PIETARIN VIERAANA.
On keskiyö. Pietarin asemalla puhkuu laiturin vierellä pitkä Siperian juna viikkoisesta matkastaan väsyneenä. Kalpeiden lyhtyjen valossa kiiruhtavat ihmiset monine matkalaukkuineen laitureita pitkin asemahalliin ja sieltä edelleen portailta eteen aukeneville pimeille kaduille. Suuresta joukosta syrjässä vaeltaa kaksi junasta tullutta, joiden askelten tahti on hidas ja käynti epävarma. Kukaan ei ole tietänyt tulla heitä vastaan, ja vieraan miljoonakaupungin hotellit ovat täynnään matkustajia.
* * * * *
Pietarissa-olostaan Svinhufvud kertoo:
— Tällä tavoin sitä tultiin puoleksi hurrattuina ja kovin väsyneinä Pietariin. Sinne saavuttiin myöhään yöllä. Hotellit olivat kaikki täynnä, joten emme päässeet minnekään sisään, mutta sitten meidät kutsuttiin erään rautatievirkamiehen luo yöksi. Hän oli tullut junaan Vologdasta, ja olimme häneen matkalla tutustuneet. Odotettuamme tunnin ajan asemalla tuli hän tarjoamaan meille yökortteeria, ja sinne hänen luokseen mentiin. Nukuttiin jollakin sohvalla ja oltiin tyytyväisiä, että saatiin katto pään päälle, sillä muuten olisi saatu olla kadulla koko yö.
Seuraavana aamuna minä menin Hackzellin luo ja kävin hänen seurassaan tervehtimässä Venäjän väliaikaisen hallituksen jäseniä. Ne olivat silloin jo palauttaneet Suomelle oikeudet takaisin. Suomelle oli määrätty eri edustajakin, Roditsheff, joka oli Suomelle hyvin ystävällinen. Tapasin Kerenskin, joka oli oikeusministeri, ja Miljukoffin, joka oli ulkoministeri, mutta Ljvoff, pääministeri, oli niin kiinni töissään, etten pyrkinytkään hänen puheilleen. En muista, mitä siinä Kerenskin ja Miljukoffin kanssa juteltiin, mutta tietysti kiitin heitä siitä, että olivat antaneet Suomelle oikeudet takaisin, ja Kerenskiä kiitin vapauttamismääräyksestäni. Kävin myös Suomen ministerivaltiosihteerin virastossa, ja siellä olivat Roditsheff ja viraston virkamiehet vastassa.
Illalla olivat Pietarin suomalaiset järjestäneet meille juhlan. En muista, keitä siellä oli, mutta rovasti Saarinen oli ainakin ja nykyinen sotarovasti Malin, joka oli Pietarissa ruotsalaisen seurakunnan pappina. Paljon siellä oli väkeä. Me olimme kuitenkin kovin väsyneitä pitkän matkan jälkeen.
* * * * *
Perjantaina 30.3.1917 Inkeri kertoo:
— Päivän kuluessa kävi asessori Svinhufvud tuomari Hackzellin kanssa oikeusministeri Kerenskin luona, joka syleillen ja suudellen toivotti asessori Svinhufvudin tervetulleeksi lausuen samalla, että ne vääryydet, jotka niinhyvin asessori Svinhufvudia kuin Suomen maatakin vanhan hallitusjärjestelmän aikana olivat kohdanneet, tulisivat tästä puolen korjatuiksi ja jäisivät vain ikäviksi muistoiksi.
Tervehdykseen vastasi asessori Svinhufvud valituin sanoin.
Tämän jälkeen kävi asessori Svinhufvud ministerivaltiosihteerin virastossa, jossa väliaikainen ministerivaltiosihteeri Roditsheff ja hänen apulaisensa Protopopoff sekä kaikki viraston virkamiehet olivat kunnioitettua maanmiestämme vastassa. Tervehdyksen täällä lausui Roditsheff ja puheeseen vastasi lyhyesti asessori Svinhufvud.
Vielä kävi asessori Svinhufvud päivän kuluessa ulkoministeri Miljukoffin luona, joka niinikään toivotti hänet pitemmässä puheessa tervetulleeksi.
Myöskin ovat useat duumanjäsenet lausuneet toivomuksen, että asessori Svinhufvud kävisi valtakunnanduumassa. Matkasta väsyneenä ja arvaten, että täällä tulisi loppumattomiin puheita, hän jätti kuitenkin tämän käynnin tekemättä.
Klo 8 illalla olivat sitten Pietarin suomalaisen ja ruotsalaisen siirtokunnan jäsenet järjestäneet asessori Svinhufvudille vastaanottoillanvieton Grand-hotellissa. Tilaisuudessa olivat m.m. ministerivaltiosihteeri Roditsheff ja hänen apulaisensa Protopopoff sekä useita muita huomatulta Pietarin venäläisen seurapiirin edustajia. Suomalaisia ja ruotsalaisia oli tilaisuudessa saapuvilla n. 200 henkeä.
Juhlavieras saapui rouvineen illanviettoon hiukan yli klo 8, ja yleisö otti hänet vastaan seisaalleen nousten ja vilkkain kättentaputuksin.
Ensimmäisen tervehdyspuheen piti Pietarin ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra, pastori Malin, kiittäen lämpimin ja valituin sanoin asessori Svinhufvudia siitä horjumattomasta esimerkistä, jonka hän oikeuksiemme esitaistelijana oli koko kansallemme antanut.
Tämän jälkeen puhui kapteeni Backmansson venäjänkielellä Roditsheffille ja Protopopoffille lausuen samalla kiitokset uudelle väliaikaiselle hallitukselle siitä, että se oli Suomelle palauttanut takaisin entisen, perustuslakien mukaisen oikeusjärjestyksen.
Roditsheff ja Protopopoff vastasivat samoin venäjänkielisissä puheissa lausuen toivomuksen, että Suomen ja Venäjän keskinäisissä suhteissa tulisivat tästä puoleen toiset siteet vallitseviksi kuin kaatuneen sortovallan aikana.
Pietarin suomalaisten koulujen johtaja Peräläinen kosketteli puheessaan niitä mullistavia muutoksia, jotka vallankumous muutaman päivän aikana oli saanut aikaan sekä Suomessa että Venäjällä.
Tämän jälkeen laulettiin Maamme-laulu.
Laulun sävelten vaiettua nousi puhumaan asessori Svinhufvud pitäen puheensa sekä suomen- että ruotsin kuin myös venäjänkielellä. Puheessaan teroitti asessori Svinhufvud, ettei hän ole ansainnut niitä suurenmoisia kunnianosoituksia, joita hänen osakseen on tullut pitkin matkaa jo Venäjälläkin ja varsinkin nyt Pietarissa. Hän on tehnyt vain tuomarinvelvollisuutensa. Samalla hän painosti sitä, että oikeuden horjumattomat ihanteet aina pääsevät loppujen lopuksi voitolle, ja siksipä niiden puolesta kannattaa taistella silloinkin, kun mielivalta näyttää hetkeksi kaiken oikeuden tallaavan jalkoihinsa.
Puhe otettiin vastaan myrskyisillä suosionosoituksilla.
Tämän jälkeen seurasi kaunis puhe rouva Svinhufvudille, joka rohkeasti oli jakanut puolisonsa kärsimykset ja nyt yhdessä puolisonsa kanssa palasi isänmaataan kohti.
Tämän jälkeen lauloi Pietarin »Nordiska Föreningenin» lauluseura johtajansa Hoppendorffin johdolla useita lauluja sekä suomen- että ruotsinkielellä.
