III KIRJA

I LUKU.

Traillin lähdettyä Sally ei kolmeen päivään poistunut hetkeksikään huoneistaan. Hän enimmäkseen virui vuoteellaan melkeinpä tajuttomana, epätoivoisen mielentilansa sinne tänne vellomana ja tylsistämänä. Toisinaan hän istui vuoteensa laidalle pureksimaan kuivaa korppua, jota hän löysi ruokakomerosta, missä säilytettiin heidän aamiaistarpeitaan. Mutta näitä aterioita, — jos niitä nyt saattoi siksi nimittää, — hän ei syönyt mihinkään määrättyyn aikaan. Tyttö oikeastaan ei edes tiennyt mitään ajan kulusta.

Kahteen ensimmäiseen vuorokauteen hän ei yöksikään riisuutunut. Hän vain heittäytyi sellaisenaan, täysissä pukimissaan, vuoteelle ja rukoili unen lohdutusta vaivautuneelle sielulleen. Mutta kolmantena iltana, kun pimeys jälleen ilmaisi yön tulon hän alkoi melkeinpä tiedottomasti riisua vaatteita yltään. Ja kun hän sitten väristen ryömi lakanain väliin, tuntui hänestä aivan kuin hän ei olisi viikkokausiin levännyt vuoteessa ensinkään.

Tämä tajuton puolihorros olisi varmaan päättynyt järjen lopulliseen sammumiseen, ellei Janet neljännen päivän iltapuolella olisi tullut tapaamaan häntä. Kahta päivää aikaisemmin Janet oli kirjoittanut Sallylle, kertoen saapuvansa, ellei Traillista olisi estettä. Hänen kirjeensä päättyi lyhyeen, kuten tavallisestikin:

"Ellet sinä kirjoita ja keholta minua jäämään pois," hän lopetti, "niin minä tulen."

Sally ei vastannut hänelle, sillä tyttö ei tiennyt mitään koko kirjeestä. Se oli saapumisestaan saakka virunut koskemattomana alhaalla kirjelaatikossa. Sellaisen mahdollisuuden ajatteleminen, että Traill kenties kirjoittasi hänelle, olisi voinut houkuttaa tytön alas, tutkimaan kirjelaatikkoa; mutta hän tiesi, että tätä mahdollisuutta ei ollut olemassa.

Naisen, joka oli siivonnut heidän huoneitaan, Sally myöskin oli vapauttanut tehtävistään. "Minä joudan kyllä itsekin huolehtimaan näistä," hän oli sanonut. Ja sitten hän oli lukinnut makuuhuoneensa oven, viettäen loppumattomilta tuntuvat hetket ajatuksettomassa ja toivottomassa tylsyydessä. Hän ei voinut edes itkeä; korahtava nyyhkytys vain tunkeutui silloin tällöin hänen huuliltaan.

Kun Janet koputti ovelle, lojui Sally vuoteessaan. Odottamaton kolkutus sai hänet kohoamaan istualleen. Äly, ajattelukyky, joka oli sammumaisillaan hänessä, ponnistautui ohjaamaan hänen hämärää tajuntaansa.

"Kuka siellä?" hän sai vaivalloisesti kysytyksi ohuelta kuuluvalla äänellä.

"Janet. Olen Janet. Et kai aikone uskottaa minulle, ettet vielä ole noussut makuulta?"

"En."

"No hyvä. Tule siis aukaisemaan ovi minulle. En pääse sisälle."

Sally pakotti arvaamattomin voimanponnistuksin jäsenensä tottelemaan ja hoippui ovelle. Hänen polvensa vapisivat, ja joka askeleella hän oli lysähtämäisillään kasaan. Kesti kauan, ennenkuin hän, ovelle ehdittyään, sai väännetyksi reikelin auki.

Janet tuli sisälle ja näki edessään horjuvan, yöpukuisen tytön, — haamu kaikesta siitä, mitä Sally ennen oli ollut. Hänestä tuntui ensi hetkessä samanlaiselta kuin jos hän olisi katsellut kuollutta, sielutonta ruumista.

"Sally!" hän huudahti tuskaisesti.

Tyttö tuijotteli häneen ja aukaisi kuivat huulensa, ääntääkseen hänen nimensä. Hänen palavassa katseessaan välähti ilme, joka osoitti hänen äkisti muistaneen ystävättärensä. Sitten hän valahti raskaasti Janetin olkaa vastaan.

Hetken Janet piteli häntä siinä, katsellen tytön painuneen pään yli epäjärjestyksessä olevaa huonetta. Hän näki pöyhimättömän vuoteen, josta pielukset valuivat lattiaan, ja permannolla, vuoteen vieressä, hän näki korpun kappaleita ja murusia. Hän katseli takkuista tukkaa, joka sotkeutuneena valui tytön hartioille, ja hänen silmänsä olivat pyöreinä säikähtyneestä hämmästyksestä.

"Hyvä Jumala!" huudahti Janet. Ja hän tunsi, että tämä kauhun huudahdus oli kovin riittämätön todellisessa onnettomuudessa.

* * * * *

Kolme viikkoa Janet viipyi ystävättärensä luona, syöttäen häntä, vaalien häntä ja nukkuen hänen kanssaan, käsivarsi suojelevasti kiedottuna hänen ruumiinsa ympärille, kuten he olivat toisinaan nukkuneet Kew'n päivinä. Suuren sydämensä lämmöllä hän elvytti tytön jälleen eloon kuolemaa ennustavasta horroksesta.

Aluksi hän ei kysellyt mitään. Hän ymmärsi kysymättäkin, mitä oli tapahtunut. Mutta viimein Sally vapaasta tahdostaan kertoi hänelle sen onnettoman illan tapahtumat, jolloin hän oli seurannut Traillin jäljissä teatteriin.

"Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin, Sally," kuiskasi Janet.

"Tiedän sen. Minun ei olisi pitänyt sitä tehdä. Eikä syy ole Traillin. Syy on sen naisen, — hänen sisarensa. Minä tiesin, että hän vihasi minua. Tiesin sen. Hän oli keksinyt minut teatterissa. Ja hän osoitti minut Traillille. Minä arvaan, mitä hän puhui minusta. Ja hän toi sen toisen tytön Jackin tielle. Eikö hän ole kavala? Eikö se ole hirveätä! Ajattele, mitä hän on minulle tehnyt! Kuinka kurjaksi hän on rusentanut minut! Ja hänellä itsellään on aina ollut elämässä kaikkea, mitä hän vain on halunnut saada. Oh, minä en kummastele, että ihmiset epäilevät Jumalan rajatonta laupeutta! Onko hän armahtanut minua? En nähnyt Hänen armahtavan isääni; ja hän kuitenkin teki vain sen, mikä hänen pitikin tehdä."

Tytön kiihkeys kasvoi kasvamistaan. Janet näki sen hänen silmistään ja kuuli sen hänen äänestään. Nyt hän koetti johtaa tytön ajatukset edes hetkeksi syrjään omasta onnettomuudestaan.

"Mitä isäsi teki sitten?" hän kysyi mielenkiinnolla.

Sally katsahti häneen, ja tytön silmien ilme vaihtui rauhallisemmaksi.

"Enkö minä ole kertonut hänestä sinulle?"

"Et milloinkaan."

"Hän vihki alttarikalkkiin liian paljon viiniä eräänä pääsiäissunnuntaina, jakaessaan ehtoollis-sakramenttia, ja sitten, kun hänen täytyi juoda kalkki tyhjäksi, viini kihahti hänelle päähän."

Sally kertoi tämän niin vakavasti, että Janet töin tuskin saattoi pidättyä purskahtamasta nauruun.

"Minkätähden hänen sitten täytyi juoda kalkki tyhjäksi?"

"Sellainen on kirkon määräys. Siunattua viiniä ei saa säilyttää sakramentin jakamisen jälkeen."

"Miksikä? Paheneeko se, kun se on siunattu?"

"Janet! Ei, — mutta, etkö sinä ymmärrä? Roomalaiskatooliset säilyttävät sitä alttarilla, jossa senvuoksl aina palaakin pieni punainen lamppu. Tälle viinille, joka on siunattu Kristuksen vereksi, katooliset aina kumartavat heti ensimmäiseksi, astuessaan sisälle kirkkoon. Mutta käsitäthän, että jos leipä ja viini näin säilytettäisiin Englannin kirkossa, niin sitä pidettäisiin paavilaisuutena."

"Senvuoksi isäsi oli siis pakoitettu juomaan sen?"

"Niin."

"Miksikä hän ei pyytänyt toisia auttamaan itseään?"

"Hän oli koettanut. Hän pyysi suntiota, mutta tämä oli absolutisti."

Janet katseli ulos ikkunasta, salatakseen vastustamatonta iloisuuttaan.

"Sitten hän pyysi erästä miestä, jonka hän näki kirkon ulkopuolella.
Mutta tämä oli ateisti. Hän ei ainakaan uskonut."

"Ehkä hän pelkäsi, ettei viini ollut hyvää?" oletti Janet.

