"Lempo vie, sinähän tuoksut hajuvesiltä!" huudahti mies. "Onko sinulla tapana aina nukkumaan mennessäsi valella hajuvesillä itseäsi?"
"Ei." Tytön kurkkua kuivasi ja hänen kielensä tarttui hampaisiin kuin nahanpala. "Ei aina."
"No niin, hyvää yötä, pienokaiseni. Kun sinä luet Macaulayta puolen sivun verran, niin olet jo unessa. Suutele minua."
Sally painoi huulensa miehen suulle, ja sitten, kun Traill tuntui haluavan kääntää päänsä syrjään, hän kiiruhti pois, katuen, että oli lähtenytkään huoneistaan.
"Osaatko sinä kulkea portaissa ilman kynttilää?" kysyi mies, kun tyttö oli ovella.
"Osaan," vastasi Sally tukahtuneesti, "osaan vallan hyvin." Hän sulki oven jäljessään ja riensi edelleen. Traill tunsi mielessään hämärää kummastelua, sammuttaessaan kynttilän. Sitten hän kuunteli tytön askeleita, kunnes ne pysähtyivät seuraavassa kerroksessa hänen yläpuolellaan; silloin mies käänsi kylkeä ja nukkui.
Mutta Sally ei saanut unta sinä yönä. Kun hän ehti makuuhuoneeseensa hän paiskasi kirjan ja savukkeen vuoteelleen ja heittäytyi itse niiden päälle. Nyt alkoivat kyyneleet valua hetteistään. Jos Traill olisi kuunnellut muutamaa silmänräpäystä kauemmin, vaipumatta uneen, hän olisi erottanut tytön hillittömät nyyhkytykset.
IV LUKU.
Kun Traill seuraavana iltapäivänä palasi oikeushovista ja kertoi Sallylle, että hänen oli mentävä illaksi sisarensa luo Sloane-kadulle, ei tyttö puhunut siihen mitään. Hän katseli miestä kysyvästi, mutta ei tohtinut pukea kysymystään sanoihin. Hän aavisti, että Traill halusi tuntea itsensä vapaaksi menettelemään, kuten halusi, tarvitsematta selitellä mitään. Vaikka hän olisi ollut Traillin puoliso, hän tuskin sittenkään olisi uskaltanut kysellä miehen syitä; nyt, kun hän oli vain hänen ystävättärensä, oli hän vielä vähemmän oikeutettu vaatimaan häneltä selityksiä.
Sally luuli ymmärtävänsä Traillin sisaren tarkoitukset, ja hän aavisteli, että mrs Durlacher vetosi avioliittonsa onnettomuuteen vain tekosyynä. Tähän oletukseensa tyttö tahtoi kiinnittää Traillin huomiota. "Ovatko sinun sisaresi ja hänen miehensä välit nyt paremmat?" hän aloitti.
"Ehkäpä ovat hiukan; luulen niin. En tiedä varmaan, — vaikeata arvata. En ole vielä nähnyt miestä. Sisareni ei salli minun puhua hänen kanssaan. Hän väittää, että minä vain pahentaisin asiaa."
Tyttö katseli häntä suoraan silmiin.
"Uskotko, että asia on vakava?" hän kysyi. "Arvatenkaan sisaresi ei olisi voinut vain kuvitella, että heidän suhteensa on onnettomalla tolalla?"
"Kuvitella! Ei, — mitenkä hän voisi kuvitella sellaisia? Me Traillit emme kuvittele mitään; meillä ei ole hituistakaan kuvittelukykyä. Ja miksikä hän kuvittelisi mokomia? Mitä lemmon iloa siitä olisi? Mitä hän sillä voittaisi?"
"Sinun myötätuntosi," vastasi Sally.
Traill poistui nauraen makuuhuoneeseensa. "Vielä mitä! — hittoako hän välittää minun myötätunnostani", huudahti hän sieltä. "Vakuutan sinulle, ettei Dolly ole mikään hempeämielinen olento. Hän huolii vähät muusta, kunhan säilyttää asemansa kirkkaana maailman silmissä, — sen voit uskoakin."
Sally ei voinut jatkaa. Hän oli yrittänyt kylvää epäluulon siemenen Traillin mieleen, mutta hänen kylvönsä ei onnistunut. Tiesihän Traill, mitä sisar toivoi juuri hänen suhteensa, mutta hän ei ymmärtänyt tapaa, jolla mrs Durlacher koetti toteuttaa toiveitaan. Ja Sallyn ei onnistunut avata hänen silmiään näkemään, mitä kaiken takana piili.
"Sinä aiot muuttaa nyt pukua?" kysyi tyttö.
Traill mutisi jotakin myöntävää makuuhuoneestaan, ja Sally, joka huomasi, että hänen mielensä oli täynnään muita asioita, hiipi hiljalleen pois ja nousi omaan kerrokseensa. Hän meni ikkunan luo, katsellen lähimmän kadunkulman ohi pyörtäviä naisia, jotka kiiruhtivat Piccadillyyn kohottaen hameenliepeitään puolisääreen ja heilutellen pieniä käsilaukkujaan samalla kun he maanitellen vilkuilivat ympärilleen.
Traill pujotteli päätään valkoisen, jäykäksi silitetyn paidan aukon läpi ja kysyi: "Mitä sinä aiot puuhailla tänä iltana, Sally?" Ei kuulunut vastausta. Traill katsahti ovelta etuhuoneeseen, ja kun hän huomasi, että tyttö oli lähtenyt, hän alkoi äänekkäästi sadatella paitaa, joka tuotti hänelle vastusta. Manaukset keskeytti ovelta kuuluva koputus. Traill tuli kynnykselle, suorien paitansa helmoja, ja aukaisi oven ulkoasuaan kainostelematta.
"Sinä? Käy sisälle!" hän kutsui.
Avoimessa ovessa näkyi pitkä, kaunismuotoinen, huolellisesti vaatetettu mies. Hän asetti silkkihattunsa pöydälle, suu ylöspäin, riisui hansikkaat käsistään ja viskasi ne huolettomasti hattuun, kääntyen sitten Trailliin.
"Sinä olet pois lähdössä?" hän kysyi.
"Niin olen."
"Tuletko jonnekin syömään minun mukanani?"
"En ehdi."
"Lähdet pikku naisesi seurassa kaupungille, varmaan?"
"En. Hän on yläkerrassa."
Vieraan silmäys viivähti hetken Traillin kasvoilla, ja sitten hän kääntyi katselemaan James Brownriggin valokuvaa.
"No niin, minusta aika tuntui pitkältä," hän sanoi. "Tulin senvuoksi tapaamaan sinua." Hän otti taskustaan kultaisen savukekotelon ja valitsi sieltä tupakan. Traill kiinnitteli nappeja paitansa kaulukseen ja kalvosimiin.
"Ajattelin, että me voisimme lähteä yhdessä kaupungille ja ottaa sinun tyttösesi mukanamme johonkin varieteehen, kuten kerran ennenkin, — kauanko siitä jo mahtaakaan olla?"
Traill pistäytyi makuuhuoneeseen ja tuli hetken kuluttua takaisin sovitellen kaulusta paidannappeihin.
"Oh, eiköhän siitä jo ole aikaa," hän mutisi.
"Pian vuosi, luullakseni. Viihdytkö edelleen hänen parissaan?"
"Mainiosti. Haluatko whiskyä?"
"En; kiitoksia, vanha veikko. Minnekkä sinä lähdet?"
"Päivälliselle sisareni luo. Menemme, luullakseni, sitten Yorkin herttuan teatteriin."
"Ah, minä tapasin sisaresi tässä eräänä iltana." Hän istuutui, nykäisten samalla housunlahkeitaan polvien kohdalta ylemmäksi. "Niin, hän oli Prince'ssä luistelemassa, ja miss Standish-Roe oli hänen seurassaan."
"Hän on myöskin tänä iltana meidän mukanamme."
"Onko?" Hänen katseensa vilahti jälleen hetkisen Traillin kasvoilla.
"Kirotun kaunis tyttö."
Traill ei vastannut. Hän meni takaisin makuuhuoneeseensa ja hyräili hiljalleen. Äkisti hän keskeytti ja huudahti:
"Nytpä tiedän!"