Vielä tämän jälkeen puhui vapaaherra Bruun ministerivaltiosihteerin apulaiselle Protopopoffille kiittäen häntä siitä aivan harvinaisen väsymättömästä työinnosta ja tarmosta, jota hän oli viime aikoina osoittanut saadakseen Suomen asioiden hoidon järjestetyksi oikealle tolalle sen sekasotkun jälkeen, jonka edelliset vastuuttomat maamme edustajat Pietarissa olivat saaneet aikaan.
Vielä seurasi muutamia puheita ja lauluja illan kuluessa. Mieliala tilaisuudessa oli tietysti erittäin innostunut.
* * * * *
Svinhufvudin lähdöstä Pietarista kertoo Karjala:
— Asessori Svinhufvud lähti Pietarista kotimaataan kohti postijunalla klo 9.30 aamulla. Vaikka tämä aika Pietarin oloihin verraten katsotaan vielä sangen varhaiseksi aamuhetkeksi, oli siitä huolimatta asemalle kokoontunut moniin tuhansiin nouseva väkijoukko sekä suomalaista ja ruotsalaista että venäläistä yleisöä toivottamaan kunnioitetulle maanmiehellemme onnellista matkaa hänen kotimaansa portilla.
Kun asessori Svinhufvud rouvineen oli saapunut aseman eteissaliin, istuttivat nuoret kädet hänet paikalle hätäpikaa hankitulle tuolille ja kantoivat riemusaatossa ja yleisön eläköönhuutojen kaikuessa asemasillalle.
Suomen valtionrautateiden puolesta oli Pietarista lähtien varattu asessori Svinhufvudia ja häntä kotimaahan saattamaan lähteviä pietarilaisia maanmiehiämme varten erikoinen I:n luokan vaununosasto. Kun matkatavarat oli sijoitettu siihen, viritti yleisö asemasillalla laulun »Jos sydän sulia puhdas on» ja »Maamme». Viimeksimainitun laulun sävelten vaiettua piti Svinhufvud saattojoukolleen lyhyen jäähyväispuheen kiittäen siitä suurenmoisesta ja sydämellisestä vastaanotosta, joka hänen ja hänen puolisonsa osaksi oli tullut suuren ja nyttemmin vapaan Venäjän vapaassa pääkaupungissa, sekä lausuen ilonsa sen johdosta, että sai palata kotimaahan juuri silloin, kun meidänkin kansallemme pitkän sortokauden pimeyden jälkeen vapaan ja valoisan tulevaisuuden aamu kauneimmillaan hymyili.
Puheen jälkeen vielä laulettiin Savolaisten ja Karjalaisten laulut.
Junan liikkeelle lähtiessä kohotti yleisö jyrisevän eläköönhuudon, joka kauan vielä kaikuna seurasi vitkalleen kotimaahan päin poistuvaa junaa.
* * * * *
Edellisenä yönä oli Pietarissa olevan Suomen aseman sähkösanomalaitos kuumeisella kiireellä naputellut tietoja kotimaahan, asemalta asemalle ja kaupungista kaupunkiin, että Svinhufvud on tulossa. Kuin kulovalkea levisi ilosanoma ympäri maan.
SUOMEEN.
Oi, maamme, Suomi, synnyinmaa, Soi, sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa, kuin kotimaa tää pohjoinen, maa kallis isien!
Ollaan Suomessa. Sävelet kohoavat valkoisesta lumesta siniselle taivaalle. Aurinkoinen mäntymetsä on vaiti. Lumiristit kimmeltävät.
Ollilan asemalle on pysähtynyt juna, jonka vaununportailla seisoo paljastetuin, päin Lappeen tuomiokunnan tuomari. Hän kuuntelee ja katselee. Kas, kansakoululaisethan siinä laulavatkin, lapset värähtelevin äänin! Kuinka kummalliselta tuntuukaan! Suomenmaa joka puolella, kaikkialla, omat lumet, omat männyt, omat kuuset!
Seuraavalla asemalla, Kuokkalassa, odottavat taasen suuret kansanjoukot lauluin ja kukin, ja samoin sitä seuraavallakin asemalla, Kellomäellä. On kuin juna kiiruhtaisi yhtämittaista sävelten ja kukkien tietä.
Terijoella virittää tuhatpäinen yleisö »Suomen laulun». Svinhufvud astuu vaununportaille, hymähtää ja vakuuttaa leikillisin sanoin, ettei se Siperiaan karkoitus itse asiassa niin peloittava ollut. Eihän siellä mitään hätää ollut, sai ruokaa niin paljon kuin tahtoi, mutta Suomessa elettiin puutteessa ja seisottiin jonoissa.
Seuraavalla asemalla, Kaivolassa, on taas lauluja ja kukkia vastassa, ja niin melkein kaikkialla, Uudellakirkolla, Perkjärvellä ja Säiniöllä.
* * * * *
Samana maaliskuun 28 p:nä, jolloin Svinhufvud tuli Pietarista junassa Viipuriin, oli maan sanomalehdissä uutinen, jossa kerrottiin, että porvarillisten puolueiden eduskuntaryhmäin ja puoluehallitusten valtuuskunta hyväksyi edellisenä iltana asessori Svinhufvudin ehdokkaaksi prokuraattorin virkaan. Näin oli Siperian karkoitetusta, jota Suomen kansa tervehti lauluin ja kukin, tullut samana päivänä, kun hän saapui Suomeen, maan lakien ylin valvoja. Svinhufvud, joka Seynin käsityksen mukaan oli vuonna 1914 rohjennut osoittaa suurta tottelemattomuutta niin korkeassa asemassa olevaa henkilöä kohtaan, kuin oli silloinen prokuraattori Kasanskij, oli nyt tullut itse saman viran haltijaksi.
* * * * *
Matkastaan Pietarista Suomeen Svinhufvud kertoo: — Aamulla sitten lähdettiin. Rajalle saakka ei ollut mitään erikoisempaa, mutta rajan yli tultua oli jo laulua, ja sitten oli sitä melkein joka asemalla, missä juna vain pysähtyi. Koululapsiakin oli laulamassa. Olihan suloinen tunne tulla kotiin, mutta toiselta puolen ei tiennyt, miksi olot muuttuisivat. Kaikki oli hataraa ja hämärää, ja tulevaisuus näytti epätietoiselta.
JUHLAVIERAANA VIIPURISSA.
Kuinka erilaisia olivatkaan nuo kaksi päivää Viipurissa, joulukuun 7:s 1914 ja maaliskuun 28:s 1917. Paljon merkillisiä muutoksia oli tapahtunut välillä. Silloin oli aamuvarhain, pilkkopimeässä, ajettu yksinäisellä reellä poliisien saattamana vankina kohti tuntematonta päämäärää, Nyt tultiin kirkkaimpana keskipäivänä takaisin, auringon, laulujen ja kukkien saattamana.
* * * * *
Svinhufvudin tulosta Viipuriin kertoo Karjala:
— Ei liene Viipurin asema milloinkaan ollut niin täynnä yleisöä kuin eilen päivällä Pietarin postijunan saapuessa. Vaikka olikin arkipäivä, näytti kuin koko Viipuri olisi kokoontunut asemalle. Tukahduttavaan ahdinkoon asti oli väkeä tilavalla asemasillalla, odotussalit ja halli olivat täpöisen täynnä ja tiheät ihmisjoukot liikkuivat rautatientorillakin.
Kaikki olivat kokoontuneet ilmaisemaan lämpimän osanottonsa asessori Svinhufvudille, jonka palaaminen kotimaahan oli parhain todistus sortovallan kukistumisesta. Ja kaikkia elähdytti sama tunne, jonka tahtoi ilmaista tervehdyksenä tälle huomatuimmalle kansalaisellemme, jossa on henkilöitynä oikeustaistelumme.
