään menettelystään rangaistuksen viranomaisten taholta. Viipurin läänin kuvernööri kiiruhti vielä samana päivänä, jolloin Svinhufvud vangittiin, erottamaan hänet virastaan.
Raportissaan kenraalikuvernöörille 28.11.1914 Viipurin läänin kuvernööri sanoo Nordströmin toiminnasta seuraavaa:
»Koska Luumäen piirin nimismies Nordström, joka kahdesta kiertokirjeestäni huolimatta ei ainoastaan ollut ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin estääkseen Svinhufvudia omavaltaisesti aloittamasta käräjiä — hän jätti tekemättä minulle ilmoituksenkin siitä, joten Svinhufvudille oli käynyt mahdolliseksi laiton tuomarinviran hoitaminen lähes kahden päivän aikana —, vaan vieläpä, kuten jälkeenpäin on selvinnyt, tahallaan sulki puhelimensa tehdäkseen lääninhallitukselle mahdottomaksi päästä yhteyteen hänen kanssaan, on osoittanut ilmeistä tottelemattomuutta ja täydellistä epäluotettavuutta, minä viipymättä marraskuun 12/25 päivänä erotin hänet virasta.»…
Selitettyään senjälkeen määränneensä tutkimuksen toimitettavaksi Nordströmin toiminnasta kuvernööri ilmoittaa aikovansa saattaa hänet vankeusrangaistukseen, jos vain käy ilmi, ettei hän ole toimittanut kuvernöörin määräyksiä poliisikonstaapeleille, niinkuin näyttää todennäköiseltä. Tämän uhkauksen kuvernööri panikin täytäntöön: Nordström sai istua kolme kuukautta vankeudessa.
* * * * *
Saatuaan hovioikeudenauskultantti Elias von Hertzenin 22.11.1914 päiväämän kirjeen, jossa hän ilmoitti kieltäytyvänsä istumasta Luumäen käräjiä, vaati Viipurin hovioikeus kirjelmässään 26.11.1914 häneltä selitystä menettelyynsä. Vastauskirjelmässään 7.12.1914 ilmoitti Hertzen m.m.:
»Koska Hov. asessori P.E. Svinhufvud ei kuitenkaan ollut laillisesti virasta erotettu, oli Hovioikeuden Hov. ausk. Tapanaiselle antama määräys pätevyyttä vailla. Samasta syystä ei Hovioikeus voinut määrätä myöskään minua hänen sijaisenaan istumaan mainittuja käräjiä, vaan oli sekin Hovioikeuden toimenpide pätevyyttä vailla. Tästä syystä en voinut istua noita käräjiä, vaan jäivät ne tuomiokunnan varsinaiselle tuomarille Hov. asessori P.E. Svinhufvudille toimitettaviksi.»
Tästä selityksestä välittämättä tuomittiin Hertzen kärsimään 5 kuukauden vankeusrangaistus. Vuoden 1916 alussa hän suoritti Kuopion lääninvankilassa rangaistuksensa.
Taistellessaan vuonna 1918 Vienan-Karjalassa sairastui Hertzen siellä ja menetti henkensä.
* * * * *
Hovioikeuden auskultantti Toivo Tapanainen oli parhaillaan istumassa Valkealan käräjiä saadessaan 20.11.1914 Viipurin hovioikeuden kirjeen, jossa hänet määrättiin hoitamaan Lappeen tuomiokuntaa Svinhufvudin jälkeen. Istuttuaan käräjät loppuun ja neuvoteltuaan sillä välillä menettelystään pyysi hän kirjelmässään 4.12.1914 vapautusta tehtävästään. Kun ei siihen suostuttu, oli hän pakotettu 7.12.1914 toisessa kirjelmässään Viipurin hovioikeudelle ilmoittamaan, ettei tule missään tapauksessa määräystä noudattamaan. Tämän johdosta määrättiin nostettavaksi syyte häntä vastaan, ja hänet tuomittiin vankeusrangaistukseen 4 kuukaudeksi, minkä hän suoritti Viipurin lääninvankilassa.
* * * * *
Kertomukset Nordströmin, Hertzenin ja Tapanaisen menettelystä todistavat, että Suomessa oli vielä miehiä, jotka uskalsivat panna oman asemansa vaakalaudalle voidakseen puolustaa esimiehensä kunniaa ja ilmaista vastalauseensa hänen laittoman vangitsemisensa johdosta. He kärsivät tietysti rangaistuksensa yhtä syyttömästi kuin Svinhufvudkin, mutta he tekivät sen ilolla, sillä he tiesivät sillä tavoin edistävänsä samaa asiaa, jota Svinhufvudkin menettelyllään tarkoitti osoittaa, nimittäin, että viimeisetkin velvollisuussiteet Venäjään olivat nyt katkenneet.
* * * * *
Mutta ei ainoastaan Suomen sivistyneistö, vaan myöskin yhteinen kansa oli valmis näyttämään solidaarisuudentuntoaan. Hyvänä esimerkkinä siitä on Kotkaniemen isäntärengin Reetun menettely. Hän oli nuorena miehenä tullut kartanoon Padasjoen pitäjästä, jossa hänen isällään oli pieni torppa. Kotkaniemessä hän oli jo ollut alun seitsemättä vuotta, kun Svinhufvud vangittiin. Tänä aikana hän oli seurannut kunnioittavin mielin sitä taistelua, jota käytiin Suomen oikeuksien puolesta. Kun hän sai tiedon talon isäntää kohdanneesta onnettomuudesta ja näki, kuinka suuret taloudelliset vaarat uhkasivat Kotkanientä, tuli hän aamulla ennen Ellen Svinhufvudin Viipurin-matkaa ilmoittamaan tälle, että kyllä hän on valmis nyt hoitamaan Kotkaniemen maita ilman mitään palkkaa. Hän siis, jolla ei mitään ollut, oli valmis luopumaan siitäkin vähäisestä ansiosta, mikä hänelle renkinä kuului, helpottaakseen siten isäntänsä vaikeata asemaa ja auttaakseen häntä säilyttämään Kotkaniemen.
HÄÄT VANKILASSA.
Oli sunnuntai ja joulukuun kuudes päivä.
Luumäen kirkosta kuului virrenveisuu viereiseen pitäjäntupaan saakka, jossa istui muutamia naapuri-isäntiä poltellen pyhäpiippuja.
— Kuuluvat vihkivän sen meijän asessorin tyttären tänään.
— Niin nuo kuuluvat haastavan.
— Ja ihan vankilassa.
— Tänään on kuulutuskin kirkossa.
— Eiköhän tuota lähetä kuuntelemaan.
Miesten astuessa kirkkoon on pappi juuri lopettanut saarnansa. Päät penkkiriveissä ovat kumartuneet rukoukseen. Siellä täällä, naisten puolella, vilahtelee valkoisia nenäliinoja silmäkulmilla. Nyt kaikuu papin voimakas ääni yli kirkon. Kuinka hyvin hän onkaan osannut sovittaa rukouksensa sanat. Tuntuu aivankuin hän pyytäisi Jumalan suojelemaan sitä miestä, jonka ne, jotka itsensä olivat ylentäneet, olivat karkoittaneet kaukaiseen vieraaseen maahan. Monet kädet yhtyvät ristiin, ja harras rukous kohoaa taivaalle.
Kohta kuuluvat jo papin sanat hänen kuuluttaessaan kristilliseen avioliittoon toisen ja kolmannen kerran tilanomistaja Olof Alfthanin Pulsasta ja asessorintyttären Mary Svinhufvudin Kotkaniemestä.
* * * * *
Kun karkoitusmääräyksen toimeenpanoa ei alkanut kuulua määräajan kuluttua, heräsi vangin omaisissa halu järjestää Mary Svinhufvudin ja Olof Alfthanin vihkiminen heti, eikä jouluna, kuten alkuperäinen suunnitelma oli. Kihlautunut pari oli jo kerran kuulutettu Luumäellä. Nyt oli vain järjestettävä nopeasti toinen ja kolmas kuulutus sekä hankittava vankilan viranomaisilta lupa saada toimittaa vihkiminen vankilassa, jotta morsiamen isä voisi olla tilaisuudessa läsnä. Walter von Gerich ja Arvid Stråhlman antoivat luvan vihkiäisten järjestämiseen vankilassa omalla vastuullaan. Ja niin oli sunnuntaina keskipäivällä kaikki valmista. Odotettiin vain puhelinsanomaa Luumäeltä toisesta ja kolmannesta kuulutuksesta, jotta vihkiminen voitaisiin laillisesti suorittaa.
