TALVITIELLÄ.
Vielä muutama kuukausi sitten oli Ob virrannut väyläänsä pohjoiseen. Sen vedet olivat tulleet tuhansien kilometrien takaa ja jatkaneet matkaansa vielä kauemmas suureen, jäiseen mereen. Mutta lokakuussa olivat aallot alkaneet tyyntyä ja virran vaellus hiljetä. Eräänä varhaisena pakkasaamuna oli veden pintaan kutoutunut lasinen verkko, mikä marraskuussa oli sitten ruvennut kasvamaan paksuksi kuoreksi. Jäälle ilmestyivät kohta ensimmäiset matkareet, jotka tulivat jostakin kaukaa pohjoisesta, ja pian niitten jälkeen syntyi viittatie. Joskus lumikinokset hävittivät reenjäljet, mutta jokiviitat neuvoivat silloin tien suunnan virran oikkujen mukaan. Mutta kun joki yltyi myötäänsä mutkittelemaan, suuttui viittatie ja oikaisi suoraan yli äyräiden.
Joulun alla, juuri silloin kun talvi oli pimeimmillään, ajoi Tomin ja Obin viittatietä Lappeen tuomiokunnan tuomari. Reessä hänen vierellään istui ison turkin sisässä hänen vaimonsa. Kokkapenkillä huuteli kyytipoika kolmelle hevoselleen, jotka toinen toisensa edessä kilpaa kiitivät jäistä tietä pitkin. Ilmassa viuhahti pitkä piiska, joskus varoitukseksi, mutta useimmiten sihahtaen kipeästi hevosraukkojen väsyneisiin selkiin.
Päivällä aurinko paistoi muutaman tunnin turkkien väliin, lämmitti hetken kylmettynyttä nenää ja hävisi taas. Auringon noustessa näytti rantakoivujen huurre hopeiselta, mutta sen laskiessa tuntui kuin kulta olisi kimallellut niiden latvoissa. Pajut olivat vieläkin paksummassa huurteessa. Niiden oksat raapivat alati reen laitaa ikäänkuin huomauttaen matkamiehille, että oltiin taasen jokiäyräällä.
Ei ainoatakaan virstapylvästä tullut vastaan, mutta penikulmat jäivät kuitenkin jälkeen. Vain kylien kohdalla voi mitata matkojen väliä, mutta erämaissa tie tuntui loputtomalta. Päivästä päivään ajettiin vain pohjoiseen. Yöt nukuttiin kievareissa, »stanokeissa», ja aamulla jatkettiin jo matkaa. Tuntui niin oudolta, kun nuo harmaat kylät toisensa jälkeen vilisivät silmien ohi. Ne pienenivätkin kuta pohjoisemmaksi tultiin, mutta joen äyräät pysyivät aina jyrkkinä.
Usein näkyi taivas rannattomana ulappana, varsinkin silloin, kun noustiin jokirinteitä ylös. Mutta kun noita samoja jyrkänteitä laskettiin alas, sumeni talvi silmissä. Hevoset kiitivät hurjinta vauhtiaan, ruoska vinkui, ja reki melkein lensi ilmassa. Tuntui kuin hevoset olisivat pelänneet reen hyppäävän hännilleen ja siksi ponnistaneet viimeiset voimansa alta päästäkseen.
Lunta, huurretta ja sinistä taivasta oli loppumattomiin sillä viittatiellä, joka johti kaukaiseen Tymskojen kylään pohjoisessa Siperiassa.
* * * * *
Rekimatkastaan Tymskojeen Svinhufvud kertoo: — Kolmella hevoskolmikolla lähdettiin, ja niin alkoi yhden viikon rekiretki. Oli järjestetty siten, että minä ja vaimoni istuimme toisessa ja Majewski ja saattomiehet toisessa reessä. Tavarat olivat erikseen kolmannessa. Ensimmäinen hevoskolmikko oli muistaakseni ilmaiseksi, mutta kahdesta muusta saatiin maksaa kyytiraha. Siperiassa ei saa kievarista kyytiä, ellei ole viranomaisten lupakirjaa siihen. Meille oli määrätty vain yksi maksettava kyyti, mutta me tarvitsimme kaksi. Kievarien isännät olivat toisinaan äkäisiä siitä, mutta saattomiehet komensivat heitä, ja niin saatiin aina kolme kyytiä.
Saattomiehet, jotka meitä seurasivat, olivat nimeltään Bogdanoff ja Karnaljuk. Edellinen oli tavallinen solttu Tobolskin kuvernementista, kiltti mies muuten, ja toinen, jolla oli nauha olassaan, oli joko valkovenäläinen tai vähävenäläinen. Karnaljuk tuli vain Narymiin saakka, jossa vaihtui uusi mies, Filatoff. Hän oli arvoltaan vääpeli, mutta en muista mistä hän oli kotoisin. Filatoff ja Bogdanoff olivat sitten meidän vartijamme Tymskojessa.
Reet olivat hyvin mukavia, vaikka verraten yksinkertaisia. Ne olivat kuin meidän liisterekemme, johon on pantu kahdet suuret siivet ympäri, jotteivät ne kaatuisi, sekä niinimatolla verhotut puiset reunukset sivulle ja taakse. Ne olivat hyvin tilavia, ja kun niihin pani heiniä, voi niissä istua kuin nojatuolissa. Jalakset nousivat korkealle eteenpäin, ja niihin oli rakennettu pieni kokkapenkki, jossa kyytimies istui. Hevosia oli jokaisen reen edessä kolme perätysten, sillä tiet olivat niin kapeat, etteivät ne mahtuneet vieretysten. Merkillepantava oli ajomiehen piiska. Se oli niin pitkä, että tapasi ensimmäiseenkin hevoseen. Piiskan puuvarsi oli verraten paksu, arsinan pituinen, ja itse piiskassa oli kolme osaa, jotka päähän käyden ohenivat. Sillä kun hujautti, niin kyllä sen tiesi. Tavallisella »siivettömällä» reellä ei olisi päässyt mihinkään, sillä tiet olivat hyvin kuoppaisia ja hyppyräisiä ja lisäksi ihan vinoon ajettuja.
Tie kulki ensin Tom-joen ja sitten Ob-joen vartta alas. Joessa oli monta haarautumaa, ja tie vei monin paikoin saarien yli. Talvella oli vesi niin alhaalla, että joen äyräät viettivät jyrkästi alas. Kuljettiin aina kestikievarista toiseen. Niitten väliä oli tavallisesti 30—40 virstaa, ja sellaisia taipaleita tehtiin pari kolme päivässä. Koko matkaa oli vähän päälle 600 virstaa, muistaakseni 613. Kartalla ei väli näytä niin pitkältä, mutta tie mutkitteli koko lailla.
Kievarissa juotiin teetä. Omituisena piirteenä voi kertoa, että tyttönen, joka toi lasit pöytään, säännöllisesti piti sormensa sisäpuolella, niin että laseissa näkyivät sormenjäljet. Se oli ensimmäinen huomio, ja se jatkui pitkin matkaa. Tee oli neliskulmaisiin kappaleisiin puristettua »tiiliteetä», ja siinä oli vähän kaneelia joukossa, minkä takia se oli hyvää kylmää vastaan.
Ob-joen toinen ranta oli lakeampi ja toinen metsäistä. Maisema oli yleensä jonkin verran vaihtelevampaa. Mäkiä ei kuitenkaan ollut, sillä ajettiin jokia myöten, mutta jokien äyräät olivat kyllä mäkien veroisia, niin jyrkkiä ja korkeita ne olivat. Ja sangen usein niitä mentiin ylös ja alas. Toisena iltana yövyttiin erääseen kylään, jonka nimi oli Moltshanovo. Se näytti koko lailla siistiltä, ja siellä oli sairashuone, jonka peltikattoiset rakennukset muistuttivat länsimaita. Kun Majewski rupesi puhuttelemaan »stanokin» isäntäväkeä, kävi selville, että se oli puolalaista. Isäntä oli nuorena 16-vuotiaana poikasena karkoitettu Siperiaan Puolan kapinan johdosta. Hän oli siellä nainut venakon, ja lapset olivat jotakuinkin venäläistyneitä.
Seuraavana päivänä tultiin varsin isoon kylään, jonka nimi oli Kalpashevo. Siellä oli jo muita karkotettuja, ja he tulivat tervehtimään meitä. He olivat venäläisiä ja poliittisten mielipiteittensä vuoksi karkoitettuja ja tahtoivat tietää, oltiinko sosialisteja ja mistä syystä oli karkoitettu Siperiaan. Majewski sai olla tulkkina ja selittää, ettei meillä ollut mitään tekemistä venäläisten kanssa. Kalpashevo oli eteläisimpiä kyliä Narymin piirissä eli »Narymskij krajssa». Tämä »kraj» oli jo kauan aikaa ollut yksi Venäjän valtakunnan varsinaisia karkoituspaikkoja ja soveltuikin siihen varsin hyvin. Se oli laaja, noin 40 peninkulmaa poikittain ja 60 peninkulmaa pitkittäin eli siis pinta-alaltaan kuin puoli Suomea, mutta maan laatu oli enimmäkseen mahtavia ja veteliä soita. Asutusta oli vain Obin ja sen sivujokien varsilla, ja sitäkin harvaan, noin 18,000 henkeä koko »krajssa». Eteläosassa harjoitettiin vielä vähän maanviljelystä, mutta pohjoisempana eli väestö kalastuksesta ja turkiskaupasta. Tällaisessa maassa ei ollut suurta vaaraa vallankumouksellisten aatteiden levittämisestä. Ajattelipa sen maan väestö sitä tai tätä, ei valtakunnan rauha siitä häiriintynyt.
Kievareissa olivat yöt yleensä hyvin hankalat, kun ei ollut tilaisuutta mennä vuoteeseen. Ainoassa paikassa, missä sitä tarjottiin, oli vuoteessa tulirokkoinen lapsi, joka ajettiin pois, jotta vieraat saisivat mennä tilalle. Ei ollut aivan houkuttelevaa mennä sellaiseen sänkyyn. Niillä ei muuten ollut tupaa, niinkuin meillä, vaan iso sali, jossa lattialla oli kirjavia mattoja ja jonka takana oli pari kamaria. Isomman huoneen lattialla siellä maattiin. Minä makasin keskellä, Majewski toisella ja vaimoni toisella puolella. Turkit olivat alla ja peitteet päällä. Yöt kovalla lattialla maaten eivät olleet vaimolleni kovin mieluisia, mutta tultiin sitä sentään toimeen.
