VI LUKU.
On mahdotonta sanoa, miksikä mies, joka elämässään kohtaa lukemattomia naisia, unohtaa kaikki muut yhden ainoan tähden, jonka hän kenties ainoastaan sattumalta on hetkiseksi tavannut. Tämä on selittämätöntä, mutta sen pohjana on varmaan salainen, tutkimaton sielullinen laki. Ja sen lain vaikutuksen Jack Traill vaistosi sisimmässään, kun hän hyppäsi alas raitiovaunusta heti senjälkeen, kun Sally Bishop oli jättänyt hänet Knightsbridgessä.
Traill kulki jalkaisin hitaasti takaisin Piccadilly-aukealle. Siinä hän katseli ympärilleen, tarkaten suurten rakennusten kirkkaasti valaistuja ikkunoita ja miettien minnekä hän poikkeaisi aterioimaan. Hän valikoi tavallisesti huolella aterioimispaikkansa. Toisinaan, kun hän ei voinut päättää, kumpaan kahdesta hänen mielessään pyörivästä ravintolasta hän menisi, ravisteli hän kämmentensä välissä rahaa ja antoi ratkaisun riippua siitä, jäikö rahan "kruunu" vaiko "klaava" päällepäin. Mutta nyt hänestä tuntui kaikki yhdentekevältä. Hän kulki välinpitämättömänä aukean poikki ja meni sisään ensimmäisen ravintolan ovesta, joka osui hänen näkyviinsä.
Soitto, räikeät valot, savupilvet ja ruuantuoksu, jotka häntä ravintolan ruokasalissa kohtasivat, tympäisivät hänen aistejaan. Mutta hän vakuutti itselleen, että muutaman minuutin kuluttua hän istuisi tyynesti aterioimassa kuten kaikki muutkin, huomaamatta edes näitä ravintolan tavallisia tunnusmerkkejä.
Salissa ei ollut ainoatakaan kokonaan vapaata pöytää. Traill sijoittui erääseen nurkkaukseen, jossa pöydän vastapäisellä puolella muuan nuori mies naisensa kanssa parhaillaan oli päättämäisillään ateriansa. Hän ymmärsi, että pöytänaapurit eivät sanottavasti ihastuisi hänen tulostaan juuri heidän kumppanikseen. Mutta siitä hän ei välittänyt. Hän oli oikeutettu istumaan millekä vapaalle tuolille hyvänsä, ja tämä tietoisuus "brittiläisestä vapaudesta" oli hänelle riittävä.
"Toivon, että suotte tungetteluni anteeksi", sanoi hän lyhyesti.
Mies, ilmeisesti konttoristi, mutisi jotakin epäselvää vastaukseksi hänen anteeksipyyntöönsä. Sitten Traill kutsui tarjoojan ja antoi hänelle määräyksensä.
Nuoren konttorimiehen naistoveri kuuli Traillin tilaavan ruokalajia, jonka nimeäkään tyttö ei ollut koskaan ennen kuullut. Hän katsahti Trailliin huomattavalla arvonannolla. Tytön oma toveri oli tilannut vallan arkipäiväisiä ruokalajeja ja oli koettanut tarjoojalle puhuessaan käyttäytyä mahdollisimman ylhäisesti ja arvokkaasti. Traill ei ensinkään haaskannut aikaa tilausta tehdessään. Hän vain antoi määräyksensä lyhyesti ja melkeinpä töykeästi, tavottelemattakaan ylhäistä hienoutta. Mutta tämäpä juuri vaikutti tyttöön. Hän katsahti vierustoveriinsa arvostelevasti, ja toivoi samalla mielessään, että hän saisikin aterioida juuri Traillin seurassa. Mutta Traill ei näyttänyt huomaavankaan tyttöä tahi hänen silmäyksiään. Hän pyysi saada iltalehden luettavakseen ja näytti sitten kokonaan syventyvän lehteään silmäilemään, unohtaen ympäristönsä kuten tosi brittiläinen ainakin.
Ateriansa Traill päätti niin pian kuin suinkin. Hänen pöytänaapurinsa olivat hänestä vastenmielisiä ja typeriä. He olivat selvästikin kohdanneet toisensa nyt ensimmäisen kerran, ja senvuoksi heidän keskustelunsa sai kiusallisen jäykän sävyn. Aterioituaan he vaipuivat äänettöminä kuuntelemaan jouhiorkesteria, nuoren miehen käryytellessä pitkää sikaaria. Ja jokaisen soittokappaleen päätyttyä he luonnollisesti taputtivat käsiään innokkaasti, osoittaakseen, että he ymmärsivät nauttia musiikista. Traill maksoi laskunsa ja nousi, ollen iloinen, kun sai jättää tilapäisen pöytäseuransa.
Hän tuli kadulle ja täytti mielihyvin keuhkonsa raikkaalla ilmalla. Sitten hän pysähtyi miettimään, mihin hän nyt ryhtyisi. Menisikö hän asuntoonsa, — lueksimaan, tupakoimaan, nukkumaan? Tahi lähtisikö hän klubiin? Yksinään asuvalle nuorelle miehelle ovat tällaiset kysymykset toisinaan elämän tärkeimpiä.
Viimein hän suuntasi vaistomaisesti, pystymättä mitään lopullisesti päättämään, askeleensa kohden Regent Streetiä, jonka varrella hän asui. Kulkiessaan jälleen Piccadilly-aukean poikki hän kuuli kiireisiä askeleita takanaan ja naisääni kutsui häntä ristimänimeltään. Traill kääntyi.
"Minä olin", sanoi nainen hengästyneenä, "tuolla kulmassa, kun näin teidän kulkevan torin poikki. Minä — minä juoksin!
"Minkä tähden?" kysyi Traill lyhyesti.
"Oh, saadakseni puhella teidän kanssanne, tietenkin, — mitäpä muuta?
Minnekä te aiotte?"
Traill katsahti naisen maalattuihin huuliin, hänen väsyneihin silmiinsä mustattuine ripsineen ja hänen poskiensa värjättyyn punaan. Hän muisti tahtomattaankin, kuinka ihastuttava tämä nainen oli ollut siihen aikaan, jolloin hänen ei vielä tarvinnut keinotekoisesti kaunistella itseään.
"Mihinkä te menette?" toisti nainen. "Te ette ole käynyt tapaamassa minua kuukausmääriin. Minne teillä on matka?"
"Aion kotiin."
Naisen kasvoilla häilähti pettymyksen varjo. Kun hänen luokkansa nainen huomaa, ettei hänen enää onnistu herättää miehessä kiintymystä, tuntee hän elämänsä murhenäytelmän alkaneen.
"Te ette ole koskaan käynyt minun asunnossani?" lisäsi Traill.
"En; en ole voinut ajatellakaan —."
"Tulkaa nyt katsomaan minun kotiani. Voimme puhella siellä."
"Tarkoitatteko totta?" kysyi nainen kiihkeästi.
"Tulkaa", jatkoi Traill. "Asun tässä lähellä, Regent Streetillä."
Nainen seurasi häntä vaieten, — äänetönnä, mutta jälleen rohkaistuneena. Hänen käyntinsä oli nyt kevyempää ja joustavampaa kuin äsken. Mutta Traill ei huomannut sitä; hänen ajatuksensa liikkuivat tänä iltana toisaalla.
Nainen hyräili melkoisen kauniilla äänellään jotakin kevyttä säveltä, noustessaan Traillin rinnalla ylös portaita.
"Armias! Täällä on pimeätä!" huudahti hän.
"Niin, meillä poikamiehillä ei ole käytettävinämme palvelijoita, jotka saattelisivat meitä portaissa palavat kynttilät käsissä."
Seuraavalla porrastasolla nainen pysähtyi hengästyneenä.
"Väsynyt?" kysyi Traill.
"Oh," sanoi nainen ja painoi kätensä läähättävälle rinnalleen. Sitten hän siirtyi askeleen lähemmäksi Traillia.
"Pieni suudelma, rakkaani," kuiskasi hän.
Mies peräytyi. "Lapsi kulta — sen vuoksi en halunnut teitä tänne. Kun olette levähtänyt, niin tulkaa seuraavaan kerrokseen. Minä menen edeltä ja sytytän valot."
Hän jätti naisen siihen puolipimeään, johon tuli hämärää valoa vain pienestä, palokujaan antavasta ikkunasta. Kun nainen kuuli seuralaisensa avaavan oven ylemmässä kerroksessa, meni hän aivan ikkunan alle, otti käsilaukustaan pienen peilin ja tarkasteli hetken miettiväisenä kasvojaan. Sitten hän otti laukustaan ihojauhe-viuhkan ja hiveli sillä tottuneesti muutaman kerran yli kasvojensa.
"Hän kai piti minua liiaksi väsyneen näköisenä," mutisi hän noustessaan portaita ylös seuraavaan kerrokseen.
