LUOKKAMME ENSIMMÄINEN OPPILAS.
Perjantaina marraskuun 25 p:nä.
Garrone voittaa kaikkien suosion. Derossi taas on kaikkien ihmettelyn ja ihailun esineenä.
Hän on saanut ensimmäisen palkinnon ja tulee tänäkin vuonna ensimmäiseksi. Ei kukaan voi kilpailla hänen kanssaan, kaikki tunnustavat hänen etevyytensä joka alalla.
Hän on ensimmäinen laskennossa, kieliopissa, ainekirjoituksessa, piirustuksessa, käsittää kaikki paikalla, onnistuu kaikessa, hänen muistinsa on hämmästyttävä, ja koko oppiminen on hänestä leikintekoa.
Opettaja sanoi hänelle eilen: "Jumala on suonut sinulle suuret lahjat. Karta vain niiden väärinkäyttämistä!" Sitäpaitsi hän on iso ja kaunis, keltakiharainen ja niin notkea, että helposti heilauttaa itsensä pulpetin yli.
Hän on kahdentoistavuotias, erään kauppiaan poika, käyttää aina sinistä, kiiltävänappista takkia. Hän on aina vilkas, iloinen ja herttainen, auttaa jokaista minkä voi, eikä kukaan vielä ole uskaltanut sanoa hänelle tylyä tai solvaavaa sanaa.
Ainoastaan Nobis ja Franti katselevat häntä karsain silmin, ja Votinin silmät säkenöivät kateutta. Mutta Derossi ei sitä huomaakaan. Muut kaikki hymyilevät hänelle tai tarttuvat hänen käteensä ja käsivarteensa, kun hän kulkee luokalla ja miellyttävällä tavallaan kokoilee vihkoja.
Hän lahjoittelee kuvalehtiä, piirustuksia ja kaikenlaista tavaraa, jota kotonaan on saanut, meille kaikille erotuksetta. Minä kadehdin häntä aivan kuin Yotini, tunnen katkeruutta, miltei vihaa, kun kotona suurella vaivalla valmistelen kirjoituksiani ja sitten muistelen, että hän on jo suorittanut kaikki loistavasti ja vaivatta. Mutta kun sitten taas tulen kouluun ja näen hänet siellä kauniina, hymyilevänä, voitonriemuisena, ja kun kuulen miten hyvin hän osaa vastata kaikkiin opettajan kysymyksiin, miten hän on kohtelias ja kaikille ystävällinen, silloin haihtuu kaikki katkeruus ja viha minun sydämestäni ja oikein hävettää, että minussa on liikkunutkaan sellaisia tunteita. Minä tahtoisin aina olla hänen seurassaan, käydä hänen kanssansa kaikki koulut. Pelkkä hänen läheisyytensä herättää minussa rohkeutta, työhalua, iloisuutta ja tyytyväisyyttä.
KAUPPIAS.
Torstaina joulukuun 1 p:nä.
Isäni tahtoo, että minä joka lupapäiväksi kutsun jonkun tovereista luokseni tai käyn heitä tervehtimässä, jotta välimme vähitellen muodostuisivat tuttavallisiksi ja ystävällisiksi.
Sunnuntaina lähden kävelemään Votinin kanssa, joka aina on niin hienosti puettu, aina harjaa ja siistii itseään ja kadehtii Derossia. Tänään taas on Garoffi luonamme, pitkä, laiha poika, jonka kotkannenä ja vilkkuvat silmät tuntuvat tarkastelevan kaikkia esineitä.
Hän on maustekauppiaan poika ja muuten sangen omituinen. Aina hän laskee taskussa olevia soldojaan ja käyttää kaikkia esimerkkejä suorittaessaan hyvin näppärästi sormiaan. Kaikkea hän kokoilee, ja nyt hänellä on jo säästöpankkikirja. Eikä ihme, sillä ei hän suotta tuhlaa soldoakaan, ja jos hän on pudottanut penkin alle vaikka kuinka pienen kolikon, on hän valmis etsimään sitä koko viikon.
"Hän rakastaa kaikkea kiiltävää niinkuin harakka", sanoo Derossi. Kaikkea mitä hän löytää, vanhoja teräskyniä, käytettyjä postimerkkejä, nuppineuloja, kynttilänpäitä, hän kokoilee. Jo pari vuotta sitten hän rupesi keräilemään postimerkkejä, ja hänellä onkin niitä jo satoja kaikista maista isossa albumissa, jonka hän aikoo myydä kirjakauppiaalle niin pian kuin se on täysi. Kirjakauppias antaa hänelle vihkosia ilmaiseksi, koska hän on hommannut liikkeelle uusia ostajia poikien keskuudesta. Koulussa hän hieroo joka päivä kauppaa, siellä pidetään myyjäisiä, arpajaisia ja vaihtokauppaa. Jälkeenpäin hän katuu kauppojaan ja vaatii tavaroitaan takaisin.
Hän myy tupakkakauppiaalle vanhoja sanomalehtiä ja merkitsee kauppansa pieneen vihkoseen, joka on täynnä yhteen- ja vähennyslaskuja. Koulussa hän ei välitä mistään muusta kuin laskennosta, ja kun hän toivoo itselleen palkkiota, niin hän tekee sen vain päästäkseen ilmaiseksi nukketeatteriin. Minua hän miellyttää ja huvittaa. Me olemme leikkineet kauppiasta ja käyttäneet oikein vaakoja ja mittoja. Hän tietää kaikkien tavaroiden oikean hinnan, tuntee mitat ja tekee tötteröitä yhtä näppärästi kuin tottunut puotipalvelija. Hän sanoi avaavansa oman kauppaliikkeen, oikein oman keksimänsä, heti koulun päätettyään.
Minä annoin hänelle ulkolaisia postimerkkejä, joista hän suuresti iloitsi, ja heti hän osasi sanoa minkä arvoinen mikin niistä oli kokoelmassa. — Isäni, joka oli lukevinaan sanomalehtiä, kuuli kaiken, ja se huvitti häntä suuresti.
Garoffilla on taskut täynnä pientä kauppatavaraa, jotka hän peittää pitkällä, mustalla päällystakillaan, ja hän näyttää silloin aina niin miettivältä ja toimeliaalta kuin todellinen kauppias.
Ei mikään ole kuitenkaan niin lähellä hänen sydäntään kuin tuo postimerkkikokoelma. Se on hänen aarteensa, josta hän aina puhuu, aivan kuin toivoisi siitä paisuvan itselleen suurta rikkautta. Kumppanit sanovat häntä saituriksi ja koronkiskuriksi. Miten lienee? Mielelläni minä seurustelen hänen kanssaan, sillä häneltä opin monta hyvää asiaa. Hän on kuin täysikasvuinen ihminen.
Puukauppiaan poika Coretti kyllä sanoo, ettei hän luopuisi postimerkkikokoelmastansa, vaikka hän voisi sillä pelastaa äitinsä hengen. Isäni ei usko sitä. — "Sinun ei pidä langettaa mitään tuomiota hänestä", sanoi hän minulle. "Hänellä on kyllä tämä kiihkonsa, mutta hänellä on kuitenkin sydän."
YLPEYTTÄ.
Maanantaina joulukuun 5 p:nä.
Eilen olin kävelemässä Votinin ja hänen isänsä kanssa. Kun me kuljimme Dora-Grossa-katua, näimme Stardin, jolla on tapana polkea häiritsijäänsä jalalle, erään kirjakauppiaan ikkunan ääressä kuin kiinnikasvaneena tarkastelemassa erästä karttaa.
Kukaties kuinka kauan hän jo oli siinä seisonut, sillä hän tutkii aina kadullakin.
Tuskin hän huomasi meidän tervehdystämme.
Votini oli hienosti puettu, liian hienosti. Hänellä oli ompeluksilla kirjaillut saappaat hienosta nahasta, takki rihmoilla ja silkkitupsuilla koristettu, valkoinen huopahattu ja kello. Ja voi kuinka hän rehenteli! Mutta tällä kertaa hänen kävi nolosti. Kun me olimme kulkeneet kappaleen matkaa puu-istutuksilla reunustettua tietä, ja Votinin isä, joka astui hitaasti, oli jäänyt kauas jälkeemme, istuuduimme kiviselle penkille. Siinä oli ennestään köyhästi puettu poika, joka istui miettiväisenä, pää kumarassa.
Eräs mies, nähtävästi hänen isänsä, astuskeli edestakaisin puiden alla ja luki sanomalehteä. Votini asettui vieraan pojan ja minun väliini. Yht'äkkiä johtui hänelle mieleen hieno pukunsa, ja nyt hän tahtoi herättää naapurinsa ihmettelyä ja kateutta.
Hän kohotti jalkaansa ja sanoi minulle: "Oletko jo nähnyt uusia upseerisaappaitani?" Hän sanoi sen vain näyttääksensä niitä tuolle toiselle. Mutta tämä ei ollut tietävinäänkään.
Sitten hän laski alas jalkansa, mutta rupesi sen sijaan näyttämään minulle silkkitupsujaan ja selitteli, vilkaisten poikaan päin, etteivät nämä tupsut olleet oikein hänen mieleensä, vaan että hän tahtoi vaihtaa ne hopeanappeihin. Mutta poika ei katsellut tupsujakaan. Sitten Votini käänteli etusormensa päässä kaunista, valkoista hattuaan. Mutta poikanen — näytti siltä kuin hän olisi tehnyt sen tahallaan — ei edes vilkaissut sinnepäinkään.
Votinia jo suututti. Hän otti esiin kellonsa, avasi sen kuoren ja antoi minun katsella rattaita. Mutta tuo toinen vain ei kääntänyt päätään. "Onko se kullattua hopeata?" kysyin minä. "Ei suinkaan", hän vastasi. "Se on kultaa." "Mutta ei se ole kauttaaltaan", intin minä; "kyllä siinä on hopeatakin".
"Vai ei", hän vastasi ja pakottaaksensa poikaa katsomaan hän piti kelloa hänen kasvojensa edessä ja virkkoi: "No sanopa sinä, eikö ole kultaa?"
Poika vastasi kuivasti: "En minä tiedä."
"Kas, kas", huusi Votini raivostuneena, "mikä ylpeys!"
Juuri hänen tätä sanoessaan tuli hänen isänsä kävellen ja kuuli kaikki. Hän loi tiukan katseen vieraaseen poikaan ja sanoi sitten omalle pojalleen kiivaasti: "Ole vaiti" — ja kumartuen hänen ylitsensä kuiskasi: "Poika on sokea."
