TUTTAVIA JA RETKEILYJÄ.
Svinhufvudin lähimpään seurapiiriin Kolyvanissa kuuluivat saksalaisten karkoitettujen joukossa olevat säätyläisperheet. Heistä ja heidän kanssaan tekemistään retkeilyistä Svinhufvud kertoo:
— Kolyvanissa oli saksalaisten karkoitettujen joukossa useampia säätyläisiä. Niinpä oli siellä insinööri Max von Beauvais rouvineen, mukanaan 12-vuotias poika Karl ja 3-vuotias tyttö Johanna, samoin tehtaanjohtaja Josef Franz Hoffmann, joka aikaisemmin oli palvellut jossakin öljytehtaassa ja jolla oli mukana rouvansa Wanda ja 11-vuotias tyttärensä Lilli. Sitten oli insinööri Ullrich ja konttoripäällikkö Fuchs, jotka olivat poikamiehiä. Vielä oli »vanha» Schmidt ja Mangelsdorff, jotka myös olivat liiketoimissa, sekä tilanomistaja Dietrich.
Pikenttimme Karl Friedrich Hoffmann, joka oli ammatiltaan värjäri, oli kotoisin Sachsenista, mutta oli sodan alussa työssä Lodzissa, josta hänet karkoitettiin Siperiaan. Hän joutui ensin Hörschelmannin tuttavuuteen, joka häntä auttoi, ja lopulta otettiin hänet yhteiseen talouteemme rouva Hörschelmannin apulaiseksi. Venäläisiä palvelijattaria ei voinut ottaa, sillä ne varastivat paljon. Hoffmann ei tosin keittänyt, mutta hoiti kaikki muut asiat, pesi astiat ja kuurasi ja lakaisi lattiat ja oli siis pikenttinä sanan varsinaisessa merkityksessä.
Insinööri Beauvais'lla ja johtaja Hoffmannilla ja heidän perheillään oli molemmilla oma yksityinen asuntonsa samoinkuin insinööri Ullrichilla ja konttoripäällikkö Fuchsilla. Siellä olikin huoneita paljon saatavina, kun talot olivat kaksikerroksisia ja talonomistajat perheineen asuivat alakerrassa.
Näiden saksalaisten kanssa oltiin paljon yhdessä, tehtiinpä usein yhteisiä retkiäkin. Kolyvanin lähellä olevasta kylästä, Malij Ajoshista, saatiin silloin tällöin venhe, joka kantoi hyvin toistakymmentä henkeä. Tällä venheellä, joka oli koverrettu yhdestä puusta, retkeiltiin poikki Obin lietemaiden monien jokihaarojen. Niitähän oli seitsemän kilometrin leveydeltä Obin ja Tshaussin välillä, kaikenlaisia järven- ja kanavantapaisia, joita pitkin pääsi koukeroimaan minne hyvänsä. Maata pitkin ei päässyt pitkälle, sillä jalkaisin kulkien oli aina vesi vastassa. Usein siellä soudeltiin, katseltiin maailmaa ja välillä noustiin maihin ja keitettiin teet.
Tavallisesti olivat mukana Hörschelmannit, Beauvais't ja Hoffmannit, aina noin toistakymmentä henkeä. Pari, kolme souti vuoron perään, ja toiset istuivat.
Tämmöiset retket olivat sangen hauskoja, ja tiheään niitä tehtiinkin. Kun illan suussa tultiin kotirantaan, niin oli päivä vielä ylhäällä, mutta puolen tunnin kuluttua oli aivan pimeä. Suomessa oli tottunut pitkään, kuulakkaan ja kauan kestävään hämärään, mutta Siperiassa tuli pimeä sangen yllättäen. Juhannuksen aikanakin oli siellä kello 10:stä illalla 2:een aamulla pimeä.
Sittemmin vuokrasimme oman venheenkin, joka oli yhdestä puusta tehty pieni 2—3 hengen venhe. Laitoimme siihen hangat ja airot, ja niin soudeltiin.
Varsinkin käytin minä Karl Friedrich Hoffmannin kanssa sitä ahkerasti. Ukko Hörschelmannista ei paljoa ollut sen käyttäjäksi, sillä hän istui, etenkin kuumaan aikaan, mieluimmin kotona. Hoffmannin kanssa vesillä oltaessa soudettiin vuorotellen, ja Hoffmann tottui vähitellen vesillä liikkumaan, vaikka se alussa oli hänelle vaikeata. Monesti kesti matkamme koko päivän, ja silloin soudeltiin Obin poikkikin ylös ja alas.
Tshaussin suulla, Skalan kylässä, käytiin usein. Se oli hauska paikka, ja siellä yövyttiinkin pari kertaa erään talollisen Nasonovin talossa. Nasonov oli jonkin verran nähnyt maailmaa, sillä hän oli palvellut asevelvollisuutensa meriväessä Kronstadtissa. Venäläiset nimittäin ottivat meriväkeen miehiä suurten jokien varsilta, ja niin oli Nasonovkin joutunut sinne.
Kolyvanin ja Skalan välillä oli vielä Tshaussin kylä, mutta se oli likainen, ja sinne poikettiin harvoin.
Pari kertaa kävimme eräällä vähäisellä tärpättitehtaalla, joka oli 25 virstan päässä Obin rannalla. Sen omisti Rumantshuk niminen mies, jonka vaimo oli puolalainen. Tehdas oli Obin itärannalla, jonka korkeat ja paksut mäntypuut tarjosivat sille sopivaa raakatavaraa. Tehdas oli yksinkertainen, ja työvoimana oli saksalaisia, mutta tärpättiä siitä saatiin, pantiin pulloihin ja lähetettiin Novonikolajevskiin myytäväksi. Siellä kävin ensi kerran talvella Dietrichin kanssa ja sitten kesällä Hörschelmannien kanssa. Molemmilla kerroilla oltiin myös metsällä. Rumantshuk kävi vastavierailullakin meillä.
Kerran käytiin Obia alaspäin Potshtan kylässä erään Viks nimisen virolaisen luona, jonka kanssa Hörschelmann puhui vironkieltä. Viksin vaimo oli käynyt karjakkokoulun jossakin Venäjän puolella ja sitten laittanut pienen meijeritalouden kylään. Matkan varrella Potshtaan oli eräs tataarikylä, Ora, joka näkyi Kolyvaniinkin. Kun tultiin sinne, seisoi siellä tataarien lapsia meitä katsomassa. Joukossa oli myös muuan poikanen, jolla ei ollut yllään mitään muuta kuin vanha silinterihattu. Hän katsoa töllisteli meitä niin tarkkaan, että kaatui lopulta nokkoskasaan, josta nousi tietysti hyvin äkkiä ylös. Orassa oli muuten muhamettilainen moskeija, mutta sinne emme joutaneet poikkeamaan. Kylässä olevat tataarit olivat jäännöksiä seudun alkuasukkaista, vaikka niitä ei paljon Kolyvanissa nähty. Tataarilaisten erikoisalana oli venheitten kovertaminen yhdestä puusta.
Kun oltiin stepillä huvimatkoilla tai muuten metsällä, majoituttiin usein »isbushkiin», jotka olivat pieniä matalia tupia. Niissä oli multalattia ja pikkuinen lava, jotta sai maata, sekä rautainen kamiina, että voi keittää ja lämmittää. Venäläisillä olivat nimittäin pellot kaukana kylistä stepillä, minkä takia he asuivat keväisin kyntäessään ja kesäisin viljaa korjatessaan näissä maatuvissa. Niitä sai väliaikoina käyttää hyväkseen kuka vain tahtoi.
Vuosien 1916 ja 1917 vaihteessa käytiin Fuchsin ja Ullrichin kanssa eräässä kylässäkö virstaa Kolyvanista sisämaahan. Kun tultiin perille, oli jotakuinkin pimeä. Mentiin sisälle erääseen taloon, johon oli majoitettu 5 itävaltalaista sotavankia. Heidän takiaanhan sinne oikeastaan mentiinkin, ja heidän kanssaan siellä sitten juteltiin. He olivat verraten tyytyväisiä oloonsa, sillä olihan kylässä aina parempi kuin vankileirissä. Heistä oli yksi upseeri, vaikka olikin salaa tekeytynyt sotilaaksi, jotta välttäisi vankileirin. He kertoivat omista oloistaan ja seikkailuistaan jotenkin vapaasti, ja me kerroimme vuorostamme omistamme. Fuchs, joka itse oli itävaltalainen, vakuutti heille, että kyllä minäkin olen luotettava mies, ja etten minä mene heitä ilmiantamaan.
Illalla juotiin teet, ja sitten pantiin maata saman kamarin lattialle kuin itävaltalaisetkin. Aamulla mentiin metsälle, vaikka oli pakkasta 40°C, ja ammuttiin pari jänistä.
Tämmöistä oli nyt ylipäänsä elämä siellä. Tehtiin retkeilyjä silloin tällöin ja katseltiin luonnon komeutta.
Yleensä olin huomaavinani, ettei minun karkoituspaikkani ollut huono. Minullahan ilmeisesti oli parempi olo ja vapaampi elämä kuin Takasella, Polónilla, Waseniuksella ynnä muilla, jotka joutuivat Venäjälle, sillä poliisikomento oli siellä tiukempi ja kansa epäystävällisempi karkoitettuja kohtaan.
* * * * *
Retkeilyistä kertoo pastorinrouvan päiväkirja:
28.8.1915. — Nousimme klo 1/2 7 ja lähdimme klo 9 vuokraamallamme hevosella Ob-joelle. Vaikka aamulla oli kylmää ja sumuista, muuttui sää päivällä kuitenkin yhä lämpöisemmäksi. Perille tultuamme ja syötyämme menivät herrat venheellä erääseen läheiseen Obin niemeen kurppia ampumaan, mutta ne olivat hyvin arkoja ja lensivät pois. Klo 6 palasimme jälleen kotiin.
