Sydämet

— Saisinkos minä kysyä, onko täällä karjanostaja, se ylösostaja, se Ronkainen… Kun minä… Tässä olisi sille rahat takaisin, nämä ovat vielä ne samat setelit… Herra Jumala meitä auttakoon!

Hän puhui henkensä hädässä. Mutta siinä oli sellaista kiirettä eikä kukaan vastannut. Laivamiehet läiskäyttivät sillan kiinni rantaan. Laivasta tulvehti vastaan koneöljyn, tupakan ja vielä jonkin muun iljettävä katku. Kangaskatoksen alta, joka lepatti tuulessa, tuli näkyviin punaiset miehen kasvot ja ääni, joka oli kuin torvi, huusi:

— Tänne, tänne vain karja! Kyllä ne tästä pääsevät.

Loviisa ymmärsi nyt, että tämä oli se mies, jolle hänellä oli asiaa. Hän työntyi koko tarmollaan ohi kaikkien tungeskelevien ihmisten, oli kompastumaisillaan ensin kynnykseen ja sitten limaiseen permantoon ja seisoi viimein katkun ja hiljaisen mylvinän täyttämässä ilmassa jättiläiskokoisen miehen edessä, joka oli puettu nahkatakkiin ja pieneen lippalakkiin. Se mitä hän näki ympärillään, oli viemäisillään häneltä äänen. Hän näki koko pienen etukannen täynnä karjaa. Kaikki olivat pitkänään, kaulat hirttäytyneen asennossa, ja kaikki alkoivat yhtäkkiä, laivan joutuessa tyyneen, koettaa päästä jaloilleen. Lattia oli kuitenkin niin paksunaan niljaista likaa, että ne luisuivat raskaasti takaisin, putoelivat toistensa päälle, polkivat toisiaan, puskivat viimeisillä voimillaan ja päästivät outoja huutoja. Kun lehmät vihdoin pääsivät pystyyn, seisoivat ne kylki kyljessä. Siinä ei ollut tilaa kääntyä. Loviisa oli käsittänyt, että hänenkin Helunansa oli määrä joutua tänne, ja hän toimitti kuivin kurkuin, hiki valuen alas kasvoja, asiaansa nahkapukuiselle miehelle, kaiken aikaa tyrkyttäen hänelle setelipinkkaa.

Vihdoin viimein käsitti karjanhoitaja, mistä oli kysymys, työnsi hänet kovakouraisesti tieltään ja käski nopeasti tuoda lehmän. Laiva oli myöhästynyt, täytyi pitää kiirettä. Silloin juoksi Loviisa tykkivin ohimoin lehmänsä luo, irroitti köyden puusta ja päätti, että hän lähtee kotiin, hän vie Helunan kotiin, tuli mitä tuli. Hän ei anna sitä siihen kurjuuteen, niistä ei yksikään ole hengissä huomisaamuna. Mutta silloin otti iso nahkapukuinen mies köyden hänen käsistään, läiskäytteli lehmää ruoskalla ja lähti viemään sitä. Ja valkoinen eläin eteni peloissaan vastarintaa tekemättä kohti puhkuvaa ja savuavaa laivaa, iso mies antoi sille töytäyksen ja pian hukkuivat sen huudot siihen mölinään, joka nyt täytti laivan.

Loviisa seisoi sillä paikalla, missä Heluna oli häneltä riistetty, painoi käsiä sydänalaansa vasten ja kuunteli karjan ammuntaa. Hätähuutoa se oli. Ja se kaikui haikeana ja toivottomana, kunnes hukkui veden kohinaan.

Laiva lähti liikkeelle.

Yhtäkkiä sai maalaisvaimo sen voiman ja tarmon, että pääsi kävelemään.
Hän tuli laivasillalle ja näki onneksi nuoren tytön kaiteen luona.

— Neiti, armahtakaa minua, minun lehmäni on tuolla mukana, se oli minun ystäväni ja minä möin sen rahasta. Koettakaa löytää lehmänostaja, minä annan rahat. Jumala palkitsee teidät…

— Minä teen mitä voin! huusi nuori tyttö läpi myrskyn.

Ja sanat olivat sydänmaan Loviisalle kuin laudan pätkä hukkuvalle. Pieni toivon kipinä oli syttynyt vaimo-raukan rintaan. Laiva kulki jo kaukana ulapalla.

Aluksi ponnistivat uudet tulokkaat vastaan siinä uudessa yhteiskunnassa, mihin ne olivat sullotut. Ei olisi uskonut siihen enää mahtuvan, mutta tyhjä tila rivin päässä osoitti, että joltakin sillalta vielä odotettiin karjaa. Kun punakka nahkatakkinen mies lähestyi eläimiä, yrittivät ne pakoon ja puhalsivat sieraimistaan pitkiä, hätääntyneitä henkäyksiä. Pian oli hän ne taltuttanut, sitoen nuorat sekä kaulaan että sarviin, niin ettei eläin voinut liikkua. Suuri sonni joka yhä osoitti vaarallista halua puskea, seisoi niin, että sen heltiämättä täytyi tuijottaa siihen pylvääseen, mihin se oli sidottu. Katsottuaan, että kaikki eläimet olivat varmasti kiinni, läksi karjanhoitaja menemään. Yhtäkkiä pidätti hänet laiha tytönkäsi. Hänen edessään ovella seisoi nuori neiti, kalpeana ja vaivoin saaden ääntään kuulumaan:

— Ettehän vain jätä yöksi näitä eläimiä yksin.

Suuri, punatukkainen mies mittasi häntä silmillään kantapäästä kiireeseen asti.

— Mitä… mitä se teihin kuuluu, sanoi hän ja yritti mennä ohitse.

Mutta tyttö asettui säikähtämättä juuri ovenavaukseen. Hän ikäänkuin kasvoi.

— Te ette saa jättää niitä yksin. Niiden kärsimykset ovat muutenkin liian suuret.

— Ja mitä perhanaa se teihin kuuluu. Pois tieltä!

— Se kuuluu. Kyllä minä tiedän. Minä en tahdo nähdä sitä toista kertaa.
Teidän täytyy puhdistaa… auttaa… hoitaa… antaa vettä.

— Soh, soh, soh, menkää maata älkääkä siinä kotkottako…

— Minä menen. Mutta tehkää velvollisuutenne. Lieventäkää hirveää kärsimystä. Jahka tullaan tuonne selälle… kyllä minä tiedän.

— Neiti taitaakin olla vailla seuraa. Kyllä tämä minun karjani on lujasti kiinni, ei tarvitse pelätä, että se lähtee karkuun. Minä ennätänkin hyvästi pitämään seuraa. Vaikkapa koko yöksi.

Tytön isä oli tullut ja vei pois lapsensa. Suuri mies meni nauraen ohitse ja kuuli hänen pyytelevän tytärtä hyttiin. Hänen oli onnistunut saada toinen paikka ainoassa ylähytissä, mikä laivalla oli matkustajia varten. Täällä oli hyvä rouva, joka suostui ottamaan hänet sinne mukaansa.

Tyttö vastusti itsepintaisesti. Hän ei tahtonut nukkua, hän tahtoi seurata onnettomien eläinten kohtaloja. Hän vaatii hoitajan tänne, hän menee kapteenin puheille… Vaivoin sai isä hänet mukaansa. Hän viihdytteli häntä lempeästi kuin nainen, istuen hänen vieressään tuulensuojassa yläkannella.

— Aino, sinähän olet ainoani. Koeta, lapseni, ajatella mitä minusta tulee, jollet sinä hoida itseäsi. Kuka kulkee Niemelän hyvänä henkenä navetassa ja tallissa ja sairaitten luona pitkin talon aluskuntaa? Kuka kaataa isälle kahvin aamulla? Kuka ottaa käsiinsä Niemelän, kun isä ei jaksa? Sinun täytyy tulla terveeksi.

— Oi, isä, minä olen niin väsynyt ja onneton.

— Mutta sinä menet nyt lepäämään ja palaat terveenä.

— Isä, kärsimys ei lopu, ei vaikka minä itkisin silmäni kuiviin.

— Ei lopukaan, lapseni. Mutta sinä voit sitä paljon lieventää.

— Mitä voin nytkään noille eläimille? Niiden on jano — mies ei viitsi nähdä sitä vaivaa, että edes juottaisi. Voinko minä sitä tehdä? Ne ovat likaiset — hän ei auta niitä. Pitkin kylkiä tihkuu verta, niin ovat nuorat repineet — oih, en saata siitä puhua! Se valkoinen lehmä, jonka se vaimo olisi tahtonut viedä takaisin, se loi minuun katseen — isä, siinä katseessa huusi koko eläinkunnan hätä! Minusta tuntuu, että tulen hulluksi. Noin ne tulevat huutamaan koko yön, noin, noin.

Isä lupasi valvoa eläinten luona, juottaa niitä ja huojentaa niiden kärsimystä. Hän rukoili lastaan tulemaan järkiinsä. Tytär läksi vihdoin nukkumaan. Hyvä rouva, joka oli luovuttanut hänelle miehensä paikan ylhäällä, nukkui jo sikeästi, kuulematta tuulen vinguntaa enempää kuin eläintenkään huutoja tai koneen käyntiä.

Häntä onnellista ihmistä, ei mitään hän huomannut kärsimyksestä ympärillään. Ja noin, noin nukkuivat useimmat ihmiset.