Juna oli myöhästynyt, mutta odotettiin kärsivällisesti, vaikka tungos oli miltei sietämätön. Vihdoin ajaa juna asemalle Viipurin torvisoittokunnan soittaessa Suomen ratsuväen marssia. Juna seisahtuu, asessori Svinhufvud ilmestyy vaunusillalle ja raikas eläköönhuuto kajahtaa hänelle tervehdykseksi. V.S.B. oli lippuineen kunniatervehdyksellä ja viritti laulun »Terve Suomen maa» sekä senjälkeen »Pää pystyyn vain». Tuskin olivat nämä sävelet kaikuneet, kun musiikkitirehtööri Sivorin johtama sekakuoro aloitti »Suomen laulun» sekä senjälkeen »Eläköön».
Nuorsuomalaisten naisten ompeluseura antoi rouva Svinhufvudille kukkia ja seuran puolesta lausui neiti Jenny Elfving tervehdyksen kotiin palaaville.
Korkea ruusukimppu ojennettiin heille myös Viipurin
Nuorsuomalaiset-yhdistyksen puolesta.
Asessori Svinhufvud vastasi kiittäen kunnianosoituksesta sekä teroittaen oikeuden voittoa, vapauden merkitystä.
Kohotettiin vielä eläköönhuuto oikeudenvalvojalle, prokuraattori
Svinhufvudille ja V.S.B. lauloi Porilaisten marssin.
Senjälkeen asetettiin Svinhufvud rouvineen tuoleille ja tanakoiden käsien kohottamana kannettiin molemmat tiheiden ihmisjoukkojen lävitse rautatien torille, josta hänet V.S.B:n lippu etunenässä saatettiin Pohjoispankin taloon, pankinjohtaja Lundsonin luo.
Mutta ennenkuin tänne päästiin, jatkuivat kunnianosoitukset kauppatorilla, jossa myöskin oli suunnaton väen paljous Pankinjohtaja Lundson oli rouvineen asuntonsa edustalla tulijoita vastassa kukkastervehdyksin. Pankinjohtaja Lundson lausui tällöin:
»Lausun tervetulleeksi Pekka Svinhufvudin, Suomen ensimmäisen miehen. Hän on meidän suomalaisten ensimmäinen mies sen vuoksi, että hänen ihanteenaan on ollut oikeuksiemme puolustaminen, ja sen sitkeyden vuoksi, jolla hän on niitä puolustanut.»
Agronomi Eero Eerola lausui sepittämänsä runon.
Asessori Svinhufvud vastasi kiittäen vielä kerran vastaanotosta ja vakuuttaen, ettei hän ole sitä ansainnut ja pitäen sen kohdistettuna vapauden ja oikeuden asialle. Puhuessaan karkotuksesta lausui hän, että kyllä sen kestää, ja kestävyyttä luo se tietoisuus, että oikeuden ja vapauden tunto on kansassa hereillä, että kansa palvelee niitä ihanteita ja että kansassa elää tietoisuus siitä, ettei vastarinnatta saa alistua sortajan edessä. Silloin kestää karkoituksenkin mielellään. Puhuja kohotti kolminkertaisen eläköönhuudon vapaudelle ja oikeudelle maailmassa ja erittäinkin Suomessa.
Eläköönhuudoin otettiin puheet vastaan, ja lopuksi hovioikeudenneuvos
G.V. Homén piti puheen pyytäen vielä kerran kohottamaan eläköönhuudon
Suomen lainvalvojalle, prokuraattori Svinhufvudille.
Eläköönhuuto kajahti, minkä jälkeen kunnioitetut vieraat siirtyivät pankinjohtaja Lundsonin asuntoon.
* * * * *
Svinhufvudin kunniaksi järjestetyistä juhlapäivällisistä kertoo Karjala:
— Asessori Svinhufvud rouvineen saattoi viipyä Viipurissa vain niin vähän aikaa, ja varmuus tästäkin viipymisestä oli saatu siksi myöhään, ettei ollut mitenkään mahdollista järjestää täällä heille suurempaa sisäjuhlaa, varsinkin kun raatihuoneen sali oli luovutettu samaksi ajaksi toista tilaisuutta varten. Sensijaan kiiruhtivat kotimaahan palaavien lähimmät tuttavat täällä kutsumaan heidät klo 4:ksi päivällisille hotelli Andreaan, mihin kerääntyi kaikkiaan lähes satakunta henkilöä. Täällä puhui ratsumestari Ignatius asessori Svinhufvudille tervehtien hänessä vapautemme ja oikeutemme etevintä edustajaa, jolle kohotettiin raikas eläköön.
Asessori Svinhufvud kiitti lyhyesti, huomauttaen, että oikeus lopulta voiton saa, ja esitti eläköönhuudon Suomelle.
Pankinjohtaja Lundson puhui lämpimästi rouva Svinhufvudille.
Varatuomari Hellstöm tervehti lämpimästi toista Siperiasta palannutta karkoitettua, päivällisillä läsnäolevaa toimittaja Einar Ottelinia, joka myös vastasi lyhyesti kiittäen.
Päivällisillä läsnäollut V.S.B. lauloi »Suomen laulun» y.m.
Jo klo 6 päättyivät nämä innostuttavat päivälliset, kun asessori
Svinhufvud silloin lähti ylimääräisellä junalla kotiinsa Luumäelle.
Asemalle oli saapunut joukko ystäviä saattamaan ja yleisöäkin, vaikka lähtöhetkestä ei ollut ennättänyt levitä tietoa.
Myös saapui asemalle täällä eilen vuosikokoustaan viettäneen Savo-Karjalan Tukkuliikkeen puolesta kolmimiehinen lähetystö, jonka nimessä puhui kauppias J. Hietanen kiittäen asessori Svinhufvudia hänen taistelustaan oikeuksiemme puolesta.
Asessori Svinhufvud vastasi puheeseen.
Vaununsillalla seisten hyvästeli asessori Svinhufvud saattajiaan. Juna läksi liikkeelle. Eläköönhuuto kajahti. Päät paljastuivat. Suuren kansalaisemme kookas vartalo näkyi vielä junan sillalla junan vieriessä pois.
* * * * *
Pimeä oli jo tullut. Junanikkunasta näkyivät Viipurin valot nyt paljon iloisempina kuin marraskuussa 1914, jolloin maailmansota oli juuri syttynyt. Viipurin linnan muurit seisoivat juhlallisina vartiopaikallaan. Ne katselivat länteen kiitävää junaa, ja tuntui kuin nekin olisivat iloinneet oikeuden voitosta.
* * * * *
Viipurissa-olostaan ja juhlimisesta siellä Svinhufvud kertoo:
— Viipuriin tultiin, ja siellä olivat suurenmoiset vastaanottajaiset.
Siellä kantoivat junalta tuolilla alas käytäviä pitkin. Sitten mentiin
Lundsonille, ja juhlapäivälliset olivat vielä hotelli Andreassa. Olimme
vain niin väsyneitä koko ajan!
Kunnianosoitusten runsauteen ja suurenmoisuuteen vaikutti tietysti se juhlatunnelma, jossa kansamme silloin eli, kun pitkä, lähes pari vuosikymmentä kestänyt puristus Venäjän taholta äkkiä laukesi.
KOTONA KOTKANIEMESSÄ.
