XIV LUKU.
Niinkuin Traill oli kertonut, hän kohtasi toisinaan sisarensa. Nämä tapaamiset olivat harvinaisia, eikä niitä sattunut juuri koskaan mrs Durlacherin kotona Sloane kadun varrella.
Eräänä iltana, lähes kolme viikkoa sen jälkeen, kun hän oli eronnut Sallysta, Traill pyysi sisarensa illalliselle kanssaan. Hän oli pukeutunut seurustelupukuun, ääneen sadatellen tällaisen muodollisuuden vaatimusta, ja ohjasi nyt mrs Durlacherin erääseen hienoon ravintolaan, jossa hän alotti iltansa kiroilemalla viinurien matelevaa kohteliaisuutta.
"He eivät ole ihmisiä," hän sanoi sisarelleen, "he ovat manalan kalvavia matoja, ahnaita toukkia, jotka vain odottavat, että veres ruumis jälleen kuopataan kuuden jalan syvyyteen, heidän saaliikseen."
Mrs Durlacher värisi. "Sinä puhkeat toisinaan kauhistuttaviin vertauksiin, Jack," sanoi hän.
"Minä näen toisinaan kauhistuttavia asioita," väitti Traill. "Katselehan tätä tarjoilijaa, joka vaanii kuin korppikotka tuota rasvaista aberdeeniläistä herrasmiestä, hänen tutkiessaan viinilistan 'samoin samoin'-rivejä. Tekisi mieli kehoittaa viinuria sulkemaan toinen silmänsä ja seisomaan yhdellä jalalla; silloin korppikotkakuva olisi täydellinen. Samassa pöydässä, muuten, istuu varsin kaunis tyttö."
Hänen sisarensa tarkkasi hänen katseensa suuntaa. "Oh, eiväthän he ole aberdeeniläisiä," sanoi hän sävyisästi, "Tämä vanha herra on Sir Standish Roe: hän kuuluu cityn monien toiminimien johtokuntiin."
"Niin toimeliaan elämän pitäisi toki kutistaa hänen ruhoaan," sanoi
Traill. "Sinä siis tunnet heidät?"
"Kyllä."
"Kuka tämä tyttö on?"
"Sir Standish Roen tytär. Minä esitän sinut heille illallisen jälkeen, elleivät he kiiruhda teatteriin tahi muuanne."
"Etpä esitäkään," kielsi Traill. "Syöttiansoilla minua ei pyydystetä, olkootpa ne sitten vaikka kuinkakin houkuttelevia."
Näin he puhelivat koko illallisen ajan, arvostellen ja suomien hyvänsuopaisella häijyydellä ympärillään viliseviä ihmisiä. Traillin kirpeä äly terästyi aina hänen sisarensa seurassa. Hän esitti teräviä ja sukkelia "reunamuistutuksia," jotka — kuten hän sanoi — valaisivat näitä korkeampia yhteiskuntapiirejä; ja nauraessaan näille huomautuksille mrs Durlacher usein väitti, että Traill saavuttaisi omituisilla päähänpistoillaan ennenkuulumattoman menestyksen hänen kutsuilloissaan. Traill kielsi häntä edes puhumasta niistä.
"Onko asia ihan toivoton?" kysyi hänen sisarensa.
"Kokonaan! Minä olen sinun iltoihisi yhtä mahdoton kuin ministeristöön."
"Mutta sinusta voisi tulla ministeri, jos innostuisit politiikkaan."
"Oikein. Mutta asian ydin onkin siinä, että minä en koskaan siihen innostu."
Sisar hellitti otteensa hetkeksi, antaen keskustelun liukua sattuman varassa. Sitten hän jälleen kastoi aironsa veteen.
"Metsästeletkö sinä lainkaan nykyisin?"
"Kyllä, lehteni uutismetsästäjänä. Tämän laimean pilan minä olen, muistaakseni, syöttänyt varemmin eräälle toisellekin."
"Tänä vuonna meillä on Aspleyssä ollut onnistuneita fasaanipäiviä."
"Vai niin?"
"On todellakin. Harald ampui eräänä päivänä kuusikymmentäseitsemän lintua."
"Onnen myyrä! Oletko jo päättänyt ateriasi? Hyvä. Kuulehan, nyt me lähdemme minun asuntooni, — tällaisissa paikoissa puheleminen on ikävää. Olen nyt muuttanut ensimmäiseen kerrokseen; sinun ei enää tarvitse kivuta niin monia portaita pimeässä. Juomme kahvin minun luonani."
Mrs Durlacher ei odottanut toista pyyntöä. Hän oli huomaavinaan, että veli oli tänä iltana taipuisampi kuin koskaan ennen, ja hän kuvitteli kenties jaksavansa houkutella hänet mieltymään omaan elämäntapaansa. Sisar, joka itse oli hienojen seurapiirien nainen ohuinta veripisaraansa myöten, tunsi huolestumista tämän bohemi-veljensä tähden. Siinä suhteessahan me olemme kaikki samanlaisia, — me toivoisimme niiden, joita rakastamme, elävän ja ajattelevan kaikessa meidän omaan tapaamme.
"Rohkenen vakuuttaa, että näitä portaita ei monikaan nainen astele juhlapukuisena," huomautti Traill, kun he ehtivät hänen porraskäytäväänsä.
Sisar nauroi. "Ja otaksun, että ne naiset, jotka täällä liikkuvat, kulkevat yksinomaan sinua tavottamassa?"
"Dolly, minä häpeän sinun puolestasi," vastasi Traill.
"Oh, itsehän sinä olet luonut maineesi; älä siis koeta paheksua tahi väistellä sitä."
"Väistellä? Miksikä väistelisin?" Hän vetäytyi ovenpieleen, päästääkseen sisaren edellään sisään. "Minulla ei ole mitään hävettävää. Annan palttua kunnianarvoisuuden verholle, — enkä silti kävele liian alastomana. Joka miehellä on hartioillaan jonkinlainen todellinen tahi teennäinen hyve peitteenä." Hän muisti käyttäytymisensä Sallya kohtaan, ja ajatteli, että siinä ainakin oli todellinen hyve, johon hän oli oikeutettu vetoamaan. "Teillä, sinunlaisillasi ihmisillä, on suuri ja kunniallinen sovinnaisuuden vaippa ympärillänne, mutta toisinaan te ette paljoakaan välitä, millä tavoin te kiinnitätte sen verhoksenne."