"No?"
"Sanoit, että aika tuntuu sinusta pitkältä?"
"Niin, tekisi mieleni tappaa sitä jotenkuten."
"Hyvä. Sinähän voit viedä Sallyn aterioimaan."
"Tyttösesi?"
"Niin, hän jäisi muuten liian yksinäiseksi. Puhuin hänelle niin myöhään tästä vierailustani, ettei hän ehtinyt kutsua luokseen ystäväänsä, sitä, — mikä miss Hallard se nyt onkaan. Haluatko sinä? Älä epäröi kieltäytyä, ellet halua."
"Oh, en minä halua vastustella. Mutta entä tyttö itse?"
"Minä kutsun hänet tänne."
Hän kiiruhti Sallyn ovelle, ja vieras kuuli hänen huutavan tyttöä nimeltä.
"Minä tulen," vastasi Sally, ja hetken kuluttua hänen askeleensa kajahtelivat porraskäytävässä.
"Mr Devenish on tullut hakemaan meitä kaupungille," kertoi Traill tytölle, ennenkuin he ehtivät alakertaan. "Kun minä en jouda, voit sinä lähteä hänen kanssaan yksin."
Askeleet pysähtyivät. Devenish sulki puolittain silmänsä, huvitettuna; hän kuuli monia kertomattomia seikkoja tässä äänettömyydessä.
"Pitäisikö minun mennä pukeutumaan?" kysyi tyttö hetken kuluttua.
"Turhia. Hän on täällä alhaalla. Tule."
Sally kävi sisälle ja Devenish astui häntä kohden, tervehtiäkseen. "Hyvää iltaa, miss Bishop. Jos te olette ajatellut järjestää iltanne toisin, niin kieltäytykää epäröimättä. Minulle vain kävi aika pitkäksi, ja ajattelin saavani täältä seuraa."
"Ajattelitte hyvin ystävällisesti."
"Mitä vielä. Iloanihan minä vain etsin. Sanokaa, minne te mieluummin lähdette; minusta on aivan yhdentekevää."
Sally kääntyi Trailliin.
"Menenkö minä nyt panemaan hatun päähäni?" Hänen äänessään ei ilmennyt pienintäkään mielihyvän tahi harrastuksen värettä.
"Niin, tee se. Jos olet nopea, niin pääsemme kaikin samalla kertaa lähtemään."
Tyttö poistui, ja Traill täydenteli asuaan. Devenish istui miettiväisenä ja äänettömänä, kunnes hän äkisti kysyi: "Kauanko hän on elänyt täällä sinun parissasi?"
"Hiukan neljättä vuotta."
"Niin, muistanhan sinun kertoneen siitä."
He vaikenivat jälleen, ja Devenish katseli puolittain hymyillen, kuinka Traill solmi kömpelösti valkoisen kaulanauhan kauluksensa ympärille, vetäen sitten ylleen valkoiset liivit ja hännystakin, silminnähtävästi ensinkään ajattelematta ulkoasuaan. Siinä, samoinkuin monessa muussakin suhteessa he olivat aivan eri luonteisia, nämä vanhat ystävykset, jotka pitävät toisistaan siitä huolimatta, että kohtasivat vain perin harvoin, mikä ei miesten välisissä ystävyyssuhteissa olekaan mitään tavatonta.
Kun Sally jälleen tuli alas, he lähtivät kolmisin kadulle. Hetken kuluttua Traill ojensi tytölle kätensä, kutsui ajurin ja nousi vaunuihin. Devenish tarkasteli Sallyn ilmeitä, tytön katsellessa pois vierivien vaunujen jälkeen, kunnes ne katosivat kadun vilinään.
"Minnekkä me lähdemme?" hän kysyi sitten, kun Sally jälleen käänsi katseensa toisaalle, herkän ilmeen sammuessa hänen kasvoillaan.
"En todellakaan välitä siitä, en ensinkään. Minne hyvänsä."
Devenish mainitsi Sohon pienen ranskalais-ravintolan. Tyttö pudisti kieltävästi päätään.
"Eikö sinne?"
"Ei, minne tahansa muualle," sanoi tyttö.
"Te ette pidä siitä loukosta?"
"Oh, kyllä; pidän hyvinkin. Mutta —", hän epäröi.
No niin. Sitten Devenish ehdotti erästä toista ravintolaa, ja tyttö nyökkäsi myöntyvästi. Vain Sohoon, jonne monet onnen muistot liittyivät, hän ei halunnut lähteä vieraan seurassa.
Kun he olivat istuutuneet pöydän ääreen ravintolassaan, nojautui
Devenish tuolinsa selustaa vastaan ja katseli tyttöä nautinnolla.
"Ymmärrättehän, kuinka kauniisti teette," sanoi hän, "kun näin tulitte minun seurakseni." Mutta tyttö oli syventynyt omiin ajatuksiinsa, eikä huomannut näiden sanojen sävyjä; hän töin tuskin erotti itse sanat "Kumpaan," jatkoi mies edelleen, "haluatte mieluummin lähteä, kun olemme aterioineet, teatteriin vaiko varieteehen?"
"Mikä vain teistä on mieleisempää."
"Hyvä, sitten lähdemme varieteehen. Teatterissa on pakko kuunnella äänettömänä, ettei häiritsisi naapureitaan. Me lähdemme Palace'en."
Kun he olivat ehtineet aterian puoliväliin, koetti Devenish alottaa keskustelun sellaisesta aiheesta, jonka hän toivoi herättävän tytössä harrastusta.
"Jack lähti tänä iltana teatteriin, eikö totta?"
"Kyllä."
"York-teatteriin, kaiketikin?"
"Niin, — luulen niin."
"Tehän olette tavannut hänen sisarensa, mrs Durlacherin?"
Sally ei ymmärtänyt, mikä tämän kysymyksen aiheutti, mutta hän iloitsi, voidessaan vastata siihen myöntävästi.
Devenish jatkoi: "Tapasin hänet hiljattain, ja hän kertoi teidän käyneen Jackin seurassa Aspley Manorissa."
"Kyllä, me kävimme siellä keväällä."
"Hurmaava paikka, eikö niin?"
"On, minun mielestäni se on ihmeellinen. Mitä mrs Durlacher sanoi minusta?" Hän ei voinut pidättyä ilmaisemasta tätä uteliaisuuttaan, vaikka hän ymmärsikin, ettei toinen voinut totuudenmukaisesti vastata kysymykseen.
Devenish muisteli, mitä kaikkea Traillin sisar oli puhunut hänelle; hän muisteli myöskin, mitä tämä oli sanonut miss Bishopista puhumatta mitään, — äänettömyydellään, ilmeillään ja merkitsevillä silmäyksillään.
"Hän sanoi ihmetelleensä teidän kauneuttanne," hän vastasi vältellen.
"Siinäkö kaikki?" kysyi Sally hymähtäen.
"Oh, luullakseni ei. Mutta siinä oli läsnä myöskin miss Standish-Roe, — hän, joka tänä ilta on heidän seurassaan teatterissa, — ja hän keskeytti meitä usein, joten minun on vaikea muistaa tarkoin, mitä me puhuimme."
"Miss Standish-Roe?" toisti Sally melkein kuulumattomasti.
"Niin, — Coralie, — vanhan Sir Standish-Roen nuorin tytär. Ettekö tiennyt, että Jack on heidän seurassaan tänä iltana?"
"En tiennyt, että hän on mukana", sanoi tyttö kalpeana.
"Jumaliste! Olen pahoillani —"
Hän kohautti hartioitaan, ikäänkuin vapautuakseen epämiellyttävästä ajatuksesta, ja sanoi sitten:
"Minun ei arvatenkaan olisi pitänyt mainita siitä mitään."
"Minkä tähden?"
