language: Finnish

SYDÄMET

Kertomuksia

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS

Sydämet
Viimeinen keino
Rakastuneen retkiä
Alasimena ja vasarana
Hätähuutoja syvyydestä
Kylvöt ja niitot
Kuolinsanomia mereltä
Lionardo ja Chopin
Soihdunkantajat

SYDÄMET

Heinz Blume, pianisti, teki vielä pari lyhyttä kumarrusta saliin päin ja asteli nopeasti taiteilijahuonetta kohden, missä hänen vaimonsa ja impressario odottivat. Suosionosoitukset salissa myrskysivät näin ohjelman loppupuolella entistä voimakkaammin, yleisöä oli tunkenut soittolavan juurelle ja sitä oli juhlahuoneen nurkkauskin täynnä. Taiteilijan täytyi pujotella eteenpäin, käsien pauke soi kuin raesade ympärillä. Heinz Blume kulki hartiat kumarassa ja kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, haki hän nenäliinan ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän syöksyi suoraan impressariota kohden ja yhä pyyhkien kasvojaan hän nopeasti puhui:

— Minä sanoin: ei Steinwayta… Enkö minä sanonut…? Tahdotteko todella tappaa minut? Diskantti on kuin tikari, joka ääni on tikarinpisto. Basso lyö kuin moukari. Eikö teillä ole hermoja? Minulla on, jumal' avita. Minähän sanoin teille. Ja te lupasitte. Koko maailma tietää, etten minä voi soittaa Steinwaylla. Koko Eurooppa, Amerikka, Australia. Baselissa peruutettiin konsertti… loppuunmyyty huone — peruutettiin…

Impressario kohautteli olkapäitään ja kuunteli levollisena taiteilijan vuodatusta. Hänellä ei ollut mitään lisättävää. Hän oli jo sanonut, että kaupungin Bechstein oli loppuun soitettu, että uusi oli tilattu ja että sitä odotettiin joka päivä. Tässä soittokoneessa ei ollut mitään vikaa, se oli päinvastoin harvinaisen hyvä. Corinna Diels oli sanonut, ettei hän missään ollut nähnyt parempaa. Kai Corinna Diels jotakin ymmärsi hänkin.

— En sano ettei soittokone ole hyvä, puhui taiteilija sillä hillityn tiivistetyllä äänellä, jolla hän oli tottunut puhumaan tällä etäisyydellä yleisöstä. — Mutta kun nyt kerran minä en voi soittaa sillä. En saa esiin mitään, ettekö ymmärrä.

— Menkää kiittämään, menkää kiittämään, herra Blume, huomautti impressario, kirjakauppias Mattson kuivasti. — Jahka ensi kerran tulette, saatte soittaa Bechsteinillä.

— En ikänä tule, äänsivät Blumen kuumeiset huulet. — Ensi kerralla esitätte minulle häkilän ja vaaditte, että sillä saan esiin Bachin Chaconnen. Mieluummin soitan höyläpenkillä. Tapatte minut…

— Menkää saliin, menkää saliin, herra Blume, toisti impressario, — ettekö kuule.

Rouva Blumen käsi laskeutui taiteilijan käsivarrelle.

— Heinz, kuuletko kuinka yleisö on ihastuksissaan. Se meni niin hyvin.
Lähde saliin, Heinz…

Hän avasi oven ja taiteilija tuli keskelle kättenpauketta, sähköittyneitä katseita, koko tuota haltioitumisen auerta, jota voi verrata kylpyyn tropiikin meressä, kun agave ja oleanderi kukkivat rannalla. Alhaalla ikkunarivin luona seisoi joukko nuoria tyttöjä. Se oli tyttölyseon yläluokka. Noiden nuorten olemus oli ainoana hehkuna ja he hakkasivat yhteen käsiään niin että olkapäät hytkyivät. Joka lyönti sanoi: en jaksa enää, mutta yhä vain he hakkasivat, hymyilivät ja huokailivat. Eturiveissä istui vanhempaa väkeä, herroja ja naisia, hekin taputtivat ja katselivat toisiinsa ikäänkuin kysyäkseen toisiltaan oliko tämä unta vai totta. Penkin päässä istui vanha herra, joka ei taputtanut eikä tömistellyt jalkojaan, hän vain nyökytti päätään ja tuijotti taiteilijaan. Heinz Blume kumarsi joka taholle. Hänen kumarruksensa oli lyhyt ja hermostunut ja pian hän jälleen oli matkalla tungoksen läpi taiteilijahuonetta kohden. Siinä niitä oli vanhenevia naisia, jotka tahtoivat nähdä häntä likeltä niinkuin lapset tahtovat katsella lintua, jonka he ovat saaneet satimeensa — ihminen on sama kaikkialla, täällä napapiirin luona ja päiväntasaajan seuduilla. Blume kumarsi kaikkia noita maireita, kyyneltyviä kasvoja kohden ja ajatteli Steinwayta, jonka hirvittävän terävät diskanttiäänet yhä vasaroivat hänen korvissaan, käsivarsissaan, olkapäissään ja aina ylös aivoihin asti. Vaikka nuo hyvät ihmiset tässä taputtaisivat aamuun asti, niin hän ei enää voi koskettaa tuohon flyygeliin. Ja se Beethoven, joka vielä on jäljellä, sitä hän ei voi soittaa, hänen sormiensa päät menevät halki ikäänkuin piikeillä puhkaisten. Hänellähän on vaimo ja kolme pientä lasta — ei hän voi tällä lailla antaa tappaa itseään. Aivan ovensuussa seisoi pieni nainen, hartioillaan espanjalainen huivi, ja samalla hetkellä, jolloin Blume avasi oven, solui tämä toimeliaasti taiteilijahuoneeseen ja puhui täyttä vauhtia, silmissä kyyneleet:

— Jotakin niin ihmeellistä… taivaallista…! Meidän yleisö on hemmoteltu, tänne tulee kaikkein suurimmatkin taiteilijat, useimmat soittavat tyhjille huoneille, mutta jotain tällaista emme ole kuulleet. Tahtoisin välttämättä saada hetkisen tavata teitä, herra Blume: eikö sopisi huomenna? Mutta teidän täytyy kai mennä saliin, yleisö on hullaantunut teihin… Oi teidän fortenne… ja entä pianissimonne! Kuin huokaus. Mutta menkää, menkää saliin. Elän sellaisessa jännityksessä tämän viimeisen Beethoven-numeron tähden. Vain yhden ainoan kerran olen kuullut sen konserttisalissa. Mutta se onkin niin suunnaton. Tuskin voin odottaa, niin haluan kuulla tätä sonaattia. Mitä? Anteeksi, hyvä herra Blume, kiirehtikää saliin, ne taputtavat kätensä verille. Kas kun ihminen, joka on opettanut pianonsoittoa neljättä kymmentä vuotta kaikenkaltaisille lahjattomuuksille, tapaa ideaalin, niin…

Rouva Blume otti vanhan soitto-opettajattaren haltuunsa sillä vaatimattomalla sulolla, joka oli hänelle ominainen. Vanha neiti ei mielenliikutuksensa vallassa löytänyt nenäliinaansa, vaan pyyhki silmiään espanjalaiseen silkkishaaliin ja sen upeat pitkät hetaleet välähtelivät pitkin hänen kuihtuneita sormiaan ja ranteitaan. Olihan rouva Blume kappale miestään, hänelle saattoi puhua yhtä avoimesti kuin Heinz Blumelle, vieläpä tässä tapauksessa oli rouvalla se etu, että saattoi tarttua hänen olkapäihinsä ja osoittaa hänelle hellyyttä. Ja niin kertoi neiti Boraeus hänelle, että hänen vanhin veljensä oli saapunut vuorokauden matkan takaa kuullakseen Heinz Blumen. Hänen veljensä oli sellainen — köyhä, hiljainen ja vaatimaton. Hänellä oli yksi ainoa intohimo: musiikki. Ja nyt hän on niin onnellinen, että hän elää tästä konsertista taas pitkät aikaa. Kas tuossa hän seisoo — hänellä on seisomapaikka — aivan lavan ääressä hän tahtoo aina nähdä pianistin kädet, nehän ovatkin jotain niin ihmeellistä ja salaperäistä. Varsinkin tätä viimeistä Beethoven-numeroa hänkin odottaa. Nuorempikin veli, perämies Boraeus, on täällä. Hänkin on musikaalinen, tavallaan — niinkuin kaikki merimiehet, tietäähän sen, kun aina kuuntelevat aaltojen loiskinaa. Tuolla hän väliajoilla noitui ja kirosi, niin tyytyväinen hän oli, sanoi Orfeuksen ensi kertaa astuneen raatihuoneemme kynnyksen yli.

Rouva Blumen täytyi jakaa huomiotaan muuallekin päin, koska huone pian oli täynnä väkeä — eivätkö ne ymmärtäneet, ettei sovi tulla näin numeroiden välillä. Ja Heinz yhä jauhoi impressariolle samaa asiaa.

— Vaikka Bechstein olisi missä tilassa tahansa, se aina on Bechstein. Minä en soita tällä — en Beethovenin viimeistä sonaattia. Pidättekö sitä leikintekona? Tahallisesti olette pettänyt minua. Ehtoihini kuuluu aina ja kaikkialla, ettei minun tarvitse nähdä Steinwayta. Ettekö kuule eroa Steinwayn ja Bechsteinin välillä? Minä kuulen, minä. Käteni eivät kestä, eivät korvani. Yhtä mielelläni ryöstän kassakaapin, panen tulen nurkan alle, tai soitan… soitan shimmin, tai fokstrotin, tai… tai… muuta hullutusta. Minä en tällä soittokoneella soita sadannetta yhdettätoista Beethovenia, että sen tiedätte. Konnamaisesti minut on petetty.

Impressario näytti vihdoin alkavan kyllästyä.

— Hyvä on, sanoi hän, — että minäkin tiedän. Meidän Steinway on ensiluokkainen soittokone eikä sitä vielä kukaan ole moittinut. Mutta onhan vanha Bechsteinimme tuolla ravintolan puolella — pannaan miehiä vain liikkeelle, niin se sieltä tulee, mutta sittenpä herra Blumen onkin soitettava sillä, eikä saa napista. Sanon etukäteen, että naamiaisissa tässä viimein perämies Boraeus jaloillaan soitti sillä havaijilaista hytkytanssia niin että jokin kieli taisi katketa, mutta onhan Bechstein aina Bechstein, tuodaan sisään vain.

Rouva Blume astui hymyillen miehensä ja impressarion väliin.