Traillin huoneilla oli tavallinen poikamies-asunnon leima, mutta samalla todisti niiden sisustus isännän hienostunutta makua. Kaikki oli aistikasta, — mutta niin ylhäisen aistikasta, että nainen, joka parhaillaan seisoi kynnyksellä, katsellen sisään etuhuoneeseen, tunsi arvostelukykynsä pettävän. Hän ajatteli, että tämä kaikki oli tosin arvokkaan näköistä, mutta kylmää ja vierasta. Ja hän ei voinut pidättyä huomauttamasta siitä.
"Te tarvitsette tänne naisen", sanoi hän, uskoen tällä valmistelevansa tilaa itselleen. "Nainen toisi tänne hiukan lämpöä; ymmärrättehän, mitä minä tarkoitan: hän tekisi teidän olonne mukavammaksi."
Traill työnsi hänen istuakseen tuolin lähelle tulta.
"Mitenkä te siis menettelisitte?" kysyi hän tyynesti, täyttäen itselleen piipun tupakkapöydän luona.
"Minä? Niin, kaikkein ensiksi minä hankkisin lattialle kauniin, paksun maton," sanoi nainen innokkaasti. Hän oli käsittänyt Traillin kysymyksen rohkaisuksi, ja nyt hän ilmeisesti kuvitteli voivansa vaikuttaa mieheen osoittamalla, kuinka paljon mukavuutta hän voisi lisätä tähän asuntoon. Kymmenen minuuttia sitten hänen elämänsä oli näyttänyt vielä toivottomalta. Hän ei ollut illastanut, ja hänen käsilaukussaan oli vain neljä kuparirahaa, joilla hän ei voinut edes kahviloista saada mitään suuhunsa. Mutta nyt — hän kuvitteli, että hänelle oli auennut odottamaton mahdollisuus. "Mitenkä te menettelisitte," oli Traill sanonut, ja hän uskoi, että mies ottaisi hänet luokseen, jos hän voisi saada Traillin vakuutetuksi siitä, että hänen elämänsä muuttuisi silloin miellyttävämmäksi. Tämä ajatus täytti hänet ennen kokemattomalla ilolla. Hän ei muistanut enää, että hän näytti kuluneelta ja väsyneeltä. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, että nyt hän ei enää ollut yhtä nuori ja kaunis kuin silloin, kun Jack Traill ja hän olivat ensi kerran kohdanneet toisensa. Hän vain tunsi, että nyt hänen suuri hetkensä oli tullut ja että hänen nyt täytyi käyttää sitä hyväkseen.
Hän ojensi toisen jalkansa eteenpäin ja toisti hitaasti: "Kauniin, paksun maton —"
"Minkä värisen?'"
Nainen katsahti arvostellen ympärilleen, saadakseen aikaa miettiä.
"En tiedä vielä, — turkinpunaisen, luullakseni; se väri on kaikkein lämpöisin. Muistattehan minun mattoni? Niin, se oli aikoinaan kaunis. Nyt se on hiukan kulunut, eikä sen väri ole enää sama kuin se oli uutena. Se oli turkinpunainen."
"Entä muuta sitten?" Traill istuutui poltellen erään vanhanaikaisen pöydän kulmalle, heilutteli siinä jalkojaan ja tarkasteli vierastaan.
"Niin, sitten minä järjestäisin tänne sähkövalaistuksen näiden kynttiläin asemasta, — se kävisi puolta huokeammaksi ja olisi paljon kirkkaampaa. Ne käyttävät nykyään uudenaikaisia sähkökruunuja, jotka valmistetaan — hapetetusta kuparista, luullakseni. Mutta minä puolestani pidän messinkisistä enemmän."
"Vai niin; te pidätte messingistä?"
"Kyllä, ettekö tekin? Nuo teidän messinkiset kyntlilänjalkanne ovat hyvin somia, vaikka ehkä hiukan liian yksinkertaisia."
"Te haluaisitte, että niissä olisi ornamentteja?"
"Mitä?"
"Koristeita — joitakin kuvioita — kiehkuroita —."
"Niin, ettekö tekin pitäisi siitä?"
Traill ei ottanut kysymystä varteen. "Mitä muuta te vielä järjestäisitte täällä uudelleen?" Hänen piippunsa savu kiemurteli kevyinä pilvinä kohden kattoa, kun hän näin istui ja kuunteli vierastaan.
Nainen tarkasteli huonetta miettiväisenä.
"Oh — täällä olisi paljon järjestämistä. Minä hankkisin sohvan, sellaisen pitkän sohvan, — siinä olisi korkea selkänoja —"
"Ja punainen päällystys?"
"Niin, — silloin se soveltuisi yhteen lattiamaton kanssa. Ja minä hankkisin mukavan nojatuolin, — oikein mukavan, tarkoitan, — sellaisen, johon te voisitte vaikka nukkua. Pehmeät täytteet —"
"Ja punainen päällys?" kysyi Traill.
"Jos — niin, totta kai. Sopusointu —"
"Entä seinäpaperit?" keskeytti Traill hänet. "Ne ovat nyt vihreät, — luuletteko, että ne soveltuisivat kaiken tämän punaisen yhteyteen?"
Nainen katsahti seiniin ja sulki sitten silmänsä, kuvitellakseen miltä huone näyttäisi uudessa asussaan. Hän oli nyt eläytynyt leikkiin koko sielullaan. Hän uskoi, että hänestä todellakin tulisi olemaan iloa ja hyötyä miehelle, joka nähtävästi oli täysin avuton näissä kotoisissa asioissa.
"En usko, että vihreät tapetit näyttäisivät kovinkaan pahalta," sanoi hän hidastellen. "Luulen, ettei niitä olisi tarvis vaihtaa. Mutta tietysti olisi parempi, jos ne olisivat punaiset."
Traill otti piipun suustaan ja puhalsi pitkän savuhahtuvaisen huuliensa välistä, samalla kun hän katseli omituisin ilmein vierastaan.
"Tosiaan," sanoi hän viimein, — "te saisitte, luullakseni, minun pikku huoneeni näyttämään helvetiltä."
Tämä oli raa'asti ja tylysti sanottu, mutta Traill ei tiennyt, mitä toiveita hänen vieraansa mielessä oli liikkunut. Hän ei suuresti ymmärtänyt naisia. Kuitenkin hänen mielensä kävi suruiseksi, kun hän näki kuinka innostunut välke äkisti sammui naisen katseesta ja kuinka hänen ryhtinsä yhtäkkiä luhistui kasaan, ikäänkuin häälyvä korttirakennus, kun siihen varomattomasti henkäistään.
"En sano sitä pahalla," jatkoi Traill, "mutta totta on, että sellainen huone olisi hornan kuilu — punainen gehenna — minulle."
Nainen istui yhä äänetönnä ja tuijotti häneen suu avoimena. "Minä en jaksa ymmärtää —," alotti hän vihdoin.
"Mitä sitten?"
"Miksi te yllytitte minua puhumaan?"
"Oli hupaista verrata teidän makuanne minun omaani."
"Hupaista? Hyvä Luoja!"
Hän nousi seisoalleen ja astui uunin luo, nojaten kyynärpäitään sen reunukseen ja kätkien kasvot käsiinsä. Hän tunsi tilansa nyt toivottomammaksi kuin koskaan ennen. Hän oli kiertänyt katuja koko illan — kulkenut Regent Streetiltä Oxford Streetille, siitä Bond Streetille ja edelleen Piccadillyyn sekä jälleen saman matkan takaisin — uudelleen ja uudelleen edestakaisin. Hän oli hymyillyt miehille, koettanut lumota heitä katseillaan, — kaikki turhaan. Nyt hän oli äärimmäisen väsynyt, hänen jalkojaan kolotti; hän ei tahtonut enää lähteä takaisin kadulle.
"Minä välitän viis' punaisista matoista ja muista," sanoi hän, kääntyen äkisti kohden Traillia. "Minä en välitä mistään, kunhan vain saan jäädä teidän luoksenne, huolehtimaan teistä."
"Me olisimme jo viikon kuluttua lopen kyllästyneitä toisiimme," sanoi
Traill, kohdaten vakavana hänen katseensa.
"Emme, emme olisi."
Mies katseli häntä hetken tarkkaavasti. "Mikä saa teidät uskomaan, että minä kaipaan toveria luokseni?" kysyi hän uteliaana.
"En tiedä, mutta varmasti te kaipaatte. Huomasin sen heti ensi hetkestä, kun astuin ovesta sisään. Ymmärsin sen jo silloin, kun te kehoititte minua tulemaan tänne. Tiedättehän itse, mitä kaipaatte. Te olette väsynyt yksinäisyyteenne, eikö totta?"
"Kyllä, olette oikeassa."