Matka jatkuu Viipurista jälleen lauluin, soitoin ja kukin. Juna solahtelee iloisesti vihellellen valkoisten lumien halki, ja korvissa kaikuvat jälleen laulut, puheet ja eläköönhuudot. Pimeässä tuikkivat kylien tulet käyvät yhä tutummiksi, ja tunnin kuluttua alkaa junan vauhti hiljentyä Luumäen asemalle. Vaunun ikkunasta näkyvät sankat kansanjoukot, ja hetken päästä vyöryy Maamme-laulu. Seisotaan paljastetuin päin. Viimeisten sävelten vaiettua astuu esille opettaja Hirvikallio ja lausuu luumäkeläisten puolesta Svinhufvudin tervetulleeksi tuomiokuntaansa takaisin. Yksityisten puolesta esittää tervehdyksen valtioneuvos Helenius.
Vielä ei ole puheiden sarja päättynyt. Nyt astuu esiin paikkakunnalla olevan venäläisen sotaväen edustaja — sotilaat seisovat kunniavahdissa pitkin junan sivua -— ja puhuu hänkin puolestaan vapaudesta ja veljeydestä ja ojentaa lopuksi Svinhufvudille lahjaksi taulun teksteineen.
Vielä puhuu eräs tataarilainen upseeri heimolaistensa puolesta.
Kun Svinhufvud oli vastannut puheisiin, soitettiin ja laulettiin
Karjalaisten laulu, minkä jälkeen juhlavieraat kukitettiin.
* * * * *
— Kas, Reetu on tullut vastaan, no päivää, päivää, kuinkas täällä jaksetaan?
Reetu kertoilee parhaansa mukaan, laittelee isäntänsä rekeen ja tarttuu ohjaksiin. Reki vierähtää natisten valkoisessa lumessa, eläköönhuutojen saattamanapa kotitaival alkaa.
Heti tienkäänteen takana, vasemmalla sivulla, seisoo Erosen käräjätalo. Kas vain, siinähän se onkin ja valot ikkunoissa! Sama talo, jossa kauan sitten… niin, niin, jäipä todistajainkuulustelu kesken silloin!
Reki kääntyy jo Salpausselän valtamaantielle. Tuttu tie… Autollapa mentiin viimeksi samaa tietä, ja ryssien kanssa. Kivijärvikin näkyy pian, ja aivan lumivalkoisena! Ja tuossa seisoo tien oikealla sivulla Askolan talo. Nyt kääntyy reki jo viimeiselle metsätaipaleelle. Jokainen kivi ja jokainen puu tuntuu yhä tutummalta. Toikkalan kylä on jo edessä ja valoja sielläkin. Niin, niin, tuttuja taloja, ja aivan samanlaisia kuin ennenkin. Nyt erkanee jo kartanotie. Valkoisesta lumesta nousevat kuuset kunniavahdeiksi, ja taivaalle korkenevat tähdet ilotuliksi. Tuossa tienkaaressahan se Ellen seisoi silloin yksin, kun autolla mentiin ohi! Eipäs tullut huomattua yhtään! No, siinähän on jo portti, piha, koivut ja Kotkaniemi.
Niin, siinähän se seisoi valkea kartano maaliskuun pimeässä.
— Päivää, päivää, terveisiä vain Siperiasta!
Vain muutaman tunnin ehti Svinhufvud olla kotona Kotkaniemessä, kun matka jälleen jatkui, ja nyt Helsinkiin. Tuskin kotiin saavuttuaan ympäröivät hänet jo tuttavat ja sukulaiset, joiden kanssa vietettiin yhdessä lyhyt iltahetki. Reki vierähti jälleen Kotkaniemen portailta Luumäen asemalle, josta juna lähti kiitämään länttä kohti.
Sinä yönä, jolloin juna kiiti Luumäen asemalta Helsinkiä kohden, valvoi Ellen-rouva vaununosastossaan melkein varhaisiin aamutunteihin saakka. Niin suuri kuin väsymys olikin, ei uni tahtonut kuitenkaan tulla silmiin. Mieleen muistuivat ja ajatuksissa toistuivat yhä uudelleen kuluneen päivän monet tapahtumat, saapuminen rajan yli, tulo Viipuriin, soitot, puheet ja laulut.
Erityisesti oli korviin jäänyt kumajamaan Karjalaisten laulun sävel ja sanat, jotka matkan varrella kaikuivat alinomaa ja toivat melkein joka kerta kyynelet silmiin. Tuntui kuin niiden yksinkertaisiin säkeisiin, joiden kauneutta sävelet niin ihanasti kirkastivat, olisi ollut kätkettynä jotakin kaikkein pyhintä siitä suuresta onnesta, joksi Siperian yö oli nyt vaihtunut.
VALTAISA VASTAANOTTO HELSINGISSÄ.
Svinhufvudin saapumisesta pääkaupunkiin kertoo Helsingin Sanomat:
»Asessori P.E. Svinhufvudia vastaanottamaan oli Helsingin asemalle eilen aamulla klo 9:ksi saapunut Ylioppilaskunta ja Teknillisen Korkeakoulun ylioppilaat lippuineen. Ylioppilaat, jotka seisoivat osakunnittain lippujensa ympärillä, muodostivat kunniakujan, joka ulottui aseman viimeisiltä raiteilta torille asti. Lippuineen olivat myöskin saapuneet Ylioppilaskunnan Laulajat ja Akademiska Sångföreningen. Kymmentuhatlukuinen kansanjoukko odotteli asemasilloilla ja Rautatientorilla ja lähiseuduilla.
Juna saapui klo 10 ap. tunnin myöhästyneenä. Asessori Svinhufvudin astuessa asemasillalle tervehdittiin häntä eläköönhuudoilla. Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, pankinjohtaja A. Norrmén lausui:
— Lausun Teidät, vapaan Suomen ensimmäisen pojan, pääkaupungin nimessä tervetulleeksi!
Tämän jälkeen astui esiin yliopiston rehtori, prof. W. Ruin, joka yliopiston puolesta toivotti asessori Svinhufvudin tervetulleeksi. Omaistensa ja ystäviensä seuraamana käveli hra Svinhufvud ylioppilaiden kunniakujan päähän. Ylioppilaskunnan Laulajain lippu laskeutui hänen eteensä ja täysilukuinen kuoro lauloi maist. H. Klemetin johdolla 'Yks voima sydämehen kätketty on ja Akademiska Sångföreningen Olof Wallinin johdolla 'Porilaisten marssin'.»
* * * * *
Kun laulujen kaiku on vaimennut ja eläköönhuudot laanneet, astuu esiin
Ylioppilaskunnan puheenjohtaja, tri Yrjö Kajava, ja lausuu:
»Herra Asessori! Se jakamaton ilontunne, joka Teidän paluunne johdosta täyttää koko kansamme mielet, on koonnut Suomen Ylioppilaskunnan tänä aamuhetkenä tänne lausumaan Teille sydämellisimmät tervetuliaisensa. Surren olemme nähneet, miten vääryys ja laittomuus ovat viime vuosina olleet vallassa riistäen meiltä oikeuksiamme toisen toisensa perästä. Mutta samalla on ihailu ja luottamus täyttänyt mielemme saadessamme kuulla Teidän kaltaistenne miesten lahjomattomasta ja varmasta esiintymisestä oikeuksiemme puolesta taistellessamme, esiintymisestä, joka on pakottanut väkivallan harjoittajatkin kunnioittamaan Teitä ja epäröimään katalassa työssään. Kuin taikavoimalla ovat olot nyt muuttuneet. Laittomuuden edustajat ovat poistetut, ja valtiollinen kevät näyttää koittavan meidän kauan sorretulle kansallemme. Teidän palaamisenne on meille parhaana uuden kevään merkkinä. Sorrettu Suomi odottaa Teitä, oikeuksiemme esitaistelija, lakiemme korkeimmaksi vartijaksi ja suuren ja itseuhrautuvan työnne kruunaamaksi kunniavahdiksi lakileijonamme sivulle. Näissä merkeissä pyydän saada Suomen Ylioppilaskunnan nimessä lausua Teidät terve tulleeksi takaisin isänmaahan. Arvoisat kansalaiset ja ylioppilaat:
Eläköön asessori Svinhufvud!»
