language: Finnish

SVINHUFVUDIN KERTOMUKSET SIPERIASTA

Toimittanut

Erkki Räikkönen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.

SISÄLLYS:

Alkusanat.
Kotkaniemi.
Maailmansota.
Kasanskijn kirje.
Virastaerottaminen.
Ratkaisevia päiviä.
Luumäen käräjät ja vangitseminen.
Vankina Viipurissa.
Karkoitusmääräys.
Kaunis esimerkki.
Häät vankilassa.
Lähtö Viipurista.
Pietarissa.
Siperiaan.
Tomskissa.
Talvitiellä.
Jouluaatto.
Yksin.
Tymskojessa.
Kylän asukkaita.
Semeshko.
Ostjakkeja vierailulla.
Ryssänpappi.
Posti.
Narymin-matka.
Synkkiä viikkoja.
Ihana kevät.
Jälleen Tomskissa.
Puolison lähdettyä.
Kolyvan.
Pastori Hörschelmann.
Siperian luontoa.
Tuttavia ja retkeilyjä.
Saksalaisia karkoitettuja.
Obin lautalla.
Mooseksenuskolaisia.
Simbirsk.
Kolyvanin venäläiset.
Kirjallisia iltoja.
Ellen tervehdyskäynnillä.
Eino Heinonen.
Joulu 1915.
Jääkärien lähetti.
Metsästysmatkoilla.
Vaarallinen kirje.
Ellen ja Eivind.
Maanviljelyspuuhissa.
Tervehdys Tymskojesta.
Syntymäpäivät.
Vapautus.
Venäjän halki.
Pietarin vieraana.
Suomeen.
Juhlavieraana Viipurissa.
Kotona Kotkaniemessä.
Valtaisa vastaanotto Helsingissä.
Suuri kansalaisjuhla.
Isien maassa.

ALKUSANAT.

Käydessäni marraskuussa ennen itsenäisyytemme kymmenvuotispäivää ensimmäisen valtionhoitajamme, senaattori P.E. Svinhufvudin kodissa Kotkaniemessä tuli mieleeni ajatus, että olisi sittenkin tavalla tai toisella saatava merkityksi muistiin niitä vaiherikkaita tapahtumia oikeus- ja itsenäisyystaistelustamme, joihin Svinhufvudin nimi niin kiinteästi liittyy. Olin jo silloin erinomaisen hyvin tietoinen siitä, ettei Svinhufvud suostuisi itse niitä kirjoittamaan. Hänellehän oli monta kertaa aikaisemmin ja useammalta eri taholta tehty asiassa ehdotuksia, joihin hän oli kuitenkin vastannut kieltävästi. Ajattelin silloin, että hän ehkä suostuisi kertomaan muistelmiaan ja antaisi jonkun toisen niistä kirjoittaa. Tämä ajatus esitettiin hänelle Helsingissä Itsenäisyyden Liitossa ennen mainittua itsenäisyyspäivää. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän antoikin myönteisen vastauksen esitettyyn pyyntöön suostuen kuitenkin kertomaan ainoastaan Siperiaan-karkoituksestaan, jonka vaiheita suuri yleisö tuntee kaikkein vähimmin.

Näin syntyneessä Svinhufvudin Siperian-matkan kuvauksessa käy johtavana lankana hänen oma kertomuksensa, joka on pikakirjoituksella merkitty muistiin. Sitä olen täydentänyt monin lisäpiirtein, erityisesti arkistotutkimuksin ja sanomalehdistön tarjoamin lisin, joita kuitenkin eräistä syistä olen käyttänyt rajoitetusti. Niinikään olen saanut erittäin arvokkaita tietoja useilta henkilöiltä, joiden nimet liittyvät kirjan sisällykseen. Parhain tietolähteeni on kuitenkin ollut pastorinrouva Johanna von Hörschelmannin päiväkirja, jossa täsmällisesti ja hauskasti kuvataan sitä aikaa, jonka Svinhufvud vietti Kolyvanissa. Pastori von Hörschelmannin ystävällisellä avulla ja luvalla olen myös runsaasti lainaillut sen merkintöjä sellaisinaan, niitä kuitenkin saksankielisestä alkuperäisestä tekstistä lyhennellen.

Kirjan sisällyksen vaatimusten mukaisesti olen saattanut sen kauttaaltaan kertovaan muotoon. Olenpa myös siellä täällä pyrkinyt elävöittämään kertomusta pienin luonnonkuvauksin. Runsaslukuiset valokuvat, joita olen eri tahoilta hankkinut, samoinkuin muutamat mukaan liitetyt kartat, voinevat ehkä niinikään lisätä lukijan mielenkiintoa ja havainnollistaa kirjan sisällystä.

Maailmansodan ja viimeisten sortovuosien synkkää taustaa vastaan nähtynä on Svinhufvudin esiintyminen kaikkein voimakkain vastalause Venäjän silloista politiikkaa vastaan. Tämän vastalauseen hän teki periaatteittensa mukaan, joiden puolesta taistellessaan hän joutui Siperiaan 27 kuukaudeksi. Mutta oikeus, josta hän ei tinkinyt, voitti, ja hän palasi kotiin, niinkuin oli lähtiessään ennustanut:

— Jumalan ja Hindenburgin avulla!

Helsingissä marraskuussa 1928.

Erkki Räikkönen.

KOTKANIEMI.

Kivijärvi olisi tahtonut viedä vetensä suoraan Suomenlahteen, mutta Salpausselkä oli kiertänyt selkänsä joka puolelta sen eteen. Silloin oli Kivijärvi lähtenyt viemään vesiään länteen, mutta Salpausselkä oli kiiruhtanut edellä ja laittanut salpansa sielläkin eteen. Oli juostu kuin kilpaa Kivijärven vesien yhä ohetessa ja viimein väsyessä kapeiksi jokijärviksi.

Olisivathan Kivijärven vedet Jänköjärviä myöten yli pienen kannaksen päässeet Saimaan ja Vuoksen kautta Laatokkaankin, mutta Kivijärvi ei uskaltanut lähteä siihen suuntaan, sillä siellä oli edessä Imatra, johon sen laineet olisivat pirstautuneet tuhansiksi pisaroiksi.

Kivijärvi ja Saimaa olivat samaa järveä, ennenkuin kapea kannas kohosi veden alta niiden väliin, mutta Kivijärven vesi on vielä kirkkaampaa kuin Saimaan. Kun aurinko kuumentaa järven pintaa ja tyynnyttää sen jonakin kesäisenä päivänä peilikirkkaaksi, silloin kuultaa hiekkapohja sen alta metrien syvältä. Aurinkoisena keskipäivänä näyttävät sen kiviset rannatkin niin puhtailta, että tuntuu, kuin tuuli ja laineet olisivat olleet kilpaa niitä valkaisemassa.

Lemin puolella on heinikkoisia järvenrantoja, lepikolta ja lainehtivia viljapeltoja. Sen vesillä soutavat sunnuntaisin kirkkovenheet lahden poukamaan, jonka pinnalla kirkonristi kimaltelee ja jonka rannoille kuuluu aamukellojen soittoa. Mutta Luumäen kirkolle ei päästä venhein, sillä Salpausselkä sulkee tien. Se kulkee aivan Kivijärven rantaan kiinnipainautuneena ja jättää kirkon kauaksi toiselle rinteelleen.

Salpausselän harjalla kasvaa solakkaa mäntymetsää, mutta kuivien kanervikkojen ja harmaiden poronjäkälien keskeltä. Suotkin näyttävät kaatuneine puunrunkoineen yhtä karuilta kuin Lapissa. Tasaiselta Helsingin ja Viipurin maantieltä, joka kulkee harjun selkää, näkee metsässä jättiläiskiviä tuon tuostakin. Kivijärven saaret ja rannat niinkuin pohjakin ovat kiviä täynnään.

Samoinkuin Lapin Inarissa on Kivijärvessäkin 99 saarta. Ne ovat niin karuja, ettei kukaan ole uskaltanut mennä niihin asumaan, ei ainakaan eteläisten vesien saariin, joita Salpausselkä on muovaillut mielensä mukaan. Sorsatkaan eivät ole ryhtyneet Kivijärven etelärantoihin pesimään. Mutta Lemin puolen vesissä ne uivat ja pesivät mielellään. Salpausselän-puolisissa saarissa pesivät vain yksinäiset kalalokit, jotka päivisin istuvat rantakivillä ja katselevat ahvenheinien huojuntaa.

Yttsaaren ja Parkkisaaren välistä pistää Kivijärveen leveä ja lyhyt niemi, jonka pää ohenee kapeaksi rantakivijonoksi. Niemen molemmin puolin kiertävät kaarevat lahdenpoukamat, jotka sen kärjen taa päästyään muuttuvat kauniiksi hiekkarannoiksi. Mutta rantakivijonon päässä on pieni entinen venhesaari, jonka rannoilta hiekkarannat näkyvät yht'aikaa. Tämän niemen, jonka lahdenpoukamat kaartavat kuin linnun siivet ja jonka rantakivijonon kärjessä on Koppolniemen pienoissaari, ovat sukupolvet ennen meitä nimenneet Kotkaniemeksi.

Mäennyppylän takaa tulee eteen punainen portti, jonka luota paistavat jo vastaan kartanon valkeat seinät. Portin ja maantien välissä kasvavat isot männyt harvassa, mutta metsänä silti, ja niiden välissä kiertävät leveät metsäpolut, jotka ovat tallautuneet koviksi ja juurikkaisiksi.

