Sydämet

Yksi vuoden lyhimmistä päivistä valkeni ja kotiin jonka ristiriita äsken oli uhannut hävittää, soi nyt joulun juhlasävel.

RAKASTUNEEN RETKIÄ

Siinä sitä siis kuitenkin oltiin. Lopullinen kielto oli tullut että pamahti, ei toivon kipunaa enää jäljellä, ei mitään mahdollisuutta yrittää vielä kerran! »Olet sairas, olet inhottava, et ole mies, vaan vaivainen akka, ei yksikään tyttö lähde tuollaiselle miehelle, nainen ei voi tuollaista rakastaa. Tämän olen sanonut viiden vuoden ajan, joko vihdoinkin uskot ja käsität. Älä enää tule, älä avaa näitä ovia, mene, hyvästi.»

Se oli niin selvää kuin selvä saattaa olla. Kaikki nämä sanat — ja paljon lisää — olivat rakeina sataneet vasten miehen kasvoja, hänen istuessaan tutulla sinisellä leposohvalla tytön huoneessa. Tyttö ei enää antanut tarttua käteensä — sen suutelemisesta ei puhettakaan, hän oli kuuro kaikille rukouksille ja kyynelille, hän kielsi koskaan rakastaneensa Väinö Lehtistä. Jonkin kerran hän tosin oli taipunut, oli istahtanut polvelle, oli antanut suudella niskaan. Mutta se oli kaikki tapahtunut säälistä. Eihän kukaan jaksa nähdä miehen itkevän, siinä antaa jonkin verran perään vain sitä varten, ettei tarvitsisi katsella noita verestäviä silmiä. »Entä silloin kun olin lähettänyt sinulle maailman kauneimmat ruusut ja sinä kirjoitit kirjeen, jossa olivat sanat: rakas Väinö, riennä luokseni, että saan sinua kiittää.» »Olin rakastunut ruusuihin — kaksikymmentä ruusua, tummia kuin yö, miksi lähetit ne, miksi aina kannoit kukkia kuin kilpeä edessäsi, kukaan ei voi vastustaa kukkia. Mutta ystävällisyyteni ei suinkaan tarkoittanut sinua!» »Entä silloin kun istuimme kuutamossa puiston penkillä ja sinä painoit pääsi olkapäälleni?» »Mutta senhän olisin tehnyt kenelle hyvänsä, se tapahtui kuutamon tähden, kuinka voi tällaista pientä kohteliaisuutta käsittää niin väärin! Nyt ainakaan en ole kohtelias — vai uskotko ehkä nytkin, että olen kiihtynyt siksi että muka rakastan sinua? Varmaan tämä tällainenkin voidaan selittää rakkaudeksi — mutta minä en pidä sinusta, en kärsi sinua inhoan sinua, mene, mene!»

Ei, tätä ei voinut ymmärtää rakkaudeksi. Selvät rukkaset! Jumaliste, Alma oli ajanut hänet kadulle kuin pahantekijän, hänet, joka viisi vuotta oli kulkenut hänen luokseen kuin pyhiinvaeltaja. Alman pieni sininen huone, jokainen esine siellä, vuode, jonka yläpuolella riippui Edelfeltin »Suru», leposohva, jolla yhdessä oli istuttu, kaikki tämä oli pyhää, kaikki tämä — ja yksin se oli tehnyt elämän elämisen arvoiseksi. Siinä häälyvässä meressä, jota sanotaan elämäksi, oli ollut yksi satama, johon ajatus aina pakeni. Siinä oli ollut yksi turvapaikka, jonne pyrki vastuksia pakoon. Siinä oli ollut yksi onnen sopukka, jossa saattoi hetkeksi unohtaa surut. Nyt oli maailma tyhjä, ei ollut enää millään tarkoitusta, täyttä mielettömyyttä oli eläminen. Elää ilman häntä — ajatus katkesi, tuli pilkkoisen pimeä.

Jos tämän olisi tietänyt aikaisemmin, vaikkapa vuosi tai kaksi sitten. Olisi voinut katsella toista, tai kiinnittää ajatukset johonkin muuhun. Mutta viisi vuotta, parhaat vuodet, koko nuoruus oli kulunut tässä tavoittelussa, tässä hellittämättömässä kilvoittelussa. Sen takia oli kaikki muu saanut väistyä, työt, harrastukset. Naisen orjana hän oli ollut, rakkauden orjana. Ollakseen uskollinen rakkaudelleen oli hän hylännyt toverit ja huvit, ilot, jotka kuuluivat hänen ikäänsä, yksinpä työtkin hän oli laiminlyönyt. Hänen ainoa ponnistuksensa oli ollut muistaa kaikki rakastetun merkkipäivät ja juhlia niitä lahjoin ja kukkasin. Miten monta sataa kirjettä hän olikaan kirjoittanut — kaikki turhaan! Velat, suorittamattomat tutkinnot, yksinäisyys olivat näiden viiden vuoden tulos.

Hänessä ei ole enää tarmoa alkaa uudestaan. Ei! Kaikki on lopussa nyt. Toista naista ei ole hänelle, häntä iljettää, kun hän ajatteleekin, että loisi silmänsä toiseen. Ja elämä ilman naista, ilman kotia, ilman lapsia, se ei ole elämää. Lapsia hän on toivonut — jokainen pikkulapsi joka kadulla tulee vastaan äitinsä taluttamana tai pienissä vaunuissaan, on pannut hänen sydämensä sykkimään. Niin, naurettavaa se on ollut! Lienee Alma oikeassa, ettei nainen voi rakastaa sellaista miestä. Saattaa olla epämiehekästä. Mutta sellainen hän on: saada työntää vaunuja, joissa hänen oma pieni pojunsa tai tyttönsä nukkuu — se on ollut hänen unelmiensa korkein kaipuu, hänen iäisyysajatuksensa. Ollutta, mennyttä. Ei koskaan tule lapsen suu hänelle jokeltamaan isän nimeä, ei koskaan lapsen käsi tavoittelemaan hänen kätensä tukea — hän on kirottu mies ja yksinäisyyden helvetti on hänen osansa!

Riittää jo. Hänen elämänsä saa loppua tähän. Hänellä ei ole paikkaa mistä hakea turvaa, ei ihmistä, jolta kerjätä lohdutusta. Maailman mierolainen hän on — nannanhan! Isä ja äiti? He ovat julistaneet hänet pannaan hänen rakkautensa tähden, he ovat häntä pilkanneet ja soimanneet, he ovat aikaa sitten sanoneet, etteivät he ikinä ota Almaa vastaan tyttärenä — silloin sanoi Väinö hyvästi lapsuuden kodille, silloin hän vannoi, ettei enää pane sinne jalkaansa. Ja valansa hän pitää, vaikka Almakin hänet on hylännyt. Isä ja äiti vanhassa hiljaisessa kodissa, missä ei ole puutetta mistään — eläkööt siellä, nauttikoot elämäniltansa rauhaa ja olkoot yhtä poikaa köyhemmät! He itse ovat hänet karkoittaneet, he itse hänet tuomitsivat ja häpäisivät, ilman kyyneltä he hänelle sanoivat, että hänen on luovuttava rakkaudestaan ja ryhdyttävä työhön. Mikä mielettömyys: mitä varten hän tekisi työtä, jollei rakkauttaan varten? No niin, nyt on tultu siihen, mihin he toivoivat hänen tulevan. Mutta mitä ja ketä varten hän rupeaisi kuljeskelemaan luennoilla ensivuoden ylioppilaiden joukossa ja kärsimään heidän pilkkaansa? Kaikki on lopussa nyt. Ehkäpä isän ja äidin kivisydän sentään liikahtaa, kun he sanomalehdistä lukevat, että ylioppilas Väinö Lehtinen on tavattu kuolleena puiston rannassa.

Väinö Lehtinen ajatteli juuri erikoisesti puistoa sentähden, että he Alman kanssa siellä olivat viettäneet niin monta onnellista iltaa. Onnellista — sillä hetket Alman luona olivat onnelliset silloinkin, kun hän lausui kovia sanoja. Hetket olivat onnelliset, kun sai hengittää samaa ilmaa Alman kanssa. Kaukana Almasta loppui ilma, loppui valo, loppui olemisen mahdollisuus. Ja nyt oli olemisen mahdollisuus kerta kaikkiaan lopussa. Ehkä sentään Almassakin jokin värähtää, kun hän kuulee, että Väinö on päättänyt päivänsä. Ehkä silloin Almassakin jokin muisto yhdessä vietetyistä hetkistä herättää kaipausta. Tämä — että Alma ja isä ja äiti hetkeksi pysäyttäisivät rauhallisen elämänsä kulun ja heltyisivät ajattelemaan onnetonta Väinöä — tämä oli Väinön mielestä nyt enää ainoa tavoiteltava. Hän oli päättänyt taivuttaa heidät puoleensa, vaikkapa vain pieneksi hetkeksi. Itsemurha — mitäpä se nykyaikana merkitsi. Ennen se oli ollut kuulumaton asia, nyt tapahtui itsemurhia joka päivä. Täällä kaupungissa se kuitattiin muutamalla rivillä sanomalehdessä eivätkä viranomaiset pitäneet sitä merkillisempänä kuin jos he olisivat korjanneet kadulta koiran raadon — äh! Ilkeältä se tuntui. Mutta tyttö sinisessä huoneessaan ehkä kuitenkin oli kalpeneva ja vuodattava kyynelen. Tätä kyyneltä Väinö Lehtinen vielä elämältä pyysi, tämä kyynel oli lievennys hänen kuumassa tuskassaan.

Velat — niin, nekin ovat häpeä. Mutta ne täytyy takaajien maksaa. Hän ei voi sille mitään, että niitä on paljon, elämä on ollut kallista. Jos hän alkaisi maksaa niitä, niin ei koko hänen elämänsä riittäisi niitä suorittamaan. Hän on laskenut — niin kevytmielinen ei hän ole ollut, ettei olisi laskenut — miten voi sitoumuksensa suorittaa. Mutta juuri tämän laskun tulos on muurannut umpeen elämän siltäkin taholta. Almalle hän on kantanut kukkia ja koruja — kaikki kuin kaivoon! No niin, kaikki on lopussa nyt. Hänellä on taskussa ladattu revolveri ja hän on matkalla puistoon tai kaupungin ulkopuolelle tai jonnekin, minne koira voi kuolla ilman armeliaitten ihmisten tai viranomaisten väliintuloa.