Votini kavahti pystyyn, ällistyi ja silmäsi pojan kasvoja. Hänen silmäteränsä olivat lasimaiset, ilman eloa ja tuntoa. Votini oli masentunut; sanaakaan virkkamatta hän loi katseensa maahan. Sitten hän änkytti:
"Olen pahoillani… en tiennyt…" Mutta sokea, joka oli ymmärtänyt kaikki, sanoi surumielisesti hymyillen: "Ei se tee mitään."
No niin, Votini tosin on ylvästeleväinen, mutta ei hänen sydämensä kuitenkaan ole paha. Koko tällä retkellä hän ei sen koommin nauranut.
ENSIMMÄINEN LUMI.
Keskiviikkona joulukuun 10 p:nä.
Hyvästi, rakkaat kävelyretket Rivolilla!
Poikien ystävä, ensimmäinen lumi, on täällä. Eilisillasta asti sitä on tullut suurina paksuina höytäleinä. Ilomielin katselin tänä aamuna, mitenkä sitä tulla tuprutti vasten koulun ikkunaruutuja ja läjäytyi kasoihin. Opettajakin katsoi ikkunasta ulos ja hieroi käsiänsä. Ja kaikki olivat onnellisia ajatellessaan lumipalloja ja jäätä, joka myöhemmin tulee, sekä kodikasta takkavalkeata. Stardi yksin ei välittänyt tästä mitään. Hän oli tykkänään syventynyt läksyynsä.
Ja mikä riemu ulkoilmaan astuessa! Kaikki ryntäsivät pitkin katua huutaen ja huitoen. He kahlasivat lumessa kuin koiranpenikat vedessä ja kahmivat sitä kouran täydeltä. Koulun ulkopuolella odottavilla vanhemmilla oli valkoiset sateenvarjot, poliisien kypärit olivat valkeat, ja kaikki meidän koululaukkumme muuttuivat muutamassa silmänräpäyksessä valkoisiksi.
Kaikki hehkuivat ilosta, paitsi sepän poika Precossi, tuo kalpea lapsi, joka ei milloinkaan naura, ja Robetti, joka pelasti toverinsa raitiovaunun alta ja nyt kulkee kainalosauvoin.
Eräs kalabrialainen poika, joka ei milloinkaan ennen ole lunta koskettanut, pusersi siitä pallon ja rupesi haukkaamaan kuin omenaa. Crossi, jonka äiti kaupitsee vihanneksia, täytti koululaukkunsa lumella, ja pieni muurarimestari oli saada meidät naurusta halkeamaan, sillä kun isäni tuli kutsumaan häntä huomiseksi meille, oli hänen suunsa täynnä lunta, ja kun hän nyt ei uskaltanut sitä niellä eikä poiskaan sylkeä, seisoi hän siinä katsellen meitä suuttomana, sanattomana.
Opettajatkin riensivät iloiten ja riemuiten koulusta. Ensi luokan opettajani kulki keskellä lumipyryä koettaen suojella kasvojaan viheriäisellä hunnullaan ja yski. Sillävälin tuli satoja tyttöjä läheisestä naapurikoulusta hyppien ja tanssien valkoisella lumella, mutta opettajat, poliisit ja vahtimestarit huusivat: "Kotiin! Kotiin!" ravistaen lunta parrastaan ja viiksistään.
Mutta heidänkin täytyi nauraa sitä iloista hyörimistä ja pyörimistä, jolla lapset talven tuloa tervehtivät. — — —
Te vietätte talven tuloa ilolla, mutta on satoja lapsia, joilla ei ole vaatteita, ei kenkiä, ei tulta. On tuhansia, jotka astuvat pitkiä, kaukaisia teitä kantaen pakkasesta punertavissa käsissään puunkappaletta saadaksensa kouluunsa vähän lämmintä.
On satoja kouluja, jotka ovat miltei lumeen haudatut ja joissa lapset istuvat vilusta väristen tai ovat tukehtua savuun. Pelon tuntein he katselevat noita valkeita kinoksia, jotka tuntuvat loppumattomilta ja peittävät heidän hökkelinsä. Te riemuitsette talven tulosta, mutta ajatelkaa myöskin niitä tuhansia olentoja, joille talvi luottaa tuskaa ja kuolemaa!
Isäsi.
MUURARIMESTARI.
Sunnuntaina joulukuun 14 p:nä.
Pikku muurarimestari tuli tänään puettuna isänsä vanhoihin vaatteisiin, jotka vielä olivat valkeat kipsistä ja kalkista. Isäni toivoi hänen tuloaan vielä hartaammin kuin minä. Ja paljon iloa hän meille tuottikin. Tuskin hän oli päässyt ovesta sisään, ennenkuin jo kääri kokoon valkean huopahattunsa, joka oli lumesta aivan märkä, ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän tuli lähemmäksi, astuskellen väsyneen työmiehen hiukan veltoin askelin, ja käänteli pyöreitä nauriskasvojaan ja nykerönenäänsä joka taholle. Kun hän ruokasalissa oli tarkastellut joka esinettä ja havainnut siellä muun muassa erään hullunkurisen kuvan, niin hän osoitti jäniksennaamaa. On mahdotonta olla nauramatta tätä nähdessään.
Me rakensimme siltoja ja torneja puupalikoista, ja siinä hän osoitti suurta taitoa ja näppäryyttä. Ihan ne itsestään kasvoivat hänen taitavissa käsissään. Ja hän pysyi koko ajan vakavana kuin täysikäinen. Tornia rakentaessaan hän kertoi minulle kotioloistaan. He asuivat vinttikamarissa, ja hänen isänsä kävi iltakoulua oppiakseen lukemaan ja kirjoittamaan; äiti oli Biellasta kotoisin, ja varmaankin he häntä rakastivat, sen huomasi kaikesta. Vaatteet, vaikka olivatkin kuluneet, olivat kuitenkin lämpimät ja hyvin paikatut, ja kaulaliinan oli hänen äitinsä aina huolellisesti sitonut. Hän kertoi isänsä olevan ison miehen, oikean jättiläisen. Poika sitävastoin oli pieni.
Iltapäivällä, kun istuimme sohvalla, saimme leivoksia ja viinirypäleitä syödäksemme. Noustuamme ei isä antanut minun puhdistaa sohvan selkänojaa, joka oli tullut aivan valkeaksi muurarimestarin takista; hän pidätti kättäni ja pyyhkäisi sen sitten itse salaa. Leikkiessämme putosi nappi muurarimestarin takista, ja kun äitini sen ompeli kiinni, näytti poika hyvin hämmästyneeltä, punastui ja pidätti henkeänsä.
Hän oli niin tyytyväinen koko ajan, ettei muistanut panna lakkia päähänsä, ja rappusissakin hän vielä tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan näyttämällä jäniksennaamaa. Hänen nimensä on Antonio Rabucco, ja hän on kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden vanha. — — —
Tiedätkö, poikani, miksi en antanut sinun puhdistaa sohvaa? Jos olisit sen tehnyt kumppanisi nähden, olisi se ollut ikäänkuin moite siitä, että hän oli sen tahrannut. Ja tämä olisi ollut sangen tyhmästi ensiksikin siitä syystä, ettei hän sitä tahallaan tehnyt, ja toiseksi siitä syystä, että vaatteet olivat hänen isänsä ja olivat siis työssä käyneet valkeiksi.
Työ ei likaa. Tomu, kalkki ja vernissa käyvät kyllä vaatteisiin, mutta se ei ole likaa. Työ ei milloinkaan tahraa. Älä sano työstä palaavasta työmiehestä: "Hän on likainen." Sinun pitää sanoa: "Hänen vaatteissaan on työn jälkiä." Älä unohda tätä!
Ja rakasta pientä muurarimestaria sen tähden, että hän on toverisi ja kunnon työmiehen poika!
Isäsi.
LUMIPALLO.
Perjantaina joulukuun 16 p:nä.
Yhä vain tulee lunta. Tänään sattui hirmuinen onnettomuus koulun päätyttyä. Poikaparvi oli tuskin päässyt Corsolle, kun jo puristettiin tuoreesta lumesta kovia lumipallosia ja ruvettiin niitä nakkelemaan. Eräs herra huusi: "Jättäkää jo pojat", ja samassa kuului sydäntäsärkevä huuto kadun toiselta puolen, ja eräs vanha mies, joka oli pudottanut lakkinsa, horjahti taaksepäin peittäen kasvonsa molemmilla käsillään. Hänen läheisyydessään huusi eräs poikanen: "Tulkaa auttamaan!" ja kohta keräytyi paljon väkeä hänen ympärilleen.
Lumipallo oli sattunut vanhuksen silmään. Pojat hajaantuivat kohta nuolen nopeudella joka taholle. Minä seisoin erään kirjakaupan ikkunan edustalla isääni odotellen, kun näin heitä tulevan juoksujalassa ja pujahtavan meidän joukkoomme, aivan kuin olisivat siinä vain ikkunaa katselleet. Siellä oli Garrone, ainainen leipäpala taskussaan. Coretti, muurarimestari ja postimerkkien kokooja Garoffi.
Sillä aikaa oli yhä enemmän väkeä kokoontunut vanhuksen ympärille, ja poliisi sekä muutamat muutkin juoksivat edestakaisin huutaen ja uhaten: "Missä on syyllinen? Kuka sen teki? Sinäkö se olit? Sanokaa kuka sen teki!" Ja he tarkastelivat lasten käsiä nähdäkseen olivatko ne lumesta märät.
Garoffi seisoi minun vieressäni. Minä huomasin, että hän oli kalpea ja vapisi. "Missä se ilkiö on?" huudettiin yhtämittaa. Nyt kuulin Garronen kuiskaavan Garoffille: "Mene ja ilmaise itsesi. Olisi hyvin pelkurimaista antaa syyttömän kärsiä." — "Mutta enhän minä sitä tahallani tehnyt", vastasi Garoffi vavisten kuin haavanlehti. — "Se on yhdentekevää, tee velvollisuutesi", kuiskasi Garrone. — "Mutta minä en uskalla." — "Rohkaise mielesi, minä saatan sinua."
Yhtämittaa jatkui huutaminen: "Missä on syyllinen? Kuka se on? He ovat lyöneet hänen silmälasinsa pirstaleiksi silmään, ovat tehneet hänet sokeaksi, senkin kunnottomat!"
Minä luulin Garoffin vaipuvan maan alle. "Tule", sanoi Garrone päättäväisesti, "minä puolustan sinua". Sitten hän tarttui hänen käsivarteensa, veti häntä eteenpäin samalla tukien häntä kuin sairasta.
