NARYMIN-MATKA.
Kun matkareki hurahti Obin jäälle, kimaltelivat lumet hopeisina tien molemmin puolin, mutta kun aurinko kallistui joen toisen rantaäyrään taa, hävisivät lumiristitkin ja kaikki lumet ympärillä näyttivät yhtä harmailta kuin pilviin peittyvä taivaskin. Mutta siellä missä reki solahti setripuumetsän sisään, oli yhtä aavemaista kuin olisi ajanut talviyönä salotietä pitkin. Metsän kannotkin törröttivät siellä täällä, niinkuin karhu olisi ne kääntänyt kupeelleen ja tahtonut näyttää, kuinka monihaaraiset juuret metsän jättiläisillä on.
* * * * *
Narymin-matkastaan Svinhufvud kertoo:
— Ennen jäitten lähtöä, maaliskuun lopulla, tuli minulle, ihme kyllä, sellainen määräys, että pitää muuttaa asumaan toiseen karkoituspaikkaan, Kolyvanin kaupunkiin. Mistä sellainen määräys oli tullut, ja kuka sen oli saanut aikaan, siitä ei minulla ollut tietoa. Sen olivat ehkä ententen diplomaatit puuhanneet, tai oli se järjestetty kotimaasta käsin, sillä äitini nimessäkin oli asiasta tehty pyyntö. Muutoin piti sen olla jonkinlaisena helpotuksena minulle. Tymskojelaiset asiasta kuultuaan rupesivat peloittelemaan, että mitäs te Kolyvaniin menette, siellä on huono olla ja siellä on paljon rosvoja ja varkaitakin. He olisivat tahtoneet meitä jäämään. Me kiitimme ja sanoimme, että kyllä täällä on ollut hyvä olla, mutta kun on määrätty muuanne, niin kyllä kai sinne on mentävä.
Eräänä päivänä huhtikuun alussa saapui Narymista Petroff-niminen sotilasvartija. Hänellä oli kirje, jossa sanottiin, että minun pitää lähteä Narymin poliisipäällikön, Walterin puheille juuri Kolyvaniin-siirron johdosta. Otin siis turkin ylleni, ja niin noustiin rekeen. Oli koko päivän ajo ja vähän päällekin, muistaakseni 12 penikulmaa. Vaikka hevoset juoksivat puhtaasti koko matkan, tulimme, oltuamme Iljinassa yötä, vasta toisena iltana Narymiin. Silloin rupesi jo hiukan tuntumaan keväältä, eikä niin hiukankaan, sillä kun ajettiin Kargasokin kylän läpi, niin kottaraiset olivat jo puissa; läheni jo se aika, jolloin jäät rupeavat pettämään. Kargasok muuten merkitsee alkuasukkaitten kielellä samaa kuin karhunpesä, selittivät venäläiset. Tultiin sitten Narymiin. En oikein muista, missä olimme yötä, mutta seuraavana päivänä vietiin minut Walterin puheille. Hän otti minut varsin ystävällisesti vastaan. Selitin hänelle, niinkuin olikin, ettei nyt voinut lähteä Kolyvaniin, sillä jäitten lähdön aika oli jo ovella. Sovimme Walterin kanssa, ettei minun tarvitse lähteä vielä nyt, vaan vasta kun laivaliikenne alkaa. Se oli hyvä asia, se. Narymissa kävin tapaamassa Semeshkoa ja Välisalmea; muutamia muitakin karkoitettuja näin, m.m. paroni von Korffin, joka oli kotoisin Riiasta. Saatuani asiat suoritetuiksi palasin heti takaisin Tymskojeen.
* * * * *
Narymin kaupunkia kuvaa tohtori Kai Donner hyvin sattuvasti:
— Jo kaukaa kohosivat kirkkojen kupolit taivasta kohden, ja kun hevoset olivat laukanneet korkean mäen harjalle, sivuutimme esikaupungin, jota sattuvasti sanotaan Kamtshatkaksi. Samaa nimeä käytetään monen muunkin siperialaisen kylän laitapuolista. Itse kaupunki sijaitsee saarella keskellä jokea ja käsittää toista sataa ränsistynyttä taloa, joiden vinot rivit muistuttivat jonkun vanhuksen hoitamatonta hammastarhaa. Kaupungissa asuu noin 1,000 ihmistä, useimmat kauppiaita ja niiden kasakoiden jälkeläisiä, jotka v. 1597 perustivat paikan. Tuo hämärillä muistoillaan elävä harmaja kaupunki on ulkoasultaan aivan vähäpätöinen, meikäläisen suuremman kirkonkylän tapainen. Mutta se ei vaikuta pieneltä ainoastaan harvojen talojensa vuoksi, eikä senkään takia, että se on ikäänkuin puristettu yhteen pienelle saarelle, jonka vesi vähitellen huuhtoo pois — vanha kirkko on jo vaipumaisillaan jokeen —, vaan senkin tähden, että siellä ei ole ainoatakaan kaunista rakennusta, ei ainoatakaan puutarhaa, ei puita eikä yleensä mitään puoleensavetävää. Moniin kymmeniin nouseva karkoitettujen joukko painaa sekin surullisen leimansa tuohon kaukaiseen yhteiskuntaan. En koskaan unohda noiden maanpakolaisten surullista ja hiljaista kulkua pitkin niitä autioita katuja, joita he ovat tuomitut toimettomina astumaan vuosikausia, näkemättä mitään siitä suuresta elävästä maailmasta, jonka he pakosta ovat jättäneet.
SYNKKIÄ VIIKKOJA.
On huhtikuun yö Tymskojen kylässä. Ulkona nukkuvat lumet liikkumattomina, ja Ob on vaiti jäitten alla.
Jo iltapuoleen oli pakkanen alkanut kiristyä. Ja yöllä oli kuun sirppikin huurteessa. Mutta huoneessa oli vielä kauan suloinen lämpö. Vasta kun kuu oli kehrännyt pakkasharson ympärilleen, oli kylmä hiipinyt huoneeseenkin. Se oli ensin tarttunut poskiin ja kuunnellut siinä aikansa hengityksen tasaista tahtia, mutta sitten se oli tunkenut tiensä peitteen läpi, käynyt kiinni rintaan jäisillä kourillaan ja istunut sydämen lyöntejä kuuntelemaan. Ne kuuluivat ensin tasaisina, mutta kuta kauemmin pakkanen niitä kuunteli, sitä epätasaisemmiksi ne kävivät. Ohimoille alkoi nousta tuskan väreitä, ja omituinen kuumotus tuntui silmissä. Sydän yltyi jyskyttämään yhä vinhemmin, ja hengityksen tahti kiivastui. Silloin heräsi unestaan Siperian vanki ja tunsi itsensä sairaaksi.
* * * * *
Kokonaisen viikon on Svinhufvud virunut jo vuoteellaan. Kuumeen poltto on käynyt yhä tulisemmaksi ja pistosten kipu yhä tuskaisemmaksi. Ellen-rouva on valvonut yöt läpeensä vuoteen vierellä, vaihtanut kääreitä ja rukoillut.
Mutta eräänä yönä, kun sairaan tila oli käynyt kaikkein synkimmäksi, kuului ulkoa valtavaa jäitten ryskettä. Auringon valta oli nyt voittanut talven. Se ei ollut turhaan viikkoja helottanut keväisille hangille. Jättiläisvirta oli herännyt unestaan ja kalisteli nyt kahleitaan sellaisella voimalla, että koko Tymskojen kylä tärähteli kevätyössä. Isot jäälautat murtuivat ja kerääntyivät korkeihin röykkiöihin. Siperian jättiläinen oli nyt lähtenyt liikkeelle aina tuhansien virstojen pituudelta ja tuhansien sylien leveydeltä. Aamulla uivat vain yksinäiset jäälautat vapaassa virrassa.
Samana yönä, jolloin jäät murtuivat Ob-joesta, lähti kuumekin sairaan rinnasta.
* * * * *
Sairauttaan Svinhufvud muistelee seuraavasti:
— Narymissa käydessäni olin saanut yskän ja eräänä yönä, kun iltapuoleen olin juossut takkisillani pihalla, sairastuin kovasti. Heräsin siihen, että minua paleli ja minussa oli kova kuume. Siitä se sitten alkoi. Otin kyllä jonkin kiniinikapselin parannukseksi, mutta se ei auttanut. Emme tienneet, mikä tauti se oli. Kun pisti vatsaa, pelkäsimme jo, että se oli umpisuolentulehdus, mutta kipu oli vasemmalla puolella vatsaa, kun taas umpisuoli on oikealla puolella. Vaimoni rupesi heti hoitamaan minua kääreillä, mikä osoittautui oikeaksi menettelyksi. Kyläläiset, jotka kävivät katsomassa, olivat avuttomia; he eivät tunteneet muita lääkkeitä kuin jodin, tärpätin ja sinappitaikinan. Viikon päivät olin korkeassa kuumeessa, mutta sitten hellitti. Toipilaana olin kuitenkin vielä melkein koko kelirikon ajan. Kotimaahan tultuaan ja selitettyhän asian lääkäreille sai vaimoni kuulla, että tauti oli tavallinen keuhkotulehdus.
Sinä aikana, kun makasin sairaana, kevät teki tuloaan ihmeellisesti. Lumi suli nopeasti, ja kun pääsin vuoteesta ylös, oli jo ruohoakin vähän maassa. Ulkona kasvoi kevään ensimmäinen kukka, muuan orvokkilaji, josta eräs karkoitetuista, lublinilainen apteekkari, sanoi, että se on Viola odorata. Minun mielestäni ei sillä kuitenkaan ollut sellaista tuoksua; se oli kai Viola canina. Se oli muuten ainoa kukka, jonka siellä näin.
Resch toi minulle sairasvuoteelle koivunmahlaa. Hän valitti, ettei se maistunut miltään, eikä se ollutkaan minkäänmakuista, johtuen arvattavasti siitä, että koivut kasvoivat mehevässä, saviperäisessä ja kivettömässä maassa. Olin ollut vuoteessa yhteensä kolme viikkoa, kun pääsin ylös. Kun sairastuin, oli melkein täysi talvi, mutta kun pääsin pystyyn, oli jo ruoho kasvamassa.
* * * * *
Jokainen aamu tuo mukanaan uusia voimia. Rinnan nousu korkenee ja silmien sini kirkastuu. Kevätkin saa joka aamu uusia voimia. Auringon kaariviiva pitenee ja maan multa lämpenee. Eräänä aamuna kuuluu ikkunan takaa linnun viserrys. Tuntuu kuin korva erottaisi jokaisen äänen, sillä niin tarkkaan kuuluu kevään sanansaattajan iloinen leikittely. Se on tullut siihen koivunoksille herättämään koivunurpuja talven unesta. Joka aamu se tulee aina samoille oksille ja visertelee, kunnes saa koivun urvut hiirenkorvalle. Silloin se hyrähtää ilosta lentoon, sillä se tietää, että nyt on tullut pesänteon aika.