Nainen nyökkäsi vahvistaen päällään, ylpeänä huomiokykynsä tarkkuudesta. Hän halusi mielellään lisätä jotakin, mikä edelleen todistaisi hänen terävyyttään, mutta hänen oli työläs keksiä mitään sopivaa. Ponnistellen ajatustaan hän viimein tavotti uhkarohkean päähänpiston ja tarrautui siihen. Tämä oli hänen onneton kompastuksensa.
"Ja kun te näitte minut", lisäsi hän häikäilemättä, "niin te ajattelitte: tuossa juuri on tyttö, jota minä tarvitsen. Luin sen teidän kasvoistanne, kun te käännyitte, minun huutaessani teitä."
Traill hymähti. "Nyt eksyitte jäljiltä", sanoi hän kylmästi, — "eksyitte auttamattomasti. Ja miksikä te haluaisittekaan elää täällä minun luonani? Ette te minusta välitä. — Onko teidän elämänne työlästä?"
Ylpeys, omanarvon tunto, — ne ominaisuudet kuoleutuvat aste asteelta kadun naisissa. Mutta kuitenkin tyttö epäröi hetken, ennenkuin vastasi Traillin kysymykseen. Hän tiesi, että jos hän vastaa myöntäen, antaa Traill hänelle rahaa ja lähettää sitten hänet pois; se loistava mahdollisuus, josta hän vielä äsken oli iloinnut, on silloin iäksi mennyttä. Senvuoksi hän mietti hetken, ennenkuin vastasi.
"Olen ihan kuitti", sanoi hän sitten toivottomasti.
Miehen kasvot ilmaisivat vain kylmää laskelmallisuutta, — paljonko hänen pitäisi antaa, tahi mitä hän voisi säästää.
"Paljonko haluaisitte?" kysyi Traill.
Kun nainen nyt oli luopunut viimeisistäkin tulevaisuuden toiveistaan, kohdistuivat hänen kaikki mielitekonsa nykyhetkeen. Hän halusi saada niin paljon kuin suinkin, ja siksi hän arasteli mainita mitään määrää.
"Hyödyttääkö kysyä minulta sellaista?" sanoi hän katkerasti. "Otan minkä saan. Muistan erään tytön, erään ystävättäreni. Hän on äpärä, ja hänen isänsä on sangen varakas. Hän oli tässä muutamana päivänä ihan pankki, ja silloin hän meni pyytämään rahaa isältään. 'Rakas lapsukaiseni,' sanoi isä, 'en ole voinut säästää sinulle penniäkään, — maksoin juuri äsken kaksikymmentäkahdeksantuhatta uudesta automobiilistani."
Tarinassa oli katkeran huumorin tuntua, jolle kertoja itse nauroi äänekkäästi ja hervottomasti. Hänen naurunsa sointui ontolta kuin kaiku.
"Antakaa minkä voitte," hän lisäsi. "Markkakin on enemmän kuin — neljäkymmentä penniä.
"Siinäkö kaikki, mitä teillä nyt on?"
"Kaikki."
Mies kaivoi taskustaan kolme pientä kultarahaa ja antoi ne tytölle. Tämä asetti ne vierekkäin kämmenelleen ja katseli niitä omituisesti hymyillen. Rahat välkkyivät siinä kynttiläin valossa, ja ne olivat hänen omiaan.
"Milloinka te tulette minua katsomaan?
"En aio tulla."
Tytön katse sai kummastuneen ilmeen.
"Miksikä ette?"
Traill leväytti käsiään, ja nainen ymmärsi siitä, että hänen kysymyksensä jäisi vastauksetta.
"Aiotteko naimisiin?" tiedusteli hän väkinäisesti.
Mies pudisti päätään ja nauroi. Silloin naisen silmissä välähti, — hän luuli ymmärtäneensä, ja mustasukkaisuuden tunne leimahti hänen väsyneessä sielussaan.
"Kyllä arvaan!" huudahti hän hillitysti.
"Mitä sitten?"
"Te tuotte tänne kotiinne jonkun tytön, johon olette rakastunut. Näillä sanoillaan hän paljasti Traillin sisintä enemmän kuin mies itsekään aavisti mahdolliseksi."
"Mistä te — mistä sen päätätte?"
"Tehän myönnätte, että yksinäisyys tekee teidät sairaaksi."
"No niin?"
Tyttö purskahti nauruun. "No niin?" Hän kääntyi ovelle. "Herra nähköön!
Ikäänkuin miehet eivät olisi aina — samanlaisia!"
Hän aukaisi käsilaukkunsa ja pudotti sinne yksitellen kolme kultakolikkoaan. Ensimmäinen tomahti pudotessaan pehmeästi, ja seuraavat helähtivät kirkkaasti, kun metalli iski vasten metallia. Tyttö sulki laukkunsa, jonka lukko napsahti terävästi, ja sitten hän poistui, sanomalta enää sanaakaan.
VII LUKU.
Ilmaiset ajatuksen: kylvät siemenen. Se voi kauan piillä huomaamattomana sielun syvimmässä pohjukassa, mutta yhtäkkiä se kenties putkahtaa voimakkaana ituna selkeään valoon ja kehittyy eläväksi taimeksi.
Kun Jack Traill seisoi Bonsfield & C:on ikkunan ulkopuolella King Streetillä, muokkautui hänen sisimmässään maaperä valmiiksi juuri sellaiselle siemenelle, jonka kurja katutyttö siihen kylvi, sanoessaan: te tuotte kotiinne naisen. Siemen tarvitsi muutaman päivän itääkseen, mutta kerran orastuttuaan se kehkeytyi nopeasti ja pyrki tuottamaan hedelmää.
Niinpä Traill seuraavan maanantain aamuna ohjasi, vaistonsa pakoittamana, askeleensa jälleen King Streetille. Hän kulki kiireesti ja epäröimättä kunnes läheni Bonsfield & C;on konttoria, jonka kohdalla hän hiljensi käyntiään, ehtiäkseen vilkaista sisään liikkeen ikkunoista.
Sally Bishop istui entisellä paikallaan, jälleen kirjoituskoneen ääressä, jonka näppäimillä hänen sormensa nyt juoksivat nopeina ja virkkuina. Traill katsahti tyttöön pikaisesti mutta tutkivasti. Hän oli koettanut pakottaa itsensä uskomaan, että jokin harhakuvitelma aiheutti sen syvän vaikutuksen, minkä tyttö oli tehnyt häneen, ja että tämä kuvitelma raukeaisi, kun hän saisi nähdä tytön uudelleen. Mutta hän oli erehtynyt. Nyt hän katseli tyttöä sekä sisäisesti että ulkonaisesti kokonaan toisessa valaistuksessa kuin ensi kerralla, mutta hänen mielenkiintonsa yhä vain lujittui. Mies näki, että tytön salaperäinen ja selittämätön tenhovoima, joka oli nostattanut hänessä niin voimakkaan mieltymyksen, oli todellista eikä kuviteltua.
Traill käveli katua edemmäksi, odotellessaan hetkeä, jolloin näissä keskuksen liikkeissä alkoi aamiaisloma. Hän oli silloin päättänyt tavata tytön, ja nyt hän vain enää pelkäsi, että jokin toinen Bonsfieldin apulaisista olisi Sallyn seurassa, hänen lähtiessään aamiaiselle. Traill rohkeni kyllä tungetella, ja hän päätti ollakin häikäilemätön, mutta samalla hän aavisti, että tyttöä ei olisi suinkaan helppo lannistaa, ellei hän olisikaan yksin.
Vihdoin, odotuksen alkaessa pitkästyttää, Traill siirtyi istumaan Covent Gardenin holvistoon, josta hän saattoi tarkastella katua pitkin pituuttaan. Hän oli tuskin valinnut paikan itselleen, kun hän näki tytön tulevan ulos konttorinsa ovesta. Hän oli yksin.
Traill tunsi veressään outoa kiihtymystä. Hänet valtasi hetkeksi kumma innon ja arkuuden sekainen tunne, jolle hän olisi nauranut, jos olisi huomannut sen jossakin toisessa olennossa. Vuosia sitten hän olisi sen ymmärtänyt; silloin hän oli usein vaistomaisesti kaivannutkin tällaista tunnetilaa. Nyt hän oli kolmenkymmenenkuuden vuotias. Mies, joka on elänyt hänen ikäisekseen, ja elänyt hänen tavallaan, ei kernaasti havaitse, että pelkkä naisen näkeminen tekee yhtäkkiä hänestä ujon ja liikutetun koulupojan. Traill otti savukekotelon taskustaan, pisti savukkeen hampaisiinsa ja sytytti sen, samalla kun hän itse tuskin huomasikaan näin tekevänsä.