Kyllä mieheni soittaa Steinwaylla tämän viimeisen numeron, puheli hän äänellä, jolla koetetaan taivuttaa lasta ottamaan ilkeä lääke. — Miehelläni on niin uskomattoman tunteelliset kädet, ihmisten on vaikea ymmärtää sellaista. Heinz, kyllä sinä pääset tämän yhden numeron yli. Lähde saliin…

— En pääse, en soita. Marianne, sinäkin kiusaat minua. Ja meillä kun on vain tämä ainoa ilta.

Rouva Blume katsoi miestään silmiin. Koko heidän suhteensa hellyys, muistot vaikeista eronhetkistä ja yhteisesti kestetyistä kärsimyksistä oli hänen katseessaan. Heinz Blume veti syvältä henkeään ja kiirehti saliin, jossa ihmisjoukon hurmiomainen mieliala sulki hänet kuin kuumaan usvaan. Heinz Blume teki lyhyen hermostuneen kumarruksensa, mutta suosion myrsky oli nyt sitä laatua, ettei se mennyt ohi korvan: se vangitsi. Hetkisen tuntui taiteilija pyytävän, että häntä ymmärrettäisiin. Hän levitti käsiään ikäänkuin sanoakseen: eivät ne enää jaksa. Hänen takanaan seisoi vihattu Steinway kuin mikäkin piikkitynnyri. Tyttöryhmä oikealla taputti ja tömisteli. Taiteilija teki toisella kädellään epätoivoisen eleen heitä kohden ja silloin tapahtui heidän parvessaan jotakin odottamatonta: he taivuttivat punastuen päät toistensa olkapäitä vasten ja vaikenivat. He olivat voittaneet: taiteilija astui flyygeliä kohden, istuutui ja mietti silmänräpäyksen.

Salissa ja taiteilijahuoneessa oli hiljennyt. Tyttölyseon yläluokka, joka tunsi tämän ylimääräisen kuuluvan suoranaisesti itselleen, istui liikutuksen vallassa. Vanhan maisteri Boraeuksen takkuinen olemus siirtyi narisevin saappain jonkin askeleen likemmä estraadia. Sitten oli äänetöntä, jokainen odotti henkeä pidellen, mitä tulisi.

Tuttu Chopinin preludio alkoi kehrätä hiljaisuudessa. Eikä enää ollut tätä salia, ei ihmisiä, jotka tekevät huonoja tekoja ja ajattelevat rumia ajatuksia, jotka vanhenevat arjen kuorman edessä ja paatuvat luomakunnan hädälle. Näkymätön värttinä kehräsi valonsäteitä, kentät kukkivat ja sininen auer kierteli ihmisiä, jotka olivat kauniit ja tahtoivat hyvää. Oli kuin jostain ylhäältä olisi varissut kukkain lehtiä: katoavaisuuden henkäys pani valonsäteet värähtämään, kyynel hersyi ihmisrinnoista. Sydämet tunsivat kipeässä onnessa olevansa kultaista tomua, joka värisee Jumalan hengityksestä… Ja oli kevätyö ja hiljainen virta ja puhkeavat pajut. Ja lintu visersi ja toinen vastasi, ja nuori ihminen juoksi paljain jaloin yli kasteisten kenttien ja seisoi odottaen. Ja kuuli linnun ja oman sydämensä lyönnin. Ja tunsi odotetun askeleet ja hänen huulensa omalla suullaan. Näkymätön värttinä hyrisi niinkuin kuun kehrä, viritellen veden kalvoon lumoaan. Ihmiset salissa pelkäsivät lumon loppuvan, he eivät olisi tahtoneet herätä, ja kun viimeiset helmeilevät sävelet hiljenivät niinkuin kareet, jotka ovat saavuttaneet rajansa ja sulaneet suureen vedenpintaan, oli pitkä hiljaisuus, jonka aikana hengenvedot jälleen palasivat ajallisuuteen.

Taiteilijan katse pysähtyi silmänräpäykseksi siihen outoon olentoon, joka seisoi esiintyjälavan juurella, pää ulottuen senverran estraadin yläpuolelle, että Blume saattoi nähdä, minkä suunnattoman hartauden vallassa tämän ihmisen sydän oli. Kumartaessaan vaikenevalle yleisölle näki Blume laihan sinipunertavan käden, joka tarrasi kiinni lavan maalaamattomaan puuhun ja toisen, joka suonenvedontapaisesti piteli päällysvaatetta rinnan yli. Koko olento muistutti telinettä, jonka ylle on pantu miehen puku, mutta jonka silmät elävät ja ilmiantavat kärsivän sydämen. Heinz Blume tunsi tämän sydämen sykähtävän sydäntään vasten eikä enää muistanut flyygeliä ja seuraavaa numeroa. Sielussaan inhimillisen kärsimyksen myötäeläminen hän kulki tungoksen läpi. Hänen vaimonsa katse kohtasi hänet rauhoittavana ja rukoilevana — Marianne, sinä tuli pimeässä harnaavalle merenkävijälle! — ja Heinz meni kaikkien vieraiden ihmisten ohi, joita oli kokoontunut taiteilijahuoneeseen ja sanoi vaimolleen:

— Siellä on ihminen… arvokas ihminen, hän seisoo juuri lavan edessä… Ja on vielä toinenkin: vanha herra, joka tuijottaa. Vain tuijottaa. Ajattele, tässä pienessä kaupungissa: kaksi ihmistä.

Soitonopettaja neiti Boraeus hyökkäsi esiin ja puhui:

— Se on minun veljeni tuo, joka seisoo lavan edessä. Hän on tullut kaukaa. Hän kärsi paljon, oppilaat tekevät hänestä pilkkaa: milloin panevat kateederin alle herätyskellon, milloin kiinnittävät hänen selkäänsä leijan, milloin potkivat nurkkaan hänen vanhan lakkinsa. Olemme pelänneet, että hänet erotetaan. Hän rakastaa musiikkia yli kaiken… hän on harras ihminen.

— Hieno mies, lausui taiteilija vuorenlujalla uskolla.

Vastaan sanomatta hän meni saliin kumartamaan ja näki nyt vain tuon vanhan neidin veljen ja harmaahapsisen herran, joka ei taputtanut käsiään, ainoastaan nyökytti päätään ja tuijotti eteensä.

Heidän täytyy saada Beethoveninsa, jos hän heidät tuntee oikein niin he juuri tätä Beethovenia odottavat ja aikovat elää hänestä koko talven. Se täytyy soittaa tuolla terävällä remuavalla soittokoneella, jonka pormestari itse kuuluu tuoneen Hampurista. Ei voi ajatella Bechsteiniä, jonka klaviatuurilla on tanssittu merimiestansseja. Heinz Blume tunsi hermoissaan kuuman pistelevän läähätyksen, samantapaisen joka oli vaivannut häntä aikaisemmin esiintymisen edellä, varsinkin, jollei hän ollut muististaan aivan varma. Nyt hän enää harvoin sitä tunsi esiintymispelosta, mutta kyllä muiden syiden takia — jos ne tietäisivätkin mitä omistavat, ne, jotka hakkaavat polttopuita ja nukkuvat tervettä unta! Taiteilija luo hermokuumeessa, joka ei jätä häntä yöllä eikä päivällä. Sydän kiertyy ja huutaa yksinäisyyttä, hiljaista kotiliettä metsien ja vuorten takana. Heinz Blume kumarsi joka taholle ja pujotteli taasen ihmisjoukon läpi. Taiteilijahuoneessahan oli useita ihmisiä. Impressario ohjasi häntä erään herran ja naisen luo, joille muut tekivät tilaa, ja selitti, että he ovat itse maaherra ja hänen puolisonsa. Rouva hymyili ja alkoi heti puhella, taiteilija suuteli häntä kädelle — jos hän vain olisi käsittänyt, mitä hän hänelle sanoi, hän ajatteli jäykkää miestä kuluneessa puvussaan, tuota ihmistä, jonka sydän verenpaljaana oli ottanut vastaan soiton. Maaherranrouvan silmät olivat kosteina.

— Me pyydämme anteeksi, että tulemme näin keskellä numeroja, mutta juna lähtee ja mieheni täytyy aamulla olla virastossaan. Tämä on ollut niin ihmeellinen ilta. En tiedä, miten teitä kiittäisin. Eikö meidän vaatimaton residenssikaupunkimme voisi saada kunniaa…? Olisimme onnelliset jos tahtoisitte asua meillä — saatte olla aivan rauhassa, soitan itse jonkin verran ymmärrän taiteilijoita.

— Niin, yhtyi maaherra vuorostaan rouvansa kutsuun — tervetuloa. Teillä on todella jumalanlahja temmata kuulijat korkeampiin ilmapiireihin, puhuakseni näin korukieltä. Maailma mataloituu pahasti sodan jälkeen veijarit, salakuljettajat ja irtolaiset tanssivat tangoa virastojen pöydillä — tarkoitan tietysti asiakirjoissa. Ihminen puutuu ja paatuu sitä katsellessaan. Täytyy tulla jotain erikoista… jotain ylhäältä, joten sydän alkaisi toimia. Kamfferiruiskutus, nannanhan. Niin että tulkaa, pidämme teitä hyvänä. Jos panette arvoa sellaiselle kuin lohi ja poronpaisti, niin… Mutta leikki sikseen: minä en kärsi pikkutaiteilijoita, ne ovat pikkuleipää ompeluseuran kahvipöydällä — anteeksi, hyvät naiset — mutta taiteilija Jumalan armosta, jos saan käyttää kulunutta kieltä, se on tekijä yhteiskunnassa, se on voima, joka kutsuu ihmisen — kuinka minä sanoisin — järjestykseen. Nimittäin — niin, kyllä te ymmärrätte, herra Blume.

Maaherra oli kautta läänin tuttu siitä, ettei hän voinut lopettaa, kun oli saanut kiinni puheen päästä. Hän oli hyvä mies, »tushuuri mies», niinkuin sanottiin, mutta puuta heinää hän sekotti ja veijarit ja irtolaiset ehkä olisivat tanssineet vapaasti hänen virastonsa pöydällä, jollei hänellä olisi sattunut olemaan niin jäntevä lääninsihteeri, ja lisäksi hieno ja sivistynyt rouva. Tämä rouva nytkin huomautti, että oli kiire junalle, ja niin paikkakunnan ensimmäinen pariskunta vielä kerran painoi taiteilijan kättä ja läksi, huoneessa olijoiden kunnioittavasti tehdessä tilaa.