"Oh, ei, — hän tarjoutui juomaan sen. Mutta kun hän ei uskonut, niin —."

"Uskonut? Totta kai hän uskoi sen viiniksi?"

"Niin, tietysti, mutta hän ei uskonut ehtoollis-sakramenttiin. Ja senvuoksi isä ei voinut antaa hänen juoda siunattua viiniä; isän täytyi yksin tyhjentää kalkki. Ja sitten he tapasivat hänet sakaristossa, eikä hän pysynyt jaloillaan pystyssä."

"Mitä sitten tapahtui?" kysyi Janet, joka näki, että tyttö virkistyi, kun hänen ajatuksensa johdettiin nykyhetkestä syrjään.

"Ensin ei kuulunut mitään, mutta joitakuita kuukausia myöhemmin tuomiokapituli nimitti isän muualle, pienempään virkaan; vain kappalaiseksi."

"Eikö selitetty mitään syytä siihen?"

"Oh, kyllä, — tavallaan. Sanottiin, että Cailshamin kirkkoherranvirka oli liian vastuunalainen toimi hänelle. Pyydettiin häntä hyväksymään uusi nimitys; vaadittiin sitä sellaisella tavalla, että hänen oli vaikea kieltäytyä. Tietenkään he eivät olisi voineet suorastaan erottaa häntä ilman tutkimusta, mutta isä ei halunnut joutua kuulusteltavaksi. Äiti sitten alituisesti soimasi häntä senvuoksi, että hän näin alistui. Pian senjälkeen minä jätin kotini ja tulin Lontooseen. He elivät muutenkin köyhinä. Veljeni ei enää voinut opiskella Oxfordissa. Kotiopettajatarta ei jaksettu enää pitää. Isä kuoli jonkun ajan kuluttua, ja minä ymmärrän, miksikä hän kuoli. Hän murtui."

"Kuinka äitisi ja sisaresi nyt elävät?" kysyi Janet, joka tahtoi kohdistaa tytön ajatukset elämään, eikä kuolemaan.

"He muuttivat takaisin Cailshamiin, He valmistavat siellä pieniä poikia — varakkaiden ihmisten lapsia — Maidstonen oppikouluun. On hyvä, että ihminen voi ryhtyä sellaiseen puuhaan, köyhtyessään niin pahasti kuin minun äitini on köyhtynyt."

Janet mietti hetkisen äänetönnä.

"Sinähän pidät lapsista, Sally, eikö totta?" kysyi hän sitten, tytön mielestä aivan odottamatta.

Sallyn silmiin välähti lämpimämpi ilme. "Tiedäthän sen," hän vastasi.

"No niin, — etkö sinä haluaisi lähteä Cailshamiin, — auttamaan äitiäsi niiden piskuisten valvomisessa, — edes vähäksi aikaa?"

Tytön katse jähmettyi jälleen, ja hän silmäili harhailevasti ympärilleen.

"Minä en voi jättää näitä huoneita," hän sanoi hervottomasti.

"Minkä tähden?"

"En voi. Tiedän, että nämä vain muistuttavat minulle surkeuttani; mutta täällä minä olen ollut onnellinen. Minä en voisi elää muualla."

II LUKU.

Kuusi viikkoa Janet hoiteli ystävätärtään, auttaen varovasti, mutta samalla varmasti häntä nousemaan epätoivon kuilusta jälleen valoon ja elämään. Hän iloitsi rajattomasti, kun näki vihdoin Sallyn taas hymyilevän niille ylimielisen ilakoiville ja pureville huomautuksille, joihin hän alituisesti sai aihetta elämää tarkastellessaan. Sitten hän koetti uudelleen taivuttaa tyttöä lähteinään Cailshamiin.

"Jos minä olisin sinun asemessasi, niin minä lähtisin opettamaan niitä lapsukaisia," houkutteli hän. "Sinä varmaan pitäisit heistä suuresti, — aivan yhtä paljon kuin jos ne olisivat sinun omiasi. Herttaisia pikku poikia! Ajattelehan! Taivas tiesi, vaikka heidän äitinsä kiusaisivat ja ikävystyttäisivät heitä."

Mutta Sally oli taipumaton. Näihin huoneisiin sisältyi hänen koko elämänsä, sanoi tyttö; hän ei voinut hyljätä niitä.

"Minähän saan pitää näitä hallussani vain kolmen vuoden ajan," hän sanoi lopuksi. "Minusta tuntuu, ikäänkuin yhteyteni Jackiin vasta silloin olisi todella lopussa. Sitten minä lähden, minne sinä vain haluat."

Mutta elämä itse taivutti Sallyn mielen, tarttuen siihen voimakkaammalla otteella kuin mihin Janet pystyi.

Eräänä iltana, kun Sally oli yksin sisällä ja kiinnitti parhaillaan hattua päähänsä, lähteäkseen kaupungille aterioimaan, hän kuuli miehen askeleita porraskäytävässä. Ne sivuuttivat Traillin kerroksen ja nousivat yhä ylemmäksi. Sallyn käsi, joka piteli hattua, alkoi vavista niin, että hänen täytyi laskea hattu takaisin pöydälle käsistään. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Hän pyyhkäisi kädellään märkiä ohimoltaan, ja samassa koputettiin hänen ovelleen. Tytön jokainen jäsen värisi, kun hän meni aukaisemaan, pusertaen huuliaan lujasti yhteen jännityksestä. Kynnyksen edessä hän pysähtyi ja hengähti syvään. Sitten hän työnsi oven auki.

Tulija oli Devenish.

Hän otti hatun päästään ja ojensi tytölle kätensä. Sally, jonka ilmeet kuvastivat pettymystä, tarttui käteen, aprikoiden mielessään, mahtoiko Devenish tietää Traillin ja hänen erosta. Viimein tyttö päätteli itsekseen, että vieraan oli täytynyt kuulla siitä, muuten hän ei olisi tullut näin epäröimättä suoraan hänen ovelleen.

"Häiritsenkö teitä, kun tulin luoksenne? kysyi Devenish."

"Ette, ette suinkaan."

Sally seisoi yhä paikoillaan, kehoitettuaan viittauksella Devenishtä istuutumaan. Hänen mieltään askarrutti kysymys, miksikä Devenish oli tullut katsomaan häntä. Oliko Jack kenties lähettänyt hänet?

Devenish näytti aivan kuin lukeneen hänen ajatuksensa.

"Miss Bishop, minä tapasin Jackin tässä äskettäin. Hän kertoi, että, — että te nyt asutte täällä yksinänne."

"Pyysikö hän teitä käymään täällä?"

"Ei."

"Eikö teillä ole mitään sanomaa häneltä minulle?"

"Ei."

"Sitten —?" Hän ei ymmärtänyt, miksikä Devenish oli tullut hänen luokseen, ja mies näki hänen kummastuksensa.

"Muistatteko illan, jolloin me aterioimme yhdessä?" hän kysyi.

Kuinka Sally olisikaan voinut unohtaa sitä? Hän nyökäytti päätään.

"Sitten te kenties muistatte myöskin, että minä tarjosin teille ystävyyttäni?"

Tyttö nyökäytti jälleen. Hän ei näköjään suinkaan auttanut toisen ponnisteluja. Mutta seuraelämään tottunut mies pystyy voittamaan monia vaikeuksia. Devenish kaivautui sitkeästi edelleen.

"No niin, olen pahoillani, jos loukkaan teitä, sanoessani, että arvelin teidän kenties tuntevan olonne yksinäiseksi. Ja kun minä olen kerta ennenkin aterioinut teidän seurassanne —," hän keskeytti, ja lisäsi hymyillen: "Olitte ehkä juuri lähdössä päivälliselle?⁰

"Kyllä; minä olin."

"Saanko minä sitten tulla seuraksenne?"

Tyttö tunsi kiitollisuutta, ajatellessaan, että mies tahtoi hälventää hänen yksinäisyyttään; mutta mitään iloa hän ei siitä kokenut. Kuitenkin hän sanoi:

"Olen iloinen, jos tahdotte tulla. Mutta varoitan teitä," hän lisäsi hymyillen, — "joudutte ikävään seuraan. Teidän on hoidettava pöytäkeskustelu yksinänne. Te saatte yksin keksiä kaikki sukkeluudet. Minusta ei ole apua."

"Teen minkä voin, ja kernaasti enemmänkin," vastasi Devenish kevyesti.

"Sitten pyydän teitä odottamaan hetken; minä kiinnitän hatun päähäni.
Soitelkaa. Tahi ettekö soita pianoa?"

"En, en pysty. Te soitatte?"

"Niin, hiukan."

"Ja laulatte?"

"Toisinaan."

"Ah, sitten minä tiedänkin! Päivällisen jälkeen me palaamme tänne ja te laulatte minulle koko ohjelmistonne."

Tyttö nauroi hänen innostukselleen. "Te pidätte musiikista?"

"Pidän, intohimoisesti. Mutta en ymmärrä sitä ensinkään. Te siis lupaatte suostua? Te laulatte minulle päivällisen jälkeen?"

"Kyllä, mielellänikin."'