Väkijoukko käsitti heti mitä tämä merkitsi, ja muutamat juoksivat jo vastaan nyrkit pystyssä. Mutta Garrone asettui väliin ja huusi: "Mitä? Kymmenen miestä yhtä poikaa vastaan." Silloin he laskivat hänet, ja poliisi vei hänet kädestä taluttaen väkijoukon keskitse erääseen leipurinpuotiin, johon haavoitettu oli viety. Heti tunsin hänet siksi vanhaksi virkamieheksi, joka asuu neljännessä kerroksessa meidän talossamme. Hän istui nojatuolissa, nenäliina silmien edessä.
"En minä sitä tahallani tehnyt", sanoi Garoffi nyyhkien ja puolipyörryksissä pelosta.
Pari kolme henkeä sysäsi hänet kiivaasti puotiin huutaen: "Lankea polvillesi, pyydä anteeksi", ja viskasivat hänet maahan. Mutta yht'äkkiä voimakkaat kädet nostivat hänet seisoalle ja päättäväinen ääni sanoi: "Ei, hyvät herrat."
Se oli meidän johtajamme, joka oli nähnyt kaiken.
"Kun hänellä kerran on ollut rohkeutta tunnustaa rikoksensa, ei kellään ole oikeutta häntä nöyryyttää."
Kaikki olivat ääneti.
"Pyydä anteeksi", sanoi johtaja Garoffille. Garoffi syleili vanhuksen polvia katkerasti itkien. Tämä hapuili poikasen päätä ja silitteli hänen tukkaansa. Silloin kaikki sanoivat: "Mene, poika, mene kotiin."
Isäni veti minut joukosta ja kysyi: "Olisiko sinulla tällaisessa tilaisuudessa ollut rohkeutta tehdä velvollisuutesi ja tunnustaa rikoksesi?" Ja minä vastasin: "Olisi." — "Anna minulle kunniasanasi, että aina olet sen tekevä." — "Minä annan sen, isä."
HAAVOITTUNEEN KODISSA.
Sunnuntaina joulukuun 18 p:nä.
Istuessani jäljentämässä "Pieni firenzeläinen kirjuri" nimistä kertomusta, tuli isäni ja esitti, että menisimme neljänteen kerrokseen katsomaan, mitenkä tuo vanha herra jaksoi.
Me astuimme melkein pimeään huoneeseen, missä ukko istui sängyssä, monet tyynyt selkänsä lakana. Jalkopäässä istui hänen vaimonsa, ja hänen veljensä poika leikitteli nurkassa. Ukon silmä oli sidottu.
Hän oli mielissään nähdessään isäni, kutsui meidät istumaan ja vakuutti jo olevansa parempi. Silmä olikin pelastettavissa ja jo paranemaan päin.
"Se oli onneton sattuma", sanoi hän. "Minä niin säälin sitä poika parkaa, jonka täytyy kärsiä sellaista tuskaa." Sitten hän kertoi lääkäristä, jonka tuloa hän juuri odotti.
Samassa eteisen kello soi.
"Se on lääkäri", sanoi rouva.
Ovi aukesi — ja kenenkä minä näin? Garoffi pitkässä mustassa takissaan seisoo allapäin kynnyksellä, rohkenematta astua sisään.
"Kuka se on?" kysyi sairas.
"Se on se poika, joka heitti lumipallon", sanoi isäni.
Sitten ukko sanoi: "Poika parka, astu lähemmäksi! Sinä olet tullut haavoittuneen tilaa tiedustelemaan. Eikö niin? Mutta minä olen jo parempi. Ole rauhallinen, olen jo melkein terve. — Tule tänne!"
Garoffi astui vuoteen luo, mutta oli niin hätääntynyt, ettei huomannut meitäkään, ja oli vähällä purskahtaa itkuun.
Vanhus hyväili häntä, mutta poika ei kyennyt mitään puhumaan. "Minä kiitän sinua", sanoi vanhus. "Mene nyt kotiin ja kerro vanhemmillesi, jotteivät he olisi levottomia, että kaikki käy hyvin!"
Mutta Garoffi ei liikahtanut. Näytti siltä, kuin hänellä vielä olisi ollut jotakin sanomista, mutta hän ei uskaltanut.
"No mitä sinulla vielä on sanomista? Mitä sinä tahdot?"
"Minä — — — en mitään."
"Voi sitten hyvin, näkemiin saakka, rakas poika! Mene nyt hyvällä omallatunnolla!"
Garoffi meni ovelle asti, mutta siellä hän seisahtui ja kääntyi vanhuksen veljenpoikaan päin, joka häntä uteliaasti katseli. Samassa hän veti takkinsa alta jonkin esineen, laski sen pojan käsiin ja sanoi kiireesti: "Tämä on sinulle —" ja katosi kuin salama.
Poika toi lahjan sedälleen. Siihen oli kirjoitettu: "Minä annan tämän sinulle."
Me katsoimme ja huudahdimme hämmästyksestä. Se oli hänen kuuluisa postimerkkikokoelmansa, josta hän alituisesti puhui ja niin paljon toivoi ja joka oli niin paljon vaivaa maksanut: koko hänen aarteensa. Poika rukka! Se oli puolet hänen sydänverestään, ja sen hän nyt lahjoitti saadakseen anteeksi.
PIENI FIRENZELÄINEN KIRJURI.
(Opettajan kertomus.)
Keskiviikkona joulukuun 21 p:nä.
Hän oli kolmannella luokalla kansakoulussa, tuo herttainen, vaaleaverinen, kaksitoistavuotias poika, erään rautatievirkamiehen vanhin lapsi. Isä häntä rakasti lämpimästi, jopa hellittelikin kaikessa paitsi mikä koski koulunkäyntiä. Siinä hän oli vaativainen, vieläpä ankarakin, sillä pojan piti pian kyetä hoitamaan virkaa auttaakseen vanhempiaan. Sentähden hänen piti oppiman paljon vähässä ajassa. Vaikka poika siis oli kuinkakin ahkera, kehoitti isä häntä kuitenkin yhtenään.
Isä oli jo jotenkin iäkäs ja sitäpaitsi ankarasta työstä ennen aikojaan vanhentunut. Siitä huolimatta hän otti sieltä täältä lisätyötä edistääkseen perheensä toimeentuloa ja käytti siihen suuren osan yötä. Hiljattain hän oli eräältä kustannusyhtiöltä, joka viikoittain lähetti sanomia ja kirjoja ympäri maata, ottanut toimekseen kirjoittaa osoitteet ja tilaajien nimet siteisiin. Täten hän ansaitsi viidestäsadasta isolla käsialalla kirjoitetusta osoitteesta 3 liiraa. Mutta tämä työ väsytti häntä, ja usein aterioiden ajoilla hän sitä valitti.
"Minun silmäni heikkonevat", hän sanoi. "Tämä yötyö näännyttää minut."
Eräänä päivänä sanoi poika: "Isä, anna minun auttaa sinua! Sinä tiedät, että minä kirjoitan yhtäläistä kuin sinä."
Mutta isä vastasi: "Ei, poikaseni, sinun täytyy lukea, koulusi on tärkeämpi kuin minun osoitteeni. Minä en tahdo riistää sinulta ainoatakaan tuntia. Kiitos tarjouksestasi, mutta älkäämme siitä enää puhuko."
Poika tiesi olevan turhaa uudistaa pyyntöänsä eikä enää virkkanut mitään. Mutta mitä hän teki? Hän tiesi isän herkeävän kirjoittamasta puoliyön aikana. Hän oli muutaman kerran kuullut, miten isä jälkeen kahdentoista asetti tuolin paikoilleen ja hitain askelin lähti huoneesta. Eräänä yönä hän odotti, kunnes isä oli vuoteessa, pukeutui aivan hiljaa, meni varovasti huoneeseen, sytytti lampun, istuutui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan jäljitellen tarkalleen isänsä käsialaa. Innolla hän kirjoitti, jos kohta hiukan pelokkaana, ja osoitteet yhä lisääntyivät. Silloin tällöin hän laski kynän kädestään hiukan levätäkseen, mutta alkoi jälleen uudella innolla kirjoittaa itsekseen hymyillen. Kirjoitettuaan 160 kappaletta hän lopetti, asetti kynän paikalleen, sammutti tulen ja palasi varpaillaan vuoteeseensa. Seuraavana päivänä isä oli erittäin hyvällä tuulella. Hän ei ollut huomannut mitään. Tuo työ kävi häneltä konemaisesti ajatusten liidellessä muualla. Kirjoittamansa osoitteet hän laski vasta seuraavana päivänä.
Istuessaan siinä noin hyvillään hän taputti poikaa olalle ja sanoi:
"Ajattelepas, Giulio, sinun isälläsi on vielä paljon työkykyä.
Kahdessa tunnissa kirjoitin viime yönä kolmatta osaa enemmän kuin
tavallisesti. Käteni on vielä sukkela ja silmät hyvässä kunnossa."
Ja Giulio ajatteli hyvillä mielin, miten hän paitsi rahallista ansiota hankki isälleen myös ilon tuntea itsensä nuortuneeksi. No hyvä, rohkeutta vain!
Menestyksestä rohkeana poika seuraavana yönä nousi heti kellon alettua lyödä kahtatoista ja ryhtyi työhön. Ja niin hän teki monena yönä peräkkäin. Isä ei huomannut mitään. Ainoastaan kerran hän ihmetteli, miten paljon talossa viljeltiin öljyä. Giulio säpsähti. Mutta isä ei siitä sen enempää puhunut. Ja yötyö jatkui.
Seurauksena tästä valvomisesta oli väsymys. Giulio tunsi itsensä aamulla raukeaksi, ja illalla läksyjä lukiessaan hänen oli vaikea pysyä valveilla. Eräänä iltana — ensi kerran eläissään — hän nukkui kirjansa ääreen. "Rohkeutta, rohkeutta!" huusi isä hänelle, taputtaen käsillään. "Työhön!" Hän hypähti ylös ja jatkoi lukuaan.
Mutta seuraavana päivänä kävi aivan samoin, hän nukkui aina työnsä ääreen, nousi myöhemmin aamulla, ja oppiminen näytti tulleen hänelle vastenmieliseksi.
Isä piti häntä silmällä ja nuhteli häntä. Hänen ei milloinkaan ennen ollut tarvinnut sitä tehdä. "Giulio", sanoi hän eräänä aamuna, "sinä et enää ole sama kuin ennen. Se ei minua miellytä; sinun tulee huomata, että koko perhe asettaa sinuun toivonsa. En ole sinuun tyytyväinen. Ymmärrätkö?"