Kolminkertaisen voimakkaan eläköönhuudon vaiettua vastaa Svinhufvud seuraavaan tapaan:
»Arvoisat ylioppilaat! Pyydän kiittää teitä siitä suurenmoisesta vastaanotosta, jonka olette minulle valmistaneet. Se on kyllä liikaa minulle. Mutta palatkaamme itse asiaan, joka tässä on kysymyksessä, nimittäin taisteluun oikeuden ja vapauden puolesta äskettäin kaatunutta sortovaltaa vastaan. Tässä työssä ovat monet kansalaiset olleet mukana. Siperiassa niitä on ollut, vapautensa on moni kadottanut, ja ennen kaikkea itse kansaa on kuitenkin elähdyttänyt tieto siitä, että oikeus ja totuus kyllä kerran vallalle pääsevät, kun vain jaksetaan kestää ja uskalletaan sen puolesta seista. Minun on sanomattoman hauskaa palatessani kotimaahan nähdä vapaiden lippujen liehunta tässä, ilman että niihin sortajat voivat käydä käsiksi. Samoin on minulle erittäin lohdullista nähdä, että Suomen nuoriso ja sen etunenässä kulkevat Suomen ylioppilaat ovat niin selvästi käsittäneet, että siveellinen arvo kansan elämässä on oikeus, totuus ja vapaus, ja että heitä tässä kohdin lämmittävät mitä parhaimmat isänmaalliset tunteet. Vieläkin kerran lausun herroille parhaat kiitokseni. Ehkä uskallan pyytää läsnäolevia huutamaan 3-kertaisen eläköönhuudon meidän reippaalle nuorisollemme ja Ylioppilaskunnallemme.»
* * * * *
Eläköönhuutojen yhä raikuessa kulki Svinhufvud ylioppilasosakuntien saattamana asematalon edustalla odottaviin vaunuihin, joiden edestä riisuttiin hevoset, ja eri osakuntien värejä kantavat ylioppilaat vetivät vaunut torin halki taajojen ihmisjoukkojen muodostamaa kujaa myöten Mikonkadulle. Kulkueen etunenässä kulkivat Ylioppilaskunnan Laulajat ja Akademiska Sångföreningen lippuineen, ja vaunujen takana seurasivat osakunnat. Laulukunnat lauloivat Porilaisten marssia, ja kummankin puolen seisovat kansanjoukot kohottivat tuon tuostakin eläköönhuutoja. Siellä missä vaunut kulkivat ohi, kohosivat lakit ja nenäliinat tervehdykseen.
Tuo matka läpi keväisten, aurinkoisten katujen oli valtava nähtävyys. Kokonaisen kansan yhteisesti saattamana ajoi Svinhufvud vaunuissaan. Tuntui omituiselta nähdä hänet siinä keskellä Helsinkiä, suurista erämaista yhtäkkiä kotimaahan tulleena. Ja Porilaisten marssin sävelet raikuivat niin komeina, että moniin silmäkulmiin kohosi kyyneliä, jotka rajaton ilo toi mukanaan.
Kun juhlakulkue oli pysähtynyt hotelli Kämpin edustalle, viritti
Y.L. vielä »Sotamarssin». Sävelten vaiettua astuivat Ellen ja P.E.
Svinhufvud lipunkantajien portaiden eteen muodostamaa kunniakujaa
myöten ovesta sisään, jossa heitä odotti ihana huone kukkia tulvillaan.
Nyt seurasi tervehdyskäyntien, haastattelijoiden ja valokuvaajien vierailu. Vasta myöhään illalla hiljeni portailla askelten kaiku. Oltiin vihdoinkin yksin.
* * * * *
Helsinkiin-tulostaan Svinhufvud kertoo Helsingin Sanomille m.m.:
»Ja taasen olen tänä aamuna saanut vastaanottaa lukemattomia ystävyydenosoituksia Riihimäellä, Hyvinkäällä ja Keravalla. Helsingissä oli yllätys aivan kuvaamaton. Tämän kaiken kunnianosoituksen esineenä ollessa tuntee itsensä oikein noloksi. En jaksa oikein ajatella, mitä on tapahtunut. Kaikki tuli niin odottamatta. Olin kyllä kuullut puhuttavan vallankumouksesta, mutta en saattanut odottaa sitä näin aikaisin. Olin ajatellut, että jos sellainen tulee, tapahtuu se vasta sodan jälkeen.»
SUURI KANSALAISJUHLA.
On lauantai-ilta ja viimeinen päivä maaliskuuta. Pääkaupungin upeimman ravintolan, Pörssitalon, juhlasalissa istuu satalukuinen seurue pitkien illallispöytien ääressä. Ulkoparvekkeilla riippuu siroissa laskoksissa iso Suomen lippu, ja sen ääressä on pronssinen lakipatsas laakerien, sypressien ja palmujen ympäröimänä, ja sivuilla riippuvat Savolaisen ja Karjalaisen osakunnan liput.
* * * * *
Suuren kansalaisjuhlan vietosta kertoo Helsingin Sanomat:
»Juhlavieras astui sisään Helsingin Torvisoittokunnan soittaessa kapellimestari L. Näreen johdolla Porilaisten marssia ja läsnäolleiden taputtaessa käsiään. Vieraan johdatti kunniapaikalle vanha taistelutoveri, neiti Dagmar Neovius asettuen istumaan juhlavieraan oikealle puolelle. Hänen vasemmalla puolellaan istui rouva Minette Donner. Rouva Ellen Svinhufvudin johdatti paikalleen yliopiston sijaiskansleri valtioneuvos Edv. Hjelt. Vastapäätä asessori Svinhufvudia nähtiin harmaapäinen, mutta vielä reipas vanhus, valtioneuvos Th. Rein. Hänen oli määrä saattaa vierelleen istumaan juhlavieraan vanha äiti, joka kuitenkaan ei ollut jaksanut tilaisuuteen saapua.
Kunniavieraan pöydässä nähtiin vielä valtioneuvos E.G. Palmén, senaatin molempien osastojen uudet varapuheenjohtajat, senaattorit O. Tokoi ja Aug. Nyberg, professorit I.A. Heikel ja K.J. Ståhlberg y.m.
Pitkien pöytien ääreen saliin ja parvelle olivat sitten osanottajat asettuneet, noin 500 kansalaista. Täällä nähtiin kaikki ne maamme huomatuimmat henkilöt, jotka viime sortokausien aikana ovat itsenäisyystaisteluumme tavalla tai toisella ottaneet osaa. Useat läsnäolijoista olivat joko Pietarin synkissä vankiloissa olleet tai maanpaon kärsimyksiä kokeneet.»