Dolly purskahti nauruun. "Tule Aspleyhin jonakin iltana nyt viikon lopulla," sanoi hän, — "minä kutsun sinne erityisesti valikoidun seuran, ja sitten sinä illallisen jälkeen seurusteluhuoneessa alotat nämä häijyt saarnasi. Seisot siinä selin uuniin ja komennat ja ällistytät koko vierasseuraa. Sinusta tulee illan leijona!"
"Sinä puhut kuin jesuiitta," sanoi Traill ja otti piippunsa esille. "'Tarkoitus pyhittää keinot,' tiedäthän. Illan leijona, — kaunis leijona, häh? Haluatko savukkeen?"
"Kiitos. Miksikä sinä olet meitä kohtaan näin ankara?"
"Ankara! Mitä ankaruutta tämä on?" Hän raapaisi tulen tikkuun ja sytytti sisarensa savukkeen, katsellen samalla tulen valossa hänen puuteroituja ja taidokkaasti punattuja poskiaan ja silmäripsiä sekä kulmakarvoja, jotka oli kevyesti sivelty mustiksi. Nämä kaunistelukeinot oli suoritettu niin taiturillisesti, että ne saattoi huomata vain näin likeisen valonloimun heijastaessa suoraan hänen kasvoilleen. Traill hymyili, ja sisar, jonka silmät tähtäsivät veljeä, samalla kun hän puristi savukkeen huuliensa väliin, näki hänen myhähdyksensä.
"Miksikä hymyilet?" hän kysyi pikaisesti.
"Miksikä? Oh, kunpa tietäisin sen tarkoin. Luullakseni johtui mieleeni eräänlaisia vertailukohtia. Kaikki naiset ovat taiteilijoita, niin erilaisia kuin he muuten ovatkin. Älä nyt välitä tästä; minä en puhu sinusta. Jos minä tarkoittaisin sinua, niin minä vaikenisin mieluimmin."
Mrs Durlacher tunsi itsensä epävarmaksi nyt ensimmäisen kerran tämän keskustelun kuluessa. Hänen itsetietoisuutensa aurinko peittyi pilveen. Hetkeksi hänen silmänsä näyttivät kauhtuvan sinisistä harmaiksi.
"Mitä sinä tarkoitat — vertailulla?" kysyi hän. "Ja miksikä sanot, että me olemme taiteilijoita? Mitä taiteilijoita, — millä tavoin? Luulen sinun mielelläsi puhuvan arvoituksia. Sekin yhä lisäisi sinun menestystäsi. Ihmiset pitäisivät sinua hirmuisen terävänä. Mutta sanohan, — mitä sinä tarkoitit vertailulla?"
Traill sytytti piippunsa huolellisesti ja istui sitten mielipaikalleen pöydän kulmalle, heilutellen jalkojaan ilmassa kuin koulupoika.
"Vertailu, — niin, vertailu tarkoittaa sitä, että on tietty yhtäläisyys sinun asemassasi olevien naisten ja niiden tyttöjen kesken, jotka ammatikseen kuljeksivat Lontoon kaduilla."
"Jack!"
Mrs Durlacher ojentautui suoraksi ja jäykäksi tuolillaan, hänen silmänsä leimahtivat ja sieraimensa värisivät.
"Niin, Dolly?"
"Kuinka sinä rohkenet puhua minulle näin?"
"Sanoinhan, etten tarkoita loukata sinua. Hyvä Jumala, olethan sinä sisareni!"
"Niin, mutta sinä ajattelit tämän katsellessasi minua, ja sinä hymyilit, kun sytytit minun savukettani." Sanat ryöppysivät kiireisesti hänen huuliltaan, ja hänen äänessään oli kova, metallinen sointi.
"Tiedän, mutta" — hän laskeutui pöydältä lattialle seisomaan. "Kuulehan, Dolly; ei kannata puhua tähän tapaan. Minä en sano enää puolta tavuakaan, jos sinä väität, että minä haluan loukata sinua."
"Hyvä on; minä alistun. Mutta joka tapauksessa sinun täytyy selittää, miksikä sinä ajattelit siten juuri katsellessasi minua."
"Siksi, että sinun kauneudessasi on jotakin keinotekoista, — taidetta, niinkuin minä vihjasin. Minä en olisi kai milloinkaan huomannut sitä, ellen olisi nähnyt sinua näin läheltä, valaistessani tulitikulla sinun kasvojasi. Nyt minä huomasin, ja se johti mieleeni vertailukohdan. Siksi minä sanoin, että naiset ovat taiteilijoita, mikä heidän yhteiskunnallinen asemansa sitten liekään."
Dolly nousi seisomaan, ja hänen koko olennossaan kuvastui järkkymätöntä arvokkuutta. "Sinä siis pidät sopivana puhella minulle tällaisia, Jack?"
"En tiedä, onko se sopivaa. Tässä maassa inhotaan jokaista, ken näkee asiat sellaisina kuin ne todella ovat —"
"Jack!"
"Dolly, moni mies on tätä ennen puhunut sinulle — vertauskuvallisesti. Sinä olet kuunnellut heitä. Et ole pahastunut ensinkään; et ole sanonut heille, että he puhuvat sopimattomia. Minussa vain on se vikana, että minä puhun samoista asioista ivaillen. Iva on aina epämiellyttävää — kauheata —, silloin kun se on samalla totta. Istu jälleen, Dolly; en puhu enää näistä asioista. Minä lörpöttelen sinulle suoraan korvaan kaikkein suloisimpia joutavuuksia. Kuulehan, ystäväni, — istu. Mehän sovimme jo, ettei kannata otaksuakaan minun tarkoittavan loukata sinua. Mutta minä näen sinun seurapiireissäsi paljon sellaista, mitä sinä et huomaa. Ja senvuoksi ne eivät miellytä minua. Ymmärräthän, että minä olen sinun veljesi; mutta, katsos, minä en voi kuulua laumaan, joka sinua ympäröi."
He olivat kauan vaiti. Sitten katkaisi äänettömyyden yhtäkkiä ovelta kuuluva koputus. Se oli hiljainen, arka; mutta tässä äänettömyydessä se tuntui melkein väkivaltaiselta. Traill nousi tuoliltaan. Hän näytti miettivän, kuka tulija mahtoi olla; ja sisaren katseet tarkkasivat häntä herkeämättä, vaanien hänen hullunkurisen jännittyneitä ilmeitään.
Koputus toistui.
"Kuka siellä lienee?" kuiskasi Dolly. Häntä melkein jo pelotti ajatella, että jokin nainen — ja taivas tiesi, minkälainen! — pyrkii tapaamaan hänen veljeään. Traill erotti tämän epäilyksen sisarensa äänessä, ja hän sanoi hymyillen:
"Ole huoletta. Minä en päästä sisälle ketään, jonka läsnäolo loukkaisi sinun säädyllisyyden vaistojasi. Pysy rauhallisena."