Jaa-ah, vai täällä urheillaan. Hitto vie, koko puisto vilisee ihmisiä, jotka eivät kärsimyksestä tiedä mitään. Pitääkö näidenkin saada melulla ja huudolla täyttää koko puisto niin ettei muille ole minkäänlaista tilaa? Ei kuolemisen rauhaakaan anneta muille ihmisille. Tuossa joukossa saattaa lisäksi olla tuttavia — hänhän kerran urheili hänkin, Väinö Lehtinen, silloin kun hän oli nuori eikä tuntenut elämää. Se oli siihen aikaan muoti sanottiin sen pitävän kuohuvan nuoruuden tasapainossa ja varjelevan paheista. Eikähän voinut kieltää sen ohjanneen ajatuksia pois siitä mitä sanottiin pahaksi. Silloin esimerkiksi, kun viinapiru oli iskenyt kyntensä häneen Väinö Lehtiseen, oli Matti Jäykkä, kaikkia tovereitaan holhoava Matti Jäykkä, väkipakolla vienyt hänet urheilukentälle. Siitä oli kauan. Mahtoiko Matti vielä urheilla. Ei, noista ei ole vaaraa, ne ovat koulupoikia, Heidän joukossaan ei ole tuttavia eivätkä he epäile kenenkään kulkevan murha-ase taskussaan.

Väinö Lehtinen kulki nopeaan ja poltti kuumeisesti tupakkaa. Vain muutaman sauhun veteli hän paperossistaan ja paiskasi sen sitten tiepuoleen. Syksyinen päivä hymyili ystävällisesti yli maan, joka pian oli nukkuva talviunessaan. Se hymyili myöskin hänelle, joka pian oli nukkuva nurmen alla. Linnut murensivat pihlajanmarjoja alas puista, niiden viheltely soi kirkkaana kuulaassa ilmassa. Kaunis oli maailma näin auringon valossa ja nuori hän vielä oli, Väinö Lehtinen, mutta mitäpä siitä: hän tunsi kärsimyksen pohjaa myöten, tunsi häpeän ja epätoivon. Jos hän nyt vielä kerran heltyisi tälle elämälle, niin korjaisi hänet viinapiru nopeasti eikä häntä enää mikään pelastaisi. Kuumempi ei voinut olla helvetti haudan takana kuin se oli täällä.

Väinö Lehtinen pääsi ohi urheilukentän, ohi ravintolan ja kulki jo rautatien pengertä. Täällä ei ollut rauhaa, hänen täytyi rientää eteenpäin. Ase oli taskussa. Sydämessä kiersi outo tuska. Se riippui, tämä kurja sydän, kuitenkin vielä kiinni elämässä. Tottumuksesta tietenkin. Jos olisi ollut olemassa vielä toinen Matti Jäykkä, joka olisi säälinyt kanssaihmistä ja jaksanut riistää hänet takaisin elämään. Mutta ei ollut, niitä oli kovin vähän. Pois kaikki mielen hempeys — se oli se, joka oli tehnyt, ettei nainen häntä rakastanut —, pois muistot, pois toivon pilkahdus. Jumala, älä tuomitse — sinä näet minun kärsimykseni!

No, mikä se tuolla tulee? Eivätkö olekin taasen urheilijoita! Mikä tänään mahtaakaan olla? Hiki päässä ne juoksevat kuin palkattuina keskellä kirkasta päivää. Ne kai harjoittelevat joitakin otteluja varten. Ne eivät näe eivätkä kuule, niillä on kysymys vain kestämisestä perillepääsystä, voitosta. No niin, tuo ponnistus totisesti pitää sairaat ajatukset poissa ihmisen päästä ja hänen mielensä kiinni elämässä. Hän on sairas, Väinö Lehtinen, sentähden kaikki häntä iljettää. Kun pääsisikin noiden terveiden ohi. Heidän joukkoonsa ei hän koskaan enää pääse. Saisipa jostakin alkohoolia, unohdusta terästä käsivarteensa. Hän on sairas, sentähden ei Ainia hänestä huolinut, mutta Alma ehkä kuitenkin vuodattaa kyynelen hänen kuoltuaan. Tämän kyynelen hän saa sitä hän ikävöi, sen täytyy antaa hänelle voimaa ratkaisevaan tekoon!

Väinö Lehtinen kulki tuijottaen maahan. Se oli täynnä kiviä ja kuoppia niinkuin elämä. Näiden yli pääsi, elämän kuoppiin kaatui. Nyt ei muuta kuin löytää yksinäinen kolkka, missä… Mutta mistä täällä otti yksinäisyyden, kaunis ilma nähtävästi oli houkutellut ihmiset ulos. Tiellä humisi ja tärisi — ei voinut sulkea siltä korviaan. Terveet ihmiset siinä kulkivat. Tiesi niiden siinä olevan vaikkei niihin katsonutkaan. Täytyi mennä kauemmas, täytyi löytää yksinäisyys…

— Hoi, hoi — no mutta Lehtisen Väinökö se onkin? No, Herran terveeks pitkästä aikaa! Olin ajaa sivutse, mutta näin nuo tutut painuneet hartiat ja muistuivat mieleen entiset ajat…

Väinö Lehtinen havahtui ajatuksistaan ja ynseä, vastenmielinen tunne alkoi kuohua hänessä. Sopimattomampaan aikaan ei kukaan olisi voinut tulla hänen tielleen. Vaikkapa itse Alma olisi tullut tuohon tällä hetkellä, niin hän olisi työntänyt hänet menemään. Ei yksikään ihminen ollut tällä hetkellä poikkeusasemassa, jokikinen oli iljettävä tungettelija. Hänellä oli nyt muuta tekemistä kuin tavata tuttuja. Hän ei katsonutkaan, kuka moottoripyörällä istui, se oli yhdentekevää. Äänen hän oli joskus kuullut — olkoon kuka on, moottoripyörät ovat aina olleet hänelle vastenmieliset ja tällä hetkellä ne ovat sietämättömät. Hän ei tahdo nähdä eikä kuulla, eiköpä se jatkane vauhtiaan, tuo hyrrä, kun ei sille vastaa.

Pyörä ei jatkanut. Se pysähtyi. Mies astui tielle ja tavoitti Lehtisen, kosketti hänen olkapäähänsä, puhui ja puhui ja pakotti katsomaan silmiinsä.

Matti Jäykkä.

Matti Jäykkä — viimeinen ihminen, jota Väinö Lehtinen tällä hetkellä halusi tavata! Vaarallisin ihminen, joka saattoi tulla hänen tielleen, terve väkevä ihminen, ainoa, jota hän tällä hetkellä pelkäsi!

Matti Jäykkä pujotti lujan kouransa horjuvan Väinö Lehtisen kainaloon ja alkoi taasen puhua. Hän puhui tutulla äänellään, jolla hän oli hellittänyt niin monen ihmisen, myöskin Väinö Lehtisen kerran. Mutta nyt hän ei häntä taivuta, nyt hän saa väistyä! Väinö Lehtinen kokosi voimansa, työnsi vieraan kouran kainalostaan, sanoi ettei hänellä nyt ole aikaa — no, hänellä on kiireellinen mentävä! Ja kun Matti uudelleen tarttui hänen käteensä, kirosi hän ja sanoi tahtovansa olla rauhassa.

Matti Jäykkä asteli ääneti hänen vierellään ja turhaan Väinö Lehtinen kehoitti häntä jatkamaan pyörällään matkaansa. Se oli sellainen tämä Matti Jäykkä, että se tunsi ihmiset. Se tiesi nytkin, mitä liikkui vanhan toverin mielessä. Väinö Lehtinen tiesi sen tästä äänettömyydestä paremmin kuin äskeisistä reippaista sanoista.

— Mikä piru tuo sinut minun tielleni, huusi hän, ärsyttäen itseään kaikilla voimillaan, — mikset mene, etkö kuule, että tahdon olla rauhassa, että tulet sopimattomaan aikaan, kerta kaikkiaan, että tahdon päästä sinusta eroon! Mitä sinä nyt taas olet luulevinasi? Älä uskokaan minun olevan ystävän, tai avun, tai myötätunnon puutteessa. Olen kävelemässä, nauttimassa kauniista ilmasta. Eikö minulla ehkä ole siihen oikeutta? Eikö minulla ole lupaa astella tällä tiellä yhtä hyvin kuin sinulla — en edes vaadi niin paljon tilaa kuin sinä ja sinun pyöräsi. Vanha toveruus ja vanha ystävyys — minulla ei ole aikaa nyt, huomaa se. Millä hiton oikeudella sinä urkit minun asioitani? Jos minä tahdon täällä yksikseni kirjoitella runoja, niin se kai on minun oikeuteni, vai kuinka? Ja jos minä tahdon vaikkapa ampua kuulan otsaani, niin sekin kai on minun oikeuteni. Mikä rippi-isä sinä luulet olevasi? Tulenko minä utelemaan minne sinä olet matkalla? Kiirehdit kai urheilukentälle valvomaan turvattejasi, että he pysyvät tasapainossa sekä ruumiin että sielun puolesta. Mene, en kestä sinua Mutta anna sinäkin minun kulkea tietäni. Hyvästi!

Matti Jäykkä ei päästänyt irti hänen kättään, vaan käveli ja käveli hänen vieressään. Aurinko lämmitti selkää, joku keltainen lehtiterttu loisti esiin vihreästä metsän reunasta. Kauempaa kuului raikkaita miehen ääniä. Ne nousivat terveistä, iloisista rinnoista.

— Matti, virkkoi Väinö Lehtinen vihdoin, — mitä hittoa sinä tällä vartioimisella tarkoitat, puhu äläkä kulje kuin kone. Tiedä sinä, etten enää ole talutettavissa niinkuin joskus nuorena. Mene nyt ja anna minunkin mennä.

Matti Jäykkä pysähtyi ja katsoi Väinöä silmiin. Matilla oli hyvät siniset silmät ja hänen kädenpuristuksensa oli lämmin ja turvallisuutta herättävä.

— Kuulehan, Väinö, muistatko vielä, kuinka lyötiin palloa yhdessä? Se oli sitten hauskaa. Tule, me pelaamme juuri tällä kentällä. Istu sivuvaunuun — vaimoni kutsuu sitä tavallisesti kalossiksi, — vien sinut sitten sinne minne olet matkalla. Mutta ensin uusitaan vanhoja muistoja.

Matti Jäykkä kuvasi erästä uutta peliä. Hän ei enää muistanut, että maailmassa mitään muuta merkitsevää löytyi kuin tämä uusi peli. Hän kertoi sillä tavalla, että saattoi uskoa urheilussa todella piilevän kansan pelastuksen.

— No niin, sanoi hän, kun oli päästy takaisin pyörän kohdalle, — näetpä pian itse. Istuhan nyt kalossiin.

Väinö Lehtinen totesi vimmoissaan, että hän taasen oli voitettu, että tuo terve, voimakas ylioppilastoveri oli kääntänyt hänet toiselle tielle, jota ei hän enää halunnut astua. Hän kulki taasen elämää kohden. Mutta Matti älköön luulkokaan, että hän lopullisesti palaa elämään — ei, ehei! Hänellä on hänelläkin oma tahto.