* * * * *
Vankilan isossa kansliahuoneessa seisoo pöydän takana virkapukuinen, keski-ikäinen pappi. Hänen edessään on valkopukuinen nuori nainen, jonka kasvot ovat yhtä valkeat kuin morsiuspuku. Vihkimäjuhlan vieraidenkin kasvoilta on hymy paennut. He seisovat kaikki, niin morsiamen äiti kuin sulhasen tädit, aivankuin suuressa surujuhlassa.
Nyt vihitään vangin tytär, ja vihkiminen tapahtuu vankilassa.
Pehr Evind Svinhufvud seisoo syrjässä muista, katselee ja kuuntelee. Mitä hän ajattelee, sen tietävät vain nuo vankilan synkät ristikkoikkunat.
Ovien ohi vilahtaa harmaapukuisia miehiä, jotka vaanivat katseillaan vankia. Joku heistä yrittää tulla sisäänkin, mutta peräytyy kuitenkin takaisin.
Merkillisistä vihkiäisistä vankilassa Svinhufvud kertoo:
— Nuorempi tyttäreni vihittiin, ja se tapahtui lääninvankilan kansliahuoneessa, jotta minäkin saisin olla mukana. Vankilan pappi, Friman, joka oli vanha tuttu, toimitti vihkimisen. Siellä oli vaimoni — ja Yngve — ja minä — rouva Kottelin — ja muutamia Olofin sukulaisia — ja vaimoni äiti — ja keitä siellä oli. Pikkanen seurakunta, vain toista kymmentä henkeä kaikkiaan, ei sen enempää. Gerich se järjesti kaiken. Hän ja Stråhlman saivat jäljestäpäin »skraapan» siitä, että olivat sallineet vihkimisen vankilassa.
* * * * *
Samana päivänä, jolloin vihkiäiset olivat lääninvankilassa, lähetti Viipurin läänin kuvernööri kaupungin poliisimestarille seuraavan määräyksen:
»Kehoitan Teitä ottamaan vastaan täkäläisestä lääninvankilasta siellä säilytettävänä olevan entisen hovioikeudenasessorin, Lappeen tuomiokunnan tuomarin, Pehr Evind Svinhufvudin ja lähettämään hänet maanantaina 7 p:nä joulukuuta 7.30 aamulla lähtevällä pikajunalla yhden komissaarion sekä etsivänpoliisin seuraamana Petrogradin kuvernöörille enempää toimenpidettä varten.»
Mutta tästä määräyksestä ei Svinhufvud eikä kukaan hänen omaisistaan tietänyt mitään. Yhtä vähänhän kukaan tässä vihkimätilaisuudessa läsnäolleista aavisti silloin, kuinka suureksi merkkipäiväksi sama joulukuun kuudes oli myöhemmin tuleva maamme historiassa. Ei kukaan tietänyt, että kolme vuotta myöhemmin Suomen kansa julistautuisi itsenäiseksi. Vielä vähemmin aavisti silloin kukaan, että morsiamen isä, jota nyt oli verisesti loukattu, olisi juuri se mies, joka julistaisi Suomelle vuosisatoja odotetun itsenäisyyssanoman.
* * * * *
Samaan aikaan kuin Svinhufvudin tyttären vihkiäisiä toimitettiin lääninvankilan kansliahuoneessa, saapui sinne Viipurin poliisilaitoksen etsivän osaston päällikkö toimittamaan parin vangin kuulustelua. Sattumalta ohjautuivat hänen askelensa kansliahuoneeseen, ja niin hän joutui vihkiäistilaisuuden näkijäksi. Huomatessaan väkeä kansliahuoneessa peräytyi hän tosin heti takaisin, mutta kysyi kuitenkin häntä vankien luo ohjaamaan tulleelta Walter von Gerichiltä väen kokoontumisen syytä ja sai myös siihen totuudenmukaisen vastauksen. Näine tietoineen lähti etsivän osaston päällikkö heti vankien kuulustelun suoritettuaan ilmoittamaan tapahtumasta Helsinkiin kenraalikuvernöörin kansliaan, josta jo varhain seuraavana aamuna soitettiin Viipurin läänin kuvernöörille ja tiedusteltiin, kuinka on mahdollista, että Svinhufvudin tyttären vihkiminen on saanut tapahtua vankilassa. Viipurin läänin kuvernööri lähetti vielä samana aamuna määräyksen kaupungin poliisimestarille kuulustelun ja tutkimuksen toimittamisesta asiassa.
Toista viikkoa myöhemmin Viipurin läänin kuvernööri lähetti kenraalikuvernöörille selityksen asiassa. Se oli päivätty 16.12.1914 ja oli näin kuuluva:
»Sittenkuin tietooni oli tullut, että täkäläisessä lääninvankilassa olisi 23 päivänä marraskuuta kuluvaa vuotta vanhaa lukua vietetty siihen aikaan sanotussa vankilassa säilytettävänä olleen, Tomskin kuvernementtiin karkoittamistaan odottavan Svinhufvudin tyttären häitä, minä heti määräsin poliisimestarin toimittamaan poliisikuulustelun asiassa. Minulle toimitetusta pöytäkirjasta olen havainnut, että huhu oli ollut tosi ja että vankilan johtaja oli myöntynyt siihen, että Svinhufvudin tyttären vihkiäiset oli toimitettu vankilan kansliassa; vihkiäisissä olivat läsnä paitsi sulhasta — erästä Alfthania — morsiamen vanhemmat ja lähimmät sukulaiset, kaikkiaan 12—15 henkeä. Paitsi näitä olivat läsnä vankilan v.t. johtaja Stråhlman, hänen apulaisensa von Gerich ja vankilan pastori Friman, joka toimitti vihkimisen. Vielä on pantava merkille se seikka, että kun etsivän osaston päällikkö Heinjärvi saapui vankilaan toimittamaan poliisikuulustelua, niinhyvin Stråhlman kuin Gerich pöytäkirjaan merkittyjen kertomustensa mukaan julkilausuivat ihmettelynsä sen johdosta, että kuvernööri sekaantuu vankilan sisäistä järjestystä koskeviin asioihin, jotka heidän mielestään voivat koskea ainoastaan heitä itseään ja vankeinhoitohallitusta eikä kuvernööriä. Maan kuvernööreille ja lääninhallitusten virkamiehille annetun arm. vahvistetun johtosäännön 27 §:stä kuitenkin selvästi havaitaan, että kuvernöörin tulee pitää huolta vangittujen henkilöiden oikeasta säilyttämisestä rangaistuslaitoksissa. Mielestäni se, että Svinhufvudin tyttären vihkiäisten on sallittu tapahtua vankilan seinien sisäpuolella, todistaa vankilan v.t. johtajan puolelta täydellistä vankilapalveluksen asettamien vaatimusten ymmärtämisen puutetta.
Poliisikuulustelupöytäkirja lähetetään samanaikaisesti Suomen vankeinhoitohallitukselle.
Tämän saan Teidän Ylhäisyydellenne kunnioittaen ilmoittaa.»
64
Vankilanjohtaja Arvid Stråhlman lähetti omasta puolestaan jo aikaisemmin laajan selityksen vankeinhoitohallitukselle. Tämän kirjelmän syrjään on vankeinhoitohallituksen silloinen ylijohtaja P. Strauch tehnyt seuraavan merkinnän:
»Kenraalikuvernöörin minulle antaman ohjeen mukaisesti ei tämä Viipurin läänin kuvernöörin tiedonanto aiheuta mitään toimenpiteitä vankeinhoitohallituksen taholta. Olen henkilökohtaisesti antanut määräyksen virkaatekevälle vankilanjohtajalle Stråhlmanille, että hänen tällaisissa poikkeustapauksissa tulee puhelimitse edeltäkäsin neuvotella vankeinhoitohallituksen ylijohtajan kanssa tai antaa asiasta tieto kuvernöörille.»
