X LUKU.
Madame, ravintolan isännän puoliso, seisoi aivan sisäänkäytävän suulla, alttiina toivottomaan tervetulleeksi jokaisen, ken vain aukaisi ravintolan oven. Kun hän näki Traillin, kirkastuivat hänen pyöreät, hyväntahtoiset ranskalais-kasvonsa; ja hänen silmissään kuvastui vilpitön mielihyvä, kun ne tarkastelivat Sallya, joka astui sisälle Traillin seurassa.
"Bon soir, Monsieur; bon soir, Madame." ["Hyvää iltaa, herra; hyvää iltaa, rouva."]
Tuokoon monsieur seurassaan ravintolaan kuinka monta ja erilaista naista hyvänsä yhden ainoan viikon kuluessa, on jokainen niistä madame; ja jokaisesta heistä tämä ranskalainen emäntä sepittää mielessään romaanin, näin ilahuttaen sydäntään nyt, kun hänen omat romaaninsa ovat jo ammoin sitten eletyt.
"Hyvää iltaa," tervehti Traill. "Toivon, että liikkeenne edelleenkin menestyy hyvin?"
"Kyllä, herra; kiitos! Me olemme tyytyväisiä."
Vieraat laskeutuivat alempaan kerrokseen kapeita portaita myöten, joita yhä kavensivat käänteihin asetetut kukkakoristeet. Traill aukaisi oven pieneen ja valoisaan, kultakoristeisin paperein verhoiltuun huoneeseen, jonka seinillä riippui lukemattomia, ahdinkoon joutuneiden taiteilijain — enimmäkseen ranskalaisten — maalauksia, ostetut muutamalla markalla tahi maksetut lämpimällä aterialla taikka viinatilkalla. Täällä toivotti pieni tarjoilijatar, Berthe, heidät jälleen tervetulleiksi.
"Bon soir, Monsieur; bon soir, Madame."
Sallysta tämä tuntui siltä kuin käki olisi hypähtänyt esiin kellosta, kukkuakseen pienen, hupaisan laulunsa joka neljännekseltä.
Huoneen jokaisessa kulmassa oli vitivalkealla liinalla katettu pieni pöytä, ja jokaisella pöydällä oli kapea maljakko täynnään chrysanthemum-kukkia. Pieni tarjooja kysyi, minne he haluavat istuutua.
Traill neuvotteli Sallyn kanssa. Tyttö tunnusti, että hänestä kaikkialla oli yhtä miellyttävää. Nykyisessä mielentilassaan hän oli altis ihastumaan kaikkeen. Tämä ulkomaisen tunnun täyttämä ympäristö ikäänkuin kohotti hänet kaiken paikallisen ja ajallisen yläpuolelle. He istuutuivat porraskäytävän alle, jossa Traillin pää melkein hipasi jyrkästi viettävään kattoon hänen yllään.
"No niin, mitä te haluaisitte nyt saada?" kysyi hän Sallyltä. Berthe seisoi heidän vieressään, odottaen kärsivällisesti; hän koetti parhaillaan tutkia niitä lukemattomia yksityiskohtia, jotka yhdessä muodostivat madamen puvun.
"Minä tyydyn kaikkeen."
"No niin, tilaammeko escargotia?"
"Mitä se on?"
"Etanaa."
Sally puisti päätään hymyillen. Berthe naurahti.
"Monsieur pilailee, hän ei söisi escargot'a itsekään."
Tyttö hymyili Sallylle, — hymyä, joka herättää luottamusta ja lähentää ihmisiä toisiinsa. Se ei ollut samanlaista hapanta, vääristelevää murtamista, jota tässä maassa sanotaan hymyilyksi.
"Kuinka te olette keksinytkään tällaisen rakastettavan pikku pesän?" kysyi Sally, kun ranskatar oli poistunut, saatuaan Traillin määräykset.
Traill nojasi kyynärpäätään pöytään ja katseli tyttöä, — hänen silmänsä ikäänkuin hyväilivät tytön kasvojen jokaista piirtoa, ja viimein ne pysähtyivät hänen silmiinsä, vangiten niiden katseen.
"Sattumalta," vastasi hän. "Pistäydyin kerran ovesta sisälle, tulin alas portaita, näin nämä pienet pöydät kukkamaljakkoineen ja tahrattomine ruokaliinoineen, kuulin Berthen iloisen tervehdyksen, 'Bon soir, Monsieur,' ja istuin aterioimaan. Siitä on nyt kulunut vuosi ja puolen toistakin. Senjälkeen minä olen ylipäänsä aterioinut täällä kolmasti viikossa."
"On ihanaa elää miehenä," huokasi Sally.
"Miksikä?"
"Oh, en tiedä tarkoin. Te voitte tehdä mitä tahdotte, syödä missä haluatte, kulkea tällaisilla löytöretkillä, tarvitsematta koskaan ajatella, minkälaisen käsityksen ihmiset mahtavat saada teistä."
Traill nojautui tuolinsa selkälautaa vastaan ja hymyili tytön mietteille. "Emme suinkaan me voi tehdä kaikkea, mitä todella haluamme. Sinä iltana, kun minä osuin tänne, ei minun aikeeni toki ollut lähteä tänne syömään. Ei se ateria tuntunut miltään suurenmoisen vapauden hedelmältä. On olemassa sellaista, minkä saavuttamisesta minä voisin antaa koko maailman, mutta jota minä en voi yrittääkään saavuttaa, — minulla ei ole vapautta sen vertaa. Jos te tarkoitatte vapaudella sitä, että saatte tulla ja mennä minne ja milloin vain haluatte, niin mitä luulette sellaisesta vapaudesta hyötyvänne?" Hän jälleen hymähti tytölle: "Mitä te sillä tekisitte?"
Sally ihmetteli, mitä Janet Hallard mahtaisi vastata tähän. Hän aprikoi, mitä hän itse olisi sanonut, jos mr Arthur olisi esittänyt tällaisia ajatuksia. Luultavasti — epäilemättä — hän olisi vastustanut koko käsitystapaa. Mutta Traillille hän ei vastannut mitään, — hän tunsi, että mies pohjaltaan oli oikeassa; Minkätähden? Sitä hän ei osannut selittää.
"Te ette siis suo naiselle vapautta?" kysyi hän viimein.
"En, — en sellaista vapautta, josta nainen alituisesti puhuu. En hyväksy koko sitä vapauden käsitystä, jota suffragetti-häpäisijät takovat kanssasisarensa aivoihin."
"Tekisi mieleni tutustuttaa teidät ystävääni, miss Hallardiin," sanoi
Sally.
"Miksikä niin? Kuka miss Hallard on? Mitä hän on?"
"Hän on taiteilija. Minun huonetoverini."
"Minkätähden te haluaisitte tutustuttaa meidät?"
"Haluaisin kuulla teidän väittelevän keskenänne. Hän ajattelee ihan päinvastoin kuin te. Hänen mielestään —"
"Minä en väittele koskaan naisten kanssa," keskeytti hänet Traill.
"Te halveksitte meitä niin syvästi?" Hän koetti sanoa tämän leimuavasti, — terästäen katsettaan ja puristaen huulensa jäykäksi, ohueksi viivaksi.
"Naisia? En, — päinvastoin." Tytön silmäykset eivät näyttäneet säikyttävän häntä. "Mutta jos te haluatte, että teitä arvioitaisiin miehinä, no niin… Ohi kyllähän te voitte leikata tukkanne lyhyeksi ja pukeutua miesten vaatteisiin. Mutta silloin minä en pidäkään teitä naisina. Naista minä voin rakastaa, mutta, taivaan nimessä, — minä en voi väitellä hänen kanssaan."
Hän nojautui taaksepäin, salliakseen Berthen asetella lautaset heidän eteensä pöydälle, ja Sally tarkasteli tällöin hänen kasvojaan. Ne olivat lujapiirteiset korkeine poskipäineen, joiden alta selvästi näkyvät vaot kaartuivat kohden leukaa. Harmaat silmät eivät näyttäneet syviltä tahi ilmeikkäiltä, mutta niiden katse oli järkkymätön. Otsa oli leveä ja tasainen, mutta ei korkea. Leuka oli kulmikas ja ylähuuli pitkä. Toinen suupieli kaartui hiukan ylöspäin, tavalla, joka ilmaisi taipumusta pikemminkin ivaan kuin huumoriin; ja itse huulet olivat ohuet ja kiinteät, — aivan kun niillä olisi voinut veistää purevan kärjen jokaiseen sanaan, minkä ne päästivät kuuluviin, jos mies vain tahtoisi.
Sallya nämä kasvot samalla sekä peloittivat että lumosivat. Hän ei voinut irroittaa niistä katsettaan. Hänen mieleensä ne painuivat syvimmin sen ilmeisinä, kuin olisi niillä levännyt hieno, ylimielisen ivallinen hymy, — mutta toisinaan näissä harmaissa silmissä ja kasvojen jokaisessa piirteessä välähti ilme, joka kosketti tytön sydämen arimpia kieliä. Silloin hän tunsi itsensä orjattareksi, ja jos maailma olisi ollut hänen käsissään, hän olisi lahjoittanut sen ilomielin tälle miehelle, tuntien sittenkin antaneensa liian vähän.
Traill kohotti katseensa lautasestaan, — "Miksikä te ette syö?" kysyi hän.
Tyttö naurahti hiljaisesti, ja totteli oitis kuin lapsi.
"Onko mr Arthur puhunut teidän kanssanne nyt myöhemmin?" jatkoi Traill.
Sally epäröi hetken, sitten hän vastasi myöntäen.
"Milloin?"
"Maanantai-iltana."
"Ah, niin — samana päivänä, jolloin me söimme yhdessä aamiaisen?"
"Niin."
"Mitä hän puhui?"