5.9.1915. — Svinhufvud ja Hoffmann lähtivät jo aikaisin aamulla kaksipäiväiselle metsästysretkelle kylmyydestä ja kosteudesta välittämättä. Kunpa he eivät vain kylmettyisi venheessä.
6.9.1915. — Herrat palasivat vasta klo 8 illalla mukanaan 2 hanhea ja 1 sorsa. He olivat taistelleet myrskyä, lunta ja kylmää vastaan. Yöllä he olivat tapelleet syöpäläisiäkin vastaan eräässä talonpoikaistalossa, mutta kaikesta huolimatta he olivat hyvin tyytyväisiä.
8.3.1916. — Svinhufvud ja Dietrich menivät metsälle aikoen yöpyä eräällä tärpättitehtaalla yli 20 virstan päässä täältä, mutta palasivatkin klo 9:n jälkeen takaisin, koska eivät voineet jäädä sinne yöksi. Täytyi pian valmistaa illallista molemmille ja Dietrichille myös yösija, sillä hän ei tahtonut enää mennä häiritsemään väkeä apteekille, jossa asui.
1.6.1916. — Helatorstai. Ihana päivä. Lähdimme aamulla klo 1/2 9 kahdella venheellä retkelle ollen mukana yhteensä 13 henkeä. Kahden tunnin soutumatkan jälkeen pysähdyimme kauniiseen mänty- ja koivumetsään ja pidimme siellä jumalanpalveluksemme. Sitten Costi luki meille erään Gustaf Mattssonin kirjoittaman matkakuvauksen, jonka hän oli kääntänyt ruotsinkielestä. Paluumatkalla auringon laskiessa laulettiin laulu toisensa jälkeen.
18.6.1916. — Jälleen mitä ihanin retkipäivä. Kävimme noin 9—10 virstaa täältä pohjoiseen olevassa Skalan kylässä, joka on joen varrella ja on ihmeen vihreä ja kaunis. Matkalla löysimme eräästä hurmaavasta lehdosta erakon majan. Tämä erakko on ottanut osaa Turkin sotaan, ollut Jerusalemissa ja nähnyt paljon maailmaa. Hyvä järjestys vallitsi kaikkialla hänen pienellä maatilkullaan, johon hän oli istuttanut muitten puitten lisäksi lehtikuusia, setripuita, jalokuusia, saksankuusia ja tavallisia kuusia. Hänen pöytänään oli jättiläismäinen kivilaatta, ja puunrungot korvasivat puuttuvia istuimia.
Meidän perhekattilamme ripustettiin jälleen taitavasti nuotion ylle ja tuhkassa paistettiin perunoita.
Sitten luettiin saarna ja laulettiin. Aterian jälkeen herra Fuchs luki meille »Timesin» uutisia. Tapoimme lisäksi vaskikäärmeen. Klo 9 olimme jälleen kotona.
19.8.1916. — Teimme yhdessä Svinhufvudin ja Costin kanssa ihanan huviretken Laptjeffin kesähuvilalle Obin toiselle puolelle. Sattumalta ei ketään ollut kotona. Sillä aikaa kuin herrat menivät kävelemään ja jäivät istumaan Obin oikeanpuoliselle kauniille ja jylhälle rannalle, menin minä etsimään vähän syötävää ja juotavaa ja sainkin rahalla ja kauniilla sanoilla hankituksi maitoa ja leipää naapurihuvilasta. Tein sitten itsekseni partioretkiä ja etsin Costille mustikanlehtiä, joiden hakemisessa eräs vanha vaimo auttoi minua. Hän oli kaukaa kiertäen kulkenut miestemme ohi ja oli pitänyt heitä rosvoina, ja ainoastaan sen vuoksi, että he olivat muukalaisen näköisiä. Juuri kun olimme lähdössä kotimatkalle, tuli rouva Laptjeff takaisin. Hän oli odottanut meitä päivällisen ajaksi, mutta kun ei meitä kuulunut, oli hän lähtenyt metsään marjaan.
Palasimme kotiin ihanassa iltavalaistuksessa ajaen ravia, niin että täytyi pitää varansa rattailla.
SAKSALAISIA KARKOITETTUJA.
Muista karkoitetuista Svinhufvud kertoo:
— Kolyvanissa oli yhteensä lähes tuhatkunta karkoitettua, pääasiallisesti Puolasta, ja karkoitettuja siksi, etteivät pääsisi sotaan Saksan puolelle. Nämä karkoitetut olivat enimmäkseen työväkeä ja olivat majoitetut suuriin kasarmintapaisiin puurakennuksiin. Ne olivat ilmeisesti rakennetut Japanin sodan aikana, jolloin Kolyvanissa oli sotaväkeä. Tämmöisiä parakkeja oli siellä muistaakseni kolme tai neljä, ja yhdessä niistä asuivat saksalaiset. Muilla kansallisuuksilla, puolalaisilla ja tshekkiläisillä, oli hallussaan myös oma parakkinsa. Saksalaiset olivat suutuksissaan venäläisille siitä, että nämä toisinaan vaihtoivat heidän asuntojaan. Kun saksalaiset olivat saaneet parakkinsa hyvään kuntoon ja puhdistaneet sen elävistä, tuli muutto ja heidän piti luovuttaa siisti asunto slaavilaisille.
Saksalaisten karkoitettujen joukossa oli räätäleitä, suutareita, kelloseppiä, avainseppiä ynnä muita. Heille tuli muistaakseni vähän apua Venäjän kruunulta, mutta pääasiallisen avustuksensa he saivat ulkoapäin Kiinan kautta.
Parakit olivat koko lailla hatariapa sen takia kylmiä talvella. Olihan niissä kyllä rautakamiinat, ja puitakin sai, mutta sittenkin saksalaiset valittelivat, että niissä tarkeni huonosti. Eivät ne olleet hauskan näköisiä päältäkään päin, likaisia ja mustia ja sisältä vielä ikävämpiä.
Muutamat karkoitetut siellä lyöttäytyivät yhteen, ettei heidän tarvinnut parakeissa asua. Niin tekivät lukkoseppä Giersbäck ja kelloseppä Laubisch. Samoin asuivat vanha Schmidt ja nuori Mangelsdorff yhdessä.
Mangelsdorffin tarina oli hyvin surullinen. Kuukautta ennen sotaa hän oli mennyt naimisiin ja sodan syttyessä oli hän jonkin saksalaisen liikkeen asioilla Moskovassa. Hänet otettiin tietysti kiinni ja lähetettiin Siperiaan, mutta nuori rouva jäi yksin Saksaan.
Parakeissa asui ylipäänsä se suuri joukko, jolla ei ollut varoja järjestää asioitaan paremmin, mutta ne, jotka suinkin pystyivät, pyrkivät asumaan kaupungille yksityisesti. Saksalaisten kanssa siellä seurusteltiin paljon, mutta puolalaisten ja tshekkiläisten kanssa vähän. Kesällä 1915, jolloin oli kova kuumuus Kolyvanissa, laittoivat muutamat Varsovasta karkoitetut puolalaiset sinne hyvän konditorian, ja siellä käytiin ahkerasti. Se sijaitsi vanhassa rikkinäisessä talossa, mutta hyviä leivoksia ja torttuja siellä sai, tilattaessa nimipäivä-kaakkujakin. Saatiinpa jäätelöäkin, mikä 40°:n lämmössä kyllä maistui. Ukko Hörschelmannin, jolla oli sokeritauti, täytyi kuitenkin tyytyä vain piimään, kalaan ja lihaan, niin paljon kuin hän pitikin makeista kaakuista.
Eräs karkoitetuista saksalaisista, Lipscher nimeltään, joka myös osasi hyvin venättä, sai pienen toimen postivirastossa. Hän sai kirjoittaa osoitteet niihin postipaketteihin, joita venäläiset vaimot lähettivät miehilleen tai pojilleen Saksan puolelle, jossa nämä olivat sotavankeina. Paketissa piti olla kaksinkertainen osoite, ensin venäjäksi ja sitten saksaksi, ja saksankielisiä osoitteita eivät postivirkamiehet osanneet kirjoittaa. Lipscher sai muistaakseni 10 kopekkaa osoitteelta, ja niitä piti kirjoittaa kymmenittäin joka postipäivä, sillä postihuoneen koko takaseinämä oli usein kattoon saakka täynnä paketteja. Tavallisesti lähetettiin korppuja ja muuta ruokatavaraa sotavangeille, sillä Saksassa oli tiukkaa ruokatavaroista.
Viimeinen joulu vietettiin muutoin yhdessä saksalaisten kanssa parakissa. He olivat hankkineet sinne joulukuusen ja muutenkin vähän somistaneet ja sievistäneet parakkiansa. Ensin siellä laulettiin vähän, ja sitten pastori piti raamatunselityksen. Senjälkeen jaettiin vähän joululahjoja ja sitten laulettiin taas. Se oli hyvin »stimmungsvoll» ilta. Seuraavana päivänä ukko piti taas saarnan parakissa.
Syksyllä 1916 tuotiin sinne saksalaisia kolonisteja, jotka olivat Venäjän alamaisia. He olivat saksalaisten edetessä jääneet muutamaksi kuukaudeksi Itävallan puolelle, ja kun venäläiset valloittivat alueen takaisin, otettiin asukkaat kiinni ja lähetettiin Siperiaan, vaikka he eivät olleet tehneet mitään muuta kuin pakosta eläneet muutaman kuukauden vieraan vallan alaisina. Näiden ja muiden karkoitettujen keskuudessa ukko toimitteli papillisia tehtäviä, kastoi lapsia, kun niitä tuli, ja kävi hautaamassa, kun tarvittiin.