Juttu päättyikin tähän aiheuttamatta vankilan viranomaisille lisää ikävyyksiä.
LÄHTÖ VIIPURISTA.
Vanki oli yksin. Vaikka päivä alkoi jo hämärtyä, näkyi vankilan pihalla vielä miehiä kävelyllä. Oli näet sunnuntai, ja vangeillekin tahdottiin silloin antaa enemmän vapautta. Katsellessa noita muita vankeja, joiden kasvoissa kuvastui rikollisuus, muistui Lappeen tuomiokunnan tuomarin mieleen toinen päivä vankilassa. Silloin oli hänellekin tarjottu tilaisuus mennä kävelemään vankilan pihalle yhdessä muiden vankien kanssa. Mutta hän oli vain kiittänyt huomaavaisuudesta ja kieltäytynyt, sillä eihän hän, joka oli ollut noiden toisten tuomari, voinut mennä sinne.
— Voi olla vielä vanhoja kundeja!
* * * * *
Vihkiäisillallisten jälkeen, joissa oli vallinnut painostava mieliala, Ellen-rouva on nukkunut rauhattomasti. Tosin ei hänellä enää kahteen viikkoon ole ollut rauhallista yötä, mutta nyt tuntuu uni kokonaan paenneen. On kuin hän yhä vain seisoisi vankilan isossa salissa ja näkisi harmaapukuisten salapoliisien vaanivan kaikkialla ympärillä. Mutta aamupuoleen, kun väsymys jo on uuvuttanut viimeiset voimat, Ellen-rouva vaipuu hetkeksi horroksiin. Lundsonin ruokasalin seinäkello lyö kuusi, mutta ne lyönnit hän kuulee vain puolella korvalla. Ne tuntuvat tulevan jostakin hyvin kaukaa ja jäävät hetkeksi korviin kumajamaan.
Kuului vihlova, kimeä soitto. Mutta ennenkuin Ellen-rouva ehti tajuta, että oltiinkin pimeässä Viipurissa eikä Luumäellä, oli puhelin jo pärähtänyt viimeisen kerran. Pimeässä eteishuoneessa kuului hetken ajan kyselevä ääni, mutta soittaja oli poissa. Pahoin aavistuksin palasi Ellen-rouva huoneeseensa. Kuka oli soittanut näin aikaisin aamulla? Kellohan oli vasta puoli seitsemän, ja ulkona oli pilkkopimeä. Hän kiersi sähkölampun palamaan. Valkeaan kattoon livahti musta varjo, mutta lattialle ja vuoteelle piirtyivät keltaiset valojuovat.
Jälleen kuului puhelinsoitto eteisestä.
Walter von Gerichin puolesta, jonka oli täytynyt kiiruhtaa vankilaan, ilmoitettiin puhelimessa vain lyhyesti:
— Nyt ne lähtevät viemään häntä! Juna lähtee kello puoli kahdeksalta, mutta siihen ette enää ehdi! Matkustakaa seuraavassa junassa Pietariin!
* * * * *
Vankilan portin edustalta — kello oli vasta vähän yli 7 aamulla — vieri auto ulos pimeään kaupunkiin. Vain siellä täällä tuli joku yksinäinen jalankulkija vastaan. Katulyhdyt, jotka himmennettyinä valaisivat pimeitä katuja, vaikuttivat unisilta, niinkuin yksinäiset työhönsä kiiruhtavat ihmisetkin. Poliisiupseeri v. Grossin ja muutamien vartijoiden saattamana kuljetettiin karkoitettu junaan, jossa hänelle oli varattu kokonainen vaunu. Kun vankilan portailta lähdettiin, oli Walter von Gerich pyrkinyt mukaan autoon karkoitettua saattamaan, mutta komissaari v. Gross oli työntänyt hänet pois Silloin Gerich juoksi rataa pitkin nopeasti asemalle ja tapasi aivan viime hetkessä Svinhufvudin. Kiireessä hän sai ilmoitetuksi vain seuraavat sanat:
— Tulen vaimosi kanssa seuraavassa junassa!
Kun vartijat olivat asettuneet paikoilleen, vihelsi juna ja lähti, mutta ikkunoiden eteen vedettiin verhot. Juna läheni lähenemistään Suomen ja Venäjän rajaa. Jossakin viimeisillä asemilla hakivat vartijamiehet vangille voileipiä. Minuutit kuluivat hitaasti, kunnes juna vihdoin pysähtyi Valkeasaareen, Rajajoen toiselle puolelle.
Suomi oli jäänyt taakse, eikä karkoitetulle oltu suotu tilaisuutta sanoa edes katsein hyvästiä omalle maalleen. Mutta sydän sanoi hyvästit salaa. Karkoitettu näki läpi vaunun verhojenkin edessään isänmaan yhtenä suurena kokonaisuutena. Hän näki Suomen saaret ja järvet, näki viljapellot ja kylänraitit. Hän muisti kotiveräjän ja pihakoivun, muisti allien ja kurkien tulon, kun ne keväällä taivaankorkealla kiiruhtivat yli Kivijärven Vienan-Karjalaan. Allit pysähtyivät muutamiksi keväisiksi päiviksi saarten rantoihin rallattelemaan, mutta kurjet eivät jääneet. Niiden siipien suhina kuului vain kotiportaille tyyninä kevätiltoina.
Mutta junan kiitäessä Pietaria kohden kiiti sen edellä suuren Venäjän
pääkaupungin kuvernöörille sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että
Svinhufvud saapuu, samanlainen sähkösanoma kiiti yhdenaikaisesti myös
Helsinkiin kenraalikuvernöörille, ja se kertoi seuraavaa:
»Tänään aamupikajunassa lähetettiin Pietariin Svinhufvud poliisikomissaarion, etsivän konstaapelin ja santarmialiupseerin saattamana. Pietarin kuvernöörille on ennakolta ilmoitettu sähkösanomalla. Svinhufvudin lähdöstä ei ollut kellään tietoa, eikä kukaan ollut asemalla saattamassa.»
* * * * *
Viipurista-lähdöstään Svinhufvud kertoo:
-— Heti seuraavana maanantaina häitten jälkeen, jotka olivat sunnuntaina, tuli käsky aikaisin aamulla: pian vaatteisiin, puolen tunnin perästä lähdetään! Minä menin puoli kahdeksan junassa ja vaimoni ja rouva Hasselblatt yhdeksän aikaan.
* * * * *
Niiden vieraiden joukossa, jotka Viipurissa kävivät tervehtimässä
Lappeen tuomiokunnan tuomaria, oli myös hänen vävynsä, insinööri
Sommar. Kun vävy kysyi appiukoltaan, mitä tämä ajatteli tuomiostaan,
oli Svinhufvud vastannut:
— En luullut, että kävisi näin. Ajattelin, että lähettäisivät Krestyyn tai sotatuomioistuimen tuomittavaksi johonkin muuhun vankilaan.
Vielä oli vävy kysellyt, luuliko appi pääsevänsä takaisin kotiin.
Siihen oli Svinhufvud vastannut samoin sanoin kuin Ignatiuksellekin:
— Kyllä — Jumalan ja — jatkaen hymähtäen — Hindenburgin avulla!
Svinhufvudin kasvoilla ei pieninkään ilme ollut osoittanut mielenliikutusta, mutta omaiset sanoivat hänelle kuitenkin hyvästi, niinkuin sanotaan sille, jota ei enää koskaan odoteta kotiin palaavaksi. Svinhufvudin vanha äiti, joka asui Helsingissä, ei kuitenkaan ollut yhtä toivoton kuin muut. Hän luotti lujasti siihen, että poika vielä kerran palaa kotimaahan. Vanhuuden takia hän ei lähtenyt poikaansa tervehtimään Viipurin lääninvankilaan, samoinkuin ei Svinhufvudin sisarkaan, Mathilda, jonka terveys oli heikko. Molemmat kuitenkin luottivat lujasti tulevaisuuteen.
PIETARISSA.