Yhtä avoimin sydämin kuin lapsi tuntee sairas kevään tulon. Kun räystäiltä alkavat tippua aurinkoiset vesipisarat, muistuvat sairaan mieleen lapsuuden keväät. Kotikylän jokainen polku avautuu eteen. Jokainen kivi, jokainen kanto muistuu mieleen. Kotijärven kaislikotkin. Ahven oli parhaiten tarttunut onkeen niemen kärjestä, mutta lahden pohjassa, heinikkovesissä, olivat sorsat uineet. Kevään ensimmäiset valkovuokot olivat löytyneet metsänlaidasta, kirkkotieltä, ja kielot olivat olleet lehtokummulla hevoshaassa.
Kun ulko-ovi ensimmäisen kerran aukenee ja kevätilma tuoksahtaa vastaan kasvoille, silmiin, kaikkialle, ja aurinko katselee suoraan otsaan, silloin täyttyy mieli ihanasta onnentunteesta.
IHANA KEVÄT.
Orvokki toi Tymskojen vangille sanoman suuresta keväästä. Ja suurta se olikin tuo toukokuinen kevät 1915. Valtaisina ulappoina aukenivat Obin vedet vaeltaen majesteetillisen rauhallisina erämaitten halki. Merenrannattomana kaareutui taivas yli seutujen aivankuin tahtoen sulkea aurinkoiseen syleilyynsä eksyneet pilvenhattaratkin. Ja niin kuuma oli auringon tuli, että se poltti aitansa pilvien harmaat harsot ja antoi taivaan ja veden sini en yhtyä toisiinsa kevään kauniiksi kaariviivaksi.
Kun keskipäivän aurinko paahtoi metsiin, värähti kaikilta rannoilta vastaan poppelien tuoksu, joka oli niin väkevä ja niin raikas, että tuntui, kuin laiva olisi ollut kukitettu. Mutta kun aurinko oli laskenut, aukenivat eteen valkeat tuomenkukkaiset rannat, joiden keväiseen tuoksuun ilma aivan hukkui. Auringon ympärillä kaareilivat haukat taivaankorkealla tuntikausia siipiään räpyttämättä, ja sorsien siipien suhina viuhui ympärillä alinomaa. Ja ylimpinä kaikista piirtelivät kotkat jättiläisratojaan taivaalle.
Samaa tietä, jota Obin laiva nyt kuljetti Lappeen tuomiokunnan tuomaria, oli joulun allakin taivallettu. Silloin oli ollut pimeä talvi ja reki oli heitellyt matkamiehiä äyräältä toiselle. Nyt oli edessä tasainen, kukitettu jokitie. Ja päivät vain vaikenemistaan vaikenivat. Silloin oli ajettu kohti synkkyyden kyliä, nyt elettiin uusien toiveiden merkeissä.
* * * * *
Laivamatkastaan Obilla ja sen vaikutelmista Svinhufvud kertoo:
— Oli toukokuun keskiväli ja ihana aika, kun Tymskojessa noustiin laivaan. Kesti viikoittain kauniita päiviä, ilman että pilvistä oli ensinkään tietoa. Kävi hauska vieno tuuli, päivä paistoi täydeltä terältä, ja oli aivan lämmintä. Kun Tymskojesta lähdettiin, eivät lehdet vielä olleet puissa, mutta kuta etelämmäksi tultiin, sitä vihreämmiksi kävi luonto. Toisena tai kolmantena päivänä tuli poppelinhaju vastaan. Oli aivankuin kotimaan kielot olisivat tuoksuneet keväisessä ilmassa. Tuometkin alkoivat vähitellen kukkia. Varsinkin kun Narymista jatkettiin matkaa, alkoi luonto muuttua yhä kesäisemmäksi. Ob oli tulvillaan, »polnovodie», sangen komea. Penikulman laajuisina levisivät sen vedet toisin paikoin. Mutta monissa kohdin pujahti laiva pienistä kanavan tapaisista jokihaaroista, joissa oli niin ahdasta, että melkein kahden puolen voi ottaa puihin kiinni. Lintumaailma oli erikoisin kaikista. Siellä olivat kahlaajat ja sorsat, joutsenet, hanhet, lokit ja tiirat ja lisäksi petolinnut, isot kotkat, haukat ja nuolihaukat. Oli jotakin, jota ei muualla saa nähdä.
Laiva, jonka nimi oli Kalpashevets, oli muhkea ja kolmikerroksinen, sellainen pyörälaiva, niinkuin Amerikan jokilaivat kuvista päättäen ovat, iso ja mukava. Me otimme itsellemme yläkannella ison hytin, jossa oli kolme paikkaa. Ostimme kaikki kolme, jottei sinne tulisi ketään lisää. Hyttien päällä oli ensiluokan kansi, missä mekin oleskelimme päiväkaudet. Vasta laivan salongissa rupesimme lukemaan sitä suurta postia, joka kelirikon jälkeen yht'aikaa meille tuli. Sitä oli niin paljon, ettei tietänyt, mistä päästä aloittaisi.
Narymin »pristavi» Walter oli aluksi mukana ja oli hyvin kohtelias. Minua varten laivassa olevalle saattomiehellekin hän sanoi, ettei tämä saisi näyttäytyä, emmekä nähneetkään miestä koko matkalla. Entiset saattomiehemme Filatoff ja Bogdanoff olivat jääneet Tymskojeen. Narymista tuli laivaan tuttavamme Semeshko, joka oli saanut kolmen viikon loman Tomskiin hampaittensa korjauttamista varten. Sitten oli laivassa eräs juutalainen Friedmann, jossa oli keuhkotauti ja joka oli saanut luvan vaihtaa Narymin kostean ilman Kuznetskin vuoriseutuun, ja vihdoin eräs työmies Olimpijeff, joka oli oleskellut karkoitusaikansa viisi vuotta umpeen ja pääsi kotiin Venäjälle.
Vaikka venäjänkielentaitomme edelleen oli sangen puutteellinen, seurustelimme kuitenkin muiden matkustajain ja varsinkin Semeshkon kanssa. Kaiket päivät istuimme kannella, paistatimme päivää, ihailimme luontoa ja välipalaksi juttelimme. Kun päivä oli laskenut, jatkoimme kuutamolla luonnon ihailua. Ruokailu ja ravintolanpito laivassa oli myös ensiluokkaista, joten saatoimme kaikin puolin olla tyytyväiset. Ja totta onkin, että vasta nyt laivassa tunsimme itsemme taas kerran oikein ihmisiksi. Olimme aivankuin matkailijoita, vaikkakin toisten aloitteesta, »njevolnia turisti», kuten Semeshko lausui. Tämä oli ihanin laivamatka, minkä olemme tehneet, sillä laiva oli mukava, ilma mitä herttaisin ja luonto suurenmoinen!
Minulle, toipilaalle, tämä laivamatka teki hyvää. Kun viikon perästä tulin perille, tunsin itseni aivan terveeksi. Vaimollenikin oli matka hyvä lääke alakuloisuutta ja pessimismiä vastaan.
Pitkin matkaa pistäytyi laiva aina rannalle ottamaan tavaroita. Otettiin tynnyreitä, joissa oli suolattuja kaloja ja setripuun pähkinöitä. Mitään laivasiltoja ei heillä ollut, ja se oli hyvin selitettävissä, sillä veden korkeus eri vuodenaikoina oli niin erilainen. Sentähden piti valita sellainen kohta, missä ranta oli niin syvä, että laiva voi laskea suoraan maihin. Siinä oli »pristan» eli maihinlaskupaikka. Sellaisia syviä paikkoja löytyi kyllä ja niihin laiva poikkesi hyvin ahkerasti. Mutta kaupungeissa, niinkuin Narymissa ja Tomskissa, oli laivasiltana proomu, jota työnnettiin aina ulommaksi, sitä mukaa kuin vesi laski.
Kun mentiin maihin Parahdin kylän rantaan, tuli laivaan 4—5 tunguusia. Ne olivat hyvin omituista väkeä. Lyhyitä, vinosilmäisiä ja tummanvärisiä; naisetkin kulkivat housuissa, ja miehillä oli pitkä tukka, joka riippui päässä palmikkona. Niillä oli myytävänä kaikenlaisia turkiseläinten nahkoja, etupäässä oravannahkoja, mutta joukossa karhunnahkojakin. Laivassa olevat kauppiaat hyökkäsivät heti niiden kimppuun ja rupesivat tinkimään oravannahkojen hintoja. Sillä aikaa kuin he tinkivät, ostimme me kauneimman karhunnahan, josta maksoimme 20 ruplaa. Oikeastaan vaimoni päätti, että nahka oli ostettava. Se oli iso ja kaunis nahka, ja me olimme kauppaan hyvin tyytyväisiä. Kun kauppiaat huomasivat, että nahka oli myyty meille, pyysivät he vuorostaan saada ostaa sitä meiltä tarjoten hintaa aina 40 ruplaan saakka. Mutta emmehän me sitä myyneet.
Se olikin komein nahka, minkä olen nähnyt. Alku aikoina Kolyvanissa, kun piti nukkua lattialla, makasin sen päällä, ja se oli hyvään tarpeeseen.
Kalpashevossa — se oli eteläisin kylä Narymin piirissä, puolivälissä Tomskiin — tapasimme laivarannassa kauppias Carl Gädeken ja hänen rouvansa, tyttönimeltään Vuorikoski, ja heidän poikansa. He olivat kuulleet puhuttavan meistä, ja eiköhän meilläkin ollut heistä jotakin tietoa; sen vain muistan, että siellä laivarannassa he seisoivat meitä odottamassa, kättä lyötiin ja toivotettiin hyvää jatkoa. Heillä oli muuten useampiakin lapsia, vaikka yksi vain oli mukana.
Heidän tarinansa oli sama kuin niin monen muun tänä aikana. Turussa oli kaksi veljestä Gädeke, vanhempi Wilhelm Gädeke, Saksan konsuli, ja nuorempi, Carl Gädeke, joka oli ostanut Ludolf Schröder & C:on speditsioniliikkeen Turussa. Kun maailmansota alkoi, vangittiin molemmat, sillä venäläiset epäilivät heidän vakoilevan Saksan hyväksi. Vanhempi, Saksan konsuli, passitettiin Saksaan, mutta nuorempi sai ensin istua monet kuukaudet tutkintovankina, ja kun mitään rikollista ei häntä vastaan löydetty, lähetettiin hänet Siperiaan. Hänellä oli muutoin huono onni siinäkin, että venäläiset epähuomiosta, miesparka kun ei osannut venättä ollenkaan, kuljettivat hänet Narymiin saakka ja vasta sieltä takaisin Kalpashevoon, joka oli hänen määräpaikkansa.
JÄLLEEN TOMSKISSA.
Laiva pyörähti leveältä väylältään Tomin sivujoelle. Rannat kapenivat, ja virran juoksu koveni. Mutta kevät piti ilojaan yhä kukkeampana. Lehdet aukenivat yhä leveämmiksi, ja kukkien värit kävivät yhä kesäisemmiksi.
