— Hyvästi sitten, Hanell. Poikani väitti teidän puhuneen viisaasti ja järkevästi, sentähden me…
— »Poikani ja poikani» — omena on pudonnut kauas puusta. Ottakaa te, herra sahanomistaja Jokinen, selko siitä, eikö kaksikymmentä vuotta sitten teidän pikku rouvanne luona mahdollisesti jonakin yönä pistäytynyt taivaan enkeli, teidän ollessanne tukkikaupoilla…
— Hävetkää. Teidän paikkanne on telkien takana eikä ihmisten ilmoilla.
Kyllä te vielä…
— Hahhahhah.
Taiteilija Heinz Blume makasi sillaikaa yksinäisyydessään eikä aavistanut mitään kaupunkilaisten suunnitelmista ja toimenpiteistä. Hänen elämänpurtensa haaksirikkoutuneet ainekset hakivat salaperäisesti emälaivaansa ikäänkuin se olisi ollut joku satualus, jossa ihmeen kautta kokoontuminen voi tulla kysymykseen. Heinz Blumen sielu oli pimeydessä, vain silloin tällöin tunki valo hänen yöhönsä, näyttäen hänelle, mihin hän oli joutunut. Lääkäri oli oikeassa: tässä tilassa ei anneta konsertteja.
Ensinnäkin oli alituinen kärsimys ja poltto päässä. Hän alkoi havaita, ettei hän kuullut, mistä päin äänet tulivat. Hän ei voinut erottaa mitä lajia nämä äänet olivat, tai mistä ne johtuivat — hakattiinko puuta vaiko kiveä, metalliako vai topattua vaatetta. Siitä, että hän oli syventynyt säveltaiteen luomiin, oli hän nyt tullut siihen, että hän kuumeisesti koetti saada selville, tapahtuiko meluaminen kadulla vaiko ulkona käytävässä, ylä- vaiko alakerrassa. Painoiko paasi yhä hänen päätään, vai oliko se jo poissa? Oli kuin moukari olisi toiminut: nyt se on lepotilassa, nyt se kohoaa ja lyö uudelleen. Silloin hänen päänsä halkeaa. Miksi se lyö? Tuleeko hän hulluksi? Meritaudin pahoinvointi kierteli hänen ruumiissaan, hiki vuoti pitkin ruumista. Jos olisi löytänyt sähkökellon ja soittanut hoitajattarelle. Mutta moukari oli nyt kohonnut korkeammalle ja viipyi siinä pään yläpuolella. Tällaisessa toiminnassa kuluivat taiteilija Heinz Blumen tunnit. Se oli mielettömyyttä, kurjuuden kurjuutta, luultavasti mielipuolisuuden alkua. Miksei se mies tullut hänen luokseen, joka konsertissa oli istunut ja nyökännyt päätään? Mutta ehkä hän jo oli kuollut, siitä oli kai niin kauan. Naurettavien mielikuvien alati sama teema kehitti lakkaamatta variatsioneja — »Thema mit Wariatsionen»! Ylhäällä aivoissa syttyi aurinkoja, joitten säteet pistivät kuin veitset, tai avautui kuiluja, jotka kirvelivät kuin haavat. Väliaikoina koettivat aivot saada selville, mikä oli pikkupojun nimi. Se alkoi F-kirjaimella, mutta mitä nimiä he Mariannen kanssa olisivat voineet lapsilleen antaa? Mikä oli ollut Mariannen isän ristinimi ja mikä hänen, Heinz Blumen? Keneltä hän tänä aamuna oli saanut kirjeen? Mitä siinä oli ollut? Mikä viikonpäivä oli — mitä viikonpäiviä yleensä löytyi? Tuo ääni oli soittoa: piano, vaiko torvi, vaiko hanuri? Ehkä posetiivi? Aivoissa kiehui lukemattomien atoomien pyörre, jossa näkymättömät hiukkaset epätoivoisesti koettivat järjestyä. Vihdoin viimein ne pysähtyivät. Heinz Blumen otsa oli kylmässä hiessä. Tämän ponnistuksen perästä hän oli saanut selville, että hänen pienen lapsensa nimi oli Fritz, Mariannen isoisän mukaan.
Lääkäri istui sairaan luona, mietti ja hiukan kyselikin. Hän tahtoi toivoa parasta. Jos tämä tapaus olisi kohdannut esimerkiksi kauppamiestä tai ruumiillista työntekijää, niin tärähdys luultavasti olisi helpommin mennyt ohi. Taiteilijan hermot ovat toista lajia. Lääkäri otti taiteilijaa käsipuolesta ja talutti häntä huoneessa. Sivustakatselijalle se olisi ollut hullunkurista temppuilemista suunnan etsimisessä. Heinz Blume oli kadottanut suunnan tajun ja pyrki kaatuilemaan puolelle tai toiselle. Hiki päässä hän vaipui vuoteeseen, tunsi villin pyörimisen aivoissa ja katsoi päivä päivältä epätoivoisemmin lääkäriin. Tätä uudistui päiväkausia, ehkäpä viikkokausia, Heinz Blume ei tietänyt mitään ajanlaskusta.
Toinen puoli asiasta oli henkistä laatua. Tällainen tapaturma iljetti. Miksi tämän oli pitänyt tapahtua? Olivatko hänen rikoksensa niin suuret, vai olivatko synnit tapahtuneet edellisissä sukupolvissa ja sovituksen työ langennut hänen osalleen?
Konserttipäivät tulevat, tiedoittaen että sali annetaan toiselle. Heinz Blumen nimi pyyhitään yksinkertaisesti rullista. Hänen vuoronsa on peruuttamattomasti mennyt ohi, aurinko saa kiertää vuosiratansa ennenkuin hän taasen voi pyrkiä niiden tähtien joukkoon, jotka kiertävät maailmaa, tähdäten valonsa milloin millekin ihmissydänten yhtymälle. Menevien konserttipäivien mukana menee perheen jokapäiväinen toimeentulo, ne lantit, jotka Marianne luovuttaa kädestään ostaakseen lapsille vaatekappaleen, leikkikalun, ruuan. Tulee joulu ja lahjojen aika. Täytyy kiiruhtaa valaistujen näyteikkunoiden ohi. Askeleet ovat suunnatut ystävien ja kylänmiesten luo: voisivatko he lainata pienen summan. Kirje Heinziltä ei vielä ole ennättänyt perille, etteihän Heinz vain ole sairastunut, sähkösanomiin ei tule vastausta. Hyvä Jumala, mikä Heinzin on? Hänen ei ole tapana kirjoittaa kirjeitä, mutta sähkösanomiin hän vastaa — mitä on tapahtunut? Menevien konserttipäivien mukana lähestyy muuan toimitus, joka tähän asti oikeastaan on ollut kaukana. Onneksi Marianne sai valtakirjan. Nythän ei kai ole muuta pelastusta kuin hajoittaa koti. Se täytyy tehdä ajoissa, ennenkuin pieni Hannah tulee maailmaan. Levätessään syvällä kaaoksessa, pieni Hannah jo saa kasvaa tämän maailman ravinnosta: kärsimyksestä. Mariannelle täytyy kirjoittaa, siinä ei mikään auta. Täytyy sanoa totuus, helpompi olisi omin voimin kulkea tuonne ulos, vaikkapa raatihuoneelle asti, kuin kirjoittaa. Että ihminen näin voi joutua suorastaan hikikylpyyn ja samalla vavista kuin alastomana!
Marianne ja lapset — kun järjen valo ruumiillisten tuskien väliajalla sattui heihin, hiljeni Heinz Blumen sielussa ja hänen silmänsä etsivät Mariannen kasvonpiirteitä, hänen omituisen matalaa otsaansa, josta hiukset jakaantuivat ilman minkäänlaista koristelua, kahdenpuolen, hänen katsettaan, josta kaikki vilppi oli kaukana, hänen uljasta niskaansa, joka ei taipunut minkään arvojen ja maailman mahtien edessä, hänen reipasta astuntaansa ja kovia, liian suuria käsiään. Oikeat pianistin kädet. Marianne, Marianne, vaimoni, sydämeni! vaikeroi syvällä hänen sielussaan.
Hän näki lapset riippumatoissaan — vieras olisi nauranut sitä näkyä! — sellaisina kuin he olivat nukkuneet viime iltana. Tuossa pisti verkon silmukasta esiin peite, jonka sisällä aavisti pienen jalan, tuossa oli käsi levällään niin että kuopat kaikkien sormien yläpuolella erottautuivat. Kahden kasvoilla oli terve rusotus, se pienin oli kalpea. Äiti oli yksinään taistellut — isä oli soittanut valtameren takana. Ajatuksissaan Heinz Blume vei käsiään pitkin lasten lämpöisiä jäseniä ja pyristeli kasvojaan heidän leikittelevässä syleilyssään. Niin tehtiin, kun hän oli kotona ja lapset saivat huutaa ja nauraa. Äiti toi heidät aamulla isän vuoteeseen ja siinä he ryömivät hänen päällitseen niinkuin koiranpennut emonsa yli. Ja mentiin rannalle hiekkaan ja kaivauduttiin siihen ihkasen alastomina. Ei missään ollut vierasta ihmistä, tuskin puuta tai pensasta, ainoastaan paahtava aurinko, kalalokit, hiekka ja meri. Ja lasten äänet ja hiekan helinä heidän heitellessään sitä toisiinsa.
Minun täytyy päästä kotiin, ajatteli Heinz Blume. Ja hän lausui sen ääneen. Miksi minä olen täällä?
Kaipaus omaisten luo ei sittenkään ollut syvin kerrostuma sitä yksinkertaista vaistoelämää, mitä hän nykyään eli. Kipeintä oli hänelle se, että hänen suhteensa taiteeseen oli epäselvä. Tutut säveljaksot lähestyivät, mutta katkesivat heti, koko sävelistö oli hajonnut alkuosiinsa ja mennyt sekaisin. Äänilajit, joilla kullakin oli ollut oma helposti tunnettava sävynsä ja värinsä, olivat latteasti samanlaiset. Entä jos hän olikin menettänyt vaistoamisensa herkkyyden — silloin hän oli mennyttä.