Kun aamu alkaa valjeta sumuisessa kaupungissa, jossa asuu miljoonia ihmisiä, heräävät kadut yöunestaan tuossa tuokiossa. Ensimmäisinä elonmerkkeinä alkaa pimeiltä kaduilta kuulua kimeitä raitiotievaunujen soittoja. Lyhdyt sammuvat, ja yö vaihtuu hämärän alta kuultavaan päivään. Silloin yhtyvät raitiotievaunujen soittoihin autojen tuuttaavat äänet, ja pian kuuluu kaikilta kaduilta ajurien hevosten tuttu kipkap, joka puukatua vastaan sointuu hillitysti, mutta mukulakivillä sorahtaa vihlovasti korvaan. Pääkaduilla vyöryy kohta autojen ja ajurien katkeamaton jono risteilevien raitiotievaunujen keskellä, ja ihmismeri lainehtii leveillä katukäytävillä.
Miljoonien ihmisten ja tuhansien katujen kaupungin rauhattomaan vilinään katoaa myös sen ajurin tie, joka tänä aamuna kuljettaa Lappeen tuomiokunnan tuomaria kuvernöörintalolle. Saattomiehet istuvat vieressä ja puhuvat vierasta kieltä, sitä samaa kieltä, joka nyt kaikilta suunnilta kantaa korviin. Vieraskieliset ja räikeänväriset kyltit pistävät silmiin, ja omituinen koleahko kaupunki-ilma lehahtaa vastaan.
Ollaan Venäjän suuressa pääkaupungissa. Vielä kaksisataa vuotta sitten oli samalla paikalla suomalainen Nevanlinna ja sen ympärillä suomalaiset kalastajakylät. Nyt oli tilalle kohonnut venäläinen jättiläiskaupunki, ja suomalaiset saarikylät olivat vaihtuneet satakatuisiin suuriin kaupunginosiin. Silloin oli Nevanlinna ollut — itää vastaan, nyt oli Pietari tukikohtana Suomea vastaan.
* * * * *
Päivä on kulunut, ja ilta on vaihtumassa yöksi. Karkoitettu istuu yksin ja mietteissään. Käytävän ovi avautuu, ja sisään astuu pari vartiomiestä, jotka puhuvat keskenään venäjää ja antavat karkoitetulle merkin seurata mukana. Ollaan taas Pietarin kaduilla. Kaupunki on nyt aivan toinen kuin aamulla. Katulyhdyt ovat jälleen syttyneet, mutta niiden valot ovat himmeät. Jostakin kaukaa kuuluu raskaiden askelten tasainen tahti. Kohta ilmestyy eteen sotilasosasto. Miesten kasvoja on mahdoton erottaa, mutta olalla olevien kiväärien varjot heijastuvat pitkinä vastapäiselle kivimuurille. Ne näkyvät vain hetken lyhtyjen kohdalla ja katoavat jälleen. Sotilasosastokin katoaa. Ensin pikajunaan yön selkään. Sitten maailmansotaan.
Ajuri pysähtyy vankilan mustien muurien viereen. Noustaan ylös kivisiä portaita. Käytävissä viruu vankeja joka paikassa, mutta viimeksitullut viedään erikseen yksinäiseen koppiin. Ovi paukahtaa kiinni, ja hetken ajan kuuluu sen edessä avaimen rapina. Sitten on taas hiljaista. Karkoitettu oikaisee itsensä vuoteelle, mutta uni ei ota tullakseen. Katosta heijastaa valoliekki silmään eikä anna unen rauhaa. Kuva toisensa jälkeen kiitää ohi silmien. Luumäen käräjät, Viipurin vankeus, vankilan häät, kaikki muistikuvat pyrkivät nyt mieleen. Viimein valtaa väsymys ruumiin. Kaasu liekki lepattaa yhä heikompana. Ohut, keltainen valoviiru pyrkii silmäripsistä ulos, jakaantuu moniin säikeisiin ja sammuu uneen.
* * * * *
Pietarin asemalla oli varatuomari Antti Hackzell vastassa Svinhufvudia. Pankinjohtaja Lundsonin pyynnöstä hän oli suostunut ajamaan karkoitetun asiaa Pietarissa.
Hän tiesi hyvin, että kaksi, kolme kuukautta kestävä matka vankilasta toiseen, joissa raivosi mitä vaarallisimpia kulkutauteja, suurten rikollisten ja pahantekijöiden seurassa, olisi saattanut muodostua Svinhufvudille mitä arveluttavimmaksi. Saivathan etappitietä kuljetettavat vangit suorittaa matkansa kurjissa tavarajunien perään kytketyissä vankivaunuissa ja viettää usein viikkomääriä siirtovankiloissa. Kun muistaa, että kaikki tämä olisi tapahtunut talven kylmimpään aikaan, jolloin Siperian pakkanen kohoaa yli puoleensataan asteeseen, voi helposti kuvitella mielessään sen synkän kohtalon, joka nyt odotti Svinhufvudia. Pelastaakseen hänet tästä kiiruhti Hackzell Pietarin katuja virastosta toiseen hankkimassa Svinhufvudille lupaa saada suorittaa matka Siperiaan omalla kustannuksellaan ja tavallisessa matkustajajunassa. Hän kääntyi ensin Pietarin läänin kuvernöörin, kreivi Adlerbergin puoleen, mutta tämä torjui heti pyynnön asian poliittisen luonteen takia ja neuvoi Hackzellia sensijaan kääntymään santarmien ylipäällikön puoleen, jolla yksin oli valta ratkaista asia.
Santarmihallitus oli Pietarin synkimpiä virastoja ja sen päällikkö, kenraali Dshunkovski, maan kaikkein eniten pelättyjä miehiä. Hänen puheilleen pääseminen näytti suoranaiselta mahdottomuudelta. Onnistuakseen kuitenkin tehtävässään Hackzell päätti pyytää Suomen ministerivaltiosihteeriä, kenraali Markoffia, hankkimaan hänelle pääsyn Dshunkovskin puheille, mutta Markoff kieltäytyi itsepintaisesti. Ja kuitenkin olisi hänen tarvinnut vain soittaa Dshunkovskille, niin ovet olisivat avautuneet.
Masentuneena kahden ensimmäisen yrityksen epäonnistumisesta Hackzell päätti kääntyä erään tuntemansa valtioneuvoksen puoleen, joka seurusteli Venäjän oikeusministerin Shtsheglovitoffin perheessä ja joka siellä oli tutustunut eräisiin korkeihin santarmiupseereihin. Mainittu valtioneuvos suostuikin avustamaan ja antoi Hackzellille suosituksen, jonka avulla hän pääsisi eversti Niedermüllerin puheille santarmihallituksessa. Tämä suositus taskussaan avasi Hackzell pelätyn santarmihallituksen ovet ja pitkän aikaa odotettuaan pääsi vihdoin Niedermüllerin puheille. Mutta tulos oli hyvin laiha. Niedermüllerillä ei ollut asian kanssa mitään tekemistä, eikä hän voinut edes hankkia audienssia kenraali Dshunkovskin luo. Hän suostui kuitenkin auttamaan Hackzellia pääsemään kenraali Dshunkovskin pääsihteerin, Senko-Popovitshin puheille.
Hackzell siirtyi isoon saliin odottamaan. Tunnit kuluivat, mutta mitään ei kuulunut. Korkeita santarmiupseereja kulki käytävässä alinomaa, ja eräs kenraali tuli häntä puhuttelemaan. Aika alkoi jo lähetä iltaa.
Siitä, mitä sitten tapahtui, Hackzell kertoo itse seuraavaa:
– Kellon lähetessä kuutta tuli eräs siviilipukuinen herra hakemaan minut pieneen ikkunattomaan huoneeseen, jossa oli suurenpuoleinen pöytä ja pari nojatuolia, ja pyysi odottamaan. Hetken kuluttua astui sisään kiireisiin askelin toinen siviilipukuinen mies, ojensi minulle kätensä ja viittasi istumaan. Asettaen kellonsa pöydälle ilmoitti hän minulle tiukasti:
»Kolme minuuttia!»