On työläs estää naista käyttäytymästä traagillisesti, kun hänen tunteensa kuohahtavat mustasukkaisuudesta. Ja Sally koki nyt sydämessään liekehtivää vihaa ja kateutta, kun hän kuuli, että toinen nainen oli tunkeutunut Traillin elämään, — toinen, joka koettaisi riistää onnen hänen käsistään. Tyyni, hento, helläsydäminen Sally Bishop leimahti kuin tuleen. Hän ei itse edes tiennyt, miltä hänen kasvonsa nyt näyttivät, kuvastellessaan tuskaa sekä raivoa, eikä hän pysähtynyt hetkeksikään miettimään, minkä vaikutuksen hänen mielentilansa ilmaiseminen teki mieheen, joka nyt oli hänen seurassaan.
"Minkätähden?" hän toisti läähättäen. "Miksikä teidän ei olisi pitänyt mainita siitä? Kielsikö Jack teitä sanomasta?"
Devenish näki myrskyn olevan nousemassa ja hän sovitti purjeensa pikaisesti sen mukaan. Hänen mielensä oli selkeä ja kirkas, ja hän ymmärsi, että nyt hänen täytyi puhua lempeästi ja samalla päättävästi, epäröimättä ja tinkimättä. Hän oli nähnyt naisten mustasukkaisuutta ennenkin, ja hän tiesi, mihin saakka se voi johtaa, ellei sitä hillitä ajoissa.
"Kielsikö hän teitä puhumasta?" kysyi Sally jälleen, ennenkuin mies oli ehtinyt vastata mitään.
"Ei; tietenkään ei. Jos hän olisi kieltänyt, niin olisinko minä silloin tullut sanoneeksi juuri sen, mistä minua varotettiin? Siitä te näette. Minä luulin teidän tietävän."
"En minä tiennyt mitään. Kuinka vanha hän on, — tyttö, josta te puhuitte?"
"Kahdenkymmenen yhden ikäinen, luulen. Ehkä kahdenkolmatta."
"Onko hän kaunis?"
Devenish ojensi huuliaan arvostelevasti ja kohautti hartioitaan.
"Onko?" ahdisti Sally.
"Eivät kaikki suinkaan pidä häntä kauniina."
"Mutta te?"
"Niin, — luulen, — otaksun, etten voisi sanoa häntä rumaksikaan."
"Ah, te ette tahdo tunnustaa minulle totuutta! Hän on kaunis, — hyvin kaunis; minä ymmärrän sen. Onko hän vaalea?"
"On."
"Vaaleampi kuin minä?"
"No niin, — vaikea sanoa; hänellä, näettekö, on punaiset hiukset."
"Ja hänen isänsä on rikas?"
"En usko sitä. Mutta tietenkään heitä ei voida sanoa köyhiksi."
"Hän on aatelismies, — ritari, niinhän te sanoitte?"
"Hän on Sir, — baronetti."
"Te tunnette hänen tyttärensä, — onko hän hieno nainen?"
"Oh, kyllä. Mutta ei muuten mikään erikoinen, ei mikään ihmeellinen."
Sally katseli häntä suoraan silmiin.
"Te ette puhu minulle totuutta," huudahti hän äkisti. "Te koetatte johtaa minua harhaan. Te haluatte puolustella Jackia. Te tunnette, ettei teidän olisi sopinut sanoa, että Jack on nyt hänen seurassaan, ja sentähden te koetatte vain silitellä kaiken."
"Parahin miss Bishop," sanoi Devenish hymyillen, — "ajattelen, että Jack voi kylläkin lähteä teatteriin sisarensa ja jonkun toisen naisen seurassa, teidän tarvitsematta olla siitä huolissanne. Ettehän, te halua kytkeä häntä kahleisiin."
"En, kahleista minä kaikkein viimeiseksi uneksisinkaan. Mutta tehän tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että hän kammoksuu seuraelämää, ja ettei hän olisi käynyt edes sisarensa kotona, ellei tämä olisi niin onneton."
"Onneton?" kysyi Devenish, katsahtaen häneen pikaisesti vaihtunein ilmein.
"Niin, eihän hän tule aikoihin miehensä kanssa."
Samassa hän kauhistui, kun oli näin ilmaissut perheasian, minkä Traill oli hänelle uskonut, ja hän pyysi:
"Toivon, ettette kerro minun sanoneeni tätä."
"Olkaa huoletta. Mutta kuinka ihmeessä te voitte puhua noin? Tosin kapteeni ja rouva Durlacher eivät rakasta toisiaan tämän sanan kaikkein tulisimmassa merkityksessä, mutta harvat pariskunnat varmaan sopivat niin hyvin keskenään kuin juuri he."
Tyttö katseli häntä enenevällä hämmästyksellä.
"Niin, ennen, — kaiketikin. Mutta nykyisin?"
"Nykyisinkin. Tiedän sen. He ovat ihmeen tyytyväisiä toisiinsa."
Sitten mrs Durlacher oli valehdellut! Hän oli keksinyt tarun aviollisesta onnettomuudestaan vain hellyttääkseen sillä Traillin ja saadakseen hänet pauloihinsa. Sally itse oli epäillyt juuri tätä, mutta kun hän nyt näki epäilystensä vahvistuvan tosiksi, hän ei tahtonut uskoa niihin.
"Tiedättekö sen aivan varmasti?" hän kuiskasi.
"Mitä, — totta kai! Jos joku väittää toisin, niin sanokaa suoraan, että hän valehtelee."
Sally näytti säälittävältä. Hän ymmärsi, että kun Traillin sisar kerta oli virittänyt veljelleen tämän ansan ja houkutellut viekkaasti hänet takertumaan siihen, niin juonen takana täytyi olla pitemmällekin tähtääviä tarkoituksia. Ja olivatpa ne tarkoitukset minkälaisia tahansa, — hänelle, Sallylle, ne tiesivät eroa Traillista. Heidät tahdottiin erottaa; valheellisin, kavalin keinoin; eikä hänellä ollut mitään mahdollisuutta estää tätä viekkautta menestymästä.
"Minä en voi lähteä varieteehen," sanoi tyttö odottamatta.
Devenish katsahti häneen ällistyneenä.
"Miksikä ette voi?" hän kysyi.
"En voi, — en voisi istua siellä. Minä —"
Oli mahdotonta olla tuntematta osanottoa häntä katsellessaan. Kovettuneinkin sydän olisi pehmennyt tämän vaivoin salatun kärsimyksen aavistelusta. Devenish katseli hänen tuskan vääristämiä lapsekkaita kasvojaan, ja toivoi sydämessään, ettei hän olisi erehtynyt puhumaan asiasta, josta hänen olisi ollut paras vaieta. Vaieta jo itsensä tähden, ja Traillin tähden, — ja ennenkaikkea tämän kärsivän tytön tähden.
"Mitä te sitten aiotte?" hän kysyi hiljaisesti.
"Oh, en tiedä; aion, — en, en tiedä mitään."
"Ettehän aio tehdä hullutuksia?"
"Hullutuksia? Mitenkä? Hullutuksia?"
Devenish nojasi kyynärpäitään pöytään ja kiinnitti katseensa tyttöön lujana ja rauhallisena.
"Te olette nyt kiihoittunut, ymmärrättehän sen?" kysyi hän ystävällisesti. "Ymmärrättehän että te kuvittelette olemattomia? Te ette ole selvillä asioista pohjiaan myöten, — vakuutan teille, että ne selviävät. Tulkaa; me lähdemme varieteehen, ja te koetatte unohtaa kaiken."
Sally pudisti päätään.
"En voi," sanoi hän. "En voisi, vaikka tahtoisinkin. Minä — minä en tee mitään hullutuksia, mutta minä haluaisin mennä kotiin nyt — nyt, — jos te olette valmis lähtemään."
"Olen valmis. Mutta ensin minä haluaisin sanoa teille sanan tahi pari."
"Mitä sitten?"
"Älkää antako kuvittelujenne sokaista itseänne. Ja lisäksi, — jos minä voin tehdä jotakin teidän puolestanne, — tiedän, että te ette tarvitse tässä apua, mutta jos luulisitte tarvitsevanne, niin sanotteko siitä minulle? Lupaatteko?"
Sally nyökäytti päätään ajatuksissaan. Koko lupaus ei merkinnyt mitään hänelle, mutta hän nyökäytti suostumuksensa melkein tiedottomasti.
V LUKU.
Toisen tämäniltaisen vieraansa mrs Durlacher oli pyytänyt saapumaan luokseen jo aikaisemmin.