Portilta tulevat jo koivut ja kuuset vastaan näyttämään tietä pitkin pihamaata Kotkaniemen pääovelle. Koivuja kasvaa myös kartanon puutarharinteellä, jonka maat viettävät Kivijärveen. Rantapolun päässä on pieni, leppien ja pihlajoiden rannasta erottama sauna, jonka siniset savut kiertelevät Kivijärvelle joka lauantai-ilta ja kaartavat joskus tuulen mukana kartanollekin. Silloin lehahtaa tuttu saunantuoksu sieraimiin ja tuo mieleen vastat ja löylyt.

Ulkorakennukset ovat pihan metsänpuolisella sivulla aivankuin piiloon pyrkimässä. Siellä ovat tallit, navetat ja halkovajat ja niiden takana kanala, mutta etu vierellä on parihuoneinen pieni renkitupa. Samassa rivissä seisoo kartanon kanssa pihan sivussa punainen metsähuvila kuin valkean kartanon pieni tytär.

Kartanopihalta aukeaa Kivijärvelle ihana näköala. Edessä näkyy Parkkisaari niemineen ja pienine tytärsaarineen, mutta kauempana on Petäjäsaari ja sen takana Rapasalo. Koppolniemen kärjen kohdalla on Yttsaari ja sen takana kaunis Sarviniemi, joka on kuin saari kapeine, rantaan yhdistyvine venhekannaksineen. Sen päässä on ohut hietikkoniemi, jonka suuntaa tuulet aina kääntelevät mielensä mukaan, milloin sarveksi itään, milloin sarveksi länteen päin. Kotkaniemen hiekkaiselta uimarannalta, saunan takaa, näkyy kapea Haapaniemi. Mutta Sarviniemen ja Haapaniemen väliltä näkyy vain saaria loppumattomiin, eikä Kivijärvi pääse leventelemään vesiään suuriksi seliksi. Edessä oleva Kotkanselkäkin on avoimilla kohdillaan vain kilometrin, parin levyinen, vaikka Kivijärvi itse on kaksikymmenkilometrinen kaikille suunnille.

Kun Kivijärveltä nousevat synkät ukkospilvet ja aurinko luisuu niiden mustaan reunaan, silloin valahtaa taivaalta ihmeen kaunis ja sadunomainen valaistus yli Kotkaniemen. Koivujen pitkät oksat riippuvat hopeanhohtoisina, ja Kivijärven pinta värähtelee sadetta odottaen. Mutta kun pilvet ovat purkaneet vihansa, kimaltelevat sadepisarat lehdissä ja odottelevat jälleen aurinkoa.

Kotkaniemen valkea kartano on kuin linna Salpausselällä, jonka viereisiä rantoja Kivijärvi hyväilee ja jolle mäntymetsä huojuu surujaan ja ilojaan. Se on kuin linna senkin takia, että sitä ympäröivät kivet ja kalliot, joiden lomiin koivut ovat tunkeneet juurensa syvälle Suomen multaan.

* * * * *

Olen nähnyt, kuinka kevät on tullut kauniiseen Kotkaniemeen ja tuonut mukanaan valkeat yöt. Aamuisin ovat pihakoivut seisseet vihertävissä silmikoissaan ja päivänpaisteessa levitelleet lehtiään. Pihalle on aurinko yhtäkkiä nostanut matalan ruohon, ja kun sitä nyt katselen, tuntuu kuin se olisi ollut siinä aina, jo ennenkuin lehdet tulivat puihin. Päivät ovat pidenneet juhannukseksi ja alkaneet jälleen kallistua syksyyn. Mutta sitä ennen on kesä keikkunut niityillä ja metsissä ja saanut mansikat kypsymään.

* * * * *

Sinä kesänä, jolloin maailmansota syttyi, asui Kotkaniemen kartanossa Lappeen tuomiokunnan tuomari Pehr Evind Svinhufvud. Tämän sodan aattona taivas kuumotti öisinkin ilmivalkeana. Ja kun tähdet ilmestyivät yläilmoihin, oli maailmansota jo aloittanut hirmuisen leikkinsä ihmiskohtaloilla.

Kotkaniemen isäntä oli jo muutama vuosi sitten täyttänyt 50 vuotta. Näin hän oli saavuttanut uuden merkkipylvään sillä ihmeellisellä tiellä, jota me ihmiset sanomme elämäksi, mutta jonka suuntaa me emme tiedä emmekä voi kartasta katsoa. Sen kahden puolen oli Suomessa eletty taistelun aikoja. Vuodesta toiseen oli Svinhufvud istunut puhemiehenä eduskunnassa, joka silloin johti puolustustamme Venäjää vastaan. Mutta maailmansodan aattona oli hän tuomarinpöytänsä takana tuomiokunnassaan, johon silloin kuuluivat Valkealan, Luumäen, Lappeen, Lemin, Taipalsaaren, Savitaipaleen ja Suomenniemen pitäjät.

Svinhufvud oli valinnut asuinpaikakseen Luumäen pitäjän, josta hän osti Kotkaniemen kartanon vuonna 1908. Sen oli rakennuttanut ja paikan sille valinnut Lappeen tuomiokunnan edellinen tuomari, laamanni Alfred Thomé. Tämä asui ensin 10 vuotta Lauritsalassa, mutta kun olo siellä kävi levottomaksi kasvavan liikenteen takia, päätti hän muuttaa johonkin sopivaan ja kauniiseen paikkaan tuomiokunnassaan. Pitkän etsiskelyn jälkeen hän päätyi Luumäen Kotkaniemeen, johon pari vuotta ennen tämän vuosisadan alkua rakennutti itselleen kartanon.

Kotkaniemen maita viljeli maailmansodan ensi vuonna isäntärenki Reetu Virtanen. Hän nousi varhain aamuisin ja kiiruhti pellolle palaten vasta iltamyöhällä. Hänen haltuunsa sai rauhassa uskoa viljelykset, sillä hän hoiti niitä niin tunnollisesti, kuin ne olisivat olleet hänen omiaan. Talouspuolella askaroi uskollinen Alma Kottelin, joka oli tullut taloon jo vuotta ennen Kotkaniemen ostamista. Hänestä oli vuosien mittaan tullut kuin perheen oma jäsen.

* * * * *

Juhannusaattona ennen maailmansotaa, auringon uppoutuessa Kivijärven kalvoon ja kokkotulien syttyessä sen rannoille, luisui Kotkaniemen hiekkarannalta juhannusvenhe järvenselälle saariin ja saarten taa. Ellen Svinhufvud, Kotkaniemen kartanon rouva, näki ympärillään tyynen Kivijärven, jonka pintaan ei kuvastunut ainuttakaan pilvenhattaraa, hän näki venheessä oman perheensä kesän ja koivujen keskellä ja kuuli juhannuskokoilta iloista laulua. Vain Kotkaniemen isäntä oli poissa. Hän oli kaukana Saksanmaalla, Nauheimissa, kylpemässä ja hoitamassa terveyttään sen taudiniskun jälkeen, joka jo keväällä oli häntä kohdannut. Vasta juhannuksen jälkeen odotettiin häntä kotiin saapuvaksi.

MAAILMANSOTA.

Suomessa olivat katseet viimeisinä vuosina ennen maailmansotaa suunnattuina tiukasti vasten Venäjää, jonka yltyvää intoa oikeuksiemme hävittämiseksi seurattiin tuskan tuntein ja jota vastaan kaikki voimat koottiin. Aseeton oikeustaistelumme oli niin vallannut mielemme, ettemme kuulleet todellisten aseitten kalsketta Euroopasta, missä poliittiset ja taloudelliset ristiriidat olivat kärjistyneet sodan partaalle. Niinpä yllättikin maailmansota koko kansamme, joka elokuun alkupäivinä oli aloittanut viljankorjuun.

Helsingissä sammuivat valot, ja omituinen tuskallinen pimeä peitti kadut. Heikot lyhdyt näyttivät sinisten lasiensa lävitse tietä öisinkin, mutta syksyn pimetessä muuttuivat niiden valot yhä oudommiksi. Raitiotievaunut tuntuivat tulevan kadunkulmien takaa kuin jostakin maan alta. Niiden kimeä soittokin kuului kummallisen hiljaiselta, aivankuin ne olisivat pelänneet, että se olisi kantanut sotanäyttämölle. Kivitalot seisoivat pimeinä kuin vankilain muurit, ja niiden ikkunain edessä riippuivat mustat verhot. Hätääntyneitä ihmisiä kiiruhti kaduilla peläten joka hetki laivasto- ja ilmahyökkäyksiä. Rautatientorilla seisoi öisin ihmisiä pitkissä jonoissa odottamassa vuorojaan pakeneviin aamujuniin.

* * * * *

Vapaaherra Adolf von Bonsdorffille, Svinhufvudin parhaimmalle ystävälle, maailmansota ei ollut aavistamaton. Jo edellisenä vuonna Kotkaniemessä käydessään hän oli ennustanut suuren kansaintaistelun olevan lähellä. Hän teroitti mieliin sitä, mitenkä tarpeellista meidän olisi jo edeltäkäsin valmistautua tuleviin tapahtumiin. Sodan syttyessä olisi kaikki voimat keskitettävä saksalaisten avustamiseen ja sitä tietä pyrittävä kokonaan irti Venäjästä.

Kun maailmansota vuotta myöhemmin virisi kuin kulovalkea yli Euroopan, kiiruhti Adolf von Bonsdorff heti ensimmäisten sodanjulistusten jälkeen kirjoittamaan Svinhufvudille kirjeen, jossa hän peitetyin sanoin esitti toistamiseen ajatuksensa yhteistoiminnasta Saksan kanssa saapuen kohta senjälkeen henkilökohtaisesti asiasta neuvottelemaan.