* * * * *
Novonikolajevskin asemalla seisoo 29 p:nä elokuuta vuonna 1916 alun neljättäsataa saksalaista, jotka ovat karkoitetut kodeistaan, Lutzkista, kaukaiseen Siperiaan. Monen kasvot on tuska tehnyt harmaiksi, mutta erityisesti kiintyy huomio erääseen onnettomaan naiseen, joka hetki sitten on synnyttänyt lapsen asemalla ja taivasalla. Hänen kasvonsa ovat itkusta punaiset, jalat huojuvat alla, mutta vieressä seisoo sotilas ja ajaa häntä laivaan. Nainen yrittää lapsi sylissään parastaan, mutta voimat pettävät. Hän vaipuu istumaan, kunnes sotilaan ruoska jälleen sivaltaa selkään ja pakottaa hänet viimeisin voimin melkein ryömimään siihen laivaan, jonka on määrä viedä hänet ja toiset onnettomat karkoitetut Obia pitkin Kolyvaniin.
Kolme päivää myöhemmin avautuu sen huoneen ovi, jossa Svinhufvud ja Hörschelmann asuvat, ja sisään astuu sama nainen lapsi sylissään. Hän luulee pastori Hörschelmannia paikkakunnan luterilaiseksi papiksi ja tulee hakemaan hänen luotaan apua, saamaan edes kasteen lapselleen, ennenkuin se ennättää kuolla. Hänet otetaan vastaan ihmisenä, ja hän saa jäädä asumaankin taloon. Pastorinrouva valvoo yöt läpeensä hänen vuoteensa vierellä.
Ja syyskuun 4 p:nä pidetään Svinhufvudin ja Hörschelmannin kodissa merkilliset ristiäiset. Svinhufvud ja pastorinrouva ovat kummeina pastorin suorittaessa kastetoimitusta. Läsnä ovat vain äiti ja ja pari muuta karkoitettua naista. Kastamisen jälkeen istutaan kahvipöytään, ja onnettomat saksalaiset kertovat kauheista kokemuksistaan.
Mutta seuraavana päivänä poliisimestari ilmoittaa, että pastorinrouva Hörschelmann karkoitetaan pohjoiseen Siperiaan, ellei hän heti lakkaa avustamasta niitä, joita on »kohdeltava vihollisina». Niin on pakko viedä nainen toiseen turvapaikkaan, hän, jonka mies on sodassa kaatunut ja joka itse on karkoitettu kaukaisiin maanääriin onneton pienokainen sylissään.
* * * * *
Tämän onnettoman naisen kohtalosta kertoo pastorinrouvan päiväkirja:
1.9.1916. — Tänään saapui 320 karkoitettua saksalaista siirtolaisparkaa Lounais-Venäjältä, Lutzkista. Meidän luoksemme joutui asumaan muuan onneton äiti 3 päivän vanhan pienokaisensa kanssa. Kotimme on kuin kyyhkyslakka, jonne venäläisten inhoittavasti kohtelemat köyhät ja kurjat saksalaisparat saapuvat hakemaan turvaa.
4.9.1916. — Klo 5 iltapäivällä vastasyntyneen kastaminen. Olimme Svinhufvudin kanssa yhdessä pienen Ida Elisabethin kummeina. Mukana oli myös kaksi karkoitettua siirtolaisrouvaa, jotka kahvin aikana kertoivat kauheita asioita viimeisistä kokemuksistaan monia viikkoja kestäneeltä matkaltaan. Meidän täytyi sijoittaa äitiparka lapsineen asumaan jonnekin muuanne, koska, kuten Costi tänään kuuli poliisimestarilta, minut voidaan lähettää Pohjois-Siperiaan sen vuoksi, että olen auttanut saksalaista naista, jota korkean esivallan määräyksen mukaan on kohdeltava vihollisena. Costi ei voinut ollenkaan rauhoittua tämän Venäjän hallituksen inhoittavan ja pakanallisen halpamaisuuden tähden.
OBIN LAUTALLA.
Kesä on kulunut retkeilyillä, aurinkokylvyissä ja uintimatkoilla. Ellenin lähdöstä on kulunut monia viikkoja ja kohta kuukausia, ja elämä on soutanut omia vesiään. Kaupunki on käynyt tutuksi, ja monia ystäviä on löytynyt. Kesä on puhjennut kukkeimmilleen, heinä on rantamailla käynyt miehen mittaiseksi, ja nurkissa ovat nokkoset ja takiaiset nousseet rehottamaan.
Eräänä päivänä, jolloin aurinko paahtaa kuuminta loimuaan Obin vesiin ja pastori piileksii puitten varjossa uskaltamatta näyttää nenännyppyäkään auringolle, lähtee Svinhufvud ensimmäiselle pitemmälle matkalleen Novonikolajevskiin.
Matka käy lautalla yli Obin, jonka vedet virtaavat juhlallisina pohjoista kohden ja jonka rannalla iso lautta näyttää virstaisen virran rinnalla pieneltä venheeltä. Kärryt toisensa jälkeen ajavat lautalle, jonka reunaviivoja vesiraja sitä mukaa tavoittelee yhä lähemmäksi. Ilmassa kajahtavat yhtämittaiset huudot, jotka käyvät vain äänekkäimmiksi lautan lähtöajan lähestyessä.
* * * * *
Merkillisestä Obin lautasta Svinhufvud kertoo:
— Kerran jouduin kesällä 1915 tekemään matkan Novonikolajevskiin. Siellä kävin useammankin kerran, etupäässä hampaitteni korjuuttamisen takia, mutta myös vähän ostoksilla. Silloin kesällä ajoin sinne ajuri Gustshinin kyydillä. Kärryillä mentiin noin 8—10 virstaa Obin rannalle lautan luo, jonka piti viedä meidät yli. Lautta oli suurenpuoleinen ja hirsistä tehty. Sen lattia oli jaettu kahtia, joista toiseen avarampaan osaan asetettiin hevoset ja ajoneuvot. Niitä ahtautui sinne sillä kertaa 14—15 kappaletta. Toisella eli pienemmällä puolella oli tavallinen hevoskierto, jonka piti kuljettaa lauttaa. Siihen olivat tolpat laitetut pystyyn ja poikin niinkuin ristikkoportissa. Neljä hevosta kulki ympäri ja kiersi isoa puupyörää, joka vuorostaan pani vesipyörät liikkeelle. Siis sangen käytännöllinen laite, mutta tökeröä tekoa. Vesipyörätkin oli tehty höyläämättömistä lankuista.
Kun lähdettiin rannasta, nousi mies ristikkoportin päälle ja rupesi ajamaan hevosia piiskaten niitä minkä kerkesi. Tätä piiskaamista jatkui niin kauan kuin lautta oli vesillä. Kuta virtavampi paikka oli, sitä nopeammin ajomies piiskasi, jotta hevoset kiertäisivät tarpeeksi nopeaan. Ja kun yksi mies väsyi, nousi toinen jatkamaan piiskaamista. Kyllä siinä hiki tuli piiskaajallekin sellaisessa heloittavassa sydänpäivän kuumuudessa, varsinkin kun matkakin kesti lähes tunnin. Sillä keskellä jokea, missä virta oli vuolain, painui lautta tuntuvasti joen mukana alaspäin. Mutta kun tultiin lähemmäksi oikeata rantaa, oli virta hiljaisempaa ja päästiin taas ylöspäin. Hevosparkoja vain tuli sääli.
Ei siellä ylipäänsäkään hevosia hyvin kohdeltu. Siitä voi kertoa pari esimerkkiä. Obin lietemaillahan oli paljon kanavia ja kannaksia. Retkeillessämme siellä vedimme usein venheen kannasten yli, mutta venäläiset tekivät siinäkin vähän mukavammin. He kuljettivat venheensä sillä tavoin kannasten yli, että sitoivat hevosen hännän solmuun venheen kokassa olevaan poikkirautaan ja antoivat hevosen vetää. Kerran taas talvella näin, kun Kolyvanin lähellä kuljetettiin raskasta kuormaa, jossa oli heiniä tai halkoja. Kun toinen kuorma tuli vastaan, väistyi toinen tien syrjään. Sieltä hevonen ei saanut kuormaa takaisin ylös tielle, vaikka mies hakkasi piiskalla sitä niin paljon kuin jaksoi, tulipa toisenkin kuorman mies avuksi, ja niin piiskattiin hevosparkaa molemmin puolin. Se rynnisti ja yritti parhaansa mukaan, kunnes lopuksi rinnustimet menivät rikki. Sitten ei auttanut enää muu kuin purkaa koko kuorma ja paikata valjaat.
MOOSEKSENUSKOLAISIA.
Svinhufvudin ensimmäisiin tuttavuuksiin Kolyvanissa kuului kaksi juutalaista, Studnitz ja Rosen, jotka molemmat olivat karkoitettuja ja asuivat perheineen kaupungissa ja elivät tietysti kaupalla. Heistä Svinhufvud kertoo:
— Ensimmäiset tuttavat olivat juutalaiset Studnitz ja Rosen, joista jälkimmäinen äänsi nimensä juutalaismurteella Roisen. Studnitzin olin jo tavannut Kalpashevon laivarannassa matkalla Tymskojesta Kolyvaniin. En ollut vielä kauan ehtinyt olla perillä, kun jo Studnitz tuli asuntooni tuttavuutta tekemään mukanaan Rosen. Studnitz oli kotoisin Hotinin kaupungista Itävallan ja Venäjän rajalta, jossa hänellä oli ollut liikkeensä, ja oli myös osallisena jossakin pankkitoimessa, vaikk'ei tietenkään ollut saanut opillista sivistystä. Hän oli sangen älykäs ja oli ollut myös asevelvollisena sotaväessä ja päässyt siellä kohoamaan aliupseeriksi, mikä oli hyvin harvinaista juutalaisille. Rosen oli yksinkertaisempi ja köyhempi. Molemmat, niin Studnitz kuin Rosen, oli karkoitettu jo vuoden 1914 alussa vakoilusta epäiltyinä. Studnitz oli joutunut ensin Kalpashevoon ja Rosen Narymiin, joista olivat jollakin tavalla päässeet Kolyvaniin. He olivat naimisissa, ja kummallakin oli vaimo ja lapset mukana. Juutalaisia kun olivat, ryhtyivät he heti Kolyvaniin tultuaan käymään kauppaa. He järjestivät asiansa siten, että hankkivat kumpikin pienen myymäkojun, »balaganin», torille ja rupesivat siinä kaupittelemaan rihkamatavaraa. Itse he ostivat tavaransa Kolyvanin vakinaisista kauppapuodeista maksaen käteisellä ja saivat siten alennusta ja voittivat. Sillä keinoin he elivät koko hyvin ja hommasivat itselleen pian vapaan kulkuluvan Novonikolajevskiin.