Sekä mies että hetki ovat vielä tänään elävinä mielessäni. Edessänihän oli Senko-Popovitsh, yksi niitä herroja, kenties ainoa, joka talossa määräsi ja jonka määräämisvalta käsitykseni mukaan ulottui paljon laajemmallekin. Hän oli ilmeisesti Venäjän kaikkein mahtavimpia miehiä, kooltaan pieni, kasvoiltaan ruma, oikea puoli naamaa palohaavan runtelema, mutta kasvojenilmeiltään raudankova ja tuijottava. Puhuin hänelle suoraan ja päättäväisesti, sillä tiesin, että tiukassa paikassa on venäläiselle puhuttava paljon rohkeammin kuin mitä hän osaa odottaakaan. Selitin hänelle suoraan, että Svinhufvudin vieminen Siperiaan etappitietä merkitsisi hänen tuhoansa ja kysyin:
»Onko tarkoitus nostaa Suomi ilmikapinaan?»
Selitin, että Suomi tulisi joutumaan täydellisen epätoivon valtaan, jos sellainen loukkaus Svinhufvudia kohtaan saisi tapahtua, kuin nyt oli kysymyksessä.
Kolme minuuttia oli kulunut, ehkä enemmänkin. Senko-Popovitsh otti kellonsa, pisti sen taskuunsa ja ilmoitti minulle kuivasti, ettei minulla olisi tilaisuutta tavata kenraalia. Samalla hän kertoi minulle salaisuutena, että kenraali oli saanut käskyn matkustaa ylimääräisellä junalla klo 1/2 12 yöllä Livadiaan; samaan aikaan matkustaisi sinne myös keisari omalla junallaan. Ennen matkaa sanoi hän kuitenkin vielä kerran tapaavansa kenraalin ja lupasi esittää tälle asian, mutta tuloksesta hän ei voinut ilmoittaa mitään.
Noustessaan seisomaan kysyi hän minulta:
»Mikä on puhelimenne numero?»
Ilmoitettuani puhelinnumeroni sanoi hän lyhyesti:
»Soitan teille klo 11 illalla ja ilmoitan kenraalin päätöksen.»
Tämän sanottuaan hän lähti. Seuratessani häntä portaita alas ennätin vain nähdä hänen kiiruhtavan suureen umpinaiseen autoon, jossa oli jo ennestään useampia santarmiupseereja, ja katoavan kaupungin vilinään.
Kiiruhdin heti kotiini ja koetin sieltä käsin saada puhelimitse selvää Svinhufvudista. Kun en siinä onnistunut, lähdin vaimoni kanssa professori Julius Iversénin luo, jonka luona rouva Svinhufvud ja rouva Hasselblatt asuivat, mutta sielläkään ei tiedetty Svinhufvudista mitään. Ajoin silloin kuvernöörin talolle ja sain päivystävältä vartijalta tietää, että Svinhufvud oli viety siirtovankilaan.
Kello kymmenen aikaan olin jälleen kotona, ja hermojännitykseni oli aivan tavaton. Junan lähtöön ei ollut enää pitkää aikaa. Kun kello oli neljännestä vailla yksitoista, en voinut enää hillitä mieltäni, vaan tartuin puhelinluetteloon, hain Senko-Popovitshin puhelimen ja soitin. Hän vastasi itse, ja tuskin olin ehtinyt sanoa ensimmäiset sanani, kun hän huusi kiivaasti ja paiskaten puhelimen kiinni:
»Sanoinhan, että soitan teille kello yksitoista, mitä te häiritsette minua!»
Kellon ollessa tasan yksitoista soi puhelin. Senko-Popovitsh ilmoitti lyhyesti:
»Kenraali on sallinut Svinhufvudin matkustaa omalla kustannuksellaan. Asiasta on annettu tieto kuvernöörinvirastolle ja sisäasiainministeriölle. Kääntykää huomenna kuvernöörin puoleen! Hyvästi!»
Puhelin paiskattiin jälleen kiinni, ennenkuin ehdin kiittää luvasta. Soitin heti professori Iversénille ja pyysin häntä saattamaan uutisen rouva Svinhufvudin tietoon.
Samana yönä soitin suomalaiselle, mutta puolalaissukuiselle insinööri Harald Majewskille, jonka tunsin hyvin ja joka palveli O.Y. Granitin konttorissa Pietarissa, ja pyysin häntä lähtemään Siperiaan matkustavien matkatulkiksi. Hän suostui heti pyyntööni ja lupasi tulla varhain seuraavana aamuna neuvottelemaan lähemmin asiasta.
Oli jo ohi puoliyön, ennenkuin pääsin nukkumaan. Päivä oli kulunut tulisessa kiireessä ja hirveässä jännityksessä, mutta olihan myös saavutettu tulos, jonka merkitys ei varmaankaan ollut vähäinen.
* * * * *
Kun Svinhufvud seuraavana päivänä istui vankilassa ja odotteli lähtömääräystä, suorittivat Ellen-rouva ja Antti Hackzell lähtövalmistuksia. Yhdessä kävivät he kuvernöörin luona, joka nyt suhtautui aivan toisin asiaan. Santarmihallituksesta saamansa määräyksen mukaisesti suostui hän järjestämään matkan heti ja pyysi puhelimitse vankilaylihallitusta antamaan luvan rouva Svinhufvudille ja herra Majewskille seurata mukana. Kun Hackzell kävi mainitussa virastossa, sai hän heti lupapaperit. Vieläpä asianomainen virkamies, joka oli suomalaissyntyinen, koetti järjestää parhaat mahdolliset saattomiehetkin mukaan.
Hackzellilla oli niin paljon asioita suoritettavinaan, ettei hän ehtinyt käydä ilmoittamassa karkoitetulle, että matkalle lähdetään samana iltana. Tämä istuikin odotellen koko päivän, mutta mitään ei kuulunut. Illalla vasta ilmestyi vankilaan poliisiupseeri ja ilmoitti, että matkalle lähdetään heti.
* * * * *
Pietarissa-olostaan Svinhufvud kertoo:
— Pietariin minä siis tulin, ja tietysti ajurilla vietiin johonkin virastoon; kyllä kai se oli kuvernöörinvirasto. Hackzell oli vastassa asemalla valvoakseen, etteivät veisi minua sellaiseen paikkaan, josta ei enää löydettäisi, kuten oli käynyt Ivar Hasselblattille. Kun olin ollut virastossa vähän aikaa, tuli Hackzell sinne. Hän selitti ja kyseli yhtä ja toista ja sai seuraavana päivänä asiat järjestetyksi siten, että vaimoni sai seurata minua ja että pääsimme omalla kustannuksellamme matkustamaan. Lisäksi piti meidän kustantaa vartiomiesten matkat sekä sinne että myös takaisin. Hackzell toimi pontevasti, ja ilman häntä ei tätä olisi saatu aikaan.
Kuvernöörinvirastossa ollessani toimitettiin minulle sinne ruokaa: voita, leipää, makkaraa, juustoa ja maitoa. Joku poliisi kävi ne minulle ostamassa, sillä ne eivät uskaltaneet laskea minua kaupungille syömään. Istuin siellä koko illan, kunnes hyvin myöhään tulivat hakemaan ja veivät minut Peresilnaja-vankilaan. Koko yön ajan paloi siellä kaasuliekki ja pisti silmiini, ja se vaivasi tuntuvasti, vaikkakin panin lakin silmilleni.
Käytävissä ja eteishuoneissa oli paljon vankeja, mutta minä sain olla yksinäisessä kopissa. Sitten päivällä sain kävellä ulkona niinkuin muutkin vangit. Katselin tarkkaan, mutta en nähnyt yhtään tuttuja kasvoja. Kyllä kai minäkin olin yhtä tuntematon toisille. Nyt ei ollut enää pelkoa omista kundeista. Sitten pääsin sisään ja sain ruokaa, joka pistettiin koppiini luukusta; se oli jotakin puuroa ja teetä. Jos olisi pitemmän aikaa pitänyt siellä olla, niin kyllä olisi laihtunut.
Illalla tultiin sanomaan, että nyt pitää lähteä matkalle. Edeltäpäin ei tietysti ilmoitettu mitään. Sinne tuli eräs herrasmies, joka osoittautui olevan poliisiupseeri Felsengart. Hän selitti tulevansa minua saattamaan. Otettiin tavarat ulos ja ajettiin asemalle. Siellä liittyi meihin toinen mies, joka osoittautui olevan kersantti Mashkaljoff ja joka puhui vähävenäjän murretta.