Eräässä kievarissa Kalpashevosta pohjoiseen oli isäntänä Danilo-niminen mies, joka sanoi olevansa ostjakki, vaikk'en tiedä, oliko hän ostjakki vai samojedi. Minä rupesin kyselemään häneltä sanoja, saadakseni tietää minkälaista miehen kieli oli. Kaksi sanaa oli minusta suomenkaltaista; puu oli pooja, reki oli kalk eli meidän kelkka. Muuta yhteyttä en tavannut. Danilo sanoi muuten, että ryssät ovat suuria löntyksiä. Jos ne olisivat niin vikkeliä ja taitavia kuin ostjakit, kääntyisi sota kohta toiselle tolalle. Sellainen ajatus hänellä oli sodasta.
Matkan varrella sattui useammankin kerran, että tavattiin jonkinlaisia karavaaneja, jolloin väliin toista sataakin hevosta tuli vastaan. Se ei ollut hauskaa, sillä piti ajaa aina tien syrjään ja laskea koko karavaani ohitse. Tavallisesti oli yhdellä ajomiehellä perässään 7 hevosta rekineen. Ne kuljettivat pääasiallisesti jäätynyttä kalaa, jota veivät Tomskiin, mistä tavara sitten kulkeutui Venäjälle ja aina Pietariin saakka. Kun Majewski ne näki, sanoi hän, että nyt hän tietää, mistä jäätyneet kalat Pietariin tulevat. Toisissa reissä oli setripuun pähkinöitä ja toisissa myös lintuja. Reet kulkivat kyllä hyvin, mutta tien ne viilasivat niin armottoman hyppyräiseksi, että kyllä siinä siivet tarvittiin, ettei kaaduttu.
Talot olivat tavallisesti yksissä ryhmissä. Vain jokin harva oli yksinään. Niissä olivat ikkunat aivan samoin kuin Muolaan venäläiskylässä Kyyrölässä.
Yhden ainoan kerran me kaaduimme. Ei koskenut yhtään, sillä lunta oli hyvin paljon; oli vain vaikea päästä ylös.
Vihdoin tulimme Narymin kaupunkiin, josta oli vielä 12 penikulmaa
Tymskojeen. Narym oli pieni kaupunki, jossa asui noin 1,000 henkeä.
Siellä tavattiin taas poliisiviranomainen eli »pristavi», jonka nimi
oli Walter. Minulle lueteltiin uudestaan, mitä ei saanut tehdä, ja
Majewski oli tulkkina. Sitten kysyttiin:
»Onko tällä herralla halu karata?»
»Ei», selitti Majewski, »kyllä hän tulee jäämään paikoilleen!»
»Jaha, jaha», myhähti »pristavi».
Perästäpäin selitti Majewski, että se oli vain sellainen pieni alkutunnustelu. »Pristavi» tahtoi tiedustella kautta rantain, oliko halu karata, ja ilmoittaa, ettei se aivan mahdotonta ollut. Sain kuulla, että karkaaminen olisi maksanut 3,000 ruplaa. Jos olisin sen lyönyt pöytään, niin olisin päässyt pois. Mutta minne minä olisin mennyt? Jos olisin osannut hyvin venäjänkieltä, olisin kyllä onnistunut, mutta kun en sitä osannut, niin olisi kielentaitamattomuus kohta herättänyt epäilyksiä. Saksalaiset upseerit, jotka lähtivät karkumatkalle, olivat järjestäneet asiansa siten, että ottivat mukaansa venäjänkieltä taitavan naisen, joka oli olevinaan heidän rouvansa. Tämä puhui tietysti venättä ja hoiti koko matkan. He menivät Kiinaan päin ja sen kautta pois. Myöhemmin kuulin kerrottavan, että Tomskissa väärät passit maksoivat 25 ruplaa, mutta sodan aikana ne alenivat 15 ruplaan. Kauppa kuin kauppa!
Narymissa levättiin puoli päivää. Sieltä ostettiin mukaan nikkelinen teekeitin ja kaikenlaista muuta tavaraa. Sitten lähdettiin ajamaan viimeistä taivalta. Iljinan kylässä oltiin vielä yksi yö ja seitsemäntenä iltana saavuttiin sitten Tymskojeen.
* * * * *
Reen pohjalta näkyivät taivaalla Siperian tähdet. Ne tuikkivat joka ilta ja yö, vieläpä aamupimeälläkin, kun kestikievarien pihoilta lähdettiin. Taivaan sini oli käynyt tummemmaksi kuin Suomessa, mutta tähdet olivat samat. Tuntui kuin ei Pohjantähti olisi liikahtanutkaan paikaltaan, vaikka sitä kohden vaellettiin päiväkausia. Se kimmelsi aina samalla paikalla ja näytti aina tietä samaan suuntaan. Otavakin oli ylhäällä, vanha tuttu, mutta se näkyi väliin lännestä ja väliin idästä, aina sen mukaan kuin joen uoma kierteli ja reki käänteli.
Tuhannet kilometrit olivat nyt Suomen ja Siperian välillä. Ob-joelta tuntui matka Kivijärvelle suunnattoman pitkältä. Mutta vaikka sadat penikulmat erottivat, olivat taivaalla miljoonat tähdet yhdistämässä.
JOULUAATTO.
Tymskojen ja Kolyvanin asema Suomeen nähden. Karttaan on merkitty myös tärkeimmät muut tekstissä mainitut paikat.
Alun kolmatta viikkoa oli matkustettu yhtämittaa. Siperian juna oli luikerrellut kuin käärme metsien halki. Ja Obin lumisella tiellä, jota pitkin reki oli kiemurrellut yhä autiompiin maihin, oli vallinnut sanaton rauha. Tuntui niin turvalliselta nyt, kun ei reki enää humahdellut alas jyrkkiä rantaäyräitä eikä sydän hyppinyt kurkkuun vaaraa vartioimaan, mutta sittenkin valtasi mielen outo tunne, joka syntyi lähenevästä joulusta.
* * * * *
Saavuttuaan Tymskojen kylään joulukuun 22 p:nä vietti Lappeen tuomiokunnan tuomari yönsä majatalossa yhdessä vaimonsa, Majewskin ja vartiomiestensä, Bogdanoffin ja Filatoffin kanssa. Seuraavana päivänä karkoitetut muuttivat asumaan Flegent Savadovskin luo. Hän oli ammatiltaan entinen kauppias ja asui yhdessä vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa talon alakerrassa, jossa ikkunat olivat maan tasalla. Mutta talon yläkerrasta saivat karkoitetut haltuunsa kaksi huonetta, joista oli tuleva pitkiksi ajoiksi eteenpäin heidän uusi kotinsa. Vartiomiehet asettuivat asumaan talon yläkerran toiseen sivustaan, ison, ovettoman väliseinän taakse.
* * * * *
Rekimatka ja kylmä, talvinen viima olivat vieneet Ellen Svinhufvudin väsyneenä sairasvuoteelle. Ääretön mielenjännitys oli pitänyt hänen voimiaan yllä vielä viimeiset päivät, mutta kun jännitys oli lauennut, oli tauti hiipinyt tilalle. Kuume poltti kasvoja ja omituinen kipu käänteli vatsaa. Korvissa suhisi, ja puhe tuntui tulevan jostakin kaukaa, toisista huoneista. Pöytälampun valo tuli silmiin niin kummallisen sameana, kuin olisi edessä ollut harso, ja askelten kaiku tärähteli korviin kipeästi.
Sairas näki edessään pienen ikkunan syvällä seinän sisässä. Paksu jää oli kasvanut kiinni sen lasiin, niin paksu, etteivät auringonsäteetkään päässeet päivällä sen lävitse. Se oli kaikissa ikkunoissa, tuo jäinen huurre, ja paljon paksumpana kuin itse ohut lasi. Mutta syvällä pimeässä nurkassa oli pyhänkuva, jonka lasissa kimalteli kultaa.
* * * * *
Tymskojen kylässä oli sinä iltana, jolloin Suomessa vietettiin jouluaattoa, kuolemanhiljaista. Ei missään näkynyt pienintäkään merkkiä joulusta. Eikä sitä ollutkaan. Mutta siitä huolimatta Lappeen tuomiokunnan tuomari ja hänen matkatulkkinsa etsivät kylästä joulukuusta, kylästä, jonka laidassa kasvoi vain setripuita. Niiden öiset varjot olivat niin synkkiä, että ne erottuivat kuin aaveet pimeintäkin yötä vastaan, mutta ainoatakaan niistä ei voinut ottaa kotiin, sillä ne olivat isoja kuin jättiläiset. Silloin menivät kuusenhakijat ison setripuun juurelle ja taittoivat siitä kaksi oksaa kotiinsa jouluaatoksi.
Sen joulun aattona, jonka Svinhufvud vietti Tymskojen kylässä, kaukaisessa Siperiassa, kaivattiin siellä joulurauhaa enemmän kuin ehkä koskaan muulloin. Tuolin selustalla oli tosin kaksi setripuun oksaa, rauhan oksaa, mutta ne eivät kertoneet joulusta, vaan niistä jouluista, jotka kerran olivat olleet. Ne olivat siinä ilman kynttilöitä ja toivat mieleen eletyt onnenpäivät Kotkaniemessä. Avoimen oven ohitse näki Eilen Svinhufvudkin nuo setripuun oksat, mutta ne näyttivät yhtä mustilta ja synkiltä kuin se huonekin, jonka lattialla hän sairasvuoteellaan virui.
YKSIN.
Yhtä synkkänä kuin jouluaatto vaikenivat joulupäivätkin. Ensimmäisenä aamuna olivat huurteiset ikkunat henkineet huoneen koleaksi. Nurkassa värjyi pyhimyksen kuvakin. Mutta lattialla vanhojen patjojen päällä ja peitteiden alla oli vielä lämmintä. Siinä lepäsivät Siperian vangit. Koko huone tuntui vieraalta ja kylmältä harvoine puutuoleineen ja yksine pöytineen. Vuoteelta näkyi kamiina nurkassa, mutta sekin oli kylmillään. Olisi tehnyt mieli hypätä huopatossuihin ja virittää valkea siihen, mutta ei ollut puitakaan. Aina ennen oli jouluaamuna tuntunut huoneessa joulukynttiläin käryä, mutta nyt tuntui ilmassa siltä, kuin olisi lumi pyrkinyt sisään huoneisiinkin.