Yhtäkkiä hiljensi Jäykkä vauhtia ja alkoi puhua:

— No niin, olen sinulle suora, en voi muuta, vanhan ystävyytemme nimessä. Sinä kuljet ja ajattelet sairaita ajatuksia — ei, ei, älä keskeytä. Katso, kyllä minä tiedän, mikä sinua vaivaa ja minä tiedän myöskin, miten tulet terveeksi. No, tiedän jumaliste, mikä sinut parantaa…

— Urheilu tietysti! pääsi Väinö Lehtisen huulilta ja vimmoissaan tarttui hän sivuvaunun laitoihin, hypätäkseen alas — Lienen minä sairas minäkin, mutta en ole sittenkään niin sairas kuin sinä. Sinä kuljet ja luulet, että tuolla hosumisella parannat ruton ja syövän, että tuolla tyhmällä leikillä pelastat ihmiskunnan — onko se, hitto vie, tervettä?

Matti Jäykkä naurahteli.

— Puhut kuin minun suullani, vanha ystävä, sanoi hän ystävällisesti. — Niin juuri minä uskon. Minä aion tuella leikeilläni parantaa ruton ja syövän — nimittäin henkisen. Ja urheilulla pelastetaan ihmiskunta, sinä siihen luettuna. Jos sinä puoli vuotta olet seurannut neuvojani, niin minä takaan, että saat sen vastahakoisen tytön joka nyt sinua nauraa pitkin kaupunkia. No, minä vakuutan: puolen vuoden kuluttua hän on sinun. Jos hänet silloin vielä huolit. Katso, jos sinä kuuntelet minua, niin sinusta tulee mies, terve mies ja komea — ja voi, voi: tytöt tappelevat sinusta. Katsos nyt tuonne!

He näkivät urheilukentän auringonpaisteessa ja pari kolmekymmentä nuorta miestä, jotka eri haaroilla ryhmissä leikkivät, juoksivat tai harjoittivat jotakin muuta urheilun haaraa. Voimakkaat jäsenet tottelivat notkeina tahdon käskyä, poskilla hohti nuoruus, silmissä iloisuus ja huolettomuus. Kaunista tämä oli!

— Sinä kai luulet, että nämä ihmiset eivät tunne surua ja kärsimystä? Niin kai — sinä vain ne tunnet! Tuo poika tuolla on juomarin lapsi ja asuu pienessä huoneessa isän, äidin ja seitsemän sisaruksen kanssa. Äidillä on keuhkotauti. Seitsemän viikkoa sitten hän tuli tänne — vakuutan, ettei häntä tunne samaksi. Tuo tuolla oli humalapäissään rikkonut kalliin lasiruudun, hän luuli ruutua oveksi ja puski siihen kaikin voimin. Kun tämä tuli vanhojen kolttosien lisäksi, joutui mies vankeuteen. Sieltä tullessa oli hän päättänyt etsiä vanginvartijansa ja antaa häntä selkään siksi, että hän oli »kiusannut» häntä. Hän mietti tätä asiaa yöt päivät, siitä tuli hänelle ikiliikkuja niinkuin sinulle tytöstäsi. Sitten hän joutui tänne kentälle. Nyt hänellä on kauppapalvelijan toimi eikä hän enää ajattele viinaa eikä… Tuo ylioppilas tuolla — mutta hänet sinä tunnetkin. En puhu hänestä. Niin, katso, tämä reipas elämä luonnon helmassa tekee terveeksi. On niitä suruja muillakin, niinkuin näet. Mutta lähdetäänpä nyt pukeutumaan, saat minun tamineeni, minulla on täällä useampia vaatekertoja. No ja sitten käyt täällä säännöllisesti, ja puolen vuoden perästä olet toisenlainen mies.

— Ah, sinä Matti Jäykkä, mikä sinä oletkaan! sanoi Lehtinen pukuhuoneessa riisuessaan kenkiä jaloistaan — Vai luuletko todellakin…? Mutta ei, sinä et tiedä…

— Laita itsesi nyt vain kuntoon, on jäljellä vielä viisi minuuttia.
Täällä täytyy olla täsmällinen.

— Ei mutta kun minä sanon sinulle, ettet sinä tiedä, mitä hän on sanonut minulle.

— Kyllä minä tiedän, mitä tyttö sanoo miehelle, kun hän on heikkona hänen edessään. Minä olen itse — no, voinhan sen sanoakin, jos tahdot. Tai paras olla kaivelematta ikäviä asioita. Minä olen minäkin aikanani ollut hyvin sairas ja saanut rukkaset. Se oli jo kouluaikana. Mutta sitten sain kukkaset ja hän on nyt minun vaimoni. Hän istuu tavallisesti siinä »kalossissa», missä sinä tänään. Elämä on oikein mukavaa. Mutta pidähän hiukan kiirettä, veliseni.

— Niin mutta, alkoi Väinö Lehtinen, — minulla on sellaiset velat, että nekin yksinään tekevät ihmisen hulluksi.

— Ne ovat pahat, myönnän sen. Mutta terve ihminen kamppailee niidenkin kanssa ja kukistaa ne.

— Ei kuule sinä, tämä on rutihullua. Jos minä tämän kerran täällä kentällä hulluttelen, niin huomenna minä jo taas kuljen tuolla revolveri taskussa.

— Vai revolveri! Näytähän tänne, minua huvittavat kaikki aseet. Mitä merkkiä se on?

Siinä se nyt oli Matti Jäykän kädessä tuo juhlallinen pieni kappale, jonka piti lopettaa Väinö Lehtisen elämä. Matti tarkasteli sitä ja kiitteli hyväksi.

— Kaunis vehje, oikein kaunis. Mutta et sinä sitä enää omaa itseäsi vastaan käännä, kunhan vain totut ruumiisi hoitoon. Elämä tulee sitten niin rakkaaksi, sen takaan. Urheilija on aina hyvällä tuulella. Tuossa saat — tästä puoleen sinä vain puolustat sillä kallista henkeäsi.

He tulivat portaille ja ulkoilma laskeutui vilvoittavana paljaiden jäsenten ympärille. Auringonpaisteessa lenteli palloja kuului reippaita huutoja ja näkyi nuoria miehiä virkeässä toiminnassa.

Terveys, ajatteli Väinö Lehtinen, — olisiko terveys täällä? Sen oli aika näyttävä.

Matti Jäykkä asteli kuin kenraali poikiensa joukossa, lasketti pilapuheita ja komenteli. Ennen pitkää oli Väinö Lehtinen esitetty lupaavana rekryyttinä ja saanut paikkansa kentällä.

ALASIMENA JA VASARANA

Pienen Simo Koivumäen elämässä ei ollut sattunut mitään muistamisen solmukohtaa ennenkuin hän oli kolmivuotias. Silloin tuli eräs yö.

Siihen asti oli kaikki ollut hiljaista, tasaista ja iloista. Äiti tuli ja antoi maitoa mukista, se oli Simon oma muki. Äiti nosti ikkunaan ja näytti, että siellä on haua. Isä toi kaupungista hauan. Aino sanoi, ettei se ollut haua vaan kissa, mutta Simo tahtoi, että se on haua. Se oli Simon oma haua ja se nukkui Simon kanssa. Se ei sanonut mitään, Toivo sanoi, ettei se ollut haua eikä kissa, vaan leikkikalu. Seinillä oli kauniita sinisiä kukkia, niitä oli paljon. Ne olivat heti siinä, kun silmät avasi, mutta niihin ei voinut koskea, silloin niitä ei ollut. Ikkunalla oli kaksi kukkaa ja ne olivat, kun niihin koski. Ei saanut repiä lehtiä eikä kukkia, ainoastaan kauniisti haistella. Isä istui ikkunan luona ja leikki kengillä ja kapuloilla. Isä takoi vasaralla ja veti pitkää lankaa. Isä ei leikkinyt, vaan neuloi kenkiä, sanoi äiti. Isä tekee Simolle pienet kengät, kun Simo tulee vähän suuremmaksi. Ne ovat Simon omat kengät. Ainolla on kengät ja Toivolla ja Väinöllä ja Lainalla. Toivolla ja Väinöllä ei ole kenkiä, vaan saappaat. Simo tahtoo myös saappaat, Simo on poika.

Simo istui hiekassa pihamaalla ja nauroi. Oli paljon lapsia eikä olisi tarvinnut mitään vaatteita. Isot lapset juoksivat ja huusivat. Iso poika heitti kivellä lintua, se oli kyyhkynen. Kyyhkynen itki. Tytöt sanoivat, ettei saa tehdä pahaa kyyhkyselle, mutta poika teki ja nauroi. Simo nauroi myöskin. Simo nousi ylös hiekkaläjästä ja juoksi. Hän tahtoi heittää kiveä lintuun. Lintu lensi.

Simo kaatui, teki kipeää, Simo itki. Kädestä tuli punaista. Se oli verta. Paha kallio, kun teki lapselle pahaa, jalkaan koski ja Simo itki. Aino tuli ja vei Simon sisään. Isä yski ja pani maata. Simokin pani maata. Ei ollut yö, äiti oli poissa, äiti tuli vasta illalla. Silloin saivat kaikki voileipää ja hyvää ruokaa ja sitten panivat kaikki maata. Äiti otti Simon syliinsä ja Simo nukkui siihen. Toisinaan oli äiti kotona koko päivän, se oli sunnuntai. Äiti puki lapsen ylle puhtaat vaatteet ja kauniin kauluksen. Kaikki lapset saivat puhtaat vaatteet, isot lapset pukivat itse ylleen. Äiti ja isä menivät kirkkoon, yksi suurista lapsista pääsi mukaan. Kirkossa ei saanut nukkua. Simo oli vielä liian pieni. Mikä se on kirkko? Se on Jumalan huone, siellä saarnaa pappi ja veisataan kauniita virsiä, siellä on alttari ja hopeiset kynttiläjalat ja kaunis kuva… Mikä se on alttari? Se on sellainen, jonka päällä pidetään raamattu ja pappi seisoo siinä ja messuaa ja rukoilee. Simo saa nähdä jahka kasvaa.

Taivaasta putosi valkoista, se oli lunta. Oli kylmä, lammas antoi lämpöiset kintaat, lammas oli hyvä. Pihamaalle tuli pieniä rekiä, jotka olivat kelkkoja, ja lapset huusivat ja nauroivat. Tuli myöskin sellaiset pitkät kengät, jotka olivat sukset. Missä ovat Simon omat sukset, Simo tahtoo omat sukset! Simo saa, kun Simo tulee suureksi. Onko Simo huomenna suuri? Ei tehnyt kipeää, kun putosi. Helisi ja kilisi, kun ptruuat juoksivat. Aino antoi linnuille leipää, kun eivät ne voineet syödä lunta.

Isä oli väsyksissä eikä mennyt kirkkoon, isä puhui vasarasta ja alasimesta. Vasara oli se, joka löi ja alasin oli se, johon teki kipeää. Paha vasara! Isä puhui yksinään, vaikkei ketään ollut huoneessa. Äiti tuli pyykkituvasta ihan märkänä. Silloin tehtiin tulta ja keitettiin kahvia ja ruokaa.