Nuori neiti sytytti tulta, otti hatun päästään, ajatteli äitiään ja isäänsä ja kapusi ylös sijalleen. Täällähän olikin hyvä. Täällähän olikin punaisten verhojen takana ikkuna. Siitä hän näki koko etukannen. Hän sammutti sähkön, veti uutimen syrjään ja katseli eteensä. Eläinten kaulat nytkähtelivät, kun ne epätoivoisesti koettivat saada uutta asentoa väsyneelle päälleen. Takaruumiit läiskyivät vastatusten laivan heilahdellessa, jahka tullaankin suurelle selälle, sitten, sitten… Hänen hyvä isänsä, eikö hän tullutkin suuren miehen seurassa ja heillä oli kummallakin vesiämpäri! Hyvä, hyvä oli hänen isänsä — olisikin ollut sellaisia ihmisiä! Tytär vetäytyi nopeasti pois ikkunasta, ettei isä näkisi häntä, ja paneutui pitkälleen. Hän kuuli, että he puhelivat, isä hiljaa ja suuri mies kovasti. He alkoivat puhdistaa kantta. Hänen hyvä, hyvä isänsä! Kone kävi jyskyttäen, tuuli vinkui, eläinten huuto tuntui rauhallisemmalta. Ehkä meneekin tämä yö onnellisemmin kuin hän oli uskaltanut uskoa. Oi Jumala, armahda ihmisiäsi ja eläimiäsi.

Yhtäkkiä hänet paiskattiin seinää vasten ja hän kuuli, että astioita meni rikki jossakin sekä että koko takakannen teuraskarja raskaan lastin tavoin luisui asemiltaan ja päästi huudon. Hän ei uskaltanut katsoa, hän tiesi, että ne makaavat touveilla kiinni seinässä eikä hän voi niitä auttaa. Touvit syöpyvät lihaan ja veri vuotaa — eikä hän voi auttaa! Noin ne huutavat. Eikä hänen sydämensä kykene auttamaan, vaikka se pakahtuu. Hän on pieni, yksinäinen ihmisolento miljoonia vastaan. Missä viivyt sinä, eläinten Messias?

Hänen eteensä valahti ikäänkuin heijastus jostain valosta. Joku seisoi hänen edessään. Selvästi. Hän alkoi hiljaa puhutella vierasta.

Äiti… sinäkö siellä olet? Mitä sinä sanot? Oletko tullut minua hakemaan? Minä kuulen samat äänet kuin sinäkin. Ne ovat hätähuudot syvyydestä. Aivan selvästi. Sinä kuolit sentähden, ettet jaksanut nähdä kärsimystä etkä voinut auttaa. Minä lupasin sinulle koettaa. Olen syyllinen sinun edessäsi, sillä mitään en ole voinut tehdä… Äiti, minä kyllä kuulen kaikki. Mutta herätä muut tässä laivassa. Ne nukkuvat kaikki, minä vain kuulen. Herätä ihmiset ympäri maailman, he nukkuvat, ne eivät kuule ääniä syvyydestä. He eivät näe, että eläinten sielu on kuin lapsen sielu, lähempänä Jumalaa kuin niiden ihmisten, jotka sanovat itseään täysikasvuisiksi… Minä kuulen… Herätkää… avatkaa silmänne… Avatkaa tuntonne… Jumalan syvyyksistä kuuluu huuto. Kerran on myöhäistä… kerran on tuomiopäivä. Oi meitä tuomiopäivänä…!

Kuinka meri käy ja aallot pauhaa! Syyllistäkö se kysyy? Uhriako se tahtoo? Kuka on valmis? Äiti, sanotko, että minä?

Sanot. Minä tulen.

Nuori neiti havahtui unenhorroksesta siihen, että hän oli putoamaisillaan. Oli nähtävästi päästy selälle. Joitakin astioita meni taasen jossain rikki. Hän veti uudinta ikkunan edestä. Oli pimeää kuin syksyllä. Vain vaahto erottautui aalloilla, lentäen läiskinä yltympäri. Eläinten huudot olivat vaienneet, saattoi ainoastaan erottaa miten laivan vyöryessä niiden jalat luisuivat ja raskaat ruumiit vyöryivät puolelta toiselle veden käynnin mukaan. Eläimet pysyivät päästä ja kaulasta kiinni. Kaula venyi ja kesti, kieli oikeni suusta. Menikö jokin jalka poikki? Nyt pääsi joltakin ääni, mutta se ei enää ollut elävän olennon huuto, vaan luomakunnan hätä oli saanut äänen.

Viimeinen tuomio.

Nuori neiti luisui alas permannolle, hapuili käsillä ympärilleen ja löysi oven. Häntä vilutti ja pelotti. Hänen mieleensä johtui sydänmaan köyhä vaimo, joka hänen haltuunsa oli uskonut ainoan eläimensä. Se oli sallinut hänen silittää kylkeään ja katsonut häneen uskollisilla silmillään. Tuolla se makaa, jos hän menee ulos, niin sen silmät kääntyvät häntä kohden. Kaikkien noiden uhrien silmät kääntyvät häntä, ihmistä, kohden. Ihminen — pyöveli! Hän ei voi nähdä noita silmiä. Eivät ne syytä, eivät ne ole katkeria, ainoastaan avuttomia ne ovat, pohjattoman avuttomia. Pakoon heikkojen ja sorrettujen silmiä. Missä olisi se pimeys, joka varjelisi ihmisen eläimen silmäykseltä?

Tuolla se on, veden pohjalla! Ja äitikin ilmestyi unessa ja kutsui.

Täällä nukkuu ihmisiä. Kaikki ovat unessa. He eivät uskalla katsella, nyt hän sen tietää, he eivät kestä eläimen silmäyksiä, he eivät kestä eläimen huutoja, he ovat liian syylliset.

Syvyyteen, siellä on syyllisten paikka! Siellä on myöskin niiden paikka, jotka eivät jaksaneet auttaa, vaikka näkivät kärsimyksen.

Nuori neiti seisoo kannella. Sairas hän on. Jos löytäisi isän — missä hän nukkunee.

Tuo on maata, tuo joka on noin tummaa, siellä on kyliä ja kaupunkeja. Tuo on vettä, tuo joka kuohuu, tuo on taivasta, tuo joka lentää. Kaikki on harmaata. Taas ne huutavat, taas ne kääntyvät kyljeltä kyljelle. Kaula vuotaa verta, mutta se ei katkea. Ne teurastetaan kuitenkin, ajattelevat ihmiset. Kärsiä, kärsiä…

— Jumala, armahda minua, sano mitä minä teen! Jos sinä sanot minulle, miten minä voin auttaa heikointa, niin minä panen siihen koko elämäni. Muuten, Jumala, en minä jaksa.

Taas. Ja taas.

Äiti, minä tulen…

* * * * *

Oli jo valkoinen päivä, kun lähestyttiin uutta siltaa. Kuljettiin saarten suojassa ja eläimet etukannella olivat päässeet pystyyn. Takkuisina ja likaisina ne päätä kääntämättä tuijottivat eteensä. Nuorat niskassa olivat veriset. Tuolla oli valkoinen lehmä pitkällään. Se ei pysynyt pystyssä. Siltä oli taittunut jalka. Täytyy lopettaa, jahka tästä ehtii.

Ihmisetkin olivat nousseet ja tuijottivat viluisina maata kohti. Isä kierteli ovea, jonka taakse hän yöllä oli saattanut tyttärensä ja ihmetteli tämän nukkumista. Se oli aivan harvinaista, että hänen Ainonsa näin nukkui. Ja kylläpä riitti rouvallakin unta. Vihdoin viimein astui rouva ovesta.

— Joko se minun tyttäreni sieltä nousee?

— Teidän tyttärenne — ei hän ole täällä.

— Missä hän sitten olisi? Ei hän täälläkään ole.

— Katsokaa itse, täällä on aivan tyhjää.

Oli kuin sininen aalto olisi valahtanut yli isän kasvojen.

Alettiin etsiä. Isä etsi. Koko laivaväki etsi. Ranta läheni lähenemistään. Juostiin, huudettiin, kyseltiin. Etsittiin mahdolliset ja mahdottomat paikat.

Isä ei enää etsinyt. Hän seisoi ja tuijotti yli laivan syrjän. Rouva tuli kalpeana ja tarttui hänen käsivarteensa. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen silmänsä olivat säikähdyksissä.

Isä huojutti päätään ja pusersi ristitettyjä käsiään. Hänen huulensa hapuilivat kuin rukousta, mutta ei sanaa hän lausunut. Koko matkustajajoukko kiersi hänen ympärillään. Lohdutuksen sanoja oli vaikea löytää: asia näytti selvältä. Laiva oli jo laiturissa ja kannet alkoivat tyhjentyä: kadonneen isä yhä viipyi kokassa, tuijottaen veteen. Kun ystävällinen rouva, jonka kanssa Aino oli viettänyt viimeiset tuntinsa, lähestyi, sai harmaahapsinen maalainen vihdoin auki suunsa ja lausui:

— Hän ei ole kestänyt kärsimystä. Hän on kuullut hätähuudot syvyydestä.

KYLVÖT JA NIITOT

Tarina vainojen ajoilta

Katariina Räikän ja hänen äitinsä välit eivät olleet hyvät. Syy ei ollut äidin.

Katariinaa oli varoitettu. Vanha Johanna, joka oli kantanut häntä käsivarsillaan, sanoi, että Jumalan enkelit lakkaavat pitämästä vartiota hänen vuoteensa ääressä ja näyttämästä hänelle hyviä unia. Vaikka ihminen tuli suureksi, niin yhtäkaikki hän tarvitsi Jumalan enkeleitä ja hyviä unia.

Katariina taputti vanhusta olalle ja vihelsi luokseen metsästyskoiransa. Vanha Johanna oli tullut uudelleen lapseksi.

Itse rovasti poikkesi pihaan, kun Katariina siellä temmelsi koiriensa kanssa, ja seisoi hetkisen hymyillen rippilapselleen. Mutta sitten hän kävi vakavaksi ja kysyi, eikö olisi aika jättää tällaiset leikit. Lisäksi hän muistutti, ettei synti neljättä käskyä vastaan jäisi rankaisematta. Koko pitäjä tiesi, miten ynseästi ja kylmäkiskoisesti Katariina kohteli äitiään. Jumalan pitkämielisyys loppuisi.