Joen mutkien takaa alkoi jo vilahdella Tomskin kirkkojen kupoleja, jotka auringossa välkkyivät kuumina ja kuparisina kuin tulet. Samasta kaupungista oli joulun alla lähdetty synkkään talvi-ilmaan aavistamatta, kuinka kauniiksi aurinko, joka silloin oli kaukana etelässä, saattaisi pukea Siperiankin metsät ja niityt. Keväistä, vilpeätä Tom-jokea ei ollut enää tuntea samaksi pakkasen puremaksi viittatieksi, jollaisena se lepäsi lumien sisässä joulun maissa.
Tapahtumista Tomskissa kertoo Semeshko eräässä kirjeessään Helsingin
Sanomille seuraavaan tapaan:
— Saavuimme Tomskiin toukokuun 17 p:nä klo 2 ip. Levähdettyämme matkan jälkeen hotelli Europassa lähdimme kihlakunnan »ispravnikan» V.I. Pelioshevskin luo. Hän otti meidät itse vastaan, mutta määräsi Svinhufvudin jäämään virastoon odottamaan lähtöään Kolyvaniin. Minä hämmästyin suuresti tämän odottamattoman määräyksen johdosta, varsinkin kun se vakaumukseni mukaan oli aivan tarpeeton. Menin »ispravnikan» virkahuoneeseen puhumaan asiasta yksityisesti hänen kanssaan.
»Minä en voi mitään», sanoi Pelioshevski, »Svinhufvud on vangittu ja jää vartioitavaksi, kunnes hänet lähetetään Kolyvaniin».
»Mutta eihän se ole tarpeellista», vastasin hänelle, »eihän Svinhufvud pakene!»
»Voitteko te vastata siitä, ettei hän pakene?» »Tietysti!»
»Minä en voi mitään, sillä minulle on annettu määräys vartioida häntä erittäin huolellisesti.»
Kun huomasin keskustelun jatkamisen turhaksi, käännyin »Sibirskaja
Shisnj»-lehden toimittajan, E.B. Baitoffin puoleen. Hän suostui heti
auttamaan ja soitti puhelimitse asiasta poliisimestarille, M.P.
Sheremitoffille.
»Minä vakuutan teille», sanoi Baitoff, »ettei Svinhufvud pakene. Sallikaa hänen levähtää matkan jälkeen ja viettää yönsä rauhassa hotellissa.»
»Kun hänet tuodaan poliisikamariin», sanoi Baitoff, »vapautan hänet kyllä».
Iloisena keskustelun tuloksesta lähdin heti hakemaan Svinhufvudia. Tapasin hänet »ispravnikan» huoneen käytävässä. Hän lepäsi kahden, seinän vieressä olevan puulaatikon päälle asetetuilla paljailla laudoilla.
Mutta vapautumisesta ei tullutkaan mitään. »Ispravnikka» oli lähtenyt pois. Hänen apulaisensa ilmoitti, ettei Svinhufvudia viedäkään poliisikamariin, ja kieltäytyi samalla omasta puolestaan vapauttamasta häntä, Klo 11 illalla kävin viemässä hänelle peitteen, tyynyn ja ruokaa, jotka hänen vaimonsa lähetti hänelle.
* * * * *
Toisesta käynnistään Tomskissa Svinhufvud kertoo:
— Kun olimme matkustaneet viisi päivää, tulimme Tomskiin. Vaimoni meni hotelliin, mutta minut vei vartiomies »ispravnikan» virastoon, vanhaan tuttuun paikkaan, missä ennenkin olin ollut. Sen minä muistan, että vaimoni ja Semeshko lähettivät minulle tyynyn ja peitteen sinne. Sanottiin, että minä saan olla siellä yötä, kunnes passit laitetaan kuntoon. Sain siis vapaan kortteerin, mutta mistä ruoat sain, sitä en muista. Joko minä vartiomiehillä ostatin ne tai sitten sain ne vaimoni toimesta. Illalla tultiin minulle sanomaan, että yöksi ottaisin parhaan paikan tampuurista, sillä nyt sinne tuli muitakin.
»Ottakaa nyt tämä puulaatikko tästä!»
Ja — hast du mir gesehen — sinnepä tuli aika liuta muitakin. He olivat tavallisia karkoitettuja ja olivat menossa pohjoiseen päin. Heillä oli ohut patja mukanaan selässään ja teekannu kupeellaan. Oliko heitä nyt 6—10 kappaletta. Sitten sinne tuli eräs itävaltalainen herrasväki, vanha herra, jonka nimi oli Ritter, ja eräs rouva, joka tuntui olevan sukua herralle, noin 30-vuotias, erinomaisen kaunis, sekä nuori poika. He olivat sotavankeja, »Zivilgefangene», ja menossa niille maille, mistä me olimme tulleet. Minä luovutin tietysti paikkani rouva-paralle, joka voihki koko yön, voimatta nukkua yhtään. Vanha herra istui lattialla hänen vieressään ja lohdutteli häntä, mutta poika kuitenkin vähän nukkui. Pohjoiseen matkaavat karkoitetut olivat hyvin ruokottomia. He yskivät ja röhkivät ja kiroilivat koko ajan ja olivat ylipäänsä hyvin epämiellyttävää seuraa. Minä sen kyllä kestin, ei se niin vaarallista ollut, vähän torkahdinkin siinä lattialla, mutta vanhaa ukkoa ja nuorta rouvaa oli kovin sääli. Aamupuoleen rupesi ukko vähän juttelemaan minun kanssani, kertoi mistä oli kotoisin, sanoi nimensä ja selitti olevansa Itävallan alamainen ja siviilihenkilö ja olevansa nyt kuljetettavana ties minne.
Päivällä vietiin minut taas laivaan, ja niin päästiin jälleen siinä viiden maissa lähtemään. Semeshko tuli rantaan saattamaan ja söi päivällistäkin kanssamme.
Yksi tavarakollimme oli hävinnyt laivassa ja olisi jäänytkin sille tielleen ikipäiviksi, ellei Semeshko olisi tullut apuun. Hän sanoi, että laivaväen tarkoituksena oli varastaa säkki — siinä olivat muuten turkit sisällä —, mutta että hän panee ne tiukalle. Me lähdimme sitten jatkamaan matkaa Semeshkon jäädessä Tomskiin. Hän oli reilu mies ja tunsi maanmiehensä hyvin. Hän meni laivan konttoriin ja selitti, että laivasta on hävinnyt sellainen ja sellainen säkki ja että paha herrat perii, ellei se hyvin äkkiä tule takaisin. Lopulta turkit löytyivätkin, ja Semeshko lähetti ne meidän peräämme Kolyvaniin. Ilman hänen apuaan ne olisivat tietysti jääneet sille tielleen, sillä yksin emme olisi kyenneet saamaan niitä takaisin. Varastajat olivat laskeneet, että kun meidät viedään kruunun kyydillä, niin turkit jäävät heidän saaliikseen. Mutta Semeshko hoiti ne hunsvotit. Hän kirjoitti muuten Kolyvaniin moneen kertaan. Myöhemmin hän pakeni Kiinan kautta Amerikkaan.
Laivamatka Tomskista Kolyvaniin oli yhtä ihana kuin alkumatkakin. Samaa kaunista ilmaa ja samaa terveellistä oloa jatkui laivalla koko ajan. Pari päivää se matka kesti, ehkä alun kolmatta, ja eräänä kauniina iltapäivänä siinä viiden, kuuden korvissa tulimme Kolyvanin laivarantaan. Laskimme suoraan rantaan, sillä mitään laivalaituria ei siellä ollut. Sitten nousimme tavaroinemme rannalle, jossa oli vastassa hevosia. Otimme kaksi hevosta; tavarat panimme toiseen ja itse istuimme toiseen, ensikertaa muuten tarantassiin. Tämän vehkeen olimme aikaisemmin nähneet vain kuvissa ja kuulleet siitä puhuttavan, ja se osoittautui olevan koko hyvä, parempi kuin maineensa Siperian kertomuksissa. Siinä oli kahdet pyörät takana ja kahdet pyörät edessä akseleineen, sitten kaksi pitkää tankoa ja niiden päällä kori, jotenkin samanlainen kuin reessä. Huonommat korit olivat pajusta ja paremmat tuomesta. Koriin pantiin heiniä alle ja siinä sitten istui varsin mukavasti, varsinkin kun vielä koria kannattavat tangot joustivat pehmeästi.
Matkalla satamasta Kolyvaniin painui mieli alas. Tie oli kamalan huono suurimman osan matkaa, mutta kun vetisiin paikkoihin oli laitettu pajukimppuja, päästiin läpi. Vettä oli usein melkein hevosen vatsaa myöten, ja vähällä oli, ettei kärrin pohjakin kastunut. Kärrit keikkuivat koko ajan sinne ja tänne, ja joka hetki oltiin vaarassa joutua mitä pahimpaan liejuun. Toisinaan meni hevonen niin syvälle, että oikein epäili, kuinka täältä päästään pois. Matkaa oli kaikkiaan seitsemän kilometriä, josta ainakin neljä kilometriä oli tätä kauheata tietä. Lopulta tultiin Retshkalle, pienelle Obin sivujoelle, jonka nimi on oikeastaan Tshauss ja jonka korkealla pohjoisrannalla Kolyvan sijaitsee. Kun lautalla mentiin yli ja tultiin kaupunkiin, oli jo aivan viimeisiä hämäriä.
PUOLISON LÄHDETTYÄ.
Siperian kevät oli käynyt ihmeellisen kauniiksi. Puissa liehuivat jo isot, toukokuiset lehdet, ja aurinko helotti kuin heinäkuiselta taivaalta. Mutta Kotkaniemi oli yksin ja autiona. Vain Reetu ja vanha Leena-Stiina olivat hämärissä liikkuneet sen pihoilla. Ja kun Leena-Stiina oli kuollut kevättalvella, oli Reetu jäänyt ypöyksin. Kukaan ei ollut hoitanut Kotkanientä, ja nyt näytti sen myyminen välttämättömältä. Sen puolesta piti nousta taisteluun siitä huolimatta, että oltiinkin Siperiassa ja Venäjän vankina. Nämä ajatukset lämmittivät mieltä enemmän kuin keväinen aurinko, ja niiden innoittamana nousi Ellen-rouva junaan ja lähti takaisin Suomeen.
Oli toukokuun 27:s päivä, kun rattaat vierähtivät Kolyvanin asuntoportailta ja viimeiset vilkutukset katosivat katukulmien taakse. Eteen avautui ihana aro. Kauemmaksi kuin silmä kantoi näkyi edessä keltaisten narsissien ja isojen, sinisten orvokkien meri. Kukat tahtoivat ikäänkuin yhdistää ne, jotka Siperia oli erottanut.
Muutamien tuntien kuluttua kiiti juna yötä päivää länttä kohden. Ensin Ural-vuorille, sitten suuriin metsiin ja kaupunkeihin. Suuremmilla asemilla Ellen-rouva uskalsi ravintolan puolelle, näytti sormilla, mitä tahtoi, ja levitti kämmenelle rahoja. Siitä sai myyjä ottaa mielensä mukaan, sillä hän ei osannut vierasta kieltä edes niin paljon, että olisi osannut hintoja kysellä.