Tyttö epäröi jälleen.
"Mikä minut oikeuttaa näin kuulustelemaan teitä, — vai mitä?" jatkoi Trailll, ennenkuin tyttö ehti vastata mitään. "Sitenhän te mietitte, eikö totta? Tietenkään minua ei oikeuta mikään, — ellei kenties harrastukseni. Te aiheutitte tämän harrastuksen, tiedättehän, mutta sittenkin minä pyydän sitä anteeksi. Berthe!"
"Kyllä, — herra."
"Maquereaux grillés; ja lisäksi jotakin juotavaa."
"Alexandre!"
"Mitä hän tuolla tarkoittaa?" kysyi Sally.
"Hän kutsuu Alexandrea, viinuria, joka juoksee kadun toiselle puolen — tottelevasti mutta perin hitaasti — ostamaan viiniä meidän rahoillamme. Täällä heillä ei ole tarjoiluoikeuksia."
Alexandre tuli näkyviin, kädessään suuri, punertavan värinen pahvilevy, johon kokonainen sanomalehti näytti olevan liimattu. Se oli numeroitu viiniluettelo. Traill katsahti siihen ja ilmoitti samassa tuokiossa haluamansa lajin numeron.
"Pyydän anteeksi," toisti Traill, kun viinuri oli kadonnut.
"Se on tarpeetonta," sanoi tyttö pikaisesti. "Ymmärrän, että te olette hyvin ystävällinen, kun kiinnytte sellaisiin vähäpätöisyyksiin. Ja minä luulen" — hänen katseensa harhaili pitkin huonetta —, "minä luulen, että olisin kertonut teille kaiken pyytämättännekin."
"Miten niin?" Traill kumartui hiukan eteenpäin.
"En tiedä Siksi, että haluan kertoa, luulen."
Hänen katseensa vaipui, — hän ei rohjennut kohottaa silmäluomiaan, tuntiessaan miehen tarkastelevan häntä läpitunkevin katsein. Tänä lyhyenä hetkisenä, äänettömyydessä, heidän ajatuksensa risteilivät ja koskettivat toisiaan. Traill ikäänkuin kyyristyi tuolillaan ja hapuili sokeasti jotakin käsiinsä, tarttuen ensimmäiseen esineeseen, minkä hänen sormensa tapasivat.
"Katsokaahan tätä veistä," sanoi hän värittömästi, näyttäen tytölle pöytäveitsen kahvaa. "Oletteko nähnyt koskaan tuollaista veitsenpäätä? Se on käyristynyt pestessä." Luinen kahva oli kiertynyt kuin oinaan sarvi. "Minä osun saamaan tämän tavallisesti kerran viikossa. Tällä hetkellä se on jo vanha ystävä."
Sally katsahti veistä, kyeten tuskin erottamaan sitä. Hänen mielensä läikehti syvinä ja väkevinä aaltoina, ja hänen silmiään hämärsi. Traill näki, kuinka hän koetti pakottaa suunsa hymyilemään, ja tytön melkein lapsekas alttius ja herkkyys vaikutti hänen vereensä kuin hidas mutta vastustamaton myrkky. Se liukui aste asteelta syvemmälle hänen suoniinsa, levittäen tulta ja poltetta ympärilleen.
Alexandre tuli jälleen sisään, tuoden viinin ja täyttäen heidän lasinsa. Kun viinuri oli poistunut ja Berthe oli tuonut pöytään uuden ruokalajin, kysyi Traill tyyntyneempänä:
"No niin, mitä siis mr Arthur sanoi?"
Sallyn katse tuntui kiittävän häntä tästä rohkaisusta ja tyttö hymyili vapautuneesti, sanoessaan.
"Hän kysyi, olinko minä jo päättänyt."
"Päättänyt suostua hänen vaimokseen?"
"Niin."
Traill silmäili häntä kysyvästi, ja kun tyttö ei jatkanut, sanoi hän:
"Ja te? Mitä te vastasitte?"
Hänen äänensä oli luja, ja hänen sanojensa jokainen tavu oli lausuttu tyynesti ja selvästi, mutta kuitenkin, — turhaan mies koetti salata tytöltä, kuinka hän odotti tämän vastausta. Sally tunsi hänen mielensä värähtelevän tämän tyynen sävyn ja lujan äänen kätkössä.
"Oh, minä sanoin, etten voi; sanoin sen olevan mahdotonta. En rakasta häntä, — en voisi koskaan rakastaa häntä. Kuinka voisin suostua sellaiseen, vain saadakseni kodin? Minkälainen koti siitä tulisikaan!"
Siinä oli hänen elämäntunnustuksensa. Hän kohotti rakkauden kaiken yläpuolelle, — kohotti sen alttarille, jonka edessä ihminen polvistuu hartauteen, äänettömästi liikkuvin huulin ja sydämessään uhrautumisen pyhä tarve. Rakastavan naisen koko elämän tarkoitus on vain antaa, antaa ja antaa, pidättämättä mitään, ajattelematta mitään ja unohtaen kaiken. Tällaiseksi Sally tunsi rakkauden, — ja mr. Arthurille ei hänellä ollut mitään annettavaa.
"Mitä hän sanoi?" kysyi Traill. Mies ei koskaan voi olla ajattelematta kuinka kilpailija, jonka toiveet ovat murskatut, alistuu kohtaloonsa, — narrin vaiko miehen tavoin. "Mitä hän sanoi?" toisti mies jälleen.
Sallyn mielessä välähtelivät muistot kirjavina kuin taikapelin luvut. Hän näki uudelleen mr. Arthurin ilmeen, kun he erosivat ovella; hän muisti äänet, joita he Janetin kanssa olivat kuulleet seinän toiselta puolen; hänen mielessään vilahtivat mr. Arthurin kasvot sellaisina kuin hän oli nähnyt ne aamuin, heidän viimeisen kohtaamisensa jälkeen; ja tyttö muisti, ettei mr. Arthur ollut viipynyt kotona ainoanakaan iltana siitä saakka.
"Hän ei sanonut paljoa, mutta minä tiedän, että hän oli suruissaan."
"Mitenkä sen tiedätte?"
Niin, kun hän tuli sisään samana iltana, sitten myöhemmin — tytöstä tuntui mahdottomalta jatkaa. Hän katsahti ikäänkuin vedoten Trailliin, toivoen tämän ymmärtävän hänet sanoitta.
"Juovuksissa?" kysyi Traill.
Sally nyökkäsi.
"Mies raukka!" Hänen kasvoillaan häilähti tuhansien, hämärästi koettujen aavistusten luoma varjo.
"Teidän mielestänne minä siis menettelin julmasti?"
"Ette; sitä en ole sanonut."
"Mutta ajattelette?" Tytön ääni oli kiihkeä, pakottava.
"En, en; en, rakas lapsi. Ettehän voinut menetellä toisin."
"Mutta te säälitte häntä? Pahoittelette hänen vuokseen?"
"Kiellättekö minua säälimästä? Minä kuvittelin olevani hänen asemassaan, tuntevani samaa, mitä hänen on täytynyt tuntea. Jos seulotte tämän ajatuksen puhtaaksi, huomaatte, että minä sanoin oikeastaan omasta itsestäni: mies raukka!" Hän nauroi, katsellessaan tytön ilmeitä. "No niin; nyt," jatkoi hän, "me olemme jo aterian puolimatkassa, emmekä vielä ole puhuneet sanaakaan siitä, niihin täältä lähdemme. Mitä te ehdotatte?"
"Minä en tosiaan pidä väliä, — mihin hyvänsä."
"Kah, tepä sitten ette milloinkaan auta minua."
Sally nauroi tyytyväisenä. "Minä olen huomannut parhaimmaksi jättää kaiken teidän varaanne."
"Ettekä ole pettynyt?"
"En todellakaan!"
"No hyvä. Nyt minä en julista mitään lopullista, purkamatonta päätöstä; minä vain ehdotan —"
"Mitä sitten?"
"Minä asun Regent kadulla —"
"Tiedän sen. 'Kuka kukin on?' väittää siten, — minä vilkaisin siihen samana päivänä kuin me tapasimme toisemme aamiaislunnilla."
"Kas niin, te halusitte nähdä, olinko sanonut teille totuuden?"
"En, en tietenkään! Miksikä ajattelette, että minä olisin epäillyt?"
"Monet naiset olisivat —"
"Minä en!"
Hohde, joka välähti hetkeksi miehen kasvoille, rauhoitti tyttöä. Traill hämmästeli hänen avointa mieltään; se oli kirkas ja vapaa kuin lapsen sielu.
"Mitä te aioitte ehdottaa?" kysyi Sally, kun mies katseli häntä äänetönnä.
"Ehdotan, että lähdemme minun asuntooni; siellä voimme istua ja puhella. Me voimme keittää kahvia siellä; minä näytän teille, kuinka se käy päinsä."
Hän koetti sanoa tämän nopeasti, merkityksettömästi ja luonnollisesti; aivan kuin hän ei olisi sitä ennakolta miettinytkään. Tyttö ei huomannut siinä mitään pakotettua, mutta Traillin kasvot kuumenivat, hänen tarkatessaan omia sanojaan.
"Se olisi viehättävää," sanoi tyttö vilpittömällä mieltymyksellä.
Mies kuvitteli, että hän on Lontoon keskellä löytänyt tuntemattoman maan, ja tämä löytö sai hänet hetkeksi hämmästymään. Hän ei ymmärtänyt, kuinka sokeasti tyttö luotti häneen ja hänen jalouteensa, — kuinka "Aspley Manor" ja "Sir ['sir' Merkitsee engl. aatelisarvoa] William Hewitt Traill, C.B." olivat juurruttaneet tyttöön käsityksen, että hänen täytyi olla gentleman, kauttaaltaan hieno, ylevämielinen mies. Sally tunsi omalla tavallaan maailmaa riittävästi, tietääkseen sen vaaralliseksi, mutta Traillia hän ei voinut rinnastaa sen maailman kanssa.