Koko se kärsimys, minkä esiintyminen yleisön edessä viime vuosina oli hänelle aiheuttanut, itsensä paljastamisen piina, kidutus sopimattomien soittokoneiden ääressä — kaikki tämä alkoi tuntua kadehdittavalta onnelta: siinä oli ollut sisältö. Taiteellinen antautuminen oli tuskan juhlaa, ainaista oloa ristinpuun ja ylösnousemuksen vaiheilla. Tässä on kaiken luomisen salaisuus.
Ja hänkö, Heinz Blume, olisi menettänyt tämän?
Hän nosti kätensä ja katseli niitä — toista ja toista ja molempia. Ne olivat käyneet valkoisiksi ja pehmeiksi. Ne hän oli vakuuttanut, niille ei ollut tapahtunut mitään. Nämä kalliit kädet — työhön ne olivat ajettavat, nämä laiskurit!
Hänen oli ikävä soittokonetta. Se sai olla mikä ikäloppu tahansa, tahriintunut ravintolan soittokone, jonka koskettimilla oli tanssittu merimieshyppyjä. Hänen ajatuksiinsa johtuivat hetket, jolloin astui yleisön eteen ja näki mustan flyygelin. Niinkuin kuumesairas ikävöi vuoteeseen, niin ikävöi mieli flyygelin ääreen. Keidas se oli tuo hiljainen nukkuja, tuossa keskellä yleisön erämaata, missä tuuli pyörryttää hiekkaa ja aurinko paahtaa. Vilpoisena, ylhäisenä se siinä seisoi, säilyttäen salaisuuttaan niinkuin kuolema. Heinz Blumen sydän kiertyi rinnassa ikävästä ja hän tunsi, että koko hänen rakkautensa sittenkin kuului tuolle salaisuudelle, joka hänen oli tuskan hiellä ja sielun palolla kutsuminen esiin metallikielistä.
Mahtoiko tässä talossa olla minkäänlaista pianoa?
Tuskinpa.
Hän päätti varovasti kysyä sitä. Häntä ahdisti jokin kumma pelko, kun hän ajatteli asettumista soittokoneen ääreen. Ehkäpä vielä jossakin ennättäisi tarttua kiinni konserttiketjuun ennenkuin hänen renkaansa oli irroitettu ja luovutettu toiselle. Hänen ajatuksensa askaroi tästä puoleen vain siinä asiassa, mitä tapahtuisi, kun hän joutuisi kosketukseen soittokoneen kanssa. Eivät ihmiset, ei lääkärikään saattanut ratkaista millä asteella hänen voimisensa oli — sen hän oli saava tietää vasta soittokoneen ääressä.
Sairaalassa ei ollut soittokonetta. Urkuharmoni oli, se seisoi suuressa salissa yleisellä osastolla, missä pyhäisin pidettiin hartaushetket. Mutta täällähän oli soittokoneita monessa perheessä, pormestarilla, tohtorilla, pankinjohtajalla, rehtorilla. Ja kouluissa. Sairaanhoitajatar kysyi, tilaisiko hän auton, tohtori oli sanonut, että auton voi tilata koska tahansa, pankin auto oli aina käytettävänä ja säveltäjä Jokinen oli pyytänyt, että hänen sallittaisiin »istua pikenttinä» kuljettajan vieressä, jottei hän häiritsisi.
Ne olivat liikuttavan hyviä nämä kaupunkilaiset. Raha-asiat järjestettiin hienotunteisella tavalla, vierasta hemmoteltiin ruuin, juomin ja kukkasin. Eivätkö he sentään jo vähitellen mielessään mahtaneet alkaa tuntea kuormaksi tätä hoitoa ja uhrautumista?
Heinz Blume otti jo vastaan vieraita ja ajeli. Parantuminen edistyi. Väitettiin sen edistyvän jättiläisaskelin. Ruumiin paino oli lisääntynyt, tarvittiin vain aikaa. Saattoi alkaa ajatella konserttia täällä, jos taiteilija halusi — nimittäin vain, jos hän todella halusi esiintyä ikäänkuin omaksi huvikseen pitkästä aikaa! Kaikki tietysti toivoivat hartaasti saavansa häntä kuulla. Maaherranrouva oli kerran itse tullut tänne saadakseen persoonallisesti tiedustella hänen tilaansa, mutta hän oli silloin ollut tavallista väsyneempi niin ettei tohtori ollut katsonut viisaaksi päästää sisään vieraita. Ja useinhan maaherran puoliso puhelimitse kysyi, miten herra Blume jaksoi.
Myöskin tulivat kaupunkilaiset taiteilijaa tervehtimään suorastaan hauskuuttaakseen häntä pienellä pakinalla. Boraeuksen sisaruksista oli paljon puhumista. Jotain mustalaisverta oli heissä varmasti. Entisen lääkärin, Hanellin, ja Dora Boraeuksen välillä oli kerran vallinnut rakkaussuhde, silloin kun tohtori nuorenamiehenä tuli kaupunkiin. Mutta hän oli ottanut rikkaan — mikä siinä auttoi, mies oli velkaantunut iloisina ylioppilasvuosinaan. Dora raukan sydän murtui siinä. Tunteja hän antaa päivästä päivään. Perämies, hänen veljensä, kyntää jälleen merta. Hän oli odottamatta, ennen konserttia tullut sisarensa luo — tapansa mukaan hiukan humalassa — ja sanonut nyt päivän koitteessa ainiaaksi lähtevänsä isänmaasta. Sitten hän oli sanonut hukanneensa isänsä ja äitinsä kuvat, häneltä oli varastettu lompakko, piru vieköön, St. Paulin »Kultaisessa oinaassa» se oli mahdollista! Ja lompakossa olivat kuvat hänellä aina, mistäpä muualta ne tarvittaessa otti. Sisar ei ollut tahtonut antaa kuviaan jälleen varastettaviksi. Silloin veli oli sanonut, etteivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat. Mitä sellainen hurskas vanhapiika kuin Dora Boraeus tarvitsi isän ja äidin kuvia? Tuhlaajapoika se niitä tarvitsi, hän, joka oli suruun surmannut vanhempansa. Silloin sisar oli alkanut rukoilla, että veli hänen kanssaan lähtisi konserttiin: siellä hän rauhoittuisi. Ei vanha merikarhu ollut luvannut tulla, sellaiset paikat eivät kuuluneet hänelle. Mutta konserttiin hän kuitenkin oli joutunut ja sisar sanoi hänen kyynel silmässä kironneen, niin valtavan vaikutuksen herra Blumen soitto oli tehnyt. Toinen veli taas, häntähän ei tahdottu saada ulos raatihuoneen portaistakaan!
Muuan hauska asia oli kaupungissa tapahtunut: neiti Marjonen, se kaunis taiteellinen opettajatar, oli joutunut kihloihin pastorin kanssa. Vuosikausia he olivat yrittäneet ja yrittäneet, joutuneet riitaan ja sopineet. Ja nyt se vihdoin oli tapahtunut. Tyttölyseolla oli pidetty hyväntekeväisyysiltama, jouhikvartetti oli soittanut, eräs yläluokkalainen oli lausunut ja puhujana oli ollut pastori. Ja tässä tilaisuudessa, tai sitä valmistaessa, nähtävästi oli tapahtunut jotain ratkaisevaa. Koska kihlaus pari päivää myöhemmin oli lehdessä. He julkaisivat heti, hehän jo niin kauan olivat valmistaneet asiaa.
Pormestarinna, joka tällä kertaa oli pitämässä seuraa taiteilijalle, keskeytti säikähtyneenä puheensa. Herra Blumen kasvoille oli noussut sairas puna ja veri kiersi hänen päässään niin että ohimot nousivat ja laskivat. Eihän hän, pormestarinna, ollut mitään sanonut — oliko taiteilija sittenkin jotain aavistanut? Hän rupesi puhumaan muista asioista, kysyi eikö herra Blume jo jaksaisi tulla heille — vain pari muuta vierasta, säveltäjä Jokinen, maaherra ja hänen rouvansa… Tai haluaisiko hän Bechsteinin tänne? Ehkä täälläkin voitaisiin löytää huone, josta ei häirittäisi muita. Varmaan useimmat sairaat olisivat onnellisia, jos saisivat kuulla sellaista soittoa.
— Mutta nyt minä olen väsyttänyt teidät, herra Blume, jatkoi ystävällinen rouva, — näen sen, ilmanko mieheni aina moittii minua tempperamenttini takia. Suokaa minulle anteeksi. Oi jospa vielä kerran saisimme kuulla teitä! Ja saammehan. Vielä monesti. Aina kun te teette suuret kierroksenne maailmalla, niin muistatte tätä kolkkaa, jossa valitettavasti, valitettavasti piti tapahtua onnettomuus, joka… Hyvästi, rakas herra Blume. Ja antakaa minun kuulla haluatteko soittokoneen, tai jotain muuta, tai…
Ojentaessaan kätensä kaupunginpään puolisolle, katsoi Heinz Blume häntä silmiin. Hän oli kuolon kalpea sanoessaan:
— Minun täytyy päästä kotiin.
Rouva valahti punaiseksi ikäänkuin hänet olisi yllätetty epärehellisissä ajatuksissa ja ryhtyi hiukan hätääntyneenä selittämään, että hän ymmärsi sen, he ymmärsivät sen kaikki, he kyllä olivat ajatelleetkin, että suuri taiteilija täällä ikävystyi, kaukana perheestään ja muutenkin… Siitäkin oli ollut puhetta, että jos Lauri Jokinen voisi lähteä samaan matkaan, jottei taiteilija olisi yksin, jos sattuisi jokin huonompi päivä, niinkuin taudeissa aina tapahtuu. Jokinenhan jumaloi Heinz Blumea, niinkuin he kaikki.
— Minä koetan antaa konsertin, lausui Blume ja nyökytti päätään.
Pormestarin rouvan mieleen juolahti oudosti Hanell ja samassa sanoi
Blume:
— Miksei se herra koskaan käy täällä, se, jonka päähän putosi tiilikivi?
Pormestarinna naurahti ja oli vasta nyt muistavinaan tuon kaupungin originaalin, joka syötti karvaita lääkemarjoja heille jokaiselle.