Hän meni ovelle ja aukaisi sen. Dolly ei enää voinut tarkata hänen ilmeitään, mutta hän kuuli veljensä hämmästyneen äännähdyksen, joka tuntui ilmaisevan, että tuhannet ihmettelevät ajatukset olivat samalla haavaa heränneet hänen aivoissaan.
"Te!" huudahti Traill.
"Niin," vastasi naisääni, jonka sävyyn kätkeytyi arkaa ja hermostunutta jännitystä. "Tulin katsomaan, — katsomaan, oletteko te kotona. Minä — minä halusin tavata teitä."
"Tietenkin; oh, ymmärrän. Tulkaa sisälle. Sallikaa minun esitellä teidät sisarelleni. Ei, teidän täytyy! Tulkaa sisälle, olkaa hyvä. Sisareni ja minä olimme yhdessä illallisella ja tulimme tänne juomaan kahvia."
Hän piti ovea käskevästi avoimena, ja Sally tuli epäröiden huoneeseen.
XV LUKU.
Se tosiasia, että Traill kutsui tämän tytön sisälle, ilmaisi hänen sisarelleen, että tytön täytyi olla veljen suosiossa, sekä samalla, ettei hän voinut olla mikään turmion teitä avoimesti vaeltava letukka. Olihan Jack sanonut nimenomaan, ettei hän aikonut missään tapauksessa panna sisarensa säädyllisyyden tuntoa koetukselle.
"Dolly — tässä on miss Bishop. Sisareni, mrs Durlacher." Traill rämpi tämän tapasäännön halki vastenmielisesti, ikäänkuin hän olisi kahlonut vajottavaa, äskenkynnettyä peltoa.
Mrs Durlacher ei voinut kieltää, että tytön liikkeissä ja hänen käyttäytymisessään oli kaiken arastelun uhallakin itsetiedotonta, miellyttävää suloa. Huolimatta tytön yksinkertaisesta ja hienon maailman näkökannalta punniten hiukan vapaasta pukeutumisesta, ei Dolly voinut havaita hänessä mitään vastenmielistä, eikä myöskään mitään epäillyttävää, — lukuunottamatta sitä seikkaa, että hän oli saapunut nuorenmiehen asuntoon puoliyhdeksän jälkeen illalla, jolloin arvostaan huolehtivan tytön olisi pitänyt olla viatonta bridgeä pelaamassa kotonaan, tahi sitten teatterissa näkemässä jotakin säädyllistä näytelmää. Hän kuitenkin päätteli, että tällainen muotiliikkeen apulainen — siksi hän tytön heti ensi näkemästä otaksui —, ei voinut tajuta tarkalleen soveliaisuuden vaatimuksia, ja hän oli senvuoksi taipuvainen pitämään tätä rikosta anteeksiannettavana tytön säätyyn verraten. Ja kun Sally sitten, Traillin esitettyä hänet sisarelleen, astui askeleen mrs Durlacheria kohden, ojentaen vaistomaisesti kättään, kumarsi Dolly hänelle ensin jäykästi, — osoittaakseen, mitenkä esitettäessä on meneteltävä, — ja tarjosi sitten tytölle kätensä, ollakseen saattamatta häntä enää pahemmin hämilleen.
Kun tämä muodollisuus oli läpäisty näin onnellisesti, mrs Durlacher nojautui sirosti uuninkulmaan, tukien kaunista, paljastettua kyynärvarttaan muurinreunukseen. Asento kokonaisuudessaan ilmaisi pelkkää huolettoman vapauden tuntoa. Sally sen sijaan, — hän kun tuskin oli ollut seurustelupukuisten ihmisten parissa sen jälkeen, kun oli jättänyt isänsä kodin, — hän jäi seisomaan asemilleen ja kätki neuvottomuutensa, onnistumatta silti peittämään sitä, että hän sen salasi. Traillin sydän lämpeni hänen vuokseen.
"Kas tässä", sanoi hän, siirtäen tuolia tyttöä kohden, — "teidän täytyy istua. Me emme päästä teitä karkaamaan tiehenne, ennenkuin te olette kunnolla saapunutkaan."
Sally tunsi sydämessään kiitollisuutta tahdikkuudesta, jolla Traill ikäänkuin liitti sisarensa myöntymyksen tähän ystävyyteensä. Mrs Durlacher myöskin hymyili sille sisimmässään, nähden kangastuksia älykkäästä huomaavaisuudesta, jolla Jack tasoittaisi itselleen tien hänen maailmassaan, kerran antautuessaan sen lumoihin.
"Haluatteko hiukan kahvia?" lisäsi Traill, kun tyttö oli istunut hänen tarjoamalleen tuolille. "Me joimme aivan äsken. Olihan se hyvää, Dolly?"
"Verratonta."
"Haluatteko?" toisti Traill.
"En, kiitoksia, — niin, kyllä, luulen. Kiitän teitä."
"Kermaa?"
"Ei, kiitos, — mustaa, pyydän."
Sally toivoi, ettei Traill muistaisi hänen ennen käyttäneen kermaa kahvissaan. Hän ei mielellään juonut kahvia mustana, mutta uunin luona seisovan naisen silmät tähystelivät häntä tutkivasti, ja Sally tiesi kyllä, mitenkä kahvia juotiin suuren maailman piirissä.
Hän soimasi itseään sen vuoksi, ettei ollut kääntynyt ovelta takaisin. Tyttö tunsi, että hän oli nyt arvostelun kiirastulessa, jonka kuumuutta hän ei voi kestää. Mutta nyt oli myöhäistä peräytyä; hän oli kertakaikkiaan sisällä, eikä hän voinut tehdä pelollaan asiaa paremmaksikaan.
"Mitä kummaa teillä on siinä käärössä?" kysyi Traill epäluuloisesti, nostaessaan kahvipannun hiillokselta.
"Oh," sanoi tyttö punastuen, "siinä on vain, — minä otin vain viedäkseni tämän kotiin."
Traillin silmät tähtäilivät häntä kysyvästi, ja tuntiessaan poskiensa hehkun yhä kuumenevan, tyttö iloitsi, nähdessään mrs Durlachin kiintyneen tarkastelemaan uuninreunuksella olevaa James Brownriggin kuvaa, joka esitti viisikymmenvuotiaan raskaan-sarjan nyrkkeilymestarin lihaksekasta yläruumista ja vastenmielisiä kasvojenpiirteitä.