Oli kuitenkin onni, että oli saattaja mukana, jonka oma maa oli lähettänyt kuin suojelemaan matkan vaaroilta niitä, joille Venäjänmaa oli outo ja venäjänkieli vieras. Koko pitkän matkan oli järjestävä käsi ohjannut ja tasoittanut tietä. Oli ollut mukana saman kansan mies, jolle voi puheensa lausua julki omalla kielellään. Tuntui niin turvalliselta, kun tiesi, että hän voi kääntää jokaisen sanan sille kielelle, jota ei Suomessa osattu eikä tahdottu oppiakaan.
Kun aamuhämärä oli saanut tungetuksi muutamia valonsäikeitä huoneeseen läpi paksujen, huurteisten lasien, nousivat Svinhufvud ja Majewski vuoteeltaan, pukeutuivat ja laittoivat huopatossut jalkaansa. Mutta Ellen Svinhufvud jäi sairaana, kuumeenpoltto ohimoissaan nukkumaan lattialle. Majewski toi puita kamiinaan, joka hetken kuluttua hehkui suloista lämpöä huoneeseen.
Niin kuluivat joulupäivät, ja tulivat aret, mutta niiden välillä ei ollut mitään muuta eroa, kuin minkä sydän salaa teki.
* * * * *
Tiistaina joulukuun 29 p:nä, uudenvuoden aatonaattona, jolloin pakkanen oli yösydännä kiristynyt kaksinkertaiseksi, oli Flegent Savadovskin talossa kiirettä aamuvarhaisesta alkaen. Oli tullut päivä, jolloin Majewskin täytyi palata kotimaahan. Vain kuusi päivää hän oli ehtinyt olla Tymskojessa, mutta sinä aikana oli karkoitetun elämä saatu järjestetyksi arkiladulleen. Oli vuokrattu asuinhuoneet ja tehty Flegent Savadovskin vaimon kanssa sopimus päivällisen valmistamisesta, Flegentin itsensä pestautuessa puiden ja veden kantajaksi. Ja sairas, joka oli kohta viikon ollut vuoteellaan, alkoi toipua kuumeestaan. Mutta mieltä painoivat raskaat ajatukset. Majewskihan oli ollut kaikki kaikessa. Hänen iloinen hymynsä oli saanut mustat mietteet vaihtumaan hetkeksi muihinkin asioihin. Ja nyt hän oli poislähdössä.
Vuoteeltaan näki sairas miesten askelten liikunnan, ja tuskan hiki kohosi hänen vaalenneelle otsalleen. Hetken päästä seisoi Majewski jo vieressä, ojensi kätensä ja sanoi hyvästi. Silloin pääsivät kyynelet valloilleen oltuaan vankina koko matkan ajan.
Mutta Svinhufvud seisoi portailla turkissaan yhtä vakaana ja rauhallisena kuin ennenkin, katsellen mietteissään hevosten häntien viuhumista. Kun Majewski istui rekeen ja katosi Obin viittatielle, palasi hän takaisin vaimonsa luo, aivankuin ilmoittamaan, että nyt oltiin ypöyksin siinä suuressa Venäjän vankilassa, jonka nimi on Siperia.
* * * * *
Samoihin aikoihin kuin Svinhufvud varustautui kirjoittamaan Kasanskijlle vastausta, pidettiin Helsingissä pohjalaisten ylioppilaiden talolla lokakuun 26 p:nä merkillinen kokous, jossa olivat läsnä Väinö Kokko, Kai Donner, Y.O. Ruuth, P.H. Norrmén ja Kaarlo Kalliala ja jossa neuvoteltiin toimenpiteistä Venäjää vastaan. Ylioppilaiden johtajat suuntasivat nyt katseensa Saksaan, josta Suomi oli saapa aseitten kanssa oikeutensa takaisin. Tämä merkillinen neuvottelu oli tulevien jääkäreitten kokous, ja se oli ensimmäinen merkki häväistyn kansan kostoon nousevasta kädestä.
Kun Svinhufvud istui Viipurin lääninvankilassa joulukuun 5 p:nä odotellen tyttärensä vihkiäisiä, soitettiin Tukholmassa erästä ovikelloa, ja sisään astuivat jääkärien lähetit, Bertel Paulig ja Valter Horn, neuvottelemaan Herman Gummeruksen kanssa mahdollisuuksista tarttua miekkaan. Ja niihin aikoihin oli myös Adolf von Bonsdorff matkustanut Tukholmaan neuvottelemaan samoista asioista.
Kun Svinhufvud uudenvuodenaattona jäi yksin sairaan vaimonsa kanssa Tymskojen kylään, oltiin Berliinissä Fredrik Wetterhoffin johdolla kuumeenkiireisessä työssä aseellisen koulutuksen järjestämiseksi niille Suomen miehille, jotka olivat päättäneet nousta taistelemaan Suomen itsenäisyyden puolesta.
Ellen ja P.E. Svinhufvud eivät silloin tietäneet, että Suomessa varustautuivat kansan nuoret miehet kostamaan heidänkin puolestaan. He eivät aavistaneet, kuinka valtavasti juuri heidän kohtalonsa oli vaikuttanut niihin suomalaisiin sydämiin, jotka olivat päättäneet hankkia maalleen oikeutta asein.
Uudenvuoden aatonaattona, jolloin Majewski lähti ja jolloin Tymskojen kylässä vallitsi suru, sinä samana päivänä oli tullut kuluneeksi 25 vuotta Ellen ja P.E. Svinhufvudin hääpäivästä.
TYMSKOJESSA.
Tymskojen kylä Obin varrella on merkillinen siitä, että kevättulva säännöllisesti joka vuosi tempaa kappaleen sen reunaa mukanaan. Tämän johdosta saavat kylän asukkaat vähän väliä muutella talojaan yhä ulommaksi päälletunkevasta joen rannasta. Kirkkokin on täytynyt jo monia kertoja siirtää.
Kylässä on muutamia parempiakin rakennuksia, mutta useimmat ovat kuitenkin pieniä ja rähjäisiä. Huonoimmin on rakennettu köyhien osa kylää, jossa eräät asumukset ovat kuin luolat maan sisässä saviseinineen ja kattoikkunoineen. Niissä asuu enimmäkseen venäläistyneitä samojedeja sekä irtainta väestöä. Tohtori. Kai Donner, joka viimeisinä vuosina ennen maailmansotaa joutui viettämään tutkimusmatkoillaan muutamia kuukausia myös Tymskojen kylässä, kertoo, että sen asukkaat ovat entisten pahantekijöiden ja erinäisten muiden epäilyttävien ainesten sekarotuisia jälkeläisiä. Tästä johtuu, että niin kauppiaat kuin palkkalaiset, miehet ja naiset olivat viinan ikeen alla. Pitkinä pyhinä hoiperteli koko kylä pitkin katuja huutaen ja kirkuen ja kinastellen kuin hulluinhuoneessa. Maailmansodan aikana oli elämä kuitenkin varsin siivoa, kun viinaa ei ollut saatavissa eikä sitä itse osattu keittää.
* * * * *
Tymskojen oloista ja vaikutelmistaan siellä Svinhufvud kertoo:
— Tymskojessa, jonka venäläiset 1800-luvun alussa perustivat samojedien maalle, oli noin 25 taloa ja enintään 200 asukasta; niin meille kerrottiin. Maanviljelystä ei siellä harjoitettu. Siihen oli kai osittain syynä laiskuus, osittain se, että Obin tulva nousi aina juhannukseen saakka ja peitti maat. Ylempänä oli kyllä hiekkamaita, joita arvatenkin olisi voinut viljellä, mutta siihen ei ollut halua.
Kylä sijaitsi korkealla Obin rinteellä. Sen takana oli setrimetsä. joka oli komean näköinen. Se ei tosin ollut suuri, mutta antoi kauniin taustan kylälle. Setrimetsän takana oli aukeita maita ja kauempana suuria metsäseutuja. Kiviä ei ollut yhtään, ei edes nuotan painoksi. Rakennuksien aluksina piti käyttää lehtikuusta, joka on kestävää mätänemistä vastaan.
Tymskojelaiset elivät osaksi kalastuksella, osaksi keräämällä setrinpähkinöitä. Alkuasukkailta ostettiin sitäpaitsi turkistavaroita, ja näillä kaupoilla saatiin hyvät voittorahat. Tavarat vietiin parhaasta päästä talvella Tomskiin, jolloin kala säilyi jäätyneenä. Setrinpähkinöitä vietiin kesällä laivallakin.
Lehmiä ja hevosia siellä oli koko paljon, varsinkin hevosia, sillä talvella oli kuljetus kokonaan niiden varassa. Hevoset olivat huonoa lajia, mutta juoksivat kyllä hyvin. Ne olivat enimmäkseen pieniä ja mustia. Siellä oli tapana ajaa hevosilla aina täyttä laukkaa. Kun tultiin perille, sidottiin hevonen vaahdoksissa kiinni ja turpa vähän ylös, niin ettei se saanut syödä lunta eikä heiniä. Näin pidettiin sitä pari tuntia, tavallisesti vielä tuulessa; sitten vasta annettiin ruokaa ja juomaa. Väitettiin, että jos hevoselle heti ajon perästä annetaan ruokaa, menevät jalat piloille. Näin siellä hoidettiin hevosia. Tuskinpa tavalliset hevoset olisivat sellaista komentoa kestäneetkään. Lehmätkin olivat siellä huonoa lajia ja lypsivät vähän, mutta maito oli erittäin hyvää ja rasvapitoista.
Keskellä päivää kyläläiset ajoivat hevosensa ja lehmänsä juomaan avannosta, jota erityinen mies piti auki läpi talven. Karjatalous oli ihmeellinen siinä, että navetat ja tallit olivat kylmät. Lampaat, siat ja vasikat säilytettiin kuitenkin tavallisesti lämpöisessä, pienessä kopissa. Tallit ja navetat olivat hyvin hatarasti tehtyjä ja kokonaan ilman ikkunoita, joten valoa tuli vain ovesta ja seinien raoista. Ylhäällä olivat orret, jonne heinävarasto tuotiin sisään niin pian kuin lunta tuli.