"Tule viimeistään seitsemältä," hän oli sanonut; "ja varemminkin, jos ehdit." Miss Standish-Roe saapuikin neljännestä ennen seitsemää.
Hänen tullessaan vierashuoneeseen mrs. Durlacher suuteli häntä lämpimästi ja piteli häntä sitten käden mitan päässä itsestään, katsellen tyttöä miettivästi silmiin.
"Miksikä katselet minua tuolla tavoin?" kysyi Coralie.
"Kokonaan syyttä, rakas lapsi, tahi miljoonista syistä. Toivoisin olevani yhtä kaunis kuin sinä olet."
"Mitä joutavia!"
"Niin, eikö totta? Mutta jos minulla olisi sinun hiuksesi ja nuo sinun silmäsi, niin minä olisin onnellinen koko loppuikäni. Sinä et voi vanheta, kun sinulla on tuollaiset hiukset, niin kauan kuin pysyt varreltasi solakkana. Ethän pahastu, jos sanon sinulle jotakin?"
"En, en suinkaan. Mitä sitten?"
"Sinulla on hiukan liiaksi väriä poskissasi; ja huulissasi myöskin.
Ethän ole pahoillasi?"
"Taivas! En! Tämäkö oli muuan niistä miljoonista syistä?" Hän meni kirkkaasti valaistun kuvastimen luo ja hieroi kasvojaan nenäliinalla, katsellen kuvaansa peilistä. "Senkö tähden sinä katselit minua?" hän kysyi, kääntyen mrs Durlacheriin, ja vilkaisi sitten nenäliinaansa, pyyhittyään siihen huulensa.
"Sen tähdenkö? En suinkaan. Minä vain huomasin sen juuri siksi, kun tarkastelin sinua. Nyt kaikki on hyvin. Arvelen, että sinä näytät kauniimmalla ilman ihoväriä."
"Niin, katsos, — minä tunsin itseni tänä iltana niin uupuneeksi."
"Ymmärrän; se pakottaa koettamaan jotakin. Jos sinä olisit ollut mies, sinä olisit turvautunut whiskyyn, mutta naisena sinä peitit väsymyksen merkit ihovärin alle. Se on sittenkin kunniallisempaa. Oletko nähnyt Devenishtä hiljattain?"
"En; en sen jälkeen kuin kohtasimme hänet luisteluhallissa, — ja
sitä ennen minä en ollut tavannut häntä pariin kolmeen kuukauteen.
Luullakseni aviomiehiin ei voi koskaan luottaa. Muistatko eräät
Kiplingin säkeet —"
"Mitkä?"
"Ne ovat, luulen, 'Kasarmi ballaadeista' —"
"Tarkoittavatko ne aviomiehiä?"
"Ei, mutta ne sopivat eräisiin heistä:
"Hän hiekkaa ja tomua eläissään on,
Ja häveten hän käy kuolohon."
Mrs Durlacher purskahti raikuvaan nauruun. "Mikä kumma otus sinä olet!" hän huudahti. "Ihmettelen, mikä sai sinut ajattelemaan juuri näitä säkeitä."
"No niin, eivätkö ne muistuta Devenishtä, — eivätkö? Hänen rouvansa ei koskaan voi edeltäpäin arvata, minkälaiseen huhuun mies kulloinkin antaa aihetta. Ja kun huhut sitten alkavat levitä, niin mies häpeää niin, ettei tohdi tuntea vanhoja ystäviään."
"Sitenkö Devenishille on tapahtunut?" kysyi mrs Durlacher huvitettuna.
"Luulen niin. En ole kuullut, aavistiko hänen rouvansa mitään, mutta päätän hänen tietäneen yhtä ja toista, koska Devenish yhtäkkiä katosi, niska kyyryssä. Ja nyt miesparka on edelleenkin häpeissään."
"Antaa hänen hävetä. Luulen, ettei hän ole muuta ansainnutkaan." Mrs Durlacher vaikeni, tarkastellen sanojensa tekemää vaikutusta. "Oh," jatkoi hän sitten, "et ole kertonut, mitä ajattelit eilen veljestäni."
"Hän on aivan ihmeellinen."
"Niin, eikö olekin? Iloitsen, jos hän miellyttää sinua."
"Mutta miksikä en minä ole ennen saanut tutustua häneen? Etkö sinä milloinkaan kutsu häntä Aspleyhin? Minä en edes tiennyt sinulla olevan veljeä, ennenkuin sinä kerran näytit minulle sanomalehdestä sen avioero-selostuksen."
"Harvat ihmiset hänestä tietävätkään," vastasi mrs Durlacher, tavotellen salaperäistä sävyä. "En olisi puhunut hänestä sinullekaan, ellen olisi viimeaikoina huomannut, että hän ilmeisesti on muuttumassa uudeksi ihmiseksi."
"Mitä, minkälainen hän sitten on ollut tätä ennen?"
Mrs Durlacher kertoili Traillista. Mutta ah, — hän tiesi värittää kertomuksensa mielenkiintoiseksi. Olikin helppoa punota romanttinen sädekehä sellaisen miehen pään ympärille, joka hylkää Aspley Manorin laisen maahovin ja elää mieluummin vapaata boheemielämää, huolimatta kaikista niistä eduista, jotka syntyperän nojalla hänelle kuuluivat. Mutta mrs Durlacher ei suinkaan salannut edes sitä, että Traill yhä vieläkin oli Aspley Manorin todellinen omistaja; että hän minä hetkenä hyvänsä saisi jälleen haltuunsa tämän sukuperinnön, maksamalla sisarelleen takaisin ne viisituhatta puntaa, jotka hän oli saanut korvaukseksi Manorista. Nojautuen tuolissaan taaksepäin mrs Durlacher peitti kasvonsa käsillään ja tunnusti, että Traill oli uhannutkin jälleen ottaa Aspley Manorin haltuunsa. Se olisi pieni asia hänelle. Viisituhatta puntaa hän saattoi hankkia silmänräpäyksessä sellaiseen tarkoitukseen, sillä olihan Manor toki monin kerroin sellaisen määrän arvoinen.
"Saatathan ymmärtää", päätti hän, urhokkaasti alistuen, "tähän marttyyri-kuvitelmaan, minkälaisen romahduksen se saa aikaan mieheni ja minun elämässä."
"Dolly parka! Tätä minä en ole arvannutkaan. Olen aina uskonut, että
Manor on sinun. Olethan sinä sanonut sitä omaksesi?"
"Niin, tietysti olen. Miksikä en olisi? Onhan se meidän — kunnes Jack purkaa sopimuksensa. Huomaathan, että hänen kunnianhimonsa on nyt herännyt. Luullakseni ei kannata ajatellakaan muuta kuin että hän kiipee lopulta ylimmille portaille. Olen aina ollut varma hänen virkauransa onnistumisesta; olen tiennyt, ettei häneltä ole puuttunut muuta kuin kunnianhimoa. Nyt, kun hän on päässyt alkuun, hän luonnollisesti huomaa, mitä Aspley Manor merkitsee hänelle. Hänen täytyy ryhtyä järjestämään kutsuja, ottamaan vastaan vieraita. Mutta boheemi voi kutsua luokseen vain boheemeja; Aspley Manoriin sen sijaan voi kutsua kenet hyvänsä. Sitten hän, luullakseni, menee naimisiin, hankkii itselleen talon täällä kaupungissa, kuten mekin, ja käyttää Aspley Manoria vieraiden varalle samalla tavoin kuin mekin olemme asian järjestäneet."
"Mutta, rakas Dolly, — mitä sinä sitten teet?"
"Teen?" Mrs Durlacher nousi tuoliltaan huokaisten. "No niin, onhan hän veljeni; miksikä minä en soisi hänelle onneaan? Toivon vain, ettei hän häpäise itseään ottamalla vaimokseen naista saman irtolaisuuden pohjattomista kuiluista, joissa hän itse on näihin saakka virunut."
"Oh, se olisi surkuteltavaa, eikö olisikin?"