"Tämän lajin miehiäkin te sanotte murskaajiksi?" kysyi hän, lausuen viimeisen sanan hiukan epäröiden, sillä hän ei tiennyt varmaan, oliko se oikeata urheilukieltä.
"Tarkoitat sitä pojua — Brownriggiä? Ei. Minä luulen, että häntä oli nimitettävä gentlemaniksi. Hän antoi aina vastustajansa osoittaa, mihinkä tämä kelpasi, vaikka koko Englannissa ei ollut ainoatakaan miestä, jota hän ei olisi kyennyt lyömään rujoksi jo ensi kierrolla. Hän oli aina lepuuttanut kauniisti tuota loistavaa vasentaan, kunnes ottelu alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Sitten hän oli ravistanut harteitaan, naurahtanut rumalla suullaan — ei milloinkaan silmillään —, ja sijoittanut viivyttelemättä iskunsa, joka sai vastustajan käpristelemään maassa kuin toukka kuumalla kivellä. Minä olen nähnyt hänet. Hänellä oli ravintola Islingtonissa. Mutta minä olisin maksanut paljon, saadessani katsella häntä myöskin ottelussa."
Mrs Durlacher silmäsi jälleen kuvaa ja kohautti sitten kaunista olkapäätään.
"Ehkäpä mies voi olla gentleman, vaikka onkin tämän näköinen," sanoi hän. "Mutta jonkun hänen ystävänsä oli sietänyt kehoittaa häntä kasvattamaan hiuksensa hiukan pitemmiksi. Nyt näyttää siltä kuin hän olisi istunut kolme vuotta kuritushuoneessa, tappelusta ja pahoinpitelystä tuomittuna."
"Tahi ollut kolme vuotta armeijassa?" ehdotti Traill nauraen.
Sisar hyväksyi hilpeänä tämän hänen mieheensä kohdistuvan vihjauksen. "Niin, tahi armeijassa. Mutta sotilaat eivät sentään näytä niin rikollisilta kuin he todella ovat. Mitä te arvelette, miss. Bishop? Sanoisitteko te, katseltuanne tätä kuvaa, että James Brownrigg on gentleman?"
Tämä oli ensimmäinen huomionosoitus, minkä hän kymmenen minuutin aikaan soi Sallylle. Kun siihen lisäksi oli liitetty välinpitämätön äänensävy ja ylhäisesti kohotettujen kulmakarvojen liikahdus, tunsi Sally kysymyksen läjähtävän iskuna vasten hänen herkkiä kasvojaan. Traill sen sijaan arveli, että se todisti hänen sisarensa mieltymystä tyttöön, ja hän katsahti Sallyyn rohkaisevasti, ikäänkuin kehottaakseen häntä vastaamaan.
Sally nousi ja meni uunin luo. Hän katseli hetki sen James Brownriggin tunteettomia ja raakoja kasvoja, koettaen samalla jännittää ajatustaan. Sitten hän kääntyi mrs Durlacheriin.
"Jos te arvostelette sielua ihmisen ulkonaisen olemuksen mukaan," sanoi tyttö, "niin teitä tuskin haluttaa tunnustaa häntä gentlemaniksi. Mutta minä pelkään, että silmä helposti erehtyy. Minä en koskaan uskaltaisi antaa pinnallisen vaikutelman johtaa itseäni."
Sodanjulistus! Tytön ylähuulen täyteläinen kaari jännittyi ohueksi, kun hän sanoi nämä sanat. Traill katsahti häneen pikaisesti, aavistaen, että sanojen taakse peittyi salattu tarkoitus; mutta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt tätä kaksinkamppailua, jota käytiin siinä aivan hänen silmiensä edessä.
Mrs Durlacher hymyili. Hän otti haasteen vastaan yhtä ylhäisesti kuin hän oli viskannut oman taisteluhansikkaansa toisen kasvoihin. Hän ymmärsi täydellisesti minkälaiseksi tilanne oli muodostunut. Hän tiesi, että sanat, katseet — ne ovat meidän päiviemme taisteluaseita. Ne ovat yhtä helposti paljastettavissa kohteliaisuuden samettihuotrasta kuin Toledo-miekka nahkatupestaan, ja ne välähtelevät ja kalskahtavat ilmassa sekä suhahtavat vastustajan arimpiin kohtiin yhtä ihanasti kuin ritarien terässäilät pari vuosisataa sitten.
"Jack," sanoi mrs Durlacher, "sinä olet esitellyt minut diplomaatille.
Hän ilmaisee tarkoituksensa, sanomatta minulle ajatustaan."
Traill kuvitteli tämän kaiken edelleenkin koskettelevan vain James Brownriggin kuvaa, ja hän oli ymmärtävinään, että Sally oli hänen kanssaan samaa mieltä, rohkenematta sentään suorastaan väittää hänen sisartaan vastaan. Hän naurahti tyytyväisenä sisarensa mutkikkaalle määritelmälle, samalla kun Sally istuutui jälleen tuolilleen, tietäen nyt tavottaneensa vihollisen. Hän ei keksinyt enää vastausta, jossa katkeruus ei sorahtaisi, ja sen vuoksi hän piti parhaimpana olla sanomatta mitään.
Kun Traill oli ojentanut Sallylle kupin, kulki hänen sisarensa hitaasti lattian poikki kohden penkkiä, jolle hän oli jättänyt turkisvaippansa ja hansikkaansa.
"Ethän toki aio lähteä?" kysyi Traill.
"Kyllä, minun täytyy, rakas poikaseni. Harald on pyytänyt muutamia ystäviä pistäytymään kotonamme teatterista palatessa. Luuletko, että voisit hankkia minulle biilin?"
"Tässä ei ole auto-asemaa lähellä. Mutta ajurin voit saada."
"Niin kyllä, mutta minun täytyy ajaa nopeammin. Kello käy jo kymmenettä. Piccadilly-aukealta sinä varmasti tapaat tyhjiä autoja tähän aikaan. Ole hyvä ja käy noutamassa sieltä. Minä sillä aikaa puen itseni valmiiksi."
Traill lähti tottelevana. He kuulivat hänen juoksevan portaita alas pimeässä kaksi ja kolme askelmaa hypyssä. Sitten ulko-ovi jysähti.
"Jonakin iltana hän taittaa niskansa näissä portaissa", sanoi mrs
Durlacher. "Asutteko te kaupungissa, miss Bishop?"
"En, — en aivan. Minä asun Kew Greenillä."