* * * * *
On Pietari ja sydänyö. Ajuri ajaa kadulta toiselle kohti Suomen rautatieasemaa. Pääkaduilla tulee hoiperrellen vastaan yksinäisiä jalankävijöitä, mutta sivukaduilla on autiota ja hiljaista. Vain hevosen kipkap kajahtaa yön kylmäämiin mukulakiviin, ja kaiku vastaa talojen harmaista esineistä. Eteen avautuu Nevan ranta ja sen sillan takana Suomen asema, mutta siellä ovat salvat ovien edessä. Silloin hevonen pysähtyy hotellin eteen. Ellen-rouva nousee mustia, kivisiä portaita huoneeseensa, mutta kaikki näyttää mustalta ja synkältä. Hän ei uskalla edes vaipua vuoteeseenkaan, vaikka uni pyrkii tapellen silmiin. Vihdoin tulee aamu ja kellonviisari osoittaa jo kuutta. Silloin kiiruhtaa Ellen-rouva uudelleen Suomen asemalle, josta salvat ovat jo poissa ovien edestä. Rauha tuntuu palaavan jälleen mieleen, sillä Suomen junan lähtöön on vain muutama tunti aikaa.
Kun Suomen rajalta tulee kuusimetsä vastaan, on sydän onnea tulvillaan. Tuntuu niin kotoiselta kaikki. Mutta vielä tutummilta tuntuvat kotimetsän kuuset ja männyt, kun rattailla ajetaan Reetun ja Sirkan kanssa Kotkanientä kohden. Jo näkyvät maantieltä ensimmäiset vilahdukset Kivijärvestä. Tuossa on jo Askola. Vielä kilometri metsää, ja edessä on Toikkalan kylä, josta tie kääntyy kartanoon ja kotiportille.
* * * * *
Vaimonsa lähdöstä Svinhufvud kertoo:
— Kun asiat oli saatu järjestetyiksi, noin viikon kuluttua, lähti Ellen hevosella Tshikin asemalle, joka on noin 40 km:n päässä Kolyvanista, ja nousi sieltä junaan. Hän lupasi kirjoittaa minulle joka päivä yhden kortin. Junassa oli hänellä kahden paikan sija ensimmäisessä luokassa, joka maksoi Pietariin saakka ainoastaan 48 ruplaa.
Ellenillä oli aikomus laittaa pensionaatti Kotkaniemeen, jottei sitä tarvitsisi myydä. Tuttavat ja sukulaiset varoittivat kyllä niistä puuhista ja selittivät, ettei se lyö leiville. Ellen oli kuitenkin sitä mieltä, että kyllä se jotakin tuottaa. Kun ei Kotkaniemen maanviljelyskään kannattanut, täytyi ainakin jotakin yrittää. Sukulaiset kehoittivat myymään Kotkaniemen, ostivatpa he häntä peloittaakseen erään kirjankin, »Pension Malepartuksen», jossa kuvattiin, kuinka huonosti täysihoitolahommat yleensä kannattavat. Mutta hän ryhtyi puuhiin kaikesta huolimatta. Hän osti taloustarpeita, sänkyjä, peitteitä ja muuta, mitä tarvittiin. Siten hän aloitti pikkuhiljaa ja pani muutamia ilmoituksia sanomalehtiin. Ensin tuli pari suomalaista, mutta sitten alkoi tulla venäläisiä, ja vähitellen yritys rupesi kannattamaan.
Ellenin lähdettyä asuin ensin väliaikaisesti puuseppä Vanja Pehterjeffillä. Mutta siellä oli ahdasta ja epämukavaa. Siellä oli oikeastaan vain kaksi huonetta, joissa isäntä asui vaimonsa kanssa ja äitinsä, joka oli mielipuoli. Minun kamarini erotti toisesta huoneesta vain oven kohdalla oleva väliverho, joten ei se kovin miellyttävää ollut. Alakerrassa oli verstas, missä Pehterjeff askarteli.
Kävimme katsomassa kylältä uutta asuntoa, ja niin osuimme Vohmintseffille. Siellä oli oikein siisti ja komea talo, peltikatto päällä. Talonväki asui itse alakerrassa, ja yläkerrassa oli iso huone vapaana. Vuokrasin siitä itselleni uuden asunnon ruokineen päivineen. Sovittiin 25 ruplan kuukausimaksusta, mikä ei ollut kallis. En kuitenkaan päässyt sinne heti muuttamaan, sillä ne selittivät, että siinä oli joitakin esteitä. Parin viikon päästä piti olla jokin kokous samoissa huoneissa, ja niin meni muutamia viikkoja odotellessa. Vähää ennen juhannusta, kun olin muistaakseni melkein kuukauden asunut Pehterjeffillä, pääsin vihdoin muuttamaan Vohmintseffille. Kun Pehterjeffiltä lähdin, maksoin vaimolle ruplan päivältä. Tämän sai Vohmintseffin rouva kuulla, ja kun tulin sinne, niin hän vaati 30 ruplaa kuussa.
Kysymykseeni, mikä aiheutti vuokran koroituksen, vastasi hän, että olin
Pehterjeffillekin maksanut ruplan päivässä.
Minä selitin siihen, että tilapäinen asunto oli kalliimpi. Sitäpaitsi olimmehan jo sopineet 25 ruplan maksusta.
»Mitäs sopimuksista», sanoi rouva Vohmintseff, »sana on kuin tinaa!» —
»Slovo kak olovo», niinkuin hänen venäjänkieliset sanansa kuuluivat.
»Meidän maassa pidetään sanasta kiinni. Jos en saa asuntoa sovitulla maksulla, niin en tule ollenkaan!»
Silloin rouvan täytyi taipua, ja niin pääsin sinne sovitusta maksusta. Siellä olikin muuten hyvä asua, sillä hallussani oli iso sali, jossa oli neljä ikkunaa. En muista, oliko minulla oma sänky vai nukuinko »koikalla», mutta pystysärmit kuitenkin teetin mustasta sertingistä. Ne voi panna sängyn ympärille, ja niin sai maata rauhassa auringon häiritsemättä. Jos tuli joku aamulla aikaisin vierailulle, niin voi pyytää istumaan ja sillä välin pukeutua. Minä söin, niinkuin sanottu, myöskin siellä Vohmintseffilla, mutta ruoka oli aika huonoa, kun rouva kitsasteli. Paastosin siellä ensin pari viikkoa, mutta sitten muutin syömään ruokapaikkaan, jonka eräs kaupunkiin karkoitettu puolalainen järjesti. Siellä sai, kun maksoi, oikein hyvää ruokaa, eikä siellä ollut paljon ruokavieraitakaan.
Vohmintseffilla asuin heinäkuun loppupäiviin saakka, kunnes muutin asumaan yhteen pastori Constantin von Hörschelmannin kanssa.
Vuokrasimme yhdessä kauppiaanleskeltä Basilnikoffilta oikein hyvän asunnon, joka oli muuten paras kortteeri, mitä meillä oli koko aikana. Se oli hyvin mukava senkin takia, että rouva Hörschelmann piti taloutta meille. Minä sain asuakseni ison salin, jossa oli riittävästi huonekalujakin, pöytiä, tuoleja, sohvia, sänkyni ja suojustimeni. Pastorilla ja hänen rouvallaan oli yhteisesti toinen kamari, joka oli vähän pienempi kuin minun. Sitten oli vielä ruokasali ja kyökki, jossa pikenttimme Karl Friedrich Hoffmann nukkui. Siellä oli laveri ylhäällä uunin päällä, ja hän nukkui siellä, ja lämmin siellä oli. Syöpäläisetkin pidimme kurissa, Olimme kaupungilta löytäneet erinomaisen hyönteispulverin, »japonskij nasekomij parashok», joka tepsi kaikkiin hyönteisiin, yksin kärpäsiinkin. Sinä kesänä kärpäset olivat todellisena maanvaivana. Mutta kun ikkunalle, joka surisi täynnä kärpäsiä, ruiskutti tätä pulveria, niin hetken kuluttua kärpäset olivat kuolleet.
Pastorinrouva Johanna von Hörschelmann, joka kohta Ellen Svinhufvudin lähdettyä Suomeen saapui Kolyvaniin, on ahkerasti ja joka päivä pitämäänsä päiväkirjaan merkinnyt muistiin paljon sellaisia tapahtumia, jotka läheisesti liittyvät Svinhufvudin nimeen. Hänen päiväkirjansa on todellakin kuin valokuvauskone, jonka levyihin on tarttunut ihmeen eläviä kuvia niistä monista maanpakolaisuuden kuukausista, melkein vuosista, joita ei saanut valokuvata tavallisin konein, mutta jotka päiväkirjan valokuvaamina kertovat kaiken yksinkertaisen kirkkaasti ja kauniisti.
Ensimmäisistä viikoista Kolyvanissa kertoo päiväkirja:
6.6.1915. — Tuloni Kolyvaniin. Lautalla oli Costi [pastori Constantin von Hörschelmann, päiväkirjanpitäjän puoliso] minua vastassa erään hyvin eurooppalaiselta näyttävän herran kanssa, joka osoittautui suomalaiseksi, puhemies Svinhufvudiksi, kohtalotoveriksi. Hän oli ollut pohjoisessa viime marraskuusta asti ja vain kaksi viikkoa täällä Kolyvanissa.
11.6.1915. — Hyvin kuuma päivä. Olin juuri lopettanut huoneen siistimisen, kun Svinhufvud tuli luoksemme ja jäi päivälliselle. Saatoin sen valmistaa helposti uudella pienellä paistinuunillani ja vähillä puilla.
121915. — Costi tuli kotiin joelta ja toi mukanaan minulle kärpäshaavin lahjana Svinhufvudilta.
17.6.1915. — Svinhufvud muutti pitkän Hoffmannin avustamana toiseen asuntoon.
20.6.1915. — Kahvin aikana tuli Svinhufvud kiittämään meitä tervehdyksestämme ja toi mukanaan ihania kaakkuja ja jäätelöä, jotka eivät olleet hänelle yksin maistuneet. Kun olimme juoneet kahvit, lähdimme kaikki yhdessä metsään eräälle paikalle, josta avautuu kaunis näköala yli ympäristön. Sillä aikaa kuin Costi ja Hoffmann menivät rantaan uimaan ja ottamaan aurinkokylpyjä, jäimme me Svinhufvudin kanssa istumaan mäelle.
23.6.11915. — Klo 4—6 oli Svinhufvud meidän tervetulleena vieraanamme. Luimme yhdessä R. Kailaksen kirjoittamaa »Muistioppia», mikä näytti häntä kovin kiinnostavan.
28.6.1915. — Costin epäonnistunut aurinkokylpy. Hän tuli kotiin kauheassa tilassa. Liian kuuma. Pyysimme Svinhufvudia tulemaan meille lukemaan, ja hän jäi sitten myös teelle.
7.7.1915. — Venäjän juhannus. Svinhufvud on sähköteitse ja vastauksen maksaen pyytänyt lupaa Tomskin kuvernööriltä saada matkustaa Novonikolajevskiin, mutta ei ole vieläkään, vaikka on jo kolmas päivä, saanut mitään vastausta.