Sallyn ajatukset olivat niin keventyneet tämän ajanvieton suunnittelusta, että hän jopa hyräilikin itsekseen, kiinnittäessään makuuhuoneessaan hattua päähänsä. Devenish kuuli sen etuhuoneeseen, ja hän hymyili, näpäytellen ajatuksissaan sormiaan.

He aterioivat eräässä Great Portland kadun ravintolassa, jossa jokainen pöytä oli eristetty toisista puolikattoon ylettyvällä aitauksella. Ja nyt Devenish sai tilaisuuden koetella kykyjään. Seurapiirit pystyvät kasvattamaan miehiä, jotka osaavat valita herkullisen aterian ja kykenevät täyttämään eri ruokalajien väliajat huvittavilla kaskuilla ja kevyellä puhelulla. Devenish oli tämän kehittyneen tyypin miehiä. Hän ei ollut perin älykäs, mutta hän oli hauska. Tosin hauskuus, jota hän sirotteli ympärilleen, ei ollut hänen omaansa; se oli lainatavaraa. Mutta mies, joka osaa kaikuna toistella kuulemiaan sukkeluuksia siten, että ne aina tuntuvat soveltuvan hetken vaikutelmaan, on kieltämättä elämäntaituri — omalla tavallaan. Ainakin täytyy tunnustaa hänen soveliaisuutensa pöytäkumppaniksi. Etenkin silloin, kun hän lisäksi on kauniskasvoinen, soreavartaloinen ja moitteettomasti puettu, kuten Devenish.

Tämä mies, joka collegioaikoinaan oli ollut luokkansa ylpeys, koki nyt parhaansa mukaan huvittaa Sallya heidän aterioidessaan, ja hän onnistui pyrkimyksissään. Kun he olivat ehtineet aterian puoliväliin ja hän näköjään satunnaisesti täytti uudelleen tytön lasin samppanjalla, oli Sally taipuvainen huomaamaan miehen joka sanassa huumorin välähdyksiä.

Tytön mielentila kaikessa hilpeydessäänkin oli kuitenkin vain pingotetun iloinen. Kaiken aikaa hän tunsi pohjalla elämänsä tyhjyyden. Kun Devenish jälleen täytti hänen lasinsa, tyttö nosti kättään estääkseen häntä. Mutta mies ei näyttänyt huomaavan sitä, ja Sally tarttui jälleen lasiin ja kohotti sen huulilleen. Eihän se voinut enää pelastaa hänen tilaansa; se vain kevensi hänen mieltään, ja tyttö tunsi olevansa kevennyksen tarpeessa. Hänhän palaisi jälleen autioihin huoneisiinsa ja kalvavat muistot hyökkäisivät jälleen häntä raatelemaan.

"Oletteko kuullut tätä tapausta," aloitti Devenish kerran toisensa jälkeen, kertoen kaskuja, jotka olivat kierrelleet halki Lontoon klubien. "Sanokaa, jos tämä on teille vanhaa." Ja näin seurasi toinen kasku toistaan, — niitä aivan pyöri hänen kielellään. Hän kertoi niitä omaksi huvikseen. Hän tiesi osaavansa kertoa. Ja se uutuuden viehätys, jolla Sally niitä kuunteli, teki nämä vanhat tarinat uusiksi hänelle itselleenkin. Hän nauroi niille yhtä sydämellisesti kuin tyttö konsanaan. Ja totta onkin, että mikään sukkeluus ei tunnu meistä kenestäkään vanhalta silloin, kun me sen itse kerromme.

"Kas niin," hän sanoi, kun he olivat juoneet kahvinsa. "Nyt tulee teidän laulunne vuoro. Me lähdemme teidän luoksenne heti, kun minä olen saanut laskun."

"Tosiaan, minua peloittaa nyt koko lupaus. Te ehkä kuvittelette minun laulavan hyvin, mutta silloin te petytte. Minä kyllä ajattelin kerta pyrkiä näyttämölle, operettiin, mutta en ajatellut sellaista uraa siksi, että olisin mielestäni musikaalinen."

"Oh, luonnollisesti te saatte epäillä kykyänne. Mutta te ette voi kieltää minua uskomasta, että taitonne riittää tyydyttämään minua. Ja siitä nyt on kysymys."

"Hyvä, minä koetan." Tyttö tunnusteli poskiaan kädellään. "Poskeni ovat kuumat. Punottavatko ne hirveästi?"

"Ei, — eivät erittäin. Täällä sisällä luullakseni, on hyvin lämmin."

Sally koetti uskotella itselleen, että tämä selitys oli oikea. Jos hän olisi katsahtanut peiliin, hän kuitenkin olisi huomannut, ettei tällainen ulkonainen syy voinut selittää hänen kasvojensa hehkua ja silmiensä outoa loistetta.

Kun Devenish oli suorittanut laskun, he poistuivat ravintolasta. Kadulla mies kutsui ajurin, ja kun he olivat sovittautuneet istumaan, nojautui Sally veltosti taaksepäin ja hänen silmänsä pyrkivät sulkeutumaan.

"Minä tunnen itseni kumman uniseksi," hän sanoi.

Devenish vilkaisi tyttöön pikaisesti. Oliko hän yksinkertaisesti vain näin lapsellinen, tahi houkutteliko hän teeskennellen miestä tukemaan itseään käsivarrellaan? Kuinka tyttö voisikaan olla noin viattoman avoin, — hänhän oli ollut kolme vuotta Traillin rakastajattarena.

"Lapsi raukka," sanoi Devenish tunnustellen, — "en ihmettele, vaikka olettekin väsynyt."

Tytön silmät aukenivat ja hän kohottautui suorempaan. Miehen äänessä värähti sävy, joka ei tuntunut merkitsevän pelkkää ystävällisyyttä. Sally tunsi, että se oli ikäänkuin varoituksena hänelle, mutta hän oli liian turtunut, voidakseen miettiä sitä pitemmälti.

Devenish olisi jatkanut, — seuraavassa hetkessä hän olisi pusertanut tytön syliinsä, mutta Sallyn liikahdus sai hänet epäröimään. Nainen ilmaisee aina tiedottomasti, onko hän helposti voitettavissa vaiko ei. Devenish otti vaarin tästä vaikutelmasta, tuntien, että varomaton askel turmelisi kokonaan hänen mahdollisuutensa.

Heidän päästyään Sallyn asuntoon tyttö irroitti hattunsa ja istui pianon ääreen, miehen seistessä huoneen toisessa päässä kuuntelemassa. Kun Sally oli ehtinyt ensimmäisen laulunsa loppuun, hän kääntyi nauraen kuulijaansa ja sanoi:

"Teidän ei tarvitse pakottaa itseänne kiittelemään minun lauluani. Minä tiedän itse, että se oli vallan kamalaa!"

Devenish meni pikaisesti hänen luokseen. "Saatte sanoa," puhkesi hän puhumaan, katsellen tyttöä syvälle silmiin, — "saatte sanoa sitä miksikä haluatte. Mutta minä haluan kuulla enemmän." Hän selaili pianon kannella olevia nuottivihkoja. "Osaatteko te 'Persialaisen Puutarhan' lauluja? Muuan niistä — minä en muista sen sanoja — on ihmeellinen. Tarkoitan Shalimarin laulua."

"'Teitä, valkeat kädet, ma lemmin.' Sitäkö te ajattelitte?" Tyttö kohotti päänsä ja katsahti häneen kysyvästi.

"Niin, laulakaa — laulakaa se!"

"Minulla ei ole sen nuotteja. Pelkään, etten minä osaa soittaa ilman nuotteja."

Devenish hengähti syvään. "Se on vahinko," hän sanoi.

"No niin, minä laulan erään toisen, — kuulkaahan."

Tyttö sovitti nuottivihon jalustalle, ja mies seisoi kumartuneena hänen ylleen, toinen käsi pianotuolin selkänojalla ja toinen pianon kannella. Devenish katseli vuoroin tytön kultaisia suortuvia ja vuoroin hänen huuliaan, kun ne laulaessa aukenivat ja sulkeutuivat. Laulu oli juuri sellainen, mitä Devenish oli pyytänytkin, — se oli täynnään intohimoista ja sairaaloista hentomielisyyttä:

    "Juo, elämäni valtias, tää hurma,
      mi viinin lailla sieluin päihdyttää.
    Juo loppuun viime pisara, niin turma
      mun osalleni silloin kaunis jää.

    Ja sydämeni valtias, näin tee sä
      mun elämästäin kalkki puhtahin, mi
    yksin, tyhjäks' juotuna on eessä
      näin Iankaikkisuuden alttarin."

Sally katsahti mieheen samalla, kun hänen sormensa tapailivat loppuakordia. Devenish hengitti kiivaasti ja hänen huulensa olivat puristuneet ohueksi viivaksi.

"Miksikä te lauloitte tämän?" hän kysyi.

Tyttö liikautti hämmästellen olkapäitään. "En tiedä; — miksikä en olisi saanut laulaa sitä? Sen sävel on monin verroin kauniimpi kuin sanat, luulisin. Eikö totta, että sanat olivat suorastaan järjettömiä! Niinkuin useimpien laulujen sanat, minun mielestäni."