Tyttö sivuutti, häntä huomaamatta, Southampton kadun ja kääntyi Strandille. Silloin Traill lähti toisen kerran seuraamaan hänen jälkiään. Ihmisjoukot hyörivät kadulla sinne tänne; useimmilla oli kiire aterioimaan tänä lyhyenä välihetkenä. Mutta Traill saattoi helposti tarkata ihmisvilinässäkin sinistä töyhtöä, joka huojui Sallyn hatussa, ja hän varoi huolellisesti päästämästä sitä näkyvistään. Hän pysytteli kuitenkin aina muutaman metrin verran tytön takana, odottaen tyynesti hetkeään. Sitten hän näki Sallyn häviävän erääseen Wellington kadun ravintolaan, ja tällöin hän hymyili. Asia oli nyt selvä. Kolmen minuutin kuluessa hän joutuisi kymmenen punnan velkaan tytölle.
Ravintolan ovella hän tahallisesti viivähti hetken, ennenkuin astui sisään. Hän halusi, että tyttö saisi rauhassa etsiä pöydän itselleen. Sitten hän aukaisi oven, meni sisälle ja katsahti pikaisesti ja tutkivasti huoneen joka kolkkaan.
Kaikki seikat näyttivät tänään ihmeellisesti suosivan häntä. Sally istui yksinään erään pöydän ääressä, salin hämärähkössä nurkkauksessa. Traill meni epäröimättä suoraan hänen luokseen, — ujous oli nyt tiessään. Mies ymmärsi, että nyt hänen täytyi kyetä vallitsemaan tilannetta, tahi muuten hän menettäisi pelin lopullisesti.
"Ei teidän tarvitse lähteä etsimään toista pöytää", sanoi hän, siirtäessään itseään varten tuolin pöydän luo ja istuutuessaan siihen, vastapäätä tyttöä. "Jos te todellakin ehdottomasti kiellätte minut aterioimasta teidän läheisyydessänne, niin lähden luonnollisesti tieheni."
"Minä kiellän," vastasi tyttö.
"Mutta miksikä?"
"En tunne teitä, en tiedä kuka olette."
"Se ei ole mikään voittamaton este."
"On minun mielestäni."
Traill naurahti kevyesti. "Ei sinne päinkään. Sellainen este on heti voitettavissa. Minun nimeni on Traill. Olen asianajaja — ilman asiakkaita —, olen niitä juristeja, jotka hyörivät oikeushovissa ja muissa sellaisissa paikoissa. Jonakin lähipäivänä minä saan oman tuomioistuimeni, pääsen johtamaan jonkun rikosjutun käsittelyä; ja minä saan — mutta eihän se ole suinkaan ainoa minun tuulentuvistani."
Tyttö hymyili hänen epäjohdonmukaisuudelleen. "Te näytte suunnittelevan tulevaisuuttanne kevyesti," huomautti hän.
"Ja miksikä en? Kuvitteletteko, että minä istuisin kammiossani pitkät päivät ja tuskailisin mahdollisista sattumista, joita ei mikään kohtalon alkemia kuitenkaan voisi muuttaa? Enkä! Sitäpaitsi minä olen myöskin sanomalehtimies. Siksi juuri minä tulinkin tapaamaan teitä." Hän puheli edelleenkin aivan umpimähkään.
"Tapaamaan minua?"
"Niin."
Tarjoilijatar seisoi kärsimättömänä pöydän vieressä, nakutellen tarjotinta sormillaan.
"Mitä te haluatte saada?" kysyi Traill.
Sally katsahti häneen pikaisesti. Huomasiko mies väheksyvänsä hänen kieltoaan? Mutta tyttö ei havainnut hänessä mitään epäilyttävää. Traill vain katseli häneen kysyvästi, odotellen hänen vastaustaan.
"Minusta on ihan samantekevää," vastasi tyttö. Häntä ujostutti mainita, mistä hän todella piti, ja ehkäpä häntä hävetti osoittaa, mitä hän tavallisesti söi aamiaisekseen. Oli parasta antaa toisen valita. "Minä tyydyn teidän ohjaukseenne," hän sanoi mukautuvasti.
Traill selitti tarjoilijattarelle määräyksensä, tilaten aamiaisen, jota tyttö ei suinkaan olisi kyennyt maksamaan. Sitten hän jälleen katsahti pöytätoveriinsa ja hymyili kujeellisesti.
"Nyt siis vaikeudet on voitettu," sanoi hän.
"Sitä en ole koskaan myöntänyt."
"Ette tosin; mutta asian vahvistaa kuitenkin, epäilemättä, äänetön sopimus. Eikä sen julkinen myöntäminen missään tapauksessa olekaan tärkeätä." Hän näki epäröivän välähdyksen tytön katseessa. "Mutta eihän maksa vaivaa puhua siitä! Me tulimme tänne aterioimaan, emmekä keskustelemaan seuraelämän sovinnaisuuksista. Te tiedätte, kuka minä olen, ja parin kolmen minuutin kuluessa minä saan tietää kuka te olette, jos tohdin uskoa teidät kyllin ystävälliseksi, kertoaksenne sen minulle. Taivaan vallat! Elämä on muutenkin kyllin lyhyt; pitäisikö meidän lisäksi hukata sen kalliita hetkiä sovinnaisuuksien Molokille? Sanoin jo teille olevani lakimies. Mistä hyvänsä lainopillisesta kalenterista voitte nähdä, milloin minä jätin Oxfordin yliopiston ja liityin asianajajain ammattikuntaan. Ja juoruhakemistomme 'Kuka, kuliin on?' tietää kertoa teille täsmälleen, missä minä asun; vaikka voinhan minä sanoa sen teille itsekin," hän mainitsi asuntonumeronsa Regent kadulla. "Sama kirja selittää, että ratsastus, kalastus ja metsästys ovat minun huvituksiani, kuvaten tällöin ylimalkaan brittiläistä, mutta ei minua. En ratsasta; en myöskään kalastele, eikä ampuminen huvita minua. Ennen koettelin niitä taitoja; mutta se on eri asia. Nyt minä vain silloin tällöin ratsastelen jollakin keppihevosella, kalastelen sanomalehtien tarpeiksi sameissa vesissä, ja ammun — ties' Luoja, mitä minä ammuskelen. Luullakseni en mitään."
Tyttö oli taltutettu. Tämän kevyen ja hilpeäsävyisen puhelun ratina ajoi pakosalle hänen loput epäilyksensä. Hän ei olisi halunnut luopua Traillin seurasta minkään sovinnaisuus-säännön pakotuksesta. Olihan hän vapaa; mikään ei kahlehtinut häntä, sillä hänellä ei ollut muuta elämänpyrkimystä kuin rakkaudenkaipuunsa täyttäminen. Olihan hän nainen. Mr. Arthur oli tarjoutunut —, taivas! kun hän vertasi toisiinsa sitä tapaa, jolla mr. Arthur oli puhunut itsestään ja nyt tämä vieras… Tyttö katseli häntä silmiin, kuten tähtäimeen saatu lintu tietämättömyydessään katselee pyssyn kimaltelevaan piippuun, ja sittenkin hän aavisti sisimmässään, että mies saisi hänet valtaansa, jos vain tahtoisi vaivautua voittamaan hänet.
"No niin," sanoi Traill, "muuta ei minulla ole kertomista. Entä teissä?"
Tyttö otti pukunsa laskoksista esiin pienen nenäliinan, nähtävästi aivan tarkoituksetta.
"Luulin teillä olevan jotakin puhuttavaa minulle?" sanoi hän.
"Minulla?"
"Niin, sanoittehan, kun tulitte pöytään —."
"Oh, niin; se on liikeasioita. Ne me siirrämme myöhempään. Ensin minä haluan kuulla jotakin teistä itsestänne. Te olette kihloissa ja aiotte naimisiin?"
Tämän hän sanoi arviolta. Tytön sormessa välkkyvä sormus aiheutti tällaisen ajatuksen, mutta hän tunsi liian vähän näitä elämän pikkuseikkoja, tietääkseen edes oliko sormus kihlasormessa vai eikö.
"Mistä sen päätätte?" kysyi tyttö.
"Sormuksestanne."
"Mutta eihän se ole oikeassa sormessa."
"Eikö?"
"Ei. Sain sen isoäidiltäni."
Mies ikäänkuin vangitsi hänen katseensa silmillään, pakottaen hänet ymmärtämään itseään. "Te ette siis tahdo auttaa minua?" kysyi hän.
"Auttaa? Miten?"
"Kertomalla itsestänne ja elämästänne."
"Ei minulla ole mitään kerrottavaa. Pelkään olevani kokonaan mielenkiinnoton olento."
Mutta hän tunsi samalla, että tämä pakeneminen tavanmukaisten lauseparsien turviin oli raukkamaisuutta. Mies johti hänet niiden pienistä kurimuksista vilppaammille vesille, kuten peränpitäjä ohjaa veneen sameasta pohjukasta, kaislikon rajalta, aavalle ja kirkkaalle selälle. Hän halusi saada tutustua ihmiseen, naiseen; ja hän tiesi, että siinä hänen edessään oli nainen. Sen vuoksi hän ei hellittänyt, ennenkuin he keinuivat ulapalla. Ja he eivät vielä olleet ehtineet kolmanteen ruokalajiinsa, ennenkuin tyttö kertoili hänelle mr. Arthurista.