Katariina viskeli vaaleita palmikkojaan ja nauroi. Ja rovasti kuuli, loitotessaan talosta, että peli alkoi uudelleen. Jopa kuului pyssynpaukettakin. Katariina neiti ampui sekä kuolleisiin että eläviin maalitauluihin. Ylenannetun pojan henki asui siinä tytössä. Äiti raukka, sellainen hyvä ja jumalaapelkääväinen äiti.

Talvi-illoin, kun Katariina oli tullut tallista ja aterioitsi äitinsä kanssa kahden, saattoi syntyä pieni tuttavallinen keskustelu varsoista, jotka kasvoivat niin hyvin, tai ketunpyydyksistä talon lähettyvillä, joihin tyttö pelkäsi koirien menevän. Mutta sitä hellyyttä, jota ei äiti illoinkaan lakannut odottamasta, ei tullut. Katariina herätti koirat, jotka nukkuivat uuninnurkissa ja tuhlaili hyväilyjänsä niille. Ja hän huusi nauraen hyvää yötä äidilleen, koskettamatta edes hänen kättään ja karkasi vallattomana huoneeseensa, missä pyssyt kiilsivät seinillä ja saappaat olivat huiskinhaiskin kuin pahankurisimman junkkarin huoneessa. Katariina ei milloinkaan ollut tuntenut isän käden ojennusta. Äidillä oli ollut liian hempeä käsi. Isä oli kuollut heiltä liian varhain.

Jonkin kerran, hyvin harvoin, kävi hellyydenkaipuu äidille ylivoimaiseksi. Silloin hän purskahti itkuun ja ryösti itselleen ainoan lapsensa käden, painellen sitä suutaan vasten. Katariina tuli jääkylmäksi ja riuhtaisi itsensä irti. Äiti lausui silloin katkeria sanoja siitä että koirille riitti hellyyttä — ei hänelle. Mutta kyllä Katariina vielä saisi kokea, mitä se merkitsi, jahka hänellä itsellään olisi lapsia! Äiti jäi itkemään loukatun ja haavoittuneen mielensä kyllyydestä. Mutta tyttärellä ei ollut yhtään kyyneltä. Huoneensa ikkunasta tuijottaen pimeään hän suuttuneena mietti, mitä hänestä tahdottiin, mistä häntä soimattiin.

Häidensä kynnyksellä sai Katariina vielä varoituksen. Silloin nukkuivat jo morsius-immet luhdeissa ja vanhempi väki kokosi voimia huomispäivän juhlaa varten huoneissa sekä alasalin että yläsalin takana. Koko päivä oli kulunut iloisessa valmistuksessa. Vanha Johanna oli koristanut saunan, ja laulaen olivat tytöt sieltä saattaneet morsiamen hänen huoneeseensa, jonka seinillä pyssyt olivat ruostuneet, senjälkeen kun lempeä Lauri ritari oli kesyttänyt Katariina Räikän mielen.

Lauri oli suuri sotaherra — mitenkä Katariina muuten olisikaan hänet ottanut! Mutta nyt oli rauha maassa ja häiden aika ja huomenna saapuisi ritari saattoineen taloon. Kaksi kuusta, pisimmät ja sorjimmat Katariina neidon metsästysmailta, seisoivat, rungot kuorittuina jo portin pielissä.

Juhannusajan rusotus oli mailla ja kevään linnut viettivät lyhyitä levonhetkiään ennen auringonnousua — silloin näki morsian unen.

Oli olevinaan talvi — vai kevätkö olisi ollut, vai syksy. Oli jää ja kaukainen metsänranta ja jossakin jokin saari ja jäätä ratsasti mies. Hevosen ja miehen varjo liukuivat oudon suurina jääpeilissä. Mies piteli sylissään jotakin, joka laahasi maata. Varjo kasvoi jääpeilissä. Se oli toinen ihminen. Se oli nainen. Sillä oli pitkät hiukset. Oliko se kuollut? Hevonen kiiti ja suuri varjo kiiti ja kasvoi. Ei kuulunut kavioiden kapsetta, ei kuulunut mitään. Suuri yksinäisyys oli ympärillä. Mutta nyt ei ratsastajaakaan enää ollut. Järvihän oli auki Mahdotonta olisi ollut ratsastaa siinä. Oliko kaikki ollut unta?

Morsian tapasi itsensä seisomasta lattialla, katse tähdättynä järvelle.
Koirat haukkuivat. Oliko hän huutanut? Hänen sydämensä löi kovasti.
Mitä oli tapahtunut?

Ei mitään. Vain pieni, outo uni oli tunkenut kiilansa hänen onneensa.
Mutta se meni pian.

Katariina Räikkä ja hänen ritarinsa viettivät onnellista elämää kaukana uudessa kodissaan seitsemän pitäjän takana.

Ja vuodet kuluivat.

Äiti istui yksin vanhassa kodissa, joka oli halpa ja matala sen rinnalla, missä tytär nyt oli valtiatar. Mutta vanhuksen elämään oli tullut iloa ja valoa, joka ikäänkuin korotti hänen kattoaan. Lapsenlapset tulivat sinne ja tuli lempeä Lauri ritari. Katariinakin oli kuin hymyilevä aamu, kun hän hoiteli pienokaisiaan. Oli se toki toista kuin silloin, jolloin hän tuhlaili hyväilyjään järjettömille luontokappaleille.

* * * * *

Olisi luullut laupeuden saavan kulkea oikeuden asemesta. Olisi luullut suuren tuomarin unohtaneen, että siellä kaukana valtateiden varsilla joskus erään äidin ja hänen tyttärensä välillä oli vallinnut outo suhde ilman toraa ja tappelua, mutta myöskin ilman lämpöä ja rauhaa.

Mutta suuri tuomari ei unohda mitään.

Eräänä aamuna saapui Lauri ritarin ylpeä rouva syntymäkotiinsa köyhällä hevosella ja köyhässä reessä. Ei ollut leiskuvia taljoja eikä ajajia petojen tai rosvojen varalta. Niinkuin kerjäläislapset lepäsivät ritarin perilliset reen liisteillä. Katariina rouva itse oli halpojen Mekkojen alle kätkenyt kalliisti päärmetyt pukimensa. Hänen kauneutensa oli kuin luonto ensimmäisen suuren hallayön jälkeen. Pakolaisena hän koputti äitinsä oveen.

Sota oli maassa.

* * * * *

Niin elivät siis äiti ja tytär taasen saman katon alla. Päivät kuluivat kuten kuluvat varhaisen syksyn sateiset päivät. Lapset toivat ilon pilkahdukset harmauteen. Heidän ilonsa loistossa hymyilivät molemmat äidit, se nuori, joka oli kuin punassaan hehkuva syys, ja se vanha, jonka hiuksissa oli härmää. He eivät nähneet aavetta, joka seisoi ja tuijotti heihin keskellä lasten leikkiä. He luulivat, että yksin suru Lauri ritarin menetyksestä ja maan vaiva valoivat myrkkyään heidän sydäntensä rauhaan. Sillä lailla kuitenkaan ei surra rakastettua miestä eikä menetettyä kotia. Siinä surussa ei ole myrkkyä.

Katariina rouva ei huomannut, miten kaikki tapahtui. Hänen silmänsä avautuivat eräänä iltana, kun koko onnettomuus jo oli tapahtunut.

Esivallan käsi oli aikoja sitten ulottunut tänne seitsemän pitäjänkin taakse ja seulonut tarkoituksiinsa kaiken kelpaavan miehisen voiman. Navettaan ja talliin jäi tuskin muuta kuin pääskysten pesät. Katariina rouva raatoi kuin halvin työläinen. Hänen lapsensa olivat vanhan äidin huostassa.

Eräänä iltana, kun Katariina oli lypsänyt lehmät ja ikävöiden lapsiaan tuli sisään, ei hän tavannut heitä heidän vuoteistaan. Kun hän eli alituisen pelon vallassa, että heillekin jotain tapahtuisi, säikähti hän ja riensi isoäidin huoneeseen. Siellä he kaikki olivat. Kaikki nukkuivat, vanhuskin.

Vanhus lepäsi keskellä ja lapset olivat hänen ympärillään kuin kananpoikaset emonsa turvissa. Hiipuvan hiilloksen valossa Katariina rouva näki tämän kaiken. Pieni Lauri oli kuin ilmetty isänsä. Äidin sydän paisui, kun hän ojensi käsivartensa häntä ottamaan.

Lapsi äännähti unissaan, tuskastui siitä, että häntä häirittiin, ja huusi täyttä kurkkua, kun äiti otti hänet syliinsä. Hän ei rauhoittunut ennenkuin mummon luona.

Kaikki lapset asettuivat vastakynteen, kun äiti heitä lähestyi. Kaikki tuskastuivat, kun hän houkutteli heitä pois, ja tarttuivat mummoon. Pienemmät itkivät, mutta vanhin, Katri, katsoi äitiinsä ynseästi eikä huolinut ruuasta, kun sitä tarjottiin hänelle.

Mikä lapsille oli tullut? Unissaanko he niskoittelivat? Katariina rouva tarttui heihin kovin käsin ja erotti heidät vanhuksen helmoista.

Vanhus sai kuulla kovia sanoja.

Mutta tällä kaikella ei Katariina rouva parantanut asiaansa. Hiljaisessa illassa, kun metsät huokasivat nukkuvan kylän ympärillä ja tuuli lakaisi kellastuneita vainioita, luki Katariina Räikkä lakia äidilleen ja tyttärelleen. Muut olivat pieniä eivätkä ymmärtäneet. Eivätkä hänen sanojaan ymmärtäneet isoäiti ja tyttärentytärkään. Selkeä Katariina rouva puhui sekavasti. Se vain kävi selville, että hän oli suuttunut vanhukselle.