"Ah, niin — Kew —, siellähän on varsin somaa. Muistan eräitä herkullisen tyylikkäitä rakennuksia, — puiston puolella —, ne ovat, luullakseni, kuninkaan omaisuutta, vai kuinka?"
"Tiedän, mitä te tarkoitatte; ne ovat todella kauniita," myönsi Sally. Ja hän lisäsi hymyillen, päähänpiston houkuttamana: "Mutta minä en asu niissä."
"Oh, sitä minä en olettanutkaan," vastasi mrs Durlacher huolettomasti.
"Tarkoitin vain, että en ole huomannut Kewssä muuta merkillepantavaa.
Olen, luullakseni, käynytkin siellä vain kerran, enintään kahdesti.
Oletteko te jo kauan tuntenut minun veljeni."
Sallyn sormet puristuivat lujasti pienen käärön ympäri, joka hänellä edelleen oli kädessään. "En; en vallan kauan."
"Hän on hullunkurinen, mieltäkiinnittävä ihminen, eikö totta? Ettekö tekin ajattele siten?"
Sallysta tuntui ihmeelliseltä olettaa, että Traill olisi hullunkurinen, mikäli hän käsitti tämän sanan merkityksen oikein. Hän ei tiennyt, että seurapiirien ajatustavan mukaan on hullunkurista kaikki, mikä ei sopeudu heidän sääntöihinsä.
"Mieltäkiinnittävä, — kyllä. Olen varma, että sen hänestä voi sanoa kuka hyvänsä. Jo tämä huone yksin sen todistaisi; eikö todistakin?"
"No niin, siitä minä en paljoa ymmärrä. Tällainen huone hänellä olisi kaikkialla, eläisipä hän missä hyvänsä. Hän tosiaan pitää tällaisesta — epätavallisesta elämästä, joka on täynnään työtä ja orjuutta. Kuinka hullua! Mutta hän luopuu vielä tavoistaan; tiedän hänen luopuvan niistä. Te ette voi hävittää vanhaa perintöä. Luuletteko voivanne? Jonakin päivänä hän karkoittaa boheemin sisästään, — siitä tulee vain muodonvaihdos. Tiedättekö, minä lakkaamatta odottelen, milloin saan järjestää juhlaillalliset hänen palaamisensa kunniaksi." Hän venytti pitkiä hansikkaitaan käsiinsä ja hymyili, ikäänkuin hän olisi kokenut ennustelemansa ilonhetken esimakua.
Sally ymmärsi, että tämä oli tarkoitettu varoitukseksi hänelle. Hän kuuli, mitä sanat hänelle sisälsivät: "Jos teillä on aikeita — tulevaisuuden toiveita — veljeni suhteen, niin teette järkevästi, kun uhraatte ne aikanaan." Toiveensa Sally saattoi uhrata, — aikeita hänellä ei ollutkaan; mutta hänen rakkautensa kiihtyi vain palavampaan leimuun, kun hän näin oppi näkemään, kuinka saavuttamaton se mies oli, johon hänen sydämensä oli kiintynyt. Janet oli puhunut älykkäästi, mutta hän oli kokonaan erehtynyt; Sally ei ollut nyt lähempänä onnea kuin ennen. Tämä lyhyt kohtaus Traillin sisaren kanssa oli osottanut tytölle, että hänellä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kokea iloa rakkaudestaan.
Kun Traill saapui, tapasi hän molemmat naiset lähtövalmiina. Sally oli kiinnittänyt pienen untuvapuuhkansa kaulalleen ja napitti parhaillaan toista hansikastaan, jonka hän oli riisunut kädestään Traillin tarjotessa hänelle kahvia.
"Ettehän te lähde, ettehän?" huudahti Traill.
"Kyllä; minun täytyy."
"Mutta te ette ole vielä kertonut, miksikä te halusitte tavata minut."
"Niin, tiedän, etten kertonut sitä. Mutta sen täytyy jäädä. Minähän voin hyvin kirjoittaa teille."
Mrs Durlacher ravisteli helmojaan suoriksi, ja silkki kahahteli tällöin kuin lehdet syystuulessa. Kun hän samalla notkisti päätään, hän huomasi tytön sierainten värähtelevän ja hän hymyili tyytyväisenä. "Älkää te salliko minun lähtöni pakottaa itseänne poistumaan," hän sanoi lempeästi.
"Oh, en, mutta minun täytyy kiiruhtaa kotiin."
Traill kohautti hartioitaan. Antaa tytön juonitella! Silloin, kun naiset tekevät jotakin ilman minkäänlaista järkevää syytä, he ovat aina kaikkein itsepäisimpiä.
Mutta ovella, kun hänen sisarensa oli ensimmäiseksi mennyt porraskäytävään, Traill kosketti tarkoituksellisesti Sallyn kyynärpäätä ja pidätti häntä silmänräpäyksen.
"Odotan teitä täällä puolen tunnin ajan," hän kuiskasi.
XVI LUKU.
"Saanko minä nyt seuraa teistä matkalleni, miss Bishop?" kysyi mrs
Durlacher, kun he seisoivat auton kupeella. "Minä ajan Sloane kadulle."
"Kiitoksia; olette sanomattoman ystävällinen. Mutta minun täytyy rientää toiseen suuntaan, Waterloo-asemalle." Hän tarjosi kätensä rouvalle ja ojensi sen sitten Traillille.
"Hyvästi, mr Traill."
Mies tarttui hänen käteensä ja pidätteli sitä hetken omassaan, ikäänkuin muistuttaen äänettömästi pyynnöstään. "Hyvästi."
Sally kääntyi ja lähti kulkemaan tietään pystypäin ja varmoin askelin; mutta hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen rintansa kuohatti raskaasti ja säännöttömästi, nyyhkytysten tukahuttaessa hänen hengitystään.
Mrs Durlacher katseli hänen jälkeensä, ja kääntyi sitten veljeensä.
"Ei kai hän aikone kävellä koko matkaa Waterloohon saakka?" kysyi hän epäilevästi.
"Luulen hänen aikovan."
Mrs Durlacher näytti hämmästyneeltä sijoittuessaan autoon istumaan.
"Jack," sanoi hän.
"Niin."
Sisar valmisteli huomautustaan pienellä naurahduksella. "Kaikesta päättäen ei ole suinkaan ihanaa elää sinun armoillasi tuollaisena pikku muotityttönä."
Traill pärskähti halveksivasti. "Hän ei ole mikään muotityttö," sanoi hän, kylmyydellään ikäänkuin puristaen jokaisen sanan teräväksi jääpuikoksi. "Ei enempää sinun tajunnassasi kuin todellisuudessakaan. Onnetar on vainonnut häntä, antamalla hänelle hienon naisen ominaisuudet ja pidättämällä häneltä keinot, joilla hän pystyisi vakuuttamaan sinut omasta ylhäisyydestään. Hyvää yötä."