"Te ette siis rakasta häntä?" kysyi Traill.
"En."
"Kunnioitatte?"
Sally vaikeni. Hänen äänettömyytensä riitti vastaukseksi. Hetken jännitys kohosi.
"Kyllä; minä kunnioitan häntä. Tiedän, että hän on rehellinen. Hänen täytyy olla luotettava. Ja hän tarjoaa minulle kaikkensa."
Kuullessaan tytön puhuvan näin, olisi luullut, että asia oli vielä päättämättä ja että hänen mielensä häälyi kahden mahdollisuuden välillä. Naisen vaisto johti hänet esittämään kaiken tässä valossa. Tyttö aavisti hämärästi, että hänen arvonsa kohoaisi miehen silmissä, jos tämä huomaisi välttämättömäksi taistella hänen saavuttamisestaan. Ja kuitenkin, — ei yksikään tiennyt paremmin kuin Sally itse, että mr. Arthur nyt oli kadottanut viimeisetkin mahdollisuutensa. Tyttö oli ollut pakoitettu vertailuun, kohtalokkaaseen vertailuun, jonka useimmat naiset tällaisessa tilaisuudessa tieten tahi tietämättään suorittavat, — ja ratkaisu oli nyt ehdoton.
"Te siis suostutte häneen?" arvasi Traill.
Sally katseli häneen kysyvästi, kulmakarvat kohonneina. Tytön silmistä saattoi lukea mitä hyvänsä, mikä on samaa kuin ettei voinut päätellä mitään. Traill tutki ihmetellen hänen ilmeitään.
"Suostutte hänen vaimokseen — luonnollisesti", jatkoi hän uskaliaasti. Totta kai hän saa pakotetuksi tytön myöntämään, jos asia kerta oli näin. Mieluummin hän turvautui tähän hiukan arveluttavaan keinoon kuin ryhtyi sokeasti tavoittelemaan langan päätä käsiinsä. Mutta hän ei onnistunut pakotuksessaan.
"Tarkoitatteko, että minun pitäisi suostua?" kysyi Sally.
Traill pusersi sormiaan pöydän laitaan ja koetti tunkea katseensa tytön lävitse.
"Miksikä kysytte sitä minulta?"
"Olen pahoillani. Minusta tuntui siltä kuin te olisitte välittänyt asiasta. Valitan, — oletin liian paljon."
Hän kiinnitti katseensa edessään olevaan lautaseen, tohtimatta kohottaa päätään, miehen tarkastellessa häntä kiinteästi. Tyttö tiesi hyvin minkälaisen jyrkänteen reunalla hän nyt vaappui. Luonnollinen vaisto jo ilmaisi sen hänelle. Ja hänen päätään melkein huimasi.
"Otaksukaamme, että te ette olettanut liikaa," ehdotti mies tyynesti.
"No niin?" Tyttö nosti päätään ja koetti kestää toisen silmien tulen, mutta ei onnistunut. Hänen päänsä painui jälleen kumaraan.
"Sanoisin silloin: älkää suostuko — vielä; odottakaa. Odotuksen aiheuttama vahinkoon pienempi kuin —, tiedättehän. Odottakaa. Kuinka vanha te olette? Olenko häikäilemätön? Oh, mitä joutavia; enpä tietenkään. Tämä kysymys on sopimaton vain silloin, kun naisen täytyy vastata siihen valehdellen. Kuinka vanha olette? Kahdenkymmenen ikäinen?"
"Kahdenkymmenen yhden."
"Yhdenkolmatta! Minä olin viisitoista-vuotias silloin, kun te ensi kerran aukaisitte silmänne ja aloitte kirkua."
Tyttö heilautti päätään taaksepäin ja nauroi.
"Miksikä nauratte?"
"Te puhutte toisinaan niin lystillisesti."
"Muistan teidän pahastuneen minun ensimmäisestä lystillisyydestäni."
Sally katsahti häntä silmiin, jotka olivat täynnään pidätettyä naurua.
Virta tempasi tytön mukaansa; hetken mielijohde valtasi hänet.
"Minä toistin saman pilan myöhemmin," sanoi hän pikaisesti, — "ällistytin sillä mr Arthurin vielä samana iltana."
Tyttö katui heti tunnustustaan, joka liian selvästi osotti Traillille, minkä vaikutuksen tämä oli tehnyt häneen. Mutta mies ei näyttänyt huomanneen mitään.
"Ällistyikö hän?"
"Kyllä — hirvittävästi."
Sally katsahti kelloaan. Äskeinen säikähdys oli palauttanut hänet tajuihinsa. Veri hulvahti hänen kasvoilleen kun hän ajatteli, kuinka tuttavallisesti he olivat nyt puhelleet, vaikka äsken vielä olivat toisilleen uppo-outoja. Tätä ajatellessaan tyttö tuskin saattoi uskoa, että näin todellakin oli tapahtunut. Hetkisessä hän oli kertonut tälle vieraalle itsestään näin paljon, — enemmän kuin ystävälleen Janet Hallardille. Mr Arthurin hän oli tuntenut jo puolentoista vuoden ajan, eikä hänen mieleensä ollut kertaakaan juolahtanut puhua hänelle tuttavallisesti. Oliko hän muuttunut? Vaikuttivatko ne vapaat olosuhteet, joissa hän eli, täten häneen? Tämä ajatus — pelko, että hän oli muuttumassa kokonaan toiseksi naiseksi, — etoi hetken hänen mieltään kuin meritauti. Hän nousi seisomaan.
"Minun täytyy lähteä," sanoi hän.
"Tunti on vielä vajaa," huomautti mies.
"Tiedän sen, mutta minä lähdinkin jo viittä minuuttia ennen määräaikaa."
"Ovatko ne niin tarkkoja minuuteista?"
"Ovat; minä en saa myöhästyä. Mr Bonsfield antaa itse kirjeet minulle heti aamiaisen jälkeen. Luulen, että hän osoittaisi minut ovelle, jos myöhästyisin. Ymmärrättehän, ettei heidän ole vaikea saada uutta konekirjoittajaa; työ on yksinkertaista, vaikka sitä onkin paljon. Ja satoja tyttöjä on valmiina täyttämään minun paikkani."
Traill katseli häntä vakavasti. "Kiitän Jumalaa, että olen riippumaton sellaisesta," sanoi hän. "No niin, — jos teidän täytyy lähteä, niin — otaksun, ettei sille voida mitään. Olen iloinnut keskustelustamme."
Tytön silmät välähtivät hymyten. "Samoin minäkin — rajattomasti, — olette ollut varsin ystävällinen. Hyvästi." Hän ojensi kätensä.
"Aiotteko lähteä noin vain ilman muuta?" kysyi Traill.
"Mitä tarkoitatte?"
"Luuletteko minun päästävän teitä, ellette suo minulle mahdollisuutta tavata teitä jälleen?"
"Mutta —"
Traill esti hänet jatkamasta. Hän ei voinut aavistaa, mitä tytön mielessä äsken oli liikkunut, mutta jo tämän ainoan sanan sävy vihjasi, että hänen täytyi nyt olla varuillaan.
"Te tulette jonakin iltana aterioimaan minun seurassani."
Tyttö tunsi ajatustensa häälähtelevän sinne tänne; ne olivat kuin horjuvat varjot. Hän ei saanut aikaa johdella niitä.
"Kuinka minä voisin —?" alotti hän.
"Tulkaa puettuna — samoin kuin nytkin. Ei teidän tarvitse käydä kotona vaihtamassa asua. Minä odotan teitä konttorinne edustalla kello kuudelta. Lähdettekö vasta neljännestä myöhemmin? No, siis neljänneksen yli kuuden. Me syömme; sitten käymme teatterissa, — konsertissa, jos se on teistä mieleisempää. Ja sitten minä ajan teidät Waterloohon, toimitan teidät viimeiseen Kew Bridgen raitiovaunuun, — ja siinä kaikki."
Tyttö naurahti hämärän pelkonsa uhallakin.
"Minä kirjoitan teille, kotiinne, ja määrään illan. Miss Bishop, — entä muu osoite?"
"S."
"Mitä se 'S' merkitsee?"
"Sallya."
"Miss Sally Bishop, 73 Strand-on-Green, Kew Bridge. Ja minä olen teille kymmenen puntaa velkaa."
Silmänräpäyksen tyttö hymyili, — sitten hänen mielialansa vaihtui.
"Se on vallan naurettavaa," sanoi hän puolittain suuttuneesti.
"En pyydä teitä ajattelemaankaan siitä toisin," myönsi Jack Traill.
"Mutta, kuitenkin, se on laillisessa järjestyksessä syntynyt velka."
VIII LUKU.