Heinz Blume haki vaimonsa katsetta. Meidän viimeinen iltamme! lausuivat hänen mykät, kokoonpuristuneet suupielensä. Lapset — sanoivat rouva Blumen silmät, — minun täytyy mennä lasten luo, saanko olla levollinen: pysytkö tyynenä, soitatko kauniisti Beethovenin? Ajattele niitä molempia sydämiä, jotka pitkiä aikoja tulevat elämään siitä leivästä, jonka heille nyt annat?

Heinz ymmärsi niin hyvin Mariannen! Hän nyökkäsi hänelle ja lupasi — ei voinut Mananneita mitään kieltää Marianne oli itse hyvyys. Kaikki hänessä oli, mikä on arvokasta maan päällä!

Mutta Marianne ei lähtenyt. Eikö hän sittenkään luottanut mieheensä? Vai oliko hänenkin niin ikävä tätä Beethovenia? Hänen täytyi sydän kurkussa muistaa lapsia, jotka olivat köytetyt kiinni vuoteisiinsa, jotteivät putoaisi. Ja kuitenkin hän yhä seisoi tuossa ja puheli kohteliaasti, milloin impressarion, milloin pormestarin rouvan, milloin säveltäjän — niin, mikä hänen nimensä olikaan? — kanssa. Ja vielä muita oli, jotka olivat katsoneet tärkeäksi tulla puhuttelemaan taiteilijaa jo ennen viime numeroa. Saattoi pitää sitä epähienona, mutta se ei ollut käsitettävä sillä tavalla, vaan se oli ilmaus kaupungin aivan erikoisesta musiikin harrastuksesta. Missä löytyi esimerkiksi sahanomistaja, joka siinä määrin kävi konserteissa kuin täällä herra Jokinen? Tai yhteiskoulun johtajatar, joka seitsemän tuntia päivässä opetettuaan luokilla ja rinnakkaisluokilla, vielä ylläpiti jouhiorkesteria. Sahanomistaja Jokisen poika olikin säveltäjä ja hänestä toivottiin suurta. Hän oli juuri saanut stipendin ja valmistautui lähtemään ulkomaille — Leipzigiin kai hän aikoi, sehän oli sellainen taattu vanha musiikkikaupunki. Marianne Blume sai kuulla tämän kaiken ja paljon muuta. Hän olisi sydämestään iloinnut kuulemastaan, jolleivät lapset olisi olleet hotellissa. Vaikeaa oli seurata Heinzia nyt, kun oli lapset. Ja kaikki kolme vielä sitten niin pieniä. Mutta eihän ollut voinut kieltää, kun Heinz sähköteitse kutsui, hänhän ei vielä ollut nähnyt pientä Fritziä, toista vuotta hän oli ollut Amerikassa. Ja kaikkinaisten myöhästymisten ja odottamattomuuksien takia tämä yhdessäolo supistui yhteen viikkoon. Ja sekin oli ollut kulkua kaupungista kaupunkiin, perhe-elämää junassa, kolmen pienen lapsen hoitamista, joita eivät kanssamatkustajat eivätkä hotellinomistajat tahtoneet kärsiä. Ihmiset tällä syrjäisellä paikkakunnalla olivat todella harvinaisia: saavutaan pitkien matkojen takaa ja konserteissa vallitsee niin aito innostus, ettei luulisi sellaista mahdolliseksi täällä napapiirin rajoilla. Soitto-opettajatar kertoi eri keskustelujen lomissa uskomattomalla vuolaudella rouva Blumelle kaupungin asioita ja teki sen sellaisella havainnollisuudella, että rouva Blumella oli täysin selvä kuva kaupungista ja sen arvohenkilöistä. Pormestari oli vanha rokonarpinen herra — tuolla hän istui ensi rivissä, nojaten keppinsä hopeapäähän, hän ei koskaan päästänyt tätä keppiä käsistään — alituisesti hän rettelöi nimismiesten kanssa teistä ja silloista. Onneksi nimismiehille hän joka kesä sydämensä vuoksi kävi Nauheimissa, silloin saivat nimismiehet hengittää. Rouva oli tuntemattomasta perheestä, nuori, komea ja elämänhaluinen, kaikki vieraat, koti- ja ulkomaiset kutsuttiin heille. Kyllä herrasväki Blumekin tulee kutsutuksi. Tässähän hän vasta oli, luultavasti juuri kutsuakseen huomenna aamiaiselle. Hän luulee olevansa hyvin taiteellinen, järjestää kaikki kuvaelmat ja seuranäytelmätilaisuudet — tytär näyttelee tietysti aina pääosaa, eikä opettajakunta uskalla sanoa mitään, vaikka tyttö vielä on koulussa. Se on tuo tuolla yläluokkalaisten joukossa, hänellä on vihreä puku, olisi soma tyttö, jollei tietäisi sitä liian hyvin. Pormestarinna maalaa porsliinille, vierailevat taiteilijat liehittelevät yhtä paljon äitiä kuin tytärtä — niin sanovat pahat kielet… Johtajatar Ahola on oikea koulun äiti, kyllä hän niin ymmärtää nuorison ja oppilaat häntä jumaloivatkin. Nähdä häntä, kun hän iltarukouksissa lausuu Herran-siunauksen yli lapsiensa — hän kutsuu oppilaitaan »lapsikseen», tai nähdä häntä, kun hän syksyllä perunanpaistoretkillä leikkii pesäpalloa nuortensa joukossa — hänen sydämellänsä on ollut kova kokemuksensa ja sentähden hän ymmärtää kaikki. Hän on tuo tuolla, yllä vanha hattulyyskä ja musta puku, aina hän käyttää mustaa. Ja neiti Marjonen sitten — hän edustaa taiteellisuutta kaupungissa. Hänen toimestaan tänne saadaan taulunäyttelyt ja konsertit — suoraan sanoen ei tämä impressario, tämä kirjakauppias mitään tekisi, jollei neiti Marjonen aina paimentaisi häntä ja milloin kovistaisi, milloin mairittelisi. Pastori on seitsemän vuotta — seitsemän vuotta! kiertänyt neiti Marjosta. Milloin on jo näyttänyt, että siitä jotakin tulee, milloin on väli sitten ollut kokonaan rikki. Ja nyt alkaa jo molemmille olla myöhäistä. Ja se on synti, sillä pastori kerrassaan kuihtuu. Ei, hän ei ole täällä, hän ei ole musikaalinen. Ja se se ehkä tekeekin, että sellainen taiteellinen tyttö kuin neiti Marjonen ei ole voinut päättäytyä. Uskonnon pitäisi voida heidät yhdistää, sillä neiti Marjonen on uskonnollinen — nimittäin uudenaikaisessa mielessä, mutta yhä he vain kulkevat omia teitään. Jonkin kerran heidät kuitenkin on yllätetty kirkkopuistossa. Ja silloin jo luultiin, että pamahtaa, kun täällä kävi se nuori teologi Helsingistä ja puhui saarnassaan joulun legendasta — ajatella: joulun legendasta! Silloin neiti Marjonen meni sakastiin ja he olivat pastorin kanssa kuin yksi sielu, kun he peittosivat tämän teologin. Ja kyllä hän sen ansaitsi: vihitty pappi ja puhuu joulun legendasta. Mutta naimisista ei ole tullut mitään. Sahanomistaja Jokinen taas on se, joka rahallisesti tukee kaikkea hyvää kaupungissa. Ja valtuustossa hän aina ajaa läpi kulttuuriasiat. Hän sanoo, että niin ja niin paljon kirjastolle ja niin ja niin paljon lastentarhalle ja niin ja niin paljon kaupungin koristamiseksi — mikä yhteiskunta se on, jolla ei ole kirjallisuutta ja taidetta. Vanha herra taas tuolla, tuo, joka koko ajan tuijottaa ja nyökyttää päätään, hän on entinen kaupunginlääkäri, tohtori Hanell. Ei nyt saata sanoa, että hän toimessaan olisi ollut erittäin innokas, vaikka kyllä hän tosin jonkin aikaa nautti kuuluisuuttakin, sillä hän oli keksinyt lähteen täällä rannalla, sen veden piti parantaa reumatismi, niin että silloin täällä oli potilaita kaikilta maan ääriltä, niitä kuljetettiin rullatuolissa ja ne liikkuivat kainalosauvojen avulla. Mutta tohtori Hanellin varsinainen ala oli musiikki, hän hiukan säveltelikin, täällä oli viehättäviä illanviettoja. Ja sitten eräänä aamuna, kun tohtori oli matkalla sairaalaan, putoaa tiilikivi uutisrakennuksen telineiltä, tohtori menee tainnoksiin, kannetaan sairaalaan, todetaan aivotärähdys ja sen jälkeen on hän mennyttä. Muisti on mennyt ja työtarmo. Häntä on hoidettu kotona ja ulkomailla, mutta muisti pysyy poissa. Pojat elättävät isänsä, eihän eläke riittäisi. Hän ei juuri missään liiku, näin hän joskus tulee suuriin konsertteihin — niin sääli! Hänellä oli liian arat hermot.

Rouva Blume ajatteli itsekseen, että neiti Boraeuksesta varmaan olisi tullut huomattava voima näyttämölle. Hän maalasi henkilönsä niin, että ne suorastaan kuuluivat ikäänkuin paikkakunnalla täysin vieraan Marianne Blumen tuttavapiiriin.

Jollei olisi ollut pelkoa lapsista. Hän oli köyttänyt heidät kaikki kolme riippumattoihin — se oli paras keino, hän kuljetti aina riippumattoja mukanaan. Ensin oli tarvittu yksi — silloin hän melkein säännöllisesti seurasi Heinziä konserttimatkoilla, sitten oli pitänyt hankkia toinen riippumatto ja nyt niitä oli kolme — ja kohta neljä. Mutta matkustaminen oli myöskin käynyt mahdottomaksi. Nyt oli miltei ainainen ero, kirjeettömyys ja levottomuus. Heinz ei kirjoittanut, hänen kätensä eivät sietäneet sitä. Onneksi oli huvila ostettu silloin, kun konsertit vielä jotakin tuottivat. Nyt antoi taide niukan, hyvin niukan leivän. Tämäkin Heinzin suloinen päähänpisto kutsua heidät kaikki tänne, se oli tullut kalliiksi. Taide ei elätä ja kuitenkin on aina niitä, jotka antautuvat sen papeiksi ja papittariksi ja ihmiset sanovat sen kuuluvan kulttuuriin.