Poliisipäällikkö hyötyi heistä siten, että kävi heidän myymäkojuissaan ostamassa tavaraa ja maksoi alennetun hinnan. Studnitz oli viisas mies. Hän ei tyytynyt pelkkään kaupankäyntiin, vaan ryhtyi muihinkin liikepuuhiin. Niinpä hän otti hankkiakseen kruunulle suolattua, hienonnettua kaalia sotaväen muonitusta varten ja suoritti hankinnan hyvällä menestyksellä.
Juutalaiset eivät näkyneet lainaavan rahoja toisiltaan. Niinpä kerran Rosen, joka oli vähävaraisempi, tuli lainaamaan minulta rahoja. Hän pyysi 25 ruplaa voidakseen ostaa vanhimmalle pojalleen vaatteita, kun poika oli pantava kouluun. Rahat hän sai ja sovittiin, että hän maksaa 5 ruplaa kuussa takaisin, ja sen hän tekikin. Hän ihmetteli muuten, kun en ottanut häneltä mitään korkoa. Kerran lainasin myös eräälle »kauhtanajuutalaiselle», joka oli kotoisin Suvalkin kuvernementista Puolasta, 40—50 ruplaa, jotka hänkin sovittuna aikana maksoi takaisin.
Studnitz kertoi minulle syksyllä 1916, että hän oli ollut avustamassa eräänlaisia ostajia, jotka kulkivat Kolyvanin seudulla ostelemassa nousuhinnassa olevia tavaroita. He olivat ostavinaan niitä valtion laskuun, mutta ostivatkin itselleen. Eräältä sellaiselta oli Studnitz kysynyt:
»Kuulkaas, mitä te aiotte tällä tavaralla tehdä?»
Ostaja vastasi:
»Te olette ensimmäinen, joka tekee näin viisaan kysymyksen. Siksi vastaankin suoraan, että kun sota alkaa loppua, niin tulee 'devalvatio', ruplasta maksetaan pian 25 kopeekkaa, ja sentakia on hyvä, että on paljon tavaraa ja vähän rahaa!»
»Kuinka voitte sitten saada säilymään nämä tavarat?»
Kauppias vastasi:
»Jaa, siinä on monta konstia. Parasta on, että ne ovat aina matkalla eivätkä ole missään!»
Tavarat olivat tietysti tosiasiallisesti varastossa, vaikka ne olivat olevinaan matkoilla. Jos niiden säilyttämisestä jouduttiin kiinni — varastoiminen kun oli kielletty —, niin maksettiin juomarahoja, ja asia painettiin villasella.
Jokseenkin vuodenvaihteessa 1917 kävin kerran Studnitzin kanssa Novonikolajevskissa, muistaakseni taas hampaitteni takia. Ajettiin kahden omalla ontuvalla konilla, ja pakkasta oli silloin 40°C ja melkoinen tuuli, niin että sai varjella nenäänsä jotenkin taitavasti. Meillä oli kahdet turkit yllä, joten tultiin hyvin toimeen.
Novonikolajevskissa ei menty yöksi hotelliin, vaan erääseen juutalaisperheeseen, sillä Studnitz tunsi ne kaikki. Aamulla kävelin kaupungin ympäri ja ostin eräältä kiinalaiselta itselleni lapaset. Kadun vain, etten ostanut kaksia, sillä ne olivat kestäviä. Kiinalaiset olivat muuten talvella kummallisesti puetut. Silläkin miehellä, joka kaupitteli, oli töppöset eli kankaasta tehdyt lämpimät jalkineet. Turkkia sillä ei ollut, mutta jottei koipia palelisi, oli mies, niin housuniekka kuin olikin, laittanut lisäksi sivusta napitettavat hameet päälleen.
Hevosemme seisoi koko yön ulkona pakkasessa, mutta sehän olikin siperialainen hevonen, niin ettei sillä mitään hätää ollut.
Aamulla kun noustiin, tarkastettiin, kuinka nahkapoikia opetettiin. Oli vähän surkeata nähdä niitten tekevän liikkeitä tuimassa pakkasessa, vaikka niillä olikin huopatossut jalassa ja useimmilla lyhyt turkki yllä. Kun vihdoin komennettiin pitempi lepo, niin aliupseerit, jotka harjoituksia johtivat, livistivät läheisen talon keittiöön lämmittelemään, mutta nahkapojat saivat jäädä kadulle palelemaan.
Novonikolajevskin juutalaiset olivat minulle hyvin ystävällisiä ja kysyivät, olenko sosialisti.
»En ensinkään!»
»Mutta tehän olette oppositsionimiehiä!»
»Niin kyllä, mutta en kuitenkaan sosialisti!»
Selitys ei oikein tahtonut mahtua heidän päähänsä: »Mutta teidän ylioppilaanne kaiketi ovat sosialisteja!» »Ei niittenkään joukossa paljon ole.»
Asia tuntui heistä hyvin ihmeelliseltä. Olin muuten heidän keskuudessaan suuressa maineessa siitä, että olin lainannut juutalaisille rahoja enkä ollut ottanut mitään korkoa.
* * * * *
Pastori Hörschelmann kertoi Kolyvanin juutalaisista, että Studnitz käski aina pienen tyttärensä lausua vierailleen hepreankielisiä psalmeja. Lapsen hepreankieli oli kuitenkin niin erilaista kuin se, mitä pastori ylioppilaana oli oppinut, ettei hän ymmärtänyt sanaakaan. Se oli niin hullunkurista, että hän vaivoin saattoi pidättää nauruansa.
SIMBIRSK.
Heinäkuussa vuonna 1915 oli Venäjän sanomalehdissä uutisia Svinhufvudin vapauttamisesta. Siitä puhuttiin myös sekä Tomskin että Novonikolajevskin lehdissä. Uutinen tuli Svinhufvudille itselleen täydellisenä yllätyksenä. Näitä ensimmäisiä sanomalehtiuutisia seurasi kokonaisia viikkoja, ilman että asiasta saatiin mitään lopullista tietoa. Vihdoin viimein syyskuun 2 p:nä kutsuttiin Svinhufvud yhtäkkiä poliisimestarin luo. Sinne saavuttuaan hän sai odottaa ensin kokonaisen tunnin, sillä poliisimestari oli vielä nukkumassa, vaikka kello oli 12 päivällä. Odotettuaan turhaan hänet lähetettiin takaisin, sillä poliisimestaria ei saanut herättää kesken unia. Kello yhden aikaan kutsuttiin Svinhufvud uudelleen poliisimestarin luo, joka silloin ilmoitti, että hän oli saanut luvan muuttaa Simbirskin kuvernementtiin Euroopan Venäjälle. Näin supistuivat uutiset ja huhut hänen täydellisestä vapautumisestaan vain karkoituspaikan vaihtumiseen, jonka piti muka olla rangaistuksen lievennyksenä. Poliisimestarin ilmoituksen mukaan olisi Svinhufvudin tullut itse kustantaa saattajatkin Simbirskiin puhumattakaan omasta matkastaan. Saatuaan päivän miettimisaikaa meni Svinhufvud seuraavana päivänä ilmoittamaan, että hän oli päättänyt jäädä paikoilleen. Tomskin läänin kuvernöörille lähetettiin kirjallinen ilmoitus, jossa kiitettiin tarjouksesta, ja samalla pyydettiin, että hän saisi jäädä paikoilleen. Samanaikuisesti lähetti Svinhufvud Suomen sanomalehdille seuraavansisältöisen sähkösanoman, joka ei kuitenkaan koskaan tullut perille.
»Saanut virallisen ilmoituksen, että saan matkustaa poliisin valvonnan alaisena Simbirskin kuvernementtiin, kieltäytynyt.»
* * * * *
Ehdotetusta Simbirskiin siirtymisestä Svinhufvud kertoo:
— Kesällä 1915 tuli yht'äkkiä sana Kolyvaniin, että minä olen saanut luvan siirtyä Simbirskin kuvernementtiin, paikkaan, jonka sikäläinen kuvernööri ilmoittaa. Vastasin siihen yksinkertaisesti, että sinne en halua mennä. Sen piti olla jonkinlaisena lievennyksenä minulle, ja luulen, että ententen poliittiset piirit olivat sen hommanneet, sillä heitä kaiketi jonkin verran vaivasi venäläisten menettely Suomea kohtaan, jossa mieliala oli heille vähemmän suopea. Myös eduskuntaryhmien puheenjohtajat, Ahmavaara ja muut, olivat käyneet Pietarissa puhumassa puolestani.
En tahtonut lähteä Simbirskin kuvernementtiin, sillä tiesin jo, että kuta idempänä oli, sitä paremmin sai olla turvassa viranomaisten ahdisteluilta. Sitäpaitsi olisi kuvernööri voinut määrätä minulle asuinpaikan, jossa saattoi olla paljon huonommat olot kuin täällä. Neuvottelin kirjeellisesti muistaakseni myös Semeshkon kanssa asiasta. Pastorilla olisi ollut tietysti ikävä, jos minä olisin lähtenyt. Hän sanoi:
»Niin, niin, kyllä kai sinulla on parempi siellä Simbirskissä, mutta minulle tulee kovin ikävä, kun sinä lähdet!»