Ennenkuin Sally sinä iltana lähti konttorista, hän ryhtyi selailemaan 'Kuka kukin on?'-hakemistoa, jonka mr Bonsfield piti aina käsillä pääasiallisesti sen vuoksi, että hänen veljensä nimi loisteli jotenkin huomattavasti kirjan eräällä sivulla. Tyttö käänteli lehtiä pikaisesti, kunnes nimi Traill pidätti hänen katseensa.
"John Hewitt Traill," — hän luki uteliaalla mielenkiinnolla — "tutkinnon suorittanut asianajaja sekä sanomalehtimies. Syntynyt 1871; isä oli Sir William Hewitt Traill, C.B. [C.B. = Companion of the Bath, englantil. Bath-ritarikunnan ritari]; koti: Aspley Manor, Bucks [Bucks lyhenn. = Buckinghamshire, englantil, kreivikunta] High Wycomben lähellä. Osoite: Regent Street. Klubit: Kansallis-vapaamielinen ja Villit. Huvitukset: ratsastus, metsästys, kalastus."
Siinä kaikki. Tämä olisi voinut tuntua tyhjänpäiväisen mitättömyyden rekisteröimiseltä näiden tuhansien muiden nimien joukkoon, mutta Sally ei ajatellut siten. Tämän lyhyen luettelon jokainen sana jäi värähtelemään hänen tajuntaansa. Hän ylpeili salaisesti sisimmässään, voidessaan lukea ne näin tutunomaisesti. Hänen mielikuvitustaan kiihoitti maakartanon nimi, jossa Traillin isä oli asunut ja hän itse syntynyt ja kasvanut. "Aspley Manor", toisti hän itsekseen; ja tämän herrastilan kuva kangasteli hänen mielessään haaveellisessa kauneudessaan, samalla kun hän oli tuntevinaan, että se kaikkineen kuului sille miehelle, joka oli syöksynyt kuin kirkas tähdenlento hänen olemassaolonsa kylmään, värittömään maailmaan.
Tämä romanttinen tunneaalto se aukaisi veräjän, joka vastustamattomasti johti Sally Bishopin askeleet elämän huumaavaan yrttitarhaan. Tämä on se polku, jota myöten useimmat naiset astuvat todelliseen elämään. He näkevät kukat polun varsilla ja hengittävät päihtyneinä niiden tuoksua, kysymättä koskaan minne tiensä johtaa heidät.
Samana iltana mr Arthur seurasi aterian päätyttyä Sallyn jäljissä arkihuoneeseen.
"Voitteko myöntää minulle viisi minuuttia?" kysyi hän.
Tämän hän sanoi aivan liikemiehen tapaan, — Sallyn mielestä hänen sävynsä ja asentonsa muistuttivat täydelleen mr Bonsfieldin konttoripäällikköä. Ja tyttö muisti samassa omituisen päähänpiston satuttamana, että heidän päällikkönsä oli camberwelliläisen panttilainaajan poika. Ikäänkuin tämä seikka olisi jollain tavoin halventanut mr Arthuria.
Hän myöntyi pyyntöön tuntematta mitään vastahakoisuutta. Hän ei peljännyt tulossa olevaa keskustelua, jonka laadun hän hyvin arvasi. Tyttö tiesi, mitenkä hän vastaisi; hän ei tuntenut pienintäkään epäröintiä. Mr Arthurin kohtalo oli lopullisesti harkittu, ratkaistu, ja päätös oli sinetöity. Se oli nyt vain jätettävä asianomaisen omaan käteen.
Kun Sally sitten hetkistä myöhemmin käveli mr Arthurin rinnalla joenvartta ylöspäin, tunsi hän mielensä käsittämättömän tyytyväiseksi ja levolliseksi. Sillan kaarilamppujen heijastukset häälyivät virvatulten lailla veden mustalla pinnalla, kuvastellen hänen sydämensä valoisia läikähdyksiä. Tyttö tunsi, että vielä muutaman kohtauksen jälkeen hän olisi syvästi rakastunut mieheen, jonka hän tänään oli päästänyt tunkeutumaan elämäänsä; ja tämä tunne täytti hänet sanomattomasti suloisin hämärin aavistuksin. Hän tuskin kuunteli mr Arthurin puhetta, kun tämä varovasti pyrki kautta rantain kiertelemään päämääräänsä. Nämä tytön mielestä niin merkityksettömät sanat tuntuivat omituisen kaukaisilta; ja ääni, joka niitä kantoi hänen korviinsa, tuntui niin ontolta ja yksitoikkoiselta kuin tyhjäsieluisen ja uneliaan papin puhe autiossa kirkossa tuntuu sielusta, joka oman hartautensa voimalla kohoaa taivaallisiin ilmapiireihin.
"Minä vain haluaisin tietää, oletteko te jo tehnyt päätöksenne," sanoi mr. Arthur lopulta, päätettyään pitkän esipuheensa.
"Kyllä, mr. Arthur. Minä olen päättänyt."
"Te ette voi?"
Mies ymmärsi tämän, hän kuuli sen tytön sanojen sävystä. Ne ilmaisivat hänelle jo vastauksen laadun.
"En, minä en voi."
"Miksikä ette?"
"Sanoin teille sen jo kerran ennen."
"Te ette rakasta minua?"
"En. Olen pahoillani; mutta en voi sanoa muuta."
"Ehkäpä — te — opitte," koetti mies vakuuttaa jälleen.
Sally tunsi mielensä käyvän surulliseksi. Hän näki, kuinka hartaasti mies luotti tähän mahdollisuuteen, jota kuitenkaan ei enää ollut olemassa. Tyttö ymmärsi, että hän ei voinut kieltää miestä toivomasta viimeiseen saakka, mutta samalla hän tiesi, ettei mr. Arthurin toive voisi koskaan toteutua, — ei milloinkaan.
"Ei hyödytä puhua noin," vastasi hän. "Meidän toiveemme eivät voi muuttaa asioita toisiksi kuin ne ovat."
"Te näytte kokonaan unohtavan, minkä aseman minä tarjoan teille," valitti mr Arthur. "Eikö se merkitse mitään?"
"En minä unohda sitä. Mutta luuletteko, että 'asema' on naisella kaikki kaikessa?"
"En; mutta nainenhan kaipaa kotia."
"Miksikä sitten luulette minun hyljänneen kotini?"
"En ole tiennyt teidän hyljänneen sitä. Olen ajatellut, että elämä on pakoittanut teidät itse ansaitsemaan toimeentulonne."
"Ei, niin ei ole laita. Minun isäni oli pappi; hänen seurakuntansa on Kentissä. Hän kuoli vasta viime vuonna. Äitini asuu vielä vanhassa pappilassa; samoin minun molemmat sisareni. Siellä minulla on koti, jos minä vain haluan palata sinne."
Mr. Arthur katsahti häneen, näyttäen hämmästyneeltä. "Pelkään etten minä ymmärrä naisia," sanoi hän sitten.
Tyttö silmäsi miehen arkipäiväisiin kasvoihin, — näki hänen avuttoman ilmeensä, alakuloisen suunsa, ja riippuvat viikset, jotka valahtivat hänen huulilleen. Sitten Sally hymähti.
"Otaksun, todellakin, että te ette ymmärrä," myönsi hän. "Emmeköhän palaa takaisin? Minua alkaa viluttaa."
He kävelivät äänettöminä takaisin, kohden taloa, ja yön hiljainen häly tuntui tytön korvissa leppeältä ja hivelevältä, samalla kun se vain ärsytti miestä. Juna kohahteli ohitse, kiitäen, jyristen ja pauhaten yli sillan. Mr. Arthur katseli siihen, ja odotteli, että sen synnyttämä melu hälvenisi; myöskin tyttö silmäili junaa ja ajatteli, että se tuli sieltä, jossa mr. Traill eli tutkinnon suorittaneena asianajajana.
"Pelkään, ettei minun hyödytä puhua enää mitään," sanoi mr. Arthur, seistessään ovella, avain työnnettynä lukon reikään. Hän odotti tytön vastausta, ennenkuin aukaisi oven.
"Ei, ei hyödytä," vastasi Sally ystävällisesti. "Olen pahoillani, mutta en voi auttaa. Toivon, ettette närkästy minuun; olette ollut aina hyvin ystävällinen, ja minä ymmärrän arvostaa teidän tarjoustanne. Osoititte sillä minulle suuren kunnian." Samat lauseparret, joita naiset aina käyttävät, pienin muunnoksin. He ymmärtävät, että mies kunnioittaa heitä, pyytämällä heitä vaimokseen, ja he näkevät parhaimmaksi ilmaista, että ovat tästä tietoisia.
Mr. Arthur kiersi tuimasti lukon auki ja avasi oven.