"Masentavaa, tosiaan. Luulen hänen nyt saapuvan." Hän kääntyi nopeasti ystävättäreensä. "Älä puhu hänelle mitään Aspleysta", hän pyysi, "Jack ei koskaan halua tunnustaa, että se on hänen, — siinä on muuan hänen omituisuuksiaan. Arvaan hänen karttelevan koko ajatusta, kunnes hän jonakin päivänä ojentaa minun kouraani viisituhatta puntaansa. Hänellä on tällaisia oikkuja; hän sanoo sellaista oikeudentunnoksi. Meidän suvussamme, näetkö, on skotlantilaista verta. Ja minä luulen, että se on varjellut häntä monista tukaluuksista."
Traill tuli sisälle vierashuoneeseen, aavistamattakaan, että hänen kohtalonsa varalle punottiin näkymättömiä pauloja. Ei myöskään Coralie nähnyt ansaa, joka oli viritetty hänen tielleen. Hän tosiaan oli jo takertunutkin siihen, mutta hän ei olisi uskonut sitä ansaksi, vaikka joku olisi sen hänelle ilmaissut. Tähän saakka tyttö ei suinkaan ollut ajatellut kiinnittää itseään Trailliin, vaikka mies olikin erikoisuudellaan herättänyt hänen mielenkiintonsa. Mutta nyt, kun hän kuuli, että Aspley Manor oli Traillin sukuperintö, tyttö näki hänet ikäänkuin ruusuisemmassa valaistuksessa. Hänen mieleensä juolahti yhtäkkiä, kuinka hänen isänsä kerran, ollessaan metsästelemässä Aspleyssa, huudahti hehkuvalla innolla:
"Ollapa minulla tällainen tila," oli vanha herra sanonut. "Aspley saa minut rikkomaan kymmenettä käskyä vastaan. Kerrassaan."
Kun nyt Traill oli saapunut, huomasi mrs Durlacher heti muutoksen Coralien käyttäytymisessä. Tyttö tiesi, että mies inhosi sovinnaisia seuratapoja; hänet oli taitavasti valmisteltu, hänen itsensä sitä huomaamatta. Nyt hän kokonaan hylkäsi maailmannaisen tavat. Hänestä tuli hetkessä yksinkertainen tyttö, jonka silmät tuskin vielä olivat avautuneet tajuamaan elämää ja jonka sielun viaton tietämättömyys vielä oli koskematon. Jos Traill edellisellä kerralla, heidän keskustellessaan oikeudessa käsitellystä avioerojutusta, olisi saanut tytöstä ehkä toisenlaisen käsityksen, niin nyt hän ennenpitkää huomasi silloin täydellisesti erehtyneensä.
Hän tunnusti itsekseen tytön koskemattoman nuorekkuuden ihastuttavaksi. Coralien silmät auttoivat tyttöä onnistumaan tässä kokeessaan. Ne olivat suuret, monivivahteisen harmaat, ja avoimet kuin lapsen silmät. Traill tunsi vähäpätöisimmänkin kysymyksen mielenkiintoiseksi, niin pian kuin nämä silmät katseellaan säestivät kysymystä. Teatterin aitiossa he nojautuivat tuoliensa selustaan ja puhelivat hiljalleen näytöksien aikana; ja mrs Durlacher, joka kurottautui aition reunan yli katselemaan näyttämölle, ei kuunnellut ainoatakaan sanaa näyttelijäin vuoropuheista: hän oli kiintynyt tarkkaamaan, mitenkä Coralien ja Traillin keskustelu edistyi. Väliaikoina hän suuntaili tähystintään katsomoon, ollen silminnähden niin huvitettu kaikesta näkemästään, ettei joutanut puuttumaan veljensä ja Coralien puheluun. Toisen ja kolmannen näytöksen välillä näytti jokin erityinen piste katsomossa vangitsevan hänen kaiken harrastuksensa. Hetkeksi hän otti tähystimen silmiltään, näyttäen kummastuneelta, ja sitten hän jälleen suuntasi sen kohti samaa pistettä. Vihdoin hän kääntyi veljeensä, ja, koettaen peitellä kasvojensa hämmästynyttä ilmettä, hän nyökkäsi kutsuvasti.
Traill nousi ja tuli hänen viereensä.
"Seuraavana väliaikana," kuiskasi sisar, "sinä otat tähystimen ja katselet alas permannolle; tarkkaat kolmatta tuoliriviä. Ei nyt, ei nyt! Se ehkä huomattaisiin."
"Kuka siellä on?" kysyi Traill.
"En tiedä, — en ole varma."
Traill palasi takaisin syvemmälle aitioon, Coralien viereen, ja katsomon tulet sammuivat. Parin minutin kuluttua Traill oli unohtanut keskeytyksen.
Kun näytös päättyi, ojensi mrs Durlacher tähystimen veljelleen, joka tuli aition reunalle. Coralie seurasi häntä ja kumartui partaan yli katselemaan alhaalla näkyviä ihmispäiden muodostamia rivejä. "Silmäile ensin ympäri katsomoa," kuiskasi mrs Durlacher veljelleen.
Traill käänteli tähystintään oikeaan ja vasempaan, huolimatta edes tarkata, näkikö hän mitään vai eikö. Sitten hän suuntasi katseensa alas kolmannelle tuoliriville, kuten sisar oli neuvonut. Kasvot toisensa jälkeen vilahtelivat hänen tähystimensä pyörylöissä; siellä näkyi liikeapulaisia nuorine ystävättärineen ja pikkukauppiaita vaimoineen. Äkisti hän jäi liikkumattomana tuijottelemaan yhteen ja samaan kohtaan. Siinä istui yksinäinen tyttö. Hänen päänsä oli kumarassa, aivan kuin hän haluaisi peitellä kasvojaan, mutta Traill tunsi hänet. Sitten tyttö äkisti katsahti ylöspäin, suoraan kohti heidän aitiotaan, ja Traillin tähystimessä näkyi leimahteleva silmäpari, kalpeat, melkeinpä kalmanväriset posket, vaalenneet, värähtelevät huulet, joiden Traill melkein saattoi kuulla syytävän tuomitsevia, kiihkeitä sanoja.
Se oli Sally.
Tyttö kumartui jälleen tarkastelemaan ohjelmaansa, aivan kuin hän olisi huomannut itseään katseltavan. Traill näki, että hän huolellisesti koetti kääntää päänsä toisaalle ja kätkeä sen ohjelmavihkon suojaan, välttääkseen tunnetuksi tulemista.
Traill laski tähystimen käsistään aition reunakkeelle.
"Sallitko sinä tällaista?" kuiskasi mrs Durlacher, ottaen tähystimen haltuunsa.
"Jumaliste, — en!" vastasi Traill.
Sisar hymyili salaisesti. Hän oli valinnut taitavasti sanansa, kysyessään: sallitko.
* * * * *
Esiripun laskiessa Traill ehdotti, että he lähtisivät ravintolaan illalliselle, ja naiset hyväksyivät tarjouksen. Mrs Durlacher oli parhaimmassa vireessään. Ajatellessaan Sallyn erehdystä, joka oli saanut tytön lähtemään teatteriin vakoilemaan Traillia, hän sydämessään ylisti kaitselmuksen viisautta inhimillisten heikkouksien takia. Veljen jyrkkä vastaus hänen kysymykseensä soi yhä edelleen hänen korvissaan suloisena kaikuna.
He tunkeutuivat ihmisvirran mukana ulos teatterin lämpiöstä, ja Traill tunsi mielessään hurmausta joka kerta, kun hänen rinnallaan kulkevan tytön ruumis tungoksessa kosketti häneen. Nähdessään Coralien etäältä silloin, kun hän ensi kerran huomasi tytön, ollessaan Dollyn seurassa ravintolassa, Traill oli sanonut häntä kauniiksi. Edellisenä päivänä, kohdatessaan hänet sisarensa vierashuoneen heikossa valaistuksessa ja katsellessaan häntä tällöin läheltä, hän oli myöntänyt tunnossaan, että tyttö oli ulkonaisesti tenhoava. Mutta tänään, nähdessään hänet teatterin säkenöivien valojen loistossa nuorena, raikkaana ja ihastuttavana, hänen aistinsa huumautuivat.