* * * * *

Adolf von Bonsdorffin käynneistä Kotkaniemessä Svinhufvud kertoo:

— Muistelen, että Bonsdorff jo vuotta ennen maailmansotaa kävi kerran täällä Kotkaniemessä ja otti puheeksi tulevan sodan. Hän kertoi, että saksalaiset käyvät jo vähän vakoilemassa ja tutkimassa, minkälaiset olot täällä ovat ja kuinka täällä voisi menestyksellisimmin toimia. Bonsdorff sanoi jo silloin, että meidän pitää auttaa oikein voimakkaasti saksalaisia, jos sota vain tulee. No, siitä oltiin yksimielisiä, että kunhan vain apua jostakin saadaan, niin kyllä ryssät ajetaan pois. Ne olivat jo rikkoneet niin paljon meitä vastaan, että meidän lakiemme mukaan ne olivat menettäneet kaikki oikeutensa tähän maahan.

Sodan alussa Bonsdorff kirjoitti kirjeen, jossa hän puhui jänisjahdista. Kun oli sensuuri, piti käyttää vertauksia. Minä ymmärsin kirjeen hyvin ja vastasin, että tuuma on oivallinen. Sitten tuli Bonsdorff tänne Kotkaniemeen. Muistan, kuinka me kävelimme tuolla Hovin raiteilla ja peltojen puolella ja neuvottelimme yhdessä näistä asioista.

Oli puhetta siitä, että täällä pitäisi ryhtyä toimintaan saksalaisten hyväksi. Jos vain voitaisiin, ja sikäli kuin voitaisiin, pitäisi pyrkiä myös aktiivisempaan osanottoon maailmansotaan. Mutta siihen aikaan ei vielä ollut kuitenkaan mitään tietoa mahdollisuuksista.

KASANSKIJN KIRJE.

Sotasyksy tuli itätuulen mukana. Kivijärven päällä ajelehtivat viikkokausin harmaat pilvet ja satoivat tihuttivat alinomaa. Päivät pakenivat ja yöt pitenivät.

Soivarin Manu ajoi postimiehenä polkupyörällään ja sadetakkinsa turvissa asemalle melkein joka päivä ja tuli Kotkaniemeen säännöllisesti samaan aikaan. Sanomalehtiä ja kirjeitä tuli aina, mutta Manusta ne näyttivät niin samanlaisilta ja yksitoikkoisilta kuin itse sateet ja syksy. Ihmetteli hän kuitenkin, että juna toi joskus useampiakin kirjeitä Kotkaniemeen ilman postimerkkiä. Olisihan sentään kuulunut tavallisiin kirjeisiin pieni merkki maksuksi Manunkin vaivoista, kun sai kaikki syyssateetkin pujotella pyörällään maantien lätäköiden lomitse toisten postien kanssa. Nyt ne sensijaan kulkea keljuttelivat ilmaiseksi junissakin.

Kun Svinhufvud kerran — oli jo lokakuun 7:s päivä — palasi matkalta kotiinsa, oli hänen työpöydällään yksi noita postimerkittömiä kirjeitä, joita Manu aina katseli niin vierovin silmin. Sen sisällyksen luettuaan hän ajatteli heti:

— Nyt se katkesi!

Kirjeessä pyysi prokuraattori K. Kasanskij lyhennysotetta eräästä kihlakunnanoikeuden pöytäkirjasta, venäläinen mies, joka vastoin lakejamme oli asetettu niitten korkeimmaksi valvojaksi meillä.

Svinhufvudin kohtalokasta kielteistä päätöstä olla lähettämättä mainittua lyhennysotetta seurasi pitkä odotusten kuukausi, jonka kuluessa mitä erilaisimmat mahdollisuudet tulevasta ryssäntuomiosta risteilivät päässä. Virastaerottaminen tuntui miltei varmalta, mutta raahaaminen Venäjän vankiloihinkaan ei tuntunut sekään mahdottomalta. Kotkaniemi oli siis uhattu ja isännän virka vaarassa.

Kerran ennenkin olivat ryssät riistäneet viran Svinhufvudilta. Se tapahtui siihen aikaan, kun Suomea hallitsi venäläinen satraappi Bobrikoff. Taistelussaan hänen sortomääräyksiänsä vastaan kaatui Turun hovioikeuskin, jossa Svinhufvud silloin oli asessorina. Mutta Bobrikoff sai surmansa ja oikeus pääsi voitolle. Tuosta ensimmäisestä viranmenetyksestä oli nyt kulunut jo enemmän kuin vuosikymmen, ja sen aikana oli taivaalle kasaantunut taasen mustia pilviä. Silloin oli ollut Bobrikoff, mutta nyt oli Seyn. Vain nimissä oli ero, vaikka Bobrikoff olikin pontevampi ja vaarallisempi kuin Seyn.

Viekööt viran, hävittäkööt kodin, raahatkoot vaikka vankiloihinkin, mutta nöyrästi alistuen ei Suomi sentään koskaan luovu oikeuksistaan, sillä olihan nyt kysymys koko kansan elämästä. Kun Venäjä saisi riistetyksi meiltä isiemme lait, tulisi se uudelleen ja veisi meiltä äidinkielemmekin. Tuomarien velvollisuus oli osoittaa kansalle uhkaava vaara ja näyttää sille esimerkillään, miten Suomen oikeuksia oli puolustettava. Sykähti kuitenkin oudosti sydämessä ajatellessa, etteivät vaimo ja omaiset aavistaneet mitään. He istuivat siinä pöydän ääressä lampun valossa yhtä rauhallisina ja iloisina kuin ennenkin.

Kuukausi kului kiireisessä työn touhussa. Varsinkin Lemin kirkkoherranvirkatalon katselmus vei aikaa paljon. Muistui mieleen, kuinka elokuussa katselmusta toimitettaessa oli seisottu pappilan pihalla ja odotettu auringonpimennystä. Keskellä kirkkainta päivää pimenivät pellot ja niityt, ja Kivijärvikin peittyi hämärään. Tuntui kuin tuo auringonpimennys olisi ennustanut elämänkin auringon pimenemistä.

* * * * *

Kasanskijn lähettämästä kirjeestä ja vastauksestaan siihen Svinhufvud kertoo:

— Syksyllä lokakuun alkupuolella tuli Kasanskijlta, silloiselta prokuraattorilta, kirjelmä, jossa hän pyysi minulta kopiota eräässä rikosjutussa tehdystä päätöksestä. Jutun oli ratkaissut apulaiseni Fieandt Kouvolassa, ja päätös oli oikea, mutta rangaistusten yhdistämisestä tuli kysymys. Asianomainen oli tehnyt useampia kolttosia, mutta oli kannellut, ettei yhdistetty rangaistus ollut oikea. Jos prokuraattorina olisi ollut suomalainen mies, olisi kaikki mennyt hyvin. Mutta nyt oli paperin alla itse Kasanskijn nimi. Minä huomasin heti, että riita tässä tulee. Tiesin myöskin, että viralliset kiireet ovat verraten hitaita. Kuukauden sisään kun vastaan, niin se riittää, sillä sitä ennen ne eivät uudista pyyntöä. Mutta jos eivät kuukauden päiviin saa vastausta, silloin ne tavallisesti kysyvät, mistä syystä vastaus viipyy. Ajattelin, että odotan sen kuukauden jokseenkin tarkkaan. Minulla oli näet sillä välin valmistettavana eräät käräjäpaperit ja vähän muitakin vanhoja asioita. Lemin kirkkoherran virkatalon katselmus, joka oli pidetty jo elokuussa, piti niinikään saada pois käsistä. Tein ahkerasti työtä ja sain kuukauden sisään paperini jokseenkin kuntoon. Vasta senjälkeen lähetin Kasanskijlle vastauksen, jossa ilmoitin, että hän ei ole oikea prokuraattori ja että niin ollen en voi hänelle lähettää mitään papereita. Kirje meni, ja kesti yli kaksi viikkoa, ennenkuin rupesi mitään kuulumaan. Ehdin jo kirjoittaa Bonsdorffille ja kysyä asiain kulkua.

* * * * *

Kotkaniemen sivurakennuksen ullakolta risaisesta paperikasasta löydän 14 vuotta myöhemmin pakan kirjeitä, joiden päälle on tarttunut paksulta tomua ja joiden välissä ratisee sahajauhoja. Tuon kirjepakan huoneeseeni ja ryhdyn selailemaan sen sisällystä. Isosta virkakuoresta löydän Kasanskijn 6.10.1914 lähettämän kirjeen. Luen sen riveiltä seuraavat hänen allekirjoittamansa sanat:

»Esiintulleesta syystä pyydän Herra Tuomaria ensi tilassa tänne lähettämään sellaisen virallisesti oikeaksi vahvistetun lyhennysotteen Valkealan pitäjän käräjäkunnan kihlakunnanoikeuden istunnossa 11 päivänä tammikuuta 1913 pidetystä pöytäkirjasta, talollisenpoikaa Aleksej Julianoff Osipoffia koskevassa jutussa, että siitä ilmenee kihlakunnanoikeuden jutussa silloin antama päätös.»

Tähän prokuraattori Kasanskijn virkakirjeeseen Svinhufvud lähetti kolmea viikkoa myöhemmin, 31.10.1914, prokuraattorinvirastoon seuraavan vastauksen:

»Virkakirjeessä tämän kuun 6 päivältä on Prokuraattorinviran haltija K. Kasanskij pyytänyt minua lähettämään hänelle lyhennysotteen Valkealan pitäjän käräjäkunnan 11 päivänä tammikuuta 1913 pitämästä pöytäkirjasta eräässä asiassa.