Mies ei tätä ymmärtänyt, ja sydämensä pakotti häntä varottamaan tyttöä.
"Minä en nyt tahdo sanoa mitään omasta itsestäni; en puhu sen hyväksi, enkä sitä vastaan", alkoi hän. "Minä pyysin teitä luokseni, ja minä todella iloitsen, kun tulette. Mutta te olisitte narrimaisempi kuin sanoin voidaan kuvata, jos te eroituksetta suostuisitte jokaisen miehen — samanlaiseen ehdotukseen."
"Minä tiedän sen hyvin," vastasi Sally varmasti.
"Mutta te tulette?"
"Kyllä; minähän jo lupasin."
"Mikä saa teidät hyväksymään tämän poikkeuksen?"
"Tiedänhän, että te olette gentleman; teidän täytyy olla ritarillinen.
Minä luotan teihin ehdottomasti."
Nämä sanat jäivät soimaan miehen sydämeen ja ne värähdyttävät pohjiaan myöten hänen koko olemustaan.
XI LUKU.
He kulkivat äänettöminä halki Sohon kapeiden katujen, ohjaten suuntansa Saftesbury Avenuen lehtokujaan. Poiketessaan sen toiselle puolen Traill otti kevyesti tytön käsivarren kainaloonsa, suojaten häntä kadun tungoksessa. Sally hiljaisesti värähti, tuntiessaan hänen kosketuksensa. Milloinkaan ennen tyttö ei ollut kokenut näin kauttaaltaan valoisaa, onnellista mielentilaa. Mikään ei kaivannut selityksiä. Hän ei millään tavoin pyrkinyt määrittelemään tahi edes käsittämään tuntemuksiaan. Oli samanlaista kuin keväällä, auringon ensi kertaa lämmittäessä maailmaa talven jäljiltä: me annamme sen hyväillä itseämme, uppoamme sen elähyttävään valoon, emmekä kysele mitään.
Mutta Traillin oli työläs päästä sisäiseen tasapainotilaan. Tyttö oli sanonut häntä ritarilliseksi; mutta aikoiko hän nyt menetellä gentlemanin tavoin? Sally oli pudottanut vaakakuppiin rajattoman luottamuksensa ja uskonsa; minkä painon voisi nyt hän laskea toiseen, saadakseen vaa'an kohoamaan tasapainoon? Traill etsi ja etsi ajatuksistaan ja sydämestään, mutta hän ei löytänyt mitään, mikä olisi vastannut tytön uskon suunnatonta painoa, — ei niin mitään!
Miehen ja naisen välisessä ikuisessa kamppailussa ei mikään tee miestä niin aseettomaksi kuin vilpitön, luottava vetoaminen hänen kunniallisuuteensa ja ritarillisuuteensa. Siihen saakka kuin Sally oli sanonut yksinkertaiset, viattomat sanansa: "Tiedän, että te olette gentleman," oli Traill käsittänyt suhteensa häneen samanlaiseksi kuin muihin naisiin, joiden kanssa hän oli ollut läheisissä ja tutunomaisissa suhteissa, ajattelematta sen enempää niiden päättymistä. Mutta tytön luottamus herätti hänen paremman minuutensa eloon, ja nyt hän tunsi olonsa rauhattomaksi, — hän tunsi olevansa tämän pienen konekirjurin armoilla.
Tällaisen mielentilan valtaamana, aseettomana, avuttomana, kaikkia mahdollisuuksia punnitsevana Traill saapui tytön seurassa asuntonsa portaille. Silloin hän teki päätöksensä. Tämän kerran hän päästäisi Sallyn asuntoonsa, — tämän kerran, mutta sitten ei enää milloinkaan. Hän tunsi omat vaistonsa, eikä hän tohtinut luottaa niihin. Mutta jos kerta tyttö uskoi hänet kunnialliseksi mieheksi, niin hänen täytyi osoittaa tälle, ettei hän ollut erehtynyt. Tämä on inhimillistä. Me käyttäydymme ihmisiä kohtaan sen käsitystavan mukaisesti, minkä he ovat omaksuneet meistä. Senvuoksi sinun on viisainta ajatella lähimmäisestäsi hyvää. Mutta jos sanot toiselle vasten hänen kasvojaan, että hän on koira, niin sinä saat hänestä koiran kimppuusi.
"Nämä portaat ovat onnettoman pimeät," sanoi Traill. "Minä raapasen tulen tikkuun."
Sally odotti, sydämensä läpättäessä, ja kuuli rikkitikunpään raapaisevan portaiden kädenpuuhun. Valo leimahti, ja Traill kohotti palavan tikun päänsä ylle, lähtien edeltä astumaan portaita ylös, muodottomien varjojen häälyessä äänettömien aaveiden tavoin hänen ympärillään. Tyttö seurasi heti hänen jäljissään.
"Minä olen ennen asunut yläkerroksessa," puheli Traill, "mutta toissapäivänä minä muutin alas ensimmäiseen kerrokseen. Huoneissa ei ole sanottavasti eroa, mutta minusta alkoi tuntua ikävältä kavuta neljä porraskertaa ylöspäin tällaisessa valaistuksessa." Hän muisteli naista, joka viimeksi oli kulkenut näitä portaita hänen seurassaan ja vertaili hänen elämäänsä, sen onttoa, hirmuista tyhjyyttä tämän nuoren tytön luottavaan elämänuskoon. Tämä rinnastelu sai hänet värisemään.
"Nyt," sanoi hän, laskien kätensä oven kahvalle ja kääntyen väkinäisesti hymyillen tyttöön päin, — "nyt olemme perillä. Pyydän teitä muistamaan, että me nyt käymme tavalliseen poikamiehen asuntoon, — ei siellä ole mitään pehmeitä sohvapieluksia, ei komeita kuvastimia, eikä mitään. Jos te hennoisitte seistä tässä vielä hetken, niin minä sytyttäisin sisällä kynttilät. On parempi, kun näette kaiken täydessä valossa yhdellä kertaa, tarvitsematta odotella, kunnes huone vähitellen kasvaa eteenne sitä mukaa kuin minä tulitikkuineni ehdin kierrellä sen nurkissa valoja sytyttämässä. Tahi onko tämä teistä kiusallista?"
"Minusta? Ei toki, ei vähääkään!" Sally nauroi ja kääntyi selin oveen, katsellen alas hämärään porraskäytävään, josta he äsken olivat nousseet. Hänen sydämensä läpätti yhä, sykkien täynnään jännitystä ja aavistelevaa odotusta. Hän tiesi voivansa luottaa ritarillisen miehen kunniaan, mutta samalla häntä värähdytti ajatus, että hän leikki nyt tulella. Kuitenkin, — kuinka vaaraton se tuli olikaan! Se ei ollut mikään torille pystytetty rovio, jossa sielu, kunnia, neitseen elämä kärventäisivät siipensä. Ei! Se oli vain lämmittävä valkea, joka tyynnyttää ja tuudittaa sydämet rakkauden ylimaailmalliseen onneen. Tarvitsiko hänen peljätä näin suloisen tulen loistetta? Ei; hänen sydämessään ei ollut pelon värähdystäkään; mutta hänen suonensa sykkivät rajusti; hän tunsi niiden lyönnit koko ruumiissaan.
"No niin, — nyt toivon teidän tulevan sisälle!" kutsui Traill, avaten oven selälleen ja päästäen Sallyn ohitseen sisään.
Tyttö kulki muutaman askeleen eteenpäin, ja pysähtyi sitten, katsahtaen ympärilleen. Huoneessa ei näkynyt merkkiäkään ylellisyyden tavottelusta; mutta se näytti Sallysta häikäisevän loistokkaalta kynttiläin kirkkaassa valossa, joka sadoin välkähdyksin heijasteli raskaiden, messinkisten jalustain kirkkailla pinnoilla. Sisustan karu, melkein ankara tyylikkyys loi huoneeseen erikoisuuden leiman, jonka veroista Sally ei ollut ennen osannut kuvitellakaan.
Traill johdatti tyttöä ympäri huonetta äänettömänä, pidättyneesti hymyillen. Seinillä oli väritettyjä sekä värittömiä kuvia, jotka näyttivät kaikki esittävän nyrkkitaistelijoita, — tuntui siltä kuin nyrkkitaistelu olisi ollut Traillin ainoa elämänharrastus. Ei, tuossa — kirjakaapin vieressä — oli pieni miniatyyrimaalaus, joka kuvasi tyttöä; nuorta tyttöä, jonka kauniit suortuvat liehuivat vapaasti hartioilla. Sally tunsi sydämensä jyskytyksen vaimenevan hiljaiseksi kuiskeeksi, kun hän näki tämän kuvan; hänen verensä jäähtyi, ja kylmä, usvainen henkäys tuntui lehahtavan hetkeksi hänen kasvoilleen.
"Kas niin," sanoi Traill hymähtäen, "pidätte asuntoani varmaan kolkkona ja epämukavana?"
Sally kääntyi häneen päin, koettaen tukahuttaa äkillisen, jäytävän pelkonsa ja epäluulonsa.
"Se on mielestäni viehättävä," sanoi hän koruttomasti. "En ole koskaan ennen nähnyt mitään tämän veroista."
"Te ette kaipaa pieluksia ja muita pehmeyksiä, tunteaksenne huoneen kodikkaaksi?"
"En; oh, en! Ne vain turmelisivat tämän kokonaisvaikutuksen. Ihminen tarvitsee viihtyäkseen 'ympäristön', eikä pieluksia. Täällä on kodikasta."