Selitin hänelle, että jään Kolyvaniin.
* * * * *
Simbirskin asiasta kertoo pastorinrouvan päiväkirja:
8.7.1915. — Eräässä venäläisessä sanomalehdessä huomasimme uutisen, että Svinhufvudin asemaa tullaan helpottamaan.
11.8.1915. — Svinhufvud sai klo 1/2 7 aamulla vapauttamistaan koskevan riemusähkösanoman ensimmäisestä karkoituspaikastaan Tymskojesta.
12.8.1915. — Svinhufvud ei vieläkään ole saanut mitään virallista tietoa vapautumisestaan, vaikka siitä puhutaan kaikissa sanomalehdissä. Hän on aivan sairas tästä jännityksestä, vaikka hän ulkonaisesti näyttää täysin rauhalliselta.
2.9.1915. — Svinhufvud kutsuttiin poliisilaitokselle, jossa hänen täytyi odottaa kokonainen tunti, koska poliisimestari vielä nukkui. Tunnin kuluttua kutsuttiin hänet uudelleen ja hänelle ilmoitettiin, että hän saa muuttaa Simbirskiin.
3.9.1915. — Svinhufvud kutsuttiin tänään uudelleen poliisilaitokseen, jolloin hänen täytyi tehdä päätöksensä Simbirskiin muuttamisesta. Hän kieltäytyi ja pyysi saada jäädä paikoilleen.
1.2.1916. — Poliisi kävi, kutsumassa Svinhufvudin poliisikamarille. Hänelle ilmoitettiin, että kuvernööri on nyt suvainnut vastata hänen noin 5 kuukautta sitten lähettämäänsä kirjelmään, jossa hän pyytää saada Simbirskiin matkustamisen sijasta jäädä tänne. Kuvernöörillä ei ole mitään sitä asiaa vastaan.
* * * * *
Heinäkuun lopulla pidetyssä ministerineuvoston istunnossa ehdotti oikeusministeri Hvostoff, että Svinhufvudin asemaa helpotettaisiin. Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja sen johdosta ilmoitti maanviljelysministeri Krivoshein duuman jäsenille jo ennen avajaisistuntoa, että Svinhufvudille on päätetty antaa lupa palata kotimaahan. Duuman avajaisistunnossa 1.8.1915 pitämässään puheessa duumanjäsen Miljukoffkin viittasi Svinhufvudin vapauttamisen mahdollisuuksiin. Pari viikkoa tämän jälkeen toimeenpani eräs pietarilainen päivälehti kiertokyselyn Svinhufvudin asiassa. Lehti kertoi, että Miljukoffin duuman avajaistilaisuudessa pitämän puheen jälkeen alettiin Viipurissa, Helsingissä ja muissa Suomen kaupungeissa valmistautua ottamaan Svinhufvudia vastaan. Paljon väkeä kävi Svinhufvudin puolison luona Kotkaniemen tilalla, ja sähkösanomatervehdyksiä saapui kaikilta Suomen kulmilta. Mutta nyt on jo kulunut yli kaksi viikkoa duuman avajaispäivästä, ja mitään oleellisia todistuksia, jotka vahvistaisivat Miljukoffin sanat Svinhufvudiin nähden, ei ole vielä olemassa. Vasta näinä päivinä on Svinhufvudille lähetetty Miljukoffin puhe pikakirjoitusjäljennöksenä. On käynyt nimittäin selville, että siperialainen sanomalehdistö ei ole saanut julkaista Miljukoffin puhetta.
Vasta kuukautta myöhemmin sai Suomen sanomalehdistö tietää, että Svinhufvudin vapauttaminen olikin supistunut tarjottuun karkoituspaikan vaihtamiseen.
Lokakuun 14 p:nä julkaisi Uusi Suometar Svinhufvudin karkoitusasiasta seuraavan uutisen:
»Rjetsh julkaisee hra Gr. Semeshkon kirjeen, jossa tämä sanoo asessori Svinhufvudin kirjoittaneen hänelle, että kun hän ei kerran pääse kotimaahansa, niin hänelle on yhdentekevää, missä hän karkoitusaikansa viettää. Kirjeessään valittaa asessori Svinhufvud suurta väsymystä siitä, mitä hän on saanut kestää, ja huolestuttaa häntä myös kysymys, lähetetäänkö hänet vastoin tahtoansa nykyisestä olinpaikastaan Kolyvanista Simbirskin kuvernementtiin.»
Tämä uutinen kiersi myöhemmin kautta koko Venäjän sanomalehdistön.
Kun Svinhufvudin vapauttamisesta ei monista puuhista ja huhuista huolimatta tullut totta, kääntyi eduskunnan nuorsuomalaisen ryhmän puheenjohtaja P. Ahmavaara ryhmänsä valtuuttamana joulukuun puolivälissä ministerivaltiosihteeri Markoffin puoleen pyytäen tätä ryhtymään toimenpiteisiin, jotta eduskunnan entinen puhemies P.E. Svinhufvud saisi palata kotimaahan.
Kirjelmässä, jonka Ahmavaara henkilökohtaisesti jätti ministerivaltiosihteerille Pietarissa, lausutaan m.m.:
/#
»Perustuslain nimenomaisen vakuutuksen mukaan ei tuomaria Suomessa
voida virastaan erottaa muuten kuin laillisen tutkimuksen ja
tuomion nojalla, ja virkatoiminnastaankin hänen on vastattava
ainoastaan laillisessa tuomioistuimessa. Tästä huolimatta on
maamme kenraalikuvernööri marraskuun 1 päivänä 1914 päättänyt
kihlakunnantuomarin Svinhufvudin viralta pantavaksi, ja sittemmin
hänet on samoin kenraalikuvernöörin määräyksestä karkoitettu maasta ja
lähetetty Tomskin kuvernementtiin Venäjän keisarikunnassa.
Kansanedustaja Svinhufvudia vastaan kohdistetussa pakkotoimenpiteessä on siten menty niin pitkälle, että häneltä on, siitä huolimatta mitä Suomen laissa vangitsemisen edellytyksestä säädetään, riistetty vapaus, jopa omassa maassa oleskelemisen oikeus, jota voimassa olevan lain mukaan ei voida menettää edes rikoksen johdosta tuomioistuimen päätöksellä. Tätä pakkotoimenpidettä eivät edes nykyiset erikoisolot riitä selvittämään, sillä sen syyksi mainitut seikat, jos niitä pidettäisiinkin rangaistavina virkavirheinä, eivät ole missään yhteydessä sodankäynnin ja sen tosiasiallisten vaatimusten kanssa.
Se kohtelu, jonka alaiseksi edustaja Svinhufvud on saatettu, ja jota
ei vieläkään ole oikaistu, vaikka jo toista vuotta on kulunut, on
syvästi loukannut kansamme oikeudentuntoa ja herättänyt katkeruutta ja
tyytymättömyyttä kaikissa kansalaispiireissä.»
#/
Tämä anomus näytti ensin johtavan tuloksiin, mutta sai kuitenkin myöhemmin kenraalikuvernööri Seynin vaatimuksesta kielteisen ratkaisunsa. Asiata valaisee parhaiten »Utro Rossiin» jouluaattona 23.12.1915 julkaisema uutinen. Mainitulle lehdelle ilmoitetaan nimittäin tästä asiasta luotettavista lähteistä seuraavaa:
/#
»Asessori Svinhufvudin kysymystä vaikeuttaa se seikka, ettei tässä
tapauksessa voida sovelluttaa tavallista armahdusta, kosk'ei
Svinhufvudia ole tuomittu mistään rikoksesta, vaan hänet on
karkoitettu Siperiaan hallinnollista tietä sen vaaran takia, jota
hänen toimintansa uhkaa tuottaa yleiselle rauhallisuudelle Suomessa.
Kun kysymys Svinhufvudin vapauttamisesta nuorsuomalaisen puolueen
anomuksen yhteydessä otettiin esille, ilmoitti Suomen korkeimman
hallinnon edustaja, että hän, ottaen edesvastuun rauhan säilymisestä
maassa, pitää tarpeellisena tehdä lopun suositun suomalaisen
toimihenkilön vaikutuksesta maan asukkaisiin.
Kysymys Svinhufvudin palauttamisesta kävisi paljon helpommaksi,
jos hallitus saisi takeita, ettei Svinhufvud päästyään takaisin
tuomarinvirkaansa Viipurin lääniin rupea agiteeraamaan hallitusta
vastaan. Tällaisia takeita Svinhufvud ei tietysti anna, josta syystä
on hyvin vaikeata toimia hänen palauttamisekseen Suomeen ennen sodan
loppua.»
#/
Kohta edellämainitun uutisen jälkeen lakkaakin keskustelu Svinhufvudin vapauttamisesta, ja asia haudataan.
KOLYVANIN VENÄLÄISET.
Svinhufvud kertoo:
— Kolyvanin venäläiset elivät niinkuin pikkukaupungissa yleensä eletään. Säätyluokan muodostivat virkamiehet ja varakkaammat porvarit perheineen. Kaupungin virkamiehiä olivat papit, poliisimestari ja hänen apulaisensa, tutkintotuomari, joka oli suorittanut lainopillisen tutkinnon Moskovan yliopistossa, rauhantuomari, postimestari ja lääkäri, jona alkuaikoina oli ennenmainittu »doktoritsa» ja hänen poismuutettuaan mieslääkäri, joka sairaalloisuuden vuoksi ei voinut palvella rintamalla. Sen ohessa kaupungissa oli apteekkari ja puoli tusinaa äveriäitä kauppiaita. Tämä seurapiiri pani kaupungissa toimeen iltamia ja tanssiaisia ja esitti näytelmäkappaleita sekä seurusteli tietysti keskenänsä sangen ahkerasti.