Hän astui syrjään ja ilmoitti ohjaajalle mrs Durlacherin osotteen. Sisarukset eivät enää katsahtaneet toisiinsa, ja vaunu vieri tiehensä heidän lopullisesti hyvästelemättä toisiaan Hyökkäyksellä tahi kädenpuserruksella, kuten tavallisesti.
Hetken aikaa Traill seisoi vielä paikallaan, katsellen pitkin katua siihen suuntaan, mihin Sally oli lähtenyt; mutta tyttö oli kokonaan kadonnut näkyvistä. Hän jo ajatteli juosta Sallyn jälkeen Pall Mallille — näin nututtomana ja hatuttomana —, toivoen keksivänsä hänet väkijoukosta. Mutta hän luotti kuitenkin enemmän sisäiseen aavistukseensa, joka vakuutti tytön palaavan jälleen; ja niin hän nousi hitaasti portaita ylös asuntoonsa, odottelemaan häntä.
Sally kulki Waterloo-torille saakka pysähtymättä; sitten hänen askeleensa hidastuivat, ja lopulta hän seisahti epäröiden. Traill oli sanonut odottavansa häntä puolen tunnin ajan, — palaisiko hän nyt takaisin? Kaikki toiveet, jotka Janet oli hänessä herättänyt, olivat tiessään nyt, kun hän oli kohdannut Traillin sisaren; mutta sittenkin hän edelleen tunsi, että hänen on annettava rannerengas takaisin Traillille. Tämä päätös oli järkähtämätön, eikä se ollut missään yhteydessä niihin ajatuksiin, jotka katkeamattomana ketjuna kiertelivät niiden kysymysten ympärillä, jotka koskettelivat hänen suhdettaan Trailliin. Hän voisi tosin palauttaa koristeen postissa, kuten hän oli luvannutkin tehdä. Mutta tytöstä tuntui kaksinverroin julmalta ajatella, että tämä hänen elämänsä ainoa onnenailahdus päättyisi sillätavoin, niin tunteettoman välittäjän avunannolla. Hänen käärönsä kirjeineen pudotettaisiin oviluukun mustan aukon kylmään nieluun, — sen jälkeen: ei mitään! Vain tyhjyyttä, sanomatonta tyhjyyttä. Hän ei voinut tyytyä siihen.
Hän kääntyi puolittain tiedottomasti Heinätorille, ja kulki sitten hitaasti, askel askeleelta, kohden Regent katua. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän kolkutti hiljaisesti uudelleen Traillin ovelle.
Sisältä kuuluvat askeleet saivat tytön sydämen lyönnit taukoamaan; hänen huulensa vavahtelivat, kun Traill aukaisi oven ja päästi hänet sisälle.
Hän käveli keskilattialle ja kääntyi vasta sitten kun kuuli miehen sulkevan oven hänen takanaan. Traill jäi seisomaan paikalleen, selin oveen, ikäänkuin estääkseen häntä jälleen pakenemasta.
"Miksikä te tulitte?" kysyi mies hitaasti, — "ja minkätähden te, kerran tultuanne, lähditte pois? Näinä viimeisinä minuutteina minä jo pelkäsin, että te ette enää saapusikaan."
Sally koetti peitellä mielenliikutustaan, uskaltamatta puhua mitään. Hän riisui hansikkaansa vapisevin sormin, ja laski ne pöydälle, johon hän asetti pienen, ruskeapaperisen käärönsäkin.
"Nyt te otatte hatun päästänne ja päällysnutun yllänne," sanoi Traill.
"Huone on liian kuuma teidän istuaksenne täällä täysissä pukimissa."
Sally näytti epäröivän, mutta kun Traill tuli lähemmäksi, aikoen ilmeisesti auttaa häntä, niin tyttö totteli. Mies otti vastaan hänen hattunsa, untuvapuuhkansa ja nuttunsa, asettaen ne hyllylle oven viereen.
"Nyt minusta vihdoinkin alkaa näyttää siltä kuin te olisitte tullut tänne minua katsomaan," sanoi hän. "Mutta miksikä te tulitte? Mitä teillä on puhuttavaa minulle? Tiedättekö, kun minä aukasin oven ja näin teidät —"
"Niin, uskon kyllä teidän hämmästyneen."
"Vakuutan, että niin kävi. Mitä te piditte Dollysta?"
"Teidän sisarestanne?'
"Niin."
"Tiedän, ettei hän siedä minua," vastasi tyttö vältellen.
"Mitä te sellaisia ajattelette? En usko teidän nyt osanneen paikalleen.
Mutta hän ei kylläkään tunne teidän oikeata arvoanne, — siinä kaikki."
"Ei, hän tuomitsee väärin minua. Tiedän, että hän pitää minua aivan toisenlaisena olentona kuin minä olen."
"Mistä sen tiedätte? Ei kai hän puhunut teille siihen tapaan, kun minä olisin noutamassa autoa? Mitä hän sanoi teille?"
"Ei hän ilmaissut ajatuksiaan minusta. Itse asiassa hän, olosuhteihin verraten, kohteli minua varsin kauniisti."
"Myönnän, että hän aluksi saattoi tuntua hiukan jäiseltä," arveli Traill. "Se on niitä seurapiirien tapoja, — siten he aina käyttäytyvät, kun kohtaavat oudon ihmisen. Hyvä Luoja! Olenhan minä ollut heidän parissaan, ja toisinaan olisin silloin mieluummin seissyt tähystäjänä jonkun pohjoisnapaa tavottelevan laivan kannella. He saavat ytimet jäätymään ihmisen luissa katseillaan."
Sally hymyili; tämä vastenmielisyyden purkaus miellytti häntä. "Ettekö ajattele, että kerran tekin kuulutte heidän joukkoonsa?" kysyi hän. "Uskon, että siten täytyy käydä."
"Ei, se ei tapahdu, vaikka minun olisi elettävä elämäni viiteenkymmeneen kertaan. Sanoiko sisareni, että minä tulen taipumaan?"
"Hän sanoi toivovansa — ja odottavansa sitä."
"Sanoi? Hyvä, minä en maksaisi kuparikolikkoakaan hänen toiveistaan, Oli hänen tapaistaan takertua siihen jälleen. Ihmettelen, mikä hänen tarkoituksensa mahtoi olla, puhuessaan siitä teille. Ehkäpä hän ajatteli, että te suostuttelisitte minua alistumaan?"