Kun ukkospilvet olivat hajonneet ja taivas sinersi yllämme, lähdimme klo 3:n aikaan ulos. Ajoimme vaunuilla lähimpään kylään, Bolshoi Ajoshiin, joka on noin 7 virstan päässä. Svinhufvud, Josef Franz Hoffmann ja Costi ajoivat toisissa vaunuissa mukanaan hevosen omistajan heille toimittama kyytipoika, kun taasen toisissa vaunuissa istuin minä yhdessä rouva Hoffmannin ja hänen tyttärensä Lillin kanssa [Hoffmannit ovat eräs karkoitettu saksalainen perhe, josta myöhemmin tulee enemmän puhetta] ohjaajanamme pitkä Hoffmann.
Leiriydyimme kylän ulkopuolella kauniiseen koivikkoon, jonne haimme kylästä teekeittimen. Mukaanotetut kaakut ja ruokatavarat maistuivat erinomaisilta. Ilta-auringon hohteessa leiriydyimme vielä erääseen toiseen paikkaan, josta aukeni uusi näköala yli metsien ja joen. Costi luki meidän huviksemme Wildenbruchin humoreskin »Der nervöse Onkel». Olimme kattaneet nurmikolle kylän viereen illallispöytämme: maitoa, piimää, kananmunia, teetä, leipää ja voita. Illallisaterian ääressä istuessamme ryhmittyi ympärillemme toinen puoli kylän asukkaita muodostaen kauniin ja maalauksellisen kuvan kirjavine väreineen.
10.7.1915. — Ei mitään kirjeitä. Svinhufvudkaan ei saa enää mitään. Hän pyysi tänään Costin välityksellä, että ryhtyisin valmistamaan ruokaa myös hänelle, koska hänen emäntänsä oli sanonut hänet irti ja koska ruoka oli sellaista, että hän sitä syödessään menetti ruokahalunsa. Valitettavasti täytyi minun kieltäytyä, ainakin tämän kauhean helteen ajaksi, koska minun olisi muuten täytynyt ryhtyä kunnollisesti keittämään.
11.7.1915. — Svinhufvud lähetti meille pitkän Hoffmannin mukana 10 pulloa venäläistä kaljaa mukaanliitetyin seuraavin säkein:
»Bisweilen wir erwarten aufs Bier 'Emilias',
können wir uns erfreuen mit dem Kvas Sibirias.»
[Emilia merkitsi Saksanmaata.]
22.7.1915. — Svinhufvud on vihdoinkin kahden viikon odotuksen jälkeen saanut vastauksen kuvernöörille lähettämäänsä sähkösanomaan, jossa tämä epää hänen pyyntönsä. Poliisimestari, joka oli neuvonut häntä sähköttämään, kutsui hänet illalla luokseen selittäen anteeksipyytäen, että olisi ollut sittenkin parempi kirjoittaa kirje.
26.7.1915. — Tänään löysimme kävelymatkallamme aivan sattumalta uuden asunnon isoine saleineen. Svinhufvud muuttaa sinne ylihuomenna ja me päivää myöhemmin.
28.7.1915. — Svinhufvud muutti tänään uuteen yhteiseen asuntoomme Basilnikoffin taloon. Me kannoimme jo myös osan tavaroitamme sinne.
30.7.1915. — Aamulla tein Svinhufvudin kanssa muutamia ostoksia yhteistä talouttamme varten. Iltapäivällä menivät Costi ja Svinhufvud kävelemään.
31.7.1915. — Menin aikaisin torille yhdessä Svinhufvudin kanssa, joka auttoi minua tavaroiden kantamisessa, mikä mielestäni oli hyvin liikuttavaa. Tänään oli keittiössä lämmintä 42°C.
9.8.1915. — Svinhufvud alkoi kutoa verkkoa.
17.8.1915. — Svinhufvud ilmoitti tänään, että ruokapaikan rouva on sairastunut. Huomisesta alkaen hän aterioi yksinomaan meidän kanssamme.
KOLYVAN.
Vaikutelmistaan Kolyvanissa Svinhufvud kertoo:
— Seuraavana aamuna Kolyvaniin tultua mentiin vartiomiehen kanssa poliisikamariin, jossa otettiin ystävällisesti vastaan. Siellä kysyttiin vain, missä asutaan, ja päästettiin heti pois. Joitakin aamuja senjälkeen tuli poliisi kurkistamaan asuntooni Pehterjeffille uudelleen, niinkuin katsomaan, ollaanko paikoillaan. Kun parina kolmena aamuna oli näin tapahtunut, Pehterjeff ajoi poliisin ulos sanoen, ettei saanut tulla häiritsemään hänen hyyryläistään, joka siitä saattoi panna pahakseen ja muuttaa pois.
Kun kerran sitten myöhemmin kävin poliisikamarissa, en muista mistä syystä, ilmoitti poliisimestari:
»Herra saa asua tässä kylässä aivan rauhallisesti, eikä tarvitse tulla ilmoittautumaankaan. Me tiedämme, ettei herra ole mikään rauhanhäiritsijä, 'skandalist'. Jos joku tahtoo tehdä teille pahaa, niin tulkaa vain ilmoittamaan poliisimestarille!»
Selitettyään sitten, että kaupungissa ja sen lähiympäristössä saa liikkua vapaasti missä hyvänsä, ilmoitti poliisimestari, että Novonikolajevskin kaupunkiin ei kuitenkaan pidä mennä ilman erityistä lupakirjaa. Ei hän sitä tule kieltämään, jos sitä pyydetään, mutta ilman lupakirjaa voisi joutua kiinni ja tulla passitetuksi Tomskiin istumaan moniksi kuukausiksi. Minä noudatinkin neuvoa käydessäni myöhemmin muutaman kerran Novonikolajevskissa.
Poliisimestarina oli Ivan Ivanovitsh-niminen eli Tupla-Iivana, kuten kaupunkilaiset sanoivat. Hän joi kuten »tshinovnikat» yleensä ja joutui lopulta pois virasta. Hänen kohteliaisuutensa johtui kaiketi siitä, ettei hän tiennyt, kuinka korkea herra minä oikeastaan olin. Hän nähtävästi arveli, että jos minua kohdeltaisiin siellä ankarasti ja minä karkoitusajan päätyttyä pääsisin jälleen entiseen vaikutusvaltaan, voisi hänen käydä huonosti. Pastori Hörschelmannia kohteli poliisimestari yhtä ystävällisesti.
Kolyvan oli muuten verraten vanha kaupunki. Entiseen aikaan se oli ollut isompikin, mutta oli nyt, rautatiestä syrjään jääneenä, muodostunut, niinkuin ryssät sanoivat, entisajan kaupungiksi.
Kolyvanin joutuminen radasta syrjään johtui samasta syystä kuin Tomskin. Kun Siperian rataa suunniteltiin, niin insinöörit kävivät tarjoamassa rataa sinne ja ilmoittivat, että se maksaa 4,000 ruplaa, mutta kaupungin kauppiaat ajattelivat, ettei heille ole rautatiestä hyötyä, eivätkä maksaneet mitään. Niin joutui rautatie 40 virstan päähän. Kolyvanin kehitys pysähtyi siihen ja lähti menemään alaspäin. Siellä saattoi nähdä puoleksi rakennettuja talojakin, joissa oli jo katto päällä, mutta jotka sittenkin oli jätetty lahoamaan.
Pitää muistaa muuten, että Siperian valtamaantie kulki Kolyvanin kautta. Siitä juuri entiseen aikaan karkoitetut vaelsivat jalan käyden ja hevosella ajaen, ja siellä oli vieläkin isonpuoleinen kivirakennus eli vankila, jossa karkoitetut saivat levätä jonkin viikon ja joka nyt oli tyhjänä ja ilman käyttöä.
Kaupunki, jossa oli asukkaita noin 8,000, sijaitsi hyvin hauskalla paikalla, korkealla äyräällä Tshaussjoen rannalla, vain vajaan kymmenen virstan päässä Obin leveästä valtaväylästä. Kaupungin kadut olivat hyvin leveät ja talot enimmäkseen kaksikerroksisia puutaloja, joissa alakerta oli sangen matala, mutta yläkerta korkea. Muutamia kivitalojakin oli siellä, joitakin kauppiaitten rakennuttamia, mutta ne eivät olleet isoja. Kadut olivat tietysti ilman kiveystä — mistä sitä olisi saatu, kun ei siellä kiviä ollut —, mutta pohja oli kyllä graniittia. Kun kovempi sade teki uurteita ja syvennyksiä katuun, kuljetettiin siihen lantaa täytteeksi.
Kirkkoja siellä oli useampiakin, ja kullakin oli oma pappinsa. Pääkirkko sijaitsi keskellä kaupunkia, ja sen vierellä oli torikin, jota sanottiin »basaariksi». Torin ympärillä oli kauppapuoteja, ja sinne toivat ympäristön talonpojat kaikenlaista tavaraa kaupunkilaisten ostettavaksi. Torikauppa oli koko lailla vilkasta, ja muistaakseni oli sitä siellä joka päivä. Siellä sai ostaa jos jonkinlaista tavaraa, vehnää ja kauroja, perunoita ja kaalia, marjoja, kalaa ja lihaa, taloustarpeita, heiniä, venheitä ja mitä hyvänsä. Keskellä toria oli vaakalaitoskin, jossa kuormat punnittiin.
Kirkon toisella puolella oli sairashuone, joka ei ollut kovin häävi. Sitä hoiti eräs naislääkäri, »doktoritsa», en muista minkä niminen, enkä päässyt selville hänen ammattitaidostaan. Kaupungissa oli myös posti- ja sähkölennätinlaitos, jonka hoitajana oli sangen siisti, äsken naimisiin mennyt mies. Sitten siellä oli apteekki, mikä oli hyvä puoli, sillä silloin ei ollut lääkkeistä puutetta. Kaupungissa oli myös meijeri, jossa kaupunkilaisten ja lähikyläläisten tuomasta maidosta valmistettiin voita. Teollisuuttakin oli siellä jonkin verran, nimittäin pellavansiemenöljyn valmistusta, joka tapahtui pienissä tehtaantapaisissa rakennuksissa. Kaupungin laidassa oli tusina nahkureita, jotka parkitsivat nahkaa, mutta heidän taitonsa oli huono. Jos tahtoi hyvät saappaat, piti ostaa Moskovan nahkaa. Sitten kaupungissa oli paljon käsityöläisiä, varsinkin puuseppiä, jotka tekivät talouskapineita. Levy- ja peltiseppiäkin oli, samoin suutareita ja räätäleitä, mutta eivät ne tuntuneet erikoisen taitavia olevan.