Muistan, että kesällä 1915 olimme pastorin kanssa eräissä arpajaisissa eli myyjäisissä, jotka oli järjestetty torille suureen lehtimajaan ja jossa myös esitettiin tansseja. Toisen kerran, taisi olla syksyllä 1916, olimme pastorin, hänen rouvansa ja Benitan kanssa katsomassa jotakin seuranäytelmää. Mutta muutoin elimme erillä venäläisistä. Nämä eivät liioin uskaltaneetkaan seurustella meidän kanssamme, sillä korkeat viranomaiset olisivat pian voineet kohdistaa epäluulonsa heihinkin. Sitäpaitsi maailmankatsomuksemme oli niin erilainen, ettei meistä ollut seuraa eikä huvia toisillemme.
Ainoat kolyvanilaiset, joitten kanssa olimme enemmän tekemisissä, olivat mainittu apteekkari, nimeltä Annanoff, sekä rohdoskauppias Alenski. Apteekkari Annanoff oli Kolyvanin keskeisimpiä henkilöitä, vaikk'ei ollutkaan erikoisen varakas. Hän oli nainut erään saksattaren, joka ei osannut saksaa ensinkään ja joka oli lisäksi kreikkalaiskatolinen; Annanoff itse oli kotoisin Tallinnasta, puhui saksaa hyvin ja oli luterilainen. Hänen isänsä oli eläessään merikapteeni, joka kuljetti höyrylaivoja Suomenlahdella ja Itämerellä, ja hänen mukanaan oli Annanoff nuoruudessaan kerran käynyt Helsingissäkin. Hän oli pikkuinen, pirteä ja hauska mies. Maailmaa hän oli nähnyt paljonkin, ja hänen luonaan käytiin usein juttelemassa, ja hän kävi meillä. Hänen apteekissaan ei ollut lääketarpeita paljoakaan, mutta riittämiin asti sentään. Hänellä oli apteekkarina oikeus spriin saantiin, ja siitä riitti myös syrjäisille, mutta toisinaan viinakset menivät hukkaankin. Niinpä kerrankin, kun Annanoff oli lähettänyt renkinsä Novonikolajevskiin hakemaan paria »ämpäriä» spriitä, tämä oli hyvien ystävien seurassa ryypännyt toisen astian kokonaan ja toisestakin suurimman osan.
Mistä syystä Annanoff oli tullut Kolyvaniin, sitä en kysynyt. Ylipäänsä ei tiedusteltu, kuinka kukin oli sinne joutunut. Siperiassa kerrottiin, että kun Venäjällä virkamiehen toimintaan ei oltu tyytyväisiä, hänet siirrettiin samanlaiseen virkaan itään päin, ensin Venäjälle ja sitten Siperiaan. Jos ei sielläkään voinut hoitaa itseään, tuli lopulta ero.
Alenskiin, jolla oli Kolyvanissa pieni rohdoskauppa, tutustuttiin hänen luonaan ostoksilla käytäessä jo ensi päivinä Ellenin ollessa mukana. Alenskilla oli lähellä toria pieni, siisti puurakennus, joka näytti hyvin hauskalta. Kun oltiin kävelemässä Ellenin kanssa, mentiin sinne katselemaan. Hän huomasi heti, ettemme olleet alkuasukkaita, ja rupesi puheisiin, ja niin tuli meistä tutut. Hän oli puolalainen eikä ollut karkoitettu. Hänen rouvansa nimi oli Majevski, siis sama nimi kuin suomalaisen saattajammekin.
Alenskille saatoin kerran tehdä hyvän palveluksen. Se oli syksyllä 1915, jolloin vaimonikin oli siellä. Hän tuli meille ja sanoi asiansa olevan aivan tiukalla. Hänellä oli mylly maaseudulla noin 7—8 penikulman päässä ja se oli siirrettävä toiseen paikkaan, noin 3 penikulman päähän Kolyvanista. Muutto oli jo täydessä käynnissä, koneet ja laitteet par'aikaa matkalla, mutta rahat loppuivat kesken. Hän tarvitsi vielä sata ruplaa, ja ellei hän niitä saisi, jäisi mylly taipaleelle ja pilaantuisi pian. Sellaista tappiota hän ei kestäisi, vaan menisi konkurssiin. Hän pyysi sen vuoksi minulta tuon summan lainaksi ja tarjosi pantiksi kaksipiippuisen haulikon ja joitakin rouvansa kalleuksia.
Kun kysyin, eikö hänellä ollut liiketuttavia kauppiaitten joukossa, jotka voisivat auttaa, vastasi hän:
»Te ette tunne Venäjän tapoja. Kun täällä joku joutuu vaikeuksiin, niin kukaan ei lainaa kopeekkaakaan. Kaikki vain toivovat konkurssia ja hyökkäävät sitten kimppuun ja ottavat kaikki!»
Rahat hän sai ja minä pantin. Olisin kyllä ilman panttiakin voinut uskoa hänelle rahat, mutta kun hän miltei tyrkytti pantin, otin sen vastaan.
Lainarahoillani Alenski sitten sai myllynsä paikoilleen ja asemansa pelastetuksi. Parin kolmen kuukauden kuluttua hän maksoi velan takaisin.
KIRJALLISIA ILTOJA.
Öljylamppu palaa pöydällä ja luo valoa ympärilleen, mutta nurkissa hämärtää. Pastorinrouvalla on käsissään sukanparsiminen ja Svinhufvudilla muuta pientä työn näpertelyä. Mutta ukko Hörschelmannilla on edessään saksalainen kirja, jota hän lukee ääneen.
Iltaisin ryhmittyy aina sama seurue pöydän ympärille, ja kuukaudesta toiseen kaikuu Hörschelmannin ääni hiljaisessa huoneessa. Korvat kuulevat tarkasti jokaisen sanan. Joskus suu vetäytyy hymyyn, ja joskus tarttuu suru silmiin aina kirjan sisällön vaihtelujen mukaan, mutta aina vain kuunnellaan yhtä suurella mielenkiinnolla.
* * * * *
Svinhufvud kertoo:
— Talviseen aikaan ukko Hörschelmann tavallisesti luki ääneen, ja me pastorinrouvan kanssa kuunneltiin. Ukko tilasi kirjoja Tomskista, josta niitä eräs saksalainen pastori lähetti hänelle postitse. Siellä luettiin Goetheä, Schilleriä, Heineä, Ranskan vallankumousta, Sohmin kirkkohistoriaa ynnä muuta. Tavallisesti aloitettiin lukeminen pimeän tullen. Pastorinrouva parsi vaatteita ja minä jokseenkin samoin. Parsittiin sukkia, pyyheliinoja ja sen semmoista ja aika meni siinä hyvin. Minä ompelin myös lammasnahkoja housuihini ja takkiini. Talvella kun mentiin stepille, tarvittiin turkiksia suojaksi, sillä tuuli pyrki muuten viiltämään läpi. Villaisiin tumppuihin ja sormikkaisiin piti myös neuloa nahkat, sillä ei niistä muuten apua ollut. Kun rouva parsiskeli, niin hän tapasi sanoa, että kolmesta rikkinäisestä vaatteesta on tehtävä kaksi ehjää, ja siinä hän oli varsin oikeassa.
Ukko oli hyvin oppinut ja sai lukea, sillä aikaa kuin me pastorinrouvan kanssa istuimme ja näpertelimme yhtä ja toista. Kerran meitä nauratti kovasti, kun ukko jostakin Heinen kirjasta luki, että »ryssä on kaksijalkainen nauta, jonka tsaari on leiponut ihmiseksi». Me ihmettelimme, että sensuuri oli sallinut sellaisen kirjan luettavaksi.
Kappale kappaleelta aina luettiin ja seuraavana iltana jatkettiin. Luettiin paljon myös Fritz Reuteria, alasaksaa, jota minä ymmärsin vain puolittain ja jota toiset sitten selittivät minulle.
Martti Eklund toi minulle kirjoja, joiden joukossa oli Jac. Ahrenbergin »Människor, som jag känt». Joitakin kohtia niistä käänsin tovereilleni, m.m. huvittavan jutun Port Arthurin valloituksesta. Ahrenberg kertoo istuneensa jossakin ylhäisessä seurassa, ei se tainnut olla kenraalikuvernöörin luona, mutta ei paljoa puuttunutkaan. Se oli Japanin sodan aikana, ja läsnä oli korkeita upseereja, jotka ylistivät Venäjän armeijaa sekä väittivät, että Port Arthur on niin luja, että sitä ei valloita mikään. Sitten yht'äkkiä soitettiin Ahrenbergille puhelimessa, ja kun hän tuli takaisin, hän ilmoitti:
»Hyvät herrat, Port Arthur on valloitettu!»
»Herra siunatkoon, kuinka se on mahdollista!» »Sain juuri sähkösanoman
Tukholmasta.»
Svinhufvud ja Hörschelmann viettävät talvi-iltaansa (1916) asunnossaan
Basilnikoffin talossa Kolyvanin kaupungissa.
»Kuinka se on päässyt sensuurin läpi!»
»Siinä ei ollut muuta kuin: marmoria, kalkkia ja tiiliä kaupan.»
Ahrenberg oli nimittäin sopinut tällaisesta salamerkistä ystäviensä kanssa.
Juttu huvitti meitä erityisesti ja kysyimme toisiltamme, että kuinkahan paljon samanlaista kirjeenvaihtoa maailmansodan aikana harjoitettiinkaan!
* * * * *
Pastorinrouvan päiväkirja kertoo Kolyvanin kirjallisista illoista seuraavaa:
12.7.1915. — Iltapäivällä luimme Svinhufvudin kanssa, ja sen jälkeen menimme ulos arolle, jossa oli hyvin kaunista.
14.7.1915. — Pieni lukutuntimme ja kävelymatkamme koivumetsikköön, missä oli sateen jälkeen hyvin ihanaa.
29.8.1915. — Aikaisen päivällisen jälkeen luimme Svinhufvudin ja Hoffmannin kanssa päivän tekstiä, vieläpä lauloimmekin samalla 3-äänisesti.