— Ai hän, Hanell. Tahdotteko todella nähdä hänet? Olemme kieltäneet päästämästä häntä sisään, muuten hän alituisesti istuisi luonanne ja väsyttäisi teitä. Sillä hänellä on aikaa, hänellä. No niin, konsertin te annatte, te rakas herra Blume. Kuinka minä olen onnellinen! Ja soitatte minun Beehsteinilläni. Se on vain pieni soittokone, mutta hyvä, kaikki ovat sanoneet. Nyt puhun Mattsonin kanssa, kirjakauppiaamme, joka järjestää konsertit. Niin, ja täytyyhän tohtoriltakin kysyä. Tämä on oleva riemun sanoma koko paikkakunnalle…
— Minä olen hyvin kiitollinen, keskeytti Blume äkkiä ikäänkuin hän olisi pelännyt unohtavansa sanottavan jollei heti saa sitä lausua, — mutta voin kyllä soittaa sillä koneella mikä on salissa. Minulle on sama, tarkoitan.
— Todellako? Käsitin, että aina käytätte Bechsteiniä. Mutta onhan Steinwaykin hyvä ja tämä meidän flyygelimme raatihuoneella on aivan erinomainen: olemme mieheni kanssa itse valinneet sen Hampurissa… No niin, riemun sanoman minä nyt vien. Mutta, rakas herra Blume, älkää soittako kovin modernia — kun tulee maalaisia. Lauri Jokinen ymmärtää ja me jotkut muut mutta juuri maalaiset. Hyvästi, rakas herra Blume. Oi mikä riemun sanoma!
Heinz Blume oli päässyt ikäänkuin kuilusta ylös laidalle, josta jo saattoi nähdä ulospäin. Hän piteli kaikin voimin kiinni kuilun syrjästä ja kokosi ajatuksiaan. Konsertti täällä ja ehkä vielä residenssikaupungissa, jotta saisi järjestykseen käytännölliset asiat. Sitten lyhyt käynti kotona, sitten kiireesti pelastamaan mitä pelastettavissa on.
Ei ollut kulunut pitkää aikaa, kun toivottu vieras, tohtori Hanell, astui sisään. Hän oli kulkenut täällä ulkopuolella niinkuin hänen tapansa oli ja itse pormestarinna oli suvainnut huutaa hänelle, että hän saisi mennä taiteilijaa tervehtimään. Mutta ei olla liian kauan! Eikä puhua lääketieteellisiä asioita eikä hassutuksia, vaan jotain hauskaa.
Hanell otti kumartamatta Blumen käden, ikäänkuin he olisivat olleet vanhoja tuttuja ja asettui nojatuoliin, jota Blume osoitti.
Hän nyökytteli päätään ja katseli kalpeaan mieheen toisella puolen valkeaksi maalattua sairaalan pöytää.
— Hahhahhahhah.
— Mitä te nauratte? sanoi Blume, joka oli odottanut jotakin muuta.
— Hän neuvoo minulle mitä minä saan puhua… Hän sanoo koska minä saan tulla ja mennä. Hannanhan. Pääsikö hän puremaan teitä?
Blume tuijotti vieraaseensa.
— Mitä tohtori sanoo?
He istuivat vastatusten ja nyökkäsivät toisilleen. Blumesta alkoi tuntua siltä kuin hänen kätensä olisivat luisuneet siitä kuilun syrjästä, johon hän oli kaikin voimin tarttunut. Mutta hän ei hellittänyt. Tuo sama mies oli konsertissa vastaanottanut hänen esityksistään enemmän kuin muut ja nyt oli lisäksi yhteinen sairaus asettanut heidät asemaan, jossa heidän täytyi ymmärtää toisensa erikoisen hyvin. Vanhalla herralla oli pitkä kokemus. Täytyi vain päästää teema alkuun ja kehittää sitä oikealla tavalla.
Alkoi tuntua kaamealta tämä nyökytteleminen ja tuijottaminen. Kadulla hakattiin jotakin, miehet vaikenivat. Näytettiinkö tässä hänelle, Heinz Blumelle jotakin tulevaisuuden kuvaa? Hän luki vaikenevan vieraansa kasvoista ikäänkuin jotain tekstiä: tohtori oli kaunis mies, kärsimysten uurtamat vaot vain syvensivät tätä elämänsävellystä, niinkuin surumarssi keskellä sonaattia. Heinz Blume alkoi tottua tähän ulkonaiseen vaikenemiseen, sen takana vaihtoivat molemmat mykkiä vuorosanoja, kysyivät ja vastasivat toisilleen. Kadulla yhä kalkutettiin.
Yhtäkkiä Hanell vei käden silmilleen ja lausui ääneen:
— Sitä se on — en erota. Erotatteko te? Ennen tiesin missä äänilajissa kivet kilahtelivat ja mettiset surisivat. Nyt… kärki poissa, kuulo tylsä… Ainoa mikä jäi eloon: sydän.
Molemmat vaikenivat. Vai kiviäkö siellä ulkona hakattiin, totesi Blume.
Tohtori oli kai sen nähnyt tullessaan. Taiteilija kuunteli ja tarkkasi.
Hänen lihoneet kasvonsa vetäytyivät entistä kalpeammaksi, ikäänkuin
koura olisi tarttunut sydämeen ja pusertanut siitä pois verta.
— Ajoittain minä muistan, jatkoi entinen lääkäri, — muistan tapauksia elämästäni ja jaksan puhua. Mutta sitten katkeaa yhtäkkiä ikäänkuin veitsellä poikki! Muistan, että oli aika, jolloin tänne pahaiseen kylään tuli ihmisiä juomaan terveyslähteestäni. Koko kaupunki oikeastaan syntyi silloin — sen se nyt on unohtanut ja luulee aina olleensa tässä. Minä olin keksinyt lähteen rannalta. Ja juotuaan menivät ihmiset pois terveinä ja siunaten. Nyt viruttavat torimyyjät käsiään lähteessä ja kaupunkilaiset nauravat fantastia, joka luuli sitä Betesdaksi … Paljon muutakin minä muistan… ajoittain. Sitten kaikki taasen menee poikki. Kaikki muu voidaan vakuuttaa: sydämet jäävät ulkopuolelle vakuutuksien. Ehkä te olette onnellisempi — toivon sitä. Minä tulin oikeastaan puhumaan jostakin muusta. Mutta se on nyt poikki. En tullut puhuakseni itsestäni. Teille minun piti jotakin sanoa. Olen sitä kauan ajatellut ja nyt sen piti mennä poikki. Mikä se on, joka lähettää tuollaisen tiilikiven? Tai kaataa teidät sileällä kadulla? Meillä oli kummallakin lähteemme. Siitä meidän piti ojentaa terveeksitekevää vettä. Ja sitten tulee tiilikivi, hahhahhah — Poikki kuin veitsellä. Niin, ehkä minä sitten menenkin koska minulle tässä huomautettiin, ettei pidä olla kauan. Se oli kyllä tärkeää, jonka vuoksi tulin. En voi muistaa, ehkä Lauri, säveltäjä Jokinen, tietäisi…
Heinz Blume tiesi itsekin mitä hänen oli tekeminen. Hänelle oli selvinnyt mikä hänelle antaisi jonkinlaisen ratkaisun. Hän ei enää ryhtynyt keskusteluun, vaan odotti vanhan herran lähtemistä. Hanell koetti vieläkin muistaa asiaansa. Hän kiersi puhuessaan yhäti samaa eikä tahtonut löytää tarmoa lähteä. Blume koetti saada selkoa siitä, oliko hänellä itsellään ilmennyt samantapaisia oireita. Aivan tuolla tavalla häneltäkin katkesi ajatus kesken. Vihdoin viimein vanha herra päätään pidellen läksi.
Heinz Blume avasi kaapin ja sai nopeasti ylleen päällysvaatteet. Naulassa riippui hänen vankka koivupuusta tehty keppinsä — se oli tärkeä hänen nykyisessä tilassaan, sillä hän tuki itseään, jottei kaatunut. Kunhan ei vain ketään tuttavaa tulisi vastaan.
Ovessa joku heti törmäsikin häntä kohden. Mutta se oli vain kirjeenkantaja. Mananneita kirje! Sitä oli odotettu ja kaivattu. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa aukaista sitä. Heinz Blumella oli tärkeämpää tekemistä: hänen täytyi saada selvyys kaikkein tärkeimmästä. Ja niin hän pani kirjeen taskuun, katsoi epäluuloisesti ympärilleen ja suuntasi askeleensa suoraan eteenpäin. Kepin raudoitettu pää iski lujasti katuun. Kuinka vaikeaa olikaan kulkea suoraan! Hänen täytyi suunnata koko huomionsa siihen, ettei hän kaatuisi oikealle puolelle. Oli se sentään kummallista tämä kulku. Ettei vain tulisi vastaan tuttavia. Tuossa oli kirjakauppa, siellä he olivat olleet Mariannen kanssa tapaamassa impressariota. Mariannen kirje, niin sen hän lukee heti kun vain on nähnyt, onko hänen laitansa sama kuin Hanellin. Molemmilla oli ollut lähde: olivatko molemmat sen menettäneet? Kauppapuodit huojuivat ohitse: tuossa nahkatavaroita, satula, hihnoja, tuossa sukkia, paitoja, nukke, tuossa omenoita, säkki täynnä kahvia, suu auki. Mariannen kirje oli ainoa oleellinen ja pysyvä tämän kaiken läikkyvän keskellä. Ja kuitenkaan ei hän turvautunut siihen. Hän tunsikin pientä omantunnonvaivaa siitä, että vaimonsa avaamaton kirje taskussa kiiruhti ravintolaan soittokoneen luo. Tämä ei ollut tervettä. Ei suinkaan hän koskaan paranisi. Aivan niinkuin Hanell, joka ei muistanut mitä hänen piti hänelle sanoa, niin hän varmaan soittokoneen ääreen päästyään unohtaisi mitä hänen piti soittaa — oliko niin käyvä? Hänen ajatuksensa koetti tuhansien tuttujen sävelluomien joukosta etsiä jotakin — mitä tahansa — josta hän alkaisi. Ei ollut mahdollista etteivät hänen sormensa löytäisi jonkin sävelen alkupäätä. Jos sydän vaikenisi, jos aivot vaikenisivat, niin sormet, sormet, nämä vilkkaat käskyläiset, hänen kalliitten käsiensä sormet, tekisivät tehtävänsä. Mutta jos ravintolasalissa olisi vieraita?