Heinämailta sai heiniä niin paljon kuin viitsi ottaa, sillä Obin rantamaat kasvoivat runsaasti heinää, vaikka se kyllä oli karkeata saraheinää. Sääntönä oli, että ahkera keräsi enemmän heiniä ja piti useampia hevosia, ja se, joka oli laiska ja jolla oli vähemmän hevosia, keräsi vähemmän.
Puoteja oli 4—5 kappaletta. Keväällä, kun Ob-joki nousi, latasivat niin kauppiaat kuin muutkin kyläläiset venheensä täyteen tavaraa ja lähtivät sitten perhekunnittain pitkin Obia ja sen sivujokia ylös tekemään kauppaa alkuasukkaitten kanssa. Kylässä oli vain yksi kirkko, samoin yksi pappi.
Asuntomme omistaja Flegent, jonka vaimon nimi oli Tatjana ja joka oli entinen kauppias, eleli nyt koroillansa ja oli tunnettu laiskanpuoleiseksi mieheksi. Hänellä oli yhdessä serkkunsa Afrikant Savadovskin kanssa kylän suurin puurakennus, jossa hänen serkullaan toisessa päässä oli puotikin. Talo oli rakennettu venäläiseen malliin kaksikerroksiseksi. Meidän hallussamme oli yläkerrassa kaksi huonetta, iso sali, jossa oli 6 ikkunaa, ja vähän pienempi »sänkykamari», jossa oli 3 ikkunaa. Asunnosta otettiin vuokraa 12 ruplaa kuukaudessa, jota kyläläiset pitivät suorastaan kiskomisena, vaikka se meistä oli huokea hinta. Ei kummassakaan huoneessamme ollut uunia, mutta sensijaan molemmissa uuninselkä. Kun seinän takana lämmitettiin uunia, niin lämpeni meidän puolellamme uuninselkäkin. Salin ikkunat olivat aina jäässä, ja pohjoisten ikkunain lautoja vaimoni käytti ruokasäiliöinä. Salista vei ovi sänkykamariin. Sinne oli hankittu rautapeltinen pieni kamiina, jonka savutorvi oli muurattu kiinni uuninselkään tehtyyn aukkoon. Uunia lämmitettiin haloilla, mutta kamiinaan tarvittiin pilkkopuita, jotka Flegent jouti kyllä tekemään. Talosta saimme päivällistä, ja vaimoni laittoi ruokaa aamuin ja illoin. Maito oli niin hyvää, ettei sellaista saa täältäkään, ja voitakin sai, vaikka se oli vähän rasvanmakuista. Lihaa ei paljoa saanut, vaan syötiin parhaastaan kalaa. Puolukat olivat niin isoja, että luulin niitä ensin karpaloiksi.
Siellä laitettiin muuten erästä ruokaa, jota sanottiin pelemeeneiksi. Ne olivat pieniä piirakoita, vehnätaikinaan käärittyä, hienonnettua, raakaa lihaa, ja niitä laitettiin monta sataa ja vietiin sitten raakana aittaan, jossa ne säilyivät jäätyneinä. Kun tuli vieraita, otettiin piiraat sisään ja keitettiin. Muistan hyvin, kun emäntä ensikerran tarjosi meille pelemeenejä. Hän tuli aivan viereemme ja katseli meidän ilmeitämme, ikäänkuin tutkien, mitä me niistä pidimme. Ei niitä ensin oikein ymmärtänyt syödä, mutta kyllä niihin vähitellen totuttiin. Jos ne keitettiin lihaliemeen ja syötiin sen kanssa, maistuivat ne oikein hyviltä.
Talvitalous oli siitä mukavaa, että jäätyneessä tilassa ruoat säilyivät hyvin. Säiliöhuoneeseen, »tshulaaniin», voi viedä kaikki, kalat, lihat ja marjat. Vehnäsetkin vietiin sinne, ja ne jäätyivät siellä kivikoviksi. Kun niitä vaikka parin viikon kuluttua otti esille ja lämmitti uunissa, olivat ne aivankuin tuoreita. Se oli kovin mukavaa.
Vähitellen pantiin kaikki kuntoon. Ostettiin lautaset ja veitset sekä kaikenlaista mitä tarvittiin taloutta varten. Kylästä tavattiin eräs puuseppäkin, joka laittoi meille pukkisängyt ja hyllyt. Se oli toissilmäinen herrasmies, joka sanoi käyneensä oppia Tomskissa, mutta oli nyt täällä naimisissa ja asui eräässä maanalaisessa talossa, »karamoonassa». Mies teki meille yhtä ja toista muutakin puutyötä, mitä tarvittiin.
Aika kului koko hyvin. Kävelyllä käytiin usein, ainakin kerran päivässä. Tymskojessa, kuten Siperiassa yleensä, ei koskaan ollut suojailmoja. Kun talvi kerran tuli lokakuun lopussa tai marraskuun alussa, niin riitti yhtä pakkasta huhtikuuhun saakka. Jälkiosa joulukuuta ja koko tammikuu oli kylmin aika. Silloin oli pakkanen usein aina 40—50 astetta. Kun turkki yllä käveltiin ja viima tuli vastaan, pantiin harvasilmäinen kaulaliina vielä kasvojenkin suojaksi. Kuljettiin kylän ympäristössä ja sen takanakin milloin missäkin teitä pitkin, sillä niitä oli runsaasti eri suuntiin. Oli hauskaa nähdä, kuinka metsäkanat eli riekot olivat aivan kesyjä. Ne kulkivat pitkin teitä eivätkä pelänneet ihmisiä. Olisi melkein voinut lyödä niitä kepillä. Ne istuivat puissakin, mikä oli minusta hyvin outoa, sillä meillä eivät metsäkanat mene puihin. Siellä ne noppivat pajukoissa ja haavoissa ja söivät niiden urpuja ja nuppuja.
Päiväjärjestys oli tavallisesti sellainen, että kahdeksan korvissa kömmittiin hiljakseen ylös. Ensinnä sytytettiin tuli kamiinaan. Piti panna turkki ylle ja huopatossut jalkaan, kun nousi sängystä valkeata virittämään, sillä yöllä oli huone ehtinyt jäähtyä. Sitten syötiin aamiaista. Päivällisen laittoi talon emäntä, mutta kun ruoka rupesi huononemaan, muutettiin kylälle syömään. Illallinen syötiin seitsemän tai kahdeksan aikaan.
Siperiassa olivat samat linnut kuin täällä; närhi oli vain vähän värikkäämpi. Harakoita ja korppeja oli, mutta variksia ei talvisaikaan näkynyt. Pakkasaikana, kun oli kylmempää, sattui, että lintuja kuoli ja tippui puista alas.
Jänis oli siellä vähän isompi kuin meillä sekä talvella paljon pitkäkarvaisempi. Susia ei ollut, sillä lumi oli metsissä niin pehmeätä, etteivät ne olisi päässeet liikkumaan. Koirakaan ei päässyt kulkemaan, vaan upposi lumeen kuin jauholaariin. Missä maa oli aukeampaa, siellä olivat tuuli ja pakkanen purreet lumen pinnan vähän kovemmaksi, mutta metsissä se oli aivan pehmoista. Muistan hyvin, kun kerran olimme kävelemässä ja tukkikuorma tuli vastaan. Siinä oli pari miestä ja koira seurassa. Seistiin siinä tienvieressä, jotta kuorma pääsisi ohitse. Läheisen pensaan ympärillä käveli riekkoja, eikä koira malttanut olla, vaan otti aimo hyppäyksen niiden kimppuun. Hyppy meni hukkaan, sillä linnut lensivät tiehensä, mutta koira ei millään ollut päästä sieltä takaisin, kovalle tielle. Näki, etteivät sudet olisi tässä maakunnassa päässeet liikkumaan mihinkään. Karhuja oli siellä kyllä, mutta ne makasivat talviunessaan.
Sieltä olisi voinut ostaa kärpän ja oravan samoinkuin ilveksen, ahman, hillerin ja saukon nahkoja, mutta emme me ruvenneet niistä kauppoja hieromaan.
Kolonok (Putorius sibericus) oli uusi eläin, jota ei ole Euroopassa. Se oli pieni, punertavankeltainen ja heleänvärinen vesikon tapainen ja kokoinen eläin. Senkin nahkoja myytiin paljon.
Maaliskuun alkupäivinä alkoi kylässä nuotanveto. Silloin oli kova pakkanen ja niin kova tuuli, että naukui nurkissa. Mutta päivä paistoi kauneimmillaan, eikä yhtään pilvenhattaraa näkynyt. Aamulla noin kello 9:n aikaan, kun katsoin ulos, oli pakkasta 40°C, ja tuuli aivan vikisi. Arvelin, ettei nuotanvedosta nyt tule mitään. Mutta sinne kaikki kuitenkin menivät. Avannot oli hakattu siihen kohtaan Ob-jokea, mihin pieni sivujoki laski, sillä sen suussa piti olla kaloja. Apaja oli pieni ja nuotta huono. Jäihin oli hakattu reikiä, ja nuotta kuljetettiin jäiden alitse vetopaikkaan aivankuin meilläkin. Apajasta tuli aimo saalis, kolme kuormaa kiiskiä ja kaksi kuormaa haukia. Kiisket olivat isoja ja lihavia ja hauet komeita. Joukossa oli vähän muutakin kalaa, kuten ahvenia, särkiä, säynäviä, sekä jokin njelma ja sterlettikin. Hyvän saaliin ja kalojen kokoontumisen syyksi selitettiin, että Obissa rupeaa kevätpuoleen vesi huononemaan. Sentakia kerääntyvät kalat semmoisiin paikkoihin, missä sivujoki yhtyy isoon jokeen, sillä siellä on vielä vesi ilmapitoisempaa. Saalis jaettiin sitten kyläläisten kesken ruokakunnittain ja vietiin, kun kaloja karttui enemmän, Tomskiin. Viikon, kahden sisään vedettiin samasta paikasta vielä kaksi kertaa nuottaa ja saatiin jokseenkin samanlainen saalis. Sitten talvinuotanveto loppui, ainakin kylän lähettyviltä. Kiisket muuten eivät suinkaan olleet halveksittua kalaa. Ne joutuivat Venäjän hienoimpiin ravintoloihin, joissa niitten lihaa tarjottiin voileipien päälle leikattuna.