"Te sanotte tällaista järjettömäksi!" huudahti Devenish. "Se on, tietysti, naisten laulu, — mutta, Jumalani! tiedättekö, että minä voisin laulaa sen teille?"

Sally tunsi hänen käsivarsiensa puristuvan ympärilleen sellaisella kiihkeällä voimalla, jonka hän hyvin ymmärsi. Tyttö taisteli vastaan, läähättäen raskaasti, mutta mies taivutti hänen kasvonsa ylöspäin ja peitti ne suudelmilla.

Silloin tyttö ponnistautui vihan voimalla jaloilleen, kaataen tuolin altaan, ja pääsi vapautumaan miehen käsistä. Hän sipaisi hajalle menneet hiuksensa otsaltaan.

"Kuinka te uskallatte!" hän läähätti.

Lukemattomat naiset ovat sanoneet nämä samat sanat, lukemattomissa tämänlaisissa tilaisuuksissa. Ja useasti he samalla ikäänkuin välähdyksessä ymmärtävät, miksikä mies on uskaltanut; sen ymmärsi Sallykin nyt tällä hetkellä. Hän tiesi olleensa huoleton, varomaton; sydämessään hän soimasi itseään. Hänen olisi pitänyt ymmärtää paremmin. Tunsihan hän yhden miehen, — siitä hänen olisi pitänyt voida arvata, minkälaisia toiset olivat. Mutta vaikka tyttö näin syyttikin itseään, ei hän silti vähemmän vihannut ja inhonnut tätä miestä, joka oli käyttänyt hänen huolettomuuttaan hyväkseen.

"Teidän hattunne on siinä tuolilla", hän sanoi melkein sähähtäen.
"Toivon teidän poistuvan."

Devenish otti rauhallisesti hattunsa, — hän oli jo voittanut jälleen mielenmalttinsa.

"Kiellättekö minut tulemasta enää tapaamaan teitä?" hän kysyi, silittäen hattua totunnaisesti hihallaan.

"En enää halua nähdä teitä, — en milloinkaan!" huudahti Sally.

Mies hymyili ystävällisesti. "Ettekö ole nyt suorastaan houkkamainen?"

"Houkkamainen!"

"Kuvittelette, kenties, että Traill palaa jälleen takaisin teidän luoksenne, — niinkö? Vakuutan teille, etten seisoisi nyt tässä, jos sellainen mahdollisuus olisi olemassa."

Tytön polvet vavahtelivat. Hän tunsi mieltään kuvottavan.

"Kehoittiko Jack teitä tulemaan?" hän kuiskasi.

"Taivas! Ei. En usko, että hän voisi koskaan menetellä siten. Mutta minä arvaan, että hän on rakastunut; miss Standish-Roe — kaunis Coralie — on lumonnut hänet. Siksi minä sanoin, että hän ei palaa enää teidän luoksenne."

"Minkätähden te siis tulitte tänne?

"Minä, — miksikä en olisi tullut? Minä uskoin, ilmeisesti väärin, että te melkeinpä piditte minusta. Kun te sallitte minun palata tänne illallisen jälkeen, niin minä olin varma siitä. Ajattelin, että — koska te olette menettänyt Traillin, niin — —. Totisesti, en ymmärtänyt, miksikä te pitäisitte minua häntä huonompana."

Sally kätki kasvonsa käsiinsä ja hänen hartiansa vavahtelivat.

"Oh, niin, — minä huomaan nyt erehtyneeni," jatkoi Devenish kevyesti. Hänen intohimonsa oli nyt tiessään. "Olen pahoillani. En minä tarkoittanut loukata teitä." Hän siirtyi ovelle. "Minä — minä luulin teidän ymmärtävän minun ajatukseni."

Tyttö vaipui tuolille, tohtimatta edelleenkään näyttää kasvojaan. Häpeä — syvin häpeän tunne — riehui hänen veressään.

"Niin, toivon vain teidän antavan anteeksi — minun tietämättömyyteni. Minä ilmeisestikään en ymmärrä naisia, vaikka minun täytyy samalla myöntää, että te olette hiukan erilainen kuin toiset. No, niin, — otaksun, että minun on viisainta toivottaa teille nyt hyvää yötä."

Sally kuuli hänen tulevan lähemmäksi, ja hän aavisti, että mies ojensi kättään häntä kohti. Tyttö ei liikahtanut eikä katsahtanut häneen. Devenish palasi silloin ovelle. Sally kuuli sen avautuvan ja jälleen sulkeutuvan. Hän kuuli miehen hitaasti laskeutuvan portaita alas. Mutta hän istui yhä liikahtamatta paikallaan, kasvot käsiin haudattuina.

III LUKU.

Tämän jälkeen Sally ei voinut enää salata itseltään, minkätähden hän, Janetin kaikista kehoituksista huolimatta, oli kieltäytynyt jättämästä asuntoaan. Toivo ei ollut vielä kokonaan sammunut hänen sydämessään. Hän oli tuntenut sen, kuunnellessaan Devenishin askeleita silloin, kun tämä nousi portaita ylös hänen kerrokseensa, tytön tietämättä, kuka tulija oli. Sally oli heikosti toivonut, että jonakin hetkenä hän saisi kuulla Traillin askeleet, kuulla hänen koputuksensa oveltaan, ja senvuoksi hän ei halunnut liikkua huoneistaan.

Mutta nyt, kun Devenish oli vakuuttanut hänelle: "En seisoisi tässä, jos sellainen mahdollisuus olisi olemassa" — nyt, kun hän ymmärsi, että Jack oli ilmaissut hänelle tällaisen päätöksensä, — nyt hän tunsi heidän eronsa lopulliseksi, auttamattomaksi. Tällainen tietoisuus lisäsi kiven hänen kuormaansa; mutta se yllytti häntä ajattelemaan asemaansa järkevästi ja kaunistelematta. Siinä hänen silmänsä vasta alkoivat avautua katselemaan elämää suoraan kasvoihin.

Nyt tyttö tunsi selvästi, että näin ei enää voinut jatkua. Hänen oli luovuttava asunnostaan, — lähdettävä pois Lontoosta, päästäkseen tapaamasta niitä harvoja ihmisiä, jotka tunsivat hänen tähänastisen elämänsä. Devenish oli nyt opettanut hänet näkemään, ettei hän voinut odottaa niiden ystävyyttä, jotka tiesivät hänen suhteestaan Trailliin. Hänen täytyi paeta ja kätkeä entisyytensä, — ei omien ajatustensa synkältä arvostelulta, mutta maailmalta. Ihmiset hän saattoi johtaa harhaan, vaikkei omaa syyttävää tuntoaan.

Samana iltana hän vielä kirjoitti Janetille, pyytäen häntä tapaamaan itseään. Ja seuraavana päivänä he istuivat vastakkain pöydän ääressä eräässä West Cityn hiljaisessa ravintolassa.

"Minä aion nyt totella sinun neuvoasi", aloitti Sally.

"Sinä lähdet täältä?"

"Niin."

"Milloin?"

"Heti. Päivän tai parin kuluttua. Niin pian kuin saan tietoja äidiltäni. Kirjoitin hänelle tänä aamuna."

"Mitä sinä kerroit hänelle?"

"Kirjoitin, että olin säästänyt hiukan rahaa, ja kun tunnen itseni rasittuneeksi, niin haluaisin virkistyksekseni viipyä jonkun aikaa heidän luonaan. Sanoin, että voisin kenties auttaa heitä hiukan koulupuuhissa."

"Oikein. Siten sinun pitikin kirjoittaa. Mutta älä missään nimessä vain osoita heille, että sinulla on rahaa enemmänkin. Arvaan, että he alkavat helposti epäillä. Sinun täytyy olla varovainen."

"Mutta — eihän minulla suinkaan ole liikaa rahaa," sanoi Sally tyynesti.

Janet tuijotti häneen vastenmielisesti hämmästyneenä. "Tuo ei ollut sinun tapaistasi", hän sanoi nuhtelevasti. "Minun mielestäni Traill oli suorastaan antelias. Sataviisikymmentä puntaa vuosittain, — minä pitäisin itseäni suorastaan Kroisoksena, jos minulla olisi sellaiset tulot."

"Luuletko sinä minun ottavan vastaan kaiken, mitä hän minulle tarjoaa?" kysyi Sally.

"Tarkoitatko, ettet huoli rahoista?"

"En enempää kuin mihin olen suorastaan pakotettu. Punta viikossa riittää hyvin minun elatukseeni. Mitä muuta minä kaipaisin? Vaatteita minulla on nyt riittävästi. Sinä kaiketi pidit minua halpamaisena, Janet?"

Janet katsahti ympärilleen ja tarttui sitten Sallyn käteen lujasti. "Jumala auttakoon minua, tyttö!" hän huudahti, — "luulen, että minun täytyy sanoa omaa sukupuoltani arvoitukseksi." Hän mietti hetkisen, tarkastellen Sallya tutkivasti; sitten hän äkisti kysyi: "Mikä sinut nyt sai muuttamaan mieltäsi?"