* * * * *
Soittokunnan soitettua useita kappaleita kajahtaa fanfaari, ja puhumaan nousee valtioneuvos Edv. Hjelt, joka lausuu m.m.:
»Monesti olemme näinä päivinä kysyneet itseltämme: onko tämä unta vai totta. Ehkä paljon onkin unta vain, vaikka sillä on todellisuuden leima. Kieltämättä on kuitenkin totta, että olemme saaneet takaisin ja nyt piirissämme näemme sen miehen, jota olemme tottuneet pitämään kaiken sen parhaimman, ydinterveen ja vankkumattoman lujuuden perikuvana, mikä vielä kaikesta huolimatta elää kansassamme ja jota hartaasti haluamme siinä nähdä, vaikkakaan enää emme voi katsoa sitä runoilijan ihannoivin silmin. Meidän kunniavieraamme on ehkä enemmän kuin kukaan muu teossa elävöittänyt suomalaisen miehen ihannekuvan. Mitä hän on uhrannut ja kärsinyt vakaumuksensa puolesta, pannut alttiiksi oikeuden ja totuuden tähden, sitä ei minun kertoa tarvitse. Me tiedämme sen, tai oikeastaan, me aavistamme sen täydellisemmin kuin tiedämme. Mutta siellä kaukana vuosikausia kestäneessä yksinäisyydessä ja pimeässä, Siperian tundroilla, on varmaan, kärsimysten ja odotusten hetkinä, tietoisuus tinkimättä täytetyistä velvollisuuksista itseään, omaatuntoaan ja isänmaatansa kohtaan luonut hänen rintaansa sen lohdun ja rauhan, mikä on tämän tulevaisuuden uskollinen toveri. Tämä tietoisuus on elähdyttänyt häntä synkkyyden hetkinä ja pitänyt yllä hänen uskoansa oikeuden voittoon. Ja usko on voittanut. Väkivallan aseet, jotka koettivat murtaa hänet ja hänessä lain pyhyyden, ovat itse murtuneet. Hän on taas rakkaassa, vapaassa isänmaassaan, ja hänelle aukenevat laajat työalat toimia niiden ihanteiden, niiden päämäärien hyväksi, joiden puolesta hän on taistellut. Kun me täysin, ylitsevuotavin sydämin lausumme asessori Svinhufvudin tervetulleeksi, teemme me sen syvästi kiitollisina kaikesta siitä, mitä hän on tehnyt kansamme puolesta, voimme sanoa kansamme edestä, vahvistamalla meidän uskoamme tähän kansaan ja sen tulevaisuuteen. Se esimerkki, jonka hän on antanut, on paljoa arvokkaampi kuin minkä täydellisin valtiollinen viisaus olisi voinut luoda.»
* * * * *
Edelleen kertoo Helsingin Sanomat:
»Valtioneuvos Hjeltin puheen päätyttyä saapui Suomen ruotsalaisten yhdistysten keskusliiton lähetystö neiti Annie Furuhjelmin johdolla, joka mainittujen yhdistysten puolesta esiintoi lämpimän kunnioituksen tunteet ja ilon siitä, että asessori Svinhufvud oli palannut kotimaahan. Tällaisena hetkenä, lausui puhuja, on hyvä, että meillä on keskuudessamme mies, jota kaikki puolueista huolimatta voivat yhtyä kunnioittamaan. Sellainen on asessori Svinhufvud, joka persoonassaan yhdistää kaiken, jota pidämme arvossa ja kunniassa.
Herrasväki Svinhufvudia pyydettiin sitten portaille. Pihaan oli saapunut Arbetets Vännerin lippu etunenässä Helsingin eri ruotsalaisten yhdistysten jäsenistä kokoonpantu sekakuoro, joka hra T. Sandelinin johdolla esitti muutamia isänmaallisia lauluja ja kohotti 9-kertaisen hurraa-huudon kunniavieraalle.
Asessori Svinhufvud kiitti omasta ja vaimonsa puolesta laulusta. Se kevättunnelma, lausui hän, joka Suomessa kestetyn kovan vuodenajan jälkeen on noussut, panee uskomaan parempaa tulevaisuutta. Me voimme nyt paremmin kuin ennen uskoa, että kaikki Suomen kansalaiset voivat käsi kädessä työskennellä yhdessä. Meillä suomalaisilla on edessä kysymys, miten kestää suuressa kilpailussa eri kansakuntien välillä. Siinä kilpailussa vaaditaan pieniltä kansoilta tavatonta kuntoa. Ne eivät voi luottaa suuriin joukkoihin, vaan yksityisten kansalaisten kunto on siinä ratkaiseva. Me voimme nyt, järjestäessämme olomme, olla vakuutettuja siitä, että Suomen kansalaiset voivat työskennellä hyvässä sovussa; niin että kaikki, jotka tässä maassa asuvat, tuntevat olevansa kotona täällä, tuntevat, että meillä on täällä parempi kuin missään muualla maailmassa.»
* * * * *
Jälleen on salissa hiljaista. Puhumaan nousee professori I.A. Heikel ja lausuu m.m.:
»Raskaita päiviä ja vuosia on kulunut siitä, kun kansalaiset viimeksi näin runsaslukuisina ja niin eri tahoilta maata ovat kerääntyneet isänmaan pojan ympärille.
Ketä saamme kiittää siitä, että näin voimme kokoontua, että vapaasti voimme lausua ajatuksemme ja tulkita tunteita, jotka tuskallisesti ovat mieltämme painaneet. Siihen, että meidänkin maamme, että Suomi on näinä kevätpäivinä kuullut vapauden siipien suhinan, nähnyt laittomuuden kukistuvan, kahleet katkottavan ja vankikopit avattavan, siihen ovat Pehr Svinhufvudin luja oikeudenkunnioitus, hänen järkkymätön rohkeutensa ja sitkeä kestävyytensä suuressa määrin vaikuttaneet. Kansan sortajat näkivät hänessä koko Suomen kansan oikeustajunnan personoituna. Ja siinä eivät he erehtyneet. Se asema, jonka kansan valitsemat edustajat hänelle antoivat, ja hänen luonteenominaisuutensa tekivät hänet Suomen kansan tunnuskuvaksi.
Runeberg kuvaa 'Jouluillassaan' erään 1808 vuoden miehen, erään tuosta harmaasta joukosta Saimaan rannoilla sanoilla 'koruton, luja, tyyni, rinnassaan raudanluja kunniantunto', jonka piirteet ihmeellisen sattuvasti kuvaavat suomalaista kansanhenkeä. Voidaan sanoa, että runoilija on kirjoittanut nämä sanat myöskin siitä jalosta tuomarista Saimaan rannoilta, jonka ympärille nyt olemme kokoontuneet.
Kuvittelen mielessäni rakkaan vieraamme suljettuna ummehtuneeseen vankikoppiin tai katse harhaillen aution tundran yli. Yö peittää hänen kaukana olevan isänmaansa. Raa'at olennot hiipivät pimeydessä ihmisten asuntojen ympärillä ja häikäilemättä loukkaavat kodin pyhyyttä. Väkivalta vallitsee ja puolueellisuus jakaa oikeutta. Mammona on päässyt suureksi jumalaksi. Kaikki jalot pyrkimykset tukahdutetaan, ja työilo pakenee. Vangin silmien eteen tuolla kaukana kuvastuu surullinen kuva hänen maastaan.
Onko hän tykkänään kadottanut uskonsa kansansa tulevaisuuteen? Onko hän vajonnut synkkään epätoivoon? Ei, katsokaa Pehr Svinhufvudia! Katsokaa hänen taistelijamuotoaan ja tuota iloista varmaa katsetta hänen silmissään. Hän on kaikesta huolimatta, maanpaon synkkinä vuosinakin, nähnyt sen päivän, joka nyt on tullut, hänelle itselleen vapauden päivänä, mutta ennenkaikkea vapauden ja uudestisyntymisen päivänä hänen rakastetulle synnyinmaalleen. Tämän päivän kohoamista harmaista usvista on hän auttanut miehekkäällä urotyöllään ja kehoittavalla esimerkillään. —
Tällaiset ajatukset varmaan maanpaon päivinä täyttivät Pehr Svinhufvudin suuren mielen. Niin tahdommekin me puristaa hänen uskollista kättään ja hänen kauttaan ja hänestä lähtevän voiman avulla yhtyä voimakkaaksi entisyydellemme ja tulevaisuudellemme uskolliseksi kansaksi.