Kansakoulunopettaja Afanasjeff, nuori, siisti ja raitis mies, kävi jotensakin ahkerasti luonamme opettamassa minulle venättä. Vaimonikin oli hankkinut itselleen aapiskirjan, sellaisen kuin lapsille ostetaan, jossa on paljon kuvia. Pääasia olikin, että hän oppi venäläiset kirjaimet ja pääsi vähän perille, mitä se ja se sana merkitsi. Opettajan rouvakin kulki meillä sangen usein. Hän osasi soittaa hyvin balalaikkaa ja opetti sitä taitoa vaimollenikin. Kun lähdimme Tymskojesta, lahjoitti vaimoni ostamansa balalaikan opettajan rouvalle. Nyt on sen soittotaito unohdettu.
KYLÄN ASUKKAITA.
Tymskojen tuttavistaan ja seurustelusta heidän kanssaan Svinhufvud kertoo:
— Elämä rupesi siellä luistamaan koko lailla. Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä meitä kohtaan. Jossakin Tomskin lehdessä oli ollut uutinen — saimme nähdä sen palasen —, että Tymskojeen oli karkoitettu joku korkea herra. Kyläläiset olivat hyvin ihmeissään ja uteliaat näkemään kuka se oli ja kohtelivat tulokasta aivankuin herraa: minä olin »baarin» ja vaimoni »baarinja».
Venäjän jouluna oli meidät jo kutsuttu kansakoululasten joulujuhlaan. Se oli koko lailla »stimmungsvoll» ilta; se pidettiin kansakoululla, vanhassa puurakennuksessa, jossa asui opettaja Afanasjeff rouvineen. Pappi, joka oli soitannollinen, oli järjestänyt sinne orkesterin; itse hän soitti sitrantapaista, Afanasjeffin rouva balalaikkaa ja pari mennoniittia viulua. Lapset lausuivat ulkoa joitakin kappaleita ja lauloivat. Lopuksi tanssittiin. Kaikilla oli tavallista juhlallisempi puku, mutta jaloissa huopatossut, kun oli talvinen aika. Toisessa huoneessa sen ohella tarjottiin teetä ja voileipiä.
Mennoniitit olivat mielenkiintoinen tuttavuus. Ensikerran tapasimme pari miestä Afrikant Savadovskin puodissa. Kun huomasimme, että he puhuivat saksaa, joka vivahti »plattdeutschiin», virisi pian keskustelu. Saimme tietää, että he olivat saksalaista, ehkä hollantilaista alkujuurta ja että heidän esi-isänsä olivat muuttaneet Siperiaan, jossa heille suotiin uskonnonvapaus, ja että heidän uskontonsa kielsi heitä suorittamasta sotapalvelusta. He asuivat Tomskin läänin eteläosassa »suola-aroilla». Ulkonäöltään he olivat toisennäköisiä kuin venäläiset, keskikasvuisia ja verraten vankkatekoisia. Nyt oli heitä komennettu tänne Tymskojen piiriin parikymmentä miestä sotapalveluksen asemesta tekemään metsätöitä. Työpaikalle oli Tymskojesta matkaa parikymmentä kilometriä. Olisin mielelläni käynyt siellä katsomassa heitä ja noita metsätöitä, mutta en tahtonut kysyä vartiomiehiltä lupaa. Niin, näitä mennoniitteja oli koululasten joulujuhlassa kuusi kappaletta. He soittivat hyvin ja tanssivat aika ahkerasti.
Muissakin kutsuissa olimme, niinpä alkuaikoina »stanokin» isännän luona hänen tyttärensä häissä. Siellä vieraat syötettiin aika hyvin, ja vahvasti tanssittiin. Juotavaksi tarjottiin olutta ja tietysti teetä. Viinaksia ei niissä ollut, sillä sodan ajaksi olivat viranomaiset panneet viinat kokonaan lukon taakse. Mutta niitä kaivattiin kovasti. Muistan, kuinka häätalon isäntä kysyi minulta, enkö osannut keittää viinaa. Selitin, että olin hyvin tyhmä siinä taidossa. Hänkin pahoitteli, ettei osannut itse keittää. Kun kruunun viina oli ollut niin halpaa, oli viinankeittotaito jäänyt unohduksiin. Tymskojelaiset auttoivat asiaa siten, että laittoivat väkevää olutta.
Sitten oltiin usein nimipäivillä, »imenineillä», ja muissa pienemmissä perhejuhlissa. Sen ohella käytiin vielä tavallisilla »vieraisilla», milloin papin tai kansakoulunopettajan, lukkarin tai jonkun muun kylän asukkaan luona. Tuttavuuksiimme kuului myös kylän »grande old dame» Natalia Jakovlevna, jota Kai Donner on niin mainiosti kuvannut. Hänellä oli erittäin hyvää olutta tarjottavana ja sitten hänellä oli 3- tai 4-lokeroinen »samovaari», jossa yhtaikaa voi keittää teevettä, kaalisoppaa, pelemeeniä j.n.e.
Eräänä päivänä oli Tymskojeen tullut Vasjuganin pappi rouvineen. Vasjugan oli naapuriseurakunta, jonne sanottiin olevan 30 penikulmaa. Mies oli oikein komean näköinen eikä ollut edes kovin partainenkaan niinkuin muut papit. Hän tuntuikin tavallista sivistyneemmältä. Kävi selville, että hän oli ollut Pietarissa polyteekissä jonkin vuoden, mutta sitten päätynyt papiksi ja Vasjuganiin saakka. Mistä syystä hän oli näille raukoille rajoille joutunut, ei hän kertonut enkä minäkään ruvennut sitä utelemaan. Tapasimme hänet ensikerran oman papin luona ja toisen kerran kirkonisännöitsijän, Jefimoffin luona, joka oli Tymskojen rikkaimpia miehiä. Jefimoff pani tämän vieraan papin kunniaksi toimeen aika kemut, joihin oli pyydetty koko kylän hienosto. Siellä olivat pappi, lukkari eli »psalomshtshik», kansakoulunopettaja ja äveriäimmät kauppiaat ja tietysti me. Pidot olivat koko lailla hienot. Siellä syötettiin ja juotettiin. Kalapiiraita oli tehty useammanlaisiakin. Niihin oli tehty vehnätaikinasta alus ja syrjät ja kansi päälle ja sisällä oli njelmaa ja sterlettiä. Piirakoiden kanssa tarjottiin hienoa portviiniä. Pöydällä oli vain muutamia haarukoita, ja niitä käyttäen sai kukin vuorostaan pistää palan suuhunsa. Vastapäätä oli toinen pöytä, jossa oli 12 viinilasia. Papit joivat ensin ja sitten toiset herrat. Kun herrat olivat juoneet, kaadettiin rouville samoihin laseihin. He joivat yhtä mielellään, ja heistä viini oli yhtä hyvää kuin herroistakin. Sitten syötiin piirakkaa uudelleen ja juotiin taas päälle. Kyllä näki pappien juodessa, että viini meni hyvin luistavasti alas niin toisen kuin toisenkin papin kurkusta. Se oli varsin hyvää, ja runsaasti sitä oli myöskin. Jefimoffilla näkyi olleen vanhoja säästöjä. Siellä juotiin 7—8 lasia mieheen niinkuin ei mitään. Eikä siinä auttanut vitkasteleminen, vaan piti juoda kerrassaan pohjaan saakka, ja tunnelma oli aika hyvä. Vasjuganin pappi kertoi yhtä ja toista seurakuntansa oloista. Siellä asui ostjakkeja, jotka pyytelivät turkiseläimiä, ja siellä oli luonnonrikkauksia, kuten keltamultaa y.m. Puutteellisen kielitaidon takia en kuitenkaan voinut päästä asioista kunnolleen selville.
Maaliskuun alussa kerrottiin meille, että kylään oli tullut muuan suomalainen. Afrikant Savadovskin puodissa hänet sitten tavattiinkin, ja suomalainen hän oli: talollinen ja rakennusmestari Adolf Resch, kotoisin Uudeltakirkolta ja iältään noin 30-vuotias. Hän oli ollut urakoitsijana mukana rakentamassa eräitä linnakkeita Suomenlahden rannalla. Päällikkönä oli ollut joku venäläinen eversti, joka myi piirustukset saksalaisille ja karkasi. Siitä tuli kova tutkinto, ja vaikka Resch ei ollut urakassa mukana muuta kuin sen verran, että oli rakentanut makasiinin linnakkeeseen, epäilivät venäläiset, että hän oli osallisena samassa juonessa. Hänet otettiin kiinni, ja vaikka hän oli aivan syytön, vietiin hänet Kronstadtiin, jossa hän sai istua pitkät ajat syksyllä 1914, kunnes hänet lopulta lähetettiin Siperiaan. Sillä sääntönä oli, että syylliset ammuttiin, mutta syyttömät lähetettiin Siperiaan. Eikä siinä kyllin. Myöhemmin joutuivat hänen veljensä ja isänsä samaan Narymin piiriin, vaikka Kurjan kylään, joka oli Ket-joen varrella ja todellakin kurja paikka, kuten isä Reschille kirjoitti. Resch oli hauska tuttavuus. Me saimme puhua suomea hänen kanssaan ja pääsimme vähän tekemisiin kotimaalaisten kanssa.
Kerran mekin pidimme vähän suuremmat pidot, joihin pyysimme venäläiset tuttavamme ja Reschin, sillä piti pitää vastapidot. Resch, joka puhui hyvin venättä, pantiin tulkitsemaan ja kertomaan. Mukana olivat pappi, lukkari, kansakoulunopettaja ja kauppiaat, samat, joiden luona olimme itsekin olleet kutsuissa, ja meidän »strashnikat» Filatoff ja Bogdanoff. Parhaan mukaan heitä kestittiin njelma-kalapiirakoilla, pelemeeneillä ynnä muulla. Flegentin gramofoni sai ahkerasti soida, sillä sellainenkin oli talossa. Vieraat kyselivät Suomen oloja, ja Resch selitteli.
