Ja todella valui muutamia veripisaroita huonosti sidotusta kädestä.
"Tahdotteko, että sidon sen vähän paremmin? Jos kurotatte kätenne tänne, niin minä koetan."
Kapteeni ojensi hänelle vasemman kätensä ja kohotti oikeata auttaakseen poikaa siteen aukomisessa ja kiinnipanemisessa. Mutta poika, joka tuskin sai päätään kohoamaan, kalpeni äkkiä ja hänen täytyi heti taas laskea päänsä alas.
"Hyvä on, hyvä on", sanoi kapteeni katsellen poikasta ja veti pois haavoittuneen kätensä. "Sinun täytyy pitää huolta omista haavoistasi, sen sijaan että tahdot auttaa muita. Vähäpätöisetkin haavat voivat muuttua vaarallisiksi, jos niitä huonosti hoitaa."
Pieni rummunlyöjä pudisti päätään.
"Mutta sinä olet varmaankin", sanoi kapteeni poikasta tarkastaen, "menettänyt paljonkin verta, koska olet noin heikko".
"Verta", vastasi poika surullisesti hymyillen. "Enemmän kuin verta.
Katsokaa!"
Ja hän veti peitteen pois.
Kapteeni vetäytyi kauhistuneena askelen taaksepäin. Pojalla oli vain toinen jalka jäljellä. Vasen jalka oli sahattu poikki polven yläpuolelta ja tynkä oli kiedottu verisiin rääsyihin.
Samassa astui pieni, paksu sotilaslääkäri kapteenin luo. "Voi", sanoi hän osoittaen rummunlyöjää, "se on hyvin surkuteltava tapaus. Jalka olisi helposti ollut pelastettavissa, ellei sitä olisi aivan mielettömällä tavalla rasitettu. Sitä seurasi verenmyrkytys, ja jalka oli pantava poikki. Mutta kerrassaan kunnon poika hän on, sen vakuutan teille. Ei hän ole kyyneltä vuodattanut, ei kertaakaan huutanut leikkausta tehdessäni. Kautta kunniani, oikein ylpeilen siitä, että hän on pieni italialainen. Hän on hyvää rotua, sen vakuutan."
Ja lääkäri riensi eteenpäin.
Kapteeni rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja katseli rummuttajaa miettivänä, levittäen huolellisesti peitteen takaisin hänen päällensä. Sitten hän hitaasti, ikäänkuin huomaamattaan, kohotti kätensä ja teki kunniaa.
"Herra kapteeni", huusi poika hämmästyneenä, "mitä te teette, herra kapteeni? Minulle?"
Ja silloin tämä jäyhä soturi, joka ei vielä milloinkaan ollut lausunut ystävällistä sanaa alaisilleen, sanoi hyvin hellällä ja lempeällä äänellä: "Minä olen vain kapteeni, mutta sinä olet sankari."
Ja sitten hän kumartui pienokaisen yli ja suuteli häntä kolme kertaa otsalle.
ISÄNMAANRAKKAUS.
Torstaina tammikuun 26 p:nä.
Koska tuo kertomus pienestä rummunlyöjästä on liikuttanut sinun sydäntäsi, pitäisi sinun osata helposti kirjoittaa tämänpäiväinen aine: "Miksi rakastan Italiaa?"
Eikö ole sata vastausta juolahtanut mieleesi? Minä rakastan Italiaa siksi, että äitini on italialainen, siksi että suonissani virtaa italialaista verta. Siksi että maa, jonka povessa vainajat lepäävät, joita äitini itkien kaipaa ja isäni kunnioittaa, on italialainen. Siksi että kaupunki, missä olen syntynyt, kieli, jota puhun, kirjat, jotka minua kasvattavat, veljeni, siskoni, toverini, kaikki ne ihmiset, joiden keskuudessa elän, kaunis luonto, joka minua ympäröi, kaikki, mitä näen, kuulen, opin ja rakastan, on italialaista.
Sinä et vielä saata ymmärtää tätä rakkautta. Täysin tunnet sen vasta silloin, kun olet aikaihminen ja pitkän poissaolon jälkeen jonkin suuren laivan kannelta taas näet taivaanrannalla maasi korkeat, siniset vuoret. Sinä tunnet sen siinä rajattomassa hellyydessä, joka saa silmäsi kostumaan ja panee sydämesi riemusta sykkimään. Sinä tunnet sen silloin, kun suuressa, vieraassa kaupungissa ohimennen kuulet parin käsityöläisen puhuvan kieltäsi. Silloin sen tunnet, kun kuulet jonkun ylenkatseellisesti puhuvan maastasi ja tunnet veren nousevan kasvoihisi. Ja kaikkein selvimmin tunnet sen silloin, kun isänmaasi on vaarassa. Muista, että rakkaus isänmaahan on kallis, pyhä tunne!
Isäsi.
KATEUTTA. Perjantaina tammikuun 27 p:nä.
Derossi kirjoitti tuon aineen isänmaasta kaikkein parhaiten. Ja kuitenkin Votini oli varmaan toivonut ensi palkintoa. Täytyihän tuota Votinia sietää, vaikka hän onkin hieman ylpeä, mutta nyt olen oppinut häntä halveksimaan jouduttuani samaan penkkiin ja nähtyäni kuinka hän kadehtii Derossia. Hän koettaa kilpailla hänen kanssaan ja lukea ahkerasti, mutta Derossi voittaa hänet kymmenkertaisesti joka alalla, ja Votini pureskelee sormiaan kiukusta.
Myöskin Carlo Nobis kadehtii häntä, mutta hänellä on sen verran uljuutta, ettei viitsi sitä osoittaa.
Votini sitävastoin ei osaa sitä ensinkään peittää. Hän valittaa kotona arvosanojaan ja moittii opettajaa vääryydestä. Ja kun Derossi tapansa mukaan vastaa hyvin ja täsmällisesti, harmittaa se Votinia. Hän istuu allapäin eikä ole kuulevinaan, tai koettaa nauraa, mutta se on pelkkää mielikarvautta. Ja kun me kaikki sen tiedämme, on meillä tapana katsella häntä opettajan kiittäessä Derossia, ja muurarimestari näyttää jäniksennaamaa.
Tänä aamuna esimerkiksi hänen ylpeytensä oikein pääsi valloilleen. Opettaja astui huoneeseen ja ilmaisi koekirjoituksen tuloksen. "Derossi on saanut kymmenen ja ensi palkinnon." Votini aivasti äänekkäästi kiukusta. Opettaja katsoi häneen ja käsitti heti. "Votini", sanoi hän, "älä anna kateuden hengelle valtaa! Se on mato, joka kalvaa aivoja ja myrkyttää sydämen."
Kaikki katselivat häntä paitsi Derossi. Votini koetti vastata, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Hän oli kuin kivettynyt, kasvot kalpeina. Kun opettaja sitten jatkoi opetusta, kirjoitti Votini suurilla kirjaimilla paperille: "Minä en kadehdi sellaisia palkintoja, joita annetaan suosikeille ansiotta." Tämän paperin hän tahtoi lähettää Derossille. Mutta sillävälin minä näin Derossin naapurien kuiskailevan keskenänsä. Sitten he leikkasivat paperista ison mitalin, johon oli piirretty käärme. Votinikin sen huomasi. Opettaja pistäysi hetkiseksi ulos. Heti Derossin naapurit poistuivat paikoiltaan ja veivät paperimitalin juhlallisesti Votinille. Koko luokka odotti suurella jännityksellä mitä tästä seuraisi. Votini vapisi raivosta. Derossi huusi: "Antakaa se minulle!" — "Niin, se onkin parempi", vastasi toiset, "sinun pitääkin antaa se hänelle".
Derossi otti mitalin ja repi sen palasiksi. Samassa opettaja palasi luokalle. Minä tarkastelin Votinia. Hän oli tulipunainen — otti paperin aivan kuin ajatuksissaan, kiersi sitä sormiensa välissä, pisti sen suuhunsa, pureskeli sitä hiukkasen ja solahutti sen penkin alle. Luokalta mentäessä Votini, joka vielä oli hämillään, pudotti imupaperinsa juuri Derossin kohdalle. Derossi otti sen ystävällisesti ja pani Votinin koululaukkuun auttaen häntä kiinnittämään sen kantohihnoja. Votini ei uskaltanut silmiään nostaa.
FRANTIN ÄITI.
Lauantaina tammikuun 28 p:nä.
Mutta Votini on parantumaton. Eilen uskontotunnilla johtajan läsnäollessa opettaja kysyi Derossilta, tunsiko hän lukukirjassa olevan virren, joka alkoi sanoilla: "O Jumala, et hyljää pienten ääntä." Derossi vastasi kieltävästi, mutta Votini sanoi heti: "Minä tiedän", ja hymyili aivan kuin olisi tahtonut sillä kiusoittaa Derossia. Mutta eipä hän saanutkaan tiedoillaan loistaa, sillä samassa astui Frantin äiti sisään huolestuneena, harmaat, lumesta märät hiukset hajallaan, työntäen edellään poikaansa, joka oli erotettu koulusta.