Keppinsä varassa kolisti hän sisään ovesta ja alkoi nousta ylös portaita. Ei kukaan pidättänyt häntä, palvelija odotti hänen luovuttavan päällystakkinsa, mutta hänellä oli liian kiire. Ja niin hän päällysvaatteissaan seisoi ravintolahuoneen ovella ja näki pöydän, jonka ääressä konsertti-iltana oli aterioitu, näki senkin pöydän, jonka kahden puolen merimies ja hänen toverinsa olivat istuneet.
Ja näki soittokoneen.
Huoneessa ei ollut ketään. Hän veti oven kiinni jälkeensä ja etsi taskustaan tupakkaa. Sitä ei ollut, hän oli viime aikoina hyvin vähän polttanut.
Tuhkakuppi pöydällä oli yölepakon muotoinen, vieressä oli tulitikkulaatikko. Toisella pöydällä nähtiin samat esineet. Heinz Blume teki näitä asiaankuulumattomia huomioita siirtääkseen ratkaisun tuonnemmaksi. Hän alkoi muistutella, missä järjestyksessä illallisilla oli istuttu ja keitä oli ollut läsnä. Hän muisti molemmat miehet, jotka eivät olleet poistuneet, vaan seisoivat pimenevissä porteissa, kun hän juoksi Mariannen jälkeen. Mariannen kirjehän oli hänen taskussaan, miten onnellisella hetkellä se oli tullutkaan! Jos kaikki muu pettää, niin on hänellä kuitenkin Marianne. Mariannella on sydän, joka kestää, lähde, joka ei kuivu.
Tarjoilijatar häiritsi häntä kysymällä mitä hän saisi tuoda. Blume mainitsi jotakin, jota ei hän aikonutkaan nauttia. Hänen aivonsa saivat hiukan armonaikaa niin kauan kuin hän odotti teelasia. Mutta sitten täytyi koota voimat ja käydä kiinni pääasiaan. Hän avasi soittokoneen kannen. Hänen edessään olivat kellastuneet koskettimet. Silloin pusertui hiki esiin jokaisesta huokosesta hänen ruumiissaan. Hänellä ei enää ollut ainoatakaan ajatusta. Kaikki hiljeni hänessä. Vain sydän löi.
Niin hän istui tahraisen ravintolakoneen ääressä ja kuunteli sydäntään, tietämättä mitä se tahtoi.
Aivan niinkuin vanha Hanell, ajatteli hän ja lausui sen ääneen. Nytpä se siis tiedettiin, nyt hän siis oli saanut selvyyden: kelvoton työhön, virkaheitto. Niinkuin ihminen raskaan iskun jälkeen ei ensi hetkessä tunne, ainoastaan aavistaa, niin hänkin vain kaukaa vaistosi, että hänen edessään nyt oli korpivaellus. Köyhyys, yksinäisyys, maan matoisen elämä, sen vaellus tomussa kylätiellä, jossa kulkija ajattelemattaan voi sen tallata mäsäksi.
Heinz Blume, kuuluisuus, joka kerran soitti arkeen pyhää… Ei, sanat olivat kuuluneet hiukan toisin: älä koskaan unohda, että olet kutsuttu soittamaan pyhää maan päälle… Marianne, Marianne!
Heinz Blumen koko olemus sykähti ja hänen kätensä etsi vaistomaisesti taskua. Niinkuin aina ennen, sai Marianne nytkin tulla toisessa sijassa. Nyt kun kaikki muu oli pettänyt, nyt tuli Mariannen vuoro. Marianne oli siihen tyytynyt, oli sitä tahtonut, oli pitänyt sitä ainoana oikeana. Taasen hän väikkyi taiteilijan silmissä sellaisena kuin hän viimeisenä iltana oli istunut lampun alla, lasten nukkuessa ympärillä, niinkuin jouluyö väikkyy vanhuksen silmissä, joka muistelee lapsuutensa jouluja.
Kirjeen päällekirjoitus oli Mariannen selkeää karua käsialaa, ja kirjekuori niitä, joita köyhä kansa käyttää.
Rakkaani!
Sinä elät: Jumalan kiitos.
Enhän toki ole vaimosi myötäkäymisen päiviä varten, vaan ennen kaikkea vastoinkäymisen. Nyt kun tiedän kaikki, seison taasen lujalla pohjalla. Ei Heinz, ei puhetta lannistumisesta. Mitä merkitsee ihmiselle meissä, onko Heinz Blume eurooppalainen kuuluisuus? Olet vuosikausia saanut taivuttaa päätäsi kiittämään suosiosta, jonka yleisö on suvainnut sinulle suoda luomistyöstäsi. Tuskin pysyy kynä kädessäni, niin onnellinen olen siitä että me, minä ja lapset, nyt saamme pitää sinua luonamme viikkoja, ehkä kuukausia. Sinä taivutat päätäsi vain leikitellessäsi lasten kanssa ja keväällä, kun yhdessä kuokimme sarkaamme. Nyt emme tarvitse vierasta apua, vaan itse teemme kaikki. Kerran sinä paranet ja lennät jälleen luotamme, sen tiedän — uskon sinut terveeksi, sen saat nähdä! Mutta nyt en ajattele mitään muuta kuin sitä onnen aikaa, joka on edessäni. Emme lannistu, ei Heinz. Tämä on oikein Bachia käytännössä, tervettä, ankaraa elämää. Kirjoitan pian seikkaperäisemmin, nämä rivit vain tahtovat sanoa sinulle, että olen täynnä uskoa ja työiloa.
Corinna on täällä lepäämässä ja kuten aina, on hän ollut suurenmoinen. Dielsien selkeällä päällä ja uskollisella sydämellä on hän minua tukenut. Me vuokraamme pois mitä emme välttämättä tarvitse ja me myymme mitä meillä on ylellistä. Ja ennen kaikkea: minä teen työtä. Olen nuori ja olen voimakas. Seison kerrankin sen elämän edessä, jota suurin osa ihmisiä elää ja jota kaikkien pitäisi elää, koska se on ainoa arvokas. Rakkaani, soisin sinun tuntevan miten toivorikas olen ja miten iloinen. Vähän on elämässäni ollut hetkiä, jolloin olen tuntenut kaiken tavaran, senkin joka on täynnä muistoja yhteisestä kodistamme, olevan tomua ja tuhkaa. Sellaisen hetken elin kun ajattelin, että henkesi oli pelastunut.
Nyt, sinä rakas, odotamme sinua vain kotiin. Niin pian kuin voit: tule! Blumen perhekalleudet — niinsanotut — saavat mennä, jotta pääset irti sieltä. Sanon vielä kerran: tomua ja tuhkaa. Lapset lähettävät tuhansia suudelmia, pikkupoju nukkuu, molemmat vanhemmat seisovat ikkunan ääressä ja katselevat lintusia, jotka visertävät murattiköynnöksessä. Täällä on yhä vielä lämmin kaunis syksy. Ajattele, että kerran taas saamme viettää joulun yhdessä. Sano terveiseni kaikille jotka ovat olleet sinulle hyvät. Ja niin pian kuin voit: tule! Olen tahtoa ja terästä, olen iloa ja kiitollisuutta. Myötä- ja vastoinkäymisessä sinun
Vaimosi.
Heinz Blume tiesi: lähden heti, heti.
Jokainen askel tästä puoleen oli oleva askel kotia kohden, ja samalla se oli autuasta vaellusta Mariannen vierellä, läpi elämän. Se oli »Bachia käytännössä».
Heinz Blume ei tietänyt oliko hänelle vielä joskus suotu soittaa juhlaa ihmisjoukkojen erämaahan. Ehkäpä hänen kuuluisuutensa aika oli ohi. Poikki, kuin veitsellä… Mutta jokin työ hänelle varmaan vielä suodaan. Ja tässä työssä voi aina julistaa juhlaa. Ihminen ei ole sitä mitä hän tekee, vain sitä, mitä hän on.
Tahtoa ja terästä, iloa ja kiitollisuutta, myötä- ja vastoinkäymisessä — Heinz Blume saneli tätä kuin runoa ja siinä astellessa soi hänen sauvansa katua vasten ikäänkuin kivet olisivat laulaneet.
VIIMEINEN KEINO
Muutamia päiviä ennen jouluaattoa tapahtui Virtala-aviopuolisoiden välillä vihdoin se keskustelu, jonka he pitkin syksyä olivat vaistomaisesti tunteneet tulevan ja jota he olivat koettaneet siirtää. Vaimo astui nopeasti miehensä työhuoneeseen, hartioillaan liina ja kädet vielä jauhoissa leipomisen jäljeltä. Hän ei huomannut, mitä hän muuten tuskallisen huolellisesti otti lukuun: nimittäin, että hänen miehensä oli työssä. Hänen huuliltaan pääsi puoli-itkussa:
Minä en ymmärrä… minä en tiedä… Antti, mitä me teemme?
Mies nosti päätään ja loi silmälasien yli katseen pöydän taakse, jossa hänen vaimonsa korkea, vaalea olemus häämötti.
— No…? Tietysti taas Aune? Onko hän yhä jatkuvasti paha? Sinä kysyit, mitä hän toivoisi joululahjaksi — olihan se niin? Ja tyttö vastasi: kultaisen peilin — olihan se niin? No katso nyt, tätä olen kauan pelännyt.
Mies kävi tarkkaavaksi vasta kun hänen vaimonsa vastaus viipyi.
— Ei, sanoi vaimo, hieroen viluisia käsiään, — paljon pahempaa. Hän ei enää sano mitään… Hän vaikenee. Hän tekeytyy mykäksi. Ei vastaa mihinkään. Jos minä kysyn, niin hän vain tuijottaa eteensä. Hän ei räpäytä silmää. On kuin hän olisi lyönyt vetoa jonkun kanssa, että hän viisi minuuttia, kymmenen minuuttia…
Mies hymähti ja heilautti kättään.
— No mutta, anna hänen tuijottaa ja voittaa vetonsa, älähän nyt noin kiihdy…
— Hän on ulkona, hän istuu sillalla ja tuijottaa veteen…
— Kyllä hän tulee, jahka hänen on tarpeeksi kylmä.
— Ei kuule, on lähes kymmenen astetta. Neljännestunnin olen häntä houkutellut. Olen puhunut kauniisti olen uhannut. En enää ymmärrä. Jos sinä menisit..