Koska kuitenkin Prokuraattorin viran haltijaa K. Kasanskija Venäjän keisarikunnan kansalaisena ei ole voitu vastoin säännöksiä 21 päivänä elokuuta 1772 annetussa hallitusmuodossa ja sen 4 ja 10 §§:ssä sekä 21 päivänä helmikuuta ja 3 päivänä huhtikuuta 1789 annetun Yhdistys- ja vakuuskirjan 1 kohdassa lain mukaisesti nimittää Suomen Senaatin Prokuraattoriksi, vaan hänen nimityksensä ilmeisesti on tapahtunut lain voimaa kaipaavan venäläisen n.s. yhdenvertaisuuslain nojalla, ei häntä voida pitää laillisena Prokuraattorina Suomessa. Siitä syystä en katso olevani oikeutettu lähettämään pyydettyä lyhennysotetta, josta täten saan prokuraattorinvirastolle ilmoittaa.»

VIRASTAEROTTAMINEN.

Saatuaan marraskuun alkupäivinä Svinhufvudin kirjeen, jossa tämä kieltää prokuraattorinviran haltijan laillisuuden, päätti Kasanskij ryhtyä vastatoimenpiteisiin Svinhufvudin suhteen. Kirjelmässään Viipurit hovioikeuden kanneviskaalille 9.11.1914 hän kerto tapahtumasta yksityiskohtaisesti ja sanoi m.m.:

»Tutkiessani tätä asiaa olen havainnut että kihlakunnantuomari Svinhufvud on tahallaan virkaansa toimittaessaan edelläkerrotulla tavalla rikkonut, ja on täten virkavirhettä arvosteltaessa mielestäni pidettävä raskauttavana asianhaarana sitä että kihlakunnantuomari Svinhufvud ei ole ainoastaan jättänyt noudattamatta minun lakiin perustuvaa pyyntöäni vaan menettelyllään myöskin viivyttänyt sen asian tutkimista ja ratkaisua, jota varten alussa mainittu lyhennysote oli tarpeen.»

Kaiken edelläolevan johdosta kehoittaa prokuraattori Kasanskij kanneviskaalia ensitilassa Viipurin hovioikeudessa vaatimaan Svinhufvudin langettamista rangaistukseen rikoslain 40 luvun 20 §:n 2 kohdan nojalla.

Samana päivänä kuin Kasanskij lähettää kirjelmän Viipurin hovioikeuden kanneviskaalille, kääntyy hän myös kirjelmällä Viipurin hovioikeuden puoleen, jolle samoin selittää Svinhufvudin menettelyn ja pyytää hovioikeutta viipymättä vaatimaan häneltä Osipoffin asiaa koskevan lyhennysotteen ja lähettämään sen prokuraattorinvirastolle.

Nämä toimenpiteet osoittavat, että menettely Svinhufvudia vastaan on ainakin näennäisesti muodostumassa »lainmukaiseksi». Mutta ennenkuin Viipurin hovioikeuden kanneviskaali ehtii ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, saa asia jo uuden käänteen. Kirjelmässään 11.11.1914, siis pari päivää Viipurin hovioikeudelle lähetettyjen kirjeiden päiväyksen jälkeen, prokuraattori Kasanskij ilmoittaa tapahtumasta myös kenraalikuvernööri Seynille selittäen samalla toimenpiteensä asian johdosta. Mutta kenraalikuvernööri ei haluakaan odottaa asian ratkaisua Viipurin hovioikeudessa, vaan päättää 13.11.1914 erottaa Svinhufvudin virastaan.

Tehtyään päätöksensä Svinhufvudin erottamisesta kääntyi kenraalikuvernööri vielä samana päivänä kirjelmällä senaatin puoleen pyytäen sitä ryhtymään asianmukaisiin toimenpiteisiin päätöksen toimeenpanemiseksi ja Lappeen tuomiokunnan tuomarinviran täyttämiseksi lain säätämässä järjestyksessä.

Seuraavana päivänä, 14.11.1914, kenraalikuvernööri ilmoitti venäjänkielisessä kirjelmässä myös prokuraattorille Svinhufvudin erottamisesta.

Ennenkuin kenraalikuvernöörin erottamispäätös joutuu Svinhufvudin käsiin, kiertää se noin viikon ajan virastosta toiseen ollen tarkan käsittelyn alaisena senaatissa, Viipurin hovioikeudessa ja Viipurin läänin kuvernöörinvirastossa.

* * * * *

Kenraalikuvernöörin päätöksestä ja viranomaisten välisestä kirjeenvaihdosta ja neuvotteluista ei Svinhufvudilla ollut edeltäkäsin varmaa tietoa. Lähetettyään vastauksensa Kasanskijlle hän oli jäänyt mielenkiinnolla odottamaan sen seuraamuksia. Kahteen viikkoon ei ollut kuulunut mitään, mutta jo samana päivänä; jolloin hänet erotettiin, sai hän puhelimitse kuulla siitä apulaisenaan, hovioikeudenauskultantti Toivo Tapanaiselta. Tämä istui silloin Valkealan käräjiä ja oli saanut eräältä tuttavaltaan Helsingissä tiedon kenraali kuvernöörin päätöksestä. Viikkoa myöhemmin, 20.11.1914, palatessaan Lappeen käräjiltä, joilla oli ollut mukana seuraamassa poikansa Yngven ensimmäisiä tuomarintehtäviä, sai Svinhufvud virallisen ilmoituksen, erottamispäätöksen, jonka kenraalikuvernööri Seyn oli antanut ja joka kuului seuraavasti:

»Keisarillisen Suomen Senaatin Prokuraattorin toimituskunnalle osoittamassaan kirjelmässä kuluvan lokakuun 31 p:ltä (u. 1.) N:o 518 on Lappeen tuomiokunnan tuomari Pehr Evind Svinhufvud rohjennut mitä jyrkimmässä ja häikäilemättömimmässä muodossa kieltää sekä tammikuun 20 p:nä 1912 Armossa vahvistetun lain voimassaolon Suomessa, joka laki koskee Venäjän alamaisten saattamista oikeuksissaan yhdenvertaisiksi Suomen kansalaisten kanssa, että myöskin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa vallasta ja Hänen Majesteettinsa Keisarin korkeimmanomakätisesti allekirjoittamalla julistuksella tapahtuneen senaattori Kasanskijn nimityksen laillisuuden Keisarillisen Suomen Senaatin Prokuraattorin virkaan. Kieltäytyen takaperoisten mielipiteidensä vuoksi tunnustamasta hra Kasanskija lailliseksi Prokuraattoriksi, on Svinhufvud tällä verukkeella sen lisäksi julennut olla noudattamatta hänen täysin laillista vaatimustaan, jonka oli aiheuttanut välttämättömyys soveltaa erääseen vankiin nähden helmikuun 21 p:nä 1913 annettua Korkeimmanomakätisesti allekirjoitettua Armollista asetusta armonosoituksista väestölle Romanovin Hallitsijahuoneen 300-vuotisen Hallituskauden johdosta. Svinhufvudin täten osoittama avoin ja julkea epäkunnioitus ja tottelemattomuus lakeja, Korkeimman Vallan käskyjä ja niin korkeassa asemassa olevaa henkilöä vastaan, kuin Senaatin Prokuraattori on, osoittaa ilmeisesti, että valtakunnallisen järjestyksen ja oikeudenkäytön etujen vuoksi ei Svinhufvudia enää käy suvaitseminen valtion palveluksessa yleensä ja tuomarinvirassa eritoten.

Tähän katsoen määrään minä 6 artiklan nojalla toukokuun 20 (kesäkuun 2) p:nä 1904 (Suomen Suurir. asetusk. N:o 35) annetussa Armollisessa asetuksessa siitä, että sotajoukkojen hallinnosta sodassa ja linnoitusten hoidosta annettujen asetusten sekä sotatilaan julistettuja paikkakuntia koskevain säännösten vaikutus ulotetaan Suomenmaahan: että Lappeen tuomiokunnan tuomari Pehr Evind Svinhufvud eroitetaan nykyisestä virastaan.»

Hovioikeuden lähettämässä liitekirjeessä ilmoitettiin samalla, että hovioikeudenauskultantti Toivo Elias Tapanainen oli määrätty hoitamaan viransijaisuutta tuomiokunnassa ja että hovioikeudenauskultanteille Elias von Hertzenille ja Yngve Svinhufvudille aikaisemmin annetut määräykset käräjien istumisesta jäivät edelleen voimaan.

* * * * *

Erottamisestaan Svinhufvud kertoo:

– Ennenkuin sain Bonsdorffilta vastaustakaan, tuli jo tieto, että Seyn oli sotalakien nojalla erottanut minut virastani. Erokirja oli lähetetty Viipurin hovioikeuteen määräyksellä, että se lähetetään sieltä edelleen minulle.

Hertzen, joka oli määrätty istumaan Luumäen käräjät, ilmoitti heti, ettei hän tällaisilla määräyksillä rupea niitä istumaan. Olin nimittäin jo aikaisemmin hovioikeudelta pyytänyt ja saanut Hertzenille virkamääräyksen istua Luumäen käräjät. Kun nyt oli tullut toinenkin määräys, jonka mukaan Hertzenin olisi pitänyt Tapanaisen sijaisena istua mainitut käräjät, ilmoitti Hertzen, ettei hän voi istua niitä, koska jälkimmäinen määräys oli laiton ja voitaisiin luulla, että hän sen perusteella ryhtyisi virkaa toimittamaan. Minä myönsin, että hän oli oikeassa ja päätin itse istua nuo käräjät.