Tämä nuhde koski poikaan kipeästi. Näin eivät asiat voi jatkua, ajatteli Giulio itsekseen. Minun täytyy ilmaista kaikki isälleni.
Mutta saman päivän iltana isä sanoi iloisesti: "Ajatelkaas, olen ansainnut osoitteiden kirjoittamisella tässä kuussa 32 liiraa enemmän kuin edellisessä", ja samalla hän otti esiin makeisia, joita oli ostanut viettääkseen lasten kanssa oikeata ilojuhlaa.
Silloin Giulio rohkaisi mielensä ja ajatteli: "Ei, isä armaani, minä en herkeä sinua auttamasta. Ponnistan viimeiset voimani, mutta tahdon tehdä työtä sinun ja perheemme hyväksi."
Ja isä toisti vielä: "32 liiraa enemmän, sehän on mainiota — mutta tuo tuossa" — hän sanoi osoittaen Giuliota — "tuottaa minulle huolta". Giulio otti nuhteen ääneti vastaan ja koetti hillitä kyyneliänsä, mutta samalla hän tunsi sydämessään sanomatonta iloa.
Sitten hän jatkoi yhä työtään ponnistaen voimiaan. Mutta hänelle kävi yhä vaikeammaksi voittaa väsymystänsä. Kaksi kuukautta oli kulunut. Isä nuhteli häntä alati ja tuli hänelle päivä päivältä nurjamielisemmäksi.
Kerran hän meni opettajan luo ottaakseen selvää asianlaidasta. Opettaja myönsi Giulion edistyvän jotakuinkin. Mutta entiseen tapaan se ei enää käynyt. "Hän on uninen, haukottelee ja on hajamielinen. Hänen aineensa ovat lyhyet, kiireesti kyhätyt ja huonosti kirjoitetut. Kyllä hän voisi osata paljon paremmin."
Joka ilta isä nyt moitti poikaa ankarammin kuin ennen. — "Giulio, sinä näet", hän sanoi, "että minä teen työtä ansaitakseni perheeni elatuksen. Sinä et ole minulle avullisena. Sinä et sääli minua, et äitiäsi, et veljiäsi."
"Oi, isä, älä sano niin!" huudahti poika puhjeten kyyneliin ja oli juuri tunnustamaisillaan kaikki. Mutta isä keskeytti hänet ja sanoi: "Sinä tunnet meidän tilamme ja tiedät, että hyvä tahto ja uhrautuvaisuus ovat kaikille tarpeen. Katso, minun täytyy itse ruveta tekemään puolta enemmän työtä. Minä toivoin tässä kuussa sata liiraa palkanlisää rautatieltä ja tänä aamuna sain kuulla, etten saakaan mitään."
Tämän kuullessaan Giulio jätti tunnustuksen tekemättä ja sanoi päättäväisesti itsekseen: "Ei, isä, en kerro sinulle mitään, säilytän salaisuuteni voidakseni työskennellä sinun hyväksesi. Huolen, jonka sinulle tuotan, korvaan toisella tavalla; koulussa opin aivan kylliksi. Tärkeintä on nyt auttaa sinua ansaitsemaan leipämme ja huojentaa sinun vaivojasi."
Ja hän työskenteli yhä, ja siten kului kaksi pitkää, raskasta kuukautta, joiden kuluessa isän ankarat soimaukset häntä masensivat. Mutta pahinta oli, että isä tuli poikaa kohtaan yhä kylmemmäksi, puhutteli häntä harvoin, melkeinpä vältti Giulion katsetta. Giulio huomasi tämän ja kärsi siitä sanomattomasti, mutta kun isä käänsi selkänsä, lähetti poika hänelle salaa hellän suudelman. —
Näin kärsien hän laihtui ja kelmeni ja laiminlöi yhä enemmän lukujansa. Hän käsitti selvään, että kaiken täytyi tulla ilmi, ja joka ilta hän ajatteli: "Tänä yönä en enää nouse kirjoittamaan." — Mutta aina kello kaksitoista, jolloin hänen piti toteuttaa päätöksensä, hän sai omantunnonvaivoja. Hänestä tuntui siltä, kuin hän poisjäämisellään varastaisi perheeltä, isältänsä liiran. Ja hän nousi ajatellen, että isä jonakin yönä tapaisi hänet kirjoittamassa tai että hän huomaisi asianlaidan laskiessaan osoitteet kahteen kertaan; ja silloin ei Giulion itse olisi tarvinnut tehdä tuota vaikeata tunnustusta. Ja niin työ jatkui yhä.
Mutta eräänä iltana perheen aterioidessa isä puhutteli häntä erittäin ankarasti. Äiti katseli Giuliota ja huomasi hänet huonommaksi ja kelmeämmäksi kuin ennen.
"Sinä olet varmaankin sairas, poikaseni", hän sanoi ja kääntyi isän puoleen osoittaen Giulion kelmeitä poskia.
Isä katsahti häneen ja sanoi: "Paha omatunto hänet tekee sairaaksi. Silloin kun hän oli ahkera ja tiedonhaluinen, ei hänen ulkomuotonsa ollut tuon näköinen."
"Mutta hän on sairas", huudahti äiti.
"Se on minulle yhdentekevää", sanoi isä.
Nämä sanat olivat puukon iskuja pojan sydämelle. Oi, hän oli isälleen nyt aivan arvoton! Isälle, joka muinoin oli vapissut kuullessaan hänen yskivän. Ei epäilemistäkään, hän ei enää rakastanut poikaansa. — Oi isäni, tästä pitää tulla loppu, ilman sinun rakkauttasi en voi elää; minä sanon sinulle kaiken, minä rupean lukemaan kuten ennen. Tulkoon mitä tahansa, kunhan sinä vain, armas isäni, minua rakastat! Tällä kertaa aion pysyä päätöksessäni.
Kuitenkin hän nousi seuraavana yönä jälleen vanhan tavan mukaan vuoteeltaan. Hänen piti vielä kerta mennä katsomaan huonetta jättääkseen sille viimeiset hellät jäähyväiset. Hän tuli kirjoituspöydän luo ja sytytti lampun, mutta kun hän näki nuo valkeat kääröt, joihin hän ei milloinkaan enää tulisi kirjoittamaan osoitteita, valtasi hänet syvä suru, ja varomattomalla liikkeellä hän tarttui kynään taas aloittaakseen.
Samassa putosi eräs kirja kovalla kolinalla lattialle. Hän jäykistyi. Jos isä heräisi! No, olihan hän päättänyt kumminkin selittää kaikki. Mutta kuitenkin, miten kauheata olisi kuulla isän askelet yön hiljaisuudessa, nähdä hänet nöyryytettynä edessään. Hän kuunteli hengitystään pidättäen. Ei kuulunut hiiskaustakaan. Kaikki oli hiljaa, koko talo nukkui. Isä ei ollut kuullut mitään. Hän rauhoittui ja rupesi kirjoittamaan. Osoitteet yhä lisääntyivät. Hän kuuli vahdin tasaiset askelet autiolla kadulla, sitten vaunujen kolinaa, ja taas vallitsi äänettömyys, jonka ainoastaan koiranhaukunta aika-ajoin katkaisi. Giulio vain kirjoitti.
Sillä aikaa seisoi isä hänen tuolinsa takana. Hän oli noussut vuoteeltaan melun kuullessaan, oli hiljaa hiipinyt huoneeseen, ja tuossa hän nyt seisoi kumartuneena Giulion yli. Hän oli nähnyt kynän ahkerasti lentävän paperilla, ja silmänräpäyksessä oli kaikki selvinnyt hänelle.
Sanomaton katumus, ääretön hellyys valtasi hänet, ja hän seisoi äänetönnä, hengittämättä poikansa takana.
Äkkiä Giulio huudahti. Isän kädet olivat vavisten tarttuneet hänen päähänsä, hän peitti Giulion otsan suudelmilla. "Nyt ymmärrän, suo minulle anteeksi, rakas lapseni! Tule, seuraa minua!"
Ja hän vei tai oikeammin kantoi hänet äidin vuoteen ääreen, sulki hänet äidin syliin ja sanoi: "Suutele tätä herttaista lasta, joka kolmeen kuukauteen ei ole nukkunut ansaitakseen meille leipää."
Äiti painoi hänet rintaansa vasten löytämättä sanoja. Vihdoin hän virkkoi: "Mene levolle, lapseni! — Kanna hänet vuoteeseen!"
Isä otti hänet käsivarrelleen, kantoi hänet hänen huoneeseensa ja asetti vuoteeseen. Syvästi huoaten hän järjesti sitten peitteen paikoilleen.
"Kiitos", sanoi Giulio hitaasti, "kiitos! Mutta mene sinä nyt nukkumaan, minä olen niin onnellinen, isä."
Mutta isä tahtoi nähdä hänen nukkuvan, istuutui vuoteen ääreen, tarttui pojan käteen ja sanoi: "Nuku, poikaseni!"
Ja heikontunut Giulio nukkui, nukkui monta tuntia nauttien rauhallista, virkistävää unta.
Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla ja isä nojautuneena hänen rintaansa vasten. Siinä hän oli viettänyt yönsä ja nukkui vielä, otsa Giulion povella.
TAHTO.
Keskiviikkona joulukuun 28 p:nä.
Stardilla olisi tarmoa käyttäytyä samaten kuin tuo pieni firenzeläinen kirjuri. Kaksi tapahtumaa oli tänä aamuna keskustelun esineenä koulussa: Garoffi oli aivan haltioissaan ilosta saadessaan postimerkkikokoelmansa takaisin, ja siihen kun oli vielä liitetty kaksi harvinaista merkkiä Guatemalan tasavallasta. Ja Stardi sai toisen palkinnon.
Kaikki olivat hämmästyneet. Kukapa olisi sellaista lokakuussa aavistanut, kun hänen isänsä toi hänet kouluun suureen vihreään päällystakkiin käärittynä ja kaikkien kuullen sanoi: "Olkaa kärsivällinen häntä kohtaan! Ei hänellä ole liikaa älyä."
Kaikki pitivätkin häntä alussa houkkiona, mutta itse hän sanoi: "Joko yritys menee männikköön tai minä onnistun" ja alkoi voimainsa takaa lukea yöt ja päivät, kotona, koulussa ja kävelyretkilläkin, kädet nyrkissä, huulet yhteenpuristettuina, kärsivällisenä kuin lammas, itsepintaisena kuin aasi. Ja näin hän viimein alituisten kertauksien avulla ja vastaamalla kumppanien pilaan vain jalallaan tönäisten on päässyt kaikista muista edelle.