— Se vielä puuttuisi. Kun on siinä iässä, niin jo sitä löytää kotiin, kun kylmä tulee.
— Hänen on niin kylmä, että hän on sinisenä, mutta hän ei liikahda.
— Tjaa, mitä minä sille voin.
— Mene ja tuo hänet sisään.
— Mutta eikö sinussa todella ole sen enemmän kasvattajanvikaa. Kun lapsi on kahdentoista vanha, täytyy sen omassa nahassaan saada kokea oikuttelemisen seuraukset. Anniseni, Anniseni…
— En nyt tahtoisi, että hän juuri jouluksi sairastuisi.
— Olen, suoraan sanoen, pelännyt tätä koko ajan. Ottolapset ovat vaarallinen asia.
— Mutta itsehän sinä hänet meille toit. Näen sinut vieläkin silmieni edessä, kuinka astuit sisään… Et riisuutunut eteisessä, vaan tulit makuuhuoneeseen asti. Siellä avasit turkkisi — se oli isä-vainajan sudennahkaturkki, se, jota hän aina käytti tarkastusmatkoillaan — ja laskit eteeni vuoteelle käärön. Pelästyin, en käsittänyt mikä se oli. »Tästä saat joululahjan», sinä sanoit ja hymyilit… Minä ymmärsin jo, mitä olit minulle tuonut ja samassa kuulin lapsen itkua, tuota itkua, jota niin olin toivonut kerran saavani kuulla oman lapseni suusta…
— Mutta älähän nyt noin tavattomasti kiihdy. Minä, minä hänet toin — kuinka monta kertaa olenkaan sitä katunut! Sääli minun oli tullut, sääli lapsuudenystävää, joka rukoili ja rukoili: »Pelasta lapsi, vie se nyt juuri, kun äiti niin suunnattomasti on rikkonut sitä vastaan. Minä en voi sitä suojella, minut hän aina löytää eikä lakkaa kiusaamasta lasta minulta. Sinun luoksesi ei hän tule. Teillähän ei ole lasta…» Näin hän puheli, Väinö poika, jonka vieressä olin istunut koko kouluajan. Minä muistin, ettei meillä ole lasta ja ettei meille tule. Muistin miten onneton sinä olit ollut, kun tuo tuomio julistettiin. Minä ajattelin sinua, sinä olit joskus puhunut, että jos ottaisimme jonkun orvon…
— Niin olin, niin olin. Mutta tämä ei ollut orpo…
— Ei, sen pahempi.
— Jos se olisikin ollut orpo, niin ei se koskaan olisi esiintynyt näin katkerana ja vaativana.
— Mutta uskoohan se, että vanhemmat ovat kuolleet.
— Kuka sen tietää. Minä pelkään, että hän aavistaa.
— Kuinka hän voisi aavistaa. Eihän täällä kukaan sitä tiedä. Jos asuisimmekin siellä… siellä, Vuolteella. Mutta nyt on välimatka liian suuri.
— En tiedä, mitä uskoisin. Täytyy olla jotakin, jota me emme tiedä ja joka on vaikuttanut tämän muutoksen. Tätä kauheaa tilaahan nyt jo on kestänyt syyskesästä. Mitä tapahtui lapselle silloin, kun me olimme poissa?
— Silloinko elokuussa? Ei mitään — mitä hänelle olisi voinut tapahtua?
Isoäitihän oli täällä.
— Sitä juuri minä pelkään: jos hän olisi jollakin lailla…
— Mutta tyttöseni, isoäitihän pitää lapsesta. Hän on minulle itselleni sanonut, että hän pitää Aunesta ikäänkuin hän todella olisi hänen poikansa lapsi.
— Olisiko lapsi voinut saada käsiinsä jonkin kirjeen?
— Eihän ole mitään kirjeitä. Niin, ne pari kirjettä, jotka olen säästänyt kaiken varalta. Toinen kuvaa luonnottoman äidin kauheaa tekoa, toinen… Ne ovat täällä, lukkojen takana. Muut olen kaikki polttanut. Eikähän Väinö enää ole viime aikoina kirjoittanut. Minusta on joskus tuntunut, että hän mahtaa olla sairaana.
— Sitten minä en tiedä… En käsitä mitä teen. Jotakin on tapahtunut, jota emme tiedä. Hän oli aivan muuttunut, kun me palasimme kotiin. Hän katsoi minuun kuin petturiin. Ja minä tunsin olevani petturi — niin, niin, en tiedä mistä syystä. Sillä en ole tahtonut pettää, en ole tahtonut pahaa. Rakastan lasta kaikella sillä rakkaudella, jonka olisin antanut omille lapsilleni, jos minulle niitä olisi suotu…
— No, katso nyt! Ja kuitenkin syytät minua siitä, että Aune on talossa.
— Syytänkö minä? Mutta Antti…
— No, no, miksi sitä kutsuisin.
— Sinähän syytät minua siitä, että ikävöin lasta ja että sinä minun tähteni toit tämän…
— Säälivää sydäntäni minä syytän. Se on sellaista halpa-arvoista hyvyyttä.
— Hän sairastuu, jollemme saa häntä pois sillalta.
— Väinö osasi lahjoa minut. Hän kuvasi, miten tuo nainen oli hänet lumonnut ja miten hän sitä vihasi ja rakasti ja miten hän pelkäsi, että se etsisi lapsensa vaikka maan alta. Minä olin lapsellinen siihen aikaan. Minä kuvittelin, että kasvatuksella voisi lannistaa luonnon. Tässä minä nyt istun ja luonto nauraa minua vasten silmiä. Huonon isän lapsen voi vielä sittenkin pelastaa, mutta ei huonon äidin…
— Etkö sitten tahdokaan minua auttaa?
— No, vieläkö hän yhä on sillalla? Ehkä hän jo on kotona…
— Näethän itse tuolla sinisen nutun ja valkoisen lakin.
— Mitä minä enää näkisin. Onhan jo ihan pimeä. Kyllä sinä suuresti liioittelet tämän asian. Onhan tällaisia kohtauksia ennenkin ollut. Ainakin joitakin pienempiä. Minä alan niihin jo väsyä, tiedätkö…
— Sinä sanot sen ikäänkuin syyttäisit minua. Luuletko, että ne minulle ovat hauskat.
— Suo nyt anteeksi, mutta sinä olet hemmotellut tyttöä. Hän olisi vaatinut paljon lujempaa kuria. Sellaisen äidin lapsi!
— Jumalan tähden, älä toki puhu niin ääneen. Aune on niin arka, niin kummallinen — minä en voi olla hänelle kova.
— No niin, kärsi siis seuraukset ja koeta tulla hänen kanssaan toimeen.
— Mutta etkö nyt voisi auttaa minua?
— Neuvon sinua: älä hemmottele häntä. Ajattele vähän, mitä teet, kun esimerkiksi pidätät häntä poissa koulusta ja toverit näkevät hänen terveenä juoksentelevan ulkona.
— Hänen hermonsa ovat aivan pilalla.
— Tällä kasvatuksella eivät ne ikinä parane. Tiedän… älä nyt pahastu, mutta minä pelkään, että me olemme pakotetut…
— Mitä?
— Niin, minusta vain tuntuu, ettemme saa hänestä ihmistä, että hän menee meidän käsissämme piloille, että täytyy ryhtyä johonkin.
— No niin, puhu, puhu, miksi keskeytät.
— Mutta älä nyt noin hermostu. Hänen parastaanhan minä ajattelen.
Rouva Virtala vapisi. Turhaan koetti hän mieheltään peittää, miten asia oli hänelle kohtalokas.
— Sanoisit nyt kaikki yksin tein. Minä näen, että sinä haudot jotain kauheaa.
— No mutta Anniseni, en uskalla puhua mitään.
— Puhu toki, olenhan aivan tyyni. Mitä tarkoitat, että tekisimme.
— Niin, minä vain pelkään, että meidän on ryhdyttävä viimeiseen keinoon.
— Mitä? Mitä sinä sanoit? Viimeiseen keinoon? Mikä se on? Et ole minulle siitä koskaan puhunut. Tarkoitatko, että… löisit lasta…?
— En.
— Et? No mitä sitten? Etkö nyt voisi sitä minulle sanoa.
— Oletpa sinä aivan sairas.
— Johan vähemmästäkin. Ajattele toki, mitä minulle olet sanonut: viimeiseen keinoon. Mitä tarkoitat tällä viimeisellä keinolla?
— Mutta Anniseni, pitääkö meidän elämämme mennä rikki tämän vieraan lapsen takia?
— Voitko sanoa, että hän on vieras, kun yksitoista vuotta olemme pitäneet häntä omanamme?
— Tjah, ei hän kuitenkaan ole meidän lihaamme ja vertamme…
— Ei, mutta meidän henkeämme…
— Ohoh, kumpiko meistä hänelle on antanut taipumukset tuohon inhottavaan oikuttelemiseen? Ei, kyllä ne ovat peräisin mamma-diivasta.
— Mitä sinä tarkoitat viimeisellä keinolla? En saa mitään rauhaa ennenkuin tiedän, mitä tarkoitat sillä.
— Noo… en mitään.
— Älä luule, että minua petät.
— Sanoin sen vain, kun olit niin kiihtynyt.
— Ei, sinä tarkoitat sillä jotakin. Tunnusta vain. Mikset ennen ole minulle sanonut, että sinulla on jo jokin »viimeinen keino».
— En koskaan ole nähnyt sinua näin kiihtyneenä.
— Joulu lähenee. Ja meillä on tällaista.
— Lähde nyt itse komentamaan tyttö sisään. Katso jos hän olisi poika, niin minä kyllä hoitaisin hänet, mutta tytöstä täytyy sinun pitää huoli.
— Minä menen, mutta sano tuo viimeinen keino. Voithan nyt sanoa. Ei suinkaan se nyt sellainen ole etten voi sitä kuulla. Et suinkaan sinä aio heittää lasta alas virtaan, tai pistää lumihankeen, tai…
— En. Mutta voin lähettää hänet takaisin hänen isälleen. Sen sanoin Väinölle jo silloin, että jollemme saa hänestä ihmistä, niin lähetämme hänet takaisin.