Naisen kauneuden vaikutus on aina ihmeellinen; ja luonto oli ollut harvinaisen antelias silloin kuin Coralie Standish-Roe syntyi maailmaan. Sydämen ja luonteen lahjoja tyttö tuskin oli saanut osalleen liiaksi; mutta Janet Hallard ja hänen kaltaisensa epäilemättä ymmärtävät, paljonko niillä lahjoilla on arvoa maailman silmissä. Coralie oli syntynyt ihailtavaksi, ja hänet oli luotu iloitsemaan ihailusta. Hän senvuoksi koki tavottaa ihailua elämässään niin paljon kuin taisi, — ja hän oli nauttinutkin siitä tähän asti jo enemmän kuin useimmat naiset siitä eläissään unelmoivatkaan. Kuitenkin hän oli Traillin silmissä pelkkä kokematon lapsi. Mies uskoi hänet yhtä lapsellisen viattomaksi kuin hän oli tuntenut Sallyn. Ja tähän viattomuuden lumoukseen hänen nyt täytyi lisätä tytön hienostuneen kauneuden hurma, joka oli monin verroin häikäisevämpää kuin Sallyn yksinkertainen sulous. Ei ollut ihme, että Sallyn kuva kalpeni hänen mielessään tämän tenhoavan näyn rinnalla.
Kun he pääsivät teatterin portaille, valtavaan ihmispyörteeseen, jonka kuohuista kukin koetti selviytyä niin pian kuin taisi eksymättä omasta seurastaan, Traill katsahti pikaisesti ympärilleen, etsien silmillään Sallya. Mrs Durlacher myöskin tähysteli tyttöä, arvellen hänen jostakin tarkkailevan heidän liikkeitään. Mutta he eivät huomanneet häntä.
Sally seisoi puiden varjossa lehtokujan suussa, ja hänen sydämensä tykytti rajusti, puolittain pelosta, puolittain mustasukkaisuudesta. Kuitenkin hän oli yhä vakuuteltu, ettei häntä oltu huomattu. Palavin silmin hän katseli, kuinka Traillin seurue nousi vaunuihin, jotka sitten lähtivät vierimään satojen ajopelien muodostaman virran mukana. Hän oli nähnyt kylliksi, tunteakseen kilpailijansa ylivoimaiseksi itselleen, ja tämä tunto sokaisi hänet kokonaan. Kun hän ajatteli, että Traill nyt istuu tämän nuoren kaunottaren rinnalla vaunuissa, ja että heidän ruumiinsa ahtaudessa koskettavat toisiaan, kiihdyttäen miehen huumaa, johon hän itse tiesi monesti villinneensä hänet pelkällä kosketuksellaan, kiersi hullu, eläimellinen raivo tulena hänen suonissaan. Hän olisi tahtonut hävittää ja tuhota; hänen pieni kätensä pusertui nyrkkiin ja hän kiiruhti mieletönnä vaunujen jäljissä, kun ne tungoksessa hitaasti vyöryivät eteenpäin.
Tällöin huomasi Traill hänet jälleen. Hän katseli kuomun kyljessä olevasta pienestä, nelikulmaisesta ruudusta ja näki kuinka Sally häikäilemättä raivasi tietä itselleen väkijoukossa ja toisinaan juoksi muutaman askeleen, pysyäkseen vaunujen rinnalla.
"Jumaliste!" hengähti mies huuliensa lomasta, kääntäessään päänsä pois tähystyslasista.
"Mitä sitten?" kysyi Coralie.
"Oh, ei mitään. En tarkoittanut mitään", vastasi Traill vältellen.
Mrs Durlacher puri huuliaan, salatakseen hymyn, joka väkisin pyrki näkyviin. Nyt hän oli varma Sallyn häviöstä; tytön vuosikausia kestänyt mahti oli murrettu. Ja hän ymmärsi, että Traill ei enää voisi jatkaa yksinäistä elämäänsä, purettuaan suhteensa Sallyyn. Sen täytyisi tämän jälkeen tuntua hänestä tyhjältä ja autiolta.
Kun naiset sitten riisuivat vaippansa ravintolan pukuhuoneessa,
Traillin pistäytyessä valitsemaan heille pöytää, sanoi mrs Durlacher
Coralielle:
"Rakas tyttö, pelkään, että sinä valloitat veljeni sydämen."
Ja kun Traill toivotti hänelle hyvää yötä, hän nuhteli veljeään:
"Rakas poikani, onko tämä mielestäsi oikein? Tyttö on rakastumaisillaan sinuun, ja sinulla on mokomia arveluttavia suhteita muihin naisiin. Se ei ole kaunista."
VI LUKU
Sally riensi vaunujen jäljissä, onnistuen tungoksessa pysyttämään ne näkyvissään, kunnes ne vierivät erään Strandilla olevan ravintolan avaraan pylväskäytävään, ja hän näki seurueen nousevan ajoneuvoista sekä katoavan sisälle rakennukseen. Traill ei ollut kertonut, että he teatterin jälkeen vielä menisivät illalliselle; tämä oli siis päätetty vasta myöhemmin. Sally koetti uskotella itselleen, että mrs Durlacher oli ehdottanut tätä, ja ettei Traill ollut voinut kieltäytyä, vaikka hänen jo teki mieli palata kotiin pikku tyttönsä luo. Mutta tämä kuvittelu ei tuonut hänen mieleensä lohtua.
Hän seisoi asemillaan muutaman hetken, katsellen herkeämättä ovea, jonka puuteroitu lakeija oli avannut Traillille ja hänen naisilleen. Tytön mieleen välähteli hurjia päähänpistoja. Erään niistä hän jo ajatteli toteuttaa. Hän aikoi rientää kotiin ja pukeutua kauneimpaan iltapukuunsa, jonka Traill oli erikoisesti valinnut hänelle, — ja sitten hänkin tulisi tähän samaan ravintolaan illalliselle. Hän odottelisi siellä tunnin, ehkäpä puolentoistakin, nähdäkseen lähtisikö Traill edelleen naistensa mukaan tahi palaisiko hän ravintolasta kotiin. Tyttö oli ehtinyt näin pitkälle ajatuksissaan, kun hänen viereensä pysähtyi muuan mies, joka Sallyn huomaamatta oli pariin kertaan kulkenut hänen sivuitseen, tyttöä kiinteästi tarkastellen.
"Odottelette jotakuta?" kysyi vieras sellaiseen liehittelevään sävyyn, joka vihjaa, että likaisempi esittely ei ole tarpeellista.
Sally hätkähti ja vetäytyi loitommalle puhuttelijasta, tuntien epämääräisen pelon tunkeutuvan kylmänä vuolteena suoniinsa, joissa mustasukkaisuuden mielettömyys riehui polttavana kuin laavavirta. Mies nauroi, peitelläkseen hämmästystään, ja silloin tyttö kääntyi pikaisesti ja riensi tiehensä. Kierrettyään väsymykseen saakka katuja ilman mitään päämäärää, hän vihdoin lähti kotiin, henkeen ja vereen asti nääntyneenä.
Hän sytytti Traillin etuhuoneessa kynttilän ja heittäytyi nojatuoliin odottelemaan miehen paluuta. Kului tunti, eikä hän kuullut mitään. Vihdoin hän sammutti valon, ajatellen, että Traill kummastelisi, tavatessaan hänet täällä itseään odottamassa. Tyttö uskoi edelleenkin, ettei mies varmaan tiennyt aavistaakaan hänen tuskaansa; kaikkein vähimmän Sally ymmärsi havitella, että hänet oli nähty teatterissa, tahi kadulla juoksemassa heidän vaunujensa jäljissä.
Noustessaan portaita ylös omaan kerrokseensa hän pysähtyi useat kerrat, kuullessaan vaunujen räminää kadulta. Mutta joka kerta vaunut jatkoivat matkaansa edelleen, pysähtymättä, ja hevosten kavioiden kopse hukkui epämääräiseen öiseen hälyyn, joka hetkeksikään taukoamatta alati soi kuuntelijan korvissa.
Ehtiessään makuuhuoneeseensa tyttö sytytti valot ja katsahti pukeutumispöytänsä suureen kuvastimeen.
"Jumalani!" hän kuiskasi kauhistuneena.