Surkea oli se näytelmä, joka nyt seurasi. Vaimo rukka miltei heittäytyi johtajan jalkojen juureen, pani kätensä ristiin ja huusi rukoillen: "Osoittakaa minulle se armo, että otatte poikani takaisin kouluun! Kolme päivää olen häntä kotona piilottanut, mutta jos isä saa vihiä siitä, lyö hän pojan kuoliaaksi. Armahtakaa! En tiedä enää mitä tehdä, mihin ryhtyä. Minä rukoilen teitä kaikesta sydämestäni."
Johtaja koetti viedä hänet ulos, mutta hän pani vastaan itkien ja rukoillen.
"Jospa tietäisitte kuinka paljon huolta tämä poikanen jo on tuottanut minulle, säälisitte varmaankin minua. Voi, armahtakaa! Minä toivon, että hän parantaa tapansa. Ei minulla enää ole pitkää aikaa jäljellä. Minä tunnen kuoleman läheisyyden ja ennen poismenoani tahtoisin nähdä hänet muuttuneena, sillä" — hän purskahti katkeraan itkuun — "hän on minun lapseni, minä rakastan häntä, minä kuolen epätoivoon. Ottakaa hänet vielä kerta, herra johtaja, estääksenne suurta onnettomuutta tapahtumasta! Tehkää se siksi, että säälitte onnetonta sortunutta äitiä!" Ja hän peitti kasvonsa itkien ja nyyhkien.
Franti seisoi allapäin, mutta ei osoittanut mitään liikutusta. Johtaja tähysteli häntä, mietti hetkisen ja sanoi sitten: "Franti, mene paikallesi!"
Silloin vaimo otti kädet kasvoiltaan ja puhkesi lämpimiin, loppumattomiin kiitoksiin, niin ettei johtaja saanut suunvuoroa. Sitten hän meni ovelle päin pyyhkien silmiään ja läähättäen: "Poikaseni, minä varoitan sinua. Olkaa kärsivällisiä häntä kohtaan! Kiitos, herra opettaja! Te olette osoittanut kristillistä lähimmäisrakkautta. Ole kunnollinen, poikani! Jääkää Jumalan haltuun, rakkaat lapset! Kiitoksia, herra johtaja, ja näkemiin! Ja antakaa anteeksi, olkaa kärsivällinen onnetonta äitiä kohtaan!"
Ja vielä kynnykseltä rukoilevasti silmäiltyään poikaansa hän meni huiviinsa kietoutuneena, kalpeana, kumarassa, vavisten ovesta ulos, ja me kuulimme hänen yskänsä vielä portailta. Johtaja silmäili Frantia vakavasti koko luokan ollessa ääneti ja sanoi sitten tavalla, joka pani jokaisen värisemään: "Franti, sinä murhaat äitisi."
Kaikki kääntyivät katsomaan Frantia. Tämä kurja nauroi.
OIKEAAN OSUNUT PALKINTO.
Lauantaina helmikuun 4 p:nä.
Tänä aamuna tuli tarkastaja, mustiin puettu, valkopartainen herra, palkintoja jakelemaan. Tehtyään muutamia kysymyksiä hän antoi ensimmäisen mitalin Derossille. Mutta ennenkuin hän antoi toisen, vaihtoi hän muutamia sanoja opettajan kanssa. Kaikki pojat arvelivat: Kukahan tuon toisen saanee? Tarkastaja sanoi sitten ääneen: "Toisen mitalin on ansainnut Pietro Precossi. Hän on ansainnut sen sekä läksyjensä, käsitöittensä ja kaunokirjoituksensa että käytöksensä vuoksi." Kaikki iloitsivat ja katsoivat Precossiin. Hän nousi seisoalleen niin hämillään, ettei enää tiennyt missä oli. "Tule tänne", käski tarkastaja. Precossi astui esiin.
Tarkastaja tähysteli tutkivasti hänen vahankalpeita kasvojaan ja heikkoja jäseniään, joita paikatut epämukavat vaatteet verhosivat, ja hänen hyviä, surullisia silmiään, joista saattoi lukea kokonaisen kärsimysten historian. Sitten hän kiinnittäen mitalin hänen rintaansa sanoi: "Precossi, sinä saat tämän. Ei kukaan ansaitse sitä paremmin kuin sinä. Tämä palkinto ei ole annettu vain sinun ymmärryksesi ja tahtosi takia, vaan myöskin rohkeutesi ja sydämesi tähden. Eikö niin?" sanoi hän meihin kääntyen.
Precossi teki liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut niellä jotain, ja katsahti kiitollisesti meihin. "Mene nyt, rakas lapsi", sanoi tarkastaja, "ja Jumala varjelkoon sinua".
Oli aika mennä kotiin. Tuskin olimme päässeet ovesta ulos, niin kenenpä näemme eteisen päässä? Siellä seisoi Precossin isä, seppä, kalpeana kuten ainakin, synkän näköisenä, hiukset silmillä, lakki kallellaan päässä, käynti epävarmana.
Opettaja kuiskasi jotakin tarkastajan korvaan. Tämä etsi kiireesti
Precossin ja johdatti hänet isänsä luo. Poika vapisi.
Opettaja ja johtaja lähenivät myöskin, ja pojat muodostivat suuren piirin heidän ympärillensä. "Te olette kai tämän pojan isä"? kysyi tarkastaja tuttavallisesti. Ja vastausta odottamatta hän lisäsi: "Minä iloitsen teidän kanssanne. Hän, nähkääs, on viidestäkymmenestäneljästä oppilaasta ansainnut toisen mitalin. Hän on ymmärtäväinen, hyväsydäminen poika, joka aina tekee tehtävänsä, kelpo lapsi, joka saavuttaa kaikkien suosion ja kunnioituksen. Te voitte olla ylpeä hänestä, sen vakuutan."
Seppä, joka suu auki oli kuunnellut, katseli ensin tarkastajaa, sitten johtajaa ja viimein poikaansa, joka seisoi hänen edessään vavisten, silmät maahan luotuina. Näytti siltä, kuin hän nyt vasta olisi muistanut, miten hän oli rääkännyt tätä pientä poloista. Ja vasta nyt hän näytti käsittävän, miten kärsivällisesti tämä oli kaikki kestänyt. Tuon kovan miehen kasvoilla kuvastui jonkinlainen tylsä hämmästys, joka muuttui synkän surun ilmaukseksi ja vihdoin osoittautui hillittömänä hellyytenä. Nopealla liikkeellä hän tarttui poikansa päähän ja puristi sitä rintaansa vastaan.
Me kuljimme kaikki Precossin ohi. Minä käskin häntä tulemaan Garronen ja Crossin kanssa torstaina meille. Kaikki sanoivat hänelle jotakin ja tervehtivät häntä. Isä katseli meitä hämmästyneenä, yhä edelleen puristaen nyyhkyttävän poikansa päätä rintaansa vastaan.
PIENI JUNA.
Perjantaina helmikuun 10 p:nä.
Precossi tuli eilen Garronen kanssa meille. Minä olen ihan varma, että vaikka he olisivat olleet ruhtinaan poikia, ei heitä olisi voitu ottaa vastaan suuremmalla riemulla. Garrone oli ensi kertaa meillä. Hän näet ei mielellään käy missään, kun pitää itseänsä kovin isona ollakseen vasta kolmannella luokalla.
Me menimme kaikki ovelle vastaan, kun he soittivat. Crossi ei tullut, sillä hänen isänsä on kuuden vuoden poissaolon jälkeen palannut Amerikasta. Äitini hyväili Precossia, ja isäni esitteli hänelle Garronen sanoen: "Hän ei ole ainoastaan kelpo poika, vaan myös todella jalo ihminen." Precossilla oli mitalinsa mukanaan. Hän oli hyvin onnellinen siitä, että hänen isänsä oli työssä eikä viiteen päivään ollut juonut. Isä on niin mielistynyt poikansa seuraan, että tahtoo hänet kanssaan pajaansa ja näkyy yleensä kerrassaan muuttuneen.
Me rupesimme leikkimään, ja minä toin kaikki leluni esiin. Precossi oli hyvin ihastunut nähdessään pienen junan vetureineen, joka ihan itsestään liikkuu, kun vieteri vedetään avaimella vireeseen. Sellaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ihan hän oli silmillään niellä nuo pienet punaiset ja keltaiset vaunut. Minä annoin hänelle avaimen, jotta hän saisi itse panna junan käyntiin. Hän laskeutui polvilleen eikä enää katsonutkaan muuta.
Niin tyytyväisenä en ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt. Hän sanoi ehtimiseen: "olkaa hyvä, olkaa hyvä", ja torjui kaikkia kätösillään pois tieltä, jotteivät seisauttaisi junaa. Sitten hän otti vaunut hyvin varovasti käteensä, asetti ne jälleen lattialle aivan kuin ne olisivat olleet lasia, pelkäsi himmentävänsä niitä hengityksellään, rupesi niitä puhdistamaan, katseli niitä alta ja päältä ja hymyili itsekseen.
