V

EPITAAFEJA.

Filosoofin hauta.

    Täällä mun luuni on, maantien laidassa, aloen alla,
        tänne mun kuopannut on rakas vaimoni mun,
    rientäen luotani ensimmäisen kulkijan kaulaan.
        Vuossadat nukkuessain tien yli on tomunneet,
    kulkenut on rikas, köyhä ja kulkenut viisas ja narri,
        onnellistapa ei kulkenut ainuttakaan.

    Kulkija, ken nyt juur' ohi käyt, voit laskea sauvas
        jäädä mun vierellein hetkeäs vuottamahan.
    Ei edessäs sitä oo, mitä etsit, ei takanaskaan:
        maantie on edessäs, maantie on takanas.

Sotilaan hauta

    Kulkija, kauemmas kuin Eos purppurasormi
        aamun soihtua vie kerran ma kantanut oon
    kotkaa Rooman. On vavissut Itä, Länsi mun tielläin.
        Nyt olen tuhkaa vain, tuhkaa jo Roomakin on.

Helmenpyytäjän hauta.

    Etsin aarteen kimmeltävän minä aaltojen alta,
        kunne sen Neptunus saidasti on salannut,
    kätköstään toin kauneuden minä päivähän julki,
        uhmaten yötä sen toin loistohon Helioksen.
    Nyt yli Styxin katselen kauas päin elonrantaa:
        kaukana helmiset veet, kaukana kauneus on!

Runoilijan hauta.

    Tyttönen, ken ohi kumpuni käyt, ota kukkanen maasta,
        heitä se haudallein — ehkäpä tunteva oon
    multien alle sen tuoksun ja niin, ah, taas minä muistan
        armahat kukkaset maan, Lesbian joukossa myös.

Lesbian hauta.

    Tääll' olen Lesbia, Hadeksen vankina, kypressin alla,
        hän jota laulanut on Latiumin Runotar,
    hän jota miesten rakkaus etsi ja parjaus naisten.
        Tyttönen, lemmessä ken Lesbian haudalla käyt,
    onnekas mainen rakkaus on sekä uskoton aina.
        Lemmessä uskollinen kuoleman vuode on vain.

Kloen hauta

    Tänne ma haudannut oon lehtohon nauravan Kloen
        loistossa nuoruuden, keskelle ruusujen oon.
    Seitsemän päivää häntä ma lemmin ja seitsemän yötä,
        seitsemän laulua tein kunniaks rakkauden.
    Kahdeksas ei Eos syttänyt soihtua päivän,
        nauravan tyttöni mun kun kade kuolema vei.

Metsämiehen hauta.

    Iberon rannoilta, Afrikan nummilta Thrakian vuoriin
        kaatanut aikoinain metsien riistaa ma oon,
    karjujen pelkona ollut on minun koiraini haukku,
        on minun verkoissain leijonatkin vavisseet.
    Kulkija, paimenet Umbrian vuorilla kertovat sulle,
        laumojen kauhun ken on viimeisen lannistanut.

    Julmimmat pedot sentään jäi multa lannistamatta,
        viitojen suojissa ei, metsissä ei asuneet,
    eivät tehneet polkuja korpiin koirien kiertää:
        raivonneet pedot nuo rintani onkaloss' on.
    Kuumempi ei jano hurmeeseen ole tiikerill' ollut:
        verkkaan rinnassain raatelivat sydämein.

Koiran hauta

    Tääll' olen Hektor, Scipion koira — mun peittivät tänne.
        Ei enää haukkuni käy, herrani ruoska ei soi,
    ei pure, peljätä ei enää Lydian hirveä hurtta,
        koirien kauhistus, Kerberos kentillä maan.
    Tääll' olen kuopattu maahan mun herrani Scipion viereen.
        Kahden jo retkellä maan yhdessä näin levättiin
    aina, kun ei levännyt minun herrani Lydian luona.
        Yhdessä käymme me nyt myös Manan kenttiä päin
    Pluton koiraa kohti mun ankaran herrani kanssa.
        Kerberos maistaa saa Scipion ruoskasta nyt.

Tuntemattoman hauta.

    Tuntematon, sinut aallot toi — me sun hautasi teimme,
        tyttäret Lycian maan, luo meren kimmeltävän.
    Ei sinun vertaas Lycian miesten joukossa nähty
        voimassa miehuuden, Herkules kuolossakin.
    Onnekas äideistä hän, joka, Tuntematon, sinut kantoi,
        onnekas naisista hän, ken sua lempinyt on.

    Keskeltä nuoruutes kade kuolema pois sinut riisti,
        riisti sun äidiltäs, riisti sun armahaltas.
    Pettäen kuolemankin me sun, Lycian tyttäret, vielä
        huulesi suudelmin peitimme, Tuntematon,
    seppelen myrtinoksista teimme sun päätäsi varten,
        laulaen laskimme sun hautahas, Tuntematon.

Pienen lapsen hauta.

    Yöstä ma saavuin, yöhön ma lähdin, näin valon tuskin,
        päivästä en elämän nähnyt oo aamuakaan.
    Toivottu ei mua maailmaan, en toivonut itse,
        sattuma alkuni on, sattuma synnytti mun.
    Käy kumu outo ja lakkaamaton minun hautani yllä,
        askelet kiiruhtaa, nousten ja langeten taas.

    Kulkija, ken elon päivässä käyt, oi kerro sa mulle.
        kunneka kiiruhtavat askelet ylläni mun?

Onnellisen hauta.

    Synnyin maailmaan minä vuokkojen kukkimisaikaan,
        Orvokit valmihit ei, kun mun jo kuolema vei.

Sydämen hauta.

    Kulkija, kiiruhda askeltas, minut jättäös rauhaan!
        Sääliäs pyydä ma en, muistoas pyydä ma en.
    keskeyttää älä koita mun untani multien alla,
        nukkua pyydän ma vain, uupunut oon, väsynyt.
    Leikkiä ollut on Marathon, on Zama ja Cannae
        rinnalla taistelujen, jotka ma oon kokenut,
    leikkiä vaahtova Adria, leikkiä raivokas Aetna
        rinnalla myrskyävän tuskani, kärsimyksein.
    Mut ei surmanneet mua säilät, ei tuli, tuska.
        Vain vilu surmasi mun, kuolin ma kylmyytehen.