Traill katsahti tyttöön melkeinpä kunnioittaen. Sitten hänen mieleensä valahti äkisti ihmeellinen hellyyden tunne. Hän kääntyi ympäri kantapäillään ja meni tulipesän luo.
"Istukaa tänne," sanoi hän, "ja lämmitelkää sen aikaa kuin minä valmistelen kahvikeiton alkupuuhia. Ulkona on onnettoman kylmä, eikö niin? En ihmetteleisi, vaikka maa alkaisi jäätyä."
Sally noudatti tottelevana hänen kehoitustaan ja istui tuolille, jonka Traill oli siirtänyt uunin eteen hänen varalleen. Mies kiiruhti pois, aukoen astiakaappeja ja laatikoita, ja ottaen esille kuppeja, teevateja, kerma-astian ja kahvikannun, kunnes tarvittavat esineet olivat kaikki pöydällä. Ja Sallyn katseet ryöstäytyivät kaiken aikaa, milloin hän vain ei peljännyt itseään tarkkailtavan, pieneen, seinällä riippuvaan miniatyyrimaalaukseen. Nyt hän oli lähempänä sitä ja hän saattoi selvemmin erottaa tytön kasvot. No tuntuivat hiukan muistuttavan hänen omia piirteitään. Hän näki kuvassa samat pyöreät posket, samanlaisen lapsekkaan pienen suun, nenän ja leuan, samanlaiset suuret siniset silmät. Tämän yhtäläisyydenkö vuoksi Traill olikin kiintynyt häneen, — sen vuoksi, että Sally muistutti tyttöä, jonka kuva oli hänen viileän ja ankaran ympäristönsä ainoana hempeämpänä läikkänä?
Varmaankin hän nyt osasi oikeaan, ajatteli Sally edelleen. Raitiovaunussa Traill oli sanonut hänelle tuntevansa olonsa yksinäiseksi. Tämä tyttö kenties oli kaukana, ehkäpä toisessa maassa, ja kun Traill sitten oli nähnyt hänet, Sallyn, ja huomannut ketä hän muistutti, oli mies pyrkinyt hälventämään yksinäisyytensä tuntoa hänen läheisyydessään.
Sally ei voinut moittia häntä sen vuoksi. Eihän Traill sillä tarkoittanut pahaa hänelle. Mutta tytön mielestä tämä oli kovaa; katkeruus kiertyi hänen sydämeensä. Ei ollut olemassa sitä tulta, jolla hän oli kuvitellut leikkivänsä!
"Nyt alamme," sanoi Traill, jolla kahvivehkeet nyt olivat kunnossa… Kahvinkeitto on maailman yksinkertaisinta puuhaa, ja siksi juuri kaikki pitävät sitä niin lemmon tukalana. Ensinnäkin me panemme kattilan tulelle. Hän tasotteli hiiliä, saadakseen kattilan varmemmin pysymään pystyssä.
"Olen mahdottomasti iloissani siitä, että huoneeni miellyttää teitä," jatkoi hän sitten, ollessaan kumartuneena pesän suulla. "Olisin pahastunut, ellette olisi pitänyt tästä."
"Minkä tähden?"
"Niin, enpä tiedä. Ellette olisi pitänyt asunnostani, ette olisi pitänyt minustakaan. Tiedättehän jutun ystävästä ja hänen koirastaan."
Sally koetti hymyillä. "Oh, pidän tästä tavattomasti. Tämä on mahdottoman erikoinen. Luulen, että te ette keksisi mistään pianoa mikä soveltuisi tähän sisustukseen?"
Traillin mieli synkistyi hetkeksi. Piano! Hän kauhistui jo nimeäkin.
"En; en mistään," vastasi hän.
"Ehkäpä te ette pidäkkään musiikista?"
"En, en vähääkään. Tekö pidätte?"
"Ah, kyllä. Rakastan sitä."
Sävy, jolla hän sanoi nämä sanat, lauhdutti Traillin kovaa ilmettä.
"No niin, asia on niinkuin olla pitääkin. Nainen ei tule aikoihin ilman uskontoa eikä ilman musiikkia," huomautti hän. "Oletteko hyvin uskonnollinen?"
"En tiedä tarkoin, mitä nyt ajattelette. Pelkään, että käyn tuskin milloinkaan kirkossa, ja siinä mielessä, luullakseni, en siis ole uskonnollinen. Mutta minä rukoilen aina joka ilta ja aamu."
Traill hymyili hänelle ystävällisesti. "Se on oikein," hän sanoi; "kirkot eivät merkitse mitään. Minä en itse kyllä rukoilekaan, mutta arvelen, että se on sellainen uskonnollinen tapa, joka parhaiten kestää terveen järjen tarkastelut. Kiehuuko tuo kattila, vai kuinka? Näyttää melkein siltä. Oh, luonnollisesti minun olisi pitänyt arvatakin, että te olette uskonnollinen."
"Kuinka niin?"
"Muistattehan, kuinka te närkästyitte minun pilastani, kun vihjasin teille taivaanvaltakunnasta?"
Tyttö nauroi hilpeästi tälle muistolle. Mutta hilpeys oli vain hetkellistä. Kääntäessään päätään hän näki jälleen seinällä riippuvan tytönkuvan silmät, jotka näyttivät tähystelevän suoraan häneen. Kysymyksiä tulvi hänen huulilleen, ja jokainen niistä ikäänkuin piteli hänen sydäntään kourassaan. Hän ei voinut estää niitä, — ne tahtoivat puhua.
"Miksikä teillä on tuo miniatyyri, — niin erilainen kaikkien muitten rinnalla?"
"Tuoko?" Mies käänsi päätään, tarkaten Sallyn katseen suuntaa, ja kiehuva kattila höyrysi hänen kädessään. "Se on kaunis, eikö totta?"
He katselivat kumpikin pientä maalausta, — Traill suorasti ja vääjäämättä, — Sally silmäillen vuoroin kuvaa ja vuoroin miehen ilmeitä. Luonnollisestikin hän myönsi kuvan ihastuttavaksi. Kuinka hän olisi voinutkaan vastata toisin?
Traill juoksutti kuumaa vettä siivilän läpi, johon kahvinjauhe oli siroteltu; täytti liemellä kattilan uudelleen ja sovitti sen jälleen liedelle kiehumaan. Sitten hän meni seinän lähelle, aivan maalauksen luo, ja katseli kuvaa kauvan ja tarkoin. Sally tarkasteli miestä sieraimet laajentuneina ja huulet kokoonpuristettuina. Tällä hetkellä mustasukkaisuus melkein tukahutti hänen muut tunteensa.
"Tiedättekö, että hyvin monet piirteet tässä muistuttavat ihmeesti teidän omia kasvojanne?" kysyi Traill, kääntyen ympäri.
"Oh, mutta hänhän on varsin kaunis," sanoi tyttö.
"Ja te ette ole?" Mies palasi takaisin lieden ääreen, ja tarkasteli tyttöä ikäänkuin eritelläkseen hänen kasvojensa jokaista juonnetta. "Ja te, otaksun, siis ette ole?" toisti hän.
Sally hymyili väkinäisesti. "Jos olisin, ei kai minun ainakaan sopisi puhua siitä. Mutta luullakseni en ole. Otaksun, etten ole ruma. Milloin olen loistavalla tuulella, uskon toisinaan senkin, etten ole edes vallan mitättömän näköinen. Mutta tämä tyttö on kaunis, — todella kaunis." Hänen silmänsä kiintyivät jälleen kuvaan, hänen näin sanoessaan.
Traill nojautui eteenpäin ja laski molemmat kätensä sen tuolin sivukaiteille, jolla Sally istui. "Niin olette tekin," sanoi hän hiljaisesti. "Todella kaunis."
Tyttö oli piiritetty. Hänen sivuillaan estivät Traillin käsivarret, ja edessäpäin hänen ruumiinsa, häntä karkaamasta, — vaikkapa hän olisikin halunnut rynnätä tiehensä. Sally koetti vastata tavanmukaiseen mairitteluun tavanmukaisella kiitoksella, hymyilemällä, mutta äänensävy, jolla Traill oli kohteliaisuutensa sanonut, ei tuntunut antavan aihetta näin kevyeen arviointiin. Sally käsitti sen, ja hänen hymynsä vaikutti pakotetulta ja luonnottomalta. Hän istui siinä vangittuna ja vallattuna, sydämensä levottomasti sykkiessä, kun hän aprikoi, oliko tämä mies, joka siinä puhui kohteliaisuuksia suoraan hänen kasvoihinsa ja jota hän tiesi rakastavansa, — oliko hän kenties sieluineen ja ruumiineen tämän toisen naisen vallassa, samoin kuin hän itse tunsi kaikkinensa kuuluvansa Traillile. Rakkaus, ja sen synnyttämä toivo, epäilykset ja mustasukkaisuus taistelivat hänen sielussaan ylivallasta; ja oli aivan kuin Traill olisi kyennyt lukemaan hänen sydämensä kuohuvat ajatukset, sillä hän ojentautui äkisti suoraksi ja sanoi, kääntyen toisaalle:
"Tämä on minun sisareni kuva." Hänen oli vaikea pidättyä sulkemasta tyttöä lujasti syliinsä, eikä hän tohtinut enää katsoa häneen. Traill kumartui lieden ylle ja kohensi hehkuvia hiiliä kattilan ympärille. Tyttö oli sanonut häntä kummalliseksi mieheksi, — taivas siunatkoon hänen luottavaa sydäntään!
XII LUKU.
"Teidän sisarenne?" toisti Sally kuiskaten. Traill ei kääntynyt; hän ei nähnyt, kuinka tytön huulet vavahtelivat, kun hän kertasi nämä vapauttavat sanat.