15.10.1915. — Teen jälkeen oli meillä jälleen lukutuntimme: »Die Pfäfflinge».
22.10.1915. — Teen jälkeen luimme loppuun »Die Pfäfflinge» ja jätimme raskain mielin hyvästit näille loistoihmisille.
23.10.1915. — Illallisen jälkeen aloimme lukea Reuterin »Hanne Nüteä». Svinhufvud seuraa yllättävän hyvin alasaksalaisella murteella kirjoitettua kirjallisuutta.
2.11.1915. — Luettiin illalla Reuterin »Woans ick to eene fru kam».
3.11.1915. — Aloitettiin Reuterin »Ut mine Franzosentid».
11.11.1915. — Illalla aloitettiin Sperlin »Die Fahrt nach der alten Urkunde».
22.11.1915. — Illalla luettiin Emil Frommelin »Ernstes und Heiteres».
27.11.1915. — Aloitettiin Brachvogelin »El Dorado».
20.12.1915. — Aloitettiin lukutunnilla Brachvogelin »Aus dem Mittelalter».
7.1.1916. — Aloimme lukea illalla Scharlingin »Im Pastorat zu Nöddeboe».
1.2.1916. — Aloimme lukea Raben »Hungerpastoria». Hyvin hieno kirja.
13.2.1916. — Teen jälkeen iloitsimme jälleen »Hungerpastorin» lukemisesta. Svinhufvud ja Costi lukivat vuorotellen.
6.3.1916. — Teen jälkeen aloimme lukea Sienkiewiczin »Kreuzritteriä».
12.3.1916. — Aloitimme lukutunnilla mitä mielenkiintoisimman kirjan: »Ernst von Bergman».
5.5.1916. — Costi luki ääneen oppilailleen Shakespearen »Julius Caesaria». Svinhufvud, Hoffmann ja minä kuuntelimme mukana.
5.6.1916. — Illalla aloimme lukea Jägerin »Ranskan vallankumousta».
4.7.1916. — Aloitimme jälleen kirjallisen iltamme lukemalla Henselin »Familie Mendelsohn».
30.10.1916. — Teen jälkeen jälleen vaatteiden paikkuuta, kumppanina yhä edelleen Svinhufvud. Costi luki ääneen.
18.11.1916. — Lopetimme syvästi surren mainion lukemisemme »Familie Mendelsohn». Tuntui kuin rakkaat tutut ihmiset olisivat kuolleet.
22.11.1916. — Teen jälkeen luettiin Hippelin »Lebensläufe». Costin lukiessa me Svinhufvudin kanssa räätälöimme.
27.1.1917. —Illalla luettiin »Im Gottesländchen». Svinhufvud oli esilukijana ja minä paikkailin.
7.2.1917. — Teen jälkeen Svinhufvud luki meille Panteniuksen »Um ein Ei». Costi laittoi kuvankehyksiä, ja minä paikkasin vuodepeitettä.
Nämä otteet pastorinrouvan päiväkirjasta eivät suinkaan ole tyhjentäviä. Niitä voisi sieltä poimia paljon enemmänkin, mutta jo nämäkin riittävät osoittamaan, kuinka runsaasti Kolyvanissa uhrattiin aikaa kirjallisuuden lukemiseen.
ELLEN TERVEHDYSKÄYNNILLÄ.
Ollaan Kotkaniemessä, jossa kesä on jo pudottanut lehtensä ja Kivijärvi odottaa pakkasia laineitaan vangitsemaan. Kesä on kulunut kiireiden kintereillä, mutta nyt myöhäissyksyn saapuessa on Ellen-rouva päättänyt kiireistään huolimatta lähteä jälleen Siperiaan, jonne vain kirjesilta on yhdistänyt hänet pitkän ja puuhakkaan kesän aikana. Nyt kun orvokit ovat jo kuolleet stepiltä ja pimeä on hiipimässä sinne tilalle, tarvitaan siellä valoa ja aurinkoa.
Juna kiitää itää kohden, ja samat tutut kaupungit tulevat taasen vastaan. Ural-vuoret seisovat yhtä synkkinä kuin ennenkin, mutta sittenkin monet toiveet risteilevät mielessä. Ovathan sanomalehdet kesästä lähtien olleet täynnään uutisia vapauttamisista. Vielä viimeisinä päivinäkin ennen matkaa on siitä puhuttu tuhkatiheään. Ja tulihan kesällä jo kymmeniä onnittelusähkösanomia Kotkaniemeen. Silloin uskottiin jo vapauttaminen todeksi, mutta ensimmäistä iloa seurasivat pitkät odotukset ja pettymykset.
Tshikin tutulla asemalla Ellen-rouva nousee rekeen ja ajaa tuon saman aron halki, jossa kevätkesällä kukkivat orvokit, mutta jossa nyt lumi peittää maan kaikkialla. Muutaman tunnin kuluttua alkavat näkyä jo Kolyvanin talot, ja pian senjälkeen pysähtyy reki eräiden asuntoportaiden eteen, joissa tulijaa odottavat — — —
* * * * *
Vaimonsa ensimmäisestä käynnistä Kolyvanissa Svinhufvud kertoo:
— Marraskuussa Ellen tuli Kolyvaniin ja viipyi siellä muutamia viikkoja. Hänellä oli tullessaan matkalaukku täynnään kaikenlaisia hyviä tavaroita. Minun piti mennä häntä vastaan asemalle, mutta en saanut lupaa, ja niin lähetettiin sinne pitkäpartainen ajuri, ukko Gustshin. Kun Ellen ajoi pihalle, oltiin joukolla häntä vastassa. Pastorinväki kertoi jälkeenpäin tulleensa oikein vartavasten katsomaan, minkänäköinen vaimoni oli.
Ellenin ollessa Kolyvanissa koetettiin häntä huvittaa vierailuilla ja muilla. Korttia ei kuitenkaan koskaan pelattu, sillä minä en ollut mikään korttimies.
Jouluksi piti Ellenin lähteä kotiin hoitamaan pensionaattia, joka oli aloitettu jo syksyllä. Vieraat olivat etupäässä venäläisiä ja viihtyivät siellä erittäin hyvin. Joulunkin he viettivät Kotkaniemessä. Yritys rupesi kannattamaan, ja siitä ansaitsemillaan rahoilla Ellen maksoi sitten Siperian-matkansa ja muut menot, niin ettei hänen tarvinnut muilta pyytää.
* * * * *
Pastorinrouvan päiväkirja kertoo Ellen-rouvan olosta Kolyvanissa seuraavaa:
11.11.1915. — Svinhufvud sai sähkösanoman: »Kren eilen 1/2 3 lähtenyt Pietarista.» On tiedusteltu kuka se on, mutta luultavasti se on hänen vaimonsa.
12.11.1915. — Svinhufvud sai korjausvedoksen sähkösanomaansa, jossa oli Ellen. Niinpä voimme odottaa häntä luoksemme jo maanantaina.
14.11.1915. — Svinhufvud ei, surullista kyllä, saanut mennä noutamaan vaimoaan Tshikin asemalta. Hän lähetti kyytimiehen häntä vastaan. Paha lumimyrsky.
15.11.1915. — Ikävöiden kaivattu asessorinrouva saapui klo 10 aamulla. Reki pysähtyi portaiden eteen. Jumalan kiitos, hän oli kestänyt matkan vaikeudet. Hän näyttää olevan hyvin rakastettava ihminen, ja me olemme jo hyviä tuttuja keskenämme.
16.11.1915. — Aamupäivällä kävivät Svinhufvudit tervehtimässä meidän vanhustamme, rouva Basilnikoffia. Meidän täytyi kaikkien juoda teetä hänen luonaan ja syödä juuri uunista tulleita tuulihattuleivoksia. Iltapäivällä he menivät Hoffmannien luo ja pyysivät minua mukaansa, koska asessorinrouva puhuu vain auttavasti saksaa. Hänen kanssaan tulee kuitenkin toimeen erinomaisesti.
17.11.1915. — Svinhufvudit menivät kävelemään. Rohdoskauppias tuli vierailulle heidän luokseen. Keitettiin teetä ja haettiin kakkuja, ja lopulta vieras jäi myös illalliseksi. Senjälkeen menimme ulos, joten emme päässeet tänään ollenkaan lukemaan.
22.11.1915. — Asessorinrouva valmisti jäätelöä. Hän aikoo sillä huomenna kestitä Hoffmanneja, jotka tulevat silloin vastavierailulle. Svinhufvudit menivät iltapäiväkahvin jälkeen erään tuntemansa juutalaisen luo vierailulle.
23.11.1915. — Iltapäivällä tulivat vieraat mukanaan vanha herra Schmidt ja Dietrich, yhteensä 11 henkeä. He viipyivät klo 1/2 9:ään asti, mutta eivät syöneet illallista enää, sillä kaikki olivat kylläisiä kaakusta ja jäätelöstä. Asessorinrouva on pyytänyt Benitan ensi kevääksi tai kesäksi Suomeen, jotta hän kerrankin saisi kunnollisesti virkistyä ja reipastua maalla ihanassa ulkoilmassa.
28.11.1915. — Svinhufvudit olivat iltapäivällä vierailulla rohdoskauppiaan luona.
29.11.1915. — Asessorinrouva auttoi minua vaatteiden pesussa. Hän meni sitten miehensä kanssa Hoffmanneille ommellakseen siellä pienelle pojalleen lakin Lillin lakin mallien mukaan.
5.12.1915. — Menimme kaikki klo 11 valokuvaajalle saadaksemme jonkin muiston yhteisestä elämästämme täällä. Asessorinrouvan takia, joka pian matkustaa pois, täytyi sen tapahtua jo nyt. Svinhufvudit olivat aina päivälliseen saakka kävelemässä. Me aterioimme aina sunnuntaisin ruokapaikassa. Iltapäivällä tuli vierailu toisensa jälkeen.