Me seisoimme kaikki hänen ympärillään ja katselimme häntä. Katselimme hänen ohutta kaulaansa, noita pieniä korvia, joista eräänä päivänä olin nähnyt vuotavan verta, isoa takkia kyynärpäihin käärittyine hihoineen, joista hänen laihat käsivartensa pistivät esiin, nämä käsivarret, jotka niin usein olivat koettaneet torjua lyöntejä hänen kasvoiltaan. Tällä hetkellä minä olisin tahtonut antaa hänelle kaikki leikkikaluni, panna kaikki kirjani hänen jalkainsa eteen, antaa hänelle viimeisen leipäpalani, riistää vaatteet yltäni.
Junan tahdoin ainakin antaa hänelle, mutta ensin oli isältä pyydettävä lupa.
Samassa pistettiin käteeni paperilippu, johon isän käsialalla oli kirjoitettu: "Precossi pitää junastasi. Hänellä ei ole ensinkään leikkikaluja. Eikö sydämesi vaadi sinua tekemään jotain?" Minä tartuin heti junaan ja vaunuihin, laskin ne hänen käteensä ja sanoin: "Ne ovat sinun. Ota ne!" Hän katseli minua, mutta ei ollut ymmärtää. "Ne ovat sinun", sanoin; "minä lahjoitan ne sinulle". Hän katseli isääni ja äitiäni vielä kummastuneempana ja kysyi: "Mutta miksi?" Isäni sanoi: "Henrik lahjoittaa ne sinulle siksi, että sinä olet hänen toverinsa, siksi että hän tahtoo viettää sinun juhlapäivääsi." Precossi kysyi arasti: "Saanko… saanko minä… viedä ne kotiin?"
"Tietysti", vastasivat kaikki. Hän oli jo ovensuussa, mutta ei uskaltanut lähteä. Hän oli onnellinen, pyysi anteeksi, vapisi ja nauroi yht'aikaa. Garrone auttoi häntä käärimään vaunut nenäliinaan.
"Huomenna", sanoi Precossi, "sinun pitää tulla pajaan katsomaan miten isäni takoo. Silloin minä annan sinulle nauloja."
Äitini kiinnitti hänen napinreikäänsä kukkavihon käskien hänen viedä sen kotia äidilleen. Matalalla, epävarmalla äänellään poika sanoi päätään kohottamatta: "Kiitoksia!" Mutta koko hänen kiitollinen sielunsa loisti hänen silmistään.
YLPEYTTÄ.
Lauantaina helmikuun 11 p:nä.
Onko mahdollista! Carlo Nobis puhdistaa hihansa huolellisesti joka kerta, kun Precossi ohimennessään tulee siihen koskeneeksi. Hän on oikein ylpeyden perikuva, syystä että hänen isänsä on rikas herra. Mutta on Derossinkin isä varakas. Nobis tahtoisi penkin yksinomaan itseään varten. Peläten, että kumppanit hänet tahraavat, tarkastelee hän kaikkia kiireestä kantapäähän ja hymyilee ivallisesti.
Ja voi sitä poloista, joka rivissä ulos mennessämme sattuu astumaan hänen jalalleen! Vähemmästäkin hän jo syytää parjauksia vasten silmiä tai uhkaa tuoda isänsä kouluun. Ja kuitenkin hän tietää, kuinka pahakseen isä pani, kun hän solvasi kivihiilikauppiaan poikaa nimittäen hänen isäänsä rentuksi.
En ole koskaan nähnyt ylpeämpää otusta. Ei kukaan puhuttele häntä, ei kukaan mennessä sano hänelle hyvästiä, ei kukaan auttaisi häntä läksyissä. Eikä hänkään siedä ketään. Varsinkin hän koettaa kohdella Derossia ylenkatseellisesti, siksi että tämä on etevin, ja Garronea siksi, että tämä on kaikkien suosikki. Mutta Derossi ei ole siitä tietävinäänkään, ja kun Garronelle kertoo hänen katalasta mielialastaan, vastaa hän: "Nobis on niin järjettömän ylpeä, ettei häntä ilkeä edes korvalle lyödä."
Mutta Coretti sanoi hänelle tuonoin, kun hän nauroi hänen kissannahkaista lakkiaan: "Mene oppiin Derossin luo, jos tahdot herrana esiintyä!" Eilen Nobis valitti opettajalle, että kalabrialainen poika oli polkenut häntä jalalle. Opettaja kysyi syytetyltä: "Oletko sen tahallasi tehnyt?" — "En suinkaan", vastasi poika avomielisesti. Ja opettaja sanoi: "Sinä olet liian ärtyisä, Nobis." Nobis veti vanhaa nuottiaan: "Sen minä kerron isälleni."
Mutta silloin opettaja suuttui. "Isäsi tulee nytkin sanomaan, että sinä olet väärässä, kuten edelliselläkin kerralla. Ja sitäpaitsi opettaja tutkii asiat koulussa." Sitten hän sanoi Nobisille leppyisästi: "Muuta käytöksesi! Ole tuttavallinen ja ystävällinen kumppaneillesi. Katso, täällä on köyhien ja rikkaiden, käsityöläisten ja herrojen poikia, ja kaikki elävät sovussa ja rakkaudessa kuin veljet, niinkuin te oikeastaan olettekin. Miks'et sinä tee niinkuin muutkin? Niin vähällä vaivalla sinä voittaisit rakkautta, ja se tyydyttäisi sinua itseäsikin paljon paremmin. — Eikö sinulla ole mitään vastaamista?"
Nobis, joka oli kuunnellut ivallisesti hymyillen, virkahti kylmästi:
"Ei mitään."
"Mene paikallesi", sanoi opettaja. "Minä säälin sinua. Sinä olet sydämetön poika."
Kaikki näytti päättyneen tähän. Mutta muurarimestari, joka istui ensi penkillä, käänsi pyöreät, pulleat kasvonsa Nobisia päin, joka istui viimeisessä rivissä, ja näytti hänelle niin onnistaneen ja hullunkurisen "jäniksennaaman", että koko luokka purskahti nauruun.
Opettaja kyllä nuhteli häntä tästä, mutta ei voinut itsekään olla salavihkaa nauramatta. Nobiskin nauroi, mutta se ei tullut sydämestä.
HAAVOITTUNUT TYÖMIES.
Maanantaina helmikuun 13 p:nä.
Nobis ja Franti ovat samankarvaisia. Molemmat he katselivat kylmästi ja välinpitämättömästi aamullista surkeata näytelmää. Kun palasin koulusta ja tapasin isäni kadulla, jäin vähäksi aikaa seisomaan ja katselemaan toisen luokan pikku naskaleja, jotka olivat polvillaan ja hankasivat katuojan jäätä takkiensa liepeillä ja lakeillaan saadakseen sen liukkaammaksi. Samassa näimme kadun toisesta päästä väkijoukon syöksyvän esiin. Kaikki näyttivät pelästyneiltä ja totisilta ja puhuivat matalalla äänellä. Keskellä kulki kolme poliisia ja heidän jäljessään kaksi miestä kantaen paareja.
Poikasia juoksi joka taholta esiin ja yhtyi joukkoon. Se lähestyi meitä.
Paareilla lepäsi mies kalmankalpeana, hiukset verissä ja sekaisin, ja verta vuoti hänen suustaan ja korvistaankin. Paarien vieressä astui vaimo, lapsi käsivarrella. Hän näytti olevan epätoivon vallassa ja vaikeroi yhtenään: "Hän on kuollut, hän on kuollut, hän on kuollut!"
Vaimon jäljestä tuli poika, koululaukku kainalossa, ja nyyhkytti.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi isäni.
Eräs lähellä oleva vastasi, että mies oli muurari, joka oli työtä tehdessään pudonnut neljännestä kerroksesta. Paarien kantajat levähtivät hetkisen. Moni käänsi kasvonsa kauhistuneena pois.
Samassa tunsin jonkun koskettavan kyynärpäätäni. Siinä oli pieni muurarimestari aivan kalpeana ja vapisten. Poika ajatteli varmaankin isäänsä. Minäkin muistelin häntä. Minä saatoin kuitenkin rauhallisesti istua koulussa siinä tiedossa, että isäni on kotona kirjoituspöytänsä ääressä, vaaroista kaukana. Mutta kuinka monen pojan täytyy peläten ajatella, että hänen isänsä työskentelee korkeilla telineillä tai koneen rattaiden ääressä ja että yksi ainoa varomaton liike, yksi ainoa harha-askel voi saattaa hänet hengiltä. He ovat samassa asemassa kuin sotilaiden lapset, joiden isät ovat taistelussa.
Muurarimestari katseli sinnepäin ja vapisi yhä enemmän. Isäni huomasi sen ja sanoi: "Mene kotiin, lapsi, mene isäsi luo! Sinä löydät hänet terveenä ja levollisena."
Muurarimestari alkoi astella poispäin, mutta kääntyi ehtimiseen taaksensa. Samassa joukko lähti taas liikkeelle ja vaimo huusi sydäntäsärkevästi: "Hän on kuollut!" — "Ei, ei hän ole kuollut", sanottiin joka taholta. Mutta hän ei kuunnellut, repi vain tukkaansa.
Yht'äkkiä kuulin äkäisen äänen sanovan: "Sinä naurat!" Havaitsin samassa erään miehen katsovan Frantia, joka vieläkin nauroi. Silloin mies sivalsi hänen lakkinsa maahan sanoen: "Lakki pois, kunnoton, kun työn uhria kannetaan ohitse!"