Sinä, oiva urho, tässä kätemme, tässä kiitoksemme!»
* * * * *
Nyt kuuluivat Svinhufvudin sanat:
»Minä en voi sanoin kiittää teitä siitä juhlallisesta vastaanotosta, joka on tullut osakseni. Tahdon vain lyhyesti vielä kerran huomauttaa, että minä en voi pitää tätä suurenmoista vastaanottoa kohdistettuna niin paljon minun henkilööni kuin itse siihen asiaan, josta Suomi nyt riemuitsee. Oikeustaistelummehan on nyt saavuttanut jälleen aivan ratkaisevan voiton. Sortovalta on jälleen karkoitettu. Tämän oikeustaistelun, sen on taistellut Suomen kansa. Tässä taistelussa ovat tosin yksityiset henkilöt tulleet enemmän näkyviin, etenkin ne, jotka ovat taistelussa kärsineet, mutta taistelu on kyllä pohjaltaan ja sellaisenaan Suomen kansan taistelema. Ja tämä on todistuksena siitä, että oikeudentunto kansassamme on syvälle juurtunut ja on yhä edelleenkin elävä. Kuluneet vuodet meille opettavat, kuinka tapausten kulku on meillä ollut aivankuin aaltoilevaa. Me olemme monesti olleet aallon harjalla, mutta ehkä useammin kuitenkin aaltojen välissä, niinkin syvällä, ettei valon pilkahdustakaan ole näkynyt. Mutta siitä huolimatta olemme aina uudelleen tästä asemasta pelastuneet, olemme taas nousseet aallon harjalle. Kansamme luja usko oikeuteen on se, joka tässä on ratkaisevan voiton saavuttanut. Tämä saavutettu voitto on meille tietysti hyvin lohdullinen tulevaisuuteen nähden, ja meidän tulee vain muistaa, että tämä velvoittaa kansamme edelleenkin pitämään oikeuden lippua korkealla.»
* * * * *
Laulutervehdykselle saapui sitten lippuineen Y.L., joka maisteri
Heikki Klemetin johdolla esitti »Nouse riennä Suomen kieli», loppuosan
»Karjalasta» ja »Vaasan marssin» sekä kohotti juhlavieraalle
kolminkertaisen eläköönhuudon.
Laulajien tervehdykseen vastasi Svinhufvud:
»Vaimoni ja omasta puolestani pyydän teitä lämpimästi kiittää laulutervehdyksestä. Oli niin iloista jälleen kuulla laulua, kotimaista laulua, ja nyt kun meille onnen päivä on koittanut, pitää täällä riemulaulunkin soida. Ollessani Siperiassa, kaukana, täällä sanotaan, vaikka eihän se niin kaukana ollut, minä kyllä saatoin seurata myöskin Suomen oloja ja minua ilahdutti, kun huomasin, kuinka mahtavana ja tenhoisana laulu täällä Suomessa synkimpinä aikoinakin eli ja kukoisti. Minä saatoin silloin ymmärtää mikä mahti laulussa kuitenkin saattaa kansalle olla, kuinka meidän kaunis laulumme silloin lohdutti kirveleviä sydämiä, kun kovat iskut sattuivat, kuinka meidän laulajamme laulaen uljaita marssejamme ja kansallisia laulujamme kohottivat rohkeutta ja saattoivat intoa mieliin, silloinkin kun asema usein näytti varsin tukalalta. Lauluhan on aina ollut suurena mahtina meillä suomalaisilla, ja sen tuntee ehkä parhaiten, kun on poissa kotimaastansa. Vasta silloin huomaa, mikä tekijä laulu elämässä on.»
Jälleen nousee puhuja satalukuisen yleisön keskeltä. Maisteri P.J. Hynninen puhuu juhlavieraalle. Eläköönhuutojen kajahdeltua soittaa soittokunta Ateenalaisten laulun. Sen jälkeen saapuu Savolaisen osakunnan lähetystö, johon kuuluvat neiti Anna Moisio sekä herrat R. Sopanen ja E. Välikangas, ja kutsuu asessori Svinhufvudin osakuntansa kunniajäseneksi. Sitten tulevat Laulu-Miehet ja virittävät hra Toivo Murénin johdolla »Pois voihke ja itkun tyrske», »Terve, Suomeni maa!» ja »Suomen laulun».
* * * * *
Nyt nousee tri Tekla Hultin puhumaan Svinhufvudin äidille lausuen m.m.:
»Erottamattomassa yhteydessä isänmaa-käsitteen kanssa on sana äidinkieli. Se osoittaa, että naisiansa, ja etusijassa äitejä, on kunkin kansan kiittäminen itse kansallisen erikoisuutensa alkupohjan hoidosta ja jatkumisesta. Äidinmaidossa, niin sanotaan, imee lapsi Svinhufvudin äiti, rouva Olga Svinhufvud, o.s. von Becker, itseensä luonnonlaatunsa. Jos kansalla on valppaita, lujatahtoisia äitejä, niin on sillä myös valppaita lujatahtoisia poikia ja tyttäriä. Ja jos itse kukin tarkastamme sisintämme, on kaiketi jokaisen meistä tunnustettava, että etusijassa äiti oli se, joka jo lapsuudessamme vuodatti sieluumme sen sointisävyn, joka on muodostanut perussäveleen elämänsoinnutuksessamme.
Etsimättä astuu tässä eteemme kysymys: minkälainen lienee ollut se nainen, joka istui Pehr Evind Svinhufvudin kehdon ääressä ja valoi perussäveleen hänen luonteeseensa?
Meillä ei ole iloa saada tänä iltana nähdä häntä keskuudessamme, eikä useimmilla meillä ole onnea tuntea häntä henkilökohtaisesti. Ehdottoman varmat voimme kuitenkin olla siitä, että sen naisen, joka on kasvattanut Pehr Evind Svinhufvudin ja antanut hänen luonteelleen ensimmäisen muodostelun ja suunnan, täytyi itse olla jalo ja luja luonne, olla henkilöllisyys, jolla oli lahjomaton oikeuden- ja velvollisuudentunto sekä hartaasti isänmaallinen mielenlaatu.
Olemme syvällisesti kiitolliset siitä, mitä hän on Suomen kansalle lahjoittanut pojassaan ja hänen elämäntyössään. Syvää osanottoa tuntien ajattelimme häntä, kun hän surukseen sai nähdä nuhteettoman poikansa rikollisen tavoin väkivallalla raahattavan maanpakoon. Olemme ottaneet osaa hänen levottomuuteensa tuon pitkän karkoitusajan kestäessä ja otamme nyt riemuiten osaa hänen iloonsa oikeuden voiton johdosta. Sydämestämme toivomme, etteivät mitkään pilvet tästä lähin synkistä hänen nyt seestynyttä elämänsä iltaa.
Asessori Svinhufvud! Rakas kunniavieraamme! Minä pyydän teitä saattamaan äidillenne, jonka niin kernaasti olisimme tahtoneet tällä ilonhetkellä nähdä keskuudessamme, tämän kiitollisen ja kunnioittavan tervehdyksemme.»