"Otaksun, että teidän täytyy sanoa noin," huudahti hän, "mutta tiedän, ettette tarkoita, mitä sanotte. Jos teidän isänne oli pappi, niin te varmaan pidätte minua halpasäätyisenä. Minun isäni oli maustekauppias. Hän toimitti minut pankkiin sen vuoksi, että hänellä oli tili siellä."
Mr, Arthur vetäytyi sivulle ja päästi tytön eteiseen.
"Te puhutte väärin," alotti Sally, kun hän samassa huomasi ettei mies seurannutkaan hänen jäljessään. "Luulin teidän tulevan sisälle," sanoi hän.
"Ei, en tule vielä. Hyvää yötä." Hän sulki oven, tyttö jäi pimeään eteiseen.
Hetken Sally seisoi asemillaan, kuunnellen miehen poistuvia askeleita. Mr. Arthur ei merkinnyt mitään — ei niin mitään hänen elämässään, mutta tyttö oli kuitenkin suruissaan hänen vuokseen. Rakkauden laitumilla — itse rakkaudessakin — kukoistaa myötätuntoisuus. Tyttö kääntyi portaille, jotka johtivat hänen omaan kamariinsa, yhä säälitellen mr. Arthuria sen tuskan vuoksi, jota hän oli ollut pakotettu tuottamaan miehelle. Eikä hän aavistanutkaan, että jo pelkkä tietoisuus tämän tuskan suuruudesta johtui hänen omasta, parhaillaan orastavasta rakkaudestaan Jack Trailliin.
Makuukammiossa Janet parhaillaan rakenteli itselleen haaveellista pukua taideoppilaiden naamiohuveja varten. Hän ei katsahtanutkaan ovelle, kun Sally tuli sisään. Hän oli niin tottumaton pitelemään neulaa, että käsissä oleva työ vaati hänen kaiken huomiokykynsä. Sally seisoi ja katseli hänen ponnistuksiaan hymähdellen.
"Anna minun suorittaa tuo," sanoi hän viimein, — "nuo pistot eivät saa pukua pysymään koossa."
Hänen mielentilansa kuohutti — pakotti — häntä tekemään jotakin toisten hyväksi. Hän ei tuntenut itseään väsyneeksi runsaan päivätyön jälkeen. Liikarasituksessa tavallisesti sielun kyllästymys tekee ruumiin väsyneeksi; mutta hänen mielensä oli nyt kohonnut uupumuksen mahdollisuuksien yläpuolelle.
Janet työnsi neulan kankaaseen, joka kahahteli hänen helmassaan ja silmäili tutkivasti toveriaan.
"Mikä sinua vaivaa tänä iltana?" kysyi hän.
"Ei mikään. Kuinka niin?"
"Sinä olet tänään ylenmäärin avulias."
"Niin, sinä halusit auttaa mrs Hewsonia valmistamaan lihamuhennosta," jatkoi Janet; "nyt sinä tarjoudut auttamaan minua. Ja mr. Arthurille sinä olit illallispöydässä oikea päivänpaiste. Hän varmaan uskoo, että sinä lopulta suostut häneen."
"Ei, hän ei usko."
"Mistä sen tiedät?"
"Puhuin hänen kanssaan aterian jälkeen. Hän pyysi minua mukaansa kävelylle. Minä sanoin, etten voi suostua hänen vaimokseen."
Janet katseli tyttöä utelevasti. Hän siristeli silmiään ja punnitsi mielessään Sallyn äänensävyä enemmän kuin itse sanoja. "Mitenkä hän tyytyi siihen?"
"Olen kauheasti pahoillani hänen vuokseen. Hän kääntyi takaisin ulos, päästettyään minut sisälle."
"Hän siis tunsi itsensä onnettomaksi?"
"Niin pelkään."
"Ja suret sen vuoksi?"
"Niin."
"Miksikä? Ethän sinä ole yllyttänyt häntä. Hän on koetellut onneaan —, hän saa tyytyä tulokseen. Sinun sydämesi on kovin pehmeä. Sota on sotaa!
"Sinä myöskin saat tyytyä kohtaloosi, eikä kukaan ole suruissaan, jos se kääntyy sinulle onnettomaksi."
Sally katseli häntä mietteissään. "Minun on työläs uskoa, että sinullakin olisi sydän, Janet."
"Etkö usko?"
"No niin; onko sinulla sitten?"
"Minä en kernaasti tunnusta heikkouksiani."
"Yhtä hyvin voisit suoraan kieltää sydämesi."
Janet ajatteli hetken, — hän melkein tunsi ystävänsä osanneen oikeaan.
"Jos sydän merkitsee sitä, että ihmisen on tuhlattava osanottoaan mr.
Arthurin tapaisiin miehiin, niin iloitsen sydämettömyydestäni," sanoi
hän.
Heitettyään työnsä vuoteen päädylle riippumaan hän katsahti Sallyyn ja kysyi äkisti: "Kuka hän on? Mikä hänen nimensä on? Mikä hän on miehiään?"
"Kuka?" Sally koetti liikauttaa kulmakarvojaan ällistyneesti, mutta samalla veri hulvahti hänen poskiinsa, saaden ne hehkumaan polttavan punaisina. "Kuka?" toisti hän heikosti.
"Mies, jota sinä rakastat. Minä kysyin sinulta jo ennen, oletko tavannut jonkun toisen; ja on tyhmää, että koetat kieltää totuuden. Sinä et ikinään olisi muuten kartoittanut mr. Arthuria näin pian; sinä olisit riippunut hänen tarjouksessaan ja miettinyt, — ties' taivas kuinka kauan. Ei, jotakin on tapahtunut. Tapahtunut tänään! Luuletko, etten minä pysty huomaamaan mitään? Sinä ihan värähtelet sen paineesta, ja kaipaat uskallusta, kertoaksesi kaiken minulle; mutta pelkäät, että minä vain nauraisin." Hän nousi ja laski neulan kädestään, tarttuen sitten Sallya vyötäisiin ja pusersi häntä ystävällisesti. "Pieni, naurettava tyttöraukka!" sanoi hän, tuntien ensikertaa elämässään lämpimän värähdyksen äänessään. "Minäkö nauraisin sinulle! Enkö minä tiedä, että sinä olet syntynyt elääksesi rakastettuna, — sinä et ole minun kaltaiseni. Miehet kammoksuvat surkastuneita, luisia naiskasvoja ja karkeita, rosoisia hiuksia; he kaipaavat, jotakin, mitä kelpaa taputella ja silitellä. Luoja! Kuvittelehan miestä taputtelemassa minun poskiani, — se olisi samaa kuin rapatun seinän hyväileminen! Kuka hän on, Sally?"
Sally taivutti päätään ja suuteli toisen laihaa poskea.
"Käydään levolle," kuiskasi hän.
He riisuutuivat äänettöminä. Ja kun he olivat sammuttaneet valon ja asettuneet vuoteeseen, kertoi Sally ystävättärelleen. Janet ei liittänyt ainoaankaan kohtaan omia huomautuksiaan, hän vain kuunteli, silmiensä tähtäillessä pimeyteen ja huultensa maiskahtaessa, kun hän kostutti niitä kielellään, milloin ne kävivät kuiviksi. Sallyn äänen viaton, itsetiedoton sävy hiveli häntä, — se oli kuin leivon ylistyslaulua Jumalalle aamun kirkastuessa. Hän huomasi kuinka suvun valtava voima värähteli tytön lapsellisessa tunnustuksessa, — luonnon ikiääni siinä kaikui arkisen elämän kääpiömäisten pikkuseikkojen takaa.
"Mitä tuo on?" huudahti Sally hiljaa, oltuaan hetken äänetönnä.
"Mikä sitten?"
"Tuo ääni. Kuuntele!"
He kohottivat kumpikin päätään pielukselta ja pidättelivät hengitystään.
Mr. Arthurin huone oli heidän seinänsä takana, ja tytöt saattoivat kuulla sieltä omituista, epäselvää mutinaa, joka muistutti ihmispuhetta. He odottivat, kuullakseen toisen henkilön vastaavan, mutta turhaan. Hänen täytyy puhua itsekseen. Sitten puhe vaikeni, päättyen pitkään äännähdykseen, joka tuntui veikkaukselta, ollen kuitenkin äreämpi ja huutavampi. Muutamaan hetkeen ei kuulunut mitään; sitten ikäänkuin tömähti jokin lattiaan. Tytöt ymmärsivät, että mr Arthur pudotti kenkänsä. Sama kolina toistui, — toinen kenkä. Sen jälkeen uudelleen pitkään mörähtävä ähkäys, ja sitten rämisivät vuoteen rautaiset jouset ikäänkuin raskaan painon pusertamalla. Hiljaisuus.
"Se on mr. Arthur," sanoi Janet. "Hän on juopunut."
Ja sen sijaan, että hänessä olisi herännyt myötätuntoinen sääli, kadotti Sally tämän takia senkin vähäisen osanoton, jota hän oli tuntenut.
