KUOLEMANSAIRAS MUURARIMESTARI.
Torstaina maaliskuun 28 p:nä.
Pieni muurarimestarimme on kovin sairaana. Opettaja kehoitti meitä menemään häntä katsomaan. Garrone, Derossi ja minä päätimme lähteä. Stardikin olisi tullut, mutta kun opettajamme oli käskenyt meidän kirjoittaa aineen erään isänmaanystävän muistopatsaasta, sanoi hän menevänsä sitä tarkastamaan voidakseen sitä paremmin kuvata. Me kysyimme silloin vlpeältä Nobisilta, tahtoiko hän yhtyä meihin, mutta hän kieltäytyi lyhyesti. Ja Votinikin teki esteitä, ehkäpä sen tähden, että pelkäsi päällystakkinsa tahrautuvan kalkkiin.
Me menimme heti koulun päätyttyä kello neljä.
Ulkona satoi kuin saavista kaataen. Kadulla sanoi Garrone: "Mitä ostaisimme", kilistellen kahta soldoa taskussaan. Jokainen antoi pari soldoa, ja me ostimme kolme appelsiinia.
Kiipesimme kapeita vintinportaita ja pysähdyimme ovelle.
Derossi otti mitalinsa ja kätki sen taskuunsa. Me kysyimme miksi hän niin teki.
"En oikein itsekään tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin olisi hienotunteisempaa tulla ilman sitä. Se voisi näyttää jonkinlaiselta ylvästelyltä." Me naputimme oveen, ja pikku muurarimestarin isä, tuo jättiläiskokoinen työmies, tuli avaamaan. Hänen kasvonsa osoittivat huolestumista ja kärsimystä. "Keitä te olette?" kysyi hän. Garrone vastasi: "Me olemme teidän poikanne koulutovereita ja olemme tulleet tuomaan hänelle kolme appelsiinia."
"Voi minun poika poloistani", puhkesi hän puhumaan päätään pudistaen. "Pahasti pelkään, ettei hänessä enää ole teidän appelsiinienne syöjää." Ja hän pyyhki silmiään karhealla kädellään.
Hän pyysi meitä astumaan sisään, ja siellä ahtaassa vinttikamarissa me näimme muurarimestarimme pienessä rautasängyssään. Hänen äitinsä istui toivottoman näköisenä vuoteen ääressä peittäen kasvonsa käsillään ja käänsi tuskin päätään meidän lähestyessämme. Seinällä riippui jokunen suti, muurarinlasta ja kalkkiseula. Vuoteen jalkopäähän oli levitetty muurarin kalkista valkea takki. Poika parka oli laihtunut ja kalpea. Nenännykerökin oli käynyt kapeammaksi, ja hengitys oli lyhyt. Voi hyvä, rakas, reipas toverini, kovin minuun koski surullinen tilasi ja paljon olisin antanut saadakseni nähdä sinun taas tekevän jäniksennaaman, pikku muurarimestari.
Garrone pani appelsiinin päänalukselle hänen kasvojensa lähelle. Tämän tuoksu herätti hänet. Hän tarttui siihen kohta, mutta antoi sen sitten pudota ja katsoa tuijotti Garronea. "Minä se olen", sanoi tämä, "olen Garrone, etkö tunne minua?"
Heikko hymy näkyi hetken hänen kasvoillaan. Hän sai vaivalla kätensä nousemaan peitteen päältä ja kurotti sitä Garronelle, joka otti sen molempien käsiensä väliin ja sanoi: "Kärsivällisyyttä vain, pikku muurarimestari, pian olet terve ja tulet jälleen kouluun. Silloin opettaja asettaa sinut istumaan minun viereeni. Oletko sitten tyytyväinen?" Mutta muurarimestari ei vastannut mitään. Hänen äitinsä purskahti itkuun. "Voi minun pikku poikaani! Hän on niin hyvä ja reipas, ja Jumala tahtoo ottaa hänet pois." "Rauhoitu", huusi muurari epätoivoissaan, "tai tulen hulluksi!"