Mies näki, miten hänen vaimonsa vasempi käsi suonenvedontapaisesti vetäytyi nyrkkiin ja kohosi sydämen kohdalle. Hetkisen vaikenivat molemmat. Miehen teki mieli lausua jotakin sovittavaa, mutta hän ajatteli, että Annia joskus täytyi karaista pienellä kovuudella, muuten pääsi hänen luontainen lempeytensä niin voitolle, että lapsi sai tehdä kokonaan mitä tahtoi. Hän vaikeni siis ja koetti palauttaa katseensa vihkoläjään edessään. Hän näki kuitenkin jokaisen vaimonsa liikkeen. Annin silmät sulkeutuivat hetkeksi ja hän veti syvältä henkeään. Kalpeniko hän, vai valoko lampunvarjostimen alta loi hänen ylitseen noin oudon varjon? Sitten hän yhtäkkiä vetäisi huivin hartioidensa ympärille ja nousi. Sanaa lausumatta ja varpaisillaan hän jätti huoneen.
Tällaista oli viime aikoina tapahtunut monta kertaa. Tuo vieras lapsi, jossa äidin luonne yhtäkkiä oli puhjennut esiin, oli tärvellyt heidän hermonsa ja uhkasi viedä koko heidän kotoisen onnensa. Niinkuin he olivat kiintyneet lapseen ja niin hyvin kuin kaikki oli näyttänyt onnistuvan, ja nyt… sittenkin… Kymmenen vuoden työ osoittautui turhaksi. Olipa ollut hyvä, että Väinölle tuli sanotuksi silloin, että jollei tytöstä tule kalua, niin hän saa palata isän luo.
Tähän tapaan ajatteli mies, koneellisesti pakottaen katseensa vihkopinkkaan.
Vaimo ajatteli, vinhaan astuessaan pitkin lumista tannerta:
Minä en anna häntä luotani, minä en anna, en, en
* * * * *
Ja hänen askeleensa kiihtyivät juoksuksi ja tuska vihloi hänen ruumiissaan, kun hän ajatteli, että lapsi on istunut tuossa neljännestunnin, ehkä enemmänkin, ehkä puoli tuntia, ja tuijottanut virtaan juuri tuolla tavalla. Kauheaa! Jokin muistoko häntä kahlehti tuohon? Sitä ei äiti ollut äsken tullut ajatelleeksi. Saattaako muisto herätä yhdentoista vuoden takaa ja ottaa valtoihinsa? Saattaako tuollainen kauhea asia ehkä vielä johdattaa tekoonkin…? Kaikki palaa takaisin, kaikki toistuu, niin oli joskus joku sanonut. Maisterin rouvalle tuli se tunne, että lapsi äkkiä nousee ja heittäytyy yli kaidepuun veteen. Ehtiikö hän vielä perille? Miten hän äsken saattoikaan jättää hänet tuohon, olisihan hänen pitänyt tietää, että kaikki toistuu. Eiköhän hän olisi jaksanut kantaa Aunea, jos oikein olisi koettanut. Aune oli laiha, vaikka hän ikäisekseen olikin pitkä. Oi, liikahtiko hän? Ehtiikö äiti perille? Eihän lapsi vain…?
Hän ei uskaltanut huutaa, ettei pelottaisi tyttöä, joka istui polvillaan ja tuijotti jokeen. Muuttumatta, samassa asennossa hän istui. Nyt äiti näki, että hänen hampaansa kalisivat. Kädet kuitenkin yhä pitelivät kiinni kaidepuusta, ikäänkuin ne olisivat jäätyneet siihen kiinni.
— Aune, alkoi äiti hiljaa ja lujasti, — nyt ei enää saa olla paha. Jouluun on vain viikko, jouluksi täytyy kaikkien tulla hyviksi. Nyt nopeasti kotiin.
Hän tarttui koko voimallaan lasta olkapäihin ja nosti hänet alas. Hänen jalkansa tuntuivat puutuneen koukkuun, niin etteivät tahtoneet oieta. Äiti ei tietänyt, mikä tässä lapsessa tällä hetkellä oli todellista, mikä teeskentelyä. Hän ei tietänyt, minkä verran olisi ollut toruttava, minkä verran osoitettava hellyyttä. Koko hänen olentonsa kärsi siitä, että pahat voimat olivat ottaneet haltuunsa rakastetun olennon ja ettei hän voinut häntä auttaa.
Vihdoin pysyi tyttönen jaloillaan ja äiti kuljetti häntä valoa kohden, joka loisti metsästä. Se oli kodin valo, mutta se tuntui nyt olevan niin kaukana. Tahdottomana lapsi seurasi, äiti kannatti häntä niin paljon kuin hän jaksoi. Tämä ei enää ollut teeskentelyä. Lapsi oli sairas.
Vihdoin he pääsivät sisään ja tulivat Aunen omaan valkoiseen huoneeseen ja äiti polvistui lapsen eteen ja riisui ja hieroi häntä. Ja siinä häntä hoidellessaan hän puheli hänelle täynnä rakkautta ja hillittyä hätää.
— Kuinka Aune saattaa… Tiedäthän sinä, miten se on äidille vaikeaa. Ajattele, jos sinä nyt sairastut juuri jouluksi. Ja juuri jouluna, kun mennään isoäitiä tervehtimään ja ollaan kaupungissa monta päivää. Ja kaupungin kauniiseen kirkkoon mennään ja museoon, jossa Aunella viimein oli niin hauskaa. Muistatko kaikkia kauniita tätejä — mitä he sanoisivatkaan, jos Aune olisi poissa. Lasikaapeissa he seisovat ja hymyilevät aina, mutta silloin he varmaan itkisivät. Kuule… no, pikku kulta… sinä saat lääkettä, mene nopeasti sänkyyn. Ai, toinen kenkä vielä… Niin, sellaista se on, kun istuu sillalla pakkasessa. Eihän äiti mitään pahaa tarkoittanut. Mikset sinä saisi toivoa jouluksi kultaista peiliä. Mutta äiti ajatteli vain, että kun on niin paljon lapsia, joilla ei ole leipää… No niin! Nyt äiti peittää oikein hyvin. Muistatko museossa sitä tätiä, joka oli morsian ja jolla oli päässä se äärettömän iso kruunu? Senkin tädin me saamme nähdä, jos paranemme… No, katso nyt, nythän sinun jo onkin lämmin. Nyt me emme tee isää surulliseksi — eikö totta, kun isä tulee, niin me hymyilemme isälle, lupaahan oma kulta sen. Katso, isä on niin hyvä, isä tekee niin paljon työtä, ilman sitä työtä emme ensinkään voisi elää. Isä, joka niin on iloinnut joulusta! Isä lähtee Aunen kanssa laskettelemaan alas raatihuoneen mäestä, kun ollaan mummon luona. On paljon lapsia… aijaijai, nyt tulee pieni koira, se juoksee ja haukkuu, se tahtoo päästä mukaan! Isä ohjaa jalallaan ja antaa vauhtia. Aune nauraa, kaikki lapset nauravat, harakkakin nauraa lumisella oksalla — hei, nyt mennään kuperkeikkaa.
Äiti nauroi, kiihtyneenä omasta kertomuksestaan ja upotti päänsä lapsen vuoteeseen.
— Mitä? kuiskasi hän. — Äidin kultu, noin, noin, noin! Nyt nauretaan ja nyt myöskin puhutaan eikä enää murjoteta niinkuin äsken. Ei enää koskaan!
Hän oli saavuttanut tarkoituksensa: lapsi nauroi. Tai oikeastaan se purskahti itkuun. Mutta joka tapauksessa se oli äännähtänyt. Nyt se jo puhuikin, vaikkei tosin siihen tapaan kuin äiti olisi toivonut. Se sai yhtäkkiä takaisin voimansa, ravisti päätään tyynyä vasten ja sanoi käheästi, vanhan ihmisen äänellä:
— Minä en tahdo elää.
Siinä sitä taas oltiin.
Äiti veti henkeään ja kokosi voimia uutta taistelua varten. Hänen täytyi painia tämän uppiniskaisuuden kanssa ja hänen täytyi voittaa.
— Minä tahdon paleltua, jatkoi vanhan ihmisen ääni pienestä valkoisesta vuoteesta, — minä en tahdo elää, minä tahdon kuolla!
— Vai niin, vai niin! sanoi äiti, painaen alas kyyneliään, kurkku kuivana.
Hän ei taaskaan voinut päättää, olisiko parempi ruveta laskemaan leikkiä, vaiko puhumaan hänen tunteilleen. Voittaakseen aikaa meni hän hakemaan lääkettä ja saneli itselleen siinä lakkaamatta:
Minä en anna häntä pois! Minä en salli mitään viimeisiä keinoja. Hän on minun, olen yhdentoista vuoden rakkaudella lunastanut oikeuden häneen. En anna häntä pois. Ja hänkin rakastaa minua. Hänen täytyy minua rakastaa.
Tämä viimeinen asia se oli ehkä kaikista arin, rakastiko lapsi todella äitiä?
Kaikki edelliset vuodet olivat olleet täynnä iloista keskinäistä luottamusta. Ja viime kuukaudet olivat olleet epäluuloista murjottamista ja vakoilua. Kaikki edellisten vuosien onnen pääoma tuntui olevan menetetty, yhteinen ilo kuin juurineen revitty maasta. Saattoiko rakkauden sillä lailla nyhtää ihmisrinnasta? Eikö lapsi enää rakastanut äitiä?
Yksi vuoden pisimpiä öitä levitti pimeänsä yli Anni Virtalan taistelujen. Mitä hän oli tehnyt, jonka takia hänelle oli pantu tämä rangaistus? Oliko ollut rikos ottaa lapsi äidiltä, vaikka hän olikin huono? Ehkei hän ollutkaan niin huono, ehkä häntä oli parjattu. Vai oliko ollut rikos rakastaa sillä lailla kuin hän, Anni, oli rakastanut? Olisiko pitänyt olla kova ja luja? Olisiko lapselle pitänyt ilmaista kuka hän oli? Oliko ollut valhetta uskotella hänelle, että hän oli heidän Virtala-puolisojen tytär? Ja oliko kasvatusäiti ehkä vain omantuntonsa rauhoittamiseksi verhonnut valheensa siihen kauniiseen kuvitteluun, että hän tahtoi säästää lasta huonon äidin muistolta? Ehkä hän, Anni Virtala, olikin tehnyt sen vain peläten, että lapsi pakenisi häntä, hänen rakkauttaan ja hyvää kotiaan, ja menisi sen äidin luo, joka oli antanut hänelle elämän. Joulu hänet kerran toi — jouluko hänet nyt vie?