RATKAISEVIA PÄIVIÄ.

Luettuaan kenraalikuvernöörin erottamispäätöksen oli Svinhufvud heti selvillä siitä, että hän kaikesta huolimatta tulisi jatkamaan virkansa hoitamista, vieläpä istumaan itse Luumäen syyskäräjät, joiden istumisen hovioikeus hänen omasta pyynnöstään jo aikaisemmin oli määrännyt Hertzenin tehtäväksi. Senpä kai viranomaisetkin aavistivat, koska Viipurin läänin kuvernööri 18.11.1914 lähetti kaikille Lappeen kihlakunnan nimismiehille seuraavansisältöisen kirjeen:

»Samalla kun Teille tiedoksenne ilmoitetaan, että Suomen Kenraalikuvernööri on lokakuun 31 (marraskuun 13) päivänä 1914 antamallaan päätöksellä eroittanut virasta Lappeen tuomiokunnan tuomarin, hovioikeudenasessori Pehr Evind Svinhufvudin, käsketään Teitä, jos asessori Svinhufvud tämän jälkeen ryhtyisi joihinkin tuomarinvirkaan kuuluviin tehtäviin sanotussa tuomiokunnassa, estämään hänet niitä suorittamasta ja siitä heti minulle ilmoittamaan.»

* * * * *

Pari päivää erottamisensa jälkeen, 22.11.1914, Svinhufvud lähetti
Viipurin hovioikeudelle postitse seuraavan vastauksen:

»Viipurin läänin Kuvernöörin toimenpiteestä olen saanut Keis. Hovioikeuden kirjelmän 17 p:ltä tätä kuuta N:o 2249 ynnä sen mukana jäljennöksen Suomen Kenraalikuvernöörin päätöksestä samaa kuuta, jossa Kenraalikuvernööri, perusteeksi mainiten »Armollista asetusta» 2 p:ltä kesäkuuta 1904 m.m. sotatilaa koskevain säännösten ulottamisesta Suomenmaahan, lausuu erottavansa allekirjoittaneen Lappeen tuomiokunnan tuomarinvirasta. Kirjelmässään Keis. Hovioikeus sen ohessa antaa minulle tiedoksi, että Keis. Hovioikeus on määrännyt Hov. ausk. Toivo Elias Tapanaisen toistaiseksi hoitamaan mainittua tuomarinvirkaa.

Oikeusjärjestykseemme kuuluvan ikivanhan periaatteen mukaan, joka on ilmilausuttu m.m. 21 p:nä helmikuuta ja 3 p:nä huhtikuuta 1789 annetussa Yhdistys- ja vakuutuskirjassa, voidaan tuomareita erottaa virastaan ainoastaan laillisen tutkimuksen ja tuomion kautta. Sellaista tutkimusta tässä ei ole tapahtunut eikä laillista tuomiota annettu. »Armollinen asetus» sotatilaa koskevain säännösten ulottamisesta Suomeen ei ole syntynyt siinä järjestyksessä kuin Suomen perustuslaissa säädetään; se ei ole mikään laki Suomessa. Kenraalikuvernöörin tuohon »asetukseen» nojautuva päätös on siis laiton ja pätevyyttä vailla. Samasta syystä se määräys, jolla Keis. Hovioikeus on antanut Auskultantti Tapanaisen tehtäväksi toistaiseksi hoitaa Lappeen tuomiokunnan tuomarinvirkaa, on pätevyyttä vailla.»

Samanaikaisesti lähetti myös Hertzen oman ilmoituksensa siitä, ettei hän tule istumaan Luumäen käräjiä, koska Svinhufvudin erottaminen oli laiton teko.

* * * * *

Saatuaan kuulla Svinhufvudin kirjeestä lähetti Viipurin läänin kuvernööri heti kenraalikuvernöörille salaiseksi merkityn venäjänkielisen kirjeen, jonka hänen »erityisten» asiainsa esittelijä Anatol Aleksandroff laati ja jossa hän ilmoitti m.m.:

»Tämän johdosta minä uudelleen kirjeessä kaikille Lappeen tuomiokunnan nimismiehille tehostin, että he eivät missään tapauksessa saa sallia Svinhufvudin jatkaa tuomarintointaansa, ja jos hän omavaltaisesti ilmaantuisi oikeussaliin hoitaakseen tuomarintehtäviään, on heidän poistettava hänet ja passitettava Viipurin lääninvankilaan. Jos Svinhufvudilla todella on niin paljon rohkeutta, että panee täytäntöön kirjeessään Hovioikeudelle lausumansa uhkauksen, niin luulisin tarkoituksenmukaiseksi karkoittaa hänet johonkin keisarikunnan etäiseen kuvernementtiin, mikä toimenpide on kokonaan Teidän Ylhäisyytenne toimivaltaan kuuluva.»

Kerrottuaan sitten myös Hertzenin kirjeestä lausuu kuvernööri lopuksi:

»Millä tavalla Hovioikeus tulee suhtautumaan näihin Svinhufvudin ja
Hertzenin röyhkeihin mielenosoituksiin, on toistaiseksi tietämätöntä,
mutta tulen minä siitä tiedon saatuani heti ilmoittamaan Teidän
Ylhäisyydellenne.»

* * * * *

Kun maan sanomalehdissä julkaistiin uutinen Svinhufvudin virastaerottamisesta, herätti se suuttumusta kaikkialla. Muutamia ystäviä saapui Kotkaniemeenkin puristamaan Svinhufvudin kättä. Niinpä kävivät hänen luonaan autolla Viipurista käsin pankinjohtaja Johannes Lundson ja varatuomari Severin Avellan. Niinikään kävi hänen luonaan uudelleen vapaaherra Adolf von Bonsdorff. Hänen käynnistään Svinhufvud kertoo:

— Silloin tuli Bonsdorff uudelleen Kotkaniemeen. Jo ensimmäisellä kerralla täällä käydessään hän oli esittänyt, että tulisin Helsinkiin ja rupeaisin yhdessä hänen kanssaan puuhaamaan saksalaisella linjalla. Minulle oli kuitenkin silloin kasaantunut niin paljon töitä ja olin niin kiinni tuomiokuntani hoidossa, etten päässyt lähtemään. Kun nyt oli tullut tieto, että Seyn oli antanut minulle eropassin, tuli Bonsdorff taas ja sanoi:

»Nyt sinä joudat!»

Selitin hänelle, etten ole vieläkään ihan valmis, sillä en aio totella
Seynin käskyjä, ennenkuin hän väkivalloin ajaa minut pois virasta.
Sitten kun se tapahtuu, olen kyllä valmis lähtemään. Mutta Bonsdorff
vastasi:

»Se on turhaa härkäpäisyyttä vain sinun puoleltasi! Eihän ole mitään käytännöllistä hyötyä vastaanponnistelemisesta, sillä kyllä ryssät kuitenkin ajavat sinut pois, kun ovat kerran eropassinkin antaneet!»

Ja hän jatkoi:

»Tule nyt vain Helsinkiin; koetetaan päästä yhteistoimintaan saksalaisten kanssa, ja siihen sinua tarvitaan mukaan!»

Vastasin hänelle, ettei se ihan vielä sovi.

Minä olin näet ollut jo niin kauan ryssien vastustuspuuhassa, että minun piti jatkaa loppuun saakka. Velvollisuuteni oli seisoa paikoillani viimeiseen asti. Olin muillekin saarnannut, ettei saa lähteä, jos viranomaisilta tulee laiton erokäsky.

Sanoin siis Bonsdorffille, että jos minä nyt jätän virkani, voidaan sanoa, etten ole seurannut omaa oppiani, vaan jättänyt virkani heti kun käsky tuli. Eihän Bonsdorff ollut tyytyväinen päätökseen, mutta niine hyvineen erottiin. Lupasin kyllä tulla mukaan, kun ryssät ensin ajavat minut virastani, ja sovittiinkin, että sitten ryhdytään vetämään vahvasti samaa köyttä.

Samanaikaisesti kuin viranomaiset neuvottelivat Svinhufvudin erottamisesta, julkaistiin maan sanomalehdissä uusi venäläistyttämisohjelma, joka julkeudessa ylitti kaikki aikaisemmat sortomääräykset ja toteutettuna olisi saattanut maan kaikki virastot venäläisen valvonnan alaisiksi ja tehnyt siten täydelleen lopun Suomen autonomiasta. Tämä uusi suunnitelma oli Korevon komitean työtä, jossa istuivat maamme pahimmat viholliset. Sen 38 pykälää sisälsivät, paitsi määräyksiä Suomen posti-, tulli- ja rahalaitoksen hävittämisestä, myöskin täydellisen suunnitelman yliopiston, koulujen ja rautatien venäläistyttämiseksi. Niinikään sisältyi siihen erityisiä toimenpiteitä yhdistyksiä, kokouksia ja sanomalehtiä vastaan sekä virkamieskuntamme venäläistyttäminen ja paikallistuomioistuinten asettaminen Pietariin vastarinnan murtamiseksi.

Tämä ohjelma julkaistiin samaan aikaan kuin Venäjän armeija oli aloittanut suuren hyökkäyksensä Puolan kautta Saksaan ja oli matkalla Berliiniä kohden. Tuntui kuin Venäjän natsionalismi olisi nyt aloittanut myös lopullisen sotamarssinsa Suomeen ja pyrkinyt kaikin emoin muuttamaan maamme venäläiseksi kuvernementiksi.