Mutta vanhus oli opettanut lapset lukemaan ja hän oli kertonut heille kauniita satuja. Siten hän oli syöpynyt heidän sydämiinsä.

Katariina rouva tuijotti pimeään, ajatteli miestään, joka ehkä oli kuollut ja ajatteli lapsiaan, jotka olivat häneltä ryöstetyt. Kuka oli ryöstänyt lapset? Kuka muu kuin se, joka oli soimaavalla hellyydellä täyttänyt koko hänen lapsuutensa — hänen äitinsä!

Tunne, kirpeä kuin suolarae kiersi Katariina rouvan rinnassa. Hän tunsi, että vielä oli aikaa, vielä hän saattoi pelastaa lapset itselleen. Hänen täytyi erottaa heidät isoäidistä, toimittaa äiti pois tieltä, mutta miten?

Sota tuli hänen avukseen.

Eräänä iltana, kun hän vasta jäätynyttä maakamaraa pitkin kiskoi kotiin halkoja vuoden vanhalla varsalla, näki hän taivaan rannan olevan tulessa.

Vihollinen! ajatteli hän. Ja hänen selkeä päänsä järjesti kaikki siitä johtuvat seikat sillä nopeudella, minkä hengenvaara tuo myötänsä. Äkkiä selveni hänelle myöskin asia, joka oli tuottanut hänelle paljon päänvaivaa.

Nyt se on pakosta! ajatteli hän. Ja hän lausui ajatuksen ääneen ikäänkuin lyödäkseen sen lukkoon. Nyt se on pakosta! Hän käänsi kuormansa nurin, paiskautui liisteille ja sivalsi kitukasvuista hevosta selkään.

Kotiportilla tapasi hän nuoren pojan, jonka kummina hän tyttönä oli ollut. Tämä Pekka toimitti, että yksi vaimo oli tullut kirkonkylästä. Ja kirkko oli jo poltettu… Ja kylä jo palaa. Ja rovasti oli lähettänyt sanan, että pitää paeta saariin. Ja lukkarin olivat ruoskineet, kun hän tahtoi ottaa pois kirjoja.

Nyt se on pakosta! sanoi Katariina rouva itselleen hampaittensa välitse, kun hän astui sisään ovesta, ja hän oli päättäväisyydessään ikäänkuin kasvanut, niin että hänen päänsä tuntui tapailevan orsia.

Mummo, joka ennenkin oli ollut sodan jaloissa, oli jo ryhtynyt toimeen. Hän oli lasten kanssa koonnut säkkiin leipää, vaatteita ja työkaluja. Säkki seisoi oven edessä. Lapsetkin olivat valmiina. Mummo oli pukenut heidän ylleen kaikki riekaleet mitä talossa oli. Hänen omista pukimistaan saattoi nähdä, että hänkin aikoi mukaan. Katariina rouva kasvoi entistä korkeammaksi, kun hän sanoi:

— Luuletteko meidän kaikkien mahtuvan? Mikäs teidän on täällä kotonanne. Ei kukaan rupea tekemään pahaa vanhalle ihmiselle.

Vanhus päästi käsistään pussin, johon hän oli sullomassa nauriita. Hän ymmärsi, että tytär oli oikeassa, ja tämän ymmärtäessään hän äkkiä lyyhistyi, ikäänkuin vanhuus, siihen asti tuntematon, sillä hetkellä olisi taittanut hänet. Hän oli tottunut alistumaan ja alistui.

Mutta lapset eivät tahtoneet ymmärtää tätä. He tarrautuivat kiinni mummoon, eikä äiti saanut heidän itkuaan lakkaamaan.

Oli kiire. Aittojen solista loimotti tulipalojen kajastus. Katariina rouva juoksi edestakaisin pihapolkuja, varsa vapisi ja tempoi. Katri, suuri tyttö, riisui yhtäkkiä matkavaatteet yltään, meni pirttiin ja istuutui, pitäen kiinni tuolin laidoista.

Äiti rukoili hänen edessään, nimittäen häntä kaikilla rakkauden hyväilysanoilla. Hän uhkasi, hän löi. Keskellä vaaraa syntyi äidin ja tyttären välillä kilpajuoksu talon pihamaalla. Mutta kapeasta ranteesta kuljettaessaan mykistynyttä tytärtään, tuli äidille mieleen, että nyt tapahtui jotakin, jonka hän oli kutsunut esiin jollakin teolla kauan sitten. Hän ymmärsi myöskin, että vielä oli aikaa sovittaa jotakin. Vielä oli vanhus tuossa, vielä saattoi hänet ottaa mukaan ja lähteä yhdessä. Vanhus tunsi lisäksi tietkin Pakosaareen paremmin kuin hän Katariina rouva.

Jollei äiti sillä hetkellä olisi vetänyt esiin raamattua ja pyytänyt tytärtä viemään sen mukaan! Miksi hän sen tekikin? Pahemmin ei hän olisi voinut ärsyttää. Katariina rouva jähmettyi. Aivan kuten ennen lapsena, kun äiti oli kerjännyt häneltä hellyyttä. Vanhassa raamatussa oli muistoja vanhoilta ajoilta. Se torui samalla tavalla kuin äiti ennen. Katariinan päätös oli kypsä.

— Varsa ei jaksa, sanoi hän ja alkoi komentaa lapsia rekeen.

Siinä täytyi käyttää koko käsivoimansa. Nuori Katri ei hiiskunut, vaikka hänen ranteisiinsa koski, ikäänkuin ne olisivat katkenneet. Ja yhä ärsytti vanha vaimo tytärtään ojentamalla kirjaansa. Pitäköön itse, hän, Katariina ei sitä kaipaa! Ja vielä enemmän hän häntä ärsytti lempeydellään ja avuttomuudellaan. Katariina rouvan mieleen juolahti, niiden pienten kipunoiden tavalla, jotka tuulen mukana tulivat taloon palavasta kylästä, muistot elämän toisesta päästä. He olivat kerran Laurin kanssa ajaessaan jäällä heittäneet koiran susille. Se oli ollut pakosta.

— Pitäkää te vain, sanoi hän äidilleen. — Tulette perässä. Tai kukaties me tulemme takaisin.

Vanhus pisti silloin kirjan kuormaan. Häneltä meni niin pitkä aika sijoittaakseen sen varmasti, ettei hän ehtinyt ojentaa tyttärelleen kättä jäähyväisiksi. Pelästyen pyssynpauketta kylältä läksi varsa liikkeelle ja kuorma solui aitan ja tuparakennuksen solasta pellolle.

Se kulki vaivalloisesti. Katariina rouva astui rinnalla, pidellen kiinni reestä ojien kohdalla. Oli kuin hän olisi kuljettanut vinkuvaa porsaslaumaa. Hän ei enää kieltänyt lapsia itkemästä. Hän ei katsonut taakseen.

Metsän laidassa tähystelivät kyläläiset kuinka heidän kotinsa liekkeinä nousivat ilmaan. He lähestyivät Katariina rouvaa, ja kysyivät häneltä jotakin neuvoa. Hän kävi varsaa kiinni suitsista eikä vastannut. Jossakin ulvoi koira.

Heinäsuovalla, metsäniityn laidassa he pysähtyivät.

Katariina rouva tunsi tienoon, hän oli itse ollut täällä panemassa heiniä korjuuseen. Ei kuulunut enää ääniä kylältä. Tähdet olivat pakolaisten pään päällä. Saattoi hiukan hengähtää ja antaa lapsille ruokaa. Eväspussi oli siinä isoäidin käsien jäljeltä. Hevonenkin oli nääntynyt.

Katri ei ottanut leipää. Hän heitti jumalanviljan kauas luotaan ja värjötti paikallaan yhä yltyvässä pakkasessa. Hän ei ottanut vastaan äidin lämmittävää hyväilyä. Kypsän päätöksen itsepintaisuudella kärsi lapsi nälkää ja vilua. Äiti sai arvata mitä tämä merkitsi.

Istuen poikiensa rinnalla heinissä äiti vihdoin ymmärsi mitä oli tapahtunut.

— Ota lapseni leipää, pyysi hän ja hän puhui lyhyesti senvuoksi, että hänen hätänsä oli niin suuri. — Kun äiti on saanut teidät saareen, niin äiti noutaa muorin.

Äiti seisoi hänen edessään kuin kerjäläinen.

— Minä en tahdo saareen, sanoi pieni Katri.

— Vihollinen on kylässä, kuulitko lapsi. Huomenna äiti lähtee noutamaan muoria.

— Ja eikö vihollinen ole huomiseksi tappanut muoria?

— Ei vihollinen tee pahaa vanhoille ihmisille.

— Mutta minun äitini tekee!

Tytär lausui nämä sanat vilusta sinettynein huulin ja ne sattuivat äitiin kuin sinisestä teräksestä taottu ase. Hän tiesi korjaavansa mitä lapsuudessa oli kylvänyt ja mitä ehkä kaukaiset äidit ja tyttäret hänen suvussaan olivat kylväneet ja niittäneet, vuoronperään, vuosisatojen kuluessa. Saattaako kukaan olla niin armoton kuin lapsi, jonka suun kautta puhuvat sukupolvet? Mitä auttoi äidin vakuuttaa, ettei muori olisi mahtunut mukaan — hän ei itsekään uskonut sanoihinsa, vielä vähemmin lapset. Vilu joka tähtiyössä pisteli pakolaisten jäsenissä, ei ollut niin väkevä kuin vilu heidän sydämissään. Äiti sai pojat jalkeille ja hyppelemään lämpimäkseen, tytär tahtoi nähdä vilua, hän väisti, kun äiti lähestyi häntä hieroakseen häntä lämpöiseksi.