Kunnia, kunnia… rauha… hyvä tahto! soi läpi pitkän unettoman pimeän. Tämä soitto kuului rannalta sen korviin, joka taisteli myrskyssä ulapalla. On suloinen sana, joka merkitsee lepoa, mutta se on olemassa muita varten. Hänkin, Anni Virtala, tunsi joskus rauhan. Mutta siitä on kauan. Se on enkelien toivotus ihmisille, se on taivaan joululahja maan lapsille, mutta tämän joululahjan on niinkuin niiden suurten käsitöiden, joita salaa ommellaan pitkinä iltoina ja jotka eivät valmistu. Rauhaa ei tule maahan. Taistelu kuuluu maahan ja kärsimys.
Kaikki oli ollut helppoa silloin, kun oli saanut puhua Antille. Mutta tästä asiasta ei saanut puhua. Tuossa kuuluivat hänen tasaiset hengenvetonsa, mutta ei saanut herättää häntä ja sanoa niinkuin aina ennen: minun on paha olla, auta minua! Juuri Anttia täytyi tässä asiassa pelätä, juuri Antin hallussa oli viimeinen keino. Tämä viimeinen keino oli noussut maasta kuin aave. Tämä viimeinen keino oli aukaissut kuilun hänen ja hänen vaimonsa välille.
Anni Virtala makasi tuskan kourissa. Tie oli noussut pystyyn eikä hän nähnyt, mihin päin kääntyä. Yhä uudelleen ja uudelleen hän päätti: lapsen täytyy tulla järkiinsä, aamulla puhun hänelle! Mutta hän oli jo liian monta kertaa yrittänyt puhua Aunelle, hän ei enää uskaltanut luottaa puhumiseen. Ja niin hän taasen joutui kuin kuumaan lampareeseen, missä ei jalka löydä pohjaa ja missä höyryt tukahuttavat hengityksen. Miten saattoi Anttikin olla hänelle näin kova? He olivat viisitoista vuotta olleet onnelliset ja nyt tuli tällainen kuilu. Rakastiko Antti häntä? Oliko hän koskaan häntä rakastanut? saattoiko ihminen, joka rakastaa, tahtoa rakastetulleen kärsimyksiä? Tuntui uskomattomalta, että joulu läheni, että valmistaa sitä iloista iltaa, jossa loistaa joulukuusi ja annetaan lahjoja, että huomenna piti leipoa — niitä leivoksia, joita leivottiin vain kerran vuodessa, että piti ottaa esiin joulukuusenkoristukset, sekin silkkinauha, missä oli sanat: »Kunnia olkoon…» Kunnia… rauha, hyvä tahto — enkelintoivotuksia, joita ei maa kykene ottamaan vastaan.
Aamu jo sarasti, kun valvovalle äidille, hänellekin, tuli mieleen viimeinen keino. Hän päätti koettaa vielä yhtä. Jollei se auta, niin ei auta mikään. Silloin menköön rikki koko koti. Mutta sitä yhtä hän vielä tahtoo koettaa. Kun olisi saanut tietää, mitä oli tapahtunut elokuussa, heidän ollessaan matkalla. Oliko täällä käynyt joku, vai oliko tullut kirje, vai mitä…
Hän malttoi tuskin odottaa nousun aikaa. Hän malttoi tuskin odottaa hetkeä, jolloin näkisi Aunen. Hänessä eli sittenkin salainen toivo, ettei viimeistä keinoa tarvitsisi käyttää, vaan että lapsi ehkä sittenkin taipuisi ilman. Ei…!
Hän tuli huoneeseensa ja huomasi, että tyttö kiireesti vetäytyi peitteeseen. Hän toivotti hyvää huomenta — tyttö ei vastannut. Hän tuli vuoteen luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen: tyttö oli nukkuvinaan. Antti astui hiljaa huoneeseen. Anni sanoi hänelle, että lapsi nukkuu. Hän valehteli. Hän oli selvästi nähnyt, että lapsi oli valveilla. Mutta hän pelkäsi Antin kylmiä sanoja. Kuitenkin auttoi hänen valheensa huonosti, sillä kouluun lähtiessä Antti lausui, ikäänkuin hän olisi arvannut kaikki tyynni:
— Näetkö nyt, Anniseni, ei mitään tästä tule. Etkö jo ymmärrä itsekin, että tästä täytyy tulla loppu? Minä en enää jaksa kuunnella sinun livertelyäsi ruokapöydässä: »Tahtooko pikku kulta… Ota, pikku kultu… Kas noin, pikku kultu…» Sellainen on syntiä. Se sopii juuri nyt niin hyvin. Varmaan isäkin jouluna kaipaa lastaan tavallista enemmän. Minä kirjoitan tänään, ehdin saada vastauksen, ehdin käydä viemässä tytön ja ehdin vielä kotiin jouluillaksi. Eikö näin ole paras Anniseni?
Mies esitti kysymyksensä arkaillen ja hämmästyi vaimonsa ääntä, kun tämä kylmästi vastasi:
— On. Varmaan on. Tee niinkuin olet aikonut. Annamme tytön lähteä.
Mies yritti taasen lausua jotakin sovittavaa, mutta vaimo oli jättänyt huoneen. Hän oli hyvin kalpea. Mitä hän aikoi? Mitä hän ajatteli?
Anni Virtala sytytti miehensä työpöydän ääressä kynttilän ja läksi takaisin eteiseen. Siellä hän avasi oven kylmiin, kapeihin portaisiin ja alkoi astua. Hänen polviinsa koski ja häntä paleli. Lukot vinkuivat ja ovet narisivat. Täällä ylhäällä ei oltu käyty sitten kesän, tätä huonetta käytettiin vain lämpimän vuodenajan vallitessa. Tuossa seisoi hänen äitivainajansa pieni kirjoituspöytä — se oli joutunut tänne, koskei se sopinut yhteen uusien huonekalujen kanssa alhaalla. Ja hyvä oli muutenkin ollut, että se oli täällä. Tämän pöydän laatikossa säilytti Anni vanhaa virsikirjaa, jonka sisällä oli jotakin, jota ei kukaan saanut lukea. Kerran olivat kaikki saaneet sen lukea, mutta se oli jo unohtunut ja sitten se oli ollut salaisuus, jota ei saanut ilmaista. Ei vuosikausiin Anni ollut avannut laatikkoa, se oli hyvin säilyttänyt salaisuutensa. Nyt sen täytyi se ilmaista. Se oli viimeinen keino.
Anni Virtala astui alas, toisessa kädessä kynttilä, toisessa vanha virsikirja. Kun hän lähestyi lapsen huonetta, iski häneen vielä kerran ajatus: ehkä Aune iloisesti juoksee vastaan niinkuin entisaikoina… Mutta lapsen pienet jalat veivät aivan toisaalle. Äiti näki hänen aamuhämärässä ponnistavan pihamaalla siltaa kohti. Hänen oli siis täytynyt olla hyvin nopea käänteissään, koska hän nyt oli matkalla sillalle.
Äidin parahdus portailta oli niin hätääntynyt, että lapsi pysähtyi. Vieläpä hän päästi äidin tulemaan luokseen ja seurasi häntä sisään. Aamussa, joka työläästi valkeni, he nyt istuivat ja puhuivat, puhuivat työläästi. Keskustelusta ei tahtonut tulla mitään. Siitä tuntui tulevan jonkinlainen kuulustelu, jossa syyttäjää pidettiin — piinapenkissä. Syytetty kohteli kiusaajaansa epäluuloisella ynseydellä ja syyttäjä teki työtään vastenmielisesti, ikäänkuin jonkin armottoman mahdin pakottamana.
— Aune, nyt sinä istut hiljaa ja vastaat kaikkeen.
— Minun käteni…!
— Koskiko? Mitä sinä sitten juokset ulos, vaikka tiedät että se on kielletty. Kuule, miksi sinä olet noin epäystävällinen isälle ja äidille? Mitä se merkitsee? Etkö ymmärrä, että meidän täytyy rangaista sinua, jollet tottele hyvällä. Sinä naurat — se ei ole kauniisti tehty. Äiti ei ensinkään tunne sinua. Sinä olet ollut hyvä ja suloinen lapsi ja me olemme rakastaneet sinua — mikä sinulle on tullut? Koeta puhua… Ei, sinä et pääse minnekään. Sinä vastaat nyt!
He saattoivat hiljaisuudessa kuulla toistensa sydänten lyövän. Ne olivat kuumia, tuskallisia sydämenlyöntejä. Mutta lievennystä ei kuulunut eikä apua.
— Aune, alkoi taasen äiti, — sinä olet lapsi ja me olemme koettaneet säästää sinua kaikesta kovasta ja surullisesta. Me olemme tahtoneet antaa sinulle huolettoman lapsuuden. Mutta sinäpä et käyttäydy niinkuin lapsi, vaan niinkuin… niinkuin vanha ihminen, joka on hyvin tyhmä. Löytyy sellaisia tyhmiä vanhoja ihmisiä… Aune, mitä sinulle tapahtui sillaikaa kuin olimme isän kanssa matkalla — sinun täytyy se sanoa! No, katso, tiesinhän minä, että sinulle oli jotakin tapahtunut! Mutta mikset heti tullut sitä kertomaan. Ajattele, kuinka monta kuukautta nyt olet kärsinyt ja pitänyt koko kotia tuskan vallassa. En ole tahtonut sinulta kysyä, olen odottanut, että itse kerrot. Joku vieras kävi täällä ja puhui sinulle jotakin — niin, niin, minä näen sen sinun kasvoistasi. Olisithan nyt voinut olla niin hyvä ja kertoa! Kuka se oli? No niin, minä tiedän mitä hän on sanonut ja mikä sinut on tehnyt niin levottomaksi. Me aioimme isän kanssa sanoa sen sinulle vasta kun olisit suuri. Mutta koska sinä sen nyt tiedät, niin voithan kuulla kaikki.