Felsengartilla oli rahaa pilettien ostoon. Minä neuvoin ostamaan piletit toiseen luokkaan, sillä ei sitä viitsi kolmannessa ajaa. Felsengart tuli kuitenkin pian takaisin tuoden tiedon, että toisen luokan piletit ovat loppuneet. No, sitten ostetaan ensimmäiseen luokkaan. Se miellytti häntä kovasti, ja hän osti kolme ensimmäisen luokan pilettiä. Ne maksoivat kappaleelta vain 45 ruplaa, johon tuli lisäksi sotaveroa 9 ruplaa, siis yhteensä 54 ruplaa 5 à 6 päivän junamatkasta. Se oli mielestäni hyvin huokeata.
* * * * *
Tiistai-iltana, joulukuun 8 p:nä seisoivat Pietarin Nikolain asematalon isossa salissa Ellen Svinhufvud ja Alma Hasselblatt odottamassa. Heidän seurassaan olivat Majewski ja Hackzell, toinen valmiina seuraamaan heidän mukanaan pitkälle matkalle, toinen valvomassa, että kaikki tapahtui sopimuksen mukaisesti. Mukana olivat asemalla myös professori Julius Iversén rouvineen ja Mary ja Olof Alfthan.
Mutta yhdellä monista asemalaitureista odotti Siperian juna.
Seurue seisoi siinä vaiti, mutta jokaisen katse tarkasti tiukasti viereisiä ovia, joista ihmisiä virtasi sisään matkatavaroineen. Erityisesti jokaista virkapukuista miestä katseltiin pitkään. Vihdoin tulivat odotetut. Sisään astui Svinhufvud kahden vartiomiehen saattamana. Hänet vietiin suoraan asemalaiturilla odottavaan junaan. Mutta hänen askeliaan seurattiin. Ja tuskin hän oli ehtinyt astua vaunuun, kun Ellen-rouva, Alma Hasselblatt ja Majewskikin olivat siellä. Muutaman hetken sai Svinhufvud keskustella saattajiensa kanssa. Kun asemakello oli lyönyt yhdeksän, vierähti juna liikkeelle. Samean ikkunan läpi näkyi selvästi, kuinka Svinhufvud reippaasti nyökytti päätään saattajilleen.
Ellen Svinhufvudin kasvoilla oli ahdistava, rauhaton aavistus vaihtunut iloon. Oltiin jälleen yhdessä. Vaikkakin karkoitettuina ja matkalla Siperiaan, mutta sittenkin yhdessä.
Pietarin valot näkyivät hetken ja katosivat pimeään. Sieltä täältä vilkkui kuitenkin vastaan toisia valoja. Ne olivat Inkerin kylien tulia, aivankuin viimeisiä jäähyväisiä siltä kansalta, joka vielä puhui suomenkieltä.
SIPERIAAN.
Junan ikkunoiden vieritse juoksevat ohi Venäjänmaan suuret metsät, jotka ovat lumettomia ja syksynharmaita. Siellä täällä näkyy metsien keskellä kyläryhmiä, mutta niiden talot ovat yhteenpainautuneita ja näyttävät aivankuin hakevan turvaa toisiltaan suuressa ahdistuksessaan. Talotkin ovat matalia ja maahan vaipuneita. On kuin ohut sade tihkuisi niiden harmaiden turvekattojen läpi.
Silloin juna pujahtaa uudelleen suureen metsään. Siellä ovat puitten rungot miehen varren vahvuisia ja niiden latvat niin korkealla, ettei voi niitä erottaa. Ne voisivat ehkä näkyä, jos metsä olisi kauempana, mutta nyt ovat männyt tulleet niin lähelle veturia, että kädellä voisi melkein ulottua runkoihin. Kun metsästä ei tule loppua, vaikka juna jo monta tuntia on kiiruhtanut yhtä mittaa itää kohden, alkavat viimeisetkin valonsäikeet, jotka sen läpi ovat tunkeneet tiensä vaunuihin, vähitellen himmetä. Mutta ennenkuin iltahämärä on ehtinyt vaihtua pilkkopimeään, syttyvät kaasulamput junan kattoihin. Silloin on junan ikkunasta vaikeata erottaa, ollaanko metsän vai kylän kohdalla, mutta se ei ole tarpeellistakaan. Tiedetään vain, että juna uurtaa tiensä halki pohjoisen Venäjän ja että suuria kaupunkeja, monien satojen kilometrien päässä toisistaan, tulee vastaan.
Kerran ennenkin on Svinhufvud istunut Venäjän junassa ja katsellut noita suuria tasankomaita. Siitä on nyt tasan kymmenen vuotta. Silloin oli matkan suunta ollut toinen. Oli ajettu etelää eikä itää kohden. Ei Siperiaan, vaan Novgorodiin. Vapaana miehenä oli Svinhufvud silloin matkustanut sinne tervehtimään karkotettuja maanmiehiään, Theodor Homénia, Ernst Estlanderia ja Emil Schybergsonia. Ei hän silloin ollut aavistanut, että kerran hän oli itsekin matkustava vankina Venäjälle, Vielä paljon kauemmaksi ja paljon pitemmäksi ajaksi, pitemmäksi ajaksi.
* * * * *
Felsengart ja Mashkaljoff, joiden vartioitavaksi Venäjä oli uskonut Lappeen tuomiokunnan tuomarin, olivat tavallisia ryssänsotilaita. Felsengart oli, kuten nimikin osoitti, saksalaista alkuperää; isä oli saksalainen, ja poikakin osasi jonkin sanan saksaa. Viraltaan Felsengart oli »urjadnik» ja käytökseltään siivo. Mashkaljoff oli luonteeltaan väärentämätön kansanmies, jonka lukutaito oli kohottanut aliupseeriksi. Molemmat ottivat aluksi hyvin virallisen asenteen vankinsa suhteen. Pietarissa annetut varoitukset vaikuttivat, ettei kumpikaan uskaltanut päästää häntä hetkeksikään käsistään. Epäluuloiset katseet seurasivat häntä joka askelella.
Mutta jo Pietarissa, upeaan ensiluokan vaunuun noustaessa, jonka loisto vaikutti niin kutkuttavasti kumpaiseenkin, alkoi vartiomiesten kasvoilta virallinen katse häipyä. Kun Majewski seuraavana päivänä antoi miesten kouraan runsaat juomarahat, vaihtui katse jo ystävälliseen hymyyn. Kolmantena päivänä, Vjatkan asemalla, tapahtui vartiomiehissä vihdoin täydellinen mielenmuutos. He saivat nyt aterioidakin ensiluokan ravintolassa, ja karkoitetun kustannuksella maistuivat piiraat ja sterletit erinomaisilta. Ja karkoitetusta ja hänen vaimostaan oli tullut nyt arvoisa herra ja arvoisa rouva ja heistä itsestään nöyriä palvelijoita. Siitä hetkestä lähtien he kantoivat karkoitetun tavaratkin, jottei hänen itsensä tarvitsisi vaivautua. Ja pienemmillä asemilla juoksivat entiset mahtavat vanginvartijat kilpaa hakemaan teevettä isännälleen ja herralleen aavistaen, että kuta kohteliaampia he ymmärtäisivät olla, sitä runsaammat juomarahat olisivat heille tiedossa.
* * * * *
Vjatkassa tuli vastaan Venäjän talvi. Junan ikkunoihin kasvoi ohut huurre. Mutta paksumpi ja valkeampi huurre peitti pajupensaikot ja isot kyläkoivut. Itse kylät aivankuin hukkuivat suuriin lumikinoksiin, jotka kävivät sitä paksummiksi, kuta kauemmaksi tultiin. Nyt avautui eteen lumikenttiä rannattomiin joka suunnalle. Ja lumen peittämien metsien halki vaelsi Siperian juna vain yötä päivää itää kohden.