Hän tarkasteli tyttöä kysyvästi, mutta Sally ei vastannut mitään. Hän olisi voinut ilmaista kirjaimelleen, mitä mrs Durlacher oli tarkoittanut, mutta hän vaikeni. Sitten Traill äkisti jälleen kysyi, mitä varten Sally oli saapunut hänen luokseen. "Ehkä tuon käärön vuoksi?" lisäsi hän, osottaen pöydällä olevaa, ruskeaan paperiin kiedottua pientä rasiaa.
"Niin," myönsi tyttö, ojentaen kätensä ja tarttuen kääröön.
"Kaiketi minä arvaan, mitä siinä on?" kysyi mies.
"Kyllä; luulen teidän arvaavan." Hän aukoi siteen solmuja, tuntien outoa, käsittämätöntä tyydytystä siitä että hänen käyntinsä syy alkoi näin itsestään selvitä, hänen tarvitsemattaan ryhtyä sitä selittelemään.
"Eikö rengas sovellu teidän käteenne?"
"Oh, kyllä; se ei ole syynä."
"Mikä sitten? Ettekö pidä siitä? Kas tässä —," sanoi hän, ojentaen tytölle veitsen, — "katkaiskaa side. Te ette milloinkaan saa päästetyksi auki noita solmuja. Se ei siis miellytä teitä?"
Tyttö katsahti suoraan hänen ankariin silmiinsä.
"Niinkö te todella luulette? Uskotteko te minun tuovan tämän takaisin siksi, etten pidä siitä?"
"Enhän minä tiedä. Mutta ellei syynä ole se, niin sanokaahan — mikä sitten?"
Hänen äänessään kuvastui ärtymystä, eikä hän huolinut paljoa peitellä sitä. Hän kuvitteli tätä tyttöä samanlaiseksi kuin monia muita naisia, jotka saadessaan jotakin tietävät juuri silloin kaikkein vähimmin, mitä he olisivat halunneet. Mutta hän oppi seuraavina silmänräpäyksinä ajattelemaan Sallysta toisin.
Tyttö otti korun rasiasta ja kiinnitti sen ranteeseensa, tuntien yhä vieläkin ylpeyttä näin tehdessään.
"Näettehän, — se sopii verrattoman hyvin," sanoi hän vilpittömästi.
"Armias taivas! Miksikä se sitten ei kelpaa teille."
"En voi ottaa sitä vastaan teiltä, — en voi. Jos te olisitte silloin, kun minä viimeksi näin teidät, — sen jälkeen, kun te hyvästelitte minut, — kertonut aikovanne ostaa tämän minulle, niin olisin kieltänyt teitä."
"Miksikä erityisesti sen jälkeen, kun minä olin 'hyvästellyt teidät'?"
"Koska teillä ei sitten enää ollut oikeutta lahjoittaa minulle mitään, eikä minulla oikeutta ottaa vastaan."
Traill nauroi. "Eikö tuo nyt ole suorastaan lapsellista?"
"Ei minun mielestäni."
"Mutta tehän pidätte siitä? Miellyttäähän se teitä?"
"Se on kaunis. Minulla ei ole koskaan ollut mitään tämän vertaista."
"Mutta nyt te hylkäätte sen?"
"Minun täytyy." Hän ojensi koristetta Traillille, joka sitä huomaamatta katseli vain järkähtämättä hänen silmiinsä.
"Jos minä nyt vielä kerran kysyn teiltä suorasti: miksikä, niin tahdotteko vastata minulle yhtä suorasti? Sanokaa."
Nyt, — hänen täytyi joko puhua totta tahi valehdella. Mikään puolittainen selitys ei voinut auttaa häntä. Tyttö tunsi, että hänen täytyisi ilmaista totuus, — ellei sanoin, niin silmäyksin, liikkein, yksinpä vaikenemallakin.
"En koskaan uskonut teidän tarkoittaneen vedollanne totta," hän alkoi epäröiden.
"Ei, ehkäpä te ette uskonut! mutta näette, — minäpä tarkoitin. Eikä se ole teidän kieltäytymisenne syynä. Olettakaamme nyt, että minä en ollut velassa teille, — että minä siis lahjoitin teille tämän. Pidättekö sen silloin?"
"En."
"No hyvä! nyt meidän on päästävä selville todellisesta syystä. Edelleen siis: miksikä ette suostu ottamaan lahjaa minulta?"
"Siksi, ettei teillä ole oikeutta — eikä mitään syytä lahjoittaa — minulle mitään."
"Mutta eikö teillä, ole syytä ottaa vastaan kaikki, minkä saatte?" kysyi mies melkeinpä katkerasti.
Sallya tämä purkaus olisi loukannut milloin hyvänsä, ja nyt hänen herkistynyt vaistonsa tiesi lisäksi ilmaista hänelle, mitä tämä karkeus pohjaltaan sisälsi.
"Ei," sanoi hän läähättäen, — "teidän pitäisi tietää, etten minä voi."
"Niin, näen sen; te ette voi. Minä ymmärrän, — kerroinhan teille, minkälainen mies minä olen; ja minunlaiseltani te ette huoli mitään lahjoja — kas vaan! Luullakseni te pidätte minun lahjaani suorastaan loukkauksena? Mutta, — te ette tietenkään ole ajatellut hetkeäkään, miltä minusta tuntuu, kun te palautatte sen?"
Tyttö ei vastannut mitään.
"Se loukkaa minua; se koskee kipeästi. Ehkäpä te ette ole osannut uskoa sitä? Te tuskin olette tiennytkään, että minua voitaisiin haavoittaa, — että minä voisin tuntea saaneeni haavan. Oletteko? Nyt minä olen sellaisessa tilassa. Annoin teille tuon pienen korun siksi, kun minun ei sopinut antaa teille muuta. Tämä rannerengas oli minulle ikäänkuin lohdutuksena, koska minä en voinut täyttää toiveitani antamalla teille sellaista, mikä olisi ollut teille hyödyksi. En minä pidä korukapineita arvossa, mutta tämän minä keksin pieneksi vastineeksi niistä lahjoista, joita minä en saanut antaa teille."
Hän vaikeni ja jäi tarkastelemaan tyttöä, joka painunein päin hypisteli neuvottomana kultaista rengasta, pidellen sitä yhä käsissään.
"Aavistatteko, mitä minä mieluummin olisin halunnut tehdä teidän hyväksenne?" kysyi Traill äkisti.
"En," sanoi tyttö, mutta hän ei kohottanut päätään eikä rohjennut kohdata miehen katsetta.