Parisen kuukautta olimme koko kylässä ainoat karkoitetut, mutta sitten niitä rupesi tulemaan niin paljon Venäjältä, että paikat ahtautuivat täyteen. Ensin tuli joitakin sosialisteja, juutalaisia mitä lienevät olleet, ja sitten tuli myöskin muita, nimittäin lättiläisiä, puolalaisia ja pari saksalaista. Toinen saksalaisista oli Freydenreich, lyhyt mies, jolla oli ollut jokin virka Amerikan lähetystössä Pietarissa, toinen oli nimeltään Bischler, rikas tilanomistaja Jekaterinslavin kuvernementista, verraten nuori ja pulska mies. Hänellä oli 600,000 ruplan arvoinen maatila kotonaan. En tiedä, mistä syyssä häntä oli ruvettu epäilemään, vaikka hän oli aikoinaan palvellut Venäjän sotaväessäkin. Oli hauskaa, kun sai puhua saksaa näiden herrojen kanssa. Resch, joka puhui sujuvasti myös saksaa, asui yhdessä näiden kahden kanssa.
Puolalaisten joukossa oli muutamia sivistyneitä; niinpä nuori pappi Zander, joka oli suorittanut tutkintonsa Tartossa ja ollut saksankielen opettajana Kielcin kaupungissa ja nähtävästi liian puolalaismielisenä ja saksankielentaitoisena karkoitettu; sitten pankinjohtaja Veselovski, joka oli muistaakseni Odessasta ja oli »epäluotettavana» lähetetty tänne, hauska mies, jonka sitten kerran pikimmältään tapasin Kolyvanissa; sitten nuori ylioppilas Shapiro, joka oli ollut Varsovassa erään voimistelu- tai urheiluseuran puheenjohtajana ja joutunut siinä ominaisuudessa viranomaisten epäilyksien alaiseksi. Neljäs sivistynyt puolalainen oli liikemies Aulich Lodzista, ja keväämmällä tuli vielä lisää eräs apteekkari Lublinistä.
Muita puolalaisia oli varsin lukuisasti, joukossa eräs kokki, joka hyvän lauluäänensä vuoksi samalla oli ollut statistina jossakin oopperassa Puolassa, sekä eräs puutarhuri. Puolalaiset sivistyneet asuivat yhdessä eivätkä mielellään seurustelleet muitten, venäläisten ja saksalaisten kanssa, mutta meillä he kyllä kävivät, toisinaan kokkikin mukana, joka silloin sai laulaa »aarioita» ja muita oopperaosia. Freydenreichin »puulaaki» kävi meillä samoin varsin usein. Nämä seurusteluillat olivat sangen hupaisia ainakin meille ja toivottavasti myös vieraillemme. Vaimoni piti hyvää huolta kestitsemisestä tarjoten, paitsi Tymskojen herkkuja, myös jäätelöä, joka oli uutuus siellä, vaikka tietysti helposti valmistettavissa, kun sokeria, kermaa ja jäätä oli yllinkyllin.
Kun kylään oli tullut näin paljon herrasväkeä, laittoi eräs Tymskojen venäläinen sinne ruokalan, jossa huokeasta maksusta saatiin aika kelvollista ruokaa. Siellä kävimme maaliskuusta alkaen syömässä päivällistä; samoin tekivät myös saksalainen ja puolalainen »puulaaki». Yhteisillä päivällisillä aika kului rattoisasti, vaikkakin saksalaiset ja puolalaiset toisinaan kinastelivat, kun molemmat, ja varsinkin puolalaiset, olivat sangen ylpeät kansallisuudestaan.
Tymskojen karkoitetut olivat, eri kansallisuuksistaan huolimatta, kaikki Venäjän kansalaisia. Vasta huhtikuun alussa tuli kylään muutamia itävaltalaisia, niiden joukossa eräs Adlerberg, joka oli ollut muistaakseni Czernowiczin kaupungin kuvernöörin apulainen tai joku muu korkeampi hallinnollinen virkamies. Venäläiset vangitsivat hänet, kun valtasivat kaupungin, jossa hän oli virantoimittajana, sekä lähettivät Narymin piiriin. Tymskojessa hän ei kuitenkaan kauan saanut olla, vaan siirrettiin hänet muutamien päivien perästä Kalgujakon kyläpahaseen, noin 12 virstaa pohjoiseen päin Ob-joen varrelle. Tuossa kylässä en koskaan käynyt, mutta kerrottiin, että se oli aivan pieni, joitakin taloja käsittävä ja aivan köyhä. Kuinka Adlerbergin siellä sitten kävi, sitä en tiedä, kun pian sen jälkeen jouduin pois Tymskojesta.
Politiikasta ei Tymskojessa meidän piireissämme puhuttu. Sodan kulkua kyllä tarkasti seurattiin, mutta karkoitettujen kesken ei myötätunto ollut Venäjän armeijan puolella. Kyläläiset sitävastoin tuntuivat olevan jonkin verran »patriootteja».
Kerran eräs venäläisistä karkoitetuista, kansallisuudeltaan juutalainen ja nimeltään minulle tuntematon, yritti lähennellä kysyen, enkö minäkin ollut vallankumouksellinen, ja selittäen, että venäläisillä ja suomalaisilla »revolutsionääreillä» oli sama päämäärä. Vastasin, että meillä Suomessa oli aivan eri politiikkamme ja että me emme tahtoneet olla missään tekemisissä venäläisten kanssa. Siihen keskustelu katkesi.
SEMESHKO.
Narymissa asui kevättalvella 1915 karkoitettuna vähävenäläinen sanomalehtimies Grigorij Filipovitsh Semeshko. Eräänä talvipäivänä päätti hän lähteä vierailulle 120 virstan päässä olevaan Tymskojen kylään, päämääränään saada tervehtiä siellä asuvaa Svinhufvudia. Tästä käynnistään Tymskojessa, jonne hän pyysi mukaansa samassa kylässä olevan suomalaisen karkoitetun, toimittaja Heikki Välisalmen, hän on kirjoittanut kuvauksia sanomalehtiin.
Välisalmi antaa siitä kirjassaan »Siperiaan karkoitettuna» seuraavan, hauskan kuvan:
»Kadotimme oikean tien ja ajauduimme joillekin heinäladoille, jotka veivät meidät yhä kauemmaksi pikku kylästä, jonka tulen tuikkeen kerran näimme, mutta pian taas kadotimme näköpiiristämme. Ei ollut hauskaa harhailla sakeassa lumituiskussa ja pimeässä yössä äärettömällä arolla. Väkisinkin siinä johtui mieleen kertomukset Siperian susilaumoista. Mutta kyytimies, jolle huomautin mahdollisuudesta joutua susien illalliseksi, vastasi yksikantaan, etteivät ne ensiksi meitä syö, hevonen niille on herkullisempi. Laiha lohdutus, mutta menihän se paremman puutteessa.»
Perillä-olostaan kertoo Välisalmi m.m. seuraavaa:
»Siellä tapasin odottamattani myös herra Reschin, jonka kanssa olin keskustellut Pietarin siirtovankilassa ristikon lävitse. Kyllä siinä sitten alkoi tarina käydä, kun niinkin monta maanmiestä sattui yhteen Siperian perukoilla. Arvaa sen, ettei asiata puuttunut, ja sangen tarkoin sai Semeshko pitää varansa, että silloin tällöin sai kuuluville venäjänsä, vaikk'ei hänkään juuri vaiteliaimpiin taida lukeutua.»
* * * * *
Semeshkon ja Välisalmen käynnistä Tymskojessa Svinhufvud kertoo:
— Maaliskuussa astui huoneeseeni eräs herrasmies, joka esitteli itsensä Semeshkoksi, ja eräs toinen, joka selitti olevansa toimittaja Heikki Välisalmi. Semeshko oli vähävenäläinen, kasakkain ylpeätä heimoa, sanomalehtimies ja vanha poliitikko, joka oli karkoitettu Narymiin. Hän oli ollut paljon mukana valtiollisissa kiihoituksissa ja oli jo aikaisemminkin ollut pariin, kolmeen kertaan karkoitettuna. Hän ja Välisalmi, joka pari kuukautta aikaisemmin oli joutunut karkoitetuksi Narymiin, tulivat yhdessä minua tervehtimään, ja kävi selville, että Semeshko oli utelias näkemään minut. He olivat siellä yhden illan, joivat teetä, juttelivat ja kertoivat yhtä ja toista. Välisalmi ja Resch, jotka osasivat venättä jonkin verran, olivat tulkkeina.
Semeshko kertoi kaikenlaista karkoitusmatkoiltaan. Hän oli ollut useammilla Venäjän kulmilla, kuten Permin kuvernementin Tsherdinskin »ujesdissa». Tämä oli yhtä kolkkoa seutua kuin Siperian syrjäiset osat ja asukkaat ehkä vielä enemmän takapajulla kuin täällä. Niinpä he lausuivat rukouksensa seinään kaiverrettuun reikään ja tukkivat sen sitten tapilla, ettei rukous luistaisi ulos ja menisi hukkaan. Turkestanin puolella Semeshko oli tehnyt tuttavuutta sellaisen poliisiputkan, »katalashkan» kanssa, jossa ei voinut seistä, maata eikä istua. Joku aika ennen maailmansodan puhkeamista oli hän Kiovassa paljastanut sikäläisten santarmien harjoittamia väärennyksiä ja sen kautta joutunut heidän erikoisiin vihoihinsa. Sodan alettua olivat santarmit sitten kostoksi toimittaneet hänet vanhana tunnettuna poliitikkona Narymin kaupunkiin. Senaikuisista karkoituksista oli hänellä paljon hauskoja juttuja, varsinkin siitä, kuinka viranomaisten hutiloimisen kautta moni aivan erehdyksestä oli joutunut Narymiin. Milloin joku akka torimatkallaan oli vahingossa joutunut suurenpuoleiseen karkoitettujen laumaan ja saanut siten seurata Siperiaan saakka torikori käsivarrellaan, milloin 7-vuotias poika oli eksynyt karkoitettujen seuraan, milloin vartiosotilaat olivat karkuunpäässeen tilalle kopanneet syrjästä jonkun toisen, ja niin loppumattomiin. Viranomaisten lahjusten-otosta ja väärien passien saamisesta hän tiesi myös varsin paljon. Minun kohtalostani hän kysyi tietysti sangen tarkkaan. Hän kertoi muuten, että Narymissa olevien karkoitettujen asema oli siedettävä.