Alussa hän ei ymmärtänyt laskentoa vähääkään, hänen kirjoituksensa vilisivät virheitä, eikä hän saanut yhtäkään täydellistä lausetta päässään pysymään, ja nyt hän ratkaisee kaikki esimerkit, kirjoittaa ihan oikein ja osaa läksynsä kuin vettä valaen. Jo hänen ulkomuotonsa osoittaa hänen rautaista tahtoansa. Hän on pieni ja tukeva, pää on kuin kirveellä veistetty ja kaulaton, kädet lyhyet ja paksut, ääni karkea.
Hän lukee kaikkea, mitä vain käsiinsä saa, vanhoja sanomalehtiä ja teatteriohjelmia, ja niin pian kuin hän saa kootuksi kymmenen soldoa, hän ostaa itselleen kirjan. Hänellä on jo oma pieni kirjastonsa, ja kerran hyvällä päällä ollessaan hän antoi minulle vihiä siitä, luvaten joskus viedä minut kotiinsa sitä katsomaan.
Hän ei juttele eikä leikittele kenenkään kanssa. Liikkumattomana kuin kallio hän istuu penkillään ja kuuntelee opettajaansa. Kuinka paljon sinä lienetkään tehnyt työtä, Stardi rukka! Vaikka opettaja olikin huonolla tuulella ja kärsimätön, sanoi hän kuitenkin tänä aamuna Stardille antaessaan hänelle mitalin: "Hyvin, Stardi! Ken kestävänä pysyy, se kruunataan."
Mutta hän ei ensinkään ylvästele, ei hymyile, ja tuskin hän oli päässyt mitaleineen penkkiinsä, kun jo taas asettui pää nyrkkiä vasten ja rupesi jos mahdollista entistä tarkkaavaisemmaksi ja liikkumattomammaksi.
Mutta vielä liikuttavampaa oli koulusta mennessä, kun hänen isänsä, lyhyt ja paksu, isokasvoinen ja karkeaääninen parturi odotteli häntä.
Hän ei ollut milloinkaan toivonut mitalia eikä ollut uskoa koko asiaa, ennenkuin opettaja vakuuttamalla vakuutti. Ja sitten hän rupesi nauramaan, löi poikaansa niskaan ja sanoi ääneen: "Kas se oli urhoollisesti ja kauniisti tehty, pikku pölkkypää", ja katsoi häntä hämmästyneenä hymyillen. Ja kaikki pojat hymyilivät paitsi Stardi. Hänen päässään pyöri jo seuraavan päivän läksy.
KIITOLLISUUTTA.
Lauantaina joulukuun 31 p:nä.
Sinun toverisi Stardi ei koskaan moiti opettajaansa, siitä olen vakuutettu. — "Opettaja oli tänään huonolla tuulella, opettaja oli kärsimätön"; sinä sanot sen tavalla, joka osoittaa suuttumusta. Mutta ajattelepa hiukkasen, kuinka monta kertaa sinä olet kärsimätön ja kenelle! Isällesi ja äidillesi; ja se on rikos. Sinun opettajallasi on kyllä syytä silloin tällöin olla kärsimätön. Ajattele kuinka monta vuotta hän jo on työskennellyt ja uuvuttanut itseänsä teidän tähtenne, ja vaikka muutamat teistä ovatkin hyviä ja herttaisia, on teissä paljon sellaisiakin, jotka vain hänen hyvyyttään väärinkäyttävät. Ja kaikki te hänelle tuotatte enemmän katkeria hetkiä kuin iloa.
Ja jospa tietäisit, kuinka monesti opettaja tulee kouluun, vaikka onkin sairas. Hänen kärsimättömyytensä on usein vain seuraus siitä, että hän on pahoinvoipa, ja kipeästi häneen koskee, kun hän huomaa, etteivät oppilaat ole siitä tietävinänsäkään, vaan käyttävät tilaisuutta vaivatakseen häntä.
Poikaseni, kunnioita ja rakasta opettajaasi! Rakasta häntä siksi, että isäsikin häntä rakastaa ja kunnioittaa; siksi että hän pyhittää elämänsä monen pojan hyväksi; siksi että hän valaisee ja laajentaa sisäistä ihmistäsi ja kasvattaa sieluasi; siksi että monen vuoden perästä, kun sekä minä että hän jo olemme poissa, hänen kuvansa nousee sielussasi aina minun kuvani keralla. Ja silloin muistuu mieleesi sellaisia surun ja väsymyksen piirteitä hänen kasvoissaan, joita nyt et huomaakaan, ja sinä häpeet ja kadut, ettet ole häntä kyllin rakastanut, kyllin kunnioittaen häntä kohdellut. Rakasta opettajaasi, sillä hän on jäsen tuosta suuresta, 50.000 henkilöä käsittävästä perheestä, joka on levinnyt ympäri koko maamme ja työskentelee alkeisopettajina miljoonien lasten henkisinä isinä. Hän on noita huonosti palkattuja ja vähässä arvossa pidettyjä työmiehiä, jotka maallemme kokevat kasvattaa nykyistä sukupolvea kunnollisempaa kansaa. Minä en voi iloita rakkaudestasi, ellet ulota sitä kaikkiin hyväntekijöihisi, joista opettajasi on vanhempiesi jälkeen ensimmäisen sijan saava. Rakasta häntä aivan kuin rakastaisit minun veljeäni, rakasta häntä silloin kun hän sinua hyväilee ja silloin kun hän sinua nuhtelee, silloin kun hän sinusta tekee oikein ja silloin kun et saata hänen toimiansa ymmärtää; rakasta häntä silloin kun hän on iloinen ja puhelias, mutta vielä enemmän silloin kun näet hänet surullisena! Ja lausu aina sana "opettaja" suurimmalla kunnioituksella, sillä isän ja äidin nimen jälkeen ei ole sanaa, jolla olisi suloisempi sointu!
Isäsi.
APUOPETTAJA.
Keskiviikkona tammikuun 4 p:nä.
Isä oli oikeassa. Opettaja oli huonolla tuulella siksi, että hän oli sairas. Hänen sijaansa me saimme jo kolme päivää sitten apuopettajan, joka on pieni ja parraton ja melkein nuorukaiselta näyttävä. Tänä aamuna sattui koulussamme ruma tapahtuma. Jo ensimmäisenä ja toisena päivänä pojat melusivat aikalailla, siksi että tämä apuopettaja on hyvin kärsivällinen ja ainoastaan sanoi: "Olkaa hiljaa, olkaa hiljaa, minä pyydän!" Mutta tänä aamuna vallattomuus meni yli rajojensa. Syntyi sellainen rähinä, ettei hänen sanojansa enää kuulunut. Hän nuhteli ja pyysi, mutta turhaan. Pari kertaa esiintyi johtaja ovella meitä ankarasti katsellen. Tuskin hän oli päässyt pois, ennenkuin taas syntyi sellainen hälinä kuin markkinatorilla.
Garrone ja Derossi kääntyivät ja koettivat merkkejä antamalla hillitä toisia, sellainen käytös kun oli häpeä. Ei kukaan heistä välittänyt. Ei kukaan muu pysynyt alallaan kuin Stardi, joka kyynärpäät pulpetilla ja nyrkit ohimoilla istui luultavasti mietiskellen ihanaa kirjastoansa, ja Garoffi haukannenineen ja postimerkkeineen; hän järjesteli niiden nimiä, jotka olivat ottaneet arpoja ja maksaneet kaksi sentesimoa voittaakseen erään taskussa kannettavan mustetolpon. Toiset lörpöttelivät ja nauroivat, kiinnittivät kyniä pulpettiin ja soittivat niillä, ampuivat toisiaan pureskelluilla paperikuulilla, käyttäen linkoina venyviä sukkanauhojaan.
Opettaja tarttui milloin mihinkin, ravisteli heitä ja pani seinää vastaan seisomaan. Ei siitä mitään apua ollut. Hän ei lopulta enää tiennyt muuta sanoa kuin: "Miksi käyttäydytte tällä tavalla? Tahdotteko välttämättömästi, että saan nuhteita?"
Sitten hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi vimmastuneella, itkunsekaisella äänellä: "Hiljaa, hiljaa, hiljaa!" Se oli surullista kuulla. Mutta melu vain kasvoi. Franti viskasi hänen päällensä paperinuolen, muutamat naukuivat, jotkut löivät toisiaan päähän kirjalla. Kaikki oli niin mullin mallin, ettei sitä kielin voi kertoa. Samassa astui vahtimestari sisään ja sanoi: "Johtaja kutsuu teitä, herra opettaja." Opettaja meni kiireesti ulos tehden tuskastuneen liikkeen. Nytpä hälinä oikein nousi. Mutta yht'äkkiä Garrone syöksähti paikaltaan, kasvot muuttuneina, nyrkkiä puiden, ja huusi raivostuneella äänellä: "Heretkää jo! Te olette petomaisia. Te rääkkäätte opettajaa siksi, että hän on hyvä. Jos hän teitä löisi ja hutkisi, kyllä te silloin luikertelisitte kuin koirat. Te olette raukkoja. Sitä, joka häntä vielä vihoittaa, odotan minä tuolla ulkona ja lyön niin, että hampaat kurkussa kolisevat, vaikka hänen isänsä olisi näkemässä. Sen minä lupaan."
Kaikki olivat ääneti. Miten kaunis Garrone oli tällä hetkellä säihkyvine silmineen! Hän oli kuin nuori jalopeura. Hän tähysteli kaikkein rohkeimpia toista toisensa perästä, ja kaikki olivat allapäin. Kun opettaja hetkisen kuluttua palasi, silmät punaisina, ei kuulunut enää hiiskaustakaan. Hän oli hyvin hämmästynyt. Mutta kun hän sitten näki Garronen värisevänä ja tulistuneena, sanoi hän sydämellisesti, aivan kuin veljelleen: "Minä kiitän sinua, Garrone."
STARDIN KIRJASTO.
Torstaina tammikuun 5 p:nä.