Joukko oli jo mennyt, ja kadun keskellä näkyi verinen juova.
VANKI.
Perjantaina helmikuun 17 p:nä.
Voi! Enpä ole milloinkaan kummempaa kuullut. Isäni vei minut eilen Moncalierin läheisyyteen katsomaan erästä huvilaa, jonka hän aikoo vuokrata ensi kesäksi. Avaimet olivat erään opettajan hallussa, joka samalla oli isäntäväen sihteeri. Hän näytti meille huvilaa ja vei meidät omaan huoneeseensa, jossa tarjosi juotavaa.
Pöydällä oli suppilomaiseksi koverrettu puinen mustetolppo.
Kun opettaja havaitsi isäni sitä katselevan, sanoi hän: "Tämä mustetolppo on minulle hyvin kallisarvoinen. Jospa te tietäisitte sen historian!"
Ja hän kertoi sen meille. Joitakin vuosi sitten hän oli opettajana Torinossa ja opetti muun muassa talvisin vankeja. Opetussalina oli vankilan kirkko, pyöreä rakennus. Ylt'ympäri korkeissa, alastomissa muureissa oli pieniä neliskulmaisia, rautaristikoilla suljettuja ikkunoita, ja joka ikkunan takana oli pieni koppi. Siellä hän opetti astellen edestakaisin kylmässä, hämärässä kirkossa. Ja vangit lähenivät vihkoineen ja kirjoineen rautaristikkoja. Monella näistä oppilaista oli näivettyneet, kärttyisen näköiset kasvot, pörröiset harmaat päät ja tuijottavat silmät.
Kopissa n:o 78 oleva vanki oli oppivaisin ja kiitollisin kaikista. Hän oli nuori, mustapartainen, onnettoman näköinen mies. Ammatiltaan hän oli puuseppä, ja kerran vihan vimmassa hän oli viskannut mestarinsa päähän napakairan, niin että mies heitti henkensä. Mestari näet oli aina ärsytellyt häntä. Tästä hänet tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankeuteen. Siellä hän oppi kolmessa kuukaudessa lukemaan ja kirjoittamaan ja lueskeli mielellään. Kuta enemmän hän opiskeli, sitä selvemmin näkyi myöskin, että hänen tapansa muuttuivat ja että hän katui rikostaan.
Eräänä päivänä tunnin päätyttyä hän viittasi opettajaa luoksensa ja ilmoitti surumielin, että hänen täytyi seuraavana päivänä matkustaa pois ollakseen lopun rangaistusaikaansa Venetsian vankilassa. Ja sanoessaan opettajalleen hyvästi hän pyysi liikutettuna nöyrällä äänellä saada puristaa hänen kättänsä. Opettaja kurotti hänelle kätensä, jota mies suuteli ja kostutti kyynelillään.
"Kuusi vuotta kului, ja minä sain uusia vaikutteita ja ajateltavia", kertoi opettaja. "Mutta toissa päivänä tuli luokseni yksinkertaisesti puettu mies, jonka pitkässä, mustassa parrassa jo näkyi valkeita karvoja. Hän kysyi, olinko sen ja sen niminen opettaja? 'Kuka te sitten olette?' kysyin. — 'Minä olen vanki n:o 78', vastasi hän. 'Te opetitte kuusi vuotta sitten minua lukemaan ja kirjoittamaan. Jos muistatte, ojensitte minulle eron hetkenä kätenne. Nyt on rangaistusaikani ohitse, ja minä olen tullut tänne pyytämään, että te… olisitte armollinen ja vastaanottaisitte minulta pienen muiston, jonka olen teitä varten vankilassa valmistanut. Tahdotteko ottaa sen minulta muistolahjaksi?' Minä seisoin siinä sanaakaan virkkamatta. Mutta hän käsitti vaitioloni siten, etten olisi välittänyt lahjasta, ja katsoi minuun kuin olisi tahtonut sanoa: 'Kuuden vuoden kärsimykset eivät siis ole riittäneet puhdistamaan käsiäni.' Mutta hänen kasvojensa ilme oli niin perin surullinen, että heti kävin kiinni hänen tarjoamaansa esineeseen, ja tässä se nyt on."
Me katselimme mustetolppoa tarkasti. Näytti siltä, kuin se olisi suurella kärsivällisyydellä koverrettu naulan kärjellä. Siihen oli kaiverrettu vihko ja viistosti sen poikki kynä. Ympärille oli kirjoitettu: "Opettajalleni. N:o 78. Muistoksi. Kuusi vuotta!" ja pienemmillä kirjaimilla: "Kestävyyttä ja toivoa!"
Opettaja ei virkkanut enää mitään, ja me sanoimme jäähyväiset. Mutta astellessamme Moncalierista Torinoon en saanut mielestäni vankia pienen ikkunan ääressä, hänen eroaan opettajastansa, tuota vankilan komerossa koverrettua mustetolppoa, joka kertoi niin paljon. Yölläkin näin siitä unta ja tänä aamuna rupesin taas sitä samaa ajattelemaan — — — aavistamatta mikä hämmästyttävä uutinen minua odotti tänään koulussa.
Tuskin olin istuutunut uudelle paikalleni Derossin viereen ja kirjoittanut laskuesimerkkini, kun jo rupesin kertomaan toverilleni vangista, mustetolposta, kaiverretusta kynästä ja vihosta ja kirjoituksesta, joka oli sen ympärillä. Derossi säpsähti nämä sanat kuullessaan ja katseli vuoroin minua, vuoroin Crossia, vihanneskaupustelijavaimon poikaa, joka istui selin meihin ja näytti tykkänään kiintyneen esimerkkiinsä.
"Hiljaa", sanoi hän sitten matalalla äänellä käyden minun käteeni. "Tiedätkö mitä? Crossi kertoi minulle toissa päivänä nähneensä Amerikasta palanneen isänsä kädessä puusta koverretun mustetolpon. Kuusi vuotta — — — Hän sanoi isänsä olleen kuusi vuotta Amerikassa — — —, mutta hän olikin vankilassa. Crossi oli siihen aikaan vielä niin pieni, ettei hän sitä muistanut, eikä äiti ole tahtonut puhua hänelle mitään rikoksesta. Älkäämme mekään hiiskuko asiasta."
En saanut mitään sanotuksi, silmäni olivat kuin naulitut Crossiin.
ISÄN SAIRAANHOITAJA.
(Opettajan kertomus.)
Lauantaina helmikuun 18 p:nä.
Sateisena maaliskuun päivänä ilmestyi Napolin sairashuoneen ovenvartijan luokse poikanen talonpoikaisissa vaatteissa, sateesta märkänä, pieni mytty kainalossa, ja kysyi isäänsä osoittaen erästä kirjettä. Hänen kasvonsa olivat soikeat ja ruskeahkot, silmät miettiväiset, ja puoliavoimesta suusta loistivat valkeat hampaat.
Hän oli kotoisin eräästä kylästä Napolin tienoilta. Hänen isänsä, joka vuosi sitten oli matkustanut Ranskaan työnhakuun, oli joitakin päiviä sitten palannut Napoliin, missä oli heti äkillisesti sairastunut ja tuskin ehtinyt ilmoittaa perheelleen kotiintulostaan ja sairaalaanmenostaan. Vaimo joutui epätoivoon tästä tiedosta ja olisi heti tahtonut mennä miestään katsomaan, mutta sairas tyttö ja muutaman kuukauden ikäinen pienokainen kiinnittivät hänet kotiin. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää vanhin poika isää etsimään ja auttamaan. Hän sai muutamia soldoja matkaa varten ja kulki jalkaisin useita penikulmia.
Ovenvartija silmäili hänen kirjettään ja kutsui sitten erästä sairaanhoitajaa pyytäen tätä opastamaan poikaa isän luo.
"Kuka isäsi on?" kysyi sairaanhoitaja. Poika mainitsi nimen väristen ja peläten surullisia tietoja.
Sairaanhoitaja ei muistanut nimeä. "Ulkomaalta tullut vanha työmies?" "Työmies kyllä", vastasi lapsi yhä huolestuneempana, "mutta ei kovin vanha. Ulkomaalta hän myöskin oli."
"Milloinka sairaalaan tullut?" kysyi sairaanhoitaja taaskin.
Poika silmäili kirjettä ja vastasi: "Noin viisi päivää sitten, luullakseni."
Sairaanhoitaja mietti hetkisen. Sitten asia näytti yht'äkkiä johtuvan hänen mieleensä, sillä hän sanoi: "Kah, neljännessä kerroksessa, viimeinen sija."
"Onko hän vaarallisesti sairaana ja miten hän nyt jaksaa?" kysyi poika levottomasti.
Sairaanhoitaja katseli häntä vastaamatta. Sitten hän sanoi: "Tule!"