Kolyvanilla oli koko lailla hyvä toimeentulo. Köyhiä ei nähnyt juuri ollenkaan. Yksi ja toinen rakennus oli kyllä hökkelimäinen, mutta ylipäänsä kaikki tulivat hyvin toimeen. Kauppiaat varsinkin, joita oli paljon, asuivat äveriäästi. He harjoittivat paljon turkiskauppaakin, vaikkeivät sentään niin paljon kuin Narymin piirissä. Nahat olivat siellä, kuten Siperiassa yleensä, huokeita. Sudennahat maksoivat vain 10—12 ruplaa, parhaimmat ketunnahat 30 ruplaa, soopelinnahat 70 ruplaa, saukonnahat 20 ruplaa, ja siniketun nahasta tahdottiin 150 ruplaa. Siellä oli myös ilveksen, ahman, kärpän, kolonokin ja hillerin nahkoja.
Syynä kauppiaitten rikastumiseen oli yksinkertaisesti se, että he ostivat huokealla talonpojilta ja möivät kalliilla kaupunkilaisille. Sitäpaitsi heillä oli ostaessa vähän toisenlaiset mitat kuin myydessä. Että asian laita oli näin, kuulin kerran, kun eräs juutalainen osti talonpojilta tavallisen mitan mukaan ja sai aika tappion. Kuinka huono venäläisten liiketaito oli, voi arvata siitäkin, että koko Tomskin läänissä, joka oli alueeltaan niin tavattoman laaja, oli vain kaksi sahaa. Päreitä ei tunnettu ensinkään, vaan käytettiin lautakattoja. Tiiletkin sotkettiin siten, että kaivettiin maahan iso kuoppa, johon pantiin savea ja hiekkaa, ja annettiin hevosten kulkea ympäri ja polkea; mutta ne poltettiin kyllä tavalliseen tapaan. Näin alkuperäistä oli sikäläinen elämä monessa suhteessa.
Kaupungissa oli suuri karja, oikeastaan siellä oli karjaa enemmän kuin väkeä. Lehmiä oli melkein joka talossa, ja toisilla oli lampaita ja lisäksi usein hanhia, ankkoja ja kanojakin. Karja kävi laitumella kaupungin lähellä olevalla arolla eli stepillä, jossa kasvoi lyhyttä, ravitsevaa heinää. Laitumella käyvä karja oli jaettu taloryhmittäin eri osastoihin, joilla kullakin oli oma alueensa arolla ja oma ratsastava paimenensa koirineen. Karja ajettiin aamulla jo neljän tienoissa kellojen kilistessä arolle ja tuotiin vasta kahdeksan maissa takaisin. Kun Kolyvan oli korkealla paikalla, näki kaukaa, useamman kilometrin päästä, karjan käyskentelevän laitumella.
Hevoset kävivät stepillä irrallaan paimenetta, mutta niillä oli etujalat sidottu kiinni nuoralla tai ketjulla, etteivät ne päässeet eteenpäin muuten kuin hyppimällä. Tämä varovaisuustoimenpide oli tarpeellinen, kun ei ollut aitauksia, ja niin hevoset eivät voineet kulkea kauas kotoa ja ne saatiin helposti kiinni. Mutta eläinrääkkäykseltä se meistä näytti.
Kaupungista pohjoiseen leviävä aro ei ollut täysisteppi, vaan puolisteppi, sellainen nimittäin, joka ei ole tasainen. Omskin kohdalla oli steppi kuin meri, jossa muutamat puuryhmät näkyivät pieninä saarina, mutta täällä oli maa kumpuilevaa ja aaltoilevaa. Steppi oli vanhaa suolaista merenpohjaa, joka juuri tämän suolaisuutensa takia ei kasva puita. Pienemmät kasvit ja ruoho kasvavat siellä kyllä, mutta jos istuttaa puun, niin siitä ei tule suurta, sillä juurten tunkeutuessa syvemmälle suolapohjaan puut kuolevat. Missä steppi on kumpuinen, rinteissä ja mäissä, huuhtoo vesi suolan syvemmälle, ja siihen kerääntyy suolatonta multakerrosta enemmän, joka sitten kasvattaa päälleen komean, jopa aina 5—6 metriä korkean pensaikon. Tällaiset steppisaarekkeet kasvavat enimmäkseen haapaa, koivua, orapihlajaa ja pajua, mutta myös viinimarjoja, vattuja ja ruusuja. Pensaikko on niin rehevää, että sen läpi ei ole hyvä mennä, sillä piikkiset orapihlajat, ruusut ja vatut repivät vaatteet ja ihon. Jos stepille katsoi kauempaa, niin taivaanranta näytti yhtenäiseltä matalalta metsältä, mutta kun tuli lähemmäksi, huomasikin metsiköiden leviävän läikittäin ylt’ympäri aron. Siellä täällä saattoi olla jokin hiekkaharju, joka kasvoi korkeita puita, setrejä tai mäntyjä. Se johtui siitä, että hiekka oli läpäisevämpää kuin savi, joten suola oli siellä mennyt niin syvälle, että havupuutkin pääsivät kasvamaan. Nämä harjanteet olivat venäläiseltä nimeltään »bor».
Toisenlaista oli Ob-joen oikeanpuolinen eli itäinen ranta. Se oli korkeata, kallioperäistä metsämaata muistuttaen meikäläistä vaaramaisemaa. Siellä oli pääkasvuna havu- ja etenkin mäntymetsä, mutta välillä oli myös lehtipuita, haapaa ja koivua. Leppää en nähnyt enkä katajaa, vaikka niitäkin sanottiin löytyvän.
Ob-joen ja aron välillä olivat taas Obin lietemaat. Ne ulottuivat monen sadan virstan pituisina pitkin Obin länsirantaa ja olivat leveydeltään vaihtelevia, milloin kapeita, virstan, parin levyisiä, milloin 10—20 virstan laajuisia. Kolyvanin kohdalla oli lietemaa noin 7 virstan levyinen. Suurimmalta osalta nuo lietemaat olivat aivan alavia, niin että keväinen tulva ne täydellisesti hukutti ja samalla tietysti lannoitti. Mutta ylempiäkin kohtia löytyi, varsinkin oli juuri sellainen Obin rantapenger, jolla usein kasvoi isoja komeita poppeleja tahi sakeata tuomimetsää, mikä keväällä kukkiessaan muistutti omenapuutarhaa. Toisin paikoin taas oli pajukkoa, joka oli siitä erikoista, että se kasvoi aivan suorina varsina ja yhtä tiheään kuin ruohikko. Siitä sai hyvät ongenvavat, ja varvut olivat mainiot koriteollisuuteen. Hyviä koreja olikin aina saatavana Kolyvanin torilla ja kaupoissa.
Ristiin rastiin lietemaan halki kulki vanhoja jokiuomia ja kapeita järviä, joten venheellä pääsi laajalti kulkemaan niitä pitkin. Kolyvanin kohdalla johti Retshkasta useampiakin venhereittejä tuollaisille kapeille vesille.
Kolyvanin asukkailla ei ollut viljelyksiä, mutta lähellä oli kyliä, kuten Malij Ajosh, Bolshoi Ajosh, Podgornaja, Ustshaush, Skala ynnä muita, joissa oli viljelyksiä tavalliseen venäläiseen tapaan. Niissä olivat talot yhdessä sikermässä ja keskellä yksi tai pari katua. Erillään olevia taloja, »kutor», en nähnyt missään. Kylän asukkaat viljelivät maata siten, että keväällä kyntivät maan ja kylvivät siihen heti, kun lumi oli sulanut ja maa oli kostea. Viljakasvit olivat kevätvehnä ja kaura; ruista ei viljelty. Kun kylvö oli tehty, ei menty pelloille, ennenkuin vasta elokuussa viljan valmistuessa. Vilja leikattiin pois ja puitiin stepillä, sillä kylään oli pitkä matka. Viljat tuotiin sitten kotiin, mutta oljet jätettiin isoihin aumoihin pelloille. Sodan aikana nekin saatiin kyllä kaupaksi. Syysvilja ei menestynyt, sillä talvi oli liian ankara ja routa tuli aikaisin maahan. Viljat leikattiin suureksi osaksi leikkuukoneella ja heinät usein niittokoneilla. Kesäisin korjattiin heinää Obin lietemailta, jotka kasvoivat hyvin. Esimerkiksi palkokasveja, vikkeriä ja virnaa kasvoi kauniine kukkineen villinä aivan yleisesti.
Maaperä oli yleensä niin hyvää, ettei pelloille koskaan viety lantaa. Se vedettiin joen äyräille kevättulvan vietäväksi. Kolyvanissa poltettiin osa lannasta myös lähellä olevalla lakeudella, niin että ainakin juhannukseen saakka tuntui lannan haju ilmassa.
Kaupunki oli yhteydessä muun maailman kanssa siten, että laiva kulki pari, kolme kertaa viikossa siitä ohitse. Laivaranta oli juuri siinä, missä me tulimme maihin ja missä oli tuo viheliäinen tie, joka kesän kuluessa sitten kuivui koko hyväksi. Aivan säännöllisiä eivät laivavuorot olleet. Laivan myöhästyessä sattui usein, että saatiin odottaa sitä jopa päiväkausiakin. Muistan, että tuttavamme Hoffmannitkin kerran saivat odottaa toista vuorokautta. Vaikka laivaranta oli 7 virstan päässä kaupungista, ei ihmisillä ollut siellä niin paljon aloitekykyä, että olisivat laittaneet puhelimen kaupungin ja laivarannan välille ja sitä tietä ilmoittaneet laivan saapumisesta. Ylipäänsä huomasi, että kaikilla oli aikaa runsaasti.
PASTORI HÖRSCHELMANN.
Aivan erikoinen merkitys oli sillä tuttavuudella, jonka Svinhufvud joutui tekemään pastori August Constantin von Hörschelmannin kanssa. Hänet olivat venäläiset vuoden 1915 alussa karkoittaneet Tallinnan läheltä, Baltischportista, jossa hän oli luterilaisena pappina, ja hänestä tuli pitkänä karkoitusaikana Svinhufvudin paras Siperian ystävä. Hänestä Svinhufvud kertoo:
— Eräänä päivänä tuli luokseni tuttavani Studnitz, juutalainen kauppias ja karkoitettu hänkin, mukanaan pastori Hörschelmann. Studnitz oli näet saanut kuulla, että Kolyvaniin oli tullut joku pastori, ja luullen häntä pastori Hahnssoniksi, jonka Studnitz tunsi aikaisemmasta karkoituspaikastaan Kalpashevosta, meni hän pastoria tapaamaan. Näin joutuivat Studnitz ja Hörschelmann tutustumaan toisiinsa. Kun pastori puolestaan oli kuullut tai lukenut lehdistä, että minäkin olin Kolyvanissa, tuli hän Studnitzin opastamana minun luokseni Pehterjeffille.
Muutaman päivän kuluttua tuli myös pastorinrouva kaupunkiin. Muistan hyvin, kuinka rouva tuli lautalla yli Retshkan ja nousi maihin.
Ukko itse oli ollut ensin Tomskissa pari, kolme viikkoa sokeritautia sairastamassa. Viranomaisten mielestä piti hänen sentakia, sairas kun oli, päästä parempaan paikkaan. Hän oli ensin toivonut pääsevänsä Kusnetskiin, jota pidettiin Tomskin läänin parhaimpana karkoituspaikkana ja jossa m.m. kapteeni Georg Procopé oli. Mutta hän ei päässytkään sinne, vaan joutui Kolyvaniin. Ensin hän asui rouvineen eräässä talossa, jossa oli äärettömän paljon kärpäsiä, niin että hänen lopulta täytyi muuttaa sieltä pois.