Minä olen nyt käynyt Stardin luona, joka asuu vastapäätä koulua, ja kateeksi kävi nähdessäni hänen kirjansa. Hän ei ole ensinkään varakas eikä voi ostaa itselleen monta kirjaa, mutta hän säilyttää huolellisesti kaikki koulukirjansa ja muut vanhemmiltaan saamansa kirjat. Joka soldon, jonka hän saa, hän panee säästöön ja vie kirjakauppiaalle. Hän on siten jo saanut pienen kirjaston. Kun isä huomasi tämän hänen mielitekonsa, osti hän hänelle kauniin kirjahyllyn viheriäisine uutimineen ja sidotti melkein kaikki hänen kirjansa erivärisiin kansiin, jotka poika itse valitsi.
Nyt hän vain vetää erästä rihmaa, uutimet aukenevat, ja sitten näkee kolme riviä kirjoja, kaikenvärisiä, kiiltävillä kultakirjaimilla kaunistettuja satukirjoja, matkakertomuksia, runoja. Kuvitettujakin kirjoja hänellä on.
Ja hän ymmärtää niin hyvin sovitella värit yhteen. Hän panee valkoiset punaisten, keltaiset mustien ja siniset valkoisten rinnalle, niin että ne jo kaukaa näkee, ja kokonaisvaikutus on komea. Hänestä on todellinen ilo ryhmitellä niitä aina uuteen järjestykseen. Hän on hankkinut itselleen luettelon ja on aivan kuin luotu kirjastonhoitajaksi. Hän seisoo aina kirjojensa ääressä, pyyhkii niitä, selailee niitä sekä tarkastelee niiden siteitä. Kannattaa nähdä millä huolella hän aukoilee niitä pyöreillä, lyhyillä käsillään ja puhaltelee lehtiä. Kaikki näyttävät vielä aivan uusilta. Ja minä olen jo aikaa omani repinyt. Jokaisen kirjan saanti on hänestä juhlatilaisuus. Hän sivelee sitä, asettaa hyllylle ja ottaa jälleen alas, tarkastelee ja vartioitsee kuin aarretta. Ei hän tunnin aikaan näyttänyt minulle mitään muuta. Väliin hänen silmiänsä pakottaa pelkästä lukemisesta.
Kerran hänen isänsä, joka myöskin on tanakka, voimakas ja isopäinen kuin poikakin, tuli sisään, löi häntä kahdesti niskaan ja sanoi karkealla äänellään: "No, mitä sanot tästä visapäästä? Se on kova pää, mutta jotakin tulee, sen vakuutan." Ja isän hyväillessä Stardi ummisti silmänsä kuin iso metsäkoira. Minä en ymmärrä syytä, mutta minä en uskaltanut laskea leikkiä hänen kanssaan, ja minusta tuntuu ihan uskomattomalta, että hän on vain vuotta vanhempi minua. Kun hän ovessa sanoi minulle: "Näkemiin", ei paljoa puuttunut, etten täysikasvuisen tavalla vastannut: "Voikaa hyvin!"
Sitten sanoin isälle kotona: "Stardi ei ole nerokas, hänellä ei ole minkäänmoisia seurustelutapoja, hänen vartalonsa on miltei naurettava, ja kuitenkin hän tekee minuun syvän vaikutuksen." Ja isäni vastasi: "Syy on siinä, että hänellä on luonteen lujuutta." Ja minä sanoin: "Tunnin kuluessa, jonka nyt olen oleskellut hänen seurassaan, hän ei ole vaihtanut kanssani viittäkymmentä sanaa, ei näyttänyt leikkikaluja, ei kertaakaan nauranut, ja kuitenkin olen viihtynyt mainiosti hänen seurassaan." — Ja isäni vastasi: "Se johtuu siitä, että sinä kunnioitat häntä."
SEPÄN POIKA.
Perjantaina tammikuun 6 p:nä.
Mutta myöskin Precossia minä kunnioitan, ja oikeastaan on liian vähän sanottu, että häntä vain kunnioitan. Precossi, tuo sepän poika, on pieni näivettynyt raukka, joka aina pelokkaasti katsoo syvillä, mutta suloisilla silmillään ja tuntuu kaikille sanovan: Suokaa anteeksi! Hän on aina kivulloinen ja lukee kuitenkin paljon. Isä tulee usein päihtyneenä kotiin, lyö häntä aivan syyttä ja viskoo hänen kirjansa ja vihkonsa sekaisin. Usein hän tulee kouluun mustelmia poskissa, kasvot turvoksissa, silmät itkusta punaisina. Mutta ei hän milloinkaan myönnä isänsä häntä lyöneen.
"Isäsi on taas lyönyt sinua", huutavat toverit. Mutta hän huutaa takaisin: "Ei se ole totta, ei se ole totta" vain pelastaakseen isänsä kunnian. "Tätä lehteä sinä et ole polttanut", sanoi opettaja eräänä päivänä osoittaessaan hänen puoleksi palanutta työtänsä. "Olen", vastasi hän värisevällä äänellä, "se pääsi minulta luiskahtamaan tuleen". Ja kuitenkin me kaikki tiesimme, että hänen humalainen isänsä oli potkaissut pöydän kumoon pojan kirjoittaessa.
Hän asuu eräässä meidän talomme vinttikamarissa. Ovenvartija kertoo äidilleni kaikki. Ja sisareni Silvia kuuli hänen kerran itkevän, kun isä tyrkkäsi hänet päistikkaa rappusista alas; hän oli pyytänyt muutamia soldoja ostaakseen kieliopin. Hänen isänsä juo, on työtönnä, ja perhe kärsii nälkää. Usein Precossi tulee syömättä kouluun ja pureskelee salaa leivänpalaa, jonka Garrone hänelle antaa. Mutta hän ei koskaan sano: "Minun on nälkä, isä ei anna ruokaa."
Aina kun hänen isänsä kulkee koulun ohi hoippuvin askelin, kasvot pöhöttyneinä, hiukset kuin tuulenpesä ja lakki kallellaan, hän jääpi poikaansa odottamaan. Ja poika parka värisee kuin haavanlehti hänet kadulla nähdessään. Mutta sitten hän kuitenkin juoksee hymyillen häntä vastaan, vaikk'ei isä ole hänestä tietävinäänkään.
Precossi parka! Hän ompelee hajalliset vihkonsa kokoon, lainaa kirjoja lukeakseen läksynsä, kiinnittää paidanriekaleitaan nuppineuloilla yhteen. Kerrassaan surkeata on nähdä hänen voimistelevan isoissa kaltoissa kengissään, retkuvissa housuissaan ja liian pitkässä takissaan, jonka hihat ovat aina kyynärpäihin käärityt. Hän on ahkera ja oppivainen. Hän olisi ensimmäisiä luokalla, jos hän voisi kotona rauhallisesti työskennellä. Tänä aamuna hän tuli kouluun kynsien jäljet poskissa, ja kaikki huusivat: "Nyt et voi enää valheeksi väittää. Isäsi on sen tehnyt. Sanopa johtajalle, että hän toimittaa isäsi linnaan!"
Mutta hän nousi seisomaan aivan tulipunaisena ja huusi vapisevalla äänellä: "Se ei ole totta, isäni ei lyö minua koskaan." Mutta sitten tunnilla vierähtivät kyynelkarpalot hänen pulpetilleen, ja kun joku häntä katseli, koetti hän hymyillä salatakseen mielenhaikeuttaan. Precossi rukka!
VIKTOR EMANUELIN MUISTO.
Tiistaina tammikuun 17 p:nä.
Tänään kello kaksi, kun olimme kokoontuneet kouluun, kutsui opettaja Derossin, joka asettui luokan eteen ja kauniilla, sointuvalla äänellään rupesi meille kertomaan:
"Tänään neljä vuotta sitten, juuri tänä tuntina, saapuivat Rooman Pantheonin edustalle ruumisvaunut, jotka kuljettivat Viktor Emanuelin ruumista. Viktor Emanuel II, Italian ensimmäinen kuningas, kuoli 29-vuotisen hallituskauden jälkeen, joka muodostui mainehikkaaksi ja siunausta tuottavaksi hänen urhoollisuutensa, oikeudentuntonsa ja rohkeutensa vuoksi.
"Hänen ajaltaan on suuri, yhteinen italialainen isänmaa. Seitsemästä valtakunnasta, joihin se oli hajonnut, syntyi yksi ainoa itsenäinen, vapaa valtio.
"Seppeleiden peittämät ruumisvaunut kulkivat kukkien sadellessa hiljalleen eteenpäin lukemattomien ihmisjoukkojen ohi, jotka olivat rientäneet Italian kaikista osista ja nyt seisoivat hiljaa, henkeä pidättäen, surun valtaamina. Saattojoukon etunenässä kulki kenraaleja, koko joukko ministereitä ja ruhtinaita, joita seurasi jono sotavanhuksia, koko metsä lippuja, kolmensadan kaupungin edustajat, parhaita, mainehikkaimpia miehiä, mitä kansassa oli. Vihdoin se pysähtyi sen ylevän temppelin edustalle, missä hauta odotti suurta vainajaa.
"Kaksitoista haarniskoitua sotilasta kantoi arkun vaunuista. Silloin Italian kansa lausui viimeiset jäähyväiset kuninkaalleen, joka sitä oli niin lämpimästi rakastanut, viimeiset jäähyväiset sotilaalleen, isälleen, historiansa siunatuimmille, onnellisimmille vuosille. Se oli suuri, juhlallinen hetki, Tuhannesta kurkusta kaikui yht'aikaa: 'Hyvästi, jalo, hyvä, oikeuttarakastava kuningas! Sinä olet elävä kansasi sydämessä niin kauan kuin aurinko Italiaa valaisee.' Liput kohosivat taivasta kohti, ja Viktor Emanuel laskettiin mainehikkaaseen hautakammioonsa."
KÖYHÄT.
Perjantaina tammikuun 20 p:nä.
On suurta uhrautua isänmaansa puolesta, mutta silti ei pidä halveksia pienempiä hyveitä, poikani. Kun tänä aamuna tulit koulusta ja astelit minun edelläni, näin vastaasi tulevan erään köyhän vaimon, joka kantoi näivettynyttä, surkeannäköistä lasta ja pyysi sinulta almua. Sinä kyllä katsoit häneen, mutta et kuitenkaan antanut mitään, vaikka taskussasi oli soldoja.