— Antakaa olla!

Katariina Räikkä tunsi kummittelijat, joita hänelle näytettiin. Noin oli hänen äitinsä kerran pyytänyt ainoan lapsensa kättä, painaakseen sen poskeaan vasten. Katariina oli ollut jääkylmä, niinkuin nyt tyttö tuossa.

— Ole kiltti, Katri, ja hyppele poikien mukana, puhui äiti edessään jurottavalle tyttärelle. — Huomenna äiti menee ja noutaa muorin. Te saatte jäädä saareen siksi aikaa. No, kun äiti sanoo, niin äiti menee.

He kulkivat läpi metsän ja tulivat järvelle. Jää saattoi olla parin kolmen vuorokauden vanha. Sarastavassa aamunkoitteessa näkyivät pahaaennustavat mustat vesikuplat kuin äärettömien vesieläjien silmät, hauraan jään alta. Pakolaiset seisahtuivat rannalle ja tarkastelivat, mikä kohta olisi luotettavin. Ehkäpä tässä onkin kaiken heidän kamppailunsa hauta. Äiti ajatteli, että tekisi hyvää saada nukkua. Hän ryhtyi kuitenkin poikain kanssa kaatamaan nuoria puita matkaan.

Tällaisen jään hän kerran oli nähnyt unissaan, häidensä edellisenä yönä. Tuon unen muisto vuoli nyt haavaa hänen sieluunsa aivan niinkuin hän itse vuoli puiden runkoon. Ensi keväänä eivät nämä puut enää tee lehteä ja kukkaa — kuka heistä, Katariina Räikän ja Lauri ritarin perheestä näkee ensi kevään?

Katri seisoi reen tykönä, ojenteli hevoselle heiniä ja silitti sen takkuista kylkeä. Eläimelle hänellä oli hellyyttä.

Pakosaari alkoi valkoisena täplänä näkyä pettävän jään keskeltä. Kuka heistä sinnekään pääsee. Ja miten käynee huomenna, pakkanen tuntui olevan lauhtumaan päin.

— Ihanko totta muori huomenna tulee? virkkoi tyttö yhtäkkiä hevosen luota, ikäänkuin hän olisi arvannut äidin ajatukset.

Äiti vakuutti huomenna lähtevänsä häntä noutamaan. Ja niin he seipäineen menivät huojuvalle iljangolle, jonka kalvo näytti heille heidän hahmojensa kuvat. He liukuivat etäälle toisistaan, jotta paino pysyisi niin pienenä kuin suinkin. Kukin veti tai tyrkkäsi pientä erää tavaroista. Äiti ajoi hevosta ja seurasi silmillään lastensa askelia. Tuskin he tunsivat vaaraa, poikia hurmasi kulku viettelevää kuvastinta pitkin, tytär liikkui mietteissään. Hänkin oli kuitenkin tyyntynyt. Kerran veden pahasti poreillessa askelten alla, hän totteli äitiä, paneutui pitkäkseen ja ryömi, niinkuin muutkin yli vaarallisen kohdan. Iltahämärän langetessa he saavuttivat vanhan pakopirtin. Viime tingassa se tapahtui, ilma oli jo suojan puolella ja nuorista koivuista majan turvekatolla putoili sulavaa lunta. Ketun jälkien pohjalla majan takana oli selvä vesi. Kuin ihmeen kautta oli pakolaisperhe päässyt jään poikki. Huomenna ei se enää kannattaisi lintuakaan.

Huomenna oli äiti luvannut lähteä noutamaan muoria.

Raivatessaan luhistunutta hätäasuntoa, haki Katariina Räikkä tuontuostakin tyttären katsetta. Hän luki sen kylmästä kiillosta, ettei pieni Katri aikonut tinkiä vaatimuksestaan. Tavarat, jotka purettiin kuormasta, toivat elävästi silmien eteen isoäidin ja kun suuri vanha kirja vieri maahan säkkien välistä, niin tuntui siltä kuin hylätyn vanhuksen kädet olisivat tarttuneet siihen ja kantaneet sen turvekaton alle. Katariina Räikkä ei saattanut olla tuntematta, että samalla hetkellä, jolloin kirja seurasi perhettä sen sotakotiin, sinne myöskin tuli vanhan äidin henki. Kirja ei tullut tähän piilopirttiin ensi kertaa.

Katariina Räikkä kyykötti yötä savuttavien märkien puiden ääressä, ylläpitääkseen liedellä tulta. Lapset nukkuivat matkasta uupuneina, kylki kyljessä lavitsalla ja hevonen oli oikaissut pitkäkseen sekin. Ympärillä hengitti loputon salo ja sulava lumi pisaroi helisten puista maahan. Täytyi pitää ovea auki, jottei tukahtuisi savuun. Ettei yhtäkaikki ollut pidetty kunnossa tätä piilopirttiä, olisihan tullut tietää, että sota aina on mukana siellä missä ihmisiä elää.

Mikä piru häneen taasen menikin, kun hän jätti äitinsä vainolaisten keskelle. Jos muori nyt olisi ollut täällä, niin ei tämä yksinäisyys olisi painanut näin armottomasti. Märät pölkyt sihisivät, pusertaen soluistaan pihkaista vettä ja sammuttaen liekin. Noin sitä ihmisestäkin pusertuu pahuutta, joka tukahuttaa rakkauden. Herra Jumala, pitihän hän muorista, oli aina pitänyt — ja kuitenkin oli ynseys aina tukahuttanut hänen rakkautensa juuri sillä hetkellä, jolloin sitä olisi ollut tilaisuus osoittaa vanhukselle. Hän muisteli koiraa, jonka hän oli paiskannut susille. Se oli vapissut ja joka sen jäsen oli temponut vastaan ja rukoillut. Hän näki vanhuksen toimeliaana tavaroitten ääressä ja kuinka hän sitten lyyskähti kokoon. Ja kuitenkin hän heti alistui ja oli valmis luovuttamaan pakeneville raamattunsa. Hänelle se oli tarpeellisin kaikesta — tyttärelle, Katariinalle ei se ollut koskaan käynyt tarpeelliseksi.

Tänä yönä se kuitenkin oudosti ilmoitti olemassaolonsa. Hän olikin kaiken iltaa tuntenut, että jotain peloittavaa oli läsnä. Nyt hän ymmärsi, etteivät metsän pedot eivätkä vainolaiset olleet aiheuttaneet tuota pelkoa, vaan vanha kirja, jonka kanteen oli kirjoitettu ihmisten nimiä, syntymä- ja kuolinpäiviä. Viimeisinä olivat kirjankannessa hänen omien lastensa nimet sekä niiden synnyinpäivät ja -vuodet — kuolinpäivät olivat vastaiseksi merkityt johonkin tietymättömään paikkaan, Herran kirjaan, mistä ei mitään unohdettu.

Ei mitään! Hikeä ja verta vuotain tilitettiin kerran kaikki.

Kuolinpäivät ehkeivät heiltä olleet kaukana. Ensinnä on kai edessä tauti ja kun sula hävittää sillat saaren ympäriltä, niin seuraa nälkä. Huomenna nostaa Katri äitinsä puoleen kylmän katseen joka vaatii, että äiti täyttäisi lupauksensa.

Niin kuluivat yön tunnit vettä vuotavan, savuttavan ja sammuilevan hätä-lieden ääressä.

Aamulla tuli äiti rantaan ja iski seipään jäähän.

— Tahtooko Katri, että äiti todella lähtee? kysyi hän.

Tyttönen tuijotti selälle ikäänkuin siellä olisi seisonut joku, joka häntä kutsui. Hän vastasi:

— Ei. Mutta minä lähden.

Äiti vavahti. Hän tiesi, että tytär voi panna uhkauksensa täytäntöön. Hän tunsi hänessä liiankin hyvin oman henkensä. Vastauksen asemesta iski hän uudelleen seipään jäähän.

— Kyllä se minut kannattaa! sanoi lapsi itsepintaisesti.

Äiti tarttui hänen käsivarteensa ja kuljetti häntä pois. Hänen teki yhtaikaa mieli piiskata häntä ja itkeä.

Järvi alkoi kiusotella pakolaisia. Se vuoroin aukeni, vuoroin jäätyi. Pojat virittivät ansoja ja kuluttivat päivänsä reippaissa metsänkävijän askareissa. Äiti ja tytär seurasivat järven eleitä. Se tuntui ilkkuvan heidän hätäänsä. Myöhäinen katumus ei maksanut paljon.

* * * * *

Lauri ritarin ja Katariina rouvan perhe eli nyt pakolaisen kovaa elämää. Pajunkuoret eivät pitäneet hevosta hengissä eikä riistaa enää riittänyt ihmisille. Kunhan pakkanen olisi tehnyt sillan edes likeisimpään saareen. Mutta leutoa riitti ikäänkuin kevät olisi ollut tulossa.

Eräänä päivänä — he eivät enää tietäneet sen päivän nimeä, sillä he olivat seonneet viikonpäivistä — kuului huuto vastarannalta. Ihmisääni! Jos susi olisi ulvahtanut majan edessä ei se olisi voinut näin säikähdyttää. Joko vihollinen oli tullut tännekin? Oliko se saanut tiedon heidän pakopaikastaan? Ihminen kulki pitkin rantaa. Saaresta seurattiin tätä pelossa ja toivossa. Kun ihminen oli päässyt sille kohdalle mannermaasta, mistä etäisyys saareen oli pienin, pani hän käden torveksi suunsa eteen ja huusi:

— Hoi! Minä olen Pekka. Vieläkö te elätte?

Pekka oli Katariina rouvan ristilapsi, Katrin leikkitoveri. Hän tuskin saattoi aavistaa minkä ilon hänen äänensä metsäläisissä herätti.