* * * * *

Maanantai-iltana marraskuun 23 p:nä Svinhufvud istui teepöydän ääressä perheensä keskellä tietämättä mitään niistä neuvotteluista, joita viranomaiset kävivät hänen kohtalostaan. Mutta ilmassa tuntui kuitenkin aavistusta myrskyisistä tapahtumista. Olihan tärkeimmät ja kiireimmät työt saatettu kuntoon kaiken varalta, ja matkatavaratkin käräjiä varten oli laitettu valmiiksi. Huomennahan oli vaikeneva se päivä, jolloin Luumäen jännityksellä odotetut käräjät alkaisivat, käräjät, jotka Lappeen tuomiokunnan tuomari tulisi itse istumaan ryssien eropasseista välittämättä.

* * * * *

Suuri oli Venäjän valta marraskuun tapausten pelästyttämässä maassamme. Täyttyihän Suomi vain täyttymistään venäläisellä sotaväellä. Joka yöhän luikersi Pietarista pitkiä sotilasjunia kuin käärmeitä yli rajan.

Ja kaikkea tätä suurta valtaa tultaisiin huomenna uhmaamaan — ilman aseita.

LUUMÄEN KÄRÄJÄT JA VANGITSEMINEN.

Vielä eilen liitelivät viimeiset koivunlehdet syystuulessa, pyörivät pihalla aikansa ja lähtivät vihurin mukana kulkemaan Kivijärvelle, jonka selällä vyöryivät laineet vaahtopäisinä, synkkinä ja syksynharmaina. Toiset oli jo sade kaivanut hiekkaan kiinni, mutta toiset lentelivät vielä vapaina, kunnes tarttuivat kosteaan maahan ja jäivät liikkumattomina makaamaan siihen pitkäksi talveksi.

Kartanon vieressä seisova mäntymetsä huojui suuressa tuulessa ja katseli järven vaahtopäitä, jotka kiitivät kilpaa vihureiden kanssa ikäänkuin tahtoen nostaa järven käynnin viimeiseen hurjaan voimaansa. Metsä yritti suojella laineitten selkää vihureilta, mutta yltyikin itse huojumaan, jopa sellaisella voimalla, että rungot natisivat ja vonkuivat kuin myrskysäällä. Mutta yöllä oli maa peittynyt valkoiseen lumeen. Tuuli oli laannut, ja Kivijärvi odotti peilityynenä ohutta jäistä peitettä.

Samana aamuna kuin talven ensi lumi oli tullut maahan — oli jo marraskuun 24:s päivä —, seisoi Kotkaniemen portailla, kotinsa ovella, Lappeen tuomiokunnan tuomari. Tuntui niin omituiselta seisoa siinä keskellä tyyntä talvista maisemaa. Pimeän ja myrskyisen syksyn jälkeen oli talvi tullut niin yhtäkkiä, niin vitivalkoisena, että lumi aivan häikäisi silmiä.

Mutta tyven ja rauha olivat vain tyyntä ennen suurta myrskyä. Sen aavisti kotinsa portailla seisova tuomari lähtiessään täyttämään velvollisuuttaan. Hän sanoi vakavana jäähyväiset vaimolleen, nosti rekeensä matkatavarat ja lähti ajamaan käräjille.

* * * * *

Käräjätalolla, Luumäen aseman lähellä, oli piha täynnä väkeä. Jo aamulla aikaisin, ennen päivän koittamista, oli miehiä alkanut saapua. Monet tulivat aina pitäjän syrjäkulmilta saakka. Ei käräjöimään eikä todistamaan, vaan muuten vain kuulemaan ja näkemään, mitä tapahtuman piti. Tieto oman tuomarin erottamisesta oli voimakkaasti tärisyttänyt Luumäen miesten mieliä. Ja kun huhu oli kertonut kylillä, että tuomari erottamisesta huolimatta tulisi itse istumaan käräjät, ei kukaan tahtonut jäädä kotiin, vaan kiiruhti seuraamaan niiden kulkua.

Tuomarin saapuessa käräjätalolle oli väki jo menossa sisään. Miehet pyyhkivät lumisia saappaitaan porstuan eteen asetettuihin vereksiin havuihin. Mutta tuomarin noustessa reestä siirtyivät miehet syrjään, antoivat tietä ja tulivat itse hiljalleen perässä.

Pian oli pienen talonpoikaistalon sali täpötäynnä väkeä. Lautamiehet istuivat juhlallisina paikoilleen penkkiriveille ja tuomari asettui tuolilleen pöydän taakse. Hänen apulaisensa, hovioikeudenauskultantit Elias von Hertzen ja Yngve Svinhufvud, ryhtyivät jännittynein mielin seuraamaan käräjäin istumista ja tapahtumain kehittymistä. Mutta Elias Kiuru, käräjätalon isäntä, meni ulos pihalle pitämään silmällä vangitsijoita, joiden aavistettiin saapuvan.

Ensimmäisenä päivänä oli käräjillä myös saapuvilla varatuomari Bertil Brunou, viipurilainen asianajaja ja Svinhufvudin entinen apulainen, mutta hän matkusti jo toisena päivänä takaisin Viipuriin odottamaan oman asiansa esilletulemista.

Lain määräysten mukaan aloitettiin käräjät nytkin lyhyellä jumalanpalveluksella. Luumäen pastori O.V. Päiviö nousi seisomaan ja saarnaamaan. Hän muistutti mieliin velvollisuutta toimia aina omantunnon mukaan, silloinkin, kun velvollisuuden täyttäminen saattaisi tuntua raskaalta. Lopuksi hän luki rukouksen pyytäen Jumalaa siunaamaan ja oikein säätämään ne tuomiot, jotka alkavilla käräjillä tulisivat langetettaviksi. Rukouksen loputtua laulettiin virsi, johon käräjäväki hartaasti yhtyi. Sen päätyttyä julisti tuomari käräjät alkaneiksi. Mutta sitä ennen hän kysyi lautamiehiltä, tahtoivatko he istua käräjiä hänen kanssaan siitä huolimatta, että hänet oli erotettu, vastasivat myöntävästi.

* * * * *

Seisottiin pihamaalla ja pidettiin käräjätaukoa. Miehet tarinoivat piiput hampaissa. Keskusteltiin ja odotettiin. Asemalta kuului Viipurin junan vihellys. Laiturille pysähdyttyhän puuskutteli se siinä rauhattomana hetken ja jatkoi jälleen matkaansa. Kohta näkyi tiellä sanantuoja. Ryssät eivät vieläkään olleet tulleet. Jo toista päivää oli käräjiä pidetty, käyty joka junalla tiedustamassa, odotettu ja aavistettu, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Arveltiin ryssien jo ehkä jättävän asian sikseen.

Vähitellen siirryttiin sisään ja ryhdyttiin jatkamaan käräjien istumista. Alkoi jo hämärtää.

Mutta yhtäkkiä, neljännentoista asian ollessa esillä, juoksi sisään
Elias Kiuru ja ilmoitti:

— Nyt ne tulivat!

Kymmenet katseet suuntautuivat maantielle. Väkijoukon päitten takaa näkyi auto poliiseineen. Hetken päästä seisoivat vangitsijat jo ovella.

— Viipurin läänin kuvernöörin määräyksestä keskeytämme käräjät ja pidätämme teidät, ilmoitti Viipurin poliisimestarin apulainen Grigorjeff röyhkeästi ja lakkia päästään nostamatta.

— Näyttäkää paperinne!

— Tässä ne ovat, mutta nouskaa seisomaan, kun puhuttelette meitä!

— Minä olen istuva tuomari enkä teidän edessänne: nouse seisomaan, silloin kun istun oikeutta.

Nyt yrittivät poliisikonstaapelit käydä jo käsin kiinni Svinhufvudiin, mutta hänen torjuva katseensa; sai heidät peräytymään. Silloin Grigorjeff ilmoitti:

— Saatte tunnin aikaa järjestääksenne paperinne, jotka teidän tulee jättää tänne!

Käräjätuvassa oli koko keskustelun ajan vallinnut painostava hiljaisuus. Luettuaan vangitsemismääräyksensä tuomari nousi, ulkonaisesti täysin tyynenä, ja lähti laittamaan matkatavaroitaan kuntoon. Kun kaikki oli valmista, sulkivat poliisit käräjähuoneen ovet ja sinetöivät ne.

* * * * *

Käräjien istumisesta ja vangitsemisestaan Svinhufvud kertoo:

— Taisi olla tiistaipäivä, kun aloin istua Luumäen syyskäräjiä. Odotettiin, että tietysti viranomaiset lähettävät jonkun ottamaan minut kiinni tai ainakin estämään käräjien pidon. Ensimmäisenä päivänä ei kuulunut yhtään mitään. Seuraava päivä kului samoin puoleenpäivään asti. Aamulla kävivät apulaiseni kurkistamassa jokaista junaa, joka tuli Viipurista, varsinkin päiväjunaa, joka tuli kolmen tai neljän aikaan, mutta tuli sana, etteivät poliisit vieläkään tulleet. Silloin aloitettiin kaikessa rauhassa iltaistunto ja ajateltiin, ettei tänään ole mitään hätää. Mutta yht'äkkiä tulivat poliisit biilillä. Niitä oli kaksi poliisiupseeria, Grigorjeff oli toisen nimi ja toisen v. Gross, ja niillä oli kolme pitkää poliisia matkassa. Ne tulivat keskellä istuntoa — oli juuri todistajain kuulustelu jossakin jutussa —, ja siihen loppui käräjien pito minun puoleltani. Todistajat jäivät suu auki seisomaan ja ihmettelemään, että mitä tässä nyt tapahtuu. Minä arvasin poliisien asian ja kysyin, keitä tulijat ovat. Ne vastasivat, että minut piti vangita ja viedä Viipurin lääninvankilaan. Pyysin kuitenkin näyttämään papereita. Ne olivat Seynin ja Viipurin läänin kuvernöörin laittamia. Vastasin silloin:

»En voi ruveta herrojen kanssa tappelemaan! Viekää mihin viette, mutta laitonta se on!»