"Niin. Hän asuu maaseudulla, Buckinghamshiressä. Isäni luovutti maakartanon hänelle. Hän on naimisissa. Tämä kuva maalattiin silloin, kun hän oli kahdenkymmenen ikäinen."
"Aspley Manorissa?"
"Niin," Traill pyörähti pikaisesti ympäri. "Mistä te tunnette sen nimen?"
"Te sanoitte erästä kirjaa juorulukemistoksi —"
"Oh! 'Kuka kukin, on?' Tietysti", sanoi hän ja nauroi äänekkäästi, — "luonnollisesti; tehän kerroitte katselleenne sitä. Niin, Aspley Manor. Se on vanha, kaunis kartano."
"Sen uskon. Minä olen väliin koettanut — piirtää — sen kuvaa."
"Minä vien teidät jonakin kertana katsomaan sitä."
Se oli sanottu! Hetken mielijohde oli pettänyt hänet. Kuinka hän voisi viedä tytön Aspley Manoriin, elleivät he enää tapaisi? Mutta eihän hän ollutkaan päättänyt, että he eivät saa enää tavata toisiaan, vaan ettei hän toisi tyttöä enää uudelleen asuntoonsa. Ja kuitenkin, Traill tunsi, että asia oli aivan sama. Jos he edelleen kohtaisivat, niin mikä mahti voisi estää häntä päästämästä tyttöä kotiinsa? Ei mikään! Hän tiesi, että hän tulisi rikkomaan päätöksensä. Nyt hän vain toivoi, ettei tyttö ottaisi huomioon hänen lupaustaan, mutta hän toivoi turhaan. Sally kiintyi siihen kaikesta sielustaan, riemun välkkyessä hänen silmissään. Traillin lupaus merkitsi hänelle paljoa enemmän kuin sen sanat sisälsivätkään. Se tiesi hänelle itse elämää, — onnea!
"En tiedä, olisiko mikään maailmassa enemmän minun mieleeni," sanoi tyttö kiihkeästi.
Traill sisimmässään sadatteli onnetonta mielijohdettaan. "Oh, siitä kyllä tulee sievä matka," sanoi hän mahtavasti. "Mutta ei maksa vaivaa käydä siellä tähän vuoden aikaan. Maaseutu on kuin hautausmaa näihin aikoihin. Minä en voi sietää maaseutua syksyllä enkä talvella."
"Ette tietenkään; nyt on sitäpaitsi liian kylmä. Mutta keväällä!"
"Niin," mutisi Traill, "keväällä. Se on oikea aika."
Sally nojasi päätään taaksepäin, tuolin selustaa vasten. Hänen sydämessään oli pelkkää onnea. Hänen jokainen henkäyksensä oli ikäänkuin täynnään riemua ja elämän ylistystä.
"Tapaatteko te usein sisarenne?" kysyi Sally, kun Traill ojensi hänelle täysinäisen kahvikupin.
"Usein? En; ehkäpä kerran kuussa."
"Mutta miksikä niin harvoin?" kysyi tyttö myötätuntoisesti. "Eikö hän käy usein kaupungissa?"
"Oh, kyllä; hän asuu täällä enimmän osan vuotta. Heillä on pieni talo
Sloane kadulla, ja siellä he asustavat koko talven."
Sally katsahti häneen kysyvästi ja osanottoisesti, — rakastavan naisen sydän on herkkä arvaamaan, milloin myötätunto ja osanottoisuus ovat paikallaan. Traillin sisar asui vuoden useimmat kuukaudet siinä aivan lähellä, mutta he tapasivat toisensa vain harvoin, — ja kuitenkin tämän sisaren kuva riippui veljen asunnon seinällä. Jos mies pitää näkösällä vain yhtä ainoata naisen kuvaa, voi olla vakuutettu siitä, että hän pitää tätä naista suuressa arvossa. Tyttö ymmärsi sen, ja hän aavisti, että veljeä ja sisarta erotti jokin juopa; mutta hän epäröi kajota asiaan. Kuitenkin oli jo uusi ystävällinen ja lempeä kysymys hänen huulillaan, kun Traill samassa vapaaehtoisesti jatkoi:
"Sisareni ja minä katselemme eräässä suhteessa elämää kokonaan vastakkaisilta tahoilta," kertoi hän tyynesti. "Siksipä juuri minä asunkin täällä yksin. Aspley Manor — rakennuksineen, tiluksilleen, kaikkineen — olisi joutunut minulle isäni kuoltua, sillä minä olin perheen vanhin poika. Sisarelleni oli säädetty pyöreä rahamäärä, — eikä edes ylen pyöreäkään. Ja olipa se nyt isompi tahi pienempi, ei se merkinnyt hänelle mitään; kartano ja tilukset, — ne yksin olivat omistamisen arvoisia. Niillä vain oli yhteiskunnallista merkitystä. Kenties minä väsytän teitä?"
Tyttö puisti päätään jäntevästi, — se oli riittävä kielto. "Mitenkä saatatte olettaa sellaista?" kysyi hän.
"No niin", jatkoi Traill, "sisareni oli joka tapauksessa tyytymätön. Avioliittonsa jälkeen hän on muuttunut, — hän on nyt sen lajin naisia, joille yhteiskunnallinen asema on kaikki kaikessa. Sitä ennen hän oli tämänlainen kuin kuva osoittaa, — lapsekas tyttönen, jonka hempeät posket vain odottivat suudelmia, eivätkä odottaneet turhaan. Ei ainakaan minulta. Minä pidin hänestä paljon; vielä senkin jälkeen, kun hän suostui miehensä, erään sotilaan, vaimoksi. Mies on kaartin upseereja, ja illallisen jälkeen hän toisinaan kuvittelee ymmärtävänsä hetken valtiollisia tilanteita. Niin, pidin sisarestani vielä senkin jälkeen, kun hän alkoi kohotella päätään niin korkealle, ettei häntä ylettynyt enää suutelemaan. Mutta vaikka pidinkin hänestä, en jaksanut kulkea hänen vieraskutsuissaan ja juhlaillallisissaan, sillä ne tekevät minut suorastaan pahoinvoivaksi. Inhoan seurapiirejä. Ne ovat onttoja kuin tyhjä kaiku. No niin; kuitenkin minä asuin kotona, Manorissa, niinkauan kuin isäukko eli, emmekä me siis voineet kokonaan vieraantua toisistamme. Mutta kun sisareni sitten isän kuoltua huomasi, että kartano ja kaikki, mikä oli hänen silmissään jonkin arvoista, jäisi minulle, ja hän saisi vain sen kirotun — anteeksi, erehdyin, — arvottoman rahamäärän, tuli hän luokseni, kietoi kätensä kaulaani, ja hänen päänsä oli silloin kylläkin matalalla voidakseni sitä suudella. Luulenpa silloin kuulleeni liverryksiä; aikalailla. Ymmärsin kyllä kaiken sen arvon, — se oli yhtä tyhjänpäiväistä kuin muutkin seurapiirien kujeet, mutta minä sanoin hänelle, että suostun vaihtamaan perintöosaa hänen kanssaan, sillä siihen aikaan minä ylipäänsä olin nuori narri. Olin, — mitenkä liekään? Olin vain kahdenkymmenenkuuden ikäinen silloin. Asetuin sitten Lontooseen asumaan, ja Aspley Manor jäi sisarelleni ja hänen miehelleen. En voi väittää juuri katuvani tätä hullutusta. Nykyinen elämäni miellyttää minua, vaikka se toisinaan tuntuukin hiukan yksinäiseltä. Nyt olette kuullut eromme syyt, ainakin niiden ytimen. Sisareni ja minä kohtaamme toisemme silloin tällöin, mutta kun hän käyttää näitä tilaisuuksia houkutellakseen minua pyrkimään 'yhteiskunnalliseen arvokkuuteen', taipumalla seurapiirien ikeeseen, ei niistä ole suurta iloa meille kummallekaan."
"Otaksun, että sisarenne tarkoittaa teidän parastanne," sanoi tyttö sovitellen.
Mies katsahti häneen pitkään. "Soisitte minun siis alistuvan?" sanoi hän melkein tylysti. "Niin, te olette nainen, — tietysti te ajattelette samoin kuin hänkin. Naisia houkuttaa sovinnaisuus. Ehkä te vaalisitte minua taipumaan avioliittoonkin, kuten sisareni?" lisäsi hän, äkillisen päähänpiston satuttamana, kylmästi hymyillen.
Sally tunsi outoa ahdistusta mielessään. Hän ei ymmärtänyt, mitä kysymys sisälsi, — oliko se kenties tarkoitettu vihjaukseksi juuri hänelle? Tyttö ei ollut vielä silmänräpäystäkään ajatellut minkälaiseksi hänen suhteensa Trailliin muodostuisi; hän vain oli tuntenut itsensä onnelliseksi, kuvitellessaan tämän suhteen loppumattomaksi.
"En tiedä," sopersi hän, tuntien olevansa pakotettu jotakin vastaamaan. "Ajattelen, — te — tehän sanoitte, että elämänne nyt tuntuu toisinaan yksinäiseltä, — ettekö sanonutkin?"