"Mr Devenish."

"Kuka?⁸

"Mr Devenish, — muistathan kertoneeni miehestä, joka oli minun seurassani päivällisellä silloin — silloin, kun Traill — kuusi viikkoa sitten —"

"Ja miksikä hän nyt karkoittaa sinut Lontoosta?"

"Hän tuli eilisiltana tapaamaan minua.⁸

"Niin?"

"Hän pyysi minut mukaansa ravintolaan.⁸

"Se olikin oikein. Sinä olet aivan tarpeeksi asti yksinäsi. Neuvoiko hän sinua lähtemään täältä?"

"Ei."

"Mitenkä siis?"

Hän näki värin vaihtelevan tytön poskilla.

"Mr Devenish sanoi rakastavansa minua.⁸

"Oh, nyt ymmärrän. Sinä haluat väistää häntä. Et pidä hänestä? Pelkäät, että hän alkaa kiusata sinua?⁸

"Ei", sanoi tyttö, katsomatta silmiin ystävätärtään, "en usko, että hän enää tulisi tapaamaan minua."

"Sanohan siis —?"

"Hän oli ajatellut, — ajatellut, sanoi hän, että — oh!"

Janet kumartui pöydän yli häneen päin. "Halusiko hän täyttää Traillin sijan — mitä?"

Sally nyökäytti. Janet katseli hänen kumaraista päätään ja näki häpeän hehkuvan hänen poskillaan. Hän tunsi Sallyn luonteen ja arvasi siitä, mitä tällainen ehdotus oli tyttöön vaikuttanut.

"Mitä muuta sinä olisit voinut odottaakaan?" hän kysyi ystävällisesti. "Useimmat miehet ovat samanlaisia. Sellainen uutinen, että sinun asemassasi oleva nainen on turvatonna kohtalon huomassa, leviää pitkin heidän rivejään kuin — kuin preeriakulo. Siitä kuiskaillaan suusta suuhun. Et tiedä, mistä se alkaa; vielä vähemmän tiedät, mihin se päättyy. Niin pian kun mies tietää, että nainen, jota hän himoitsee, on saatavissa rahalla, hän on valmis tyhjentämään pankkinsa, ostaakseen hänet omakseen. Olenhan sanonut sinulle jo ennen, — nämä ovat kauppa-asioita! Miksikä, taivaan nimessä, sinä et voi luopua kokonaan romanttisuudestasi? Toiset tekevät rakkauden kauppavälineeksi, hierovat siitä sopimuksia, mutta sinä kieltäydyt ottamasta vastaan rahoja, jotka sinulle on määrätty, ja joihin koskeminen ei tee sinua paremmaksi eikä huonommaksi. Ole järkevä; ota kaikki, minkä saat. Ellet tarvitse rahoja, niin säästä ne; se on vieläkin viisaampaa. Mutta älä hylkää niitä, sillä ne ovat sinun. Totisesti, sinä olet ne ansainnut.⁸

"En ymmärrä, mikä meistä on tehnyt ystävät, Janet", puhui Sally murtuneesti, — "en usko, että ihmiset voisivat olla erilaisempia kuin me kaksi olemme. Toisinaan minä inhoan sinun puheitasi; mutta melkein aina minä kuitenkin rakastan sinua siksi, että puhut minulle inhoittavia. Jos minä ajattelisin siten kuin sinä kehoitat, niin en ymmärrä mikä estäisi minua vaipumasta — vaipumasta niin syvälle kuin nainen voi vajota. Ethän sinä voi tarkoittaa, että minun pitäisi tehdä siten kuin sinä nyt ehdotat. Minähän rakastin Jackia; rakastan häntä vielä. Ottaisitko sinä mieheltä, jota rakastat, vastaan joka rovon, minkä hän on jättänyt sinulle?

"En tiedä. Minä joko tekisin sen, tahi sitten en ottaisi mitään.
Eläisin omaa elämääni, maksoi se sitten minulle mitä tahansa.⁸

"Tarkoitatko, että minun pitäisi tehdä niin?"

"En tarkoita, että sinun pitäisi, sillä tiedän, ettet sinä voisi. Sinä et voisi enää jäädä oman työsi varaan, nyt, kun sinä olet oppinut elämään mukavasti ja huolettomasti miehen käsivarsien tukemana. Sinä et ole riippumattomia oman työn naisia, Sally, — etkä ole koskaan ollutkaan."

Sallyn huulet puristuivat lujasti yhteen. "Tarkoitatko, että minä rakastan mukavuutta ja huolettomuutta?" hän kysyi katkerasti. "Sinä pidät minua siis niin halpana?"

"En pidä sinua ensinkään halpana. Sinua ei ole luotu tekemään työtä. Sinua on kohdannut Eevan kirous, eikä Aatamin kirous. Sinulla pitäisi olla lapsi. Silloin sinä et tuhlaisi sieluasi, muistelemalla arvotonta miestä. Silloin sinä ottaisit vastaan joka ikisen äyrin, minkä elämä tarjoaisi, — lapsesi tähden. Silloin sinä ymmärtäisit, mihin sinä olet oikeutettu. Jokainen on palkkansa arvoinen, ja lapsi olisi sinulle elämän palkka. Milloin sinä luulet äitisi vastauksen saapuvan?"

"Huomenna, ehkä."

"No hyvä; heti kun olet sen saanut, — lähde, lähde! Älä viivy Lontoossa enää silmänräpäystäkään. Elämä täällä on sinulle nyt vain kiirastulta. Mene hoivaamaan lapsukaisia. Kun ne takertuvat sinun liepeisiisi innostuneina ja hellittämättöminä, niin opit kyllä ymmärtämään, mitä minä tarkoitin, kun puhuin Eevan kirouksesta."

IV LUKU.

Cailsham, muuan niitä pieniä, ikivanhoja kaupunkeja, jotka aikoinaan ovat saaneet nimensä historiaan, lepäilee kukkulain juurella kuin iäkäs, pitkän raadannan väsyttämä vanhus ja katselee raukein silmin Kentin vihannoiviin laaksoihin. Keväisin, kun hedelmäpuut kukkivat, sen ympäristö on tuoksuva ja valkoinen, mutta myöhään syksyllä, kun tuuli ja pakkanen ovat karistaneet lehdet puista, siellä on alastonta ja surullista. Caislham elää ympäristönsä maaseutu-elämää. Kun puut puhkeavat lehtiin, kun ne kantavat kukkia ja kun kukista kehittyy hedelmiä, elää Cailsham täyteläisesti ja virkeästi. Mutta sitten kun hedelmät ovat korjatut ja päivät pimenevät, käy kaupunki tylsäksi, haluttomaksi ja uneliaaksi. Silloin se puhuu vain menneestä korjuuajasta ja tulevasta keväästä, — ikäänkuin kaikki muu olisi sille yhdentekevää.

Tässä kaupungissa mrs Bishopilla siis oli pienoinen koulunsa, jossa kaikkiaan oli parikymmentä oppilasta, Cailshamin ja lähimmän ympäristön varakkaamman porvariston lapsia. Yhtä lukuunottamatta ne olivat vain päivänoppilaita. Mrs Bishop ei ollut ajatellut ottaa täysihoitoon luokseen ainoatakaan — hänen taloutensa mahdollisuudet olivat siihen liian rajoitetut — mutta erikoiset syyt olivat aiheuttaneet tämän yhden poikkeuksen. Eräänä päivänä muuan winchesteriläis-rouva oli kirjoittanut hänelle, kertoen kuulleensa ylistettävän hänen kouluaan, sentähden hän sanoi pyytävänsä lupaa saada jättää poikansa mrs Bishopin hoitoon joksikin aikaa, minkä hän itse oli pakotettu asuinaan Lontoossa.

Tämän kirjeen saapumispäivänä äiti neuvotteli asiasta tyttäriensä Elsien ja Doran kanssa myöhään yöhön. He tekivät laskelmia kustannuksista, joita pikku Maurice Priestly aiheuttaisi heille, voidakseen ilmoittaa äidille, paljonko hänen täytyisi maksaa pojan täysihoidosta. Poikanen voitaisiin sijoittaa ullakkokamariin, jota tähän asti oli käytetty säilytyshuoneena. Ikkunaan olisi hankittava verhot, — kuusi kyynärää à yhdeksänkymmentä penniä.

"Kirjoita muistiin", sanoi mrs Bishop Doralle.

Cailshamiin palatessaan he olivat tuoneet mukanaan vanhan leposohvan, joka nyt voisi palvella poikasen vuoteena.

"Meidän ei siis tarvitse hankkia sänkyä häntä varten," huomautti mrs
Bishop.

"Ei. Mutta peitekangasta meidän on ostettava. Minä olen nähnyt
Robinsonin kaupassa sopivaa ja se maksaa kaksi ja kymmenen metri."

"Kirjoita muistiin," määräsi mrs Bishop.