— Eletään, huusivat pojat. — Tuletko tänne?

— Jää ei kannata. Tulen, jahka jäätyy.

— Vieläkö vihollinen on siellä?

— Meni jo. Poltti, ryösti, tappoi.

Katri kiersi nyt kätensä kupiksi suun eteen ja huusi koko voimallaan:

— Elääkö muori?

Ei tahtonut saada selkoa Pekan vastauksesta. Vihdoin viimein ymmärrettiin, että hän oli hävinnyt. Ei tiedetty, oliko hän elossa vaiko kuolleena.

Silloin ei Katri enää punninnut puoleen tai toiseen, vaan hyppäsi jäälle ja liukui pois kuin luistimilla. Hän ei kuunnellut huutoja rannalta, eivät mitkään rukoukset auttaneet. Vaarallinen retki tuntui häntä vain viehättävän. Yhtäkkiä risahti jää, tyttö upposi kainalojaan myöten, vain pää oli veden yläpuolella.

Hänen vanhin veljensä syöksyi perässä, hän juoksi, hän ryömi, hän ui.
Ja toi onnellisesti sisaren rantaan.

Katri lepäsi kuumana sairasvuoteella, hourien elämän ja kuoleman rajoilla. Huonosti olisi heidän kaikkien käynyt, jolleivät Lauri ritarin pojat olisi olleet reippaita ja neuvokkaita. Kun kaivattu pakkanen teki sillat saariin ja mantereelle, ulottivat he retkensä uusille metsästysalueille. Nauru helähti majalle asti, kun he satimestaan tapasivat irvistävän ketun tai lihavan metson. Majassa ei helähdellyt nauru. Äiti ja tytär hourivat siellä alituisesti samasta asiasta, jota ei enää voinut auttaa.

Kerran suurella pyryllä tapasivat lapset vastarannalla Pekan. Pekka toi lekkerissä maitoa ja kontissa leipää. Hän toi myöskin uutisia, mutta ne eivät olleet hyviä: vihollinen oli palannut ja kierteli näillä seuduilla. Paras oli olla tekemättä jälkiä. Sentähden hän oli tullut pyryllä. Hän tiesi leikkitovereilleen sanoa, mikä viikonpäivä oli, sekä myöskin, että ylihuomenna oli jouluaatto. Niin, tottakin: äitihän pani taskuun kynttilän. Ja lähetti paljon terveisiä. Vanhasta muorista ei yhäkään ollut kuulunut mitään. Seuraavalla suurella pyryllä lupasi Pekka taasen tulla.

Pojat palasivat yli jään, tuuli puhalsi umpeen jäljet ja uutiset saapuivat pakopirtille.

Jouluaatto. Katariina Räikkä piteli kynttilää käsissään ja mieleen tulvivat muistot iloisista jouluaatoista suurissa lämpöisissä saleissa oluen ja puuron ääressä. Myöskin lapsuuttaan hän muisti, jolloin raamattu oli tuotu pöydän päähän ja vaari oli lukenut siitä juhlallisella äänellä. Katrinkin katse suuntautui kynttilään. Ylihuomenna se sytytettäisiin — missä oli muori? Kuka sytyttäisi hänelle kynttilän? Kyynel pisaroi tytön silmästä karkealle päänalaiselle, mutta hän ei mitään sanonut, hän oli tautinsa aikana käynyt niin hiljaiseksi.

* * * * *

Heti joulun jälkeen oli suuri pyryilma ja uskollinen Pekka piti lupauksensa. Hän toi kontissaan maitoa ja rieskaa ja uuden kynttilän. Mutta kaikkein parhaat tuliaiset olivat elävä kana ja kukko. Kukkohan nyt saattoi ilmoittaa aamun. Tämän jälkeen piilomajassa alkoikin kuin uusi elämä. Oli kevätpuolta ja Katri hiihteli jo veljiensä kanssa.

Eräänä kylmänä kirkkaana aamuna sattui hän olemaan liikkeellä yksinään suksilla. Hän tunsi ensi kerran pitkästä aikaa iloa mielessään eikä muistanut, ettei mannermaan puolelle pitänyt tehdä jälkiä. Suksi luisti lumen pinnalla, jota aurinko oli lämmittänyt. Olisi pitänyt palata kiskomaan pettua äidin avuksi. Mutta vielä hetkisen hän hiihtää.

Pekkako siellä olikin vastarannalla? Joko hän nyt uskalsi tulla kirkkaalla säällä? Tietäisiköhän hän jo jotakin muorista? Hän seisoi rannalla, mutta ei puhunut sanaakaan. Eikö se ollutkaan Pekka? Katri seisahtui hänkin. Miksei poika huuda niinkuin tavallisesti? Se ei ole Pekka. Hänen takanaan on hevonen. Hän nousee hevosen selkään ja lähtee jäälle vastaan. Se on vihollinen!

Katariina Räikän tyttären koko olento vavahti. Mitä tehdä? Jos hän palaa kotiin, niin sotamies seuraa häntä ja tuhoaa heidät kaikki. Jos heitä on monta, niin he muutenkin löytävät sinne. Häntä onnetonta! Kun saisi jään rikki ja voisi tunkeutua sen alle. Mutta nyt se on paksua. Häntä onnetonta. Olisikohan mahdollista, että tuo mies armahtaisi häntä, jos hän oikein rukoilisi. Mutta eiväthän ne armahtaneet vanhojakaan ihmisiä. Yhdentekevää, mihin päin hän menee. Puukko — hänellä ei ole edes puukkoa matkassaan! Kotiin hän sittenkin kääntyy, kävi miten kävi.

Hiihtäessään henkensä edestä hän kesken ohimojensa tykinnän kuuli miten töminä lumessa läheni. Jo kuului hevosen huohotus. Hän väisti syrjään ja kohotti suksisauvaansa. Hän löi miestä, joka taipui hänen puoleensa. Hän iski koko voimallaan ja hiihti yhä pakoon. Mies hyppäsi hevosen selästä ja kiersi aseen hänen kädestään. Hän tunsi hänen kuuman hengityksensä kasvoillaan. He kaatuivat lumeen.

* * * * *

Työntäessään pettukuormaa ylös rantatörmästä kuuli äiti hätähuudon. Se oli hänen lapsensa ääni. Pian näki hän jäljet, jotka veivät jäälle. Hän juoksi majalle ja sai alleen sukset. Lähellä rantaa kiiti ratsu. Sotamies piteli Katria satulassaan. Tyttö tempoi ja taisteli. Äiti vastasi hänen huutoihinsa kuin kaiku. Hän huusi ja hän hiihti. Siinä paikassa missä vainolainen oli kohdannut tytön, näkyi lumikenttä tallattuna laajalla alalla. Tuossa oli pieni musta täplä: Katrin lakki. Äiti huusi ja hiihti. Tyttö riippui miehen olalla kuin tapettu eläin. Hevonen laukkasi jo jäältä vastarannalle. Vielä kerran parahti tyttö. Sitten hiljeni. Ratsastaja saaliineen hävisi metsän peittoon.

* * * * *

Kun Katariina Räikkä pitkien aikojen jälkeen alkoi päästä tajuntaan, kuuli hän puhuttavan pääsiäisestä. Pekka oli käymässä ja ojensi hänelle rieskaa ja olutta. Hän selitti tulleensa toivottamaan hyvää pääsiäistä. Katariina muisti vaimot, jotka olivat tulleet haudalle ja nähneet enkelin. Hän muisti pitkät saarnat Laurin rinnalla kirkossa. Hän katseli laihtuneita, ryppyisiä käsiään. Hän tapasi kaulaltaan ohentuneen harmaan palmikon.

Oliko hän näin vanha ihminen? Mutta olikin tapahtunut paljon. Mitä kaikkia olikaan tapahtunut?

Katri…!

Nyt hän muisti kaikki.

Kun hän sitten surunsa pimeydestä avasi silmänsä, sattuivat hänen korvaansa poikien iloiset äänet majan ulkopuolella. He kuuluivat puhuvan siitä, että pian saattoi jättää piilopirtin ja palata kotiin. Pekka vakuutti, että vaara oli jo ohi. Ovi oli jäänyt raolle ja aurinko paistoi majaan. Kukko lauloi. Jääpuikoista katossa tippui vettä. Oli kevät. Oli pääsiäinen.

Vanha Katariina kokosi voimansa ja nousi istumaan. Hän ponnisti jaloilleen ja seisoi auringonpaisteessa. Suloisesti se lämmitti kasvoja, kaulaa, käsiä, jalkoja — että hänelle, syntiselle raukalle, suotiinkin tällainen onni! Hänestä tuntui, että hän pitkien aikojen jälkeen oikeastaan oli päässyt tähän lattialle jotakin erityistä tarkoitusta varten.

Raamattu! Tuolla se oli komerossaan. Mutta jaksaisiko hän sen nostaa? Siinä oli kannessa hänen lastensa ja omaistensa nimet. Siinä oli lehdillä heidän rukouksensa ahdistuksen hetkinä ja heidän kiitoksensa auringonpaisteessa. Katariina Räikkä pääsi pari askelta eteenpäin ja kurotti kätensä kirjaa kohden. Hän tiesi, että hän nyt ymmärtäisi kirjan. Paljon pitää ihmisen läpikäydä ennenkuin hän avautuu tälle kirjalle.

Vanha muori tiesi mitä hän pani pakolaisen mukaan, kun hän pani oman kirjansa. Se oli äitien kirja, ihmisen kirja. Kylvöjen ja niittojen kautta.

KUOLINSANOMIA MERELTÄ

Rakas sisareni Maria!

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.