Sally tuskin uskoi katselevansa itseään kuvastimessa. Näinä muutamina tunteina, jotka olivat kuluneet siitä, kun Devenish kertoi hänelle kenen seurassa Traill oli lähtenyt teatteriin, tyttö oli vanhentunut, melkeinpä kuihtunut, hurjan kiintymyksensä syövyttävän tulen polttamana. Mustasukkaisuus oli rynnistänyt hävittävänä kuin erämaan palava samum-tuuli hänen ylitseen ja jättänyt jäljelle surullisen raunion. Hänen poskensa olivat tuhkanharmaat, ja syvälle painuneiden, luonnottomasti tuijottavien silmien alla oli mustat varjot, ikäänkuin pitkän valvonnan jäljiltä. Tyttö katseli säikähtyneenä tätä kurjaa naisraukkaa, joka peilistä tuijotti häneen melkeinpä mielipuolisin katsein; sitten hän äkisti tunsi suunsa käpristyvän kuivaksi nahaksi, ja hän tarttui vesikarahviin, nostaen sen huulilleen. Hän joi siitä pitkään, ajattelemattakaan käyttää juomalasia.
Vesi tyynnytti hänen kuumeista vertaan. Ajatukset kävivät selvemmiksi ja järjellisemmiksi; ne ikäänkuin palautuivat luonnollisiin uomiinsa.
Sally muisti, että Traill juuri edellisenä iltana oli laatinut heidän suhdettaan koskevan sopimuksen, jonka oli määrä turvata hänen elämäänsä. Turvata! Nyt hän mielestään ymmärsi Traillin tarkoituksen. "Jos minä kuolisin" — oli mies sanonut. Sokaisua! Traill vain oli tahtonut peittää hänen silmänsä, ettei hän voisi nähdä hänen todellista tarkoitustaan. Mutta nyt hän luuli ymmärtävänsä sen. Traill oli jo silloin päättänyt hyljätä hänet.
Tyttö aukaisi kiihtyneenä pöytälaatikkonsa ja otti esille paperiarkin.
Siinä oli sopimuskirjan jäljennös.
Traill oli vaatinut häntä ottamaan sen haltuunsa ja tallettamaan sen.
"Siitä sinä näet sopimuksen yksityiskohdat", hän oli sanonut, ja tyttö oli, paperiin vilkaisemattakaan, pannut sen pöytälaatikkoonsa. Nyt hän levitti sen kuumeisella kiihkolla luettavakseen.
"Minun kuolemani sattuessa, tahi sen suhteen katketessa, mikä nyt yhdistää miss Sally Bishopia sekä minua toisiimme —"
Nämä ensimmäiset sanat luettuaan Sally rutisti paperin kouraansa. Eihän hän kaivannut enempiä todistuksia! Hän ei ymmärtänyt, että tällaista suhdetta koskevan välikirjan sanamuoto oli kirjoitettava tähän tapaan. Tyttö kuvitteli, että Traill oli viitannut kuolemantapauksen mahdollisuuteen vain näön vuoksi. Kolmessa vuodessa mies siis oli väsynyt, — kyllästynyt häneen. Sen vuoksi hän siis oli edellisenä iltana ollut kylmä ja välinpitämätön, tytön käydessä hänen luonaan valittamassa onnettomuuttaan. Sallyn posket kuumenivat, kun hän ajatteli, että mies kyllä oli ymmärtänyt hänen todellisen tarkoituksensa. Traill oli nähnyt sen; mutta hän oli kyllästynyt. Kuinka mies oli mahtanutkaan halveksia häntä! Traill oli käsittänyt hänet kokonaan väärin, — luullut että hän etsi omaa iloaan. Kuinka mies olisikaan voinut tietää, että Sally vain tahtoi miellyttää häntä ja tahtoi kuulla, että häntä yhä rakastettiin!
Häpeäntunnon rusentamana ja lopen uupuneena tyttö heittäytyi vuoteelleen riisuutumatta. Hän makasi siinä silmät kirveltävinä ja kuivina, ja sydän jyskytti hänen rinnassaan pakahtuakseen. Mutta kun hän kuuli Traillin askeleet portaissa, hän nousi pikaisesti ylös. Hän ryhtyi irroittamaan hattua päästään kuvastimen edessä, ja kun miehen koputus kuului ovelta, hän karkoittl pelon vivahdukset äänestään, pakoittaen sen soimaan ilostuneena, kun hän kutsui tulijan sisään.
Ovi aukeni. Peilistä Sally näki miehen pysähtyvän kummastuneena ovelle. Hän kääntyi silloin, käsi edelleen hattuneulan nupissa, jota hän parhaillaan oli irroittamassa. Traillin huulet olivat puristetut tiukasti yhteen ja hänen silmänsä olivat ankarat ja armottomat. Tytön mieleen välähti, että Traill kenties sittenkin oli nähnyt hänen vakoilleen heitä, ja hän käsitti, että sitä mies ei koskaan antaisi hänelle anteeksi.
"Vasta äskenkö sinä tulit kotiin?" kysyi Traill, katsoen häntä tutkivasti.
Sally ei ollut näyttelijä. Moni toinen nainen hänen sijassaan olisi varmaan katsahtanut mieheen hämmästystä teeskennellen ja kysynyt, mistä sellainen kuulustelu aiheutui. Sally oli päättänyt, että hän ei tunnustaisi seuranneensa Traillin jälkiä, mutta hänen oli työläs valehdella, ja peitellä tekoaan.
"Olen ollut sisällä ehkä puolen tuntia", tyttö vastasi.
"Olitko sinä päivällisellä Devenishin seurassa?"
"Olin."
"Missä?"
Kysymykset jysähtivät Sallyn korviin tylyinä ja kiertelemättöminä. Hän mainitsi ravintolan, jossa he olivat aterioineet.
"Ja minne sitten lähdit?"
Tytöllä oli vastaus valmiina. Hän ei epäröinyt silmänräpäystäkään.
"Palace'en", sanoi hän.
"Palaec'en?" toisti Traill ja keihästi katseensa tytön silmiin.
Nyt Sally tiesi, että hänet oli huomattu teatterissa mutta hän päätti väittää jyrkästi, että Traill siinä oli erehtynyt.
"Olitko siellä loppuun saakka? Viivyitkö sinä ohjelman loppuun saakka?" jatkoi mies.
"Kyllä, — me viivyimme loppuun saakka".
Sally ajatteli, että hän saisi Devenishin vakuuttamaan sanansa tosiksi; olihan Devenish luvannut auttaa häntä, jos hän tarvitsi apua. Nyt hän tunsi tarvitsevansa.
"Mitä teit sen jälkeen, koska tulit kotiin vasta puoli tuntia sitten?
Kello on nyt jo yksi".
Äkisti Sally oli ymmärtävinään, että Traill oli mustasukkainen. Hän ei ollut huomannut Sallya teatterissa; hän vain oli mustasukkainen. Tytön sydän keventyi ja hän huokasi kiitollisuudesta. Hän hiipi Traillin luo, ja hänen silmänsä sädehtivät määrätöntä rakkautta, jonka hän nyt oli valmis jättämään vaikka miehen, jalkojen tallattavaksi.
"Jack", — hän kirkasi — "Jack, ethän ole mustasukkainen? Devenish —"
Traillin nauru keskeytti hänet ja sen naurun kovuus viilsi hänen mieltään.
"Minne menit sen jälkeen?" toisti mies järkähtämättömästi.
"Illalliselle — me menimme syömään illallista, — samaan ravintolaan jälleen. Miksikä et tahdo sanoa minulle, jos olet mustasukkainen? Luuletko —"
"Mustasukkainen?" Mies tarttui Sallyn käsivarteen ja talutti tytön lähemmäksi valoa. Siinä hän pysähtyi ja kumartui katselemaan häntä suoraan silmäteriin, "Kaikki, mitä sinä nyt olet sanonut, on sulaa valetta"! puhui hän, "kirottua, häpeällistä valhetta. Sinä et käynyt Palace'ssa, sinä lähdit York-teatteriin. Sinä istuit alhaalla, kolmannella tuolirivissä, ja kohotit ohjelmalehden kasvojesi suojaksi, milloin luulit meidän katselevan sinne päin. Etkä sinä lähtenyt sitten illalliselle. Sinä juoksit meidän vaunujemme jäljissä Strandille; vakoilit meitä kaiken aikaa. Vai mustasukkainen? Minä? Suuri luoja! En! Miksikä minä olisin mustasukkainen? Mutta sanohan, — mitä sinä ajattelet menettelystäsi — nyt? Mitä sinä luulit sillä voittavasi?"