Kellon lyödessä kymmentä he olivat selvillä kaikesta, mitä poikasen vuoksi oli ostettava taloon. Ja yhteentoista mennessä he olivat päättäneet, paljollako mrs Priestlyä olisi velotettava.

Kun konstaapeli Malling samana iltana kulki heidän asuntonsa ohi puoli kahdentoista aikaan, hän näki vielä valon loistavan mrs Bishopin ikkunasta. Aamulla hän kertoi siitä vaimolleen, lisäten:

"Mun käypi säälikseni se mrs Bishop. Kyllä vaan se raukka saapi ahertaa leipänsä takia."

Sinä aamuna kulki postissa mrs Bishopin kirje mrs Priestlylle, ja palaavassa postissa saapui vastaus:

"Otaksun, että vaatimuksenne on kohtuullinen. Tuon ylihuomenna Mauricen luoksenne."

"'Otaksun'!" matki Elsie äreästi.

"Vähemmällähän me emme olisi voineet ottaa poikaa tänne," vahvisti mrs
Bishop.

"Ja ullakkohuone näyttää varsin sievältä," lisäsi Dora. "Minä äsken juuri järjestin vuoteen sinne. En olisi ikinä uskonut, että se on niin kaunis kamari."

Kahta päivää myöhemmin mrs Priestly ja pikku Maurice saapuivat. Hitain kaupungin kolmesta ajurista toi heidät mrs Bishopin ovelle. Koulussa syntyi hälinää ja levottomuutta. Kaksikymmentä varakkaiden ihmisten lasta käyttäytyi samoin kuin kaikki muutkin heidän ikäisensä lapset olisivat käyttäytyneet. He rynnistivät kilvalla ikkunoihin kurkistelemaan uutta tulokasta, heti, kun mrs Bishop oli poistunut luokalta, käydäkseen vierasta vastaan.

Mrs Priestly oli suurikasvuinen nainen, miellyttävän näköinen ja hienosti vaatetettu, ainakin näiden maaseutukaupunkilaisten mielestä. Hänen kasvoissaan, niiden ilmeessä, oli jotakin sairaalloista ja kärsivää. Hänen liikkeidensä pidättyväisyys ja äänensä hiljaisuus yhä vahvistivat tätä sisäisestä murheesta kertovaa vaikutelmaa.

Pieni Maurice oli vaalea ja sinisilmäinen, germaanilaisen näköinen kuusi-vuotias poika. Kun mrs Priestly puhui pojastaan, välkehtivät hänen tyynet ja kärsiväkatseiset silmänsä ylpeydestä ja onnesta, himmetäkseen jälleen seuraavassa tuokiossa entiselleen. Hankkiessaan poislähtöä mrs Priestly kumartui ja pusersi pojan kiihkeästi syliinsä, mrs Bishopin seistessä sivulla ystävällisesti hymyillen.

Äkisti mrs Priestly katsahti talon emäntään silmät kosteina.

"Minä tulen tapaamaan teitä, mrs Bishop," sanoi hän hiljaisesti, — "tapaamaan teitä, ennenkuin lähden. Sanon vain ensin hyvästit pojulleni."

Mrs Bishop otti järkevästi onkeensa tämän vihjauksen ja poistui, jättäen äidin ja pojan kahden kesken. Hän tapasi eteisessä tyttärensä ja sanoi heille:

"Lapsi tietenkin on hemmoteltu pilalle, luulisin."

"Miksikä niin?" kysyivät tytöt yhteen ääneen.

"Kas, hän parhaillaan hyvästelee poikaa, — itkien suoraan hänen niskaansa. Minä pidän sellaista typeryytenä. Lähdin tieheni. En voi katsella mokomaa järjettömyyttä."

Sillä välin äiti ja poika hyvästelivät toisensa monen viikon ajaksi.
Kyyneleet kastelivat kummankin poskia.

"Ethän koskaan rakasta ketään muita kuin äitiä, lupaatko sen, Maurice?"

"En rakasta häntä," sanoi poika, viitaten päällään oveen, jonka mrs
Bishop juuri oli sulkenut jäljestään.

"Ja lupaatko rukoilla joka ilta ja aamu?"

"Lupaan, äiti."

"Ja lupaat sanoa 'Jumala, auta äitiä'?"

"Pitääkö minun rukoilla isän puolesta?"

Mrs Priestly hengähti syvään ja väisti pojan katsetta. Maurice oli liian nuori ymmärtääkseen, mitä äidin vaikeneminen merkitsi. Poika vain luuli, ettei hän ollut kuullut kysymystä.

"Rukoilenko minä isänkin puolesta?" hän toisti.

"Kyllä," sanoi äiti hitaasti. "Rukoile isän puolesta, — ensin isän puolesta ja sitten, ennenkuin nukut, sinä pyydät Jumalaa auttamaan äitiä. Taivas suojelkoon sinua, pieni rakkaani —"

Hän puristi pojan jälleen kiihkeästi vasten rintaansa, ja riensi sitten pois, kuivaten poskiaan ja silmiään nenäliinalla.

* * * * *

Näin tuli pieni nuori herra Maurice Priestly mrs Bishopin kouluun täysihoitolaiseksi. Ja kun Sally noin kolmea viikkoa myöhemmin saapui äitinsä luo, majoitettiin hänet asumaan pienen Mauricen huoneen viereen. Parina ensimmäisenä yönä hän oli kuulevinaan pojan nyyhkytyksiä seinän takaa. Sally huomautti siitä äidilleen.

"Oh, älä huoli ajatella joutavia," sanoi mrs Bishop. "Poika vain muuten ääntelee unissaan, — lasten tapa on sellainen."

Mutta Sally ei ollut tästä varma, ja hän kysyi senvuoksi pojalta itseltään, mitä hän itkee öisin.

"Minä en itke," sanoi poika ylpeästi. "Minä en osaakaan itkeä."

Mauricen oli helppo sanoa näin keskellä päivää ja kirkkaassa auringonpaisteessa. Mutta yöllä hän tunsi itsensä kokonaan toisenlaiseksi. Seuraavana yönä hän jälleen itkeskeli. Sally kuuli pojan koettavan tukahuttaa nyyhkytyksiään pielukseen. Hän oli parhaillaan makuulle menossa, mutta kuullessaan nämä äänet hän pysähtyi kuuntelemaan. Se oli itkua. Hän aukaisi ovensa varovasti. Tosiaan, lapsi nyyhkytti hiljalleen. Silloin tyttö hiipi Mauricen ovelle ja kurkisti sisään.

"Maurice," hän kuiskasi.

Nyyhkytykset taukosivat.

"Maurice," toisti tyttö, "sinä itket."

Poika myönsi sen suruissaan. Hänet oli yllätetty itse teossa.

"Mutta minä en ole mikään lapsi!" hän huudahti.

Sally polvistui hänen vuoteensa viereen. "Kuka sitten väittää sinua lapseksi?" hän kysyi.

"Sinä aioit juuri niin sanoa," arveli Maurice.

"En, en aikonutkaan. En minä pidä sinua lapsena. Minäkin itken toisinaan."

"Itketkö?" Pojan äänessä kuvastui heikkoa hämmästystä. "Minkätähden sinä itket?"

"Oh, monesta syystä. Miksikä sinä itket?"

"Äidin tähden. On niin kylmä nukkua ilman äitiä."

"Nukutko sinä sitten tavallisesti äidin kanssa?" kysyi Sally, kietoen kätensä pojan jäntevän pikku niskan ympärille.

"Nukun — aina. Äiti on niin lämmin, ja äiti makaa niin lähellä minua. Sinun käsivartesi on lämmin, minä pidän sinun käsivarrestasi." Hän silitti tytön kättä hiljalleen. "Mitä se oli?" hän kysyi äkisti.

"Mikä?"

"Minun kädelleni tipahti jotain märkää. Voi, sinähän se olet, — se tuli sinusta. Sinä itket! Etkö itkekin? Sinä itket. En tiedä, oletko sinä lapsi. Mutta ellet sinä luule minua lapseksi, niin en minäkään sinua. Miksikä sinä itket?"

"En tiedä."

"Oh, täytyyhän sinun tietää! Minä tiedän aina, minkä vuoksi minä itken. Väliin minä itken yöllä, kun on pimeätä enkä minä voi kuulla mitään. Ja sitten sentähden, kun minun on äitiä ikävä. Äitikin itkee joskus, eikä hänkään tiedä minkätähden."

"Oletko sinä kysynyt häneltä?"

"Olen, ja äiti sanoo, ettei hän tiedä. Naiset eivät aina tiedä syytä, mutta pojat tietävät aina. Sinä et saa sanoa, että minä itken, — ethän sano? Lupaa!"

"Minä lupaan," sanoi tyttö varmasti.

"Jos toiset tietäisivät, niin ne luulisivat minua lapseksi. Mutta minä en ole lapsi. Aamulla en ole, — enhän?"

"Et, et laisinkaan."

"Kun sinä opetit minua soittamaan päivällä, niin ethän pitänyt minua silloin lapsena, ethän?"

"En. Minä olen aina ajatellut, että sinä olet uljas poika."