Tämän jälkeen kohdisti puhuja sanansa Svinhufvudin puolisolle lausuen seuraavaa:
»Rouva Ellen Svinhufvud! Miespuolinen puhuja julkilausuisi teille tässä tilaisuudessa ehkä korein kukkaskielin ritarillisen ylistyksensä. Minä pyydän vaatimattomasti Suomen naisten puolesta vakuuttaa, että me olemme ylpeät teistä. Tiedämme, kuinka paljon merkitsee vastuunalaisessa asemassa olevalle miehelle, jos lähinnä hänen sivullaan on, ei pintapuolinen olento, joka köynnöksen tavoin luhistuu kokoon kadotettuaan tukensa, vaan nainen, joka itse tietää, mitä tahtoo, ja joka oivaltaa miehensä elämäntehtävän. Ainoastaan sellainen puoliso voi elämän vakavina hetkinä olla miehelleen todelliseksi avuksi. Hän ei miehuuttomasti valitellen estä miehensä kulkua velvollisuuden raskaalla polulla. Hän päinvastoin lisää ja elvyttää hänen rohkeuttaan.
Sellaisen naisen näemme teissä, rouva Ellen Svinhufvud. Pitäkööt Suomen naiset teitä esikuvanansa. Mitä useampia semmoisia naisia maallamme on — ja näen useita heistä olevan täällä saapuvilla — sitä useampia on maallamme oleva miehiäkin, jotka järkähtämättöminä ja pelottomina noudattavat isänmaallisen velvollisuuden käskyä.
Rouva Ellen Svinhufvud! Kun väkivalta tuhosi teidän kotinne ja riisti teiltä puolisonne, ette te vaipunut toimettomaan epätoivoon. Te teitte niinkuin pohjalainen talonpoikaisvaimo, joka levollisena ja neuvokkaana tarttuu raskaaseen auraan, jonka mies on jättänyt. Varmalla kädellä te ryhdyitte yksinänne ohjaamaan rakasta Kotkannientänne. Ja empimättä te niin usein kuin mahdollista teitte tuon pitkän ja vaivalloisen matkan Siperiaan ilahduttaaksenne ja lohduttaaksenne puolisoanne.
Nyt vihdoinkin on oikeuden ja vapauden hetki lyönyt. Te olette riemukulussa saattanut puolisonne, ei ainoastaan omaan rakkaaseen kotiin ja hänen kärsimättömänä odottavan perheensä luo, vaan myös hänen oman Suomen kansansa luo, joka nyt myöskin näkee tulevaisuutensa aamun valoisana sarastavan.»
* * * * *
Voimakkaat eläköönhuudot kajahtivat, ja niiden vaimennuttua soittokunta soitti »Suomen laulun». Vielä puhui rehtori Rosenqvist ja sen jälkeen hovioikeudenneuvos Gadd Viipurin hovioikeuden Krestyssä olleiden jäsenten puolesta, joita juhlassa myöskin oli muistettu.
Niin jatkui ilta puheiden, soiton ja laulun ääressä myöhäisiin hetkiin saakka.
* * * * *
Kauan tuon suuren kansalaisjuhlan jälkeen eli mielissä sen unohtumaton muisto. Sinä iltana lausuttiin ensimmäisen kerran julkisuudessa ajatus Suomen itsenäisyydestä, joka vuosisatoja oli piillyt kansan sydämessä ja jonka puolesta jääkärit parhaillaan varustautuivat asein taistelemaan. Aina tuohon iltaan saakka oli tämä kallis ajatus salattu, mutta nyt, kun sortovalta oli luhistunut, lausuttiin se peittelemättä julki.
Puheessaan Svinhufvudille sanoi prof. I.A. Heikel:
»Väärinkäsitetään meidät varmasti, jos luullaan, että me pidämme tavoiteltavana ihanteena sellaista itsenäisyyttä kuin Pohjois-Amerikan Yhdysvalloilla on toisiinsa nähden. Kieleltään ja tavoiltaan yhtenäisessä kansakunnassa voivat osavaltiot tyytyä johonkin määrättyyn itsehallintoon ja jättää suuren joukon kansan elämän olemassaololle tärkeitä kysymyksiä yhteisen kongressin ratkaistavaksi.
Mutta kansa, joka vuosisatoja on elänyt omaa elämäänsä, joka taistellen ja vaivoja nähden on kehittänyt oman erikoisen kulttuurinsa, jossa jokainen täysin sydämin rakastaa äidinkieltään, sellainen kansa tahtoo myös itsenäisesti luoda tulevaisuutensa.
Siihen tarvittava vapaus ei voi olla mikään armolahja, se on vuosisatain työllä hankittu oikeus ja sen täytyy olla kaikkien vaiheiden varalta turvattu ja vakuutettu tosiasia.
Ne ilontunteet, jotka me tunsimme sinä päivänä, jolloin Suomen vanhat värit kevättuulessa reippaasti räiskyen ja kiihoittavina hulmusivat päittemme päällä, näiden samojen vapauden ja innostuksen tunteiden täytyy sydämissämme aina säilyä muuttumattomina, suorittaessamme isänmaallista työtämme.»
Mutta tuo maaliskuun taitteessa vietetty suuri kansalaisjuhla oli myös merkillinen siitä, että kesken sen suurten ajatusten lausuttiin myös ennustus lähenevästä myrskystä.
Eräässä puheensa toisessa kohdassa sanoi prof. I.A. Heikel:
»Mutta meidän, jotka raskaina vuosina olemme niin paljon ajatelleet ja koetelleet, tulee sanoa itsellemme, että ihmisten parhaimmat ajatukset usein kärsivät haaksirikon intohimojen myllertämässä meressä. Varmaan kohoaa suuria vastuksia eteemme ja valtiolaivamme heittäytyy vihaisille aalloille.»
Kukapa olisi aavistanut silloin, kuinka ihmeellisellä tavalla nuo kaksi ennustusta sittemmin toteutuivat. Ennenkuin itsenäisyys saavutettiin, oli valtiolaivamme »vihaisten aaltojen» heiteltävänä.
ISIEN MAASSA.
Hyvin kaukana, tuhansien kilometrien päässä, on kaksi Siperian kylää, Tymskoje ja Kolyvan, jotka keväisessä auringossa odottavat luntensa sulamista. Vaiti virtaa Ob jäittensä alla, mutta sen syvyyksissä myllertävät jo vihaiset ärjyt, jotka odottavat vain sopivaa hetkeä murtaakseen kahleensa ja näyttääkseen vetensä auringolle.
Siperian vanki ei näe enää Obin virtaavia vesiä, vaan hänen korviinsa kantavat nyt soittojen, laulujen ja puheiden ihanat kaiut, jotka humajavat mielessä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan.
* * * * *
Aurinko oli matkalla Suomeen. Lumet sulivat metsistä, ja Kivijärven laineet loiskuivat taas iloisen vapaina. Kevät kiipesi jo puihin pukemaan koivuja vihreihin pukuihin, ja ensimmäiset pääskyset ilmestyivät Kotkaniemen pihalle.
Oli kuin keväisessä yössä olisi kuulunut Suomen kansan yhteinen sydämenlyönti. Oltiin taas isien maassa, yksimielisen, eheän kansan keskellä, jonka luo kevät ja vapaus tulivat käsi kädessä.
* * * * *
Libaun kaukaisilla kentillä kuului huhtikuun öinä tuhatpäisen jääkäripataljoonan askelten raskas tahti. Miesten katseet hakivat taivaalta niitä tähtiä, jotka näkyivät Suomeenkin, jossa elettiin vapauden suuressa ilossa, tietämättä, että idän taivas ennusti tulta ja verta. Mutta jääkärit sen aavistivat, ja siksi he puristivat kivääreitään yhä tiukemmin ja siksi kuului kohta myöhemmin keväisessä yössä kiväärinlaukausten kimeä kaiku.