He astuivat portaita ylös, tulivat vihdoin leveään käytävään ja seisahtuivat erään salin ovelle, josta näkyi vuoteita kahdessa pitkässä rivissä. "Tule", sanoi sairaanhoitaja sisään astuessaan. Poika rohkaisi mielensä ja seurasi silmäillen oikealle ja vasemmalle noita riutuneita sairaita, joista muutamat lepäsivät silmät ummessa kuin kuolleet, toiset taas tuijottivat kattoon. Muutamat uikuttivat kuin pienet lapset. Huone oli hämärä, ja väkevä lääkkeiden haju tuntui joka paikassa. Kaksi laupeudensisarta kulki edestakaisin pullot käsissä.
Sairaanhoitaja pysähtyi erään vuoteen ääreen salin perimmäisessä kolkassa, veti uutimet syrjään ja sanoi: "Tässä on isäsi."
Poika purskahti itkuun, mytty putosi hänen kädestään, hän nojasi päätään sairaan olkaa vasten ja tarttui hänen käteensä, joka liikkumatta oli peitteellä ojennettuna. Sairas ei hiiskahtanut.
Poika kohottautui vähäisen, tarkasteli isäänsä ja rupesi uudestaan itkemään. Silloin sairas loi häneen pitkän katseen ja näytti, kuin olisi tuntenut hänet. Huulet vain eivät liikkuneet. Voi isä parka, miten oli muuttunut! Poika ei ollut mitenkään tuntea häntä. Hiukset olivat käyneet harmaiksi, parta kasvanut pitkäksi. Kasvot olivat turvoksissa ja punaiset, silmät pienemmät, huulet pullistuneet, koko ulkomuoto oli muuttunut. Ainoastaan otsa ja kulmakarvain kaari oli entisellään. Hän hengitti vaivalloisesti.
"Isä, oma isäni", sanoi poika. "Minä olen täällä. Etkö tunne minua?
Minähän olen Ciccillo, sinun oma poikasi kotikylästä; olen tullut
tänne, äiti lähetti. Katso, etkö tunne minua? Sano vain sananen!" —
Mutta sairas sulki silmänsä vähän aikaa poikasta tarkasteltuaan.
"Isä, isä! Mikä sinun on? Minä olen sinun poikasi, sinun Ciccillosi."
Mutta sairas ei enää liikahtanut, ja hengitys kävi raskaasti.
Silloin poikanen otti itkien tuolin ja istuutui odottamaan kääntämättä silmiään isänsä kasvoista. "Lääkäri kulkee kai pian tästä ohi käydessään sairaita katsomassa", ajatteli hän. "Hän sanoo minulle jotakin." Ja hän vajosi surullisiin mietteisiin, muisteli monta seikkaa isästään, lähtöpäivää, hänen viimeisiä jäähyväisiään laivan kannelta, toiveita, joita perhe tähän matkaan oli kiinnittänyt, toivottomuutta, jonka tämän viimeinen kirje oli synnyttänyt. Kuolemaakin hän ajatteli. Hän näki äitinsä surupuvussa, perheen kurjuudessa. Näin hän istui pitkän aikaa. Kevyt käsi kosketti hänen olkapäätänsä. Hän säpsähti.
Se oli laupeudensisar.
"Mikä minun isääni vaivaa?" kysyi hän nopeasti.
"Onko hän sinun isäsi?" kysyi sisar ystävällisesti.
"On. Äitini lähetti minut hänen luoksensa. Mikä hänen on?"
"Rohkeutta, lapsi", vastasi sisar, "pian tulee lääkäri". Ja hän poistui muuta sanomatta.
Puolen tunnin päästä hän kuuli kellon kilisevän ja näki lääkärin apulaisensa seurassa astuvan huoneeseen. He aloittivat käyntinsä pysähtyen jokaisen vuoteen luona. Tämä odottaminen tuntui pojasta iankaikkisuudelta, ja hänen epätoivonsa kasvoi kasvamistaan. Lääkäri oli pitkäkasvuinen, kumara vanhus, kasvot vakavat. Jo ennenkuin hän poistui naapurivuoteelta, nousi poika seisomaan ja alkoi itkeä lääkärin lähetessä.
Lääkäri katseli häntä. "Hän on sairaan poika", selitti laupeudensisar. "Tänä aamuna hän on tullut maalta tänne."
Lääkäri pani kätensä pojan olalle, sitten hän kumartui sairaan puoleen, koetti hänen valtimoansa, kosketti hänen otsaansa ja kääntyi lopuksi sisaren puoleen tehden muutamia kysymyksiä. Tämä vastasi, että kaikki oli entisellään. Lääkäri näkyi hetkisen miettivän, sitten hän sanoi: "Menetelkää samoin kuin tähänkin asti."
Silloin poika rohkaisi mielensä ja sanoi itkun tukahduttamalla äänellä:
"Mikä minun isääni vaivaa?"
"Koeta rauhoittua, lapsi", sanoi lääkäri laskien uudestaan kätensä hänen olkapäälleen. "Hänellä on ruusu kasvoissa. Se on vaarallista. Mutta vielä on toivoa. Hoida häntä. Sinun läsnäolosi voi tehdä hänelle hyvää."
"Mutta hän ei tunne minua!" huudahti poika epätoivoisesti.
"Kyllä hän sen vielä tekee… kenties jo huomenna. Toivokaamme parasta."
Poika olisi mielellään kysellyt enemmän, mutta ei uskaltanut.
Lääkäri poistui, ja sitten alkoi Ciccillon sairaanhoitajatoimi. Kun hän ei tiennyt muuta tehdä, asetteli hän peitettä, piti sairaan kädestä kiinni, torjui pois kärpäset, kumartui pienenkin huokauksen kuullessaan sairaan ylitse, ja kun sisar toi jotain juotavaa, tarttui hän lasiin tai lusikkaan ja tahtoi itse antaa sitä. Sairas kyllä katseli häntä silloin tällöin, mutta ei kuitenkaan millään tavalla osoittanut tuntevansa häntä.
Näin kului ensi päivä. Yönsä poika nukkui kahdella tuolilla huoneen nurkassa ja aamulla hän aloitti jälleen rakkaudentyönsä. Tänään osoittivat sairaan silmät jo jonkinlaista tajuntaa. Niissä kuvastui epäselvä kiitollisuudenilme pojan hellästi puhuessa, ja kerran hän liikutti huuliaan ikäänkuin jotakin sanoakseen. Joka kerta, kun hän nukahdettuaan heräsi, näytti siltä, kuin hän olisi etsinyt pientä hoitajaansa. Lääkäri, joka kahdesti kävi katsomassa, huomasi hänet vähän paremmaksi. Illempänä antaessaan sairaalle juomista luuli poikanen huomaavansa heikon hymyn hänen pöhöttyneillä huulillaan. Tästä hän uudestaan rohkaisi mielensä ja rupesi toivomaan. Voittaakseen näille toiveilleen edes heikkoa vastakaikua hän rupesi kertomaan. Hän puhui laveasti äidistä, pikku siskoista, paluumatkasta kotiin ja kehoitti sairasta lämpimin, sydämellisin sanoin rohkaisemaan mielensä. Ja vaikk'ei hän tiennyt, ymmärsikö sairas hänen puhettaan, kertoi hän sentään yhä uudelleen, sillä hän luuli kuitenkin huomanneensa, että sairas mielihyvällä kuunteli itse äänen kaikua ja nautti sen sydämellisyydestä ja lempeydestä. Ja näin kului toinen päivä, vieläpä kolmas ja neljäskin, ja parantumisen merkit ja uudistuneet taudinkohtaukset vaihtelivat alinomaa.
Poika oli niin kiinni toimessaan, että tuskin malttoi kahdesti päivässä pureskella kuivaa leipää ja juustoa, jota sisar hänelle toi. Muuten hän ei tiennyt mitään ympäristöstään. Ei hän havainnut ohikulkevia sisaria, ei omaisiaan tervehtimässä käyvien vieraiden itkua ja epätoivoa eikä niitä surkeita kuvia, jotka kuuluvat sairaalan päiväjärjestykseen. Päivät vierivät, ja hän istui alituisesti isänsä luona tarkkaavaisena ja huolehtivana, vapisten ja peläten jokaista hänen hengenvetoaan, häilyen toivon ja epätoivon välillä.
Viidentenä päivänä sairaan tila huononi yht'äkkiä tuntuvasti.
Kun lääkäri tuli, pudisti hän päätänsä, kuin ei olisi enää mitään toivottavaa, ja poika vaipui tuolille purskahtaen nyyhkytyksiin. Mutta aina oli sentään jotakin lohduttavaistakin. Vaikka sairaan tila huononikin, luuli poika huomaavansa tajunnan palaavan. Sairas katseli poikaa yhä tarkemmin ja kasvavalla hellyydellä, ei tahtonut vastaanottaa lääkkeitä ja juotavaa keltään muulta, ja usein hän liikutti huuliaan, kuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Ja kerran hän sen teki niin selvään, että poikanen äkillisen toiveen elähdyttämänä tarttui hänen käteensä ja sanoi iloisesti: "Rohkeutta, rohkeutta vain vähän, isä! Sinä paranet, ja me lähdemme yhdessä kotiin äidin luo. Hiukan kärsivällisyyttä vielä."