Ne antoivat minulle yhden tunnin aikaa ja sanoivat, että tuomiokunnan paperit pitää jättää entiselleen, mutta omat tavarat saa järjestää matkakuntoon.

* * * * *

Tunti on jo kulunut. Käräjäväki on tungeksinut pihamaalle ja maantielle auton vierelle. Ympäröivistä kylistä ovat naiset ja lapsetkin tulleet katsomaan.

Yngve Svinhufvud oli juuri sinä hetkenä poissa käräjätalolta, kun poliisit saapuivat. Hän oli kiiruhtanut asemalle vuorostaan tiedustelemaan, joko vangitsijat nyt saapuvat. Hänen palatessaan oli jo isä vangittu, auto maantiellä ja piha pelästynyttä väkeä täynnä.

Jo saapuu Svinhufvud mustaan talviturkkiin pukeutuneena ja matkalaukku käsissä. Pihalla odottaa väkijoukko, jonka rivit ovat taajentumistaan taajentuneet, ja väistää hänelle tietä. Miesten kädet puristuvat nyrkkiin, ja päät paljastuvat. Sanattomin katsein he seuraavat hänen askeliaan luoden kantapäillä seuraaviin poliiseihin katseen, joka saa näiden kasvot kalpenemaan.

Juuri kun Svinhufvud astuu poliisin saattamana portailta pihan poikki autoa kohden, tulee häntä vastaan varatuomari Martti Eklund, hänen entinen apulaisensa, joka on saapunut hetki sitten junassa Kouvolasta käsin ajamaan asioitaan Luumäen käräjille. Nähdessään hänet sanoo Svinhufvud:

— No, Martti, taisitpa nyt tulla liian myöhään!

Svinhufvudin astuessa autoon katkaisee Martti Eklund hiljaisuuden. Hän nousee väkijoukon keskelle, koroittaa äänensä ja ryhtyy pitämään puhetta. Mutta tuskin on hän ehtinyt sanoa ensimmäiset sanansa, kun poliisi keskeyttää hänet.

— Enkö minä saa edes puhua!

— Ette!

Mutta vielä ei ole suuttumuksen myrsky vaimennettu. Aidan vierellä nousee puhumaan toinen mies, yksi Luumäen isännistä, mutta kaatuu maantieviereen poliisin nyrkin iskusta. Samassa vierähtää auto liikkeelle hämärtävään kylään, mutta lumivalkeata tietä pitkin. Eläköönhuuto, Suomen oikeudelle ja sen puolustajalle kohotettu, nousee talviseen hämärään. Se on loukatun kansan vastalause väkivaltaa vastaan.

Käräjätalon pihalla on jälleen hiljaista. Valot syttyvät kylän mataliin taloihin ja näkyvät surullisina pimeässä yössä.

* * * * *

Siellä, missä Kotkaniemeen erkaneva kartanotie yhtyy Viipurin maantiehen, seisoo talvisessa kylmässä tuomarin vaimo, Ellen-rouva, odottaen joka minuutti aseman suunnalta saapuvaa autoa. Puhelimitse oli Kotkaniemeen hetki sitten ilmoitettu tuomarin vangitsemisesta, ja heti oli juostu tien mutkaan katsomaan ja hyvästiä sanomaan. Vieressä seisovat männyt heittivät synkän varjon maantielle. Edessä häämötti hiljainen Toikkalan kylä harmaine rakennuksineen.

Jo kuului auton surinaa pimeästä metsästä. Lyhdyt valaisivat tien mutkaa. Mutta tuskin oli auto ilmestynyt kohdalle, kun se jo oli kadonnut samaan hämärään, josta oli tullutkin. Vain sen ääriviivat olivat erottuneet öistä kylää vastaan.

Ei ollut autossa istunut tuomarikaan nähnyt tien mutkassa värisevää vaimoaan, ei edes aavistanut, että sanoma vangitsemisesta oli jo tullut tämän korviin.

* * * * *

Jo näkyvät Lappeenrannasta hämärät tulet. Pimeällä maantiellä erottuvat poliisien kasvot valoja vastaan. Heidän vierellään istuva Lappeen tuomiokunnan tuomari, jonka he väkivalloin ovat raastaneet virastaan ja kodistaan, ei ole vaihtanut sanaakaan heidän kanssaan. Koko matkan on vallinnut syvä hiljaisuus, jonka on katkaissut vain tien käänteissä kuuluva auton törähdys. Entistä synkempään pimeään katoaa jälleen maantie. Mutta ennenkuin Viipurin tulet alkavat näkyä, pysähtyy auto yht'äkkiä pimeässä metsässä. Siihen tullutta vikaa ryhdytään kiireellä korjaamaan, mutta sillä aikaa kuin autoa korjataan, palelevat poliisiupseerit miehineen ohuissa pukimissaan, hyppivät lumisella tiellä, paukuttavat käsiään ja palelevat sittenkin.

Hetken kuluttua auto jatkoi matkaansa. Taivaalla näkyivät heikkoina Viipurin valojen kajastukset. Maantiellä kiiruhti vastaan yksinäinen reki, väisti tiensyrjään ja jäi ihmetellen katsomaan mustaa autoa. Kohta piirtyivät eteen Viipurin linnan jäyhät muurit. Ne seisoivat synkkinä vartiopaikallaan, ja niiden piirteissä kuvastui vuosisatojen kärsimys. Ne olivat nähneet miespolven toisensa jälkeen elävän ja taistelevan Suomen puolesta, ja ne olivat itse suojelleet Karjalaa ja koko Suomea.

Tuntui kuin Viipurin linnan muurit seisoisivat tänä iltana ylpeinä vartiopaikallaan, sillä ne ovat jälleen nähneet uuden sukupolven puolustavan Suomen kunniaa. Ja vaikka linnan tornit kohoavat synkkinä öiselle taivaalle, satojen valojen ympäriltä sammuttua, piirtyvät niiden varjot kuitenkin, himmeinäkin, yhtä taipumattomina ja jäykkinä kuin vuosisadat sitten Suomenlahden väräjävään pintaan. Valot ovat sammuneet ympäriltä, mutta eivät kansan sydämistä. Siellä värähtelee vielä toivo isänmaan vapaudesta.

* * * * *

Samaan aikaan kuin auto vieri Salpausselän maantietä Viipuria kohden, oltiin kaupungissa kiireisessä toiminnassa. Pankinjohtaja Lundsonille oli puhelimitse ilmoitettu Svinhufvudin vangitsemisesta, ja hän oli heti tiedon saatuaan järjestänyt vahdit kaupungin tärkeimpiin paikkoihin, jotta voitaisiin saada selville, minne vanki viedään. Ensimmäiset vahdit olivat valleilla venäläisten kasarmien kohdalla, jonne arveltiin vangitsijain yrittävän piilottaa Svinhufvudin. Toiset vahdit olivat linnan sillalla ja kolmannet asemalla, koska pidettiin mahdollisena, että vangitsijat toisivatkin Svinhufvudin junaan joltakin väliasemalta ja johtaisivat siten etsijät harhaan.

Vartijoina olivat monet Lundsonin hyvät ystävät, kuten varatuomarit Severin Avellan ja Edvard Hällfors sekä toimittaja Mikko Puhakka. Lundson itse hoiti vartijain järjestelyä ja puhelinta. Kaikista näistä järjestelyistä huolimatta ei Svinhufvudin tuloa kaupunkiin huomattu, sillä vangitsijat olivat valinneet näkymättömän tien. Kaikkein vähimmin aavisti Svinhufvud itse, että hänen ystävänsä Viipurissa vartioivat häntä.

* * * * *

Svinhufvudin ryhtyessä istumaan Luumäen käräjiä yritettiin Viipurin lääninhallituksesta soittaa pitäjän nimismiehelle ja tiedustella asiain kulkua. Siitä huolimatta, että yritystä uusittiin viiteen eri kertaan, ei yhteyttä Luumäelle saatu. Puhelimen ilmoitettiin olevan epäkunnossa.

Seuraavana aamuna soitti kuitenkin Luumäen nimismiehen rouva lääninhallitukseen ja ilmoitti miehensä sairastuneen. Tämä oli tietysti tekosyy, sillä nimismies ei tahtonut ryhtyä vangitsemaan Svinhufvudia, vaan tekeytyi hänen neuvostaan mieluummin sairaaksi. Kun rouvalta tiedusteltiin, kuka istui Luumäen käräjiä, sanoi hän, ettei hän sitä tiennyt. Silloin päättivät viranomaiset tiedustella asiaa erään yksityishenkilön välityksellä. Tämä pääsikin puhelinyhteyteen Luumäen kanssa ja sai tietää, että:

— Kyllä se on se vanha ukko itse, joka istuu käräjiä!