14.12.1915. — Svinhufvud ja Costi olivat 3-tuntisella kävelymatkalla.
Me käytimme heidän lyhyttä poissaoloansa hyväksemme harjoitellaksemme
Svinhufvudin huomiseksi syntymäpäiväksi sekakvartettia »Harre meine
Seele». Asessorinrouvalla on ihana sopraano.
15.12.1915. — Aikaisin klo 8 aamulla pidimme serenadimme. Taloon tuotiin kolme kaunista torttua ja laatikkoon pakattu pullo likööriä Dietrichiltä. Laitoin päivälliseksi suklaakiisseliä, nautittavaksi limonaadin kanssa. Costi piti ruotsinkielisen puheen, joka päättyi ruotsinkielisin sanoin esitettyyn eläköönhuutoon. Minä kohotin muutamin sanoin eläköönhuudon asessorinrouvalle, meidän satakielellemme.
Klo 4:n aikaan tulivat vieraat, jotka näyttivät viihtyvän hyvin. Me lauloimme täydessä kuorossa vanhoja kansanlaulujamme, leikimme »jeu-d'esprit'tä», juttelimme ja politikoimme.
17.12.1915. — Klo 1/2 8 saatoimme asessorinrouvan reessä Hoffmannille. Hän matkusti herra Hoffmannin kanssa asemalle ja sitten yksin edelleen Luumäelle. Pakkasta oli 12° ja kirkas aurinkoinen päivä. Svinhufvudilla ei ollut tänään ollenkaan ruokahalua. Illalla hän joi Costin kanssa sinunmaljat.
* * * * *
Jouluaattona odotti Luumäen asemalla Reetu rekineen Siperiasta palaavaa Ellen-rouvaa. Nuo tutut kuusi kilometriä luistivat puolessa tunnissa, ja niin oltiin jälleen Kotkaniemessä. Portailla olivat Alma Koitelin ja Eivind vastassa, ja yhdessä heidän kanssaan vietettiin sitten joulun aattoiltaa.
EINO HEINONEN
Marraskuun 19 p:nä 1915 on pastorinrouvan päiväkirjassa seuraava lyhyt merkintä:
»Muuan nuori suomalainen tulla tupsahti yht'äkkiä sisään, jäi päivälliseksi ja tuli uudelleen teelle, jolle olimme pyytäneet myös isäntäväkemme. Niin oli meitä 8 henkeä.»
Eino Heinosen käynnistä Kolyvanissa Svinhufvud kertoo:
— Eräänä kauniina päivänä, kun Ellenkin oli vielä Kolyvanissa, tuli asuntoomme herrasmies, joka kumarsi, puhui suomea ja kysyi, että ollaanko se ja se.
»Kyllä, kyllä», vastattiin, »mikä tuo maanmiehen tänne?»
Kävi selville, että tulija oli Eino Heinonen. Hänen veljellään oli nahkurinliike Keravalla, ja hän oli tullut Siperiaan nahkoja ostamaan, joita siellä saikin, varsinkin hevosennahkoja, hyvin halvalla. Kun hän Novonikolajevskissa ollessaan kuuli, että minäkin olin siellä lähellä, päätti hän tulla tervehtimään. Sehän oli hyvin ystävällisesti tehty. Ei hän siellä kauan viipynyt, puolisen päivää vain. Istuttiin yhdessä, syötiin ja juotiin teetä sekä juteltiin. Puhuttiin kaiken maailman kieliä, viroa, saksaa ja venättä, ja me puhuimme Heinosen kanssa tietysti suomea. Kotiin tultuaan hän kirjoitti käynnistään pitkän kirjoituksenkin sanomalehtiin. Nykyään hän on Buenos Airesissa, jossa hänellä on oma liikkeensä. Oli erittäin hauska tavata hänet siellä Siperiassa.
* * * * *
Uudessa Suomettaressa matkansa jälkeen julkaisemassaan kirjoituksessa
Eino Heinonen kertoo käynnistään Svinhufvudin luona m.m. seuraavaa:
— Viime marraskuun 19 p:nä saavuin liikeasioissa Novonikolajevskin kaupunkiin Siperiassa. Huomattuani kartasta, että tunnetun maanmiehemme, asessori Svinhufvudin karkoituspaikka, Kolyvan, oli ainoastaan 45 virstan päässä, päätin poiketa häntä tervehtimään.
Vuokrasin hevoset ja läksin taivaltamaan. Ilma oli leuto ja keli erinomainen. Ajettuani kolmisen tuntia havupuita kasvavien seutujen läpi ja vahvaan jäähän menneen Ob-virran yli, alkoi edessäni kohoavalta harjulta häämöttää suurehko kylä.
»Sieltä näkyy Kolyvan», huudahti kyytimieheni ja kysyi, mihin käskisin ajamaan.
Kuultuani, ettei kaupungissa ollut enempää hotelleja kuin matkustajakotejakaan, kehoitin kyytimiestäni viemään minut johonkin semmoiseen paikkaan, jossa voisin saada asunnon ja ruokaa. Ja niin jouduin erään »jamtshikan» eli kyytimiehen asuntoon, jossa huoneet olivatkin siistejä ja isäntäväki ystävällistä.
Syötyäni aamiaisen ja juotuani teen läksin sitten klo kahden ajoissa Svinhufvudia tervehtimään. Löysin helposti hänen asuntonsa, kolkutin oveen ja selitin vastaanottavalle miespalvelijalle olevani suomalainen.
Heti tulikin etehiseen mies, jonka viimeksi olin nähnyt Suomen eduskunnan puhemiespöydän takana. Asessori Svinhufvud tuntui ilahtuvan maanmiehensä odottamattomasta tapaamisesta ja kehoitti minua astumaan ruokasaliin, jossa esitteli minut rouva Svinhufvudille ja eräälle virolaiselle pastorille sekä tämän rouvalle ja tyttärelle. Istuuduttuamme juuri katettuun päivällispöytään virisi vilkas keskustelu, sekaisin venäjän-, ruotsin-, suomen-, viron- ja saksankielellä.
Keskustelu suuntautui ensiksi matkustamiseen Suomesta Siperiaan, johon nähden kaikki olimme yhtä mieltä siitä, ettei se ole niinkään vaivalloinen ja merkillinen kuin miksi sitä Suomessa kuvitellaan.
Kysyin asessori Svinhufvudilta, mitä hän tiesi vapauttamisestaan, josta niin paljon oli puhuttu. Asessori vastasi, ettei hän duumassa tehdystä ilmoituksesta ja sanomalehtien kirjoituksista huolimatta ollut alunpitäenkään uskonut koko vapauttamishuhua. Asessori Svinhufvudille, kuten tunnettua, oli tarjottu tilaisuus muuttaa Simbirskin kuvernementtiin, mutta hän kiitti kunniasta ja pyysi saada jäädä Kolyvaniin. Simbirskin kuvernööri olisi nimittäin voinut määrätä asessori Svinhufvudin asuinpaikaksi minkä tahansa kyläpahasen.
Mitä muuten Siperian kansaan ja sen luonteeseen tulee, ei asessori
Svinhufvudin niistä saama käsitys ollut varsin edullinen.
Epärehellisyys ja vilppi ovat varsin yleisiä paheita.
Päivänsä kulutti hra Svinhufvud etupäässä lukemalla. Hän on hankkinut itselleen useita Siperiaa ja sen taloudellista elämää käsitteleviä teoksia ja voisi hän kerran Suomeen takaisin päästyään pitää hyvinkin mielenkiintoisia esitelmiä Siperiasta, sen kansasta ja sen taloudellisista mahdollisuuksista. —
Rouva Svinhufvud tekee ahkerasti käsitöitä, ja neiti Hörschelmann soittaa erittäin hyvästi viulua, josta kaikille koituu miellyttävää nautintoa.
Mukanani lähetti asessori Svinhufvud terveisiä kotimaahan ja pyysi kertomaan, ettei hänellä toistaiseksi ole erikoisempaa hätää, jos kohta karkoitus ei mikään huvimatka olekaan. Herra Svinhufvud näyttää erittäin virkeältä, ja sanoi hän hyvin viihtyvänsä Kolyvanissa, mikä seikka on suureksi osaksi luettava myöskin miellyttävien asuintovereitten ansioksi.
Minuun jätti tervehdyskäynti hänen luonaan unohtumattoman vaikutuksen.
* * * * *
Yli 12 vuotta myöhemmin Buenos Airesista Svinhufvudille lähettämässään kirjeessä Eino Heinonen muistelee vielä tuota merkillistä käyntiään Kolyvanissa seuraavin sanoin:
»Muuten olen toisinaan ihmetellyt, kuinka Herra Senaattori saattoi suhtautua minuun heti täydellä luottamuksella Kolyvanissa, istuessani suoraan aamiaispöytään. Muistan ensimmäisen kysymyksenne:
— Mitä uutta kuuluu politiikkaan?
Muistan komeat savut pitkästä piipusta. Muistan iltakävelyn Kolyvanin puhtailla lumisilla kaduilla, muistan leipurissa käynnin, yhden pöydän ja kaksi tuolia. Ovi lensi auki ja sisään syöksyi poliisimestarin apulainen ostaakseen leivoksia, ja minä luulin hänen tulevan minua tutkimaan. Herra Senaattori meni rauhallisesti keskustelemaan upseerin kanssa, ja tokko se siten minua huomasikaan.
Me piirsimme uudet rajat Suomelle — — — näkeekö
Eino Heinonen. Karl Friedrich Hoffmann, tämä vuosisata tai tulevaisuus niitä? Minä ehdotin ryssän päästettäväksi merelle, Välimerelle, jotta antaisi meidän, Suomen, olla rauhassa pohjoisessa. Senaattori vastasi:
— Mitä ryssä merellä tekee — ei mitään — eivät ne osaa merta kyntääkään!»