Oli kello 4 iltapuolella, ja poika oli juuri antautunut toivon ja valoisamman mielialan valtaan, kun hän viereisestä huoneesta kuuli läheneviä askelia ja äänen, joka lausui vain kolme sanaa: "Jumalan haltuun, sisar", mutta ne saivat hänet kuitenkin hypähtämään paikaltaan. Samassa hetkessä astui mies mytty kainalossa huoneeseen. Poika päästi vihlovan huudon hänet nähdessään ja jäi seisomaan kuin lattiaan naulittuna. Mies kääntyi, katseli häntä ja huudahti: "Ciccillo!" ja syöksyi hänen luokseen.
Poika vaipui miltei tiedottomana isänsä syliin.
Sisaret, sairaanhoitajat ja apulaislääkärit, kaikki riensivät luo ja katselivat kummissaan heitä.
Poika ei saanut mitään sanotuksi. "Voi minun Ciccilloani!" huusi isä luotuaan sairaaseen tarkkaavan katseen. "Ciccillo, lapseni, kuinka sinä tänne olet tullut? He ovat saattaneet sinut vieraan vuoteen ääreen. Ja minä kun jo pelkäsin, etten enää saisi nähdä sinua, kun äiti kirjoitti lähettäneensä sinut. Ciccillo parka! Montako päivää olet jo täällä ollut? Kuinka tämä erehdys oli mahdollinen? Minä paranin pian. Nyt olen jo terve, tiedäpä. Ja äiti. Ja sairas tyttö? Ja pikku kultamunamme! Kuinka he jaksavat? Nyt lähden sairashuoneesta. Tule, menkäämme! Voi hyvä Jumala! Kuka olisi tällaista aavistanut."
Poika sai ainoastaan suurella vaivalla soperretuksi muutaman sanan ja vastatuksi isän kysymykseen. "Voi, kuinka olen iloinen! Kauheita päiviä olen viettänyt." Eikä hän tauonnut isäänsä hyväilemästä, mutta hän ei liikahtanut paikalta.
"Tule", sanoi isä. "Vielä tänä iltana olemme kotona. Mennään!" Ja hän veti häntä luoksensa.
Poika kääntyi katsomaan sairasta.
"No tuletko vai etkö?" kysyi isä kummastellen.
Poika silmäili vielä kerran sairasta, joka juuri sillä hetkellä avasi silmänsä ja katsoi häntä vakavasti.
Silloin pojan ahdistetusta sydämestä vihdoin puhkesi oikea sanatulva. "Ei, isä. Odota! Ei, en minä voi. Hän katselee minua alituisesti. Alussa luulin häntä sinuksi. Minä pidän hänestä. Hän etsii minua silmillään, kun tahtoo juoda. Hän tahtoo, että aina pysyn hänen läheisyydessään. Nyt juuri hän on hyvin heikko. Ole kärsivällinen! Minulla ei ole sydäntä jättää häntä. En tiedä oikein, mutta minuun niin koskee. Huomenna kyllä tulen kotiin, mutta anna minun viipyä vielä vähän! En voi jättää häntä nyt juuri. Katso, kuinka hän tarkastelee minua! En tiedä kuka hän on, mutta hän kaipaa minua. Hän muuten kuolisi yksinään. Jätä minut tänne, rakas isä!"
"Kelpo poika", virkkoi apulaislääkäri.
Isä katsoi ihmeissään poikaan, sitten sairaaseen. "Kuka se on?" hän kysyi.
"Talonpoika kuten tekin", vastasi apulaislääkäri "Muualta tullut sairaalaan samana päivänä kuin tekin. Hänet tuotiin tänne tiedottomana, eikä hän voinut mitään sanoa. Ehkä hänellä on perhe jossakin kaukana. Hän luulee kenties teidän poikaanne omakseen."
Sairas katseli poikaa lakkaamatta.
Isä sanoi Ciccillolle: "Jää sitten!"
"Hänellä on vain lyhyt aika jäljellä", lisäsi apulaislääkäri.
"Jää sitten", toisti isä. "Sinulla on sydäntä. Minä menen heti kotiin rauhoittamaan äitiä. Tässä saat hiukan rahaa tarpeitasi varten. Voi hyvin, kunnon poikani! Näkemiin!"
Hän syleili häntä, katsoi vakavasti silmiin ja meni.
Poika palasi vuoteen ääreen, ja sairas näytti rauhoittuvan. Ciccillo jatkoi taas sairaanhoitajatointaan, ei tosin enää itkien, mutta samalla huolellisuudella ja samalla kärsivällisyydellä kuin ennenkin. Hän antoi sairaalle juomista, järjesti peitteitä, hyväili hänen kättänsä ja puhutteli häntä ystävällisesti ja rauhoittavasti. Hän hoiti häntä koko sen päivän, koko yön ja vielä koko seuraavan päivän. Mutta sairaan tila yhä vain huononi. Hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi, hengitys nopeammaksi, levottomuus kasvoi, sekavia ääniä pääsi hänen suustaan, ja pöhöttyminen yhä eneni. Illalla sanoi lääkäri käydessään hänen luonaan, että tämä kaiketi oli hänen viimeinen yönsä. Silloin Ciccillo yhä enensi huolenpitoaan eikä hetkeksikään kiinnittänyt huomiotaan muualle. Ja sairas katseli häntä yhtämittaa, liikutti vieläkin silloin tällöin huuliaan suurella vaivalla, aivan kuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Ääretön hellyys kuvastui hänen silmissään, jotka kävivät yhä pienemmiksi ja himmeämmiksi. Ja tämän yön valvoi poikanen alusta loppuun hänen luonaan, kunnes aamu alkoi sarastaa ja sisar näyttäytyi. Hän lähestyi vuodetta, silmäili sairasta ja kiiruhti pois. Parin minuutin kuluttua hän palasi lääkärin kanssa.
"Hän tekee loppua", sanoi lääkäri.
Poika tarttui sairaan käteen.
Sairas avasi silmänsä, katsahti häneen ja sulki ne uudelleen.
Tällöin pojasta tuntui, kuin sairas olisi puristanut hänen kättänsä.
"Hän puristi minun kättäni!" huudahti hän.
Lääkäri kumartui sairaan yli, ja sisar otti ristiinnaulitunkuvan seinältä.
"Hän on kuollut!" huudahti poika.
"Mene, poikani", sanoi lääkäri. "Sinun pyhä toimesi on päättynyt. Se palkka, jonka tällä olet ansainnut, tulkoon elämässä moninkertaisesti osaksesi! Jumala suojelkoon sinua! Hyvästi!"
Sisar, joka oli hetkeksi poistunut, palasi nyt tuoden kädessään orvokkeja, joita oli lasissa ikkunalla, ja antoi ne pojalle sanoen: "Minulla ei ole muuta annettavaa. Ota nämä muistoksi sairaalasta!"
"Kiitoksia", sanoi poika ottaen kukkavihon toisella kädellään ja pyyhkien toisella kyyneliä silmistään. "Mutta minun on käytävä pitkä matka jalan, ja ne lakastuisivat tiellä." Hän hajoitti kukkavihon ja sirotti kukat kuolleen vuoteelle. "Nämä minä jätän rakkaalle vainajalleni muistoksi. Kiitos, sisar! Kiitos, herra lääkäri! Hyvästi, isä raukka!"
Ja tämän sanottuaan hän otti myttynsä kainaloonsa ja meni matkaansa väsynein askelin. Päivä oli jo silloin koittanut.
PAJA.
Maanantaina helmikuun 20 p:nä.
Precossi tuli eilen illalla muistuttamaan minua, että kävisin katsomassa hänen isänsä pajaa, joka on täällä saman kadun varrella. Ja kun tänä aamuna isäni kanssa menin kaupungille, poikkesimme hetkeksi sinne.
Kun astuimme ovesta sisään, näimme Precossin istuvan tiilikasalla.
Hän lueskeli läksyään, kirja polvellaan.
Hän nousi heti ja tuli meitä vastaan. Huone oli avara ja täynnä hiilentomua. Seinillä riippui moukareja, pihtejä, kankia ja rautaa jos jonkinlaista. Nurkassa paloi ahjossa tuli, johon eräs poika puhalteli palkeilla. Precossin isä seisoi alasimen ääressä, ja sälli piti rautatankoa tulessa.
Tuskin oli seppä meidät huomannut, ennenkuin jo nosti lakkiaan huutaen: "Terve tuloa! Kas tuossa on se kunnon poika, joka lahjoitti meidän pojalle junan. Hän on tullut katsomaan miten pajassa työskennellään. Heti paikalla saatte nähdä." Ja tätä sanoessaan hän hymyili. Hänen kasvonsa eivät enää olleet niin julmannäköiset kuin ennen, eikä katsekaan ollut niin karsas. Sälli ojensi hänelle toisesta päästä tulikuuman rautatangon, jonka seppä asetti alasimelle. Siitä piti tehtämän kaiderauta satamakadun ristikkoaitaan. Seppä kohotti moukariaan ja rupesi takomaan hehkuvaa tangonpäätä käännellen sitä joka puolelle, sysäten sen väliin alasimen keskelle, väliin sivulle. Ja kummallista oli nähdä, miten nopeat, raskaat vasaranlyönnit saivat raudan taipumaan, vääntymään ja laajenemaan, kunnes se vihdoin sai siron kukkalehden muodon, aivan kuin olisi ollut sormin muodostettu vahankappale.