»Saatuani nämä tiedot» -— niin kertoo vääristellen Viipurin läänin kuvernööri Anatol Aleksandroffin laatimassa salaisessa venäjänkielisessä kirjelmässä kenraalikuvernöörille — »minä heti määräsin Viipurin kaupungin apulaispoliisimestarin kapteeni Grigorjeffin matkustamaan Luumäelle, jonne tämä komissaari von Grossin ja kolmen konstaapelin seurassa saapui kello neljän jälkeen iltapäivällä. Käräjiä pidettiin parhaillaan, ja puheenjohtajana istui Svinhufvud tuomarinpöydän takana. Poliisin astuessa oikeussaliin vaikeni hän ja kalpeni huomattavasti. Yleisö sitävastoin ei ollut poliisin tulosta sanottavasti milläänkään. Julistettuaan kovalla äänellä istunnon päättyneeksi kapteeni Grigorjeff astui Svinhufvudin luo ja julkiluki määräyksen hänen vangitsemisestaan. Svinhufvud halusi antautua kapteenin kanssa joihinkin keskusteluihin, mutta tämän ilmoitettua, ettei hän voi ottaa kuullakseen mitään selittelyjä, Svinhufvud yritti ruveta pitämään puhetta läsnäoleville, minkä kapteeni Grigorjeff kuitenkin keskeytti heti alkuunsa. Nähdessään, ettei hänen onnistuisi puhua yleisölle, Svinhufvud kääntyi jälleen Grigorjeffin puoleen ja pyysi lupaa saada muuttaa pukua, mikä hänelle myös sallittiin. On merkille pantava, että Svinhufvudilla, joka asuu 3—4 km:n [todellisuudessa 6 km:n] päässä oikeuspaikalta olevalla tilallaan, oli viereisessä huoneessa pito- ja liinavaatteita y.m. sisältävä matkalaukku, jonka hän otti mukaansa autoon. Ajateltavissa on, että Svinhufvud oli varustautunut kaikkien tapausten varalta. Mitään vihamielisyyttä ei kokoontuneen yleisön taholta havaittu; vasta sitten kun auto ja siinä ollut pidätetty lähti liikkeelle, kuultiin muutamia 'eläköön'-huutoja.»

* * * * *

Jossakin hyvin kaukana leimahtelevat taivaalla kirkkaat salamat, ja valtaisa tykkien jyrinä kantaa penikulmien päähän. Ne ovat koston salamoita, mutta ne eivät näy Suomen taivaalle. Ne ovat vapauteen pyrkivän poljetun oikeuden jyskettä, mutta ne eivät kuulu Viipurinlinnan porteille. Eivät ainakaan vielä tänä yönä.

VANKINA VIIPURISSA.

Tunti sitten oli auto pysähtynyt vankilan oven eteen. Oli seisottu jossakin ahtaassa kansliassa tarkastettavana ja tutkittavana. Paperit oli otettu pois, vieläpä vyöltä puukkokin, jota ei koskaan ollut tarvinnut toiselle antaa. Se oli uskollisesti heilunut kupeella vuodesta toiseen ikäänkuin uhman merkkinä. Nyt oli sekin otettu pois.

* * * * *

Sinä iltana valvottiin Kotkaniemessä myöhään eikä nukuttu yölläkään.
Koko illan olivat puhelimet soineet Viipuriin. Oli touhuttu ja pakattu.
Ellen-rouvan tuli jo aikaisin seuraavana aamuna matkustaa Viipuriin.
Niin oli sovittu pankinjohtaja Lundsonin kanssa, jonka kodin turviin
tuomarin puoliso kutsuttiin.

Oli vielä pimeä, kun reki vierähti Kotkaniemen portailta talviseen pimeään, sama reki, joka päivää, kahta aikaisemmin oli kuljettanut käräjätalolle Luumäen tuomaria. Nyt istui samassa reessä hänen vaimonsa oudoin aavistuksin. Edessä oli synkkä tie, mutta vielä synkempi oli itse elämä.

Asemalla, junaan noustessa, näkyi laiturilla tuttuja kasvoja, joilla kuvastui vakava osanoton ilme. Mutta junassa istui vieraita, tuntemattomia ihmisiä, jotka välinpitämättöminä, melkein ynseästi, katsoivat uutta matkustajaa. Juna vihelsi niinkuin ennenkin, lähti nytkähdellen liikkeelle ja vauhtiin päästyään kiiti hyvää kyytiä kohti tuntematonta. Vain muutamille asemille se pysähteli hetkeksi viheltämään ja ajoi suoraan Viipuriin.

Yksinäisiä jalankulkijoita kiiruhti Viipurin katukäytävillä, ja aseman edustalla kuului kimeä sanomalehtipojan ääni. Elämä tuntui sykkivän Viipurissa samassa tahdissa kuin ennenkin. Aamun sanomalehdissä oli kyllä uutinen Svinhufvudin vangitsemisesta, mutta se oli lyhyt ja asiallinen. Koko maan sanomalehdistö kertoi tapahtuman vain lyhyin uutisin, uskaltamatta sanallakaan sanoa mielipidettään sen johdosta. Tuntui kuin noissa sanomalehtiuutisissa olisi kaikkein elävimmin kuvastunut kansan ahdistus. Ne eivät voineet julkaista uutista edes suurin, sanovin otsikoin, puhumattakaan vastalauseista. Julkisen sanan piti vaieta silloinkin, kun oli kysymyksessä kansan pyhimpien oikeuksien puoltaminen.

Mutta Suomen kansa oli oppinut lukemaan rivien välistä. Kädet puristuivat nyrkkiin, kun tuli tieto eduskunnan monivuotisen puhemiehen vangitsemisesta, ja viimeisetkin velvollisuussiteet Venäjään katkesivat.

* * * * *

Kun Lappeen tuomiokunnan tuomari aamulla rauhattoman päivän ja yön jälkeen istui koppinsa vuoteen vieressä, kuului käytävällä askelten kaiku. Vartija avasi oven ja kehoitti vankia seuraamaan mukana kansliaan. Siellä oli tuomarin puoliso jo odottamassa. Outo väristys kävi läpi molempien ruumiin. Eilen omassa kodissa ja tänään vieraassa vankilassa. Katseet puhuivat ja sanat vaikenivat.

* * * * *

Sinä vuonna, jolloin Lappeen tuomiokunnan tuomari tuotiin vankina Viipuriin, oli lääninvankilan päällikkönä Arvid Stråhlman. Hänen apulaisenaan oli nuori Walter von Gerich, jonka mieltä laiton vangitseminen vavahdutti niinkuin koko Suomen kansaakin. Hän koetti parhaansa mukaan lievittää sitä loukkausta, joka oli kohdannut hänen maanmiestänsä. Jo seuraavana päivänä siirrettiin vanki hänen toimestaan yksinäisestä kopistaan tilavaan ja valoisaan sairaalahuoneeseen. Hänen avullaan pääsi Ellen-rouva joka päivä, toisinaan kahdestikin, tervehtimään miestään. Ja monet tuttavatkin saivat käydä tapaamassa vangittua tuomaria, niiden joukossa pankinjohtaja Lundson ja vanha hovioikeudenneuvos G.W. Homén. Vankilassa käyneiden joukossa olivat myös tohtorit von Numers ja Granberg, jotka tutkivat hänen terveyttään ja myöhemmin hankkivat hänelle runsaasti lääketarpeita.

* * * * *

Matkastaan Viipuriin ja sielläolostaan Svinhufvud kertoo:

— Käräjätalosta lähdettiin matkalle avonaisella autolla, ja minä tarkenin siinä hyvin, kun minulla oli turkkini ja karvalakkini, mutta poliiseja paleli koko lailla, sillä niillä oli liian vähän vaatetta. Kun ajettiin Kotkaniemen tienristeyksen sivu, ei tiellä näkynyt eikä kuulunut mitään. Matka meni koko hyvin muuten, mutta tiellä Lappeenrannan ja Viipurin välillä joutui auto epäkuntoon, ja siinä viivyttäessä poliisit palelivat ja voivottelivat pakkasta.

Vihdoin päästiin perille Viipuriin, ja siellä otettiin ystävällisesti vastaan. Ensimmäisen yön minä makasin kopissa, en muista missä kerroksessa, mutta seuraavana aamuna vietiin minut lääkärien määräyksestä sairaalaan. Se oli iso huone, jossa oli neljä sänkyä, mutta minä sain asua siellä yksin. Siellä olikin erinomaisen hyvä olla. Ruoat tuotiin kaupungilta, eikä siellä ollut mitään hätää. Ja sinne sai vähitellen tulla tervehtimäänkin. Vaimoni pääsi jo heti alusta.

Hyvä mies vankilassa oli luutnantti Walter von Gerich, josta oli paljon apua. Ståhlman oli vähän arempi ja pysytteli enemmän syrjässä, mutta Gerich järjesti kaikki hyvin. Hän kävi useamman kerran päivässä minua tervehtimässä, ja me juttelimme asioista hyvin paljon.

* * * * *

Eräänä marraskuun harmaana päivänä avautui lääninvankilassa jälleen sen huoneen ovi, jossa asui Lappeen tuomiokunnan tuomari. Sisään astui vanha tuttu, silloinen ratsumestari Hannes Ignatius. Hänellä oli paljon mielenkiintoista kerrottavaa. Ulkomailta juuri palanneena oli hänellä Ruotsin lehtiä mukanaan. Niissä kerrottiin jostakin muustakin kuin ryssien voitoista, joista kotimaan lehdet olivat olleet uutisia täynnä. Ruotsissa ei sotasensuuri pakottanut sanomalehtiä selittämään tappioita voitoiksi, vaan antoi esittää tosiasiat sellaisinaan. Ja ne olivat ryssille vähemmän mieluisia. Marraskuun lopulla oli itärintamalla, Kutnon ja Lipnon luona, käyty ankaria taisteluja. Hindenburg oli antanut venäläisille vahvasti selkään ottaen vangiksi kokonaisia rykmenttejä. Tieto saksalaisten voitoista oli vangille iloinen uutinen. Maailmansota saattaisi ehkä murtaa Venäjän vallan ja antaa Suomelle vapauden.