Neljäntenä päivänä alkoi kaukana taivaanrannalla häämöttää valkeita lumimäkiä. Siellä näkyivät Uralvuoret Euroopan ja Aasian rajaviivalla. Ne eivät kohonneet taivaalle yhtä mahtavina ja jyrkkinä kuin kartalta katsoen olisi odottanut, sillä talven lumi oli niitä tasoittanut ja juna oli valinnut tiensä tietysti sieltä, missä vuoren selkä kulki matalimpana. Kun juna alkoi kiivetä, kaartaen ja kierrellen, ylös Uralin rinnettä, tuntui kuin kylmä väristys olisi käynyt läpi ruumiin. Ellen-rouva, jonka kasvot olivat joka yö käyneet yhä kalpeammaksi, katseli vapisevin sydämin kylmiä lumituntureita, tietoisena siitä, että Uralvuoret olivat ikäänkuin elämän ja kuoleman rajaviiva.
* * * * *
Junamatkastaan Siperiaan Svinhufvud kertoo:
— Matkaliput ostettuamme menimme erääseen vaunuun, ja sinne tulivat vaimoni ja rouva Hasselblattkin. Alkumatkalla oli vaunussa kovin ahdasta. Kaikilla oli tavaroita tavattoman paljon. Kyllähän meilläkin niitä oli, mutta toisilla oli sänkyvaatteitakin. Muutamat matkustajat ihmettelivät, kuinka oli mahdollista, että meillä oli saattomiehet, »strashnikat», mukana. Mutta siihen selitettiin, että he ovat maksaneet pilettinsä niinkuin toisetkin. Toisena päivänä vartijat siirtyivät seuraavaan vaununosastoon. Majewski pisti heille juomarahat käteen ja sanoi, ettei se herra mihinkään karkaa, olkaa huoleti vain.
Kuta pitemmälle matka sitten kului, sitä luottavaisemmiksi ja iloisemmiksi saattomiehet tulivat. Kyllä sen arvaa, että he nauttivat semmoisesta matkasta.
Ensimmäisenä yönä ei kukaan voinut nukkua. Istuttiin kaikki kuin ladotut sillit. Seuraava yö oli aivan toisenlainen. Silloin me jo saimme olla pitkällämmekin saattomiesten kanssa omassa osastossamme. Mutta kuta pitemmälle päästiin, sitä enemmän tuli tilaa.
Kun lähdettiin marraskuussa Luumäeltä, oli Suomessa satanut lunta. Se suli kuitenkin kokonaan pois jo Viipurissa ollessani. Olin utelias näkemään, millä kohtaa talvi tulisi vastaan. Ensimmäinen päivä oli aivan lumeton, muistaakseni Vologdaan saakka. Toisen yön jälkeen tultiin Vjatkaan, ja siellä oli jo täysi talvi. Siellä saattomiehet saivat syödä sterlettejä ja kaikkea muuta hyvää. Ihmiset vain toisinaan ihmettelivät meitä, kun me niitten saattomiesten kanssa aina kuljimme.
Venäjän rautateillä oli hyvä matkustaa. Niillä oli ylipäänsä isommat, korkeammat ja leveämmät vaunut kuin meillä. Ja mukavaa oli se, että voi aina asemilla ostaa ruokaa ja tuoda sisään ja syödä matkalla. Sai kuumaa vettä teetä varten ja melkein mitä vain halusi. Jos tuli suurempi ruoka-asema, niin voi mennä istumaan tunniksi, pariksi ruokasaliin. Pienemmillä asemilla ei viitsinyt syödä mitään. Osti mitä osti ja vei vaunuun. Siellä sai katsella maisemaa, eikä matkan pituutta huomannut, vaikka painuttiinkin yhä enemmän maapallon nurjalle puolelle.
Matka Jekaterinburgiin, joka jo on Ural-vuorten toisella puolella, meni hyvin. Juteltiin myös vähän ihmisten kanssa. Matkan varrella tavattiin eräs kultaseppä Imshenetski juuri Jekaterinburgista. Sen muistan, että Imshenetski kyseli Suomen oloja. Hänen mielestään Venäjän politiikka oli suuri tyhmyys Suomea kohtaan, koska se on vienyt niin huonoihin tuloksiin, ettei Suomesta saatu yhtään sotamiestäkään sotaan. Minä katselin Jekaterinburgia ikkunasta, mutta Felsengart meni kaupunkiin kultasepän luo ja osti oikean pienen kokoelman jalokiviä. Jalokivet olivat siellä hyvin huokeita, ja saattomiehet veivät niitä Pietariin ja tekivät hyvät kaupat. Ellen osti kultasepältä sormuksen itselleen.
Sitten jatkettiin matkaa, ja tuli jo Omsk, jonka kohdalla Siperian aro oli kuin aava, lakea meri. Siellä rouva Hasselblatt sanoi hyvästit meille. Hänet vei eräs suomalainen pappi, Granö, asemalta, joka oli kaukana kaupungista. Sieltä oli sitten Hasselblatt lähettänyt isäntänsä, erään tataarin, hevosella hakemaan rouvaansa. Me jatkoimme matkaa vielä ainakin toista päivää rautateitse. Sen muistan, että kun ajoimme Novonikolajevskin rautatiesiltaa pitkin Obin yli, niin verhot vedettiin ikkunoiden eteen ja matkustajien piti siirtyä seisomaan keskelle vaunua. Ryssät pelkäsivät saksalaisia vakoilijoita, ja estääkseen heitä tahi muita vihollismielisiä heittämästä vaunusta pommeja sillan räjähdyttämiseksi, he keksivät tuollaisen varokeinon.
Kun sitten oli 6 päivää matkustettu, tultiin pienelle asemalle, jonka nimi oli Taiga, mikä on sama kuin erämaa. Sieltä lähti sivurata Tomskin kaupunkiin. Aamulla olimme Taigassa, jossa saimme odottaa jonkin aikaa muutaman tunnin kestävää matkaa pohjoiseen. Muistan, että kun tultiin Tomskiin, ottivat toiset pari ajurihevosta, mutta minä ja saattomiehet saimme turvautua kuorma-ajurin liisterekeen, sillä ajurihevosia ei ollut useampia saatavissa.
Siperiassa kerrottiin aivan yleisesti, että kun Siperian rataa rakennettiin, vaativat insinöörit jotakuinkin runsaat juomarahat viedäkseen rautatien kaupungin läpi. Jos lahjuksia ei annettu, niin rata vietiin kaupungin sivu. Mitä Tomskiin tulee, niin insinöörit ilmoittivat kaupunkilaisille, että se maksaa niin ja niin paljon, 100,000 ruplaa, se rautatie, mutta saivat kaupungin porvareilta ynseän vastauksen:
»Kuulkaa, hyvät herrat! Keisari kulki tästä ohi, kun rataa suunniteltiin ja lupasi sen tänne! Herrat saavat nyt mennä tyhjin käsin, sillä me emme maksa kopekkaakaan!»
Tulos oli selvä. Rata vietiin 8—10 penikulmaa etelään Tomskista. Tästä on ollut seurauksena, että Tomskin kehitys on jokseenkin pysähtynyt. Uusi keskuspaikka on syntynyt verraten lähelle eli siihen paikkaan, missä rautatie menee Ob-joen yli. Siellä on Novonikolajevskin kaupunki. Ennenkuin rautatie rakennettiin, oli se viheliäinen kylä, jossa ei ollut montakaan asukasta. Nyt se kilpailee jo Tomskin kanssa ja kaikesta päättäen sivuuttaakin sen.
Tomskin asukasluku on nykyisin noin 100,000.
* * * * *
Jossakin hyvin kaukana on järvien ja saarten maa, jonka rantoja kiertävät suuret merenlahdet. Suunnattomat metsät ympäröivät kyliä, jotka seisovat liikkumattomina yhtä hiljaa kuin jäätyneiden järvien ulapat. Mutta vaiti ovat tähdetkin taivaalla. Suomen kansa nukkuu talviyön hiljaista unta.
TOMSKISSA.