Aluksi Sally oli kohdannut hänen katseensa vakavana, vaikkakin pelokkaana. Mutta kun Traill sitten sanoi: 'Mustasukkainen? Suuri luoja! En!' — silloin tyttö ymmärsi miehen äänestä ja hänen katseestaan, että hänen oli turha toivoa enää.
"Kuvitteletko sinä," jatkoi Traill säälimättömästi, "että minä olen elänyt näin sinun kanssasi sen vuoksi, että sinä huolellisesti valvoisit minun askeleitani?"
"Tein sen siksi," sanoi tyttö hiljaisesti, "kun tiedän, että sinua petetään."
"Petetään? Kuinka? Kuka pettää minua."
"Sisaresi."
"Kuinka hän pettää minua? Millä tavoin?"
Vaikka Sally itse oli kieltänyt Devenishtä kertomasta kenellekään, mitä he olivat puhelleet mrs Durlacherin ja hänen miehensä suhteista, niin nyt hän itse kertoi kaiken Traillille.
"Kas, siten sinä kerrot sivullisille," jatkoi Traill, "asioita, jotka minä luottamuksessa olen uskonut tietoosi perhesalaisuutena. Jumaliste! On ihanaa, ettemme me ole naimisissa. Onneksi sinulle ja onneksi minulle; sillä meidän ei nyt tarvitse sekoittaa nimiämme avioero-juttuun."
"Avioero?"
"Niin. Taivas! Luuletko, että me tämän jälkeen voimme elää yhdessä? Kuvitteletko, että minä sallisin vakoiltavan, nuuskittavan ja seurattavan askeleitani — ja että minä lisäksi keinuttelisin vainukoiraa polvellani?"
"Ah, Jack!" Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi päänsä tiukasti hänen povelleen. "Jack, minä olin mustasukkainen! Etkö huomaa sitä? Olin mustasukkainen sen tytön vuoksi."
Traill irroitti hänet säälittä ja työnsi hänet luotaan. "Oh, kirottua lörpötystä!" hän huudahti.
Tyttö vavahti. Hän oli tavotellut edes sääliä; mutta tuossa äänessä ei soinut armahduksen värettäkään. Epätoivoissaan hän tarttui miehen käteen, kohotti sen huulilleen, peitti sen suudelmilla ja kyyneleillä ja rukoili anteeksiantoa äärimmäisessä hädässään ja alennuksessaan.
"Maksaako nyt puhua anteeksiannosta?" sanoi Traill kylmästi, vapauttaen kätensä. "Asia on auttamaton. Minä yksin en ollut sinun järjettömyyten todistajana."
"Sisaresi?"
"Niin; hän ensiksi osotti sinut minulle."
"Olisin voinut sen arvatakin!" huudahti Sally katkerasti.
"Miksikä niin?"
"Hän vihaa minua. Ja hän tiesi, että sinä kiukustut, kun näet minut siellä."
"Loruja! Miksikä hän vihaisi sinua?"
"Oh, hän toivoo sinun kiintyvän toiseen naiseen. Ja nyt sinä pidätkin siitä toisesta, — pidätkö? Pidäthän?"
Traill kääntyi kiusaantuneena syrjään. "Me emme huoli kajota siihen", hän sanoi. "Minulla ei ole pienintäkään halua tällaiseen. Huomisaamuna minä jätän asuntoni. Sopimuskirjan mukaan huoneet jäävät sinun haltuusi vuokra-ajan loppuun saakka. Se kestää vielä kolme vuotta. Mutta sinä et saa vuokrata niitä muille."
Vuokrata! Hän saattoi nyt puhua vuokraamisesta! Tämän ajatuksen katkera iva houkutti onton naurun tytön huulille.
"Luuletko sinä minun ryhtyvän vuokraajaksi?" hän kysyi vihlovalla äänellä. "Luuletko, että minä välitän, mitä minä teen, missä minä elän, kuinka minä elän?"
"Olet houkkio, ellet siitä välitä," huomautti Traill.
Tytön äänen hysteerinen sävy kammotti häntä. Traill ei halunnut olla osallisena missään hurjassa, mielettömässä kohtauksessa. Hän poistui hitaasti ovelle. Mutta kun tyttö näki hänen aikovan lähteä, näki hänen kätensä tapailevan ovenkahvaa, niin hän hillitsi kyyneleensä ja tukahutti nyyhkytyksensä. Hän ei voinut kestää ajatusta, että heidän suhteensa täytyisi päättyä näin vastenmieliseen hetkeen.
"Ei sinun tarvitse kiirehtiä pois," hän sanoi hiljaisesti. "Minä lupaan hallita itseäni, — lupaan, etten kiusaa sinua heikkoudellani. Jos sinä lähdet täältä huomisaamuna, niin etkö voisi viipyä nyt hiukan puhumassa minun kanssani?"
Tämä koruttomuus tyynnytti Traillin ärtynyttä mieltä, mutta se ei vähääkään järkyttänyt hänen päätöstään.
"Mitä puhuminen hyödyttäisi meitä?" hän kysyi tyynesti.
"Niin, me ehkä puhelemme nyt viimeisen kerran."
"Mutta silti se on yhtä hyödytöntä. Sinä vain tulisit siitä onnettomammaksi."
"Luuletko, että minä voin tulla onnettomammaksi kuin nyt olen?" kysyi tyttö.
Traill kohautti hartioitaan. Hän tunsi sisimmässään, ettei hän ollut aivan syytön tytön onnettomuuteen, mutta hän vakuutti itselleen yhä uudelleen ja uudelleen, että tyttö oli itse kaiken aiheuttanut. Olihan Traill heidän ensimmäisenä iltanaan kunniallisesti varoittanut tyttöä liittymästä hänen pariinsa; hän oli lähettänyt tytön pois luotaan; mutta Sally oli kuitenkin tullut takaisin. Vastuu oli tytön. Ja kuitenkin, — mies tunsi nyt olevansa julma ja itsekäs. Sen vuoksi hän toivoi tämän osansa päättyvän niin pian kuin suinkin. Hän ei halunnut pitkittää sitä keskustelulla, jonka kuluessa hän lisäksi tiesi olevansa pakotettu — oman tunnonrauhansa vuoksi — olevansa pakotettu yhä enemmän raatelemaan tytön mieltä.
"Minä en tullut nyt tänne, sinun luoksesi, keskustelemaan asioista," hän sanoi. "Minun nähdäkseni kaikki on selvää ja itsestään ymmärrettävää. Kun minä näin sinun seuraavan meidän vaunujamme, — juosten pitkin katuojia, — silloin minä jo päätin kaiken. Sinä teet nyt viisaimmin, kun luet sopimus-jäljennöksen, ja jos arvelet, että minä olen ollut saituri, niin voit huomauttaa siitä minulle huomisaamuna. Minä lähden kotoa vasta yhdeltätoista."
Hän aukaisi oven, poistui, ja sulki sen jälleen takanaan. Sally kuunteli hänen jokaista askeltaan, kun Traill pimeässä hitaasti laskeutui alas portaita omaan kerrokseensa. Tytön suu oli avoimena ja hänen silmänsä tuijottivat jäykästi oveen, sille kohtaa, jossa hän oli nähnyt viimeksi Traillin kasvot. Kun hän sitten kuuli miehen askelten pysähtyvän alapuolellaan makuukamarissa, eikä enää erottanut mitään, hän lysähti hervottomana lattialle ja valitti joka hengähdyksellään:
"Oh — oh — oh!"
Traill, joka parhaillaan oli riisuutumassa, kuuli sen. Murahtaen hän kiskaisi paidan yltään päänsä yli ja paiskasi sen raivokkaasti nurkkakomeroon, pesemättömien liinavaatteidensa joukkoon.