Älä totuta itseäsi kulkemaan välinpitämättömänä köyhän ohi, joka ojentaa kättään, varsinkaan jos tämä köyhä on äiti, joka pyytää soldon lapselleen! Ajattele, että tämä lapsi mahdollisesti kärsii nälkää, ajattele mitä äiti silloin tuntee! Koeta kuvitella, miltä tuntuisi omasta äidistäsi, jos hänen jonakin päivänä täytyisi sanoa: "Henrik, tänään en voi antaa sinulle edes leipää." Kun annan jollekulle köyhälle soldon ja hän sanoo: "Jumala siunatkoon teitä", et voi käsittää, minkä suloisen tunteen se minussa herättää. Minusta tuntuu sillä, kuin saisin paljon enemmän kuin olen antanut. Ota sinäkin silloin tällöin soldo pienestä kukkarostasi ja anna se jollekulle turvattomalle vanhukselle, leivättömälle äidille tai orpolapselle. Köyhät pitävät lasten lahjoista, sillä ne eivät nöyryytä heitä, koska lapset, jotka eivät mitään omista, vaan saavat kaiken muilta, ovat heidän kaltaisiansa. Katsopa vain kuinka köyhät aina ympäröivät kouluja. Aikaihmisen almu on lähimmäisrakkaudesta lähtenyt, multa lapsen anti on kuin hyväily. On kuin hän soldon ohessa myös antaisi kukan.
Ajattelepa, että kun sinulla on joka lajia yllin kyllin, heiltä puuttuu kaikki, että sinun ollessasi onnellinen he kerjäävät almua vain siksi, etteivät kokonaan menehtyisi! Ajattele kuinka surkeata, että keskellä näitä komeita palatseja ja valaistuja katuja, joilla loistavat vaunut kulkevat ja samettiin puetut lapset astuvat, on vaimoja ja lapsia, joilla ei ole leipää! Keskellä meluavia kaupunkeja on poikasia, aivan yhtä kyvykkäitä kuin sinä, joilla ei ole enempää syötävää kuin erämaan pedoilla. Voi lapseni, älä koskaan enää mene almua rukoilevan äidin ohi antamalta hänelle jotain!
Äitisi.
FRANTI EROTETAAN KOULUSTA.
Lauantaina tammikuun 21 p:nä.
Franti on inhoittava poika. Kun joku isä tulee kouluun poikaansa nuhtelemaan, iloitsee Franti. Hänen on pakko pelätä Garronea, mutta muurarimestaria hän lyö, siksi että tämä poloinen on pieni. Hän kiusaa Crossia hänen hervottoman kätensä takia ja härnäilee Precossia, jota kaikki kunnioittavat; Robettiakin, joka pelasti lapsen ja nyt liikkuu puujaloilla, hän pilkkaa. Hän pistelee kaikkia, jotka ovat häntä heikommat, ja kun hän pui nyrkkiään, on hän oikein raivoisa ja vaarallinen.
Hänen matalassa otsassaan ja ilkeissä silmissään, jotka hän melkein piilottaa lakkinsa alle, on jotain inhoa herättävää. Hän ei välitä mistään, nauraa opettajaa päin silmiä, varastaa kun vain tilaisuuden saapi, valehtelee hävyttömällä naamalla, tuo nuppineuloja kouluun pistääkseen toverejaan, repii napit sekä omasta että toveriensa takeista pelatakseen nappikuoppaa. Hänen kirjansa, vihkonsa ja karttansa ovat rutistetut, tahratut ja repaleina. Viivoittimessa on hampaan jälkiä, kynät ovat pureskeltuja, kynnet samaten, hänen vaatteensa ovat täynnä tahroja ja tappeluissa saatuja ratkeamia ja repeämiä.
Kerrotaan, että hänen äitinsä on tullut huolista sairaaksi ja että hänen isänsä on kolme kertaa ajanut hänet kotoa pois. Usein tulee äiti kouluun poikansa käytöstä tiedustelemaan ja menee aina itkien pois. Franti vihaa koulua, vihaa tovereitaan, vihaa opettajaa. Opettaja ei aina ole huomaavinansakaan hänen konnamaisuuksiaan, mutta siitä hän vain yltyy.
Opettaja koetti voittaa häntä hyvyydellä, mutta sitten Franti vain pilkkasi häntä. Nuhteita saadessaan hän oli itkevinään, peitti kasvonsa käsillään ja — nauroi. Hänet erotettiin kolmeksi päiväksi koulusta, mutta hän palasi entistä ilkeämpänä.
Derossi sanoi hänelle tuonoin: "Mutta herkeä jo, etkö näe, että opettaja kärsii" — ja Franti uhkaa iskeä naulan hänen ruumiiseensa.
Tänä aamuna hänet vihdoin ajettiin koulusta kuin koira. Juuri kun opettaja ojensi Garronelle kirjoitusvihkoa, viskasi Franti lattialle pienen dynamiittinallin, joka räjähti kuin pyssynpamaus.
Koko luokka hypähti seisoalleen, ja opettaja ryntäsi paikaltaan huutaen: "Franti, tiehesi heti!" Hän vastasi: "En minä sitä tehnyt." Ja nauroi. Opettaja sanoi vielä kerran: "Ulos täältä!" "Enkä mene", vastasi hän.
Silloin opettaja kiivastui, tarttui hänen käsivarteensa, ravisti häntä ja laahasi pulpetista ulos. Hän puolustautui, kiristi hammasta ja teki vastakynttä. Opettaja enemmän kantoi kuin talutti hänet johtajan luo ja palasi sitten yksin luokkaan asettuen paikalleen. Hänen päänsä vaipui kättä vasten, ja kasvojen ilme oli niin alakuloinen ja väsynyt, että meihin oikein syvästi koski häntä katsellessa.
"Kolmikymmenvuotisena opettaja-aikanani ei ole vielä sellaista tapahtunut", sanoi hän katkerasti päätään pudistaen. Ei kukaan uskaltanut hiiskahtaa. Hänen kätensä vapisivat liikutuksesta, ja ryppy hänen otsassaan oli niin syvä, että muistutti arpea. Opettaja parka! Kaikki kärsivät hänen kanssaan.
Derossi nousi ja sanoi: "Opettaja, älkää olko noin murheellinen! Me rakastamme teitä." Hän tointui hiukkasen ja sanoi: "Palatkaamme taas tehtäväämme!"
SARDINIALAINEN RUMMUNLYÖJÄ.
(Opettajan kertomus.)
Tiistaina tammikuun 24 p:nä.
Custozan taistelun ensimmäisenä päivänä, heinäkuun 24:ntenä 1848, joutui noin 60 miestä meidän jalkaväkeämme suureen vaaraan. Kun he juuri olivat miehittämässä yksinäistä taloa, joka oli pienellä töyryllä, karkasi pari komppaniaa vihollisia heidän kimppuunsa lähettäen sellaisen luotituiskun joka puolelta, että meikäläiset tuskin ennättivät taloon suojaan.
Ovet lujasti suljettuaan meikäläiset riensivät maakerroksen ja kellarin ikkunoihin ja aloittivat kiivaan tulen hyökkääjiä vastaan, jotka vastasivat samaan tapaan, lähestyen askel askelelta. Nämä kuusikymmentä italialaista olivat vanhan valkopartaisen, ankaran näköisen kapteenin komennossa. Heidän joukossaan oli myöskin sardinialainen rummunlyöjä, neljätoistavuotias poika, joka tuskin näytti kaksitoistavuotiaalta, pieni, oliivinvärinen, mustasilmäinen.
Kapteeni johti puolustusta eräästä alakerroksen ikkunasta. Hänen komentonsa kajahtivat kuin pistolinlaukaukset, eikä hänen rautakasvoissaan havainnut vähintäkään liikutuksen merkkiä.
Rummunlyöjä oli hieman kalpea, mutta seisoi tanakkana pystyssä. Sitten hän kiipesi eräälle pöydälle ja nojaten seinää vasten kurotti kaulaansa nähdäksensä ikkunasta. Hän erotti savun läpi vihollisten valkeat univormut, jotka kentällä hitaasti lähenivät.
Talo oli jyrkällä rinteellä, mutta sinnepäin oli vain yksi ikkuna, sekin vinttikamariin kuuluva. Siksi eivät viholliset uhanneetkaan tältä puolelta. Koko rinne oli vapaa. Tuli kohtasi vain huoneen etupuolta ja sivuja.
Mutta se oli kauhea tuli. Luoteja sinkoili kuin rakeita, muurit murenivat, tiilet pirstautuivat ja ovet, ikkunapielet ja huonekalut särkyivät. Puun pirstaleita, kalkkipilviä ja keittiökalujen kappaleita lensi ilmaan. Kaikkialla pamahteli, rätisi ja ryskyi. Siellä täällä kaatui aina joku sotilas ikkunan luota ja vietiin syrjään. Toiset hoipertelivat huoneesta huoneeseen painaen käsiään haavoihinsa. Keittiössä makasi jo eräs kuolleena, ammottava reikä otsassa. Vihollisten puoliympyrä vetäytyi yhä lähemmäksi.
Kapteeni, joka tähän asti oli seisonut järkähtämättä, teki samassa levottoman liikkeen ja poistui pitkin askelin huoneesta. Vahti seurasi häntä. Kolmen minuutin kuluttua tämä palasi kiireesti takaisin ja huusi pientä rummunlyöjää käskien häntä mukaansa. Poika seurasi. Hän juoksi portaita ylös ja astui vahdin kanssa autioon vinttikamariin, missä tapasi kapteenin kirjoittamassa ikkunaa vasten nojautuneena. Lattialla oli köysi.
Kapteeni pani kirjeen kokoon ja käänsi poikaan harmaat, kylmät silmäteränsä, jotka saivat kaikki sotilaat värisemään, ja sanoi tuimasti: "Rummunlyöjä!"
Tämä nosti heti kätensä ohimolle.
Kapteeni sanoi: "Onko sinulla sydän oikealla paikalla?"
Pojan silmät iskivät tulta. "On, herra kapteeni", vastasi hän.
"Katso tuonne", sanoi kapteeni työntäen hänet ikkunan luo, "tuonne tasangolle, Villafrancan lähelle, missä nuo pistimet nyt juuri välähtelevät! Siellä meikäläiset seisovat joutilaina. Ota tämä kirje, laskeudu tästä pienestä ikkunasta köyttä myöten, lennä kuin nuoli rinnettä alas, aukealla tapaat meikäläiset ja anna tämä kirje ensimmäiselle upseerille, jonka näet. Jätä tänne vyösi ja reppusi!"
Pieni rummunlyöjä laski vyönsä ja reppunsa lattialle ja kätki kirjeen povitaskuunsa. Vahti viskasi köyden pään ikkunasta ja piti lujasti molemmin käsin kiinni sen toisesta päästä. Kapteeni auttoi poikaa, joka selkä tasangolle päin laskeusi köyttä myöten. "Paina mieleesi" — sanoi hän — "että tämän joukon pelastus riippuu sinun rohkeudestasi ja voimastasi! Sen kohtalo on sinun käsissäsi."