Rouva Blume huomasi, ettei Heinz enää puhunut mitään soittokoneesta. Hän pyysi lasin vettä, pyyhki kätensä nenäliinaan ja seisoi hetkisen selinpäin huoneeseen. Sitten avasi impressario oven ja Blume kiiruhti, koko olemus vangittuna Beethovenin sävelluomaan yleisön eteen. Marianne Blume tiesi millaista se oli: hänen miehensä sieluntila hehkui tuollaiseen suureen numeroon käydessä kipua, joka ensi sävelten soitua alkoi vaihtua riemuksi ja viimein hurmioksi. Mutta soittokone ei tänä iltana auttanut yli kivun, päinvastoin. Ettei Heinz vain heittäisi kesken tai hätääntyisi. Hänellä oli pettämätön muisti, mutta tänään hänen hermonsa olivat tavallista aremmat. He olivat molemmat huonosti nukkuneet, koko viikon valvoessaan lasten tähden. Kunhan menisi onnellisesti tämä ilta. Heillä oli vain muutama tunti junan lähtöön ja sitten kuusikymmentäkolme konserttia. Nimittäin Heinzillä. Hän, Marianne, ja lapset odottaisivat Marienhofissa. Heillä oli edessään neljännen pienokaisen maailmaan-tulo. Kunhan se olisi tytär, he toivoivat molemmat tytärtä. Sille oli jo ajateltu nimikin, Heinzin äidin nimi, Hannah.

Nämä ajatukset ajelehtivat rouva Blumen mielen pohjalla. Etualalla tapahtui kaikenlaista muuta.

Impressario puhui hänelle hiljaa:

— Kun menestys nyt on ollut näin suuri, niin voi kyllä antaa toisen konsertin.

— Niin, kuiskasi rouva Blume, — mutta mieheni ei enää toista iltaa soita tällä koneella. Ei, minä tunnen hänet.

Pormestarilla on pieni Bechstein, kyllä sen sieltä saa pormestarinnahan taas tänään on seitsemännessä taivaassa.

— Se on toinen asia. Mieheni ehkä voi viipyä, hänhän lähtee itään päin. Minun ja lasten kyllä täytyy olla junassa kello neljä. Mutta luuletteko, että tulee väkeä? Muistaakseni sanottiin, että tämä on liian pieni paikkakunta.

— Ei voitu odottaa tällaista menestystä. Toisessa konsertissa kyllä vaaditaan modernimpi ohjelma. Jokinen, meidän säveltäjämme, tuolla juuri kuului pormestarinnalle sanovan, että olisi hauskaa kuulla jotain modernia.

— Kyllä miehelläni on suuri ohjelma sitäkin lajia.

— Ei se tarvitse olla sitä viimeistä muotia — siitä ei kukaan saa tolkkua, mutta siltä väliltä.

— Puhukaa mieheni kanssa, kun hän tulee. Minun täytyy valitettavasti lähteä.

— Ei suinkaan rouva Blume lähde kesken. Aikovat pyytää herrasväet illalliselle.

— Kiitoksia hyvin paljon. Mutta minä olen levoton lapsista…

— No täytyyhän syödä. Kyllä ne hotellin neidit käyvät katsomassa lapsia. Otetaan vain uusi konsertti ylihuomenna, saattaa olla vaikka matinea, kun on sunnuntai. Kyllä se puhe siitä Bedhsteinistä sellaista lapsellisuutta oli — sehän menee Steinwaylla niin että silmiä huikaisee. On se aika jehu pianistiksi, tämä herra Blume.

— Te ette aavista mitä jokainen esiintyminen miehelleni maksaa! pääsi rouva Blumelta kuin vahingossa. Samassa hän jo koetti tehdä tyhjäksi äskeisiä sanojaan:

— Tarkoitan vain, että taiteilijan aina täytyy keskittää itsensä äärimmilleen.

— Noo, kun on sellainen rutiini kuin herra Blumella, niin puistelee hihoista vain.

Rouva Blume huojutti päätään ja hymyili hiukan. Ei kannattanut puhua siitä asiasta. Sitä ihmiset tavallisesti eivät ymmärtäneet. Molemmat seisoivat ääneti ja kuuntelivat mahtavia kaikuja salista. Rouva Blume viipyi, se oli yhtäkaikki Jumalan saarnaa tämä. Hänellä ei ollut tarmoa lähteä. Nyt ei hän taasen pitkään aikaan saisi kuulla Heinziä. Hän tuntui unohtavan, että soittokone oli hänelle vieras. Nyt se kuului — Marianne Blume kuumeni, tuntiessaan miehensä kärsimyksen. Sitten hellitti. Hurmio otti taiteilijan valtoihinsa. Hänen vaimonsa pidätti kyyneliään. Tätä sonaattia hän oli kuunnellut hotellin verannalla istuen, silloin kun he vastanaineina viettivät jonkin aikaa Spalatossa. Hotelli oli miltei tyhjänä, sillä oli helteisintä kesää. Mutta kadulle pysähtyi aina ihmisiä. Nyt hän seisoi täällä korkealla pohjoisessa eikä voinut lähteä, vaikka hänen pienet lapsensa odottivat.

On omituista seurata tuollaista suurta ohjelmanumeroa seinän takaa. Taiteilija on toinen henkilö, toinen on satapäinen mykkä, henkeä pidättävä hiljaisuus, jonka kuulijakunta muodostaa. Jollakin tavalla nimittäin kuuluvat myöskin tämän kuulijakunnan vuorosanat. Tuntee, ettei soitto kajahda tyhjässä salissa. Tänään kuulijakunnan hartaus täytti huoneen kuin uhrisavu kirkon. Salissa mahtoi vallita täydellinen jumalanpalvelusmieliala ja kun viimeiset sävelsoinnut kajahtivat, oli kuin huoneen holvit olisivat kohonneet ja jokin suuri mielenmuutos tapahtunut. Elämänparannus.

Oven avautuessa näki rouva Blume miehensä nostavan käsiään ikäänkuin ne olisivat tihkuneet verta. Hän riensi häntä vastaan ja lausui silmillään: katso, nyt se on ohi! Salissa aaltoili jo ihmisjoukko. Kaikki tunkivat lähemmäs esiintyjälavaa ja kättentaputus vyöryi kuin jonkin maanvieremän pauhina. Taiteilijahuoneeseen tunki väkeä, nimiään mainitsematta ihmiset tulivat painamaan taiteilijan käsiä. Kun hän meni saliin, näyttivät he aikovan tarttua hänen vaatteensa liepeeseen lopullisesti parantuakseen. He odottivat vielä viimeistä ihmettä, sitä jonka vaikutus kestäisi ikuisesti, eivätkä poistuneet salista.

Heinz Blume oli käynyt hyvin kalpeaksi. Veri oli laskeutunut hänen suuriin, oudosti riippuviin käsiinsä. Hän teki niillä taasen jonkin armoa anovan liikkeen. Yleisö ei tuntenut armoa. Tyttölyseon yläluokka huusi eläköötä lavan juurella. Vanha lääkäri seisoi silmissään outo kiilto, ikäänkuin hän olisi nähnyt jonkin nuoruudenhaaveen ruumiillistuneena, ja laulunopettaja, herra Boraeus takoi nyrkillään estraadin laitaan, koska hänen toisella kädellään täytyi pidellä vanhaa päällystakkiaan, jossa ei ollut nappia. Sahanomistaja vihdoin rupesi pitämään kuria yleisön joukossa. Hän selitti kuuluvalla äänellä, että inhimillisillä voimilla on rajansa, että taiteilija toivottavasti voi antaa toisen konsertin ja että nyt on paras mennä nukkumaan. Samassa impressario ilmestyikin lavalle ja ilmoitti, että ylihuomenna on tässä samassa paikassa matinea uudenaikaisella ohjelmalla.

Sali alkoi tyhjetä. Ihmiset loivat viimeiset kaihoavat silmäykset taiteilijahuonetta kohden, missä valiojoukko onnellisia hääri Blumen ympärillä, ja pysähtyivät portaisiin ja kadulle odottamaan. Samassa saatiin kuitenkin kuulla, että kutsuvieras muutamien kaupunkilaisten pyytämänä siirtyisi ravintolaan illalliselle, häntä ei siis enää saanut nähdä. Käytävät tyhjenivät ja sähköjä sammutettiin. Rouva Blume tuli päällysvaatteet yllään portaisiin ja etsi ovea. Pilarien juurella näki hän ihmisen, joka muistutti miehen pukuun sijoitettua telinettä. Mies piteli toisella kädellään kiinni kulunutta päällystakkia ja katsoi suu auki kuin eläin, joka odottaa, että sille vielä annettaisiin jotakin. Alempana oli toinenkin ihminen: hän seisoi ja nyökytti lakkaamatta päätään, sehän oli se, jonka päähän oli pudonnut tiilikivi niin että muisti oli mennyt, tohtori Hanell.

— Marianne!

Heinz Blume tuli sähköliekin alle ja vahtimestari jätti kohteliaasti sen palamaan. Rouva Blume pysähtyi ja hymyili:

— Ole aivan levollinen, sanoi hän hiljaa. — Kyllä minä löydän.

— Ota hevonen tai auto, minä en voi antaa sinun mennä näin.

— Mutta rakkaani, olenhan niin monta kertaa mennyt ja paljon suuremmissa kaupungeissa. Lähde illallisille, ehkä voit sen nuoren säveltäjän kanssa sopia ohjelmasta. Oli hyvä, että konsertti tuli päätetyksi, nyt saamme kunnollisesti hotellilaskumme maksetuksi. — Sinä tulet niin pian kuin voit, jäähän meille jokin tunti, minä en kuitenkaan enää ennätä riisuutua.

Aviopuolisot pitelivät hetken toistensa käsiä. Molemmat miehet porraskäytävässä seisoivat kuin patsaat, tietäen pitävänsä siinä kunniavartiota. Blume tunsi heidät äkkiä — hehän olivat olleet tämän illan hartaimmat kuulijat, ne joiden tähden hän oli taistellut läpi tuon viimeisen Beethovenin. Hehän häntä olivat auttaneet. Hän astui pari porrasaskelta alemmas, saavutti ensimmäisen herroista ja ojensi hänelle kätensä. Sitten hän meni toisen luo ja painoi hänenkin kättään. Kukaan ei puhunut. Suuret varjot porraskäytävässä, missä paloi ainoa sähköliekki, liikkuivat seinillä ja venyivät kattoa kohden. Blume kiiruhti takaisin, Marianne avasi ulko-oven ja tuli kadulle. Viimeinen sähköliekki sammui, ovenvartija kuului puhuvan jotakin niille kahdelle herralle, jotka eivät tahtoneet lähteä.