Maurice käännähti vuoteessaan. "Pane toinenkin kätesi minun ympärilleni, niinkuin äitikin tekee. Hän ottaa minusta kiinni aina molemmin käsin, ja siten on paljon lämpimämpää."

Sally syleili häntä molemmin käsivarsin.

"Ah, nyt on hyvä olla," sanoi poika. "Eikä äiti ole pahoillaan, vaikka hän sanoi, etten minä saa rakastaa ketään muuta kuin häntä. Mutta tiedäthän, etten minä oikein rakasta sinua. Minä vain pidän sinusta, kun sinä olet niin lämmin."

"Etkö sinä rakasta minua?"

"En, — kuinka minä voisin? Minä rakastan vain äitiä, tietysti. Oh, nyt taas —! Sinä itket vielä, kuulehan!"

"Niin, tiedän sen."

"Etkö tulisi itkemään tänne vuoteeseen, — täällä on lämpimämpi?"

Nyyhkytys korahti Sallyn kurkussa.

Nyt jo oli Janetin ennustus toteutunut. Eevan kirous ei tuntunut tytöstä enää vain hämärältä puheenparrelta. Hän tiesi sen nyt. Hän tiesi, mitä hänen elämästään puuttui.

"Ei, sinun täytyy nyt koettaa nukkua, Maurice," hän kuiskasi tukahutetusti. "Sinun täytyy nukkua. Etkä sinä saa itkeä enää."

"En kai sitten," huokasi poika alistuen. "Jos lupaat, ettet sinäkään itke."

"Minä lupaan. Hyvää yötä."

Sally palasi takaisin huoneeseensa ja täytti lupauksensa painamalla päänsä pielukseen, ettei Maurice kuulisi samaa, mitä hän itse oli kuullut äsken seinän takaa. Mutta tyttö itki.

V LUKU

Sinä yönä heidän ystävyytensä alkoi. Sinä yönä tytön sielussa alkoi versoa uusi ajatus, jota ei hänen palava rakkautensa Trailliin enempää kuin Janetin filosofoivat opetuksetkaan olleet kyenneet herättämään hänen mielessään. Nyt hän ymmärsi, että lapsi voisi pelastaa hänen elämänsä ja tarjota sille täyden sisällyksen. Lapsi tekisi hänen elämänsä elämän arvoiseksi. Ja kun hänellä ei ollut lasta, tyttö ponnisti sydämensä kaikki voimat, saavuttaakseen pienen Mauricen rakkauden.

He kuljeksivat yhdessä halki puutarhojen, joissa kypsyvät omenat kurkottautuivat lehvien lomitse kohti aurinkoa. He risteilivät kukkulain rinteillä, etsien kätkettyjä ihmeitä kalkkivuorien syvistä onkaloista. He kipusivat vuorten harjuille katsomaan, miltä maailma näytti niiden toisella puolen. Ja näillä retkillään he oppivat tuntemaan toinen toisensa. Sally näki, kuinka tämä kuuden vuotias poika, jota kammotti olla lapsi, oli sielultaan pehmyt ja notkea kuin vaha, johon muovailevan sormen jokainen kosketus jättää jälkensä. Ja poika oppi ymmärtämään, että hänen opastajansa sydäntä jäyti salattu murhe, jonka syytä hän ei tiennyt. Mutta hän halusi kiihkeästi selittää mikä tämän murheen oli aiheuttanut, ja sen vuoksi hän itse keksi siitä pitkän tarinan, jonka hän eräänä päivänä kertoi ystävälleen.

He istuivat silloin kukkulan rinteellä, katsellen iäkkään, väsyneen vanhuksen — Cailshamin — pään yli Englannin yltäkylläistä puutarhaa, jonka väsynyt vanhus näki joka päivä uneliaine silmineen. Siinä Maurice kertoi tytölle hänen onnettomuutensa tarinan, — se oli täynnään haltijattaria, jättiläisiä, peikkoja ja kääpiöitä, jotka pojan mielikuvituksen hypittäminä ympäröivät sadun prinssiä ja prinsessaa kirjavana joukkona.

"Ja sentähden sinä olet surullinen," hän päätti tarinansa. "Kunhan prinssi vain ei olisi kuunnellut peikon neuvoja, niin sinä olisit ihan onnellinen. Etkö olisikin?"

Sally otti pojan pehmeät, pyöreät posket kämmentensä väliin, taivutti hänen kasvojaan ylöspäin ja suuteli niitä.

"Olisin," hän sanoi hiljaa. "Minä olisin onnellinen. Mutta et saa koskaan kertoa tätä toisille."

"Enkö äidillekään?" vetosi poika.

Tyttö irroitti kätensä hänen poskiltaan ja katsahti jäykästi eteensä. Hän tunsi hetkisen aikaa kadehtivalla pojan äitiä, — sitten hän häpesi tunnossaan.

"Kyllä," hän vastasi, "äidille sinä saat kertoa."

* * * * *

Kesän viikot vierivät kuin heleä virta. Sallyn ja hänen äitinsä kesken ei syntynyt lämpimämpää suhdetta. Sisaret taas avoimesti kadehtivat häntä. Sally oli kauniimmin puettu kuin he; hän tunsi elämää ja maailmaa enemmän, ja vieraat kiintyivät mieluimmin keskustelemaan hänen kanssaan. Cailshamilaiset, jotka aluksi olivat pitäneet Sallya vain tavallisena Bishopin perheen jäsenenä, huomasivat vähitellen, että hän oli toisenlainen kuin omaisensa. Naiset myönsivät, että hän oli soman-näköinen, ja miehet etsivät hänen seuraansa. Mutta Sally ei kiintynyt koko kaupungissa muihin kuin pikku Mauriceen. Janetia lukuunottamatta tämä lapsi oli ainoa olento, joka oli saanut hänen sydämensä lämpenemään sen jälkeen, kun Traill oli jättänyt hänet.

"Minä tuskin uskoin mahdolliseksi, että voisin vielä elää näin tyytyväisenä," hän kirjoitti Janetille Lontooseen. "Minä odotan aamua, kun illalla vaivun uneen, sillä herättyäni minä menen pojan huoneeseen ja suutelen hänen pieniä uljaita kasvojaan, kun ne siinä kohoavat pielukselta hänen nukkuessaan. Ja kun minä näin olen herättänyt hänet, polvistuu hän vuoteessaan ja minä sen vierellä, hän kietoo kätensä minun kaulaani ja niin me rukoilemme yhdessä. Sinä pidät tätä joutavana, luullakseni, mutta älä naura meille. Voi, Janet, minä soisin, että hän olisi minun lapseni!"

Vaikka Sallyn koko sydän näin olikin kiintynyt yksin Mauriceen, oli hän kuitenkin kylliksi nainen, iloitakseen siitä huomiosta, jota hänelle Cailshamissa yleisesti osoitettiin. Hän tunsi melkeinpä kiitollisuutta, kun tämän pikkukaupungin miehet, ja etenkin huomattavin heistä, Wilfrid Grierson, pyrkivät lähestymään häntä kunnioittavasti, missä ikinä he kohtasivat hänet. Grierson oli lähiseudun suurimman hedelmäviljelijän vanhin poika, ja sen vuoksi mrs Bishop oli rajattoman tyytyväinen, nähdessään tämän miehen kiertelevän hänen tyttärensä ympärillä. Mutta Sally, jota Devenishin jättämä muisto edelleen kuvotti, ei ajatellutkaan, että yksikään mies enää toden teolla rakastuisi häneen. Tytön nuorempi sisar, Dora, huomautti hänelle eräänä iltana teepöydässä odottamatta, että tällainen mahdottomuus kenties oli tapahtumassa.

"Ellei mr Grierson olisi niin perin hieno herra," hän sanoi, "niin voisi melkein uskoa, että hän on saanut muurahaisia päähänsä sinun tähtesi, Sally."

Sallyn poskille lehahti värikäs loimu. "Olkaamme sitten kiitollisia siitä, että hän on niin perin hieno herra," vastasi hän pikaisesti.

"Mitä — ethän tarkoittane, ettet sinä suostuisi häneen?"

"Hän ei ole kosinut minua, — se varmaan riittää selitykseksi. Eikä hän teekään sitä koskaan. Minä en elä sellaisessa asemassa, josta hän haluaisi ryhtyä katselemaan vaimoa itselleen."

"Sinun asemasi, Sally," huomautti äiti, joka parhaillaan kirjoitti huoneen toisessa päässä kirjettä, "on sama kuin meidänkin, niin kauan kuin sinä elät meidän parissamme."

"Niin, äiti. Ja siksihän minä sanonkin, ettei ole uskottavaa, että hän koskaan pyytäisi minua vaimokseen."

Hän poistui, ja perheen toiset jäsenet alkoivat pohtia, eikö heidän olisi syytä päästä eroon Sallysta, joka kohteli heitä näin ilmeisen yliolkaisesti. Mutta kun he ottivat lukuun sen seikan, että Sallyn kotonaolo soi heille tilaisuuden säästää sievoiset rahat, jotka sitä ennen olivat menneet soitonopettajan, miss Hatchin, palkkaamiseen, antoivat he kysymyksen raueta.