Sill'aikaa Precossi katseli meitä tyytyväisenä, kuin olisi tahtonut sanoa: Huomatkaa kuinka isä osaa tehdä työtä!
"Onko pikku herra nyt nähnyt, kuinka sitä tehdään?" kysyi seppä näyttäen minulle valmista kappaletta, joka muistutti piispansauvaa. Sitten hän pani sen pois ja työnsi toisen kangen tuleen.
"Todella hyvin taitavasti tehty", sanoi isäni. Ja hän jatkoi: "Te siis teette työtä nyt taas. Hyvä tahto on jälleen palannut."
"Niin, se on palannut", vastasi käsityöläinen pyyhkien hikeä otsaltaan ja punastuen. "Ja tiedättekö, kuka sen on minulle antanut? Tämä kunnon poika, joka ahkeruudellaan on tuottanut isälleen kunniaa, sill'aikaa kuin isä hävitti sekä tavaransa että palkkansa ja kohteli häntä kuin eläintä. — Pikku kääpiöni, tule tänne, että saan nähdä kasvosi!"
Ja poika riensi hänen luokseen. Isä nosti hänet alasimelle pystyyn kannattaen häntä käsivarsista, ja poikanen hyväili isäänsä sivellen kätösillään hänen nokisia kasvojaan. "Kas niin", sanoi seppä ja laski hänet lattialle.
"Niin tosiaankin, Precossi", sanoi isäni hymyillen.
Ja sanottuaan hyvästit sepälle ja hänen pojalleen hän saattoi minut kadulle.
Ulos astuessani sanoi Precossi: "Suo anteeksi", ja pisti taskuuni paperikäärön täynnä nauloja, ja minä pyysin hänet meille katsomaan ikkunastamme karnevaalia. [Karnevaali-juhlaa vietetään katolisissa maissa paaston aikana leikkisällä juhlakulkueella.]
Kadulla sanoi isäni: "Sinä olet antanut hänelle junasi, mutta vaikka se olisi ollut kultaa ja jalokiviä, olisi se kuitenkin ollut pieni lahja pojalle, joka on kääntänyt isänsä paremmalle tielle."
SAIRAS OPETTAJA.
Lauantaina helmikuun 25 p:nä.
Eilen illalla, kun palasin koulusta, kävin tervehtimässä sairasta opettajaani. Liika työ on tehnyt hänet kipeäksi. Viisi opetustuntia päivässä, sitten voimistelutunti ja vielä pari tuntia iltakoulussa. Siis hyvin vähän aikaa nukkumiseen, syötävä aina kovassa kiireessä, ja aamusta iltaan kiireesti ja hengästyneenä riennettävä toisesta toimesta toiseen. Hän on turmellut terveytensä. Niin sanoo äitini.
Äitini jäi portaille odottamaan minua, ja minä lähdin yksin ylös kiipeämään. Neljännessä kerroksessa pysähdyin pienen oven eteen ja soitin.
Palvelija saattoi minut pieneen, köyhään, puolipimeään huoneeseen, missä opettajani oleskeli. Hän makasi pienessä rautasängyssä. Hänen partansa oli kasvanut pitkäksi.
Hän varjosti kädellään silmiänsä paremmin nähdäkseen ja huudahti ystävällisellä äänellä: "Vai Henrik!"
Minä lähenin vuodetta, hän laski kätensä minun olalleni ja sanoi: "Hyvä poikani! Hyvin teit, kun tulit sairasta opettajaasi katsomaan. Minä voin hyvin huonosti, kuten näet, rakas poikani. Kuinka koulussa käy? Ja kuinka toverisi jaksavat? Kaikki hyvin, eikö totta, vaikk'ei minua olekaan? Te tulette varsin hyvin toimeen ilman vanhaa opettajaannekin."
Minä tahdoin kieltää, mutta hän keskeytti minut: "Niin, niin. Minä tiedän jo, ettette minua vihaa." Ja hän huokasi.
Minä katselin muutamia seinällä olevia valokuvia.
"Katso", sanoi hän, "nämä kaikki ovat minun entisiä oppilaitani, jotka viimeisinä parina kymmenenä vuotena ovat antaneet valokuvansa minulle. Kunnon poikia! Ne ovat minun muistojani. Kuollessani on viimeinen katseeni kohtaava heitä, heitä kaikkia, joiden keskessä olen koko aikani elellyt. Sinäkin kai annat minulle valokuvasi, kun jätät koulun?"
Sitten hän otti pöydältä appelsiinin ja antoi sen minulle sanoen:
"Minulla ei ole muuta annettavaa; se on sairaan lahja."
Minä katselin häntä, ja sydämeni oli murheellinen, en tiedä miksi.
"Kuule", sanoi hän, "minä toivon paranevani, mutta ellen tulisi terveeksi, niin koeta edistyä laskennossa, sillä se on sinun heikko puolesi! Tee luja ponnistus siinä varmassa vakaumuksessa, että se onnistuu, sillä usein edistymisen esteenä ei ole puuttuva tarkkuus, vaan jonkinlainen ennakkoluulo."
Puhuessaan hän hengitti vaivalloisesti, ja selvään näki, että hän kärsi. "Minulla on paha kuume", huokasi hän, "olen miltei puolikuollut. Minä pyydän siis sinua, ryhdy laskentoon, suorita esimerkkisi. Ei se ensi kerralla onnistu. Mutta sitten pitää levätä vähäisen ja alkaa taas. Ei käy vieläkään. Taas lepoa ja uusi yritys! Ja niin vähitellen eteenpäin ilman liikarasitusta! Tervehdi äitiäsi! Älä enää kiipeä näitä portaita! Pian tapaamme toisemme koulussa. Ja jollei niin kävisi, niin muista välisti kolmannen luokan opettajaasi, joka rakasti sinua!"
En voinut pidättää kyyneliäni. "Kumarru vähän tännepäin", käski hän.
Minä painoin pääni tyynylle ja hän suuteli otsaani. Sitten hän sanoi:
"Voi hyvin", ja käänsi kasvonsa seinään päin. Minä riensin portaita
alas syleilläkseni äitiäni.
KADULLA.
Lauantaina helmikuun 25 p:nä.
Minä tarkastelin sinua ikkunasta, kun tänä iltana tulit opettajasi luota. Sinä syöksyit erästä rouvaa vastaan. Ota vaari siitä, miten kuljet kadulla. Sielläkin on velvollisuuksia. Kun sinä kerran kotonasi pidät huolta liikkeistäsi ja kävelystäsi, miks'et sitä tekisi myöskin kadulla, joka on kaikkien koti. Ajattele sitä, Henrik! Joka kerta kun tapaat voimattoman vanhuksen, köyhän vaimon lapsi käsivarrella, raajarikon tai raskaasta työstä kumartuneen miehen tai surupukuisen perheen, väisty kunnioittaen heidän tiellään. Sillä meidän tulee kunnioittaa harmaita hapsia, köyhyyttä, äidinrakkautta, raajarikkoisuutta, työtä ja kuolemaa.
Kun joku on joutumaisillaan hevosten jalkoihin, niin vedä hänet pois, jos hän on lapsi; huomauta häntä, jos hän on täysikasvuinen. Kun tapaat itkevän lapsen yksinään kadulla, niin kysy aina mikä häntä vaivaa. Nosta sauva, jonka vanhus pudotti. Kun kaksi lasta on joutunut kahakkaan, niin mene erottamaan heidät. Jos kaksi miestä tappelee, niin poistu, sillä tällaiset raakuuden näytökset vain loukkaavat ja koventavat sydäntä. Ja kun näet poliisien kuljettavan jotakuta henkilöä, niin älä ole yhtä utelias ja julma kuin tuo suuri joukko, joka asettuu häntä katselemaan. Tuo kuljetettava saattaa olla viatonkin.
Herkeä juttelemasta ja nauramasta toveriesi kanssa kohdatessasi paarit, joilla kuljetetaan sairasta, tai ruumissaaton, sillä et tiedä, vaikka jo huomenna saisit saattaa jonkun omasta kodistasi.
Katsele osanotolla kaikkia hyväntekeväisyyslaitoksien lapsia, jotka kulkevat parittain kadulla, sokeita, mykkiä, orpoja ja turvattomia.
Kun tapaat jonkun, jolla on ruumiillinen vamma tai epämuodostuma, niin älä ole sitä näkevinäsi. Sammuta aina palava tai hehkuva tulitikku, jonka tapaat tielläsi, sillä se voi tulla syypääksi jonkun kuolemaan. Vastaa aina kohteliaasti vieraalle, joka kyselee tietä. Älä naura katsoessasi jotakuta silmiin. Älä juokse, paitsi hätätilassa, äläkä huuda. Pidä katua arvossa. Kansan sivistystä arvostellaan etupäässä sen mukaan, kuinka se käyttäytyy kadulla. Siellä missä kadulla näkee raakuutta, tapaa sitä myöskin kodeissa.