Tervehdin sinua näillä sanoilla ja tekisipä mieleni lausua ne sekä tutuille että tuntemattomille siellä kotona. Tekisipä mieleni lausua ne kaikille ihmisille yli maapallon. Sillä nämä sanat ovat minulle nyt käyneet uusiksi ja tärkeiksi. Ennen ne olivat suuren runoteoksen kaunis lause, nyt ovat ne Jumalan elävää sanaa, sitä ainoaa, mikä parantaa ihmissielun. Niin on käynyt, rakas sisareni, että olen löytänyt Isäni, kaiken elämän alkulähteen, ja lepään nyt Hänen turvissaan ja saan joka päivä tuntea, miten henkeni kasvaa. Olen sairaalassa sen järkyttävän tapauksen jälkeen, joka käänsi elämäni purren. Mutta kuinka siunattu saattaakaan olla sairasvuode, kun tuntee, että ihmisten Isä siinä lastaan vaalii ja hoivaa. Miten onnellisena lausunkaan nyt sanoja »kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto». Sillä ne ovat minun sieluni sisin tunnustus, minun rippini ja rukoukseni. Ne sisältävät omantuntoni vaatimuksen ja tarpeen. Ne ovat se yksinkertainen ja selvä välikirja, mikä ihmisen on tehtävä, jos hän haluaa elää rehellistä inhimillistä elämää ja kuolla kunnialla. Kunnia kuuluu Jumalalle korkeudessa, rauha on se kaste, jota maa janoaa, ja hyvä tahto antaa ihmissydämelle elämisen ja kuolemisen pohjan. Näinä aikoina, jolloin kokemus on näyttänyt mihin ihmiskunta joutuu loukatessaan joulun sanomaa — miten vakuuttavana soikaan enkelintervehdys sairaille sydämille.

Toivon, että te niinkuin aina ennenkin olette joulun edellisenä pyhänä käyneet kirkolla ja saaneet postin. Sinä olet jumalanpalveluksen jälkeen käynyt sakastissa ja rovasti on, kuulumisia kysellen ja joulurauhaa toivottaen, antanut käteesi meidän kylän »Merimiehen ystävät». Te olette myöskin käyneet postissa ja saaneet kirjeeni, jonka kuoresta olette lukeneet sanat: »Avattava jouluaattona.» Etkä sinä ole avannut kirjettäni, mutta sensijaan olet avannut lehden ja ensinnä ovat silmäsi etsineet kuolinsanomia mereltä. Olet nähnyt Virginian haaksirikon ja sydämesi on jähmettynyt etkä ole voinut käsittää, mistä kirjeeni tulee, sillä olet tietenkin luullut minun hukkuneen. Tuskin olet malttanut odottaa jouluaaton tuloa, sydämessäsi on ollut vuoroin toivo, vuoroin epätoivo. Mutta niin on sitten tullut pyhä ilta, te tulette saunasta ja asetutte vanhoille tutuille paikoille, vaari ja raamattu pöydän päähän. Te olette puhtaissa vaatteissa ja saunantuoksu sekaantuu kuusen hajuun ja lapset sytyttävät kynttilät. Nyt kaikuu »Enkeli taivaan». Silloin et enää malta odottaa, vaan avaat kirjeeni.

Niin, minä elän. Olin mukana Virginian haaksirikossa ja jotakin minusta siellä kuoli: vihani. Mutta minun sieluni elää. Tätä te viime vuosina rukoilitte äiti-vainajan kanssa. Ja nyt on rukouksenne kuultu. Te olitte niin hartaasti toivoneet minusta Jumalan sanan julistajaa maan päälle, ja sitten tuli se tapaus, joka vei minulta uskon, vei minulta toivon ja täytti olentoni yhdellä ainoalla kuumalla tunteella: vihalla. Mies, jota olin pitänyt uskottuna ja ystävänä, minut petti, mustasi nimeni, rikkoi välini morsiameni kanssa. Minä jätin, niinkuin te tiedätte, kaikki ja läksin hyvästiä sanomatta. Tiesin kyllä, että tämä joudutti äitini kuolemaa, niin sairas kuin hän oli, mutta en jaksanut jäädä kotiin, en jaksanut nähdä ihmisiä, en jaksanut nähdä tyttöä enkä kavaltajaa. Viha täytti minut kokonaan.

Tätä oli kestänyt toista vuotta, vihani ei ollut sammunut, koska se tuontuostakin oli saanut lisää polttoainetta. Olin saanut kuulla, että he olivat menneet naimisiin, ja sain kuulla senkin, että heille oli syntynyt lapsi. Kuinka monta kertaa aioinkaan sammuttaa polttoni meressä. Mutta jokin pidätti minua.

Sitten eräänä sateisena syyspäivänä näen Hampurin merimieshuoneen hallissa miehen, jonka erotan kaikkien muiden joukosta. Hän oli kerran minulle rakkain ystävistä ja on nyt vihatuin ihmisten joukossa enkä hänestä milloinkaan erehdy. Hetkisen mietin, enkö heti pistäisi tikaria hänen selkäänsä — hän seisoi kuin sitä varten siinä, kopeloiden jotakin laukkua. Ja minä olin viime aikoina aina pitänyt veistä matkassani ikäänkuin häntä varten. Jokin pidätti minut kuitenkin. Pidin häntä silmällä ja näen kummakseni, että hän kantaa tavaroitaan Virginiaan, joka kappalelastissa oli matkalla Espanjaan. En tiedä iloitsinko vai raivosinko. Mikä sitten nyt on, eikö nuori pari ole onnellinen, koska aviomies näkyy olevan yksin? Mitä hakee hän täältä? Vai minuako varten hän on tänne lähetetty, sitä varten, että kerrankin saisin tehdä selvää? Vihani leimusi riemussa: hän ei koskaan astu Virginian palkeilta, ei koskaan saa minun kavala rakastettuni itkeä hänen haudallaan!

Hän näkyi säikähtävän minua ja haki hakemistaan tilaisuutta selittelyyn. Minä annoin hänen kitua, poltin häntä etäältä vihani lieskalla ja hioin tikariani. Tai ehkä syöksen hänet yli syrjän, kerran, juuri kun hän seisoo ajatuksissaan ja muistelee vaimoa ja lasta.

Näin kuluivat päivät.

Sitten tuli myrsky-yö. Tuli se hetki, jolloin turvaudutaan pelastusveneisiin. En voi sanoa, että oikeastaan pelkäsin kuolemaa tai hain pelastusta. Jouduin veneeseen tietämättäni. Pääni oli ihmeen selkeä, en ajatellut mitään juhlallisia, haudantakaisia asioita, joilla valmistaudutaan kuolemaan. Ajattelin, eikö olisi voitu jotain tehdä aluksemme pelastamiseksi. Veneemme oli täpötäynnä, oli vaikeaa päästä irti laivasta. Aallot olivat hirvittävän korkeat ja pärske ajautui kasvoihin. Yhtäkkiä kuulen ylhäältä äänen: lapsuuden ystävä, auta! Eikö siellä ole tilaa? Katsoin ympärilleni: mahdotonta. Silloin puhui ääni: Minulla on kotona vaimo ja lapsi!

Vaimo — se nainen, jota minä kerran rakastin! Ja hänen lapsensa.

Oli kuin miekka olisi lävistänyt sieluni. Heitin hengissä tikarin, jota niin kauan olin hionut petturia varten, luotani. Tunsin Jumalan läsnäoloa sielussani, tiesin mitä minun oli tehtävä. En ollut yksin antanut hänelle anteeksi, vaan halusin antaa henkeni hänen edestään. Autuus virtasi sieluuni ja täytti sen. Ilman pelkoa ja epäilystä nousin paikaltani, huusin että he ottaisivat hänet siihen ja syöksyin mereen.

Vaistomaisesti taistelin kuitenkin pysyäkseni vedenpinnalla. Meitä oli siinä useita, laiva upposi uppoamistaan. En tiedä miten kauan siinä ajelehdin. Tulin tajuntaan laivassa, joka oli tuntematon. Tuntematon oli myöskin miehistö. Vasta vähitellen minulle selveni mitä oli tapahtunut. Vasta vähitellen tulin myös vakuutetuksi siitä, että mielenmuutoksenikin oli todellisuutta eikä kuviteltua unta.

Ja siitä asti on jokainen hetki ollut minulle kuin joulua — milloin se hetki, jolloin vaari asettuu raamattunsa kanssa pöydän päähän ja kynttiläin tuoksu sekaantuu kuusenneulain lemuun, milloin se hetki joulukirkossa, kun noustaan ja veisataan jouluvirsi, milloin joku toinen hetki lapsuuden siunatun juhlan hetkistä. Mutta ei milloinkaan ole joulu lähestynyt minua niin täyteläisenä kuin tänä vuonna.

Ja nyt on rukoukseni vain, että veljieni sairaat sielut avautuisivat Isämme armolle, että ihmiset omaksuisivat enkelitervehdyksen sisällön. Ah, niin rauhaa vailla on maa, niin vihankylläinen on ihmisen sydän ja Jumalaa vailla hän harhaa ja näivettyy. Oi Sinä ihmisten Isä, elämä käy suurilla laineilla meidän ympärillämme, myrsky on — auta meitä kaikkia, ettemme huku!

En jaksa enempää. Jumalan haltuun.

Veljesi Martti.

Pyhän Annan sairaalassa joulukuun 2 p:nä.

LIONARDO JA CHOPIN

Minulla on ystävätär, vanha neiti, yksi niitä monia, jotka eivät ole menestyneet tässä maailmassa. Hänellä on muistonsa toivorikkaasta nuoruudesta, rakkaudesta ja ulkomaanmatkoista. Nyt viettää hän köyhiä päiviä halvassa huoneessa ja menee joskus, tarkkaan punnitun ajan perästä, yhä harvenevien ystäviensä luo, syödäkseen ravitsevan aterian. Hyvin harvoin, jotta hän säilyttäisi viimeisen kalleutensa: riippumattomuuden. Hänen muut kalleutensa ovat vuosien kuluessa saaneet vaeltaa panttilaitokseen.