Ravintolaan oli katettu pitkä kukkurallinen pöytä, mutta suurin osa sijoja jäi tyhjäksi. Taiteilija joutui pormestarinnan ja neiti Marjosen väliin. Hän oli hajamielinen ja he kysyivät häneltä vuoronperään, oliko hän hyvin väsynyt. Hän ei sanonut sitä eikä tätä. Hän ajatteli Mariannea ja lapsiaan. Olivatkohan ne nukkuneet, vai olivatkohan itkeneet ja häirinneet matkustajia. Se oli ollut vaikeata, silloin kun Marianne vielä matkusti hänen mukanaan. Ei mikään hotelli tahtonut ottaa vastaan heidän lastaan. Ja nyt, kun ne kaikki olivat mukana. Kuinka monta kertaa he olivatkin peittäneet lapsiraukan suun, ettei sen itku kuuluisi. Eikä se saanut nauraakaan. Marienhofissa maalla lapset toki saivat itkeä, temmeltää ja nauraa.

Tätä ajatellessa vastasi taiteilija monenlaisiin tiedusteluihin. Pormestarinna kyseli vieläkö hänen oli tapana harjoitella, kuinka kauan hän jo näin oli konserteerannut, missä hän oli opiskellut, eikö ollut ihanaa hurmata ihmiset. Neiti Marjonen ihmetteli hänen muistiaan, sitä satumaista keveyttä, millä hän soitti vaikeimmatkin kohdat. Säveltäjä Jokisen kanssa puhuttiin ylihuomisesta ohjelmasta. Naiset pyysivät, ettei sitä tehtäisi niin vaikeatajuiseksi, etteivät maalaiset sitä ymmärtäisi — sunnuntaina varmaan tulisi maalaisia.

— Tulevat kirkkoon ja kirkosta konserttiin, sanoi sahanomistaja.

— Pastori ei ollut konsertissa, huomautti joku.

— Saisiko noita käsiä vähän katsella, puuttui nyt. puheeseen tohtori Fredriks, joka oli joutunut pöydän toiseen päähän ja joka sieltä tuli taiteilijan tuolin taakse.

— Suuret rumat kädet, vastasi Blume ja veti vaistomaisesti kalvosimia alemma.

— Onpa siinä vaaksaa.

— Ihmeelliset kädet.

— Todella ihmeelliset! Miten te hoidatte niitä, herra Blume?

— Ette suinkaan te voi kantaa mitään painavaa?

Blume oli hyvin kalpea ja vastahakoinen juttelemaan tästä aiheesta. Nuori Jokinen huomasi sen ja tarjoili ruokaa. Huomenna oli päätetty lähteä maaherran luo päivällisille. Siellä oli aina hyvin hauskaa. Vahinko, että rouva Blumen piti lähteä niin varhain. Eikö todella voinut lykätä matkaa? Niin, laiva meni Helsingistä vain kerran viikossa.

— Mutta jos noille käsille jotakin tapahtuisi! huomautti äkkiä sahanomistaja. — Voisihan jollakin lailla sattua. Tai tulla kihti, tai muuta sellaista.

— Ne ovat vakuutetut, vastasi Blume ja ojensi tulistuen esiin kätensä, levittäen sen niin, että se muistutti, suurta veripunaista merikrapua.

— Vakuutetut! kuului kuin yhdestä suusta. — Voiko käsiä vakuuttaa erikseen?

— Kyllä.

Blume muisti olevansa vieraana ja tyyntyi.

— Jalkoja siis myöskin, sanoi sahanomistaja ja nauroi. — Mutta ei suinkaan sitä enää tuolla iällä voisi oppia muutakaan tekemään, jos niinkuin käsille jotakin tulisi.

— Te kauhea mies! huudahti pormestarinna, — eihän nyt ihmisten käsille yleensä mitään tapahdu. Paitsi sahakoneiden ääressä. Oletteko te itse muistanut vakuuttaa, työväkenne kädet?

— Se on pakosta kuin köyhän kuolema; nauroi sahanomistaja jälleen. —
Sekä kädet että muut ruumiin jäsenet. Koko ihminen täytyy vakuuttaa.

Keskustelu solui ylhäisen illan jälkeen arveluttavan matalalle. Syötiin. Yritettiin puhua taiteilijoista, joita oli esiintynyt täällä syksyn kuluessa. Blume tunsi useimmat. Corinna Diels oli hänen rouvansa sukulainen. Vai oli rouva Blume myöskin musikaalinen. Mutta eikö ollut hirveän vaikeaa matkustaa pienten lasten kanssa? Oliko niillä niin pieni ikäero? Mitkä olivat niiden nimet? Tuli kalaruokaa. Toisessa päässä salia alkoi samassa kuulua meluavaa puhetta. Tohtori huusi palvelijaa ja lähetti tämän hiljentämään herroja. Niitä oli kaksi. Toinen oli perämies Boraeus, hän oli ollut konsertissa ja otti kai nyt jäähyväisryyppyjä, sillä aamun koittaessa piti hänen prikinsä lähteä matkalle. Taiteilijasieluja kaikki nuo sisarukset ja niin perin erilaisia. Keskenään he tuskin seurustelivat — mikä lienee perämiehen päähän hiljan tullut, kun hän toi sisarelleen liinan Espanjasta. Sisar on sävyisin olento maan päällä ja tämä perämies paikkakunnan paras tappelija. Tuli liharuokaa. Nuori säveltäjä kyseli Leipzigin oloja, opettajia, hintoja ja musiikkielämää. Perämies rupesi nyt laulamaan. Sahanomistaja läksi itse häntä kieltämään. Pormestari, joka ei ollut tähän asti puhunut mitään, loi huoneen toiseen päähän julman silmäyksen. Oliko heillä siellä todella joitakin väkeviä? Sahanomistaja tuli takaisin ja vakuutti, että Boraeus hihkui sekä iloa että surua, sillä ilon ja surun vaiheilla mieli vain oli, kun taas vuodeksi jätti nämä kotoiset seudut.

Tällaisen mielialan ymmärsi Blume hyvin. Hänellä oli juuri edessä kuusikymmentäkolme konserttia. Antaa miehen vain laulaa.

Kuusikymmentäkolme konserttia!

Riitti pitkältä puhumista siitä, missä konsertit olisivat. Siinä mainittiin miljoonakaupunkeja idässä ja lännessä, kuuluisia konserttisaleja, solmukohtia rautatielinjoilla, kahviloita ja taidemuseoita. Tuuli Euroopasta ikäänkuin puhalsi, puhalsi läpi pohjoisen maaseutukaupungin ruokasalin, missä paikkakunnan porvarien oli tapana viettää kotoiset pienet »sitsinsä».

Tuli jälkiruoka. Blume katsoi kelloaan.

— Herra Blume, lausui pormestari yhtäkkiä sellaisella äänellä, että läsnäolijat luulivat hänen aikovan pitää puheen, — te mainitsitte että kätenne ovat vakuutetut. Mistä summasta, jos saisi kysyä?

— Kymmenestä miljoonasta, vastasi taiteilija, nostamatta katsettaan jäätelöstä.

Ei saattanut tietää, puhuiko hän totta vaiko leikkiä.

— Kymmenestä miljoonasta!

Kaikki tuijottivat taiteilijan käsiin ikäänkuin niiden yli yhtäkkiä olisi langennut tykkänään uusi valaistus.

Suuret rumat punaiset kädet.

— Kymmenestä miljoonasta!

— Niin, sanoi Blume ja hymähti ensi kerran koko iltana, — minulla on vaimo ja lapset. Ja jos käsilleni jotakin tapahtuisi, niin se olisi minulle pahempaa kuin kuolema. En pystyisi enää mihinkään, tiedän sen. Olen pienestä pojasta harrastanut vain musiikkia.

— Ja juuri sentähden tullut niin suureksi, huudahti pormestarinna, katse kiinnitettynä satumaisiin käsiin.

— Ihmeelliset kädet! sanoi neiti Marjonenkin.

Herrat kyselivät mitä vakuutusmaksu tällaisessa tapauksessa teki. Keskustelu hipaisi läheltä, miten paljon taiteilija tällaisella työllä ansaitsi. Siihen ei Blume kuitenkaan enää vastannut. Hän ei myöskään juonut kahvia, täytyi kiirehtiä hotelliin, hänen rouvansa ja lasten piti lähteä hyvin varhain. Niin, se oli niin ikävää, että juna meni jo neljältä, ei tässä nyt ollut paljon aikaa nukkumiseen. Ja seura nousi. Ja sovittiin huomisesta matkasta maaherralle ja Bechsteinistä, jonka pormestarinna mielihyvällä lupasi konserttiin. Vaikka jo tänään.

— Se on vain sellainen pieni kotiflyygeli, sille on suuri kunnia, jos
Heinz Blume tahtoo sillä soittaa.

Naiset ja pari herroista läksivät saattamaan taiteilijaa eteiseen. Pormestari viittasi luokseen palvelijan ja käski hänen pitää huolta siitä, ettei Boraeus jäisi tänne juopottelemaan aamuun asti. Kyllä, hänellä varmaan oli ryypyt taskussa. Ja mikäs se oli tuo toinen herra? Sekö nurkka-asianajaja, joka aina veljeili nimismies Hietalan kanssa ja juotti häntä hänen käydessään kaupungissa?

Säveltäjä Jokinen saattoi Heinz Blumen hotelliin. Häntä vaivasi, että konsertin korkea mieliala jotenkin oli hämmentynyt. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että toinen konsertti vielä oli jäljellä ja katseli tähtiin ikäänkuin anoen niiltä apua vastaisen varalta. Ilma oli kylmä ja kirkas, kadut iljangolla. Routainen maa tuntui tarvitsevan lumipeitettä. Heinz Blumeakin puistatutti. Hänellä ei nyt mitenkään ollut varaa sairastua. Hänen täytyi ansaita rahaa kaikkea sitä varten, mitä perhe nyt tarvitsi. Hajamielisenä vastasi hän kädenpuristukseen, jolla nuorukainen täynnä ihailua siinä hotellin edessä toivotti hänelle hyvää yötä. Oli vaarallisen liukasta.

Meren selällä näkyi alus, kokassaan pieni lamppu, jonka välke eli vedenpinnalla yhdessä tähtivalojen kanssa. Se oli kai se alus, jonka perämies vietti jäähyväisiltaa raatihuoneen ravintolassa. Mastopuut häämöttivät kuin salaperäiset ristit taivasta vasten.