Pastorilla oli muuten kotonaan Baltischportissa ollut tavattoman paljon työtä, josta hän oli suuresti rasittunut ja sen johdosta toivonut, että hänen suotaisiin yksi vuosi oikein rauhassa levätä. Tämä hänen toivomuksensa toteutuikin, kun hänet karkoitettiin Siperiaan. Hän tuli pääsiäisen aikaan 1915 ja pääsi pois vasta keväällä 1917 ja sai siis yhden vuoden asemesta kaksi vuotta lepoa ja rauhaa. Hän nautti vapaudestaan, hoiti terveyttään ja vähensi sokeritautiaan.
Jokseenkin samoin oli minunkin laitani. Kaksi vuotta ja kolme kuukautta sain »verbumlata» niinkuin parhaiten taisin. Se oli lepoa ilman edesvastuuta. Ei ollut oikeastaan muuta surua, kuin että sota kävi hitaasti ja että venäläiset eivät saaneet tarpeeksi selkäänsä. Meille kerrottiin, että viisi vuotta oli tavallinen aika, »srok», jonka sai olla Siperiassa, ja molemmat pidimme luonnollisena asiana, että sen ajan saisimme siellä olla. Mutta päätimme, että kun aika on kulunut umpeen ja pääsemme vapaiksi, niin matkustamme parin viikon ajaksi Altai-vuoria katsomaan, ne kun olivat niin lähellä ja sinne kun pääsi niin hyvin junassa Barnaullin ja Biskin kautta. Tekemättä se matka kuitenkin jäi molemmilta.
Kesällä 1915 oli kovin kuuma, niin että huoneissakin oli useita viikkoja yli 30° lämmintä. Ei tahtonut päästä öisin oikein nukkumaankaan. Kävin päivisin uimassa ja otin aurinkokylpyjä. Kerran houkuttelin ukko Hörschelmanninkin joen rannalle kuumaan hiekkaan, mutta hänpä ei enää tahtonut päästä takaisin kotiin, vaan oli pyörtyä matkalla. Uinti sujui kyllä hyvin, mutta paluu jalkaisin oli hyvin tukala. Ukkoa rupesi kuumuus lopulta niin vaivaamaan, ettei hän uskaltanut enää kello 10:stä aamulla kello 6:een illalla liikkua ensinkään ulkona, vaan istui sisällä huoneessaan tai meni pihalle puitten ja pensaitten varjoon. Hän teetti itselleen harmaasta pumpulikankaasta hauskan halatin, joka oli napitettu kaulaan asti ja joka oli hyvin kevyt ja ohut. Hän oli mainion näköinen siinä puvussaan, hattu päässään. Kun ukko siinä liikuskeli, niin venäläiset luulivat, että munkkihan se on. Meitä nauratti kovasti, mutta mikäpäs siinä, siellähän sai elää niinkuin tahtoi.
Minä kestin kuuman hyvin. Ei väsyttänytkään, päinvastoin meni reumatismi siellä, hyvässä kylvyssä, paljon vähemmäksi. Kyllä siellä sai levätä, hermotkin pääsivät tasapainoon ja terveys parani silminnähtävästi.
Ukko Hörschelmann opiskeli Kolyvanissa ahkerasti ruotsia. Hän oli sattunut Tomskin saksalaisen pastoraatin kirjastosta saamaan vanhan »Ollendorffin», jossa opetus kävi suullisten harjoitusten mukaan. Sitä ukko tutki ahkerasti ja luki myös Vänrikki Stoolin tarinoita, joka lähetettiin minulle sinne. Hänellä oli lisäksi ruotsalais-saksalainen sanakirja, ja minä avustin häntä ääntämisessä ja tarkistin hänen kirjoituksiaan. Emme kuitenkaan puhuneet koskaan ruotsia keskenämme, vaan aina saksaa, mutta siitä huolimatta ukko oppi koko hyvin ruotsia.
Ukko piti siellä myös pientä koulua opettaen Lilli Hoffmannia ja Karl Beauvais'ta, jotka olivat 11—13 vuoden ikäisiä lapsia ja olivat seuranneet vanhempiansa, johtaja Hoffmannia ja insinööri Beauvais'ta, karkoitusmatkalle. Hän opetti heille kaikki: uskonnot, maantiedot, laskennot saksat ja latinat. Kun hän ei oikein muistanut latinan prepositsioneja, tulin minä avuksi, sillä koulussa olin aikoinani oppinut ne runomittaan niin hyvästi, että vielä muistin. Ahkerasti ukko lasten kanssa lukikin. Ainoat aineet, jotka jäivät opettamatta, olivat luonnontieteet, sillä niistä ei ukko tiennyt mitään.
Ukon luona kävi vierailemassa hänen omaisiansa, nimittäin hänen tyttärensä Ilse ja vävynsä André Favre sekä poikansa Ottmar, joka sittemmin joutui sotaväkeen. Nuorin tytär Benita oli keväällä 1915 Tomskissa kotiopettajana erään professorin luona ja tuli sitten syksyllä isän luo sekä asui siellä toista vuotta, kunnes siirtyi myöhemmin vaimoni mukana Suomeen.
Pastorilla oli toisinaan vähän tiukkaa rahoista, ja pieni ansiomahdollisuus olisi ollut hänelle sangen tervetullut. Syksyllä 1916 kertoivat juutalaistuttavamme, että johonkin elokuvateatteriin Novonikolajevskissa otettaisiin pianonsoittaja. Mahdollisesti oli siitä ollut myös ilmoitus »Sibirskaja Shisnj»-lehdessä, joka tuli meille. Pastorinrouvaa tarjous houkutteli, sillä ansio ei ollut huono. Eräs juutalainen sai toimekseen ottaa tarkempaa selkoa asiasta, ja sen hän tekikin. Paikka oli kyllä saatavissa, ilmoitti hän jonkin päivän kuluttua, ja hyvä se olikin, mutta ei siitä ollut pastorinrouvalle, sillä ehtona oli, että piti osata soittaa »oikein nuottien mukaan». Arvelimme kuitenkin, että ystävämme arvostelukyky soitannon alalla ei ollut yhtä varma kuin kaupanteossa, jonka vuoksi ehto ei pastorinrouvaa pahoin säikähdyttänyt. Hän matkusti Novonikolajevskiin ja esittäytyi teatterin johtajalle, joka otti hänet ystävällisesti vastaan. Sitten seurasivat soittokokeet erään itävaltalaisen sotavangin ollessa arvostelijana. Tutkinto onnistui loistavasti ja teatterinjohtaja oli riemuissaan, sillä taitavia soittoniekkoja ei sielläpäin kasvanut joka oksalla. Mutta pastorinrouvaa rupesi toimi arveluttamaan. Teatteri ympäristöineen ei ollut kovin houkutteleva, tuskinpa henkilötkään. Kun vielä teatterin toinen soittotaiteilija, viuluniekka-nainen, kovasti kehoitti rupeamaan toimeen selittäen, että paras ansio oli teatterinäytäntöjen jälkeen illalla, kun soitettiin yleisölle »extraa», niin pastorinrouva luopui koko tuumasta.
Pääsyynä pastori Hörschelmannin karkoitukseen oli hänen saksalaismielisyytensä. Lisäksi tuli, että hän kerran koulussa uskonnontunnilla oli selittänyt, että Saksan keisari Wilhelm II ei ole mikään antikristus, niinkuin virolainen kreikkalais-katolinen pappi oli oppilailleen selittänyt, vaan yhtä kristitty kuin muutkin ihmiset. Toisena syynä oli, että hän oli kotinsa ullakkoikkunoissa pitänyt sähkövaloa. Hän oli lukenut kirjallisuutta, mutta venäläiset olivat epäilleet hänen antavan valomerkkejä saksalaisille Suomenlahdelle.
SIPERIAN LUONTOA.
Luonto voi olla ihmeellinen lohduntuoja sille, joka sitä tuntee ja joka sen elämää voi kiintymyksellä seurata. Se voi avata eteen kokonaan uuden maailman, niin mielenkiintoisen, että kaukaisissa erämaissakin voi yksinäisyyden tunne sen edessä hävitä ja suru vaihtua iloon. Sen kanssa sai puhua sanattomasti ja iloita sen komeudesta yksin ja hiljaa.
Siperian luonnosta Svinhufvud kertoo:
— Luonto oli siellä suurenmoinen. Jo näköala Kolyvanin korkeilta rantatöyräiltä oli komea. Yli laajojen ja runsaskasvuisten lietemaiden näkyi Obin itäranta kohoavine vaaroineen ja tummine metsineen, siellä täällä jokin kyläpahanen rantaan pesiytyneenä. Kolyvanin rantatöyräitä halkoili joskus valtavan jyrkkä ja syvä notko alas Retshkan rantamaille, ja näitten rotkojen seinämät olivat nuolihaukkojen pesäpaikkoja.
Retshkamme oli herttainen pieni joki, joka kiemurrellen viljelysten ja lehtojen välillä hiljaisesti kuljetti sangen kirkkaat vetensä alas Obiin.
Ob taas oli mahtava virta. Se oli virstan levyinen, niin sanoivat venäläiset, ja siltä näyttikin, missä joki kulki haarautumattomana kahden rannan välissä. Virta oli siinä paljon vuolaampi kuin ensi näkemältä luuli. Suuri vedenpaljous, mikä siinä kulki pohjoista kohti, synnytti kovan virran, vaikkakaan joen uomassa ei ollut huomattavaa kaltevuutta. Putouksia siinä ei ollut ensinkään, mutta vastavirtaa soutaessa sai kyllä hikoilla aika lailla. Obin vesi oli aivan sameata, ruskeankellertävää, johtuen ruskeasta savesta, joka suurimmaksi osaksi muodostaa sen uoman. Tuumaakaan veden pinnan alle ei nähnyt.
Stepillä oli ihanaa kuljeskella kesän aikana. Laajat viljellyt tai viljelemättömät lakeudet vaihtelivat rehevien metsikköjen ja pensaikkojen kanssa ja siellä täällä oli jokin järventapainen tai puro, joskus jokin hiekkaharju korkeine mäntymetsineen. Saksalaiset väittivät, että siellä oli »täysikuu» 14 päivää, sillä kahden viikon aikana kuu paistoi yhtä heleästi kuin täysikuu heidän kotimaassaan.
Ulkoilma tuntui varsin terveelliseltä, kuivalta ja kuulakalta. Päivänpaistetta oli miltei aina. Kesä oli kaunis ja lämmin, ja pastorin mielestä kuuma, sillä varjossa saattoi olla 40°C. Sateita oli harvoin, ja nekin olivat enimmäkseen ukkossateita. Sellaisen näki jo kaukaa yli stepin lähestyvän ja vyöryttävän mustan tomupilven edessään.