Mies purskahti kaikuvaan nauruun. "Aivan niin! Ja sen vuoksi —, oh, tietysti! Se on naisen logiikkaa! Olisin voinut sen arvatakin. Mutta, kuulkaa, kun sanon teille, — minä en ole sellaisia miehiä, jotka suostuvat kahleisiin. Minä olen nähnyt aviomiehiä; ja niinpä olenkin nähnyt tarpeekseni. Sisareni on suostutellut minua samaan laumaan, mutta minä olen sanonut hänelle, että mieluummin kiedon köyden kaulaani ja killun ensimmäisessä koukussa, mikä osuu vastaani." Hän näki tytön silmissä kauhistuneen ja tuskallisen katseen, ja yhtäkkiä hän tunsi mielessään, ettei hän nyt ollut puhunut sellaisin sanoin ja sellaiseen sävyyn kuin järjellisen miehen pitäisi puhua nuorelle tytölle, melkeinpä lapselle. "Pyydän anteeksi!" jatkoi hän, katuen ajattelemattomuuttaan. "Minä olen karkea mies. Ei minun olisi pitänyt puhua tällä tavoin. Minä teen aina toisin kuin minun pitäisi." Hänen heltynyt, syyllisyyden tuntoa ilmaiseva äänensä sai tytön silmät kostumaan, mutta mies ajatteli, että kyynelet johtuivat hänen käyttäytymisestään. "Olen pahoillani. Minun ei olisi pitänyt tuoda teitä tänne. Eikä minun olisi pitänyt pysähtyä King Streetillä sinä iltana, jolloin ensin näin teidän vaalean päänne ikkunasta. Minun olisi pitänyt jatkaa matkaani, välittämättä siitä. Tein pahoin, kuin seurasin teidän jälkiänne ja puhuttelin teitä."
"Pahoin? Minkätähden?" kysyi tyttö.
Mies täytti piippunsa ja sytytti sen, näyttäen miettivän, mitä hänen olisi vastattava. "Syystä, jonka te itse sanoitte, jo vaunussa ja sitten syödessämme aamiaista," puhui hän viimein verkkaisesti. "Syystä, että — te ette tuntenut minua."
Tyttö näytti hämmästyneeltä. "En ymmärrä teitä," sanoi hän.
"Sitten en voi selittää pitemmälti. Meidän täytyy tyytyä tähän."
"Oh! miksikä te ette voi selittää!" huudahti tyttö, ollen lisäämäisillään: "Sehän merkitsee minulle niin paljon." Mutta hänen täytyi pysähtyä hengähtämään, ja se auttoi häntä pidättämään nämä sanat huulilleen.
"Pelkään, että teitä — ehkä surettaisi — ehkä loukkaisi — minun selitykseni."
Millä sanoilla hän olisikaan voinut kertoa tytölle, häntä haavoittamatta, että tämä auttamattomasti pettyisi, luottaessaan häneen? Ja saisiko hän tytön edes ymmärtämään itseään? Eikö ollut kauniimpaa antaa kaiken päättyä tälleen, — jättää tytön mieleen soimaan tämä pieni salaperäisyys, joka ei vahingoittaisi hänen sieluaan, ja joka ei tekisi heille mahdottomaksi jolloinkin kohdata toisiaan, vaikka hän ei sallisikaan tytön enää tulla asuntoonsa.
Hän nousi tuoliltaan ja meni naulakon luo, ottaen Sallyn hatun käteensä. "Kello on kohta yksitoista," sanoi hän hiljaisesti. "Teidän täytyy lähteä, ehtiäksenne vaunuun ajoissa."
Tyttö otti hatun hänen kädestään ja sitten hattuneulat. Traill katseli äänetönnä, kun hän sovitti hatun päähänsä ja veti hansikkaat käteensä, värähtäen, kun kylmä nahka puristui hänen sormiensa ympärille.
"Olen valmis," sanoi tyttö sitten.
Traill kiersi seinältä toiselle ja puhalsi kynttilät yksitellen sammuksiin, niiden käryävien sydämien täyttäessä ilman kirpeällä hajulla. Viimeisen kynttilän luona hän seisahtui.
"Teidän on parasta mennä ovelle, ennenkuin sammutan," neuvoi hän.
Sen sijaan, että olisi totellut häntä, tuli Sally aivan hänen viereensä.
"Emmekö me tapaa enää?" kysyi hän.
"Niin minä en ole sanonut."
"Mutta ajattelette? Ettekö te koskaan enää aio tuoda minua luoksenne, — sitähän te tarkoitatte?"
Tyttö ei edes hämmästellyt rohkeuttaan. Hän pelkäsi kadottavansa kaiken, ja tämä pelko kannusti häntä.
"Niin."
"Sitten teidän täytyy, jos vähääkään annatte minulle arvoa, selittää minkä tähden?"
"Juuri siksi, että arvostan ja kunnioitan teitä, en voi selittää teille enempää."
Sally kulki ovelle päin ja pysähtyi sitten. "Koskeeko se minua?" kysyi hän, "tahi — tahi kenties teitä itseänne?"
Tällä hetkellä Janet ei olisi voinut tuntea asuintoveriaan. Tyttö oli kauhuissaan kuin koirien ahdistama metsän eläin, — epätoivo hyökkäsi hänen kintereillään. Sellaisena hetkenä nainen uskaltaa paljon.
"Koskeeko se teitä itseänne?" toisti hän.
"Te tahdotte kuulla sen," sanoi Traill äkisti. "Syy on tämä. Minä en sovellu teidän seuraksenne. Sanoin jo, etten minä voi koskaan alistua avioliittoon; enkä minä sitäpaitsi elä siten kuin te toivoisitte miehen elävän. Minä en kerta kaikkiaan ole sellainen mies, miksikä te uskotte minut. Te sanoitte illallista syödessänne, että minä olen kunniallinen, — niin, ritarillinen mies. Minä en edes ole kunniallinen siinä mielessä kuin te ajattelette. Sen jälkeen, kun te näin sanoitte, olen minä koettanut käyttäytyä teitä kohtaan kauniisti, mutta —. Rakas lapsi," jatkoi hän, tarttuen tytön käteen, — "te ette tiedä paljoa elämästä ja maailmasta, enkä minä haluaisi vastuulleni sitä, että joutuisin antamaan teille opetuksen, minkä jokin mies tahi ympäristönne jonakin päivänä teille antavat. Luottakaa minuun tällä hetkellä, kun neuvon teitä karttamaan minun seuraani."
Hän puhalsi viimeisen kynttilän sammuksiin ja johti tytön käytävään sekä alas portaita, joilla heidän askeltensa kaiku kumahteli onttona läpi tyhjän talon. Kadulla Traill kutsui ajurin ja auttoi Sallya nousemaan rattaille, maksaen ajajalle ja määräten, mihin tämän oli ajettava Sen jälkeen hän ojensi tytölle kätensä: "Hyvästi, Sally," sanoi hän.
Tyttö koetti vastata, mutta sanat takertuivat kuivina hänen kurkkuunsa.
XIII LUKU
Kew Greenin pienen kirkon kello kaiutti keskiyöntunnin lyöntejä vetten yli, kun Sally sovitteli avainta, jonka hän aamulla lainasi, asuntonsa ulko-oveen. Hän ei kyennyt ajattelemaan mitään. Koko matkan hän oli istunut turtuneena ja hervottomana ajopeleissä, nojaten päätään kuomun reunaan. Hän kiipesi portaita ylös huoneeseensa kuin unissakävijä, tuntematta muuta kuin epämääräistä pelkoa, että hän jolloinkin havahtuisi täyteen tajuntaansa.
Hän riisuutui koneenomaisesti ja hitaasti, aivan kuin hän olisi palannut rasittavasta, myöhään yöhön pitkitetystä työstä lopen uupuneena. Saatuaan yöpuvun ylleen hän polvistui tottumuksen pakosta lattialle, liitti kätensä ristiin ja katseli seinällä liikkuvaa kärpästä, joka talven kylmyyttä uhmaten ryömi pitkin valkoista kalkkirappausta hitaasti ja unisesti. Kun tyttö nousi ja sammutti kynttilän, hän epämääräisesti kuvitteli lukeneensa iltarukouksensa. Sitten hän hiipi vuoteeseensa, suori peitteen ylleen ja painoi päänsä pielukseen. Mutta kun hänen poskensa kosketti pehmyttä korvallista, muisti hän samassa monet illat, joina hän yksinäisyytensä ja turvattomuutensa tunnossa oli itkenyt itsensä nukuksiin, ja silloin hänen salpautunut murheensa särki padot tieltään. Kyynelet alkoivat virrata hänen tuskallisen avoimiksi jännittyneistä silmistään ja hän puhkesi väkivaltaisiin nyyhkytyksiin.
Äkisti hän pidätteli hengitystään ja taukosi nyyhkyttämästä, vaikka kyyneleet yhä valuivatkin hänen märille poskilleen. Hän oli kuullut nimeään kuiskattavan.
"Sally."
Se oli Janet. Ennenkuin Sally ehti vastata tahi selittää mitään, kietoutui kaksi ohutta käsivartta hänen hartiainsa ympäri ja lämmin, hoikka varsi pusertui hänen ruumistaan vasten.
"Mikä sinua painaa, Sally? Pikku Sally! Janet pyytää — kerro minulle — kerro — kuiskaa —"
Kiihkeä nyyhkytys, joka oli jälleen alkanut heti, kun Sally käsitti, että Janet se hänelle puhuikin, jatkui nyt loppumattomalta tuntuvina läähättävinä puuskauksina, jotka kuitenkin vähitellen kävivät hiljaisemmiksi ja rauhallisemmiksi Janetin kuiskiessa tytölle helliä, tarkoituksettomia sanoja. Tarkoituksettomia? Siltä ne olisivat voineet tuntua vieraasta ja syrjäisestä, mutta Sally, jonka korvaan ne olivat kuiskatut, tajusi kuinka ne uhkuivat rakastavaa osanottoisuutta ja hellyyttä, niin väkevää ja vilpitöntä, että ainoastaan Janetin kaltaisen syvä ja pidättyvä luonne saattoi tarjota tällaista lohtua ystävälleen.
"Oletko sinä onneton, Sally?" kysyi hän, kun nyyhkytysten välittäinen taukoaminen osotti, että tyttö alkoi palata järkiinsä.
Ei kuulunut vastausta.