"Luottakaa minuun, herra kapteeni", vastasi poika ja kapusi alas.
"Juokse kumarassa rinnettä alas!" varoitti kapteeni vielä pitäen köyden päästä vahdin kanssa.
"Olkaa huoleti!"
"Jumala auttakoon sinua!"
Muutamassa silmänräpäyksessä oli poika jo maassa. Vahti veti köyden ylös ja katosi. Kapteeni jäi ikkunaan seisomaan ja seurasi levottomana poikaa, joka täyttä laukkaa juoksi rinnettä alas. Hän toivoi hänen jo päässeen onnellisesti, kun äkkiä kuusi pientä tomupilveä, jotka kohosivat maasta aivan poikasen läheisyydessä, ilmoitti, että viholliset olivat huomanneet hänet ja ampuneet ylängön harjalta. Pienet tomupilvet olivat hiekkaa, jonka kuulat olivat tupruttaneet ilmaan. Mutta rummuttaja vain juoksi kuin mieletön. Yht'äkkiä hän kaatui. "Kuoliaaksi ammuttu", huusi kapteeni nyrkkiään puiden. Mutta tuskin oli sana päässyt hänen suustaan, ennenkuin hän jo taas näki pojan nousevan. "Pieni kompastus vain", sanoi hän itsekseen ja hengitti jälleen helpommin. Ja todellakin, rummuttaja alkoi taas voimiensa takaa juosta, mutta hän ontui. "Jalka on nyrjähtänyt", ajatteli kapteeni. Muutamia tomupilviä nousi vielä siellä täällä, mutta yhä etempänä pojasta. Hän oli pelastunut. Kapteeni päästi riemuhuudon. Mutta hän jäi kuitenkin vielä ikkunan ääreen silmillään seuraamaan poikaa pelosta vavisten, sillä kaikki riippui nyt muutamasta tuokiosta. Ellei poika avunpyyntökirjeineen saapunut ajoissa perille, oli näiden sotilaiden joko siihen paikkaan kaatuminen tai antautuminen. Poika juoksi jonkin aikaa sangen nopeasti, mutta sitten hän hiljensi vauhtia ja näkyi ontuvan pahasti. Taas hän jatkoi juoksuaan, mutta se kävi yhä vaivalloisemmaksi; ehtimiseen hän kompastui ja pysähtyi. "Kuula on hipaissut häntä", ajatteli kapteeni, seurasi tarkkaan ja vavisten hänen liikkeitänsä ja lausui rohkaisevia sanoja, ikäänkuin poika olisi voinut kuulla häntä. Palavin silmin hän lakkaamatta mittasi pojan ja noiden välähtelevien aseiden väliä, jotka näkyivät keskellä auringon kultaamia vehnäpeltoja. Ja sillä aikaa hän kuuli alakerroksesta kuulien vinkumista ja jyskettä, upseerien ja vahdin raivoisia, käskeviä huutoja, haavoittuneiden äänekkäitä valituksia, särkyvien huonekalujen ja muurien ryskinää.
"Rohkeutta!" huusi hän seuraten silmillään kaukaista rummuttajaa. "Eteenpäin! Juokse! Kas nyt hän pysähtyy, voi surkeutta! Mutta kas, nyt hän taas juoksee."
Eräs upseeri riensi hengästyneenä kertomaan, että viholliset jo liehuttivat valkeata liinaa viitaten antautumaan.
"Ei saa vastata siihen", huusi kapteeni kääntämättä silmiään pojasta, joka jo oli tasangolla, mutta ei enää juossut, vaan hiljaa laahusti eteenpäin.
"No mene nyt! Juokse nyt vielä vähäisen!" sanoi kapteeni hampaitaan kiristellen ja nyrkkiään puiden. "Kuole, lurjus, mutta juokse! — Voi tuota kurjaa laiskuria! Nyt hän kai istuu."
Ja tosiaankin, poika, jonka pää tähän asti vielä oli pistänyt esiin vehnäpellosta, oli kadonnut aivan kuin hän olisi kaatunut. Mutta hetken kuluttua hänen päänsä näkyi uudestaan, kunnes hän vihdoin katosi kapteenin näkyvistä pensaston taakse.
Nyt kapteeni laskeusi kärsimättömänä alas. Kuulat vinkuivat, huoneet olivat täynnä haavoittuneita, joista muutamat hoipertelivat kuin juopuneet etsien tukea huonekaluista. Seinät ja lattia olivat veriset. Ruumiita makasi poikkiteloin ovien edessä. Kuula oli murskannut erään luutnantin oikean käsivarren. Kaikki oli savu- ja tomupilvien peitossa. "Rohkeutta!" huusi kapteeni. "Pysykää järkähtämättöminä! Apua tulee kohta. Vähän kestävyyttä vielä!"
Viholliset olivat yhä lähenneet. Savun läpi saattoi jo erottaa heidän kasvonsa, ja ammunnan keskeltä kuuluivat heidän raivoisat huutonsa. He vaativat antaumista uhaten muuten surmata kaikki. Muutamat pelästyneet sotilaat vetäytyivät jo ikkunasta pois. Kersantit ajoivat heidät takaisin.
Mutta puolustus laimeni yhä Alakuloisuus kuvastui kaikkien kasvoilla. Vastarinta oli mahdotonta. Hetkeksi taukosi ampuminen, ja jylisevä ääni karjaisi: "Antautukaa!" — "Emme!" ärjäisi kapteeni eräästä ikkunasta. Ja tuli alkoi uudestaan entistä kiivaammin ja raivoisammin molemmilta puolin. Sotilaita kaatui, moni ikkuna oli jo ilman puolustajaa. Ratkaiseva hetki läheni. Kapteeni huusi vimmastuneena: "He eivät tulekaan, eivät tule!" ja riehui miekka kädessä kuin mieletön valmiina kuolemaan. Mutta samassa tuli vahti vinttikamarista ja kirkaisi ääneen: "He tulevat!" "He tulevat!" toisti kapteeni riemusta huudahtaen.
Tämän kuullessaan kaikki, sekä terveet että sairaat, vahdit ja upseerit syöksyivät ikkunoihin, ja vastustus kävi taaskin ankaraksi. Hetkisen kuluttua huomattiin jonkinmoista epävarmuutta ja alkavaa epäjärjestystä vihollisten riveissä. Salaman nopeudella kapteeni kokosi joukon maakerrokseen ja järjesti siellä pistinhyökkäyksen vihollista vastaan.
Sitten hän taas oli ylhäällä. Tuskin hän oli sinne päässyt, kun jo kuului kovaa töminää, johon yhtyi raikkaita hurraa-huutoja, ja tuolla jo italialaisten ratsumiesten kaksihuippuiset lakit näkyivät savupilvien läpi. Heitä oli koko eskadroona, joka kiiti täyttä laukkaa, ja miekat, jotka välähtelivät ilmassa, iskivät suhinalla vihollisten päihin, hartioihin ja selkiin. Nyt ryntäsi myöskin tuo pieni joukko pistimet ojennettuina ovesta ulos. Viholliset horjuivat, joutuivat epäjärjestykseen ja pötkivät pakoon.
Koko tanner ja tuo pieni talo oli vihollisista vapaa, ja kohta sen jälkeen asetettiin kukkulalle kaksi pataljoonaa italialaista jalkaväkeä ja kaksi tykkiä.
Kapteeni palasi jäljellejääneiden sotilaittensa kanssa rykmenttiinsä, taisteli vielä sielläkin, mutta sai viimeisessä hyökkäyksessä haavan vasempaan käteensä. Päivä päättyi meikäläisten voitolla.
Mutta seuraavana päivänä taistelun uudestaan alettua meikäläiset kärsivät tappion vihollisten ylivoiman takia, vaikka he tekivätkin urhoollista vastarintaa. Nyt ei ollut muu neuvona kuin peräytyä Mincioon. Haavoittunut kapteeni astui koko matkan jalkaisin väsyneine, alakuloisine sotilaineen ja saapui viimein auringonlaskussa Mincion tienoille. Heti hän siellä rupesi tiedustelemaan haavoittunutta luutnanttia, joka oli viety sotasairaalaan.
Hänelle osoitettiin erästä kirkkoa, joka kiireessä oli tehty sairaalaksi. Sinne hän nyt meni. Se oli täynnä haavoittuneita, jotka lepäsivät kahdessa rivissä joko vuoteissa tai lattialle levitetyillä patjoilla. Kaksi lääkäriä ja useita sairaanhoitajia kulki kiireesti vuoteiden väliä, ja tuontuostakin kuului tukahdutettuja huutoja ja valitusta.
Sisään päästyään kapteeni pysähtyi ja katseli joka taholle löytääkseen upseerinsa.
Samassa hän kuuli heikon äänen läheisyydessään sanovan: "Herra kapteeni!" Hän kääntyi ja näki pienen rummunlyöjän. Tämä makasi halvalla sotavuoteella, karkea, puna- ja valkoruutuinen ikkuna-uudin peitteenään. Kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet, mutta vielä hänen silmänsä säteilivät kuin jalokivet.
"Sinäkö se olet", kysyi kapteeni kummastuneena, mutta tapansa mukaan tuimasti. "Hyvä! Sinä olet tehnyt velvollisuutesi."
"Minä tein minkä voin", vastasi rummunlyöjä.
"Oletko haavoittunut?" kysyi kapteeni sitten etsien silmillään lähimmistä vuoteista luutnanttiansa.
"Mitä tehdä", sanoi poikanen, joka tunsi rohkeutensa kasvaneen haavojensa johdosta, muuten hän ei suinkaan olisi uskaltanut puhutella tätä tuimaa päällikköänsä. "Minä juoksin aikalailla ja koetin kumartua. Mutta he huomasivat minut. Olisin joutunut pariakymmentä minuuttia aikaisemmin, ellei tuo kuula olisi kohdannut minua. Onneksi löysin heti erään upseerin ja jätin hänelle kirjelipun. Mutta kyllä oli kulku huonoa tämän kuulatervehdyksen jälkeen. Olin janosta nääntyä, pelkäsin jääväni siihen paikkaan ja itkin epätoivosta ajatellessani, että joka minuutin viivytys oli syynä urhojen kuolemaan. — Tein kuitenkin minkä voin. Olen tyytyväinen. — Anteeksi, herra kapteeni, näen että kätenne vuotaa verta."