Obin keskijuoksun ympärillä on yksi noita äärettömiä Siperian läänejä eli kuvernementteja, joiden pinta-ala on yhtä laaja kuin Länsi-Euroopan suurimpien valtioiden, mutta joiden asukasluku on pieni. Se on pohjoisilta alueiltaan ikuisten soiden maata, mutta etelässä on viljelystä ja valtavaa vuoristoakin. Kuvernementin halki kulkee Siperian suurin joki, Ob, valtavine vesineen ja levittää elämää ympärilleen. Obin ja sen sivujokien varsille on syntynyt muutamia kaupunkeja, joista Tom-joen rannalla on läänin pääkaupunki Tomsk. Se on suuresta Siperian radasta syrjään jäänyt erämaankeskus, jonka lyhyt rautatiesilmukka yhdistää muuhun maailmaan. Ja se on melkein kaikkien pohjoiseen johtavien teiden päätekohtana. Ainoat tiet siitä pohjoiseen ovat Tom ja Ob, jotka talvisin avaavat jääkuorensa viittatieksi ja kesäisin virtansa laivatieksi.
Tomsk on monien satojen talojen ja monien kymmenien tuhansien ihmisten kaupunki. Kirkonristien ja niiden keltaisten kupolien väikkeessä saattaa Tomsk kesäisenä sunnuntaina näyttää hetken viihtyisältä kaupungilta, mutta syksyn saapuessa se muuttuu harmaaksi, suureksi kyläksi.
* * * * *
Joulukuun 14 p:nä Svinhufvud saapui Tomskin kaupunkiin, johon kenraalikuvernööri, Viipurin poliisimestarin ilmoituksen mukaan, oli hänet karkoittanut. Lähes kuusi vuorokautta kestänyt yhtämittainen junamatka oli vihdoinkin päättynyt. Kun veturi oli pysähtynyt Tomskin asemalle, rupesivat kaduilla lyhdynvalot syttymään. Felsengart ja Mashkaljoff arvelivat kuvernöörin jo lopettaneen päivätyönsä ja siirsivät ilmoittautumisensa seuraavaan päivään. Näin suotiin karkoitetulle tilaisuus viettää ilta hotellissa.
Erään pöydän ympärille mukavaan hotellihuoneeseen ryhmittyi viisihenkinen seurue, jonka jäsenet yhteisen pitkän junamatkan aikana olivat käyneet toisilleen varsin tutuiksi. Siinä istuivat hyvässä sovussa poliisiupseeri Felsengart, kersantti Mashkaljoff, insinööri Majewski sekä Ellen ja P.E. Svinhufvud. Teekeittiö porisi pöydän vierellä, ja laseista kohosi ylös kuumia höyryjä. Felsengart ja Mashkaljoff hymyilivät leppeintä ryssänhymyään. Matka oli onnellisesti suoritettu, karkoitettu saatettu Tomskiin ja virkavelvollisuus kunnialla täytetty. Mutta he tiesivät myös, että oltiin yhdessä viimeistä iltaa ja että nyt oli se hetki tuleva, jolloin heidän monet palveluksensa saatettaville mitattaisiin puhtaassa rahassa. Otettiinkin paperit ja rahat esille ja laskettiin ja luettiin. Kun toimitus oli päättynyt, loistivat ryssien silmät kuin Moskovan kirkkojen kultaiset kupolit.
Kun Svinhufvud seuraavana päivänä oli kierrellyt virastosta toiseen saattomiestensä kohteliaasti vartioimana, oli hänelle viimeisessä vihdoin ilmoitettu todellinen karkoituspaikka, joka ei suinkaan ollut Tomskin kaupunki, vaan koko läänin pohjoisin kylä. Tomskin läänin kuvernööri, joka oli tunnettu häijyydestään ja joka oli saanut asiassa erityisiä ohjeita, oli nähnyt hyväksi karkoittaa Svinhufvudin Tymskojen kylään, joka oli 613 virstaa kaupungista pohjoiseen ja johon ei tähän saakka edes kaikkein pahimpia rikollisiakaan oltu lähetetty. Pitkä matka ei siis vielä ollutkaan päättynyt.
* * * * *
Tomskissa-olostaan Svinhufvud kertoo:
— Hotelliin tultuamme otettiin huone, tilattiin päivällinen ja vietettiin iltaa yhdessä. Saattomiehet sanoivat, että ollaan täällä rauhassa; kuvernöörin luo mennään vasta toisena päivänä. Ei sopinut mennä hotellin isoon saliin muitten kanssa syömään. Senvuoksi tilattiin ruoka yksityiseen huoneeseemme. Siellä tehtiin saatto miesten kanssa tilit ja annettiin heille paluumatka- ja ruokarahat. Felsengart oli niin tyytyväinen, että pyysi meitä suosittelemaan häntä toisillekin tällaisia matkoja varten. Ihmeissämme ja naurusuin lupasimme kyllä täyttää hänen pyyntönsä, jos vain meidän suosituksemme auttaisivat niissä paikoissa, missä karkoitusasioita ratkaistiin!
Saattomiehet olivat hyvin tyytyväisiä, kun saivat toisen luokan piletin hinnan taskuunsa, vaikka menivät tietysti kolmannessa luokassa. Mutta he tienasivat silläkin lailla, että ostivat Tomskista kaikenlaista turkistavaraa, joka siellä oli huokeata, ja myivät sitten hyvästä hinnasta Pietarissa.
Aamulla mentiin kuvernöörin luo. Hänen nimensä oli Dudinski, ja hän oli huonossa huudossa siitä, että oli aika satraappi. Minä jäin porstuaan odottamaan, kun saattomiehet menivät sisään, enkä nähnyt kuvernööriä. Mutta pian meidät toimitettiin pois, sillä asia ei muka kuulunut kuvernöörille. Sitten saattomiehet tarjosivat minua kaupungin poliisiviranomaisille, ja sinne kyllä aluksi kelpasin. Kaupungin poliisikamarin säilytyshuoneessa eli »putkassa» tapasin nuorenpuoleisen herrasmiehen. Katselimme toisiamme vähän aikaa, enkä muista kumpi ensin kysyi: »Sprechen Sie deutsch?» Olimme hyvin tyytyväisiä kumpikin, kun huomasimme, että se luisti. Hän kertoi olevansa saksalainen ja odottavansa lopullista karkoitusmääräystään.
Pari tuntia olin kaupungin poliisikamarissa, mutta sitten tuotiin sana, etten sinnekään kelvannut, sillä ei sekään ollut oikea paikka.
Vihdoin mentiin kolmanteen paikkaan, Tomskin läänin »ispravnikan» eli maalaispoliisipäällikön luo, jonka nimeä en muista. Hänen virastossaan sain odottaa; en tiedä, mikä asiaani viivästytti. Tällä välin tuli jo nälkä, ja sain yhden sotamiehen saattamana mennä kaupungille ostamaan leipää, voita y.m. Ruokatavarat kerättiin koriin ja vietiin poliisikamariin, ja siellä minä söin.
Vasta iltapuoleen minut kutsuttiin »ispravnikan» luo, ja muistan, kuinka hän ivallisesti selitti, että tuonne noin herra karkoitetaan, näyttäen kartalla viimeistä kylää Tomskin läänissä. Sen pitemmälle ei enää voinut karkoittaa, kun Tomskin läänissä piti olla. Sitten minulle luettiin kaikenlaisia asetuksia ja määräyksiä siitä, mikä karkotetulta oli kielletty: ei saanut kirjoittaa sanomalehtiin, ei saanut pitää puheita y.m.s., jota minä en viitsinyt panna sen enempää mieleen.
Sain jäädä »ispravnikan» virastoon ja olin yötä huoneessa, missä »piisarit» eli kirjurit olivat kirjoittaneet. Siinä oli paperossinpätkiä ja muuta roskaa lattialla. Sain luudan käsiini ja lakaisin nurkan puhtaaksi. Turkki vain alle, ja siinä sitä nukuin. Lämmin oli, ja sehän oli pääasia.
Majewski ja vaimoni olivat hankkineet meille kaikille komeat turkit ja lakit, joissa oli karvat kahden puolen, niin että niissä tarkeni. Huopatossut minulla oli ennestään. Mitä vaimoni jaloissa oli, sitä en muista. Majewski ja vaimoni ostivat muutakin, mitä matkan varrella tarvittiin. Meille nimittäin selitettiin, että siellä Tymskojessa tuskin oli oikeita ihmisiäkään. Se oli kaiken maailman ääressä, jossa asui vain ostjakkeja ja samojedeja. Aamulla sitten noustiin jalkeille, ja poliisikamarin pihalta lähdettiin matkalle.