"Oletko, Sally?"
"Olen. Hirvittävän onneton! Oh, kunpa minä olisinkin pysynyt kotona!"
"Mutta miksikä, rakkaani? Minkä tähden?" Ohuet käsivarret pusersivat häntä tiukemmin, ja lämpimät huulet hyväilivät hänen niskaansa ja olkapäitään. "Tekikö hän pahaa sinulle, mitä?"
"Ei!"
Janet ymmärsi paljon, kun Sally vastasi näin epäröimättä ja pikaisesti.
"Eikö hän välitä sinusta?" Tiesihän Janet, että Sally puolestaan piti tästä miehestä.
"En tiedä. Kuinka minä tietäisin?"
"Eikö hän sanonut niin, — ilmaissut sitä tavalla tahi toisella?"
"Ei."
"Mutta sinä pelkäät, että hän on välinpitämätön?"
"Oh, enhän minä tiedä."
"Miksikä sinä olet sitten niin hirvittävän onneton?"
"Minä en saa koskaan enää tavata häntä." Sanat tulivat paksuina, melkein tukahuttaen tytön äänen hänen niitä lausuessaan.
"Ah, sitten hän ei välitä", sanoi Janet hiljaisesti.
"Kyllä, hän välittää!" huudahti Sally rajusti. "Hän välittää, mutta hän — hän vain — vain —"
"Mitä sitten, lapsi?"
"Hän vain ajattelee itsestään liian halvasti, ja — ja minusta hän ajattelee liian hyvää. Hän sanoo, että minun pitää karttaa hänenlaisensa miehen seuraa", — sanat syöksähtivät nyt esiin kuin tunturikoski, jonka tieltä maanvieremä on raivannut esteet. "Hän ei koskaan suostu naimisiin; hän inhoo sovinnaisuuksia ja vihaa: avioliiton kahleita, kuten sinäkin. Hän sanoi, ettei hänen olisi koskaan pitänyt puhutella minua, ja hän syytti itseään, että hän tekee aina toisin kuin pitäisi. Ja hän saattoi minut alas kadulle ja työnsi minut ajurin rattaille ja sanoi hyvästi. Enkä minä — enkä minä näe häntä enää — en koskaan."
Kun hän oli lopettanut tämän selityksensä, lepäsi hän voimattomana ja hiljaa itkien Janetin käsivarsilla.
Janet oli kauan vaiti, — hän ajatteli tarkoin kaikkea mitä nyt oli kuullut, mitä ennestään tiesi ja mitä hän vaistomaisesti aavisti. Sitten hän kuiskasi Sallyn korvaan:
"Ja sinä rakastat häntä, Sally?"
Huokaus, joka tuntui niin raskaalta ja niin syvältä kuin tyttö olisi henkäissyt siihen koko elämänsä, oli ainoa vastaus. Mutta se olikin riittävä; mitä hän olisi voinut enää muuta vastata? Nainen puhuu huokauksin, kyynelin, silmäyksin, — ne ovat hänen todellista kieltään. Sanoja nainen käyttää mieluummin ajatustaan salaamaan kuin sitä paljastamaan.
* * * * *
Janet havahtui seuraavana aamuna jälleen selväpäisenä ja arkisen järkevänä, mutta Sally, — hän eli edelleenkin kuin kauhistavaa unennäköä, painajaisten ahdistamaa. Ja hirveintä oli, että hän kuitenkin tajusi todellisuudeksi tämän unielämän.
Tyttö pukeutui äänetönnä kuvastimen edessä, ja kun hän oli kunnossa, hän katsahti ikkunasta harmaalle virralle, joka oli raskaan, sumuisen huurun peitossa. Janet loikoi vuoteellaan, käsivarret ristissä pään takana ja savuke huulien välissä, valkoisten savukiehkurain hitaasti kiemurrellessa ylöspäin hänen silmiensä ohi. Hänen opistotuntinsa alkoivat vasta yhdeltätoista, mutta Sallyn oli oltava konttorissaan jo yhdeksältä.
"Tänään kaupungissa on sumua," sanoi Janet. Hän ei ottanut suustaan savuketta, joka keikkui ylös ja alas hänen huulillaan, kun hän puhui.
"On varmaankin," Sally vastasi.
"Ehkäpä mr Traill tulee noutamaan sinua aamiaiselle?"
Sally käännähti äkisti. "Kerroinhan minä sinulle yöllä", sanoi hän synkästi. "Me emme enää näe tois —"
"Oh, niin, tiedänhän minä, mitä sinä kerroit. Mutta luuletko hänen myöskin tarkoittaneen täyttä totta?" kysyi Janet.
"Olen siitä varma."
"Minä en ole."
Sally päästi irti erään suortuvansa, kiinnitti sen uudelleen huolellisemmin, tietämättä tekevänsä näin sen vuoksi, kun Janet oli herättänyt hänen sydämessään epämääräisiä toiveita Traillin saapumisesta.
"Miksikä sinä olet tänä aamuna niin — toisenlainen?" hän kysyi.
"En tiennyt olevani kovin toisenlainen."
"Minusta tuntuu siltä kuin olisit."
"No niin. Minä ajattelen —", hän viskasi pois savukepätkän, nousi vuoteesta ja käveli, varovasti kantapäillään astuen, kylmän korkkimaton poikki pesutelineen luo. "Olen ajatellut", jatkoi hän kaataessaan kylmää vettä pesuvatiin, — "ajatellut, että mikäli minä ymmärrän, ei sinulla olisi ollut syytä itkeä ja voivotella" — sanat kuplahtelivat omituisen katkonaisina, hänen samalla valellessaan kasvojaan hyisellä vedellä. "Taivas! Tällainen vesi saisi hehkuvimmankin limpun värisemään! Enkö minä ole umppu, Sally?" Hän nauroi ja vavahutteli hartioitaan, huuhdellessaan pois saippuavaahtoa iholtaan.
"Minä en pysty ymmärtämään sinua milloinkaan, kun sinä puhelet tuohon tapaan," sanoi tyttö. "Minä en koskaan tiedä, tarkoitatko sinä todellakin, mitä puhut."
"Kas niin; voit uskoa, että joka sana osuu ihan paikalleen. Ainoastaan silloin minä puhunkin tosissani, kun minä olen tällaisella päällä. Mihinkä sinä olet pannut pyyhkeen? Me tarvitsemme puhtaan pyyheliinan, Sally. Tämän minä tahrin teehen, sattuessani läikähyttämään kuppiani eilisiltana. Ei, kuulehan, — etkö nyt huomaa, ettei sinun kannata olettaa itseäsi niin järki onnettomaksi? Miehet suostuvat uhrauksiin vain silloin, kun he todella rakastavat. Hän tulee jälleen sinun luoksesi, niinkuin sorsa aina palaa takaisin veteen. Tiedäthän, että niin käy. Vain sitä naista, yhtä ja ainoata, jota hän rakastaa, mies ei rohkene vaatia omakseen."
"Mistä sinä sen tiedät, Janet? Mitenkä sinä voit puhua näin?"
"Tarkoitat, kuka minulle on tämän opettanut, — niinkö? Ihmettelet, onko jokin mies kiintynyt minuun senverran, että on tullut paljastaneeksi niin paljon miessuvun ominaisuuksia? Eikö totta, sitähän tarkoitat?"
"En!"
"Oh, minä tunnen kyllä rumuuteni. Tuolla kuvastimella on tapana saarnata minulle siitä joka aamu. Toisinaan minä melkein iskisin peilin harjansyrjällä säpäleiksi, ellei minun tulisi surku tätä harjaa."
"Janet, toisinaan sinä olet julma! En ole koskaan ajatellut sellaista unissanikaan!" huudahti Sally kiihkeästi.
"Siunaan sinun sydäntäsi," jatkoi Janet. "Sinä et ajattele, että minä olen ruma, mutta sinä kyllä näet sen. Minä olen ruma. Mutta miehet hullaantuvat toisinaan, — vieläpä minunkin vuokseni. Viime vuonna koulussa oli muuan mies, joka sai minusta jonkun kauniin harhakuvitelman, luullakseni juuri minun rumuuteni tähden. Meidän oli määrä elää yhdessä elämämme. Saatatko kuvitella sitä todeksi? Mutta kerran me olimme tansseissa, — me hypimme kuin hullut, ja silloin minun tukkani aukesi. Sitähän ei ole paljon; ei ole helppoa kiinnittää tällaista haivenistoa kunnolleen hiusneuloilla. Minä kuulin virnistelevää naurua ympäriltäni, ja silloin minä katsahdin häneen. No niin, hänen silmissään minä näin katseen, joka selvitti minulle paljon. Ehkäpä hän oli näkevinään, miltä minä näytän aamuin, kun herään vuoteellani puoleksi jäätyneenä ja tutisevana, ja tämä pieni tukan lahja, mikä minulle on suotu, törröttää kasvojeni ympärillä pieluksella ohuina, sormenmittaisina suortuvaripsuina. Kun mies on nähnyt tämän, täytyy hänellä olla jonkun verran rohkeutta, ajatellakseen yhdyselämää sellaisen olennon kanssa. Vakuutan sinulle, ettei minulla tarvinnut olla enää paljoakaan sisua jäljellä, sanoakseni hänelle, että olen ajatellutkin asiaa uudelleen — toisin."
Sally ymmärsi, mitä näiden tunteettomilta vaikuttavien sanojen taakse kätkeytyi. Janet oli totuttautunut katselemaan ja käsittelemään elämää näin yliolkaisesti ja ivallisesti; mutta sydämettömyys oli vain näennäistä. Tyttö tiesi sen hyvin, mutta hän käsitti samalla, että myötätuntoiset sanat vain ärsyttäisivät Janetin yhä katkerampaan itse-ivailuun. Hän ei senvuoksi sanonut mitään; sääli kuvastui vain hänen silmissään.