Äiti lähti matkalle ja toi pienen lapsen. Se oli Simon ja Ainon ja Toivon ja kaikkien sisar. Se makasi Simon kehdossa, Simo antoi mielellään sen maata. Simo makasi isän kanssa. Pikku lapsi oli Helmi, se ei osannut puhua, se itki ja nauroi. Sille ei saanut tehdä pahaa. Äiti osti paljon pullaa ja tuli setiä ja tätejä ja pappi. Pappi luki kirjasta ja pani vettä Helmin pään päälle, niin että Helmi itki. Äiti ei torunut pappia. Kaikki lapset saivat konvehtia ja limonaatia ja omenaa. Aino säästi omenan ja konvehdin, Simo söi kaikki ja pyysi lisää ja äiti antoi. Pappi sanoi, että isän pitää mennä tohtorin luo. Salmisen setä otti Simon syliinsä ja kysyi kuinka vanha hän oli. Simo vastasi: kolme vuotta. Salmisen täti kysyi äidiltä, eikö Simo pääsisi heidän kanssaan sunnuntaina saareen. Mikä se on saari? Kuinka paatti menee veden päällä?

Tähän tapaan oli Simon elämä kulunut. Se oli ikäänkuin liukunut veden päällä. Sitten tuli eräs yö.

Simo heräsi siihen, että isä huusi äitiä. Oli pimeä. Isä tarttui kiinni Simoon ja ravisti häntä. Simon olkapää kävi aivan märäksi. Mitä isän kädessä oli? Isä käski herättää äidin. Simoa nukutti ja isä nousi itse. Äiti nousi ja otti tulta. Ja silloin hän rupesi huutamaan ja itkemään, että voi Herra Jumala, nyt se on saanut verensyöksyn. Äiti herätti heti suuremmat lapset ja käski heidän mennä naapuriin, että soittaisivat tohtorille. Salmiselle piti mennä, ne auttavat.

Isä makasi vuoteessaan silmät kiinni ja verta oli hänen vaatteillaan ja peitteellä ja käsillä.

Pieni Simo seisoi paljasjaloin lattialla vuoteen luona ja katseli isää. Häntä paleli, hänenkin paitansa oli veressä. Äidillä ei ollut aikaa häntä ajatella. Äiti otti piirongin laatikosta puhtaita lakanoita ja rupesi tekemään tulta hellaan. Äiti itki. Kun tuli oikein kylmä, rupesi Simo kapuamaan äidin vuoteeseen ja äiti huusi hänelle, ettei saa mennä. Ja meni taasen piirongille ja etsi jotakin. Sitten hän kutsui Simon ja alkoi riisua häntä. Ja veti hänet lieden luo ja hieroi häntä. Ja painoi hänet vastaansa, puki ylle uuden paidan, otti hänet syliinsä ja kantoi hänet vuoteeseensa. Ja laski hänet siihen omalle paikallensa pienen Helmin viereen ja peitti hänet aivan huppuun. Ja koko ajan vuotivat hänen kyyneleensä. Ja isä äänteli jotakin, jota ei voinut ymmärtää. Simokin itki, koska äiti itki. Hän olisi tahtonut äitiä viereensä, mutta äidillä oli paljon tekemistä, äiti pani vettä tulelle, ja meni sitten isän luo.

Isot lapset tulivat, setiä ja tätejä tuli, huone oli ihan täynnä, kaikki kävelivät hiljaa ja puhuivat hiljaa, katselivat isää ja sanoivat, että hän kuolee. Salmisen täti sanoi sen isälle itselleen, mutta ei isä kuullut. Aino itki, Simokin itki. Ei ollut hauskaa. Simo olisi tahtonut nähdä tohtorin, mutta hän nukkui eikä havahtunut ennenkuin aamulla.

Sen aamun hän muisti.

Sähkö paloi katossa ja tuli oli liedessä ja kahvi hajusi hyvältä. Äiti ei ollut sisällä eivätkä isotkaan lapset. Simo nousi istumaan ja näki, ettei Helmi nukkunut. Hän siristeli silmiään, kun sähkö teki kipeää, ja maiskutteli suutaan. Isä makasi vuoteessaan, hän ei nukkunut, silmät olivat ihka auki. Lakanat olivat puhtaat ja isän kädet olivat ristissä rinnalla. Voiko olla kuollut, vaikka silmät ovat auki? Simo tahtoi huutaa. Äiti, miksei äiti tule?

Silloin rupesi isä puhumaan. Ja hänellä oli sellainen ääni kuin papilla, kun hän risti Helmin. Eikä isä yhtään liikkunut, eikä isän puhetta voinut ymmärtää. Hän sanoi sanat harvaan ja selvästi, mutta ei vain voinut ymmärtää. Vasarasta ja alasimesta hän puhui.

— Nyt on sitten taas se aika, että on alasimena. Toisena tai toisena pitää olla. Jos on vasarana, niin aina sortaa tai lyö toista. Tai elämää sortaa. Ja kun taas joutuu alasimeksi, niin elämä lyö ja sortaa. Että miksikä se niin lie määrätty. Ei voi tietää. Nyt on sitten taas alasimena-olo. On sitä vasaranakin oltu, vaan tuskinpa enää se aika tulee. Eikä tulekaan. Vasarana ja alasimena ja alasimena ja vasarana siihen asti kun viimeinen isku kaataa. Kohta se on käsissä sekin. Ei ymmärrä, ei ymmärrä.

Simo kuunteli ja pelkäsi. Jollei äiti olisi pian tullut, niin hän olisi huutanut. Ei ollut koskaan ollut tällaista. Mutta äiti tuli ja toi puodista maitoa, ja meni ensin ja koetti isän käsiä ja sanoi jotain isälle. Ja tuli sitten katsomaan Helmiä ja hymyili hänelle. Silloin Simo kävi kiinni äidin kaulaan ja sai itkunsa tukahdutetuksi äidin kainaloon. Ja joi maitoa, kun äiti antoi.

Tohtori oli käynyt yöllä, kun Simo nukkui. Simo ei nähnyt häntä, oliko hän samanlainen kuin pappi? Hän oli sanonut, että isä voi kuolla, mutta voi vielä vähän elääkin. Sairashuoneelle isän piti lähteä. Isässä oli keuhkotauti. Mikä vasara lyö isää? kysyi Simo. Ja äiti sanoi: tauti. Vasara löi myöskin Simoa, Simossa oli myöskin keuhkotauti. Tohtori sanoi sen, Simo näki tohtorin, mutta hän oli vanha herra ja hänellä oli silmälasit. Ei tehnyt kipeää kun vasara löi, oli hauskaa, sai paljon kaikkia hyviä ruokia ja äiti oli kotona ja piti sylissään.

Nyt lyö vasara Simoa ja Simo on alasin, mutta kyllä Simokin lyö alasinta, jahka tulee suureksi, sanoi Simo.

Sitten tuli taas sellainen väliaika. Isä oli poissa, isä oli mennyt Jumalan luo. Se oli tapahtunut sillaikaa, kun Simo oli siirtolassa. Äiti oli aina poissa, hän oli mennyt jo kun Simo heräsi ja Simon oli jo hyvin uni, kun hän tuli kotiin. Aino ja Toivo ja Väinö kävivät oikeaa koulua ja Laina kävi leikkikoulua. Simo ja Helmi olivat Salmisella. Salmisen täti torui, vaikka äiti maksoi hänelle siitä, että hän katsoi heitä. Liisa oli vuotta vanhempi kuin Simo. Liisa oli kiltti, Liisa osasi jo lukea ja Liisa opetti Simollekin. Simoa rupesi nukuttamaan. Pyhänä oli äiti kotona ja silloin tuli Liisa Simon kanssa heille. Äiti lupasi, että Simo pääsee kirkkoon. Suksia ei äiti voinut ostaa, ei ollut rahaa. Äiti pesi herrasväen pyykkiä. Äidin käsistä tuli verta, hän voiteli niitä ja pani yöksi käsiin valkoiset kintaat. Toivo oli jo juoksupoikana kaupassa. Hän toi kotiin omenia, kun ne siellä rupesivat pahentumaan. Ne olivat hyviä omenia. Ja karamellia hän toi. Salmiska sanoi, että Simo oli ottanut Liisan valkoiset kintaat, äiti löi Simoa. Mutta ne olivatkin puulaatikon takana. Äiti otti Simon syliinsä ja antoi hänelle kahvia. Simo kävi usein näyttämässä itseään tohtorille. Oli monta tohtoria, vanhoja tohtoreja ja nuoria tohtoreja. Vahvistavaa ruokaa, he sanoivat. Oli vielä yötä, kun äiti jo meni työhön. Jonkin kerran äiti otti Simon syliinsä ja itki. Äiti ei sanonut, miksi hän itki, vaikka Simo kysyi. Ainokaan ei sanonut, mutta Laina sanoi tohtorin puhuneen, että Simokin kuolee.

Simo ei tahdo kuolla, Simo tahtoo tulla suureksi, Simo tahtoo sukset ja kellon, Simo lyö vielä vasaraa, Simo ei tahdo kuolla!

Äiti ei ollut tätä kuulemassa, äiti pesi herrasväen pyykkiä. Simo juoksi ulos, pihan perälle, sisään siitä ovesta, minkä vain näki avoimena, tunkeutui halkoliiterin nurkkaan ja itki.

Pojat tiesivät kaikki, että Simo kuolee. He eivät tahtoneet häntä leikkimään kanssaan, ja kun hän yritti sytyttää paperossinpätkän, niin he rupesivat nauramaan ja sanoivat, että kaikki tässä polttelevatkin, tuommoiset! Ja Leinon Santtu huusi ääneen, niin että kaikui yli pihan: kuolee se, sen se on näköinenkin. Ja Sööterluntin Jonni käski mennä leikkimään tyttöjen kanssa.

Äiti ei antanut Simon oppia lukemaankaan. Lieneekö äiti uskonut hänen niin pian kuolevan, ettei kannattanut ryhtyä vaivannäköön. Liisa opetti Simolle lukemisen salaa. Eikä se ollut vaikeaa. Hauskaa se oli. Eikä äiti torunut, kun Simo luki hänelle Hiihtäjän laulua, vaan tuli iloiseksi ja sanoi, että ehkä lapsi paraneekin. Kerran kun Simo jo makasi, oli heillä vieraita vaimoja odottamassa äitiä. Ja Simo kuuli miten he puhuivat.

Ei suinkaan siitä ihmistä tule, niin on kovin huonon näköinen.

Paras olisi, että Jumala ottaisi pois kitumasta.

Ja olisi helpompaa äidilläkin. Aijai, on siinä raatamista, kun on noin monta näitä lapsia.

Terveitten kanssa sentään aina menee, mutta sairaus kun tulee, niin siinä sitä käskee. Ja entäs sellainen pitkäaikainen kituminen niinkuin sekin keuhkotauti.

Kyllähän se taivaallinen isä tietää mitä tekee, mutta en minä vain äitinä rukoilemisella viivästäisi lapsen oloa täällä murheen laaksossa. Pahuutta täällä oppii, mitäs muuta.

Katsokaas nyt, hyvät ihmiset, miten se on valkoinen — ei, ei se elämään jää. Että vieläköhän tuo hengittää?