* * * * *

Heinz Blumen korva terästyi heti ovessa kuuntelemaan, itkisivätkö lapset. Heidän huoneensa oli toisessa päässä pitkää käytävää: ei mitään kuulunut. Uninen ovenvartija, jolla ei virkansa merkkinä ollut muuta kuin jotain metallinväristä lakissa, tuli esiin, nosti tätä lakkiaan ja halusi nähtävästi puhua. Pikkukaupunkihotellin tunkkainen ilma, jossa äänettömyydestä huolimatta värisi täkäläisten arvohenkilöiden ja ensiluokkaisten matkustajien mieliala, heidän astuessaan kaupungin ensimmäiseen ravintolaan, ilonpitoon tai kaupantekoon, painoi kuin väkevä tomupilvi.

— Kuinka on, jääkö herra vielä tänne? lausui ovenvartija sillä kohteliaisuudella, jota hänen ammatissaan osoitetaan hyvien juomarahojen toivossa — ei siksi, että tämän taiteilijaherrasväen matkatarpeet olisivat osoittaneet erikoista varallisuutta. — Nyt on niin kova kysyntä huoneista.

— Jään, vastasi Blume ja oli jo eteisen toisessa päässä, lisätessään: — matkustan sunnuntai-iltana.

Ovenvartija tuli perässä.

— Ja sitten on valitettu naapurien puolelta. Eivät saa nukkua, kun lapset itkevät.

— Rouvani lähtee aamulla, herättäkää kello kolme.

Tunne, johon ei hän koskaan ollut voinut tottua, tarttui hänen sydämeensä niljaisella kouralla. Jollei hän olisi ollut niin väsynyt ja aika aamuun niukka, niin hän kai olisi ryhtynyt miestä ojentamaan. Mutta loistohotellien frakkipukuiset hovimestarit ja pienten matkustajakotien palvelijat, kaikki he olivat toistaneet samaa asiaa eri haaroilla maailmaa. Ja Blumen puolisot olivat hillinneet itsensä, lasten tähden, ja päättäneet, että Mariannen täytyy pysyä kotona. Tämä päätös oli tehty monta kertaa ja taas unohdettu: sillä sydämet eivät lakanneet kaipaamasta. Hullutusta oli tälläkin kertaa ollut kutsua Marianne ja kaikki lapset — isä oli sähkösanomassa pyytänyt heitä kaikkia kokoon, nyt olivat isä ja äiti valvoneet tämän viikon, rasittuneet ja velkaantuneet. Ja eroon oli enää vain kolme tuntia.

Blume kulki nopeasti tahraantunutta valkoista mattoa pitkin, ohi kenkäparien, jotka ovilla muodostivat omalaatuista kujannetta miehelle, jonka kotina olivat hotellit ja rautatievaunut, käytävän päähän.

Marianne istui pöydän ääressä, edessään pinkka puoleksi käytettyjä liinavaatteita, ja ompeli. Se kuului aina viimeisiin tehtäviin ennen eroa. Lapset nukkuivat riippumatoissaan, jotka olivat koukuilla kiinnitetyt nurkasta nurkkaan. Niissä oli hyvä vuode, käytäntö oli opettanut äidille tämän keinon.

Heinz Blume tarttui molemmin käsin vaimonsa päähän ja suuteli häntä. Sitten hän meni nuorimman lapsensa luo, painui polvilleen ja hillitsi haluaan tarttua tuohon rakkaaseen olentoon ja pyristellä kasvojaan sen lämmintä ruumista vasten. Se oli jo pian vuoden vanha tämä pieni poju, viikko sitten hän ensi kerran oli hänet nähnyt ja kolmen tunnin kuluttua hänen piti hänestä erota. Ja tuossa olivat vanhemmat pojat. Molempien vuoteiden luo isä seisahtui katselemaan. Hänen oli vaikea pidättyä kajoamasta lapsiin. Kolmen tunnin kuluttua lähtevät he kaikki länteen ja hän lähtee itään. Kolmen tunnin ajan hän tässä huoneessa vielä saa pitää kaiken sen, missä hänen sydämensä riippuu kiinni.

Heidän tavaransa olivat huiskinhaiskin, vaatteet, nuotit, matka-arkut. Nuottikoffertin kylkeen liimatut lukuisat hotellinleimat muistuttivat osaltaan nekin tätä ainaista matkustamista ja ainaista eroa. Marianne koetti pysytellä reippaana. Hän oli verhonnut lampun tummalla liinalla, jottei valo lankeaisi lasten silmiin. Hänen omat kasvonsa olivat valossa. Hän sanoi olevansa niin onnellinen siitä, että ilta oli ohi ja että heillä nyt oli kokonaista kolme tuntia itseään varten. Sitten hän kysyi, muistiko Heinz Spalaton. Mies nyökäytti päätään. Vaimo lopetti työnsä.

Ja niin he sitten istuivat käsi kädessä ja puhuivat käytännöllisistä asioista ja vaikenivat jonkin aikaa ja muistivat taasen jotakin.

— Oletko sinä syönyt? Sinun täytyy pitää huoli siitä. Lupaathan.

— Tietysti, tietysti. Lapset ovat olleet hyvin kiltit. Kaikki kolme nukkuivat, kun tulin… Hiukan, aivan hiukan pikkupoju kyllä itki. Olen niin onnellinen, että jaksoit soittaa sen viime numeron. Ja sitten oli hyvä, että saat Bechsteinin sunnuntaiksi. Mutta täytyy katsoa, että se on viritetty, sehän saattaa olla aivan epävireessä… Nyt selviydymme laskuistamme. Toivottavasti sunnuntaina tulee väkeä. Tämä on todella harvinainen paikkakunta. Ajattele kuinka liikuttavat nuo molemmat herrat, se opettaja parka ja se lääkäri, jonka kohtaloksi tuli tiilikivi…

Blume tiesi urhoollisen pikku vaimonsa puhuvan näistä kaikista vain pidelläkseen aisoissa erohetken kärsimystä.

— Sinä rakas, sanoi hän, — kuka tietää, mikä tulee minkin kohtaloksi. Hän menetti muistinsa ja työkykynsä, mutta sydän säilytti tuntemisen ja kärsimisen lahjan.

— Nuo kovat, siunatut lahjat! Mutta kuulehan, kyllä sentään panemme pitkäksemme.

— Onhan sinulla valtakirjani, sanoi mies äkkiä. — Saattaisihan jostakin syystä käydä välttämättömäksi myydä huvila… Ja sitten: olethan suonut anteeksi, että pyysin sinua tulemaan.

— Mutta Heinz…

— Minulle tuli sellainen hirvittävä ikävä… Miten sinä pääsitkään perille? Junanmuutot ja sensellaiset näin pienten lasten kanssa. Mutta minulle oli tärkeää saada nähdä juuri pikkupoju. Isän täytyy sentään saada nähdä lapsensa… Kuinkahan sinä nyt selviydyt paluumatkalla…

Ihmiset olivat kaikkialla hyvät — no, olihan tietysti niitäkin, jotka säikähtivät riippumattojani — mutta yleensä minua autettiin, yksinpä kantajatkin pitelivät hellävaroen lapsukaisia.

Kunhan kaikki kävisi hyvin.

— Käy kyllä, onhan aina käynyt.

Sinä olet urhoollinen, Marianne. Minäkin olin niinkauan kuin aina kuljit vierelläni.

Älä koskaan päästä mielestäsi sitä, että olet kutsuttu soittamaan pyhää maan päälle — suo anteeksi, että taas toistan sitä.

— Minä kaipaan pyhää itseäni varten. Tahtoisin kauas pois vieraitten ihmisten luota. Teidän kanssanne tahtoisin olla, leikkiä lasteni luona, auttaa sinua kodin askareissa. Joskus pelkään, etten enää voi astua yleisön eteen. Käteni ovat kipeät, sieluni on kipeä.

— Sinä tiedät, mitä siihen sanon: että jokainen syntyminen tapahtuu kärsimyksellä. Jokaisen esiintymisen täytyy sisältää syntymisen.

— Kyllä, kyllä. Mutta onhan niitä, jotka pääsevät helpommalla. Esimerkiksi pitävät suosiosta. Minäkin pidin siitä joskus… Jos minä vain voisin tehdä muuta työtä ja säilyttää musiikin meitä itseämme varten. Kauas minä tahtoisin, meren äärelle, metsiin…

— Usko minua kerran: vain vähän aikaa viihtyisit metsissä. Muistatko, kun olimme olleet kaksi viikkoa vuoristossa: sinun piti päästä tuhatlukuisen yleisön eteen… Onhan taas niin onnellista odottaa sinua kotiin.

He vaikenivat eikä kuulunut muuta kuin lasten hengitys. Sitten läiskähti jossain kauempana ovi, miehen askeleet tulivat käytävään ja hävisivät huoneeseen käytävän alkupäässä.

— Ainakin silloin tahdon olla kotona, kun Hannah syntyy.

Miehen ja vaimon katseet kohtasivat juhlallisina toisensa ja ääneti he alkoivat riisuutua. Jokainen hetki tätä heille niin lyhyttä yötä oli kuin raskas sydämenlyönti. Kaikki se mitä ihminen elämänsä päivinä kokoaa ympärilleen huomista varten, niinsanottu silmäin pyynti ja elämän koreus, se oli poissa ja vain se oli jäljellä, minkä ihminen ottaa mukaansa kuolemaan. Mies ja vaimo lepäsivät sydän sydäntä vasten. Silmänräpäykseksi he saivat mielestään, mitä he tahtoivat unohtaa sitten pusersi lähestyvä ero heitä yhä voimistuvalla rautakouralla.

* * * * *

Viimeisenä tuntina ei ollut aikaa tunteilemiseen. Heinz Blume viihdytteli lapsia ja Marianne sulloi tavaroita arkkuihin ja kääröihin. Täytyi heittää paksu peite poikain pään ympäri, jottei heidän itkunsa kuuluisi toisiin huoneisiin. He olivat uniset eivätkä tahtoneet antaa pukea ylleen. Oli kiire. Suurin poika kävellen omin voimin, sitä seuraava isän käsivarrella ja pienin äidin sylissä astui taiteilijaperhe, kahden kantajan avustamana hätäisesti taivasalle, missä tähdet tuikkivat valkenevan aamun kajossa ja kylmä puistatutti selkäpiitä myöten. Mastoristeille ulapalla oli syttynyt useampia tulia. Ajuri torui, ettei tällainen mustalaiskuorma mahdu millekään rattaille. Taiteilija kysyi ovenvartijalta, mitä hän oli sanonut. Rattaat läksivät liikkeelle, räminä kuului kaupungin toiselta laidalta toiselle. Ajoittain sekaantui siihen pienen lapsen itku ja äidin viihdytykset.