Hän haparoi käteensä virsikirjan ja etsi lehtien välistä. Siellä oli kuivia kukkasia, jokin kiiltokuva, sekä mustalaitainen, ristillä varustettu sanomalehtiote. Hän ei nähtävästi etsinyt niitä ja kuumeni, kun ei heti löytänyt mitä haki. Vihdoin hänen kädessään sitten oli pieni, kellastunut paperi, jossa oli painettua kirjoitusta.
— Lue tämä. Kun sen olet lukenut, et enää ole lapsi. Me olemme tahtoneet sinua säästää, mutta sinä tahdot nähtävästi toista. Eikö niin?
Nyt sai lapsi suunsa auki ja vastasi vanhan ihmisen tietoisuudella:
— Tahdon!
Äiti näki hennon tyttösen lyhyessä lapsenhameessaan ottavan kellastuneen paperinpalasen ja astuvan ikkunan luo, jonne lumen valkeus hohti. Sillä oli pitkät, kapeat ranteet ja se luki tavaten. Anni Virtala osasi uutisen ulkoa: Luonnoton äiti. T.k. 12 p:nä aamuhämärissä paiskasi muuan äiti vuoden vanhan lapsensa Vuolteen virtaan tarkoituksessa surmata hänet. Lapsi takertui kuitenkin kiinni pensaisiin rannalla, josta hyvät ihmiset sen pelastivat. Luonnoton äiti, joka on sivistynyt nainen, istuu luonnollisesti lukkojen takana odottamassa tuomiotaan.
Anni Virtala taisteli kyyneliä vastaan, mutta lasta ei tieto ollut järkyttänyt. Hän ymmärsi heti, ketä uutinen tarkoitti, eikä kysynyt mitään selitystä. Vihdoin levisi hymy hänen kasvoilleen ja hän lausui kiihkeästi:
— Miksi he pelastivat minut, miksi he pelastivat minut! Olisivat antaneet hukkua. Ah, olisivat! Kyllä minun oma äitini tiesi, mikä minulle oli hyvä! Minun oma äitini…
Viime sanoja hän toisti hiljaa itsekseen ja kapusi sohvankulmaan, ikäänkuin häntä olisi palellut. Syntyi pitkä äänettömyys.
Kasvatusäiti ymmärsi nyt, että kaikki oli menetetty. Hän ei enää kysellyt, kuka lapsen oli kohdannut silloin kesällä. Hän taisteli tunnetta vastaan, joka tuhansilla siteillä oli yhdistänyt hänet tähän vieraaseen lapseen. Ne olivat kaikki nyt katkottava. Mitä pikemmin, sitä parempi.
— Missä minun oma äitini nyt on? kuului väristen sohvankulmasta.
— En tiedä.
— Onko hän vielä vankeudessa?
— Ei. Hänen tekonsa selitettiin tapahtuneen hetkellisen mielisairauden tilassa. Hän pääsi heti vapaaksi.
— Miksen minä päässyt hänen luokseen?
— Isäsi ei tahtonut.
— Isä oli paha!
Oli kuin jotain olisi kuollut kasvatusäidissä ja hän sanoi kylmästi:
— Nyt sinä pääset oman äitisi luo.
Hiljaisuus heidän ympärillään pysähtyi yhtäkkiä äskeisessä kiihkeässä kulussaan ja siihen tuli jotakin lauhaa ja sovinnollista.
— Pääsenkö minä? kysyi lapsi. — Pääsenkö minä tosiaan?
— Pääset. Tänään. Heti. Jos tahdot.
— Josko tahdon? Heti. Oi, minä pääsen oman äitini luo!
— Isäsi… nimittäin minun mieheni — miksi me nyt häntä kutsuisimme, sillä tietysti et enää tahdo sanoa häntä isäksi: Antti setä kirjoittaa isällesi. Antti setä vie sinut…
— Oi, minä pääsen oman isäni ja äitini luo…
— Minä luulen, etteivät he asu yhdessä.
— Äitini luo minä sitten tahdon!
— Isäsi voi ehkä sanoa, missä äitisi on. Luulen, että äitisi on mennyt naimisiin toisen kanssa.
— Sitten minä menen isän luo!
— Niin, varmaan isäsi tulee iloiseksi. Hän on hyvin yksin.
— Eikö minun isäni ole mennyt naimisiin?
— Ei.
— Minä menen sitten oman isäni luo.
— Niin, hyvä on, pikku Aune. Panemme sitten vain kokoon vaatteesi ja tavarasi.
— Minä en ota kaikkia nukkia. Yhden pitää jäädä tänne. Inkerin pitää jäädä tänne.
— Eihän toki, pikku Aune. Inkeristähän sinä pidät kaikkein enimmän.
— Niin, mutta, äidin tulee ikävä.
— Enhän minä enää ole äitisi. Sinähän nyt menet oman isäsi ja äitisi luo ja otat kaikki mukaasi etkä koskaan enää palaa tänne.
— Enkö minä koskaan enää palaa tänne?
— Et tietystikään. Se oli niin paha, että sinut otimme. Ja ettemme kertoneet sinulle, että sinulla on oma isä ja äiti siellä Vuolteella. Mutta onhan kaikki nyt hyvin kun sinä pääset heidän luokseen. Olipa se hyvä, että vieras silloin kesällä kertoi sinulle kaikki.
— Hän sanoi, että hän heti tunsi minut. Että olin niin äidin näköinen. Sillalla hän tuli. Hänellä oli kuorma kiviruukkuja. Minun oma äitini oli ostanut häneltä. Hän sanoi, että minun äitini oli kaunis ja että minun isäni oli harmaapäinen. Hän lupasi mennä kertomaan äidille missä minä olen. Ja sitten hän nauroi ja sanoi, että kyllä se tulee ja noutaa minut, jollei ennen niin jouluna. Se on sellainen iloinen ihminen ja niin nuori. Se antaa kultaisen peilin ja kauniit vaatteet… Se on rikas…
— Missä mummo oli, kun sinä tapasit vieraan miehen?
— Mummo oli salissa. Oli vieraita. Mies otti minut kuormalleen. Minä menin kirkolle asti. Mies olisi ottanut kauemmaksikin, mutta minä en tahtonut.
— Pieni Aune, kuule, mutta entä jos oma äitisi tulee nyt ennen joulua ja noutaa sinut?
— Niin, minä olen odottanut häntä.
— Ajattele, jos hän tulisi. Olisipa se hauskaa. Puepa nyt nuket valmiiksi, että voitte lähteä vaikkapa jo tänään. Ja pane kokoon kirjasi. Älä unohda koulutodistuksia. Niitä sinä tarvitset.
— Äiti, mihin äiti menee?
— Hakemaan matkalaukkua. Mutta vieläkö pikku Aune nyt sanoo »äiti».
Enkö minä nyt vain ole Anni täti, kun sinulla on oma äiti?
— Miksei äiti sano »pikku kultu»? Se on ikävää.
Äidin täytyi hillitä itseään, ettei näyttäisi, miten iloiseksi hän yhtäkkiä tuli. Hänen olisi tehnyt mieli ääneen nauraa. Hän tuskin malttoi odottaa Antin tuloa. Vakavana hän sanoi:
— Voinhan minä sanoa, jos sinä tahdot. Mutta oma äitisi tahtoo varmaan sanoa niin.
— Isän luo minä menen! Oman isän…
— Niin, niin. Laitetaan kaikki vain kuntoon.
Hetkisen vallitsi talossa tarmokas toimintahalu. Rouva Virtala kantoi huoneeseen pinkkoja liinavaatetta ja pukuja. Aune veti auki laatikkoja ja kokosi kirjojaan. — Minkä puvun Aune tahtoo matkalle? Ehkä tämän sinisen, se on lämmin.
— Niin, sen sinisen.
Tähän kulmaan minä panen joululahjat. Aune ottaa auki vasta jouluaattona. Ehkä sinä vietkin omalle isälle ja äidille mitä olit aikonut antaa täällä. Se on niin hauskaa, kun sinulla on heille joululahjoja.
— Äiti, onko sinusta noin hauskaa, että minä lähden pois?
— Ei toki. Olen hyvin surullinen. Mutta onhan hauska, että sinun nyt tulee hyvä.
* * * * *
Kun äiti hetken perästä tuli huoneeseen, tapasi hän tyttösen täydessä itkussa.
— No, mutta pikku Aune… ethän nyt noin itke. Sinusta tuntuu ensin vähän ikävältä, mutta kyllä sinä pian unohdat meidät. Kirjoitatko sinä sitten joskus, jos oma isäsi ja äitisi antavat?
Lapsi ei vastannut, käänsi vain selkänsä kasvatusäidille ja repi nenäliinansa kulmia.
— Pidetäänkö vähän kiirettä, Aune. Pian tulee isä… Antti setä, tarkoitan. Antti setä ei pidä siitä, että itketään. Katso nyt, Inkerikin on aivan arkivaatteissaan.
Lapsi ravisti kasvatusäidin kädet olkapäiltään.
— Äiti ei yhtään välitä minusta. Ei kukaan välitä minusta. Paras onkin, että lähden enkä koskaan tule, enkä kirjoita! En koskaan!
Lapsi karkasi kasvatusäidin ohi ja heittäytyi rajusti lattialle. Ja siinä se ääneen itki, kasvot kovia, kylmiä siltapalkkeja vasten.
— Ei kukaan välitä minusta, ei kukaan!
Anni Virtala laskeutui polvilleen permannolle ja nosti syliinsä lapsen vaalean pään. Hän vangitsi myöskin syleilyynsä lapsen riuhtovat kädet. Hän kuiski hänen korvaansa, miten hän häntä rakastaa, miten ei hän päästä häntä luotaan, miten hän pitää häntä lapsenaan niin kauan kuin elämää kestää. Jos hän olisi hänen oma lapsensa, ei hän voisi hänestä enemmän pitää. Joulu lähenee — he viettävät sen yhdessä, yhdessä he valmistavat joulumakeiset, yhdessä he koristavat kuusen eikö niin?
Lapsen käsivarret kietoutuvat äidin kaulaan, hän painoi pään äidin rintaa vasten ja itki ja nauroi siinä, kunnes sanoi tahtovansa nukkua.
Äiti piteli häntä siinä, soudatellen häntä niinkuin silloin, kun hän oli pieni. Viimeinen keino oli auttanut.