Talvi oli kyllä kylmä ja pitkä ja pakkasta kesti yhtämittaa, sillä marraskuusta huhtikuuhun ei ollut suojailmoja lainkaan. Lumipyrynkin aikana voi pakkanen nousta aina 40°:een C; tyynellä tietysti vielä enemmän.
Lunta tuli riittämään asti, sillä se mikä tuli, pysyi kevääseen asti. Stepillä oli talvella aina läpitunkeva viima, niin että hevosella ajaessa piti olla kahdet turkit, sillä yksi ei riittänyt. Mutta turkit ja turkikset olivat huokeat, varsinkin lammasnahat. Kun niillä »vuorasi» kotoiset vaatteensa ja tamineensa aina sormikkaisiin saakka, niin kyllä tarkeni. Lumivalkoinen huurteinen talvimaisema oli tietysti sielläkin hurmaavan kaunis, varsinkin silloin, kun eteläauringon ympärille ilmestyi valeauringoita sädekehineen, samanlaisia ilmiöitä kuin napaseutu-retkeilijäin kertomuksissakin kuvataan.
Kevät oli lyhyt ja sen vuoksi mukava. Huhtikuussa alkoi lumi sulaa, huhti- ja toukokuun vaihteissa loi Ob jäänsä, ja toukokuussa oli kesä. Vuonna 1916 oli toukokuun keskivaiheilla + 27°C varjossa. Syksy oli samoin lyhyt ja kaunis eikä syyssateista ollut paljon tietoa. Syyskuun puolivälistä alkoivat lehdet vähitellen kellastua, sillä öisin oli halloja, vaikka päivät olivatkin kauniita. Lokakuussa rupesi jäätämään, saman kuun lopussa tuli lunta, ja marraskuun alussa talvi oli valmis.
Kasvi- ja eläinmaailmasta muistuvat mieleeni muutamat erikoiset huomiot.
Obin lietemailla tasaiset paikat kasvoivat miehenkorkuista hyvää heinää, jota kolyvanilaiset niittivät karjalleen talviruoaksi. Vesiperäisillä mailla kasvoi karkeampaa heinää 30—40 cm:n korkuisissa mättäissä, joissa liikkuminen oli hyvin vaikeata. Mutaisia joen- ja järvenrantoja reunustivat toisinaan tiheät kukkasheiniköt, joissa ojakärsämö (Achillea ptarmica) oli 1 1/2 à 2 metrin korkuisena pääkasvina. Tällaisen kukkasheinikön suojassa oli helppo hiipiä vedessä uiskentelevien sorsien lähettyville. Ylemmillä paikoin, lietemailla, tapasi taas orapihlajia, vattuja, orjantappuroita, viinimarjapensaita ja muita, miltei läpipääsemättöminä tiheikköinä.
Toisenlainen oli kasvillisuus arolla. Ruoho oli siellä aivan lyhyttä; ainoastaan »metsiköissä» ja pensaikoissa voi tavata pitempää heinää ja märillä paikoilla mätäsheinää.
Kukat olivat stepillä erikoisen kauniita. Siellä tavattiin villinä monta sellaista lajia, jota meillä kasvatetaan puutarhoissa, niinkuin tummansininen ukonhattu, keltainen lilja, akileija, puutarhaleiniköitä, puhumattakaan mustista ja punaisista viinimarjapensaista.
Kasvisto oli siellä yleensä sama kuin meillä. Samat heimot, hernekukkaset, ristikukkaset, leiniköt, orvokit, ruusut ja muut, ja enimmälti myös samat lajit, vaikka meille vieraitakin oli koko joukko. Niinpä keväällä kukki pari vuokkolajia ja eräs pieni, soma, sininen lilja, joita meillä ei ole. Niinikään tapasin muutamia erittäin kauniita kämmekkäitä, joita en kotimaassa ole nähnyt. Vanha tuttu sitävastoin oli Siperian keltakukkainen hernepuu. Se ei ollut niin korkea kuin kotona puutarhoissa, mutta varsi oli vähän karkeampi eli rosoisempi.
Minulla ei ollut kasviota, joten en voinut kukkamaailmaan niin tarkasti perehtyä kuin olisin halunnut. Keräsin siitä huolimatta ajan kuluksi kasveja ja sain niitä ehkä talteen satakunta, jotka toin kotiin kasvitieteen professorillemme.
Marjoja siellä oli monenlaisia, vattuja ja sinivattuja, lillukoita ja sinilillukoita, mustikoita, puolukoita sekä mansikoita pari lajia; muuraimia ei ollut eikä mesimarjoja. Sen lisäksi oli tietysti tuomen- ja heisipuun marjoja, joita korittain kaupiteltiin torilla.
Kolyvanissa oli keittiökasviviljelys hyvin yleistä. Jokaisella tontilla oli ryytimaansa, ja siinä kasvoi etupäässä perunoita, mutta myös kaalia, porkkanoita, kurkkuja ja sipulia. Kukkasia ei kasvatettu muuta kuin nimeksi. Mutta ohdakkeita, takiaisia ja nokkosia oli kaikissa nurkissa.
Omenapuu ei menestynyt Kolyvanin ilmastossa, sillä talvet olivat liian kylmiä ja maa routaantui liian syvälle. Jokunen siellä kyllä koetti istuttaa omenapuita ja huolellisesti peitellä niitä talveksi, mutta tuloksia ei saatu.
Eläinmaailmakin oli yleensä sama kuin meillä. Uutuus oli Siperian orava eli »burunduk». Se oli pienempi kuin tavallinen orava, ruskea karvaltaan, mutta sillä oli kolme raitaa päälaesta aivan hännän huippuun saakka, joten se oli varsin kirjava. Se meni talveksi maan alle, jonne kaivoi itselleen pienen luolan. Sinne se keräsi talven varaksi pähkinöitä ja muuta ruokatavaraa sekä eli sillä talven yli, tullen vasta keväällä esiin. Sentähden ei sen nahallakaan ollut mitään kauppa-arvoa. Se oli hyvin siro, nousi äkkiä maasta ja kiipesi puuhun niinkuin orava ainakin. Venäläiset sanoivat, että se on kuin oikea talonpoika, joka kerää kesällä ruokavaroja elääkseen niillä talven yli.
Susia oli arolla vähän, vaikka niitten jälkiä kyllä toisinaan nähtiin ja kerran talvella itse hukkakin, joka kuitenkin juoksi kiireesti pakoon pensaikon suojaan. Sen näimme noin puolen penikulman päässä Kolyvanista. Mutta rauhallisia sudet olivat, sillä ruokaa riitti, niin ettei niiden tarvinnut pakkasöinäkään ahdistaa kaupungin koiria. Kesällä sudet olivat aivan tietymättömissä.
Käärmeitä oli tietysti paljon. Ne olivat tavallisia kyykäärmeitä, mustia, harmaita ja ruskeita aivan niinkuin meilläkin, mutta jonkin verran isompia ja lihavampia. Steppi kasvatti hiiriä, myyriä ja lintuja jos jonkin lajisia, ja niissä oli käärmeillä syötävää.
Sitäpaitsi tapasin siellä eräänlaisen tarhakäärmeenkin. Se oli musta, ja sen korvien kohdalla oli kellervänpunainen pilkku kahden puolen päätä. Se oli soman näköinen ja pitempi kuin kyy.
Lintumaailma oli erikoinen, sillä lintuja oli tavattoman paljon ja kaikkialla. Kun esimerkiksi kottaraiset rupesivat syksyllä tekemään poislähtöä, niin niitä kasaantui sellaiset parvet, että ne aivan pimittivät auringon. Variksia ja naakkoja oli myös paljon, varsinkin mustia peltovariksia, samoin tavallisia kyyhkysiä ja villejä kyyhkysiä. Haukoista oli tavallisin eräs, jonka venäläinen nimi on »korshun» ja jolla pyrstö oli uurrettu eikä tylppäpäinen niinkuin muilla haukoilla. Se oli isompi kuin meidän kanahaukkamme. Hiiripaljous ja linnut tarjosivat haukoille ruokaa tarpeeksi, ja kovasti ne kaareilivatkin ilmassa. Kun meni kävelemään joen puolelle, näki niitä aina leijailemassa siellä. Nuolihaukkojakin näki tuhkatiheään. Pääskyset ja varpuset olivat yhtä tavallisia kuin meilläkin, samoin leivoset, mutta muita laululintuja oli vähän; peipposta ei ollut ensinkään. Harjalinnun (Upupa epops) näin siellä myös, mutta seudun kaunein pikkulintu oli kuningaskalastaja (Alcedo ispida), joka on Suomessa yhtä harvinainen kuin se on siellä yleinen. Se oli pieni lintu, alta ruskea ja päältä tummansinisen metallin värinen. Se istui pajupensaikossa jokien rannoilla, lensi äkkiä esille ja noppi kalan vedestä. Se oli todellakin harvinaisen kaunis, ja saksalaiset nimittivät sitä nimellä »Fischerin du kleine». Minä sain sen nimen tietää vasta täällä kotona. Kun kerroin Adolf von Bonsdorffille siitä, niin hän tunsi sen heti ja sanoi sen nimen.
Kotkia oli useampia eri lajeja, vaikk'en niitä sen tarkemmin tuntenut, pöllöjä samoin. Yhden ammutun huuhkajan, joka oli vähän kellertävämpi kuin meidän, ostin talvella 1917 ja toin sen täytettäväksi tänne eläintieteellisiin kokoelmiin.
Keväisin ja syksyisin lensi Kolyvanin yli isoja hanhilaumoja, joita venäläiset ammuskelivat siten, että menivät aamuisin stepille niiden ylilentopaikoille. Myös joutsenia oli siellä, varsinkin keväällä, ja luulen, että ne pesivätkin lähettyvillä.
Sitten siellä oli myös nokikanoja, joita en ollut ennen nähnyt, vaikka niitä kyllä löytyy Suomessakin. Ne näyttivät lentäessään paksuilta ja kömpelöiltä. Niissä oli huono liha, eikä niitä ammuttu muuta kuin hätävaraksi, silloin kun muuta ei saatu.
Vesilinnuista siellä olivat kaikki meidän sorsalajit, yleisimpinä sinisorsa ja lapasorsa. Kuikkia ei ollut eikä kurkia, mutta sensijaan kyllä silkkikuikkia eli uikkuja ja harmaa haikara. Viimeksimainittu asusteli piilossa ruohikoissa ja nousi sieltä äkkiä lentoon, kun tuli lähelle. Kuoveja oli samoin paljon. Kahlaajista yleisin oli hyyppä (Vanellus cristatus). Kurppia oli monenlaisia, vaikka lehtokurppaa en muista nähneeni, mutta taivaanvuohia sitä enemmän, samoin vikloja eri lajeja. Kanalinnuista taisi viiriäinen, joka kulki lietemailla korkeassa ruohikossa, olla yleisin. Siellä sen kuuli huutavan, mutta sitä ei näkynyt, sillä se pysytteli piilossa. Metsäkanoja oli stepillä runsaasti, mutta ne olivat sangen arkoja. Samoin voi siellä tavata jonkin peltopyyparven. Metsot, teerit ja pyyt sitävastoin asustivat vain Obin itärannan metsämailla.