Tutki katuja. Opi tuntemaan kotikaupunkisi, sillä jos huomenna joutuisit muualle, olisit iloinen siitä, että se on mielessäsi, että ajatuksissasi voit kuvailla tuon oman kaupunkisi, pienen isänmaasi, joka useiden vuosien kuluessa on ollut koko maailmasi, missä äitisi taluttamana astuit ensimmäiset askelesi, sait ensimmäiset vaikuttimesi, löysit ensimmäiset ilosi. Tämä kaupunki on muuttunut sinun äidiksesi. Se on antanut sinulle opetusta, ilonaihetta ja suojelusta. Opi tuntemaan sen oloja, sen kansaa. Jos kuulet jonkun sitä solvaavan, niin nouse puoltamaan sitä.
Isäsi.
ILTAKOULUT.
Torstaina maaliskuun 2 p:nä.
Eilen illalla isä vei minut katsomaan iltakoulua, jota pidetään meidän koulurakennuksessamme. Se oli jo aivan valaistu, ja työmiehet rupesivat kokoontumaan. Juuri sisään astuessamme olivat johtaja ja opettajat hyvin vihoissaan, sillä vähää ennen oli sisään heitetty kivi särkenyt ikkunaruudun.
Vahtimestari oli heti juossut ulos ja tarttunut erääseen ohikulkevaan poikaan. Mutta Stardi, joka asuu vastapäätä koulua, oli tullut ja vakuuttanut: "Ei se tämä poika ole. Minä näin omin silmin, että Franti sen viskasi. Ja hän sanoi minulle: 'Varo itseäsi, jos tästä hiiskut!' Mutta minä en pelkää häntä."
Vähitellen kiintyi koko huomioni käsityöläisiin, jotka parittain ja ryhmittäin tulivat sisään. Ja heitä oli kolmatta sataa. En koskaan ollut aavistanut, kuinka kaunis tällainen iltakoulu on. Siellä oli väkeä kaksitoistavuotiaasta pojasta parrakkaaseen mieheen saakka, jotka kaikki tulivat työstään ja nyt kantoivat vihkoja ja kirjoja käsissään. Siellä oli kirvesmiehiä, lämmittäjiä kasvot mustina, muurareja kädet kalkista valkeina, leipurinsällejä, joilla vielä oli hiuksissa jauhoja, ja koko huone tuoksui vernissalle, nahalle ja öljylle. Kaikki pujahtivat penkkeihinsä ja ryhtyivät työhönsä. Muutamat menivät opettajien luo vihkoineen neuvoja saadakseen.
Kaikki luokkahuoneiden ovet olivat auki, ja minä olin aivan hämmästynyt nähdessäni, miten kaikki tunnin alettua tarkkasivat ja seurasivat opettajaa. Ja sentään suurin osa heistä, kertoi johtaja, oli tullut suoraa päätä työstään illallista syömättä ja varmaankin nälissään. Puolen tunnin opetuksen jälkeen rupesi kaikkein pienimpiä nukuttamaan. Muutamat nukahtivat pää pulpettia vastaan ja heräsivät vasta opettajan lähestyessä.
Toisin oli isojen laita. He olivat koko ajan hereillä. Suu auki ja silmää räpäyttämättä he seurasivat opettajan esitystä. Oudolta tuntui minusta nähdä penkeissämme parrakkaita miehiä. Me astuimme yläkertaankin, ja minä juoksin heti oman luokkani ovelle katsomaan. Omalla paikallani näin siellä mustaviiksisen miehen, käsi siteessä. Se oli luultavasti loukkaantunut jossakin koneessa, mutta hän kirjoitti sillä, vaikka se kävi hitaasti. Hauskinta oli minusta kuitenkin nähdä pikku muurarimestarin isä poikansa paikalla. Siellä tämä jättiläinen istui ahtaaseen pulpettiin litistettynä, käsi poskella ja silmät kirjassa niin tarkkaavaisena, että tuskin uskalsi hengittää.
Eikä se ollut mikään sattuma, että hän juuri sillä paikalla istui. Heti ensi iltana kouluun tullessaan hän oli sanonut: "Herra johtaja, olkaa hyvä ja näyttäkää minulle pikku jäniksennaamani paikka." Siksi hän näet aina nimittää poikaansa.
Isäni tahtoi, että olisimme loppuun asti, ja sitten poistuessamme näimme kadulla vaimoja, lapset käsivarrella, odottamassa miehiään. Miesten tullessa tehtiin vaihdos. Isät ottivat pienokaiset käsivarrelleen ja antoivat vihot ja kirjat vaimoilleen, ja niin he nyt yhdessä rupesivat kotiin päin kulkemaan. Katu oli hetkisen täynnä väkeä ja hälinää. Sitten kaikki hiljeni, emmekä me nähneet muuta kuin johtajan kumaran, väsyneen vartalon, kun hän asteli kotiinsa.
KIISTA.
Maanantaina maaliskuun 20 p:nä.
Coretti sai hiljattain palkinnon, mutta vaikka hän sen sai ja minä jäin ilman, ei meidän riitamme kuitenkaan siitä alkanut tänä aamuna. Ei se ollut kateutta. Mutta kuitenkin olin väärässä.
Opettaja oli asettanut hänet minun viereeni. Kirjoittaessani kuukautista kertomustamme muurarimestaria varten, joka nykyään on sairaana, hän tyrkkäsi kyynärpäätäni, niin että paperille tuli aika mustetahra. Minä suutuin ja sanoin hänelle ruman sanan. Hän vastasi hymyillen: "En minä sitä tahallani tehnyt." Minun olisi pitänyt uskoa se, koska tunnen hänet. Mutta hänen hymynsä ei miellyttänyt minua ja minä ajattelin: "Kas nytkös hän on olevinaan, kun on saanut palkinnon." Ja vähän sen jälkeen sysäsin häntä rajusti kostaakseni. Hän lensi tulipunaiseksi ja sanoi kohottaen sormeansa: "Sinä varmaankin teit sen tahallasi." Opettaja katsoi meihin, ja Coretti laski sormensa alas, mutta sanoi: "Minä odotan sinua tuolla ulkona."
Minua hävetti, raivoni laimeni, ja minä kaduin.
Ei, Coretti ei voinut tehdä sitä tahallaan. Hän on hyvä, ajattelin. Minä muistelin sitä kertaa, jolloin kävin hänen kotonaan ja näin, kuinka hän puuhasi ja auttoi sairasta äitiään ja kuinka iloinen hän sittemmin oli meillä käydessään ja kuinka hän miellytti isääni. Paljon olisin antanut, jos tuo sana olisi jäänyt sanomatta, tuo vääryys tekemättä. Ja minä ajattelin neuvoa, jonka isäni olisi antanut: "Oletko väärässä?" — "Olen." — "Siis pyydä anteeksi!" Mutta tähän minulla ei ollut rohkeutta, minä häpesin nöyrtyä. Katselin häntä salavihkaa ja näin, että hänen takkinsa oli olkapään kohdalta kulunut, ehkäpä paljosta puiden kantamisesta. Sydämessäni tunsin itseni jo aivan leppyneeksi ja ystävälliseksi ja sanoin itsekseni: "Rohkeutta!" Mutta sanat "anna anteeksi" tarttuivat kurkkuuni.
Hän katseli minua vähänväliä ja tuntui olevan enemmän pahoillaan kuin suuttunut. Mutta sitten minäkin taas katselin häntä uhalla osoittaakseni, etten pelännyt.
Hän toisti: "Tuolla ulkona tapaamme toisemme." Ja minä: "Niin, ulkona tavataan." Ja taas muistelin mitä isäni oli sanonut: "Jos olet väärässä, niin puolusta itseäsi, mutta älä lyö!" Ja minä sanoin itsekseni: "Niin, minä kyllä puolustan itseäni, mutta en lyö." Mutta minä olin tyytymätön, murheellinen, enkä edes kuunnellut opettajaa.
Viimein tuli hetki, jolloin mentiin kotiin. Kun olin kadulla yksinäni, huomasin, että hän seurasi minua. Minä pysähdyin odottamaan, viivoitin kädessä. Hän lähestyi minua, minä kohotin viivoitinta.
"Ei, Henrik", sanoi hän hymyillen hyvää hymyänsä ja työntäen viivoittimeni syrjään. "Olkaamme taaskin ystävät kuten tähän astikin." Minä jäin muutamaksi hetkeksi hämmästyksestä liikkumattomaksi, sitten oli kuin joku olisi pannut kätensä minun olalleni ja työntänyt minut hänen syliinsä. Hän syleili minua ja sanoi: "Ei mitään tappelua meidän kesken, eikö totta?"
"Ei milloinkaan, ei milloinkaan", vastasin minä. Ja me erosimme tyytyväisinä.
Kotiin päästyäni kerroin kaikki isälleni. Mutta kun luulin saavuttavani hänen hyväksymisensä, synkistyivät hänen kasvonsa ja hän sanoi: "Sinun olisi ensin pitänyt ojentaa kätesi, koska olit väärässä." Sitten hän sanoi: "Eikä sinun olisi koskaan pitänyt tarttua viivoittimeen toveriasi vastaan, varsinkin kun hän on Corettin lainen poika, joka jo osaa kantaa isänsä työkuormaa." Ja hän otti viivoittimen kädestäni, katkaisi sen ja viskasi kappaleet nurkkaan.