Konsertit ovat ainoa, josta ei hän vielä ole luopunut, nimittäin suuret, vakavat konsertit. Niiden vuoksi kannattaa olla muutaman päivän syömättä. Me voimme jokainen nähdä hänet lippumyymälän ovella pari minuuttia ennen myynnin alkamista ja niinikään odottaa hän konsertti-iltana jo eteisessä ovien avaamista. Hänellä ei ole numeroitua paikkaa, mutta hänellä on aikaa. Ja niin istuu hän kuin tornissaan vanha kirkkonaakka alituisesti samalla paikallaan, alituisesti samoissa moneen kertaan käännetyissä ja uusituissa vaatteissaan ja tarkkaa jokaista sisääntulijaa — ei niin paljon uteliaisuudesta kuin todetakseen, onko musiikin uskollinen seurakunta koolla, vai tuleeko juhlaan sellaisia, joilla ei ole juhlapukua.

Vanhalla ystävälläni on herkkä mieli. Hänen sekä onnekseen että onnettomuudekseen. Hän saattaa sairastua aidon taiteen kosketuksesta, päiväkausia maata kuin loveenlankeamisen jälkeen ja sitten elää oudon onnellisen terveyskauden. Hän saattaa myöskin sairastua valheellisesta taiteesta ja silloin käyttäytyä niin että ystävät alkavat ajatella varojen kokoamista oloa varten toipumakodissa. Vanhuksella on myöskin unia ja aavistuksia ja ihmiset säikähtävät, kun hän pysäyttää heidät kertoakseen nähneensä heistä sen tai sen unen. Sillä hänen unensa ovat käyneet toteen, naurajat ovat joskus joutuneet arvoituksen eteen, jota ei järjellä selvitetä. Ja hän näkee näkyjä.

Mutta näitä asioita ei pidä kertoa, sen on maailma hänelle opettanut. Niinsanottujen ystävien pilkka voi sattua kipeämmin kuin niinsanottujen vieraiden. Ja siten ei enää viime aikoina kuule hänen ihmeellisistä elämyksistään mitään. Vain joskus näkee hänen suurten silmäinsä tuijottavan maailmaan tavallista hämmästyneempinä ja hänen vastauksensa ovat tavallista poissaolevammat.

Eräänä päivänä olin vihdoin saanut hänet luokseni. En yrittänytkään houkutella häntä paljastamaan salaisuutta, joka häntä ympäröi. Sellainen salaisuus on liian arka ja arvokas. Me katselimme valokuvia, taidejäljennöksiä. Hänen kätensä tarttuivat niihin vavisten, hänen silmänsä syttyivät ja väri kasvoilla vaihteli. Vihdoin pääsi hänen huuliltaan kuin vahingossa, että hänkin joskus oli aikonut taiteilijaksi, vaikka hän sitten joutui puhtaaksikirjoittajaksi. Olisi se Parisi sentään hauska nähdä. Hän tahtoisi vielä kerran illansuussa astua viistoon Place de la Concorden yli, silloin kun liike on niin suuri, että luulee jäävänsä pyörien alle. Ajatella, että sillä torilla kerran mestattiin Marie Antoinette. Ja nyt se on maailman kaunein tori eikä kukaan ajattele kuningatarta.

— En koskaan ole voinut astua sen torin yli muistamatta häntä. Ja uudestaan ja uudestaan elin läpi hänen tuskansa. Ensimmäisenä yönä Parisissa ollessani tuli hän luokseni. Hänellä oli yllään harmaat vaatteet, ikäänkuin jouhipaita. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja hiukset kuin päistärettä. Hän oli minulle oudon likeinen. Siellä missä hän on, lakkaa erotus kuningattaren ja vaivaisen naisen välillä.

— Ja nyt Parisissa kuuluu olevan niin paljon autoja, että ilma on ainoana toitotuksena. Ja »imperialit», hevosraitiovaunujen päällystät katoavat, kun moottorit tulevat sijaan. Se on vahinko. Mutta saisinko pyytää teitä sammuttamaan lampun. Silmäni…

— Ja Louvrea teidän on ikävä, liitin hänen yksinpuheluunsa täytettyäni hänen toivomuksensa ja muistaen millä hartaudella hän joskus oli kuvannut saleja ja yksityisiä tauluja. — Siellähän on niin monta Leonardoakin.

Hän ei kuitenkaan tarttunut kiinni sanoihini, vaan vaikeni. Oliko Mona Lisan luoja hänelle liian läheinen? Niitähän oli herkkiä ihmisiä, joiden suhde erinäisiin suuriin vainajiin oli salaperäisen läheinen.

— Minä vain muistin jotakin, virkkoi hän. — Jotakin, joka tapahtui minulle hiljan. Mutta sitä te vain nauraisitte, jos sen kertoisin. No niin, miksette saisi nauraa. Ei, ei se ollut uni. Mutta niin voimakkaasti se minuun vaikutti, että senjälkeen olen ollut vuoteen omana. Sellaista se aina on ollut. Ehkä olisin ollut terveempi, jos olisin saanut purkaa voimaani johonkin. Mutta taiteellinen työ ei ollut minulle sallittua. Ei ollut varoja eikä tilaisuutta. Ja muuksi ei minusta ollut. Niin on kaikki sielunpalo vuosikymmeniä patoutunut tähän ruumiiseen, joka päivä päivältä lakastuu. Eikä sielu vanhene, vaan sen liekki kasvaa kasvamistaan… Niin, todella, mainitsin että minulle tapahtui jotakin.

Te muistatte Lionardon jäljennökset huoneeni seinällä. Olin eräänä iltana ottanut esiin Kristuksen pään — alkuperäinen säilytetään Milanossa. Tarkoitan ehtoollistaulun harjoitelmaa. Sehän on kuin naisen pää. Se voisi kuvata Maria Stuartia astumassa mestauslavalle. Se voisi olla pyhä Anna, neitsyt Maarian äiti. Hän on kaunis, hän on nuori. Hiukset kuin veden jumalalla, huulet täyteläiset ja punaiset. Miten voimme sitten näistä kukoistavista kasvoista löytää Kristuksen sellaisena jommoisena häntä ajattelemme sinä yönä jolloin hänet petettiin?

Kaikki tuska on koottu silmiin, ja silmiä emme näe. Mutta me näemme silmäkannet niin täynnä tunnetta, että nyyhkytys, joka meidän povessamme alkoi kuohua ylös lähteistään, pysähtyy. Silmäkuopat ovat käyneet tummiksi valvomisesta ja kamppailusta, kuumepuna poskilla on heijastusta silmien palosta. Mutta silmiä peittävät raskaat ja samalla läpikuultavat kannet.

Siellä alla ovat Vapahtajan silmät. Minä en voi niihin katsoa, sillä minä tulisin sokeaksi.

Lionardo on käsittänyt, ettei mikään mielikuvitus voi luoda Vapahtajan silmiä.

Seisoin kauan ja katselin kuvaa ja vasta illalla vuoteessa pääsi valloilleen nyyhkytys, joka äsken oli pysähtynyt.

Seuraavana aamuna oli huone täynnä auringonvaloa, ja minä tulin jälleen kuvan eteen. En saata sanoin sitä selittää. Olin nuori, olin kuin valaistu, ja koko olentoni oli täytetty soitolla. Värisin kuin lintu, kun se laulaa kaikesta voimastaan ja mielestään. Kaikki mikä tuoksui ja hohti kuvasta, soi minussa sävelinä. Sävelet olivat tutut ja kuitenkin tänään uudet. Ne olivat Chopinin. Ei mitään erityistä häneltä, vaan ikäänkuin yhteenveto hänestä.

Oli valoisaa. Soi. Ei ollut aikaa.

Kun vihdoin olin tointunut, otin nuottitelineelle kaikki mitä omistin
Lionardolta ja aloitin, niihin syventyneenä, muistista soittaa
Chopinia. Fantaisie Impromptun. Balladin. Surumarssin. Ja vielä muuta.
Ihmeellisesti sulivat yhteen sointu kuvista ja tuoksu sävelistä. Joskus
oli sävelissä jotakin, joka ei kuulunut Vapahtajan silmäkansiin eikä
Mona Lisan hymyyn, mutta se taas kuului Jeesus-lapselle ja Maarialle
Pyhän Annan jalkojen juuressa.

Mikä iäisyyksien avautuma! Koskaan ei Lionardo ole ollut minulla sitä mitä hän nyt oli, eikä Chopin sitä mitä hän nyt oli. Ja minä olen heitä molempia kuitenkin rakastanut. Nyt vasta he olivat saaneet elämän minussa.

Te muistatte surumarssin tutun toisen osan. Miten paljon sitä onkin soitettu ja alennettu, ei se koskaan ole lakannut minulle kuvaamasta autuaitten kulkua kohti Jumalan kasvoja, palmunlehvät käsissä. Kuinka ihmeellisesti juuri tämä sävel kuuluu Kristus-päähän, noihin raskaan läpikuultaviin silmäkansiin!

Mutta minä tahdoin vielä tutkia asiaa ja perustaa vaikutelmani vakavalle pohjalle. Otin Correggion kuvan »Mariage mystique de Sainte Catherine d'Alexandrie», jota aina olen pitänyt Lionardon taiteen sukulaisena. Koetin nyt säestää sitä Chopinilla. Mahdotonta. Eikö se ole kummallista: vain Lionardo ja Chopin kuuluvat yhteen. Niinkuin kukkivat puut ja satakielet.

Hän vaikeni ja hänen suuri tyydyttämätön mielikuvituksensa ikäänkuin värisi pimeässä.