Yläkerrassa Sally parhaillaan toivotteli hyvää yötä Mauricelle. "Minä en kaipaa ketään muuta, — sano, tiedäthän, etten minä välitä kenestäkään toisesta?"

"Mutta sinä et voi kaivata minua," sanoi poika yksinkertaisesti, — "minähän olen äidin."

Sally nousi seisomaan. "Niin, sinä olet äitisi oma," hän myönsi. Ja sitten hän toisti sen jälleen. Hän poistui verkalleen makuuhuoneeseensa ja alkoi riisuutua hitaasti.

Tämän päivän jälkeen hän karttoi mr Griersonia, kuten ihmiset välttelevät taloa, jossa rutto raivoaa. Mutta hän ajatteli, että mr Grierson oli liian kunnollinen — ja liian kunnioitettava — mies, ollakseen minkäänlaisessa suhteessa häneen. Tyttö ei nyt kammonnut avioliittoa, vaikka hänen rakkautensa Trailliin ei ollutkaan sammunut. Hän oli oppinut rakastamaan lasta, ja samalla kun hän ymmärsi, että Maurice kuului äidilleen eikä hänelle, samalla hänessä heräsi kiihkeä kaipaus saada painaa omaa lastaan povelleen. Sen hän saavuttaisi menemällä avioliittoon. Tämä houkutus juuri pakotti häntä karttamaan Wilfrid Griersonia, sillä hän tunsi sisimmässään, että jos mies kosisi häntä, niin hän tuskin jaksaisi kieltää, — ja Grierson ansaitsi paremman vaimon itselleen kuin hän oli.

Mutta olosuhteet, sattuma, kohtalo — miksikä vain haluat sitä nimittää — oli hellittämätön. Tilaisuus, jota Sally oli kartellut, tuli auttamattomasti hänen tielleen.

Eräänä iltapäivänä, kun tyttö oli jo täyttänyt koulussa omat velvollisuutensa ja Maurice parhaillaan oli lukutunneillaan, Sally käveli hedelmätarhassa, joka leviää Cailshamista Lontooseen johtavan valtatien yläpuolella. Tyttö ei tiennyt, ken omisti tämän kauniin puiston; ja äkisti hän huomasi miehen laskeutuvan alas omenapuusta jonkun matkan päässä itsestään. Aluksi hän uskoi, että siellä liikkui hedelmävaras, jonka hän oli säikäyttänyt; mutta tuntiessaan miehen mr Griersoniksi hän huomasi erehtyneensä.

Tyttö kääntyi ja kiiruhti samaan suuntaan, mistä hän oli tullutkin. Hän etsi pensasaitauksessa olevaa aukkoa, josta hän oli poikennut puutarhaan maantieltä. Hän koetti päästä pujahtamaan aukosta pois jälleen, ennenkuin mies huomaisi hänet. Mutta hän arvasi myöhästyneensä, kuullessaan jäljissään kiireisiä askeleita, jotka pehmeästi tömähtelivät nurmella. Sitten hän kuuli miehen huutavan hänen nimeään, ja silloin tyttö kääntyi.

"Näin teidän laskeutuvan alas puusta," hän selitti vältellen, "mutta luulin, että siellä oli joku varastamassa hedelmiä."

"Ja senvuoksi te karkasitte?"

"Niin. Sehän kai oli kovin raukkamaista?"

"Eipä tietenkään. Jos siinä olisi ollut varas, ja hän olisi pelännyt teidän hätyyttävän väkeä paikalle, niin olisitte voinut joutua pulaan. Mutta tiedättekö varmaan, ettette tuntenut minua, — ehkä te pelkäsitte minua vieläkin pahemmin kuin hedelmävarasta?"

Sally nauroi hermostuneesti, ymmärtäen, mikä nyt olisi hänen edessään.

"En; miksikä minä olisin teitä peljännyt?"

"Olettehan te kartellut minua viimeisinä kymmenenä päivänä, — aina senjälkeen, kun äitinne järjesti verkkopallo-klubille teekutsut."

Tyttö loi katseensa maahan. Sitten hän kääntyi katselemaan puiden vihreitä lehviä, jotka häälyivät hänen yllään ja joiden lomista punertavat omenat väläyttelivät hänelle auringossa paahtuneita poskiaan.

"Te ette sano mitään siihen," huomautti mies, läjäytellen sääriään kuivalla varvulla, jonka hän oli taittanut puusta.

"En tiennyt vältelleeni teitä," vastasi tyttö, kohdaten hänen avoimen, kysyvän katseensa.

"Olette tehnyt sen. Aioin kirjoittaa teille —

"Aioitte?"

"Niin. En ole tottunut siihen puuhaan, mutta olin päättänyt yrittää. Ajattelin kysyä teiltä, oletteko — oletteko pahoillanne — oh, ymmärrättehän — kiusaako teitä, jos minä osoitan teille huomaavaisuutta — siten — niin, siten kuin olen — olen tehnyt. Tähän tapaan minä aioin kirjoittaa teille tänä iltana."

Tyttö katseli häntä avoimin, ihmettelevin ja miettiväisin silmin, mutta ei vastannut mitään.

"Niin," jatkoi mies, päättäen pakottaa tytön puhumaan. "Mitä te olisitte vastannut siihen?"

"En todellakaan tiedä," tunnusti Sally rehellisesti.

"Minä en miellytä teitä?" huudahti mies. "Minä en ole teidän mielestänne —."

"Oh, en tarkoita sellaista!"

"Mikä siis on syynä, sanokaa?"

Tyttö katseli vakavana häntä silmiin. "Syy on toinen, — minun täytyy kysyä, olenko minä teille kelvollinen nainen."

Mies tuli hänen rinnalleen ja tarttui varovasti tyttöä käteen, ikäänkuin peläten puserruksellaan runtelevansa sen. Ja siinä, omenapuiden lehvien varjossa sinisen taivaan alla, kuunnellen, kuinka silloin tällöin kypsynyt omena putosi raskaasti maahan tahi kuinka kottarainen suhahtaen lensi heidän ylitseen, tytön täytyi kuulla minkälaiseksi Wilfrid Griesron hänet uskoi.

"Ei, — ei, ei!" kuiskaili tyttö kauhistuneena.

Mutta mies ei kuunnellut hänen vastustelujaan, eikä hän voinut ymmärtää niitä. Vasta kun tyttö irroitti kätensä, hän vaikeni.

"Minun — minun — sanani eivät siis merkitse teille mitään?" kysyi mies katkerasti.

"Ne merkitsevät enemmän kuin te arvaattekaan," vastasi tyttö. "Mutta te ette saa jatkaa — minä en voi antaa teidän jatkaa, ennenkuin minä," hän vaikeni ja hengähti raskaasti, — "ennenkuin minä olen kertonut teille jotakin."

"Mitä te haluatte kertoa minulle?"

"Minä kirjoitan siitä teille."

"Kertokaa mieluummin. Nyt, — tässä! Miksikä te ette voi kertoa?" Hänen huulensa olivat kalpeat. Kuiva varpu ritisi hänen käsissään. Se räiskähti ja katkesi. He eivät kumpikaan huomanneet sitä. "Miksikä te ette tahdo puhua?"

"En voi. En voi tämän jälkeen, kun te olette kertonut, kuinka ylevästi te ajattelette minusta. Minä kirjoitan."

Mies viskasi varvunpalaset ruohikkoon.

"Te rakastatte toista," hän mutisi. "Te aiotte naimisiin hänen kanssaan?"

"Ei, ei, — pyydän, ettette kysele minulta. En minä aio naimisiin."

"Te olette jo —?" Mies kumartui eteenpäin, taivuttautuen tytön ylle, ja sanat kangertelivat hänen huulillaan.

"En — en — en sitäkään."

"Sanokaa, — mitä siis?"

Sally katseli häntä silmiin, antaen miehen lukea katseestaan. Tyttö huomasi hänen vähitellen vetäytyvän loitommalle, — sitten hänen poskensa valahtivat aivan valkoisiksi ja hän pyyhkäsi otsaltaan hikeä, jota kihosi siihen suurina pisaroina.

"Hyvä Jumala!" kuiskasi mies. "Te, te? Jumalani, tekö?"

Hän kääntyi ja poistui muutaman askeleen tytön luota. Siihen hän pysähtyi, katse maahan kiintyneenä, ja Sally kuuli hänen mutisevan käsittämättömiä sanoja. Tyttö odotti, toivoen hänen puhkeavan herjauksiin; mutta mies vaikeni. Silloin hän lähti hitaasti kävelemään poispäin, tuntien sydämensä sairaaksi ja ontoksi. Hän kulki verkkaan, mutta ei katsahtanut taakseen. Seuraisiko mies hänen jäljissään? Seuraisiko? Hän saavutti pensasaidassa olevan aukon. Siinä hän käänsi päätään. Mies seisoi yhä samalla paikalla, mihin Sally hänet oli jättänyt lähtiessään, katse maahan naulattuna.