Simo hengitti ja Simo oli elossa. Mutta hän muisti isää sinä aamuna, jolloin isä oli puhaltanut ulos lämpöisen verensä ja makasi valkoisena ja puheli vasarasta ja alasimesta. Pojasta tuntui siltä kuin hän nyt olisi ollut tässä juuri samalla tavalla. Hänellä ei ollut yhtään voimaa. Vasara löi ja löi. Hän huutaa pian, niin tukalaa hänen on olla. Silloin rupesi Aino puhumaan.

Äiti uskoo hänen paranevan. Ja me kaikki toivomme, että hän paranisi.
Hän on oikein hyvä poika.

Silloin Simosta taas tuntui, että hän otti kiinni vasarasta, ettei se enää saanut lyödä häntä. Ei hän vielä kuole, vaikka ne sanovat. Äiti uskoo hänen parantuvan ja kaikki lapset toivovat hänen paranevan. Häntä rupesi naurattamaan ja hän kääntyi nopeasti seinään päin, etteivät ne näkisi kuinka hän nauroi.

Salmisella oli nyt oma liike ja oikein ovella kirjoitus »Räätälinliike» ja ikkunassa ihmisenkuvia. Hän otti Simon asiapojaksi, piti lähteä viemään laskuja ja sanoja ja tuomaan rahoja kotiin. Liisa kävi koulua, Liisalla oli hyvin kaunis sininen hame ja punainen nauha palmikossa. Niin kaunista kuin Liisa ei ollut. Räätäli ei lähettänyt Liisaa, hän oli ainoa lapsi. Mutta jonkin kerran kun oli paljon kantamista, meni Liisa Simon mukaan.

Minä nain Liisan, ajatteli Simo.

He kävelivät rinnan, käsivarrella kauniisti silitettyjä vaatekappaleita, ja Simo koetti astella tahdissa Liisan kanssa. Mutta Liisa otti milloin pitkän, milloin lyhyen askeleen ja pysähtyeli ikkunoihin katselemaan.

Vasen, oikea, vasen! komensi Simo.

Mutta Liisa vain nauroi eikä muistanut, mikä jalka oli vasen ja mikä oikea.

Oli kauniita kenkiä. Ja Liisa valitsi kaikkein kauneimmat valkoiset ja sanoi, että ne ovat hänen. Simo valitsi suuren-ihmisen kengät ja sanoi, että hän antaa ne äidille, kun saa rahaa. Ja otattaa korot matalammiksi. Liisa otti suurimman punaisen omenan ja rinkelin, jossa oli rusinoita ja mantelia ja sokeria päällä. Ja Simo otti sukset ja hiihtopaidan. Ja sitten he menivät eteenpäin ja ottivat kirjakaupasta kauneimmat kuvat ja kangaskaupasta kankaat. Tietysti ne kaikki jäivät sinne, ajatuksissaan vain he olivat ne ottaneet, ja se oli yhtä hyvä. Mutta kun he tulivat kotiin, niin Liisan isä kysyi, missä he olivat viipyneet ja sanoi, ettei enää saa viipyä sillä lailla. Eikä Liisa enää päässyt mukaan.

Simo kulki taas yksin asioilla ja katsahteli kauniisiin tavaroihin ikkunoissa. Hän ajatteli, että sininen kaulahuivi on Liisan ja harmaa villaröijy on äidin ja satukirja on Ainon. Mutta sukset ovat hänen.

Kun kuukausi on lopussa, saa hän paljon rahaa mestarilta ja silloin hän ostaa sukset. Ei ollut jäljellä kuin kuusi päivää.

Tuli kylmiä sateita, pojan jalat kastuivat. Häntä yskitti ja väsytti. Hänen täytyi istua penkille. Olkapäitä kylmäsi. Ihmiset pysähtyivät katsomaan, kun hän yski.

Lähde pois, lapsi parka, sanoi vanha rouva, saat kuolemantaudin.

Simo pelkäsi äidin kieltävän häntä menemästä mestarin asioille. Silloinhan hän ei saisi palkkaansa eikä voisi ostaa suksia. Sukset maksoivat viisi markkaa pari. Oli kylmä, jalat olivat läpimärät, tuli lumiräntää, pian on suksikeli, etteihän hän vain saisi kuolemantautia. Surisikohan Liisa jos hän kuolisi? Nyt ei ollut penkkiä missään. Äiti häntä surisi. Kunhan jaksaisi juosta. Kengät ovat rikki. Äiti sanoo varmaan, että pitää ostaa kengät eikä suksia. Jos saisi kengät ja sukset.

Tuolla ne kengittävät hevosia ja pajassa on lämmin. Hän poikkeaa sinne pieneksi hetkeksi. Jos mestari kysyy, niin hän sanoo, että hän meni kuivattamaan vaatteitaan. Aivan lyhyeksi hetkeksi vain.

Kalke kuului kadulle asti. Hän katseli portista ja näki pihan perällä pimeän vajan, jossa kipunat räiskyivät ja punainen valo leiskahti yli seinien. Tuntui paremmalta, kun vain näkikin tuon lämpöisen paikan. Pieni koira juoksi edellä ja Simo käveli perässä. Lämmin hohti vastaan pihalle asti. Siellä oli hevosia ja rattaita. Ei kukaan nähnyt häntä, hänhän oli vain pieni poika ja kaikki, jotka liikkuivat tulen ympärillä, olivat suuria miehiä. Poika nojasi ovenpieleen ja olisi mielellään mennyt likemmä, mutta ei uskaltanut. Siltä puolelta hohti lämmin, missä taottiin, toiselta puolen tuli kylmä viima. Seppä oli punainen kuin mikäkin satuvuoren asukas ja rauta oli niin punaista, että se oli valkoista. Noin vasara lyö, ajatteli Simo. Mutta alasin ei mene rikki, se pysyy paikoillaan. Hampaat kalisivat suussa. Iskut tärähtivät läpi koko ruumiin. Seppä nauroi ja huusi jotain koiralle. Kipunat räiskähtivät seinään asti. Simo tunsi olevansa hyvin pieni poika. Olenkohan minä jo saanut kuolemantaudin? ajatteli hän. Sitten hän muisti isää, miten isä oli puhunut vasarasta ja alasimesta, varmaan isäkin oli näin katsellut, kuinka vasara löi. Ehkä isäkin oli saanut kuolemantaudin näin syyssateessa. Itkisiköhän Liisa?

Silloin poika tunsi, kuinka jotain märkää kuumaa tuli hänen kaulalleen ja käsilleen. Isä, isä…!

* * * * *

Hän luuli, että oli aivan pieni poika, että tuli paloi liedessä ja äiti oli hakemassa maitoa ja isä makasi puhtaiden lakanain keskellä. Mutta kun hän avasi silmänsä eivät seinät olleetkaan siniset vaan valkoiset, ja ympärillä oli vieras myssypää neiti ja monta sänkyä. Hän oli joutunut sairashuoneelle eikä tiedetty kuka hän oli eikä missä hän asui. Vasta kun hän jaksoi sen sanoa, toimitettiin äidille sana.

Simo muisti, että hän kolmen päivän perästä olisi saanut palkkansa. Hän odotti kovasti äitiä. Ei tehnyt kipeää mistään. Kaikissa sängyissä oli lapsia, paitsi yhdessä. Sanoivatko ne, että Sulo eilen oli kuollut? Sulon suusta oli tullut verta.

Varmaan minäkin kuolen, ajatteli Simo.

Äiti ja Aino saapuivat ja Simo pääsi kotiin. Mentiin hevosella, äiti piti poikaansa sylissään niinkuin pientä lasta, vaikkei Simo enää ollut pieni.

— Äiti, kuolenko minä nyt?

— Äiti uskoo, että lapsi paranee.

— Tahtooko äiti, että minä paranen?

— Kyllä äiti tahtoo, mutta tapahtukoon Jumalan tahto.

— Enkö minä nyt saakaan suksia?

— Täytyy ostaa paljon lääkkeitä.

— Enkö minä enää pääse asiapojaksi mestarille?

— Et moneen aikaan.

Hän ei kysynyt, pääsisikö hän katsomaan Liisaa, vaikka hän sitä ajatteli.

Hän makasi nyt niinkuin isäkin oli maannut puhtaiden lakanain välissä ja Helmi telmi huoneessa ja veti alas mitä vain käsiinsä sai. Siunatkoon sitä lasta, kaikki se rikkoi ja repi. Simo ei saanut koskea lapseen, kaikkien täytyi pelätä Simoa, niin oli tohtori sanonut. Simo makasi ja ajatteli. Hänestä tuntui, että hän oli vanha mies.

* * * * *

Vasara lyö nyt alasinta. Nyt on se aika. Alasin on ihan hiljaa eikä puolusta itseään. Hänen kätensä on hyvin väsynyt. Jaksaako hän koskaan tarttua vasaraan? pieni Sulo kuoli. Liisa ei tule tänne, Liisa ei muista häntä enää.

Niin kului aika. Simo Koivumäki oli alasimena, mutta jonkin kerran hän jaksoi tarttua kiinni vasaraan, niin ettei se saanut lyödä.

Viikoista kasvoi vuosia eikä mitään ulkonaista muutosta ollut kotona tapahtunut. Simo eli vielä ja kävi näyttämässä itseään tohtorille. Hän pääsi jo kouluun. Tohtori ihmetteli. Tahto auttoi tässä paljon.

Simo tahtoi elää.

Hän oli viidentoista vanha ja palveli sekatavarakaupassa, kun hänen elämäänsä tuli toinen suuri solmukohta.

Oli lauantai-ilta ja ensi lumi lankeili jäätyneelle maalle. Katot olivat valkoisina, kadut olivat valkoisina, höyhenen kokoisia hiutaleita putoili pilvinä taivaasta. Puolessa tunnissa oli tullut lunta niin, että sai kahlata eteenpäin. Kulkuset helähtelivät — tuolta ja tuolta ja täältä. Koko kaupunki helisi. Katulyhdyt syttyivät, mutta valoa tuskin saattoi erottaa lumihiutaleitten takaa. Suksilla suhahti ohitse nuoria miehiä, heitä meni ketjuna, urheilupaita yllä ja kudottu lakki, iloisesti heilahtaen, päässä. Lapsia juoksi ulos porttikäytävistä kelkkoja vetäen. Talven ilo helisi ilmassa.

Simo Koivumäki oli laskenut kantamuksensa kellariin ja seisoi portilla. Lumihiutaleet tanssivat hänen ympärillään, lapset huusivat ja lumittivat toisiaan, hiihtäjät humahtivat ohitse ja tiu'ut soivat.

Silloin löi nuoren miehen rinnassa lieskana sydän. Hän tunsi kuin siipien kasvavan hartioilleen ja kannattavan eteenpäin. Hän oli nuori ja voimakas, elää hän tahtoi ja olla iloinen. Kaunis oli tämä talvi ja kaunis tämä elämä. Liisa — huihai! Liisa oli unohtanut — huihai, on niitä muitakin tyttöjä.