Heinz Blume piteli syleilyssään keskimmäistä poikaansa, joka istui hänen sylissään ja vanhintaan, joka seisoi hänen polviensa välissä. Hänen kalliisti vakuutetut kätensä saivat vielä hetkisen koskettaa kalleinta, mitä tämä isä omisti. Asemalla muistutettiin uudelleen, että rahat, passit, matkaeväät ja tavarat olivat mukana, sitten nousu vaunuun, hätäinen asettuminen penkeille, hätäinen suudelma, ja Heinz Blume seisoi yksinään rautatiesillalla. Hänen ohitseen kulki jotakin — miehiä ja tavaroita, mutta sydämessään hän oli yksin.

Niin yksin hän oli, ettei ensin käsittänyt mihin menisi ja mihin ryhtyisi. Tuskinpa hänessä nyt oli henkeäkään. Hänen mieleensä johtui kuollut, joka arkussaan yksinään lähetetään hautaa kohden paikkakunnalta, missä ei sille ole suotu leposijaa. Sitten hänen sieluunsa ikäänkuin putosi sävel, se tuli ylhäältä, niinkuin tähti olisi pudonnut. Siitä keriytyi auki säveljakso. Hän tunsi Sebastian Bachin läheisyyden ja kuunteli, mitä mestari hänelle sanoi. Koko tämä aamu sai äänen, tähtitaivas soitti, meri soitti ja ihmissydämen piina suli ja yhtyi taivaan ja maan sointuihin.

Blume huomasi edessään kirkon — eihän hänen pitänyt kulkea tänne. Se oli pieni puukirkko. Hänen olisi tehnyt mieli koputtaa oveen ja pyytää päästä rukoilemaan. Mariannen puolesta, lastensa puolesta, senkin syntymättömän, jonka henki vielä lepäsi Jumalan hengessä. Lehdettömien pensaiden oksat ojentuivat taivasta kohden. Blume seisoi routaisella maalla ja näki taivaan valkenemistaan valkenevan. Noin ojentuu jokainen käsivarsi korkeuteen, tieten tai tietämättään. Sebastian Bach viipyi yhä täällä. Oli kuin urut tuolla sisällä olisivat hymisseet.

Missä päin nyt oli hotelli? Tuntui vaikealta mennä sinne, kaikki siellä muistutti Mariannea ja lapsia.

Heinz Blume kokosi tarmonsa, viime viikon valvominen se oli tehnyt hänet näin voimattomaksi, ja alkoi astella. Jossakin kuului laulua. Valssia se oli. Askeleet kajahtelivat kivityksellä, harvojen sähkölyhtyjen valossa näkyi kaupungin suurin katu tyhjänä päästä päähän. Ettei tässä iljangossa vain menisi nurin.

Hotellin edustalla taiteilija vielä kerran seisahtui. Kylläpä hän oli heikko: suorastaan oli vaikeaa lähteä kohtaamaan muistoja huoneessa, josta äiti ja lapset vasta olivat lähteneet. Marianne väikkyi hänen silmissään, koko hänen olennossaan oli jotain niin lämmintä, rohkaisevaa ja rauhoittavaa. Hän näki hänet sellaisena, jommoisena hän oli ollut konservatoriossa, yllä köyhä puku, silmissä heräävän älyn väläys ja lannistumaton työtarmo. Mikä riemu oli ollut opettaa ihmistä, joka vaistosi musiikin sisällön ja joka edistyi päivä päivältä. Sitten kerran, juuri kun valmistettiin suurta ohjelmaa, tyttö tunnilla pyörtyi. Silloin kävi selville, ettei hän ollut päiväkausiin syönyt kylläkseen, ja hän oli aina ollut iloisin ja rohkein, ei kukaan ollut kuullut hänen valittavan — ja tämän tytön sydämen oli Heinz Blume voittanut, onnellinen Heinz Blume! Vielä tänä yönä hän oli istunut ja ommellut miehensä vaatteita, tulevaisuutensa taiteilijana hän oli hänen tähtensä heittänyt, kaikki hän oli ilomielin uhrannut. Ehkä joskus, tuhannen konsertin jälkeen käy mahdolliseksi välttää näitä vaikeita erossaoloja. Metsiin, merten taakse…

Heinz Blume kuuli askelia ja näki kahden miehen lähestyvän. Perämies nähtävästi oli matkalla laivalleen. Hänellähän oli edessään ero — eroa kaikkialla ja vihdoin viimeinen! Taiteilija päätti nopeasti lähteä sisään silloin hän horjahti, tunsi tärähdyksen ikäänkuin vuori olisi sortunut hänen päälleen ja haudannut hänet.

Katu tömähti.

* * * * *

Hän heräsi siihen, että ympärillä oli ihmisiä ja että hänen päätään valeltiin vedellä. Hänelle puhuttiin jotakin, hän itse ei saanut esiin ääntä. Hänen päänsä oli kiehuva möhkäle, ilma ympärillä vuoroin musteni, vuoroin kävi punaiseksi. Vihdoin hän ymmärsi, että tahdottiin tietää, mitä oli tapahtunut. Sitä samaa olisi hänkin tahtonut tietää, jos olisi osannut puhua. Keitä olivat nuo ihmiset? Kuka oli hän tässä vuoteessa? Ei mitään voinut kysyä, sillä ylhäällä päässä kulki kuin polttava pyörre.

Kului pitkä aika, jolloin oli pimeää ja tuntui raskas kumotus. Oliko hänet elävänä haudattu? Tällaistako se oli? Tukehtuisiko hän nyt? Mitä oli ollut ennen? Tätä ei ollut aina ollut.

Ohitse kulki taasen joitakin varjoja. Ne taipuivat häntä kohden, koskettivat häntä ja liikuttivat huuliaan. Ääni kuului kaukaa takaapäin eikä heidän suustaan. Tuskat ylhäällä hänen otsansa sisässä vaihtoivat muotoja — milloin ne olivat kiehuva poltto, milloin ne olivat repivää vihlontaa, milloin läikkyivät aivot kuin kuuma vesi. Hän tiesi, että hän oli ollut joku, mutta mikä ja kuka? Nuo kaikki olivat olleet joitakin, mutta mitä ja keitä? Hän saattoi nostaa käsiään. Hän pani ne vuoteen laitoja vasten ja yritti nousta. Hän putosi takaisin ja tunsi pahoinvointia, jota joskus ennen oli tuntenut. Myrskyssä laivalla. Marianne oli ollut vieläkin kipeämpi.

Marianne!

Hänen aivojensa yöhön tunki pistävä valokiila ja hän muisti nyt nimiä, muisti senkin, miten hän oli seisonut hotellin edessä ja katsonut merelle.

— Kaaduinko minä? lausuivat yhtäkkiä hänen huulensa.

Silloin lääkäri, impressario, säveltäjä Jokinen ja pormestareina kuin yhdestä suusta kysyivät, oliko hän kaatunut vai oliko joku häntä lyönyt. Sitä hän ei heti tietänyt. Oliko ehkä juopunut perämies…? Ei, oli ollut liukasta, miehet olivat menneet ohi. Kaatua, kesken työnsä ja suunnitelmiensa…! Hänen sairaassa päässään alkoi nyt kihisevä liikunta sen asian selvillesaamiseksi, miksi tällainen tapahtuu. Tällainen naurettava sattuma, tällainen humalaisen kuperkeikka ihmiselle keskellä hänen vakavinta elämäänsä. Ajatus hämääntyi ja taasen hän löysi sen langan ja kysyi ja kysyi.

Huoneessa olijat tekivät nyt jonkinlaisen työjaon. Pormestarinna otti haltuunsa asian käytännöllisen puolen. Lääkäri määräsi potilaan kuljetettavaksi sairashuoneelle. Kirjakauppiaalle oli tärkeintä tietää, pitikö huominen konsertti peruuttaa.

Blume pääsi yhtäkkiä istualleen ja väitti olevansa terve. Hän huomasi, että huoneessa oli kukkia, vuoristossa noita valkoisia kasvoi villeinä — mikä niiden nimi olikaan? Nuo olivat astereja.

— Jo nyt jotakin, naurahti tohtori, — vai aivan terve. Tästä äkkikäänteestä saamme ehdottomasti kiittää munaa ja lihalientä. Pitää syödä vain, meritaudissakin pitää syödä vain.

— Minä soitan ylihuomenna, sanoi Blume, vaipui vuoteeseen ja mietti tuon vuoristokukan nimeä. Hän ei jostakin syystä tahtonut sitä kysyä ja mietti miettimistään. Kipeä pyörre kiersi lakkaamatta aivoissa.

— Ette te voi soittaa, herra Blume, huomenna, puhui lääkäri. —
Heittäkää se ajatus mielestänne.

— Minä soitan, toisti taiteilija ja tähtäsi katseensa kirjakauppiaaseen.

Katse kävi tuijottavaksi kuin mielipuolella. Nuori säveltäjä kumartui hätääntyneenä hänen puoleensa ja koetti puhua reippaasti.

— Minä kyllä pidän huolen siitä, että Bechstein tulee viritetyksi. Toimitan vielä tänään flyygelin saliin ja jos jaksatte tulla sitä koettamaan, herra Blume, niin noudan teidät autolla… Se oli se moderni ohjelma — muistattehan?

Heinz Blume vei käden otsalleen. Hänen silmiinsä nousi kyyneliä.
Epämääräinen aavistus oli alkanut vaivata häntä. Jokin paino asettui
hänen rintansa päälle eikä sallinut hänen liikahtaa. Oliko se paasi?
Vaiko jättiläinen? Vaiko tiilikivi?

Marianne, missä sinä olet? huusi syvällä hänen sisässään. Mutta »Marianne» oli taikasana, tunnus, hän ei tällä hetkellä muistanut muuta. Ja kuitenkin Marianne oli jotakin toistakin. Hyvin tärkeää.

Marianne, mikset sinä tule?

Nyt välähti hänen aivoissaan ikäänkuin olisi raotettu valaistun huoneen ovea ja hän tiesi jo mikä Marianne oli ja kaiken mikä häneen liittyi.

— Tohtori, ylihuomenna minä soitan täällä, sitten Riiassa, Vilnassa, Varsovassa, Budapestissa… Lompakossani on paperi, saanko lompakkoni, minulla on edessäni pitkä turnee…

Lääkäri selitti asian mahdottomuuden, joksikin aikaa oli työnteko keskeytettävä. Toivottavasti tämä pian menisi ohitse. Tällaiset tapaukset olivat hiukan oikulliset: toisinaan kesti parantuminen, toisinaan se edistyi nopeastikin. Mutta huomiseen — mahdotonta.