"En ole kertonut tästä sinulle ennen, tahi olenko?" kysyi Janet.
"Et ole."
"Ja sinä, luullakseni, hämmästyt hirveästi, kuullessasi että minä olen edes ajatellut jolloinkin elää miehen parissa elämäni?"
"En, en hämmästy. Jos sinä kerta rakastit häntä —."
"Kas niin; nyt sinun täytyy kiirehtiä aamiaiselle," keskeytti Janet.
"Kello on viittä vajaa kahdeksan, sinä saatat myöhästyä."
* * * * *
Kului kokonainen viikko, eikä Sally kuullut Traillista sen enempää. Joka päivä tyttö katseli, lähtiessään syömään välipalaa sekä illoin poistuessaan konttorista, ylös ja alas pitkin katua, toivoen — jopa toisinaan uskoenkin — näkevänsä Traillin seisovan odottelemassa häntä. Mutta vihdoin usko sammui, ja toivo haalistui vähä vähältä yhä kalpeammaksi ja heikommaksi.
Toinen viikko kului samaten kuin edellinenkin. Tytön silmien alle uurtui syviä varjoja. Lemmensurun sairaalloiset merkit, jotka kaikkialla ovat samanlaiset ja jotka koko maailma tuntee, uursivat häneen jälkiään. Janet tarkasteli ystäväänsä huolestuneena, alkaen lopulta itsekin peljätä tarjonneensa hänelle väärää ja pettävää lohdutusta.
Vihdoin — eräänä aamuna lojui ruskeapäällyksinen pieni käärö, joka oli osotettu miss Bishopille, keittiössä aamiaispöydällä. Sally tarttui siihen kiihkeästi, ja veri hehkui hänen poskillaan, kun hän jälleen laski käärön avaamattomana helmaansa. Janet hymyili hänelle pöydän toiselta puolen, mutta ei sanonut mitään. Kun aamiainen oli syöty, jättäytyi Janet puhelemaan mrs Hewsonin kanssa, antaen Sallyn yksinään mennä heidän makuuhuoneeseensa. Kymmenen minuuttia hän soi tytön olla rauhassa yksin, sitten hänkin kiipesi portaita ylös. Sally istui ikkunan luona ja katseli kyyneleisin silmin kalvosintaan; siinä välkähteli kultapalmikoista punottu rannerengas, johon hänen ristimänimensä oli upotettu pienin, säkenöivin hohtokivin. Tyhjän rasian vieressä oli kokoontaitettu kirje, ja lattialla näkyi ruskea päällyspaperi sekä sidelanka.
Janet seisahtui tytön eteen kädet kupeilla. Häntä ilahutti ajatella, että hän sittenkin oli ollut "propheetta isäinsä maalla."
"Oletko nyt tyydytetty?" kysyi hän.
Sally kohotti katseensa. Koristeista ihastuva nainen taisteli hänessä rakastavaa naista vastaan.
"Eikö tämä olekin kaunis?" sanoi hän ja kohotti rannettaan. "Oh, se on hurmaava. Minä en koskaan ennen ole nähnyt mitään näin ihanaa. Mutta minä en voi pitää sitä. Kuinka minä voisin ottaa sen omakseni?"
"Ottaa omaksesi!" huudahti Janet. "Mitä sinä hulluttelet? Luuletko, että se on lähetetty sinulle vain nähtäväksi ja sen jälkeen palautettavaksi? Miksikä sinä et pitäisi sitä? Hän ei voi edes antaa sitä kenellekään toiselle, ellei hänen kokoelmaansa kuulu vielä muitakin Sallyja; ja sitä minä epäilen. Mitä sinä tarkoitat? Minä tunnen itseni suorastaan Lotin emännäksi sinun takiasi."
Sally irroitti rannerenkaan ja sovitti sen takaisin pieneen samettirasiaan. Sitten hän otti käteensä kirjeen ja ojensi sen Janetille.
"Lue tämä," sanoi hän.
Janet tarkasteli kirjettä. Luettuaan sen, hän arveli, että siihen oli puserrettu useamman kuin yhden aikaisemmin kirjoitetun kirjeen mehu. Mies, joka lahjoittelee tällaisia korukaluja — päätteli hän, — on epäilemättä rakastunut; mutta rakastunut mies ei voi kirjoittaa tällaista kirjettä heti ensi yrityksellä.
Kirjeen sisällys oli seuraava:
"RAKAS MISS BISHOP —"
(Oli naurettavaa että hän nimitti hohtokivissä tyttöä "Sallyksi," mutta mustekirjoituksessa "miss Bishopiksi", ajatteli Janet.) "Olen tottunut karttamaan velkaantumista. Nyt minä suoritan velkani teille, ja tunnen itseni vapaaksi. Muistattehan minun vedonlyöntini. Hammersmith-vaunussa. Toivon, etten pahottanut teitä hullutuksillani viimeksi tavatessamme. Olen sen jälkeen monet kerrat katunut ajattelemattomuuttani.
Teidän vilpitön ystävänne
J. Hewett Traill."
"Millä hullutuksilla?" kysyi Janet, kohottaen katseensa kirjeestä.
"Mitä hän sitten teki?"
"Hän ei tehnyt mitään," vastasi Sally; "hän puhuu pilojaan. Mutta näethän, että minä en voi pitää rannerengasta," jatkoi hän kiireisesti; "en ole koskaan uskonut, että hän tarkoitti totta vedonlyönnillään."
"Mitä hän sillä liekin tarkoittanut," vastasi Janet, "niin näet, että hän ainakin on nyt lunastavinaan lupauksensa."
"Lunastavinaan?"
"Niin."
Sally otti korukapineen sormiinsa ja näytti sitä Janetille.
"Sanotko sinä, että tämä on olevinaan lunastamista?" kysyi hän. "Mitä, — onhan tämä monin kerroin hänen vetonsa, kymmenen punnan, arvoinen!"
"Aivan niin," jatkoi Janet ovelasti. "Sehän juuri vahvistaakin minun sanani. Jos hän olisi tahtonut vain maksaa vetonsa, niin hän olisi lähettänyt sinulle tasan kymmenen puntaa, eikä penniäkään enempää."
"Luuletko sinä, että hän käyttäytyisi sillä tavoin?" kysyi Sally ylpeästi. "Hän olisi tiennyt, etten minä suostu ottamaan rahoja vastaan."
"No, sitten hän ainakin olisi ostanut sinulle esineen, joka on juuri kymmenen punnan arvoinen. Sinä olet kertonut, ettei hän ole suinkaan mahdottoman rikas. Kun hän oli kymmenen puntaa velkaa, ei hän siis vedon takia olisi ostanut sinulle korua, joka maksaa vähintään kaksikymmentä, — sillä nuo hohtokivet eivät ole varsin mitättömiä."
Sally oli kauan vaiti. Sitten hän vihdoin sanoi:
"Mutta luehan tämä kirje; lue se uudelleen ja ajattele hiukan. Olisiko hän kirjoittanut näin lyhyesti ja — ja kylmästi, jos hän, — jos sinun käsityksesi olisi oikea? Hän olisi pyytänyt minua — joskus — pyytänyt muistamaan, kun minä kannan tätä —"
"Mitä? Onko hän hempeämielinen?"
"Varjelkoon! Ei!"
"No niin, sitten hän ei voinut kirjoittaa sellaisia lauseparsia. Vain hentomieliset miehet saattaisivat kirjoittaa siten."
"Ei, hän ei ole hentomielinen. Ei vähääkään." Sally hymähti, muistaessaan kuinka Traill oli sanonut: 'Mieluummin minä kiedon köyden kaulaani ja killun ensimmäisessä koukussa, mikä osuu eteeni.'
"Millekä sinä hymyilet?" kysyi Janet. "Joillekin hänen sanoilleenko?"
"Niin."
"Ja ne eivät olleet hempeitä?"
"Oh, eivät. Hän itse tunnusti puhuneensa karkeasti."
"Niin, luulisin voivani arvata, minkälainen mies hän on."
"Mitenkä sinä voisit arvata sen?"
"Minähän tiedän, minkälainen sinä olet, ja voin kuvitella, minkälaisen sen miehen täytyy olla, johon sinä rakastut niin äkisti kuin olet kiintynyt mr Trailliin. Hän on luja, — hän voi taivuttaa sinut mielensä mukaisesti, hän voi taittaa sinut, — murskata sinut tomuksi, ja sinun tuhkasikin vielä haluaisi levätä hänen jaloissaan. Hän on kauttaaltaan mies; ja sinä olet viimeistä soluasi myöten nainen, — nainen, joka vaistonsa ajamana voisi kulkea ruokaan ja juomaan koskematta erämaan halki kuin naarasleijona, kun se on kuullut kumppaninsa kutsun. Oh, se on liian raju tarina näin minun kerrottavakseni; mutta Darwin voi selittää, Huxley voi selittää sen sinulle. Tiedän, ettet sinä tule koskaan tajuamaan Darwinia tahi Huxleyta, — et enempää kuin minkä miehen silmät opettavat sinua heitä ymmärtämään. Mutta näen, että sinä nyt alat vaelluksesi erämaan halki, — sillä joko sinä pidät tuon koristeen tahi annat sen takaisin, niin joka tapauksessa sinun täytyy vastata hänelle; ja sitä hän on tarkoittanutkin. Sally, sinä olet kuullut kutsun, eikä sinulle maista ruoka eikä juoma, ennenkuin sinä olet tavottanut kumppanisi."
Janet seisoi siinä vakavana ja kiihkeäkatseisena, julistaen elämän totuutta järkähtämättömästi kuin tietäjänainen. Sitten hän sytytti savukkeensa ja poistui huoneesta.