Semeshko oli hauska ja pirteä mies. Tapasin hänet sitten Narymissa käydessäni huhtikuun alkupuolella, ja laivamatkalla Tomskiin toukokuun puolivälissä oli hän matkatoverina Narymista alkaen. Kolyvanista käsin olin sitten kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Hän oli mielenkiintoisimpia tuttavuuksiani matkani varrella.
* * * * *
Kun Semeshko pyysi Narymin »pristavilta» lupaa saada matkustaa tervehtimään Svinhufvudia, kysyi tämä häneltä:
— Ettehän vain järjestä Svinhufvudin pakoa?
— Sitä emme ajattele!
Viivyteltyään ensin pitkän aikaa suostui hän vihdoin antamaan luvan.
Kerrottuaan tämän jutun eräässä sanomalehtikirjeessään pietarilaiselle
»Rjetshille» jatkaa Semeshko:
— Kun kerroin Svinhufvudille »pristavin» pelosta, alkoi hän nauraa ja sanoi:
»Valtuutan teidät sanomaan 'pristaville' ja, jos on tarpeellista, ilmoittamaan myöskin sanomalehdissä, että minä en aio paeta ja että minulla ei ole minne paetakaan. Voin asua ainoastaan Suomessa, mutta siellä en voi piileskellä, sillä minut tunnetaan kaikkialla. Olen muutoin jo liian vanha paetakseni. Sitäpaitsi käytän karkoitustani levätäkseni. Täällä on erittäin mukavaa olla, ja minä hiihtelen paljon ympäristössä ja lueskelen kovasti.»
* * * * *
Semeshko oli muuten jo ennen Narymin-matkaansa saanut kuulla Svinhufvudista yhtä ja toista. Niinpä hän tapasi kerran helmikuussa erään Tymskojesta kotoisin olevan kyytimiehen, jonka kanssa hänellä sukeutui seuraavanlainen keskustelu:
— Mutta meilläpä on Tymskojessa merkillinen mies, niin etevä kalastaja, että oikein ihmetyttää!
— Niin, siellähän asuu Svinhufvud teidän luonanne!
— Jumala hänen nimeään tietää! Me kutsumme häntä Pjotr Petrovitshiksi!
Hyvä on ukko, tuollainen rauhallinen!
— Miten hän elää ja tulee toimeen?
– Hyvin elää. Näkyy, että on rikas, nähtävästi saksalainen. On vuokrannut kaksi huonetta, joissa asuu yhdessä vaimonsa kanssa.
— Ei hän saksalainen ole, vaan suomalainen!
— Suomalainen! Mikä kansa se sellainen on!
Kertoja selitti asian ukolle parhaan kykynsä mukaan.
— Ahaa, vai suomalainen, mutta nehän ovat hyvin pientä väkeä, kun tämä sensijaan on oikea jättiläinen!
Ja kyytimies jatkoi:
— Mutta joka tapauksessa hän on hyvä mies. Vielä mukavampi ja lystillisempi on hänen vaimonsa. Hän sopertaa hyvin nopeasti omaa kieltään, josta ei ymmärrä yhtään mitään, ja venäjää hän ei ymmärrä ollenkaan. Jos häneltä kysyy, saako tuoda samovaarin sisään, niin hän katselee vain eikä ymmärrä mitään. Vihdoin juoksee hän Pjotr Petrovitshin luo. Tämä saapuu silloin pieni kirja kädessään ja jonkin aikaa lehtiä selailtuaan sanoo: »Samovaari, ahaa, tuokaa sisään!» — Alussa hän aina luki kirjasta mitä tarvitsi, mutta nyt hän osaa jo vähän puhua ilman kirjaakin.
OSTJAKKEJA VIERAILULLA.
Tuhat vuotta sitten ulottui suomensukuisten kansain asuma-alue yli pohjoisen ja keskisen Venäjän aina Moskovaan saakka, ja niiden väkiluku oli lähes yhtä suuri kuin venäläisten heimojen, jotka niiden kanssa kävivät taistelua suurten metsä- ja multa-alueiden asumasijoista. Taistelu päättyi tappioksi suomensukuisille kansoille, jotka sitten hajaantuivat erillisiksi heimoiksi ja joutuivat Venäjän orjuuteen. Yksi näistä heimoista, ostjakit, suomensukuisten kansain ugrilaiseen ryhmään kuuluva, joutui pakenemaan venäläisten vainoa pohjoisen Siperian suurten valtajokien Obin ja Irtyshin turviin. Aikaisemmin olivat ostjakit kuitenkin yhdessä sukulaistensa vogulien kanssa muodostaneet Jugran mahtavan valtion, josta jo arabialaiset kirjoittajat mainitsevat. Mutta menetettyään itsenäisyytensä joutuivat he pysyväisesti Venäjän valtaan noin kolme vuosisataa sitten. Vaikka monisatavuotinen orjuus onkin painanut ostjakkien kansaa, ja vaikka erämaat ovatkin pysähdyttäneet heidän sivistyksellisen kehityksensä luonnonkansan tasalle, on otsjakkien mieliin jäänyt kytemään voimakas vastenmielisyys venäläisiä kohtaan. Kerrotaan, että viime vuosisadan puolivälissä elänyt ostjakkiruhtinas Taishin kieltäytyi lähettämästä poikiaankin venäläiseen sotakouluun, vaikka hänellä siihen korkean syntyperänsä takia olisi ollut oikeus.
* * * * *
Ostjakit, jotka asuvat Tymskojesta monta penikulmaa länteen ja pohjoiseen, kävivät silloin tällöin kylässä asioillaan. Heistä Svinhufvud kertoo:
— Eräänä päivänä aamupuoleen tuli kylään retkikunta oikeita ostjakkeja poroineen. Kunkin reen edessä oli kolme poroa perätysten. Porot olivat hyvin sieviä, mutta ukot eivät. Heistä osasi ainoastaan yksi vähän venättä ja he olivat pakanoita. Heidän rekensä olivat samanlaisia kuin matkakertomuksissa kuvataan: liistereen tapaiset, jalakset hyvin korkeat ja ohuista laudoista tehty päällys, missä istuttiin porontaljoilla. Poroja ohjattiin pitkällä vavalla, jonka päässä oli sompa. Sillä pukattiin etumaista poroa, että se tiesi mihin kulkea. Ostjakit toivat oravan, kärpän ja kolonokin nahkoja ja ostivat sitten jauhoja, suoloja ja teetä. Viinaakin he olisivat ostaneet mielellään, mutta sitä ei ollut. Kyläläiset kertoivat, että ostjakit ostavat tavallisesti viinaa ämpäreittäin ja juovat sitä suoraan siitä, ja sellaisia he pitivät suurina juoppoina.
Venäläisillä oli ostjakkeja varten osittain eri tavarat. Heille myytiin sellaisia lautasia, joissa oli kaikki sateenkaaren värit. Samoin oli puodeissa huonoja jauhonsekaisia karamelleja varattuna erityisesti ostjakkeja varten. Kun kävin puodissa, niin kysyin ihmetellen, ketkä tällaista tavaraa ostavat. Vastattiin, että ostjakit tietysti.
Tällainen retkikunta tuli kylään pari, kolme kertaa talvessa. Venäläiset kertoivat muuten, että ostjakit eivät ole koskaan taloissa yötä. He tulevat aamulla, mutta menevät yöksi suolle, jossa oli ruokaa poroille. Ostjakit eivät ole tottuneet makaamaan huoneissa eivätkä nuku hyvin, jolleivät saa olla taivasalla, varsinkin kun metsämiehen onni huoneissa nukkuen meni pilalle. He olivat venäläisten mielestä aivan villejä. Emme osanneet heidän kanssaan puhua, mutta sen verran saimme selville kauppias Prenitsnikovin vaimolta, joka oli kotoisin Surgutista, ostjakkien alueelta, ja puhui ostjakinkieltä, että heidän laskusanansa olivat aivan suomenmukaiset. Ensimmäiset laskusanat olivat järjestyksessään: it, kat, kolm, njel, vet, khut. Useampia ei Prenitsnikovin vaimo tuntenut.
* * * * *
Siitä surkeasta kohtalosta, jonka alaiseksi samojedit ja ostjakit ovat joutuneet näillä pohjoisilla maanäärillä, voidaan tuskin kyllin vaikuttavin sanoin kertoa. Venäläiset anastavat heidän kalliit nahkatavaransa pilkkahinnasta. He juottavat ostjakkiparat humalaan ja tekevät kaupat heidän kanssaan silloin, kun heidän harkintakykynsä on kokonaan poissa. Täten hankkimillaan nahkatavaroilla venäläiset ansaitsevat moninkertaisesti ja elävät näillä voitoillaan. Röyhkeydessään ovat venäläiset menneet niin pitkälle, että ovat jakaneet eri ostjakkiperheet kuin orjat keskenään, joista jokaisella kauppiaalla on omat oikeutensa alaisiinsa. Saattamalla alaisensa ostjakit lisäksi hyvin ovelasti velallisikseen venäläiset ovat saaneet heidät täydelliseen valtaansa.
RYSSÄNPAPPI.
Tymskojen kylän sielunpaimen luuli — niin kertoo Donner — Suomen olevan Englannissa, ja tämän käsityksensä mukaisesti hän sanoi Donneria engelsmanniksi. Eivät siis ainakaan maantieteen tuntemuksessa papin tiedot olleet kovin laajat. Ennen maailmansotaa ja Svinhufvudin saapumista Tymskojeen esiintyi pappi myötäänsä juovuksissa. Eräänä päivänä hän oli mitä sameimmassa humalassa toikkaroinut Donnerin työhuoneeseen, tupertunut kumoon ja nukahtanut autuaalliseen uneen. On hyvin selitettävissä, millä tavalla tällainen esiintyminen vaikutti sivistymättömiin ja pimeydessä vaeltaviin ihmisiin. Maailmansodan sytyttyä tapahtui papin esiintymisessä muutos parempaan, sillä viinojen saanti muuttui hyvin vaikeaksi. Mutta siitä huolimatta katsoi pappi velvollisuudekseen ainakin silloin tällöin katsella maailman menoa pullon lasien lävitse. Ja kun valtion viinat loppuivat, ryhtyi pappi itse valmistamaan puolukkamehusta ja sokerista hyvää likööriä.