Hän kulki jo yli kadun, kahlaten lumessa nilkkaa myöten. Kädet taskuissa sukelsi hän kulkijoiden ohitse ja kiiruhti tuttua kauppaliikettä kohden. Monet kerrat oli hän katsellut sen näyteikkunoihin ja oli ollut aikoja, jolloin ei hän ollut uskaltanut niihin katsella. Nyt meni hän oikopäätä ovea kohden, tempasi sen auki, seisoi myymäläpöydän edessä ja pyysi ne ja ne sukset. Hänen ei tarvinnut valita eikä kysyä. Hänellä oli katsottuna suksipari, vuosien kuluessa oli hänen mielipiteensä suksista vakiintunut. Ja hän löi rahan pöytään, otti sukset sauvoineen olalleen ja läksi menemään.

Eikä koskaan hän ollut tietänyt, että voi olla tällaista riemun päivää. Hänen suunsa olisi tahtonut huudella ja kiusotella kaikkia, hänen sydämensä laulaa ja hänen jalkansa tanssia. Hih ja hei, nyt on maailma auki ja tie vapaa. Eikä tätä poikaa mikään pidätä. Tämä poika ei kuole, vaan näillä suksilla hän itsensä parantaa. Nyt käydään kiinni vasaraan — paha vasara, lyöpäs nyt! Eikös se sanonut esitelmässään opettaja kerran, että ihminen urheilulla voi tehdä itsensä terveeksi? Sellaisella oikein harkitulla ja järkiperäisellä urheilulla. Hän sanoi, että hänelläkin oli ollut heikko rinta ja nyt hän oli terve mies. Siinä piti tietysti olla hiukan varuillaan näin alussa. Äiti saa hänestä vielä terveen pojan. Ja murheettomat vanhuudenpäivät pitää äitimuorilla oleman. Ja tyttöjä, onhan niitäkin maailmassa, jos tahtoisi elämäntoverin ottaa.

Hänpä luulee, että hän yrittää pystyyn siirtomaatavarakauppaa. Sinne on tietysti vielä pitkä aika. Mutta kyllä se takaa hänelle tämäkin kauppias, jonka luona hän nyt on. Hän palvelee vielä täällä jonkin vuoden. Ehkä sitten aluksi voisi perustaa osakeyhtiön. Hänellä on kuin onkin se usko, että urheilu parantaa ihmisen. Ja sairaita on paljon. Ei ymmärrä, ei ymmärrä, sanoi isävainaja. Mutta kyllä hän ymmärtää: isä ei osannut hoitaa itseään ja joutui siinä alasimeksi. Hei tätä maailman valkoisuutta! Huomenna on pyhä ja tie on auki ja elämä on kuin silkkiä.

Seuraava solmukohta Simo Koivumäen elämässä tuli viisi vuotta myöhemmin. Se oli ihmeellinen päivä sekin, mutta ei sentähden, että hän suurissa hiihtokilpailuissa oli ottanut ensi palkinnon. Sen hän oli ottanut ennenkin, se ei tehnyt tätä maaliskuun pyhäpäivää ihmeelliseksi.

Heitä tuli useita poikia yhdessä ja he huutelivat toisilleen suksiltaan, muistellen kilpailujen kulkua. Oli ollut juuri tarpeellinen pakkanen ja oikein säteilevää ja kaunista. Ilmassa ei ollut mitään vikaa eikä tuulikaan ollut niin kova, että se olisi sanottavasti vaikuttanut.

Juuri kun he tulivat kaupunkiin ja kääntyivät viertotieltä kadulle, astui heitä vastaan nainen, joka pysähtyi katsomaan, Aurinko paistoi häntä silmiin ja vasta hetken päästä hän tunsi hiihtäjän, hymyili ja tervehti.

Liisa!

Ei, ei mitään ollut maan päällä muuta kuin tämä yksi tyttö, tämä lapsuudenystävä, tämä Liisa. Se oli hän, sellaisena kuin hän oli ollut vuosia sitten, silloin kun he yhdessä seisoivat kauppapuotien ikkunoissa ja myytävistä tavaroista päättelivät: tuo on minun — ja kuitenkin oli hän nyt niin paljon kauniimpi noin suurena ja solakkana!

Kun he vihdoin saivat sanat suustaan, eivät he puhuneet mitään merkillisiä asioita. Kuka hyvänsä olisi saattanut kuulla heidän keskustelunsa. Ja kuitenkin kulkivat he kuin kahden maailmassa ja heidän välillään tapahtui jotain salaista ja hyvin tärkeää.

— No, kuinkas neiti on voinut, ei ole tavattukaan — niin, siitä on kauan aikaa.

— Kiitoksia vain. Kyllähän minä. Ja sinä… te, te olette käynyt kovin terveen näköiseksi. Olette kai taas ottanut ensi palkinnon. Kyllä minä tiedän, kyllä minä olen lehdistä seurannut. Mukavaa se on.

— Vai on neiti seurannut. Sehän on hauskaa se. Ja minä kun luulin, että olitte tykkänään unohtanut.

— Meillä on isäkin monta kertaa sanonut, että pitäisi mennä katsomaan vanhoja tuttuja. Mutta ei ole tullut käytyä, kun muutettiin niin kauas siltä kulmalta.

— Me, me asutaan myöskin nyt uudessa paikassa, tai eihän meitä olekaan paitsi äiti ja minä. Äiti hoitaa siinä talouden. Minulla on siirtomaatavaraliike — pieni se vasta on, mutta sitä sopii laajentaa.

— Oma liike, vai sillä lailla. Missäs ne muut sitten ovat?

— No, ne ovat ihan kaikki naimisissa.

— Vai naimisissa. No, etkös sinä…?

— Eihän tuota ole tullut mentyä. Entäs te…?

— Mitäs minä sitten. Ei ole sattunut mieleistä.

— Kai se on katsottu, vaikkei sitä sanota.

— Eikä ole.

Simon koko olento läikähti riemusta. Hän tunsi, että hän nyt oli saanut käsiinsä vasaran ja että hän piteli sitä lujasti. Nyt ei se pääse siitä mihinkään. Se on nyt sitä aikaa, olisi isä sanonut.

— Me asutaan ihan tässä äidin kanssa, ehkä sinä poikkeatkin katsomassa.
Äiti tulee kovasti iloiseksi.

— Vai niin, vai tässä. Hyvänen aika, tuossahan se on oven päällä »Simo
Koivumäki», enkä minä ole sattunut näkemään.

— Se ei ole ollutkaan siinä kauan. Se oli osakeyhtiön. Minä sain sen haltuuni vasta joulun jälkeen.

— Vai niin, vai niin. Niin että se on nyt ihka oma. No, ehkä minä käyn katsomassa, jollen häiritse.

— Ei suinkaan. Kun se on niin kovasti mukavaa.

— Mutta minnekäs ne muut jäivät — ettekös te ollut seurassa?

— Näkyvät häipyneen, minne lienevät jääneet. Ja minä kun luulin, että olit minut ihan unohtanut.

— Minä luulin sinun unohtaneen.

Kaksi onnellista nuorta ihmistä astui kotiin, joka oli niin suuren vaivannäön ja ponnistuksen tulos.

HÄTÄHUUTOJA SYVYYDESTÄ

Eräänä iltapäivänä nähtiin valtamaantiellä likellä Santapohjan laivasiltaa useita lehmänkuljettajia elukoineen, matkalla Lokki-laivalle, jonka oli määrä saapua kuuden tienoissa siltaan. Siinä oli kulussa Mäenpään mahtava sonni, joka oli ollut satapäisen karjan kuninkaana ja joka oli myyty vihaisuutensa takia. Pääsiäisenä se oli puskenut kuoliaaksi oman hoitajansa siitä syystä, että hän oli lähestynyt sitä uusissa vaatteissa, joiden hajua ei sonni tuntenut. Karjanhoitaja oli elänyt Otson kanssa hyvässä sovussa vuosikausia, kuljettaen sitä, milloin tarvittiin, nuorasta kuin koiraa. Ja nyt Otso yhtäkkiä, pahasti mouruten, omilta asemiltaan rivin päässä, seivästi hänet sarveensa niin että hän jäi siihen paikkaan. Senjälkeen ei sonnilla enää ollut ystävää ja talon rouva vaati vaatimistaan, että se hävitettäisiin. Kahden väkevän miehen kuljettamana oli Otso lähtenyt siitä navetasta, jossa hän kerran herttaisena valkeana pikkuvasikkana oli tanssinut karsinassaan. Ensi viiden kilometrin matkalla oli se juoksuttanut miehiä hengenhädässä, mylvien ja puskien pientareeseen maantien laidassa. Sittemmin oli se alkanut talttua ja kun kahden peninkulman taival läheni loppuaan, kulki se vihaisesti muljottaen eteensä ja silloin tällöin mylvähtäen ja viskellen niskojaan, kun köydet kiusasivat.

Siinä oli myöskin kulussa Koivusen Loviisan Heluna, hänen ainoa lehmänsä, jota hän oli kasvattanut aivan pienestä, joka oli imenyt hänen sormeaan maitokiulussa ennenkuin se oppi juomaan. Heluna oli ollut Loviisan ainoa toveri ja ystävä, omassa padassaan hän oli hautonut sille juoman ja omin käsin hän oli nyhtänyt takun sen selästä, kun se muutti karvaa. Hän oli puhunut sille kaikki asiansa — eihän hänellä muitakaan ystäviä ollut. Lypsäessään sitä pimeinä syysaamuina pienen, kituvan lampun valossa, oli hän kertonut sille miten yö oli kulunut ja mimmoinen ilma oli. Heluna oli silmiään ummistellen jauhanut ruokaansa ja jonkin kerran ynähtänyt ikäänkuin sanoakseen, että hän ymmärtää. Ymmärtäneet olivat toisensa Loviisa ja Heluna ja nyt kuljetti Loviisa Helunaa pois kotoa, pois ainiaaksi, tuntemattomia kohtaloita kohti. Heluna ei ollut sidottuna, se seurasi omistajatartaan, ja vitsa oli Loviisan kädessä syyttä suotta, sillä Helunan tähden ei sitä olisi tarvittu. Heluna seurasi luottamuksella Loviisaa vaikkapa maailman ääriin asti.

Loviisan tunto oli kipeä ja ensimmäisillä kilometreillä oli hän miettinyt — mitä jo kaiken aikaa oli ajatellut — kuinka saisikaan rahat takaisin ostajalle. Sillä hän oli nyt varma siitä, ettei hän saisi rauhaa, kun tällä tavalla on voinut myydä ystävänsä. Ei koskaan ollut Heluna tehnyt hänelle pahaa, ei surun päivää se ollut hänelle tuottanut, ei pienintä mieliharmia. Ja hän on myynyt sen rahasta! Se on ottanut ruokansa hänen kädestään ja antanut hänelle särpimen hänen leipäänsä ja ynissyt häntä vastaan aamulla avatessa navetan ovea. Ja hän kuljettaa sen vieraitten ihmisten käsiin, jotka teurastavat sen! Se on palvellut häntä, se luottaa häneen ainoana ylläpitäjänään ja hän kuljettaa sitä tässä hirvittävään teurastuspenkkiin!