IX LUKU
Illallinen oli muutamia päiviä myöhemmin järjestetty erääseen Sohon pikkuravintolaan.
"Älkää kuvitelko!" päättyi Traillin kirje, "että minä olen valinnut sellaisen paikan siksi, kun me emme ole juhlapukuisia. Minä vain haluan, että illallinen tuntuisi kodikkaalta, ja tämä ravintola on kodikkain ja rauhallisin paikka, minkä minä tunnen. Te saatte itse valita teatterin, mihin sen jälkeen menemme. Minulle ne ovat kaikki yhtä mieleisiä, — tunnen niiden kaikkien näytelmät."
Janet tarkasteli Sallya aamiaispöydässä, kun tämä taittoi kirjeen jälleen kokoon ja työnsi sen poveensa. Heidän katseensa kohtasivat ja he hymyilivät toisilleen…
"Tänään minä en tule illalliselle, mrs. Hewson", ilmoitti Sally sen jälkeen.
Emäntä siirsi katseensa lapasestaan Sallyyn, ja hänen pienet silmänsä tähystelivät tyttöä terävästi. Janet oli usein ollut illat poissa kotoa; eikä siinä ollutkaan mitään tavatonta tahi sopimatonta. Taideoppilaat ovat epävakaisia sieluja; olisi naurettavaa vaatiakaan, että he eläisivät säännöllisesti ja arkieläjien tavoin, toisinaan Sallykin oli lähtenyt hänen parissaan johonkin toverilliseen tanssi-iltaan tahi musiikkitilaisuuteen. Mutta vielä tähän mennessä hän ei koskaan ollut jäänyt yksinään pois kotoa iltakaudeksi.
Mrs. Hewsonin silmissä, kun hän tarkasteli Sallya, kuvastui uteliaisuuden sekainen epäluuloisuus, jota hän turhaan koetti peitellä.
"Illastatte kaupungissa, miss Bishop?" kysyi hän.
"Niin."
"Oh — sehän on kauniisti tehty — eikö totta."
"Aivan totta."
Vaikka hänet olikin jo päättänyt aamiaisensa, jäi hän kuitenkin istumaan paikalleen, odottaen jännittyneenä ja huvitettuna, päättyisikö kuulustelu siihen.
"Mr. Arthurilla luonnollisesti on varaa tarjota", jatkoi mrs. Hewson.
Sally ei puhunut siihen mitään. "Minä tietysti vain otaksun, että se on
mr. Arthur. Ehkäpä minä kokonaan erehdyn." Sally vaikeni edelleenkin.
"Menettekö teatteriin hänen kanssaan?" Tämä viimeinen laukaus pakotti
Sallyn vastaamaan.
"Ei tässä ole kysymys mr. Arthurista, rouva Hewson, — joten teidän ei siis tarvitse olla huolissanne." Nämä purevat sanat tyttö viskasi emännälleen ymmärrettävän närkästyksen tulistuttamana.
"Höh, minä — muuten — en ole suinkaan huolissani. Valitan, että sain teidät noin loukkaantumaan, — eihän koko asia kuulu minuun. Kyllähän minä sen verran ymmärrän, — hyvinkin, — minä vain ajattelin, — kun te ette ole näinä kahtena vuotena ollut — ette yhtään iltaa — ulkona yksinänne, niin minä ajattelin, — se oli vain ystävällinen kysymys, arvaattehan sen."
Hän nousi pöydästä ja työnsi kämmenellään ruuanjätteet lautaseltaan likasankoon, jatkaen ilmeisesti nenästyneenä:
"Tietenkään se ei ole minun asiani, enkä minä pyri — en ollenkaan! — tutkimaan teidän töitänne enkä teidän polkujanne. Sen minä voin sanoa ja niin minä sanonkin."
"Mutta vaivasihan teitä uteliaisuus?" suostutteli Janet
"Minua? Uteliaisuus? Hyvä on! Luulinpa, että siitä te minua viimeiseksi syyttäisitte. Minulla on yllin kyllin pohtimista omissa huolissani, joutaakseni seulomaan muiden asioita. Vai utelias! Minä!?" Hän nauroi sellaisen oletuksen mahdottomuutta, ja ryhtyi pesemään ruoka-astioita, kolistellen ja meluten tavallista enemmän.
"No, sittenhän ei maksa vaivaa suuttua siitä," sanoi Janet.
Mrs. Hewson viskasi kupin ja teevadin korkean lautaskeon päälle helinällä, joka hyvin ilmaisi hänen mielialansa.
"En minä ole suuttunut!" sanoi hän posket kuumottavina.
"Valitan", jatkoi Janet kuivasti; "luulin teidän suuttuneen. Jos elämässä mikään on alhaista, niin sanoisin sellaiseksi ainakin niiden ihmisten kiukuttelua, jotka eivät saa tyydytetyksi uteliaisuuttaan lähimmäistensä puuhien suhteen. Ettekö tekin ajattele samoin, mrs. Hewson?"
"En tiedä; en ymmärrä niitä asioita. Ne ovat liian apsakrisia minun älylleni."
"Vai niin? Ja minä puhun kuitenkin hyvin yleisestä inhimillisestä heikkoudesta. Mutta hyvä on, — kuulkaas, jos minä epäilisin teidän kiusaavan mieltänne pohtimalla meidän asioitamme, — tiedänhän, luonnollisesti, että te ette niistä välitä, te kun olette järkevä ihminen, — niin minä lähtisin talosta, viipymättä enää hetkeäkään. Ja saman tekisivät muutkin."
Mrs. Hewsonin palavat posket lennähtivät aivan kalpeiksi.
"Mutta tepä sanoitte, että minä olen utelias?"
"Oh, niin; sehän oli vain pilaa! Sally, eikö sinun pitäisi ottaa mukaasi ulko-oven avain sen varalta, että sattuisit viipymään. Voitteko lainata miss Bishopille avaimen, rouva Hewson?"
"Tietysti; aivan varmaan. Menen hakemaan sen."
Kun hän oli lähtenyt, purskahtivat tytöt nauruun. Sally väitti, että
Janet oli ihmeteltävä.
"Hän ei enää toistamiseen sotkeudu meidän asioihimme," sanoi tyttö.
"Minä en olisi pystynyt hoitelemaan häntä tuolla tavoin."
"Etpä tietenkään."
"Mutta miksikä en? Ei minua olisi pelottanut otella hänen kanssaan, mutta minä yksinkertaisesti en olisi keksinyt niin sopivia sanoja; ja miksikä en?"
"Siksi, että sinua ei ole luotu taistelijaksi, — sinut on luotu sellaiseksi, jonka puolesta otellaan; kuten mr Arthur tavallaan kamppailee, ja kuten se mies, jota sinä illalla menet kohtaamaan, taistelee sinun tähtesi."
Sally katseli ihmettelevänä eteensä. "Luuletko, että osat elämässä todellakin ovat jaetut siten?"
"Olen varma siitä."
"Mutta miksikä? Minkätähden, esimerkiksi, sinut sitten on luotu taistelijaksi?"
"Ethän vaatine minua selittämään Kaikkeuden arvoituksia."
"En ymmärrä, miten tämä olisi niin kovin arvoituksellista."
"Joka tapauksessa niin on laita. En tiedä, mistä nämä oikut johtuvat, — en paremmin minä kuin kukaan muukaan, vaikka monet hankkivat itselleen sievät tulot, väittämällä ymmärtävänsä ja tietävänsä. Multa on ihan selvää, että ihmiset syntyvät eri tarkoituksiin; ja se tieto riittää minulle."
"En huomaa, miksikä se olisi niin selvää," väitti Sally itsepintaisesti.
Janet seisoi loitolla pöydästä, ja nyt hän levitti käsivartensa — ohuet, lihattomat käsivartensa. Tässä liikkeessä oli itsetiedotonta draamallisuutta. Ja kuitenkin Janet kai viimeksi kaikista ihmisistä olisi taipunut näyttelemään.
"No niin, katsele minua," sanoi hän.
Sally katseli vain hänen silmiinsä, ja sanoi värähtelevin huulin: "Sinä puhut turhia. Et voi tietää, milloin minunkin täytyy otella; etkä tiedä, kuka ottelee — jolloinkin — sinun tähtesi."
Janet sipaisi hänen pyöreitä, lämpimiä poskiaan pitkillä ja herkkätuntoisilla sormillaan. "Se ei tapahdu koskaan," sanoi hän, "ei koskaan — koskaan. Minä suoraan tiedän sen; tunnen sen täällä." Hän laski käden rinnalleen. "Ja minä haluankin taistella itse, minä tunnen tarvetta siihen sisimmässäni. Ja minä iloitsen, kun vain saan otella; siinä, minä luulen, onkin hyvitys."
Mrs Hewson toi avaimen ja jätti sen Sallylle, tarkaten tyttöä pitkin katsein, tämän poistuessa keittiöstä.