Nuori säveltäjä ei tahtonut hellittää, hänestä tuntui, että tuollaisen sielun tuli voittaa ruumiin vammat. Kirjakauppias uskoi ja ryhtyi peruuttamaan aiottua konserttia. Myöskin maaherralle telefonoitiin. Koko kaupunki oli jalkeilla. Sairaalaan pyhiinvaelsi ihailijattaria ja ihailijoita. Heitä ei kuitenkaan päästetty sisään.

Heinz Blume makasi eristettynä ja kävi erästä niitä taisteluja, joita elämä varaa jokaisen ihmisen osalle. Hänen maailmansa, joka tähän asti oli käsittänyt kulttuurikeskukset idässä ja lännessä, pohjoisessa ja etelässä, pieneni yhtäkkiä mahtuen tähän vieraaseen huoneeseen, jossa hän oli muukalainen ja muukalaisten ympäröimä. Myrsky nosteli hänen elämänsä purtta, milloin syösten sen aallokon pohjalle, milloin heittäen sen harjalle, tai oikeastaan hänen elämänsä pursi oli haaksirikkoutunut, hylky ajelehti tuulessa ja sirpaleet yltympärillä, milloin läheten milloin loitoten ja kaiken aikaa etsien kiinnekohtaa entisyyteen. Tämä kiinnekohdan kadottaminen, se se juuri oli pahinta.

Sairaan oven takana suoritettiin kohtauksia, joista ei hänellä ollut tietoa. Joka päivä, joskus useamminkin tuli neiti Boraeus, milloin kädessä kukkanen, milloin hedelmä, milloin leivos, jonka hän oli valmistanut nautittavaksi parhaan taitonsa mukaan. Hän osoitti lohdutonta ja oudon arkaa surua, aivan kuin hänellä olisi ollut paha omatunto. Vaikkei hän mitään sanonut, niin herättivät hänen kasvonsa viranomaisten epäilyksen, varsinkin, kun heidän omat tutkimuksensa jo aikaisemmin olivat kohdistuneet erääseen vanhalle soitto-opettajalle läheiseen omaiseen. Ehkäpä taiteilijaa oli tuupattu. Kukapa muu sen oikeastaan olisi tehnyt kuin perämies Boraeus, jonka tiedettiin aamuyöstä lähteneen liikkeelle raatihuoneen ravintolasta. Sisar ei saattanut puhua epäluuloja vastaan: samat epäluulot olivat olleet hänellä itselläänkin. Missään tekemisissä ei hän ollut veljensä kanssa tuona onnettomana iltana konsertin jälkeen. Sen saattoi helposti todistaa ja niin joutui vanha neiti heti ulkopuolelle niitä ansoja, joita pahat kielet virittivät häntä ja hänen onnetonta veljeään halventaakseen. Kuitenkin tunsi neiti Boraeus tavallaan tuon käsittämättömän onnettomuuden lieventämisen omaksi asiakseen ja niin hän vaikeroi sairaalan käytävässä, väsyttäen lääkärin ja hoitajattaret alituisesti samoilla kysymyksillään.

Paraneeko hän? Kestääkö se kauan? Vioittuivatko kädet? Onko rouvalle ilmoitettu? Kuinka hän nukkuu? Puhuuko hän? Ovatko tuskat vaikeat? Ja taasen: paraneeko hän? Onko varma, että hän tulee ennalleen? Eikö mitään voi sanoa varmuudella?

Samaa epätoivoa, vaikka nuoruuden tulisuudella, osoitti säveltäjä Jokinen. Hän puhui korvaamattomasta tappiosta, jonka taide todennäköisesti tulee kärsimään. Ja hänkin kysyi pääasiassa samaa kuin perämiehen vanha sisar. Kun tämän kaupungin ainoan varsinaisen musiikkimiehen tehtäväksi joutui alkupäästä lyhennellä sitä konserttien ketjua, joka oli taiteilijan edessä, niin hän tiukkasi lääkäriltä tietoa, milloin sairas sitten joutuisi työkykyiseksi. Sitä oli mahdoton sanoa.

Tuontuostakin saapui sairaalaan tohtori Hanell, vaatien pääsyä taiteilijan puheille. Hänellä oli siihen oikeus, vaikkei kenelläkään muulla. Hänellä oli toki tässä tapauksessa mieskohtainen kokemus. Tiilikivi se oli toki ollut hänen pirullinen kohtalonsa! Hän sitäpaitsi tiesi miten tätä lajia tapaturmaa oli parannettava, hän myöskin lupasi täsmälleen sanoa, kauanko paraneminen kestää ja tapahtuuko täydellinen parantuminen. Hänellä oli muuan tuuma: sen jos voisi toteuttaa, niin selviäisi tämä tärkein asia. Vihdoin viimein hän sai käsiinsä Jokisen, säveltäjän ja uskoi hänelle aikeensa.

Varmaan Heinz Blume kaikkein enimmän kärsi juuri tästä: tuleeko hän työkykyiseksi? Se oli nimittäin niin, että kaikki muu siirtyi taka-alalle, yksinpä läheisimmät ihmisetkin väistyivät, ja potilas kyseli itseltään vain: olenko kuivunut oksa elämän puussa, vai vieläkö viheriöin? Niin se oli, hän tiesi tämän kaiken. Hän puolestaan ei ollut parantunut. Ajoittain oli muisti aika hyvässä kunnossa, mutta sitten se yhtäkkiä katkesi, jopa siinä määrin, ettei muistanut omaa nimeään. Tohtori Hanell, joka eleli niin yksikseen eikä seurustellut juuri kenenkään kanssa, särki tässä hädässään kuoren yksinäisyytensä ympäriltä ja vetosi säveltäjään. Ehkä tohtori Fredriks häntä kuulisi. Hänen, Hanellin sana ei mitään merkinnyt, hänhän oli hullujen kirjoissa. Jos nyt saisi saattaa taiteilijan flyygelin ääreen ja siinä antaa hänelle tilaisuuden kokea, että soittaminen vielä kävi, silloin parantuminen saisi aivan uuden vauhdin.

Säveltäjä uskoi vanhaan lääkäriin ja ryhtyi hankkimaan soittokonetta ja puhumaan Fredriksin kanssa.

Omalaatuisia neuvotteluja piti asiasta käytännön väki: kuka tämän kaiken maksaisi? Taiteilija, jonka kädet olivat vakuutetut niin huimaavasta summasta, osoittautui varsin tyhjäksi mieheksi. Tuli hotellilasku, tuli sairaalan lasku, sähkösanomat maksoivat — ja miten kauan tätä kestäisi? Tietysti oli kaupungille kunnianasia pitää huoli miehestä, koska onnettomuus oli sattunut täällä, mutta raskaaksi juttu saattoi käydä. Olipa onni, että rouva ja lapset ennättivät matkustaa. Miten tämä kaikki oli ilmoitettava hänelle? Blume ei itse enää osoittanut minkäänlaista tarmoa tai aloitekykyä. Hänen tilansa näytti huonontuneen. Kun saisi hänet niihin voimiin, että voisi pistää hänelle matkarahat kouraan ja toimittaa hänet kotiin. Ainahan hän kuitenkin siellä selviytyisi. Olihan heillä huvila. Ja matkarahat täytyisi koota miehestä mieheen, eivät ne toki niin hirveitä summia tekisi. Mutta joka tapauksessa tämä kaikki kysyi rahaa. Eikä hän saanut aavistaa mitään näistä neuvotteluista, jos hän paranisi senverran, että voisi täällä vielä soittaa tuon luvatun modernin ohjelman — nyt ei tarvitsisi pelätä tyhjää huonetta. Mies raukka, rouva raukka, pienet lapset…! Virkistäisiköhän se häntä, jos jouhikvartetti kävisi soittamassa hänelle? Ehkä voitaisiin toimeenpanna näin omin voimin vain konsertti hänen hyväkseen?

Eräänä päivänä, juuri kun sahanomistaja, kirjakauppias ja neiti Marjonen kadunkulmassa keskustelivat siitä, keitä nyt voisi verottaa tarvittavilla summilla, tuli katua pitkin Hanell, tohtori, luultavasti matkalla sairaalaan. Nähdessään pienen kiihkeästi puhelevan ryhmän, hän nopeasti teki äkkikäänteen ja kiirehti takaisin entisiä jälkiään. Hän oli nähtävästi taasen sillä päällä, ettei hän suvainnut kanssaihmisiään — hänelle tuli sellaisia päitä, siitä sen juuri näki, että tulikivi yhä moukaroi hänen päätään. Hän meni heitä pakoon kuin metsän eläin, sylki jäljessään ja näytti hampaitaan — kuka olisi uskonut, että hän kerran oli ollut rakastettavin seuraihminen, joka kotonaan pani toimeen musiikki-iltoja ja houkutteli väkeä ihmelähteen luo kaupungin laidalla! Sahanomistaja Jokinen se oli, joka ensinnä huomautti, että Hanellilta piti kysyä, mitä oli tehtävä — Hanellhan kuului hänen pojalleen vakuuttaneen ymmärtävänsä taudin luonteen. Hanell oli tavatessaan Laurin, nuoren Jokisen, käyttäytynyt varsin normaalisti ja Lauri oli vakuutettu hänen asiantuntemuksestaan. Sahanomistaja siis kiirehti vanhan herran jäljestä ja huusi hänen nimeään. Oliko mies tullut kuuroksi — kun Jokinen kolmannen kerran huusi niin että pankin kivimuuri tuntui vastaavan, vastasi Hanell myöskin ja käänsi päätään.

— Vai niin, sanoi hän, nyökyttäen eteensä, — tahdotaanko tietää miten jättiläinen voitaisiin sulloa pulloon ja lähettää mereen? Vai halutaanko tietää miten suuri annos myrkkyä on tarpeellinen jättiläiselle? Minä Fredrik Hanell, minä sanon: puraiskaa te häntä käteen, hahhah…

— Itse voitte puraista, vastasi sahanomistaja naurahtaen, — Lauri kehoitti minua…

— Minun puremani ei tapa häntä, irvisti vanha herra. — Onnea vain.

— No, Hanell, olkaa nyt järkevä.

— Hiidessä, mistä minulla pitäisi olla järkeä — minähän olen hullu!
Kaupunki puraisi kaksikymmentä vuotta sitten minua.

— Tiilikivihän putosi ylhäältä päähänne — ylhäältä, huomatkaa. Se oli onnettomuus. Ettekö siis nyt tahdokaan auttaa? Ei voi syyttää meitä kylmyydestä ja taideymmärryksen puutteesta, jumaliste ei.

— Ei, täällä on aina kolmekymmentä astetta hellettä — uhhuhhuh. Jollei maailma olisi ristinyt Heinz Blumea eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi, niin se olisi tehty täällä taiteen Ateenassa…