"Olisin halunnut muuttaa teidän koko ympäristönne. Toivoin, että olisin saanut murskata kahleet, jotka kiinnittivät teidät konttorinne kirottuun polkumyllyyn, — olisin halunnut särkeä oven, joka salpaa teidät ummehtuneeseen ja kylmään majaanne siellä Kewssa, pakottaen teidät kuuntelemaan omahyväisten pankinkonttoristien rehenteleviä tarjouksia esikaupunkilaisesta avioliitosta, jossa tulevaisuutenanne olisi syöttää miestänne, kuten tallipoika opettaa hevostaan, tämän jälleen palatessa pilttuuseensa. Näistä elämän mataluuksista minä olisin tahtonut vapauttaa teidät ja sen sijaan tarjota teille kaiken, mitä te elämältä kaipaatte, niin pitkälti kuin voimani olisivat riittäneet. Näin minä olisin antanut teille vain sen, mikä oikeudenmukaisesti kuuluu teidän osallenne, — olisin antanut teille sellaisen elämän, josta iloitsemaan te olette syntynyt. Teidän isänne oli pappi, seurakunnan päämies. Aspleyssa kirkkoherra on tervetullut vieras minne hyvänsä, — hän aterioi tyttärineen — kunniavieraana, herra paratkoon! — ylpeimmän hienoston pöydässä. Mutta te, — teidän täytyy ahertaa orjana päivätpäästään, — ja siitä minä olisin tahtonut vapahtaa teidät, asemasta, johon luonto ei ole teitä tarkoittanut."
Sally nousi raskaasti hengittäen tuoliltaan ja käveli epävarmoin askelin uunin luo. Traill myöskin nousi ja seurasi hänen jäljissään.
"Oh, — älkää!" läähätti tyttö. Mutta mies ei huolinut hänen kiellostaan. Traill oli kiihtynyt omista sanoistaan, eikä tyttö voinut nyt estää häntä jatkamasta.
"En aikonut, enkä olisi voinutkaan tarjota teille paljoa siihen verraten, mitä olisin halunnut itse saada vastalahjaksi. Halusin teiltä sellaista, mitä yksikään kunniallinen mies ei voi vaatia rehelliseltä naiselta, ellei tämä vapaaehtoisesti suo sitä hänelle, — ja te olitte sanonut minua kunnialliseksi mieheksi. Muistatteko sen? Minä arvaan, että te ette tosiaankaan tiennyt, kuinka lujasti te sillä turvasitte itsenne minun suhteeni. Miehellä on kenties vain kerran elämässään tilaisuus käyttäytyä ritarillisesti, ja ellei hän ota sellaista hetkeä varteen, niin hän ei ole edes hirttonuoran arvoinen. Te soitte minulle oman tilaisuuteni, — minä en heittänyt sitä hukkaan; siinä kaikki. Mutta nyt te tahdotte riistää minulta ainoan lohdutukseni kaikesta siitä, mitä minä tällöin menetin. Te kieltäydytte ottamasta vastaan minun lahjaani. Minä kieltäydyn ottamasta sitä takaisin."
"Voi, kuinka tämä on julmaa! Miksikä tämä on näin julmaa!" kuiskasi tyttö ikäänkuin itsekseen.
"Mikä on julmaa?"
"Tämä, — kaikki."
Mies naurahti. Joko hän ei ymmärtänyt tyttöä, tahi ei tahtonut ymmärtää häntä. Miehet eivät aina ole niin paksunahkaisia, kuin miltä he näyttävät. Toisinaan jokin hämärä alatajuinen viekkaus pakottaa heitä jättämään alotteen naisen omiin käsiin.
"Tosiaan, en luulisi tämän olevan teille julmaa, kun teidän vain tarvitsee kiinnittää tuo koru ranteeseenne, ja sitten voitte kokonaan unohtaa, mistä se on peräisin."
"Oh, en minä puhu siitä," huudahti tyttö melkein tiedottomasti.
"Ymmärrättehän, etten minä nyt ajattele sellaisia."
"Mitä te sitten tarkoitatte?" Miehen äänensävy ja hänen käyttäytymisensä muuttui yhtäkkiä kokonaan. Hän tiesi nyt, ettei hän voinut erehtyä. Hän ei enää epäillyt; tyttö piti hänestä. Traill kosketti tytön olkapäätä, ja hänen sormensa puristivat kiihkeinä lämpimää ihoa, joka vavahteli hänen kosketuksestaan. "Mitä sitten tarkoitatte?" hän uudisti. "Ajatteletteko, että on julmaa erota näin, koska te — pidätte minusta? Sitäkö te tarkoitatte?"
Sally ei voinut vastata. Hänestä tuntui aivankuin hän olisi seissyt koko illan mestauslavalla, ja ikäänkuin sen telineet nyt huojuisivat hänen jalkojensa alla.
"Jos minä olen erehtynyt surkeasti", jatkoi Traill, — "jos minä olen kaiken aikaa tulkinnut väärin teidän katseenne, teidän sananne ja teidän äänettömyytenne, — jos minä olen kuullut väärin, nähnyt väärin ja ymmärtänyt kaiken nurinkurisesti, niin teidän on annettava minulle anteeksi. Te olette itse houkutellut, — pakottanut minut puhumaan siten kuin kaiken aikaa olen tehnyt, tyrkyttämällä minulle takaisin pientä muistoa, jonka halusin jättää teille itsestäni, ja kieltäytymällä itsepäisesti selittämästä edes syytä tähän loukkaukseen. Te olette saanut minut ärtymään, ja minä luulin, että muuta te ette ole tahtonutkaan. Mutta nyt minä ajattelen toisin. Kokonaan toisin. Ymmärränkö minä nyt oikein? Ymmärränkö?" Hän käänsi leppeällä väkivallalla tytön päätä, kohdatakseen hänen katseensa. "Ymmärränkö minä nyt paremmin teidät?"
Tyttö avasi silmänsä, — hän aivan kuin imeytyi katseellaan Traillin sieluun. Mestauslava katosi, hävisi hänen jalkojensa alta, — hetken hän tunsi häälyvänsä ilmassa, — putoavansa, avuttomasti putoavansa; ja sitten rajaton riemu, armahduksen tunne, elämän lämpöinen tunne. Hän uppoutui Traillin syliin, ja mies kietoi hänet siihen lujasti, — suudellen tytön hiuksia, hänen olkapäitään, poskiaan, silmiään. Hän tarttui kädellään tytön leukaan ja taivutti hänen kasvonsa ylöspäin, peittäen hänen värisevät huulensa suudelmilla.