Ei koskaan tule hänellä olemaan rauhaa, jollei hän saa rahoja takaisin ostajalle ja Helunaa kotiin.

Mikä paha henki häneen silloin menikin, kun hän ryhtyi kallistamaan korvaansa ostajan houkutuksille. Tuli huono heinävuosi, hän pelkäsi, ettei jaksaisi viedä Helunaa yli talven. Oli käynyt vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi koota sen ruoka. Hän oli käynyt vanhaksi, sitä se oli. Ja Heluna oli sekin jo vanha. Hän oli tuskastunut paikkakunnan isäntiin, jotka kovistivat häntä pientareistaan ja karjahaoistaan, ei missään olisi Helunan ollut lupa olla, pienellä varkaudella oli sille hankittava, mitä se elatuksekseen tarvitsi. Se oli rehelliselle ihmiselle ilkeää. Ja niin hänelle vähitellen oli tullut ajatus, että Heluna täytyy hävittää pois. Mutta hän oli ajatellut, että ehkä saisi sen myydyksi joillekin hyville ihmisille siellä kotipitäjässä. Ostaja oli tullut illansuussa, juuri kun hän vei Helunaa kotiin ja lehmä vielä siinä kokosi muutamia suullisia heiniä. Ja heti oli ostaja mielistynyt Helunan lihavuuteen ja ruvennut hieromaan kauppaa. Hän mainitsi heti huikean hinnan, tuhat markkaa. Mutta Loviisalle teki pahaa, kun hän laski suuren punaisen kätensä lehmän kyljelle ja koetteli sitä, ja hän sanoi heti, ettei myy. Mutta suuri, raaka mies kulki siinä vierellä ja nosti ja nosti hintaa ja kun hän oli tullut tuhanteen viiteen sataan ja vakuuttanut Loviisalle — mitä hän jo ennestään tiesi — että lehmä vuoden parin perästä kuitenkin on lopetettava, niin Loviisa oli taipunut. Ja hänellä oli kourassa koko Helunan hinta — niin paljon rahaa ei Loviisa ikinä ollut nähnyt — ja hän toisteli sitä päivämäärää, milloin lehmä oli vietävä laivasillalle, kun hän avasi kotiveräjän ja päästi sisään Helunan.

Hän katui tekoaan ihan heti. Mutta ostajaa ei enää ollut missään. Ja tiesihän hän, että siitä voi tulla kova rangaistus, jollei hän sovittuna päivänä vie lehmää sovitulle paikalle.

Ne pari viikkoa, jolloin hän odotti Helunan viemistä, olivat vaikeinta aikaa hänen elämässään. Mitäpä se auttoi, että muutkin kylässä olivat myyneet karjaa samalle ostajalle. Kaikille oli tullut huono heinävuosi, talotkin vähensivät karjaansa nyt, kun maksettiin niin ylettömiä hintoja. Eläimiä vietiin Suomesta jonnekin ulkomaille ja siksi olivat hinnat nyt niin korkeat ja kysyntä niin suuri. Mitä likemmä määräpaikkaa Koivusen leski kuitenkin tuli, sitä varmemmaksi vakaantui hänessä päätös, ettei hän anna lehmäänsä sellaiseen kidutukseen, hän tapaa laivassa ostajan ja tuo Helunan kotiin. Ja niin ponnisti hän tuulessa eläimensä kanssa ja ajatteli, miten ihmeellistä se oli, että ihminen myy eläimiä aivan niinkuin ne olisivat kuolleita kappaleita. Ei yhtään hän tiedä, minkä kohtelun alaiseksi ne joutuvat eikä hän kysy sitä. Ja kuitenkin ovat eläimet uskollisesti antaneet hänelle kaikkensa. Ja kuitenkin ne kärsivät niinkuin ihminen ja vielä enemmän, kun eivät voi valittaa.

Ei saata olla Jumalan tahdon mukaista, että hänen luotujaan eläviä olentoja kohdellaan sillä tavalla. Petosta se on ihmisen puolelta, oikeaa Juudas Iskariotin työtä se on. Ja kyllä ihminen sillä petoksella vetää päällensä hirvittävän rangaistuksen. Miten vastaa hän viimeisellä tuomiolla siitä, mitä hän on tehnyt eläimille? Eikö liene ihmisen alinomainen kärsimys siitä, että hän kiduttaa heikompiaan viattomasti?

Ounaan talosta oli myyty kolme hiehoa ja kahden karjatytön saattamina kulkivat nämä iloiset nuoret eläimet samaa tietä kuin Heluna ja mahtava sonni. Hiehot olivat kaiken suvea olleet laitumella talon takamailla. Ne olivat tottuneet vapauteen eivätkä tahtoneet alistua nuoriin. Voimiakin oli niillä niin loppumattomiin, että ne kaiken aikaa kiusasivat kuljettajiaan. Metsässä niiden perässä sai juosta eikä se parantunut lyömisestä enempää kuin hyvästäkään puheesta. Nuoret ovat niin ymmärtämättömiä ja rajuja. Varsinkin tuo Mansikki riuhtaisi useamman kerran itsensä irti ja laukkasi, nuora kaulassa, häntä oikonaan puitten lomissa niinkuin se olisi ollut siellä kotona kesälaitumilla. Kaunis lehmä siitä olisi kasvanut niinkuin näistä kaikistakin. Mutta kun oli tullut niin vähän heiniä, ettei voinut pitää.

Vielä kulki Lokki-laivaa kohti vanha Omena, sarveton, säikähtyneen näköinen olento, jonka selkä oli mennyt kaarelle sisäänpäin ja joka kävellessään hyllyi niinkuin kameli. Sitä kuljetti vanha, säikähtelevä mies, lähtien juoksuttamaan lehmää tieltä, yli ojan, heti paikalla, kun kuuli takaansa tai edestään päin pienintäkin liikettä. Omena oli väsynyt, se ei pysähtyellyt häijyyttään. Eikä mies liioin lyönyt sitä häijyyttään, vaan siitä syystä, että hän pelkäsi myöhästyvänsä. Hän ei omistanut kelloa ja koetti kyllä ensin taivuttaa saatettavansa vapaaehtoisesti kulkemaan eteenpäin. Täytyi lyödä ja kovistaa, kun ei Omena totellut. Omena tuli vanhanaikaisesti hoidetun talon navetasta. Se ei ollut mikään rotueläin, mutta navetassaan oli se ollut parhaita lypsylehmiä ja tottunut kunnioitettuun ja etuoikeutettuun asemaan. Se myytiin vanhuutensa ja huonon heinävuoden takia.

Näistä lehmistä tuli ensinnä perille Omena saattajineen. Laivasillalla ei silloin näkynyt ketään ja vanha Kalle sitoi Omenan puuhun makasiinin taakse ja läksi vähän matkan päähän kestikievariin hakemaan sille vettä. Hän sai kuulla, että kello oli neljä ja että laiva varmaan myöhästyisi, koska oli myrsky. Ammentaessaan vettä puhutteli hän miehiä, jotka tupakoiden seisoskelivat siinä pihamaalla. Syntyi keskustelu.

— Kyllä tulee elikoille kurja yö, sanoi Kalle. — Ei se hyvää ole muutenkaan, olen minä siksi paljon nähnyt ja jo niin monta lehmää tällekin Lokki-laivalle tuonut, mutta tällaisessa myrskyssä — voi yhtäkaikki!

— Luuletkos sinä sitten, senkin vanha hölmö, että ihmisillä on hyvä tällaisessa ilmassa.

— Niin, enhän minä. Mutta ihmiset kulkevat sentään omilla asioillaan ja vapaasta tahdostaan, mutta elukat pakotetaan.

Miehet rupesivat nauramaan.

— Jaa-ah, vai pitäisikö ehkä elikoittenkin vapaata tahtoa odottaa?

— Niin, enhän minä sitä, puheli vanha Kalle hämääntyneenä, — sanoin vain, että elikoille tulee kurja yö…

— Elikoille ja elikoille — saat olla elikko itse, senkin kääkkä.

— Ai, en huomannutkaan, sanoi Kalle yhtäkkiä, hymähtäen, — herrat onkin vähän ottaneet väkeviä…

— Vai sinä meitä tutkimaan ja arvostelemaan. Tiedätkös sinä, että me ollaan kapteenin tuttavia ja kuljetaan kapteenin asioilla. Nämä kapsäkit tässä ovat kaikki kapteenin tavaroita.

Vanhalle Kallelle kihosi vesi suuhun, kun hän ymmärsi mitä tavaraa laukut olivat täynnä. Hyvää olisi ryyppy hänellekin tehnyt, kun vain olisi kehdannut pyytää. Herrat eivät itsestänsä antaneet ja Kalle kulki hymähdellen ja kunnioittavasti kumarrellen ohitse.

Tämän jälkeen tuli Mäenpään sonni täydessä lennossa makasiinin eteen laivarannassa, juoksuttaen köysien päässä molempia voimakkaita miehiä, jotka eivät olleet ymmärtäneet pitää varaansa. Lieneekö se halunnut viime hetkessä kostaa heille kaikki matkan lyönnit, pistot ja muut orjuutukset, vai lieneekö se halunnut koetella, oliko hänessä jäljellä entistä kurssia — joka tapauksessa hän, sarvet puskemisasennossa ja häntä oikosena tullen, pahanpäiväisesti pelotti vanhan Kallen, joka makasiinin sillalla istui tuulensuojassa eväittensä ääressä.

Mutta kyllä sitten saikin sonni raukka sellaisia lyöntejä, että rupesi sääli käymään. Veri tihkui sarven juuresta valkealle otsalle. Lieneekö ollut sarvi vallan lähtemäisillään. Ei Kalle toki uskaltanut mitään puhua, onneansa kiitti kun näki sonnin vihdoin seisovan varmassa vankeudessa koivuun sidottuna ja siinä puhaltavan sieraimistaan vihaisia verensekaisia henkäyksiä.

Vähitellen kokoontui laivasillalle muitakin karjankuljettajia sekä joku matkustaja, jolla ei ollut tilaisuutta valita ilmaansa. Tuli autolla rouva ja herra ja tuli maalaisrattailla kalpea nuori tyttö ja vanhempi mies, nähtävästi hänen isänsä. Lehmät ammuivat kukin haaraltaan, ihmiset kävelivät edestakaisin tuulessa, koettaen lämmitellä liikkumalla ja tähyillen ulapalle, missä vaahtopäät laineet ajoivat toisiaan takaa. Tähän pieneen lahdenpohjukkaan eivät laineet tulleetkaan koko voimallaan, niiden raivo oli murtunut saariin ja niemekkeihin ennenkuin ne ehtivät tänne. Mutta puiden liikkeestä, pilvien lennosta ja vihlovasta vingunnasta ilmassa tuntui kyllä tännekin, että oli myrsky. Pitkin päivää oli aurinko yrittänyt tunkea esiin, mutta onnistumatta. Sensijaan oli tuontuostakin tullut lyhyt ja raju sadekuuro.