Tymskojen papilla oli sentään muitakin harrastuksia kuin viina. Paitsi papillisten tehtäviensä suorittamista, kirkkoslavonian popottamista ja kuvien kumartelemista oli hän oppinut soittamaan sitraa ja esiintyi hän juhlissa usein soittimineen.
* * * * *
Tymskojen papista Svinhufvud kertoo:
— Pappi pani puolukkamehuun sokeria ja käytti sitä. Kun olimme papin luona ensimmäisen kerran vieraissa, niin hän tarjosi sitä ja selitti, että se on seisonut vain kymmenen päivää. Mutta kyllä siinä kuitenkin oli jo vähän alkoholia. Sitä pappi sitten aina ryyppäsi, niinkuin piti tarpeellisena ja kohtuullisena. Hän oli alkuaikoina sangen siivo mies. Vasta pääsiäisenä näimme hänet oikein päissään. Silloin oli ukko-parka hyvin rähjäisessä kunnossa. Hän kävi talosta taloon siunaamassa pyhäinkuvia ja ruokaa, ja joka paikassa tarjottiin viiniä ja muuta hyvää. Kun tuli viimeisen talon vuoro, ruokalan, jossa juuri olimme päivällisellä, ei hän enää pysynyt oikein pystyssä. Tässä kunnossa ollessaan hän pyysi meidät päivällisillekin, mutta eihän siitä tietysti tullut mitään, kun ukko oli aivan humalassa. Lukkari sitävastoin oli raitis mies ja hoiti pappia tämän kulkiessa ympäri kylää pyhällä toimituksellaan.
* * * * *
Venäjän papeista yleensä kuuli Svinhufvud Siperiassa pari hauskaa juttua. Niistä hän kertoo:
— Siihen aikaan kuin venäläiset summakaupalla kastoivat virolaisia kreikkalaiskatoliseen uskoon, joutui kerran eräs talonpoika todistajana korkean oikeuden eteen. Kun talonpojalta vannottamisen takia kysyttiin hänen uskontoaan, syntyi oikeuden ja hänen välillään seuraavanlainen keskustelu:
»Mitä uskontoa olette!»
»En tiedä!»
»Kuinka se on mahdollista!»
»Kas, asia on vähän erikoinen!»
Ja niin kertoi talonpoika, että hän oli päässyt jo kasvamaan pientareita pinkovaksi pojannaskaliksi, kun ryssänpappi tuli kylän asukkaita kastamaan. Kun tämä toimitus tuntui hänestä hyvin vastenmieliseltä, piiloutui hän isoon leivinuuniin. Papin tullessa taloon ei poikaa saatu mitenkään uunista ulos. Silloin tarttui äiti poikansa housuihin ja koetti vetää, mutta housut jäivät käteen ja poika uuniin. Nyt tuli ryssänpappikin uunin luo ja tuumi vain yksinkertaisesti:
»Vsjorovnoo» — »yhdentekevää!»
Ja niin otti pappi vettä ja pirautti sitä pojan takalistolle äidin pitäessä jalasta kiinni. Pappi luki määräaikansa ja sillä oli kastaminen selvä.
Kerrottuaan tämän sanoi talonpoika:
»Korkea oikeus saa nyt itse ratkaista, mihin uskontoon minä kuulun!»
* * * * *
Svinhufvud kertoo edelleen:
— Kerran, Siperian-aikani myöhemmässä vaiheessa, tutustuin erään venäläisen perheen luona hyvin vapaamieliseen pappiin. Oli paastoaika ja olimme parhaillaan syömässä mainitun perheen luona makkaraa ja muuta kiellettyä ruokaa, kun pappi rouvineen ja kälyineen näkyi astelevan ovelle. Hyvin pian vaihdettiin tietysti paastoruoat tilalle. Päivällisen päätyttyä lähtivät papin naiset pois, mutta pappi itse jäi vielä istumaan. Naisten lähdettyä sanoi pappi ensimmäiseksi:
»Nyt makkarat pöytään!»
»Mutta nythän on paastoaika!»
»En minä semmoista — ja nje takoi durak!»
Ja niin tuotiin kielletyt ruoat jälleen pöydälle ja Pappi söi hyvällä ruokahalulla.
POSTI.
Kevät tuli jälleen valoisine päivineen. Ulkona pilkisti aurinko yhä heleämmin lumikinoksiin, ja sisällä alkoi ikkunajää ohentua. Kun keskipäivällä käveli kylänraittia, niin valo aivan häikäisi silmiä. Setripuut seisoivat niin kumman vihreinä valkeassa lumessa, niinkuin olisivat odottaneet sen alta esiin pyrkiviä nurmikkoja. Mutta niitä ei vielä näkynyt, sillä paksut kinokset olivat niiden päällä. Aurinko ei ollut kohonnut vielä niin korkealle, että se olisi jaksanut lunta sulatella. Mutta turkinkauluksissa tuntui jo auringon lämpö, ja se ennusti paahtavaa kesää. Iltateen aikana oli huoneessa keväinen hämärä, ja näki jo istua pöydän ympärillä ilman lamppuakin. Pilvet purjehtivat tuulessa kuin kilpaa itää kohden aukoen tietä siniselle taivaalle. Silloinkin, kun ne unohtuivat paikoilleen, olivat ne ylhäisissä ilmoissa. Kevättähän se oli sellainen ilma, vaikka pakkanen olisi kuinkakin puhuttanut talvea.
Huomenna tulee posti. Saadaan taas uutisia Suomesta. Tuntui niin iloiselta, kun vain ajattelikin sen tuloa. Postihan ei ollut, niinkuin ennen, vain joukko kuivia sanomalehtiä, joista luettiin hätäisesti ainoastaan otsakkeet, vaan se oli hartain mielin odotettu viesti Suomesta.
Mutta noissa sanomalehdissä kerrottiin vain surusta Suomessa. Sortotoimenpiteet yhä kiristyivät, ja tuntui kuin hirteen vedetyn kansan viimeiset voimat olisivat alkaneet pettää. Venäläinen sotaväki oli kuin heinäsirkkaparvi pimittänyt Suomen pellot tehden koko maasta vihollissotaleirin.
Rivien välistä kuulsi sanomalehtien sotauutisista kuitenkin vilahduksia Saksan aseiden voitoista. Mutta vielä enemmän saattoi kirjeitten kaksimielisistä lauseista tehdä johtopäätöksiä sodan kulusta.
* * * * *
Postin saapumisesta ja kirjeenvaihdostaan Svinhufvud kertoo:
— Kerran viikossa tuli posti. Saimme kotoa sanomalehdet, jotka olivat noin kahden viikon vanhoja, ja niitä tuli aina seitsemän kerrallaan, Helsingin Sanomat vapaakappaleena. Kun tuli isompi pinkka lehtiä, oli siinä sitten lukemista pitemmäksi aikaa. Ei tietänyt oikein, aloittiko viimeisestä lehdestä vai lukiko ne päinvastaisessa järjestyksessä. Sotauutiset luettiin erityisen tarkasti. Kyläläiset hommasivat tavallisesti itse postin ja kävivät vuorotellen hakemassa sen Narymista. He kävivät siellä kaupankin takia, ja niin pysyi yhteys muun maailman kanssa jotenkin säännöllisenä.
Kirjeetkin tulivat yleensä perille, mutta olivat useimmiten sensuroituja. Kotoa kirjoitettiin hyvin varovaisesti, ja me kirjoitimme samoin. Kirjeitä saimme muutoin varsin runsaasti. Omaiset kirjoittivat tietysti säännöllisesti, mutta tuttavat myös ahkerasti: Lundson, Tekla Hultin, Mäklinit, Schybergson j.n.e. Kelirikon jälkeen tuli paljon kirjeitä yht'aikaa, kun toista kuukautta oli ollut pysähdys kulku vuoroissa.
Viimeinen uutinen ennen kelirikkoa, jonka luimme, oli että venäläiset olivat valloittaneet Przemyslin. Kyläläiset kertoivat siitä mielissään, mutta meille se oli vähemmän mieluinen uutinen. Jäittenlähdön jälkeen saatiin jälleen uutisia sodasta, mutta kaikki oli ennallaan.
* * * * *
Vain muutamien satojen kilometrien päässä Tymskojesta oli talvipakkasessa hajallaan olevia kyliä, joiden ikkunoista pilkoittava lampunvalo tuntui varsin kotoiselta. Ne olivat suomalaisten kyliä, ja niissä puhuttiin suomenkieltä. Monet niiden asukkaista oli koko elinajaksi karkoitettu Siperiaan, monet olivat myös tulleet vapaaehtoisesti hakemaan elämänrauhaa kaukaisesta erämaasta. Vapaaehtoisina tulleet olivat useimmat Inkeristä, josta hädissään ja maaorjuutta välttääkseen jo lähes vuosisata sitten olivat paenneet vierasta sortoa.
Sodan sytyttyä vietiin suomalaistenkin kylien miehet aseisiin, ja he saivat taistella Riian rintamalla, juuri niillä seuduilla, missä suomalainen jääkäripataljoona puolusti Saksanmaata. Aavistamatta kohtalonsa synkkyyttä latasivat monet heistä kiväärinsä ja suuntasivat ne omia veljiään kohden.
Kun Ivar Hasselblatt eräänä keväisenä päivänä vuonna 1915 saapui Eugenen kaukaiseen suomalaiseen kylään, joka oli lähes seitsemän penikulman päässä hänen omasta karkoituspaikastaan, Tarasta, tuli hänen luokseen suomalainen mies, vanha suutari, nimeltäänkin Suutari-Kalle, yksi Venäjän uhreja, joka nyt toimi oman kylänsä kirkonkellojen soittajana. Tältä maanmieheltään Ivar Hasselblatt sai kuulla, että Tymskojen kylä, jossa Suutari-Kalle kerran nuorena miehenä oli käynyt, oli Siperian kaikkein synkimpiä kyliä. Silloin Ivar Hasselblatt päätti kirjoittaa Svinhufvudille, ja niin joutui Lappeen tuomiokunnan tuomari kirjeenvaihtoon hänenkin kanssaan.