Kun ihmiset aikansa olivat polkeneet laivasiltaa, alkoivat he vähitellen tuntea jonkinlaista yhteenkuuluvaisuutta ja ryhmittyivät puhelemaan. Ensin he puhelivat myrskystä. Ei taas tänä kesänä ollut tällaista ollut. Tuolla kylässä se oli nostanut olkikaton ilmaan ja vienyt sen pellolle kuin lastun. Puitakin se oli kaatanut. Kyllä nyt jäi järveltä pois, jonka vain ei ollut pakko mennä.

Maalaisisäntä läksi saattamaan tytärtään sairashuoneelle. Sydäntauti oli tyttöön tullut, tai hermotauti, miksi sitä oikein tahtoi kutsua. Hän ei jaksanut katsella kärsimystä. Sellainen on hyvin vaarallista. Samanlainen oli hänen äitivainajansa ollut. Hän oli esimerkiksi aina lähtenyt pois kotoa, kun elukoita piti teurastettaman. Kun kotonakin tuotiin liharuoka pöytään, kalpeni hän usein ja meni toiseen huoneeseen. Ja suurissa kutsuissa, sellaisissa kuin häissä ja hautajaisissa, hän kärsi ajatellessaan niitä ihmisen mykkiä ystäviä, joiden oli pitänyt heittää henkensä ja joiden jäännösten ääressä ihmiset pitivät iloa. Joskus kun juhlassa oli »päästy paistiin» ja alettiin pitää puhetta, oli hän sen näköinen kuin jos hän olisi kärsinyt kaikki teuraseläimen tuskat. Hän ei käsittänyt ihmisten tuntoa. Kuinka saattoivat he niin tehdä? Se oli hänessä sairautta. Mutta ei se parantunut siitä, että häneltä kysyi, minne eläimet olisivat joutuneet, jollei niitä olisi vähennetty, ja mistä ihmiset olisivat eläneet. Hän kärsi yksinään ja huokaili: koska sinä tulet, eläinten Messias? Ja kuolintaudissaan maaten kuuli hän kaiken aikaa joitakin hätähuutoja, joista eivät muut tietäneet mitään. Ne tulivat syvyyksistä, sanoi hän ja vaativat sovitusta. Mies raukka oli levoton tyttärestään, kun oli sattunut tällainen myrsky ja vielä oli noita lehmiäkin matkassa. Hän puheli tästä ikäänkuin turvaa hakien eräälle vieraalle rouvalle. Se oli ystävällinen ihminen ja kuunteli osaaottavasti.

Lehmänkuljettajat haarallaan keskustelivat siitä, miten matka oli mennyt ja mikä hinta heidän elukoistaan oli maksettu. Sonnin tuojat olivat liittäytyneet yhteen kapteenin tuttavien kanssa ja Kalle näki kateudella, että matkalaukut avattiin makasiinin takana ja miehet ottivat hyvät ryypyt. Hyvää olisi hänellekin tehnyt, ei ollut helppo asia sellaisen vanhan lehmän kuljettaminen, väsyi se. Eivät vain antaneet hänelle eikä kehdannut mennä pyytämään.

Koivusen Loviisa oli kaiken aikaa pysytellyt mäennyppylän alla aidan luona Helunansa kanssa. Hän oli kyllä ottanut esiin eväänsä, mutta pääasiassa hän syötti lehmää, antaen sille leipää ja nyhtäen heinää. Tuontuostakin hän pysähtyi lehmän ääreen, silitti sen selkää, taputti kaulaa ja pyyhki kyyneliään. Yhtäkkiä jätti hän lehmän ja ilmestyi keskelle laivasiltaa. Siinä hän hetken katseli ympärilleen ja meni sitten isän ja tyttären luokse.

— Antakaa anteeksi, että kysyn, mutta mahtaisitteko tietää, tuleeko se laivassa se karjanostaja Ronkainen, vai jokohan tuo olisi täällä. Minä vain sitä, etten annakaan lehmääni, vaan rahat annan takaisin. Täällä ne ovat povellani. Ei sitä kukaan säälinen ihminen pane elikkoansa tuollaiseen ilmaan. Se houkutteli minut antamaan Helunan ja nosti nostamistaan hintaa. Mutta minä olen sen pienestä kasvattanut enkä anna sitä. Että mahtaako olla täällä se Ronkainen vai tuleeko tuo laivassa?

Isä ja tytär eivät tietäneet mitään karjanostajasta. Tytär otti kuitenkin Loviisan asian kovin sydämelleen ja sanoi, että mitäs muuta kuin vie lehmän kotiin ja lähettää rahat Ronkaiselle.

Loviisa ei tietänyt osotetta.

Tyttö kävi poskiltaan heleän punaiseksi ja selitti kiihkeästi, että lehmä on vietävä kotiin. Kyllä ostaja rahansa perii, ei tarvitse pelätä, ettei hän sitä tee.

Kalle sekaantui nyt keskusteluun ja sanoi, että siitä voi tulla vaikkapa linnaa, jollei luovuta tavaraa, kun on ottanut vastaan hinnan. Linnaa siitä tulee. Loviisa alkoi hätääntyä ja unohti tykkänään ujoutensa. Ennenkuin hän tiesikään, seisoi hän sonninkuljettajien ja kapteenin tuttavien edessä, esittäen asiaansa. He hänet pelottivat pahanpäiväisesti.

— Vai että takaisin, sanoi yksi miehistä. — Karjanostaja on sitoutunut toimittamaan Ruotsiin niin ja niin monta kiloa lihaa. Mutta me viedäänkin kaikki takaisin karja, josta olemme ottaneet hinnan. Perhanan koreaa peliä kyllä. Ymmärtää sen toki hullukin, että siitä tulee rangaistus.

— Siellä Ruotsissa ovatkin ne kuninkaalliset rangaistukset toista kuin täällä.

— Ja siitäkin on rangaistus, jos panee mukaan toisen raavaan kuin sen, minkä alunpitäen on myynyt. Vaikka paremmankin panisi, niin siitä on kovat pykälät.

— Mutta jos sen itsensä tapaa, ostajan, yritti vaimo raukka vielä puolustautua, — ja sen kanssa sopii ja antaa rahat pois. Ne ovat minulla täällä mukana. Ihkasen samat setelit. Että minä ne otinkaan, minä onneton ihminen. Juudas Iskariotin teko se oli. Herra hyvästi minua auttakoonkin.

Hän juoksi nyt lehmänsä ja laivasillan väliä ja puhui joka ihmiselle onnettomuuttaan.

Nuori tyttö, joka oli matkalla sairaalaan, kuunteli häntä kasvoilla kärsivä ilme ja ainoastaan isän rukoukset estivät häntä ryhtymästä enempää auttamaan vaimoa. Joka tapauksessa alkoi hänen ja kärsivien eläinten välillä jo syntyä outo yhteenkuuluvaisuus. Isä näki sen ja alkoi miettiä, eikö olisi parasta kääntyä takaisin. Häntä pelotti, ettei vain tapahtuisi jotakin. Mutta huonekin oli jo vapaana kaupungin sairaalassa ja lääkäri oli käskenyt tulla niin pian kuin suinkin…

Laiva viipyi. Ihmiset kävivät kalpeiksi vilusta ja retkeilivät niin kauas kuin uskalsivat laiturista. Kyllä olikin kolkko päivä, olisi luullut jo syksyn tulleen, niin läpitunkeva oli sää. Isä ja tytär olivat asettuneet makasiinin seinävierelle. Isä riisui päällystakkinsa ja tahtoi levittää sen tyttären hartioille. Sitä ei tytär olisi sallinut ja siinä he kiistelivät.

— Olisittekos hyvät, pyyteli Loviisa, läheten heitä kulman takaa, — ja katsoisitte tuota minun lehmääni. Kävisin vielä tuolla kievarissa kysymässä karjanostajaa. Ei se siitä minnekään, mutta jos kuitenkin sattuisi jotakin.

Nuori tyttö nousi paikalla ylös ja seurasi Loviisan mukana lehmän luo. Tuuli kiersi hameet jalkoja vasten, niin että oli vaikea päästä eteenpäin. Heluna ymmärsi heti vieraan tytön ystäväkseen ja antoi silitellä päätään. Sillä oli kauniit, kaarevat sarvet, siro pieni pää ja se loi tyttöön kostean, lempeän silmäyksen. Isä tuli noutamaan tytärtä pois tuulesta, mutta tytär seisoi uskollisesti Helunan luona, kunnes sen omistajatar tuli. Heluna oli jo hänen ystävänsä.

— Ei kuulu olevan täällä, puheli Loviisa hätääntyneenä tullessaan takaisin. — Eikä kuulu tulevankaan. Kyllä tämä nyt minulta menee tämä Heluna. Eikä sitten ole yhtään rauhan päivää.

— Mitäs muuta kuin viette kotiin ja mies kyllä perii rahansa, kiihtyi tyttö entiseen tapaansa.

— Niin mutta jos ne ovat niin kovat ne kuninkaalliset rangaistukset. Oi voi mikä pitikään tulla!

Vaimo raukka kulki toivottomana ihmisen luota ihmisen luo, ja riensi sitten taas silittämään ainoaa ystäväänsä, joka mitään aavistamatta haukkaili nurmea uudesta paikasta piennarta. Muut lehmät tuntuivat paremmin aavistavan, mikä niitä odotti. Ne seisoivat päät painuksissa syömättä. Sonni puskeskeli toisella sarvellaan puunkylkeä. Pilvistä repeytyi siekaleita ja ne lentelivät tuulen viskeleminä. Taivaanrantaan ilmestyvä kelmeän samea rusko tiesi vihdoin kertoa, että aurinko läheni laskuaan. Metsästä kuului kumea kohina, kun tuuli meni läpi täysien lehtien. Yhtäkkiä sanottiin: laiva tulee.

Ja silloin syntyi kaikkiin uusi vireys. Karjankuljettajat kiirehtivät eläintensä luo ja ihmiset kantoivat tavaransa lähemmäs vettä. Loviisa yksin seisoi yhä etempänä lehmänsä luona, voimatta päättää mitä tehdä. Laiva taisteli tuulta vastaan, huojuen ja kallistellen. Se oli vanha, pieni alus eikä siinä oikeastaan enää kulkenutkaan matkustajia paitsi näin hätätilassa, kun eivät muiden laivojen kulkuvuorot sopineet. Sillä oli viime vuosina kuljetettu paljon karjaa. Se huusi käheästi ja alkoi yhtäkkiä, odottamattoman tuulenkäänteen takia, nopeasti lähetä rantaa. Silloin tuli Loviisa juoksujalkaa laiturille. Tuuli liimasi ohuen pumpulihameen ruumista myöten ja hänen puheensa oli kuin jotakin korinaa.