Sitten hän sanoi huolestuneena: "Menkää kotiin nyt, pojat, ja kiitos käynnistänne!" Sairas oli taas ummistanut silmänsä ja näytti kuolleelta. "Voisinko palvella teitä millään tavalla?" kysyi Garrone. — "Et, hyvä poika, kiitos vain, mene nyt kotiin." Ja näin sanoen hän työnsi meidät ystävällisesti ovesta ulos.
Mutta tuskin olimme ehtineet portaiden puoliväliin, ennenkuin jo kuulimme hänen huutavan: "Garrone, — Garrone!" Kaikki kolme riensimme takaisin. "Garrone!" huusi muurari ilosta säihkyvin silmin. "Hän on maininnut sinun nimesi. Hän tahtoo nähdä sinut. Jo kaksi päivää hän on ollut puhumatta ja nyt hän on pari kertaa maininnut nimesi. Voi hyvä Jumala, jospa se olisi hyvä merkki!" — "Näkemiin", sanoi Garrone meille, "minä jään tänne". Ja sitten hän palasi isän kanssa huoneeseen. Derossin silmissä kiilsivät kyynelet. "Itketkö muurarimestarin takia?" kysyin. "Kyllä kai hän paranee, koska on jo puhunutkin." — "Niin minäkin luulen", vastasi Derossi, "mutta nyt en ajatellut häntä. Tuumin vain, kuinka jalo ja hyvä Garrone on."
KEVÄT.
Lauantaina huhtikuun 1 p:nä.
Huhtikuun ensimmäinen päivä! Vain kolme kuukautta enää! Tämä aamu on kaikkein kauneimpia. Olin hyvin tyytyväinen koulussa, sillä Coretti pyysi minua tulemaan isänsä ja hänen kanssaan, kun he menevät kuninkaan tuloa katsomaan. Ja äitini oli luvannut viedä minut katsomaan erästä lastenkotia.
Myöskin muurarimestarin parantuminen ilahdutti minua, ja sitäpaitsi kuulin opettajani eilen sanovan isälleni hänen ohikulkiessaan: "Hyvin käy, hyvin käy." Mutta ennen kaikkea oli kaunis aamu.
Koulun ikkunasta näkyi sininen taivas. Puutarhan puut olivat täynnä umppuja, ja ympärillä olevien talojen ulkopuolisille ikkunalaudoille oli pantu kukkaruukkuja. Opettaja ei nauranut, sillä sitä hän ei tee koskaan, mutta hän oli kuitenkin niin hyvällä tuulella, että tuo poikittainen poimu hänen otsassaan tuskin näkyi, ja hän selitti leikillisesti erästä laskuesimerkkiä mustalla taululla. Selvään näki, että hän nautti raittiista ilmasta, joka tulvi avoimista ikkunoista täynnä versovan kasvillisuuden tuoretta tuoksua ja muistutti kävelyretkistä luonnon helmassa. Hänen selitellessään kuului lähikadulta sepän takomista ja vastapäätä olevasta talosta kehtolaulua, jolla joku äiti tuuditteli lastansa nukuksiin. Hän keskeytti yht'äkkiä opetuksensa, jäi tätä kuuntelemaan ja sanoi ikkunasta katsoen: "Taivas hymyilee, äiti laulaa, kunnon mies tekee työtä ja pojat opiskelevat. Voi kuinka tämä kaikki on kaunista!"
Kun astuimme luokasta ulos, huomasimme, kuinka kaikki olivat iloisia. He kulkivat rivissä nauraen ja hyräillen kuin lupapäivän aattona. Opettajat laskivat leikkiä, vanhemmat keskustelivat ja nauroivat keskenään, ja Crossin äidillä, vihannesmyyjällä, oli niin paljon orvokkeja, että koko eteinen täyttyi niiden tuoksusta. En ollut vielä koskaan tuntenut sellaista riemua kuin tänä aamuna, varsinkin nähtyäni äitini kadulla minua odottamassa. Ja rientäessäni häntä vastaan huusin: "Olen niin iloinen. En ymmärrä mikä siihen on syynä." Mutta äitini sanoi hymyillen: "Sen tekee kaunis ilma ja hyvä omatunto."
ISÄNI OPETTAJA.
Tiistaina huhtikuun 11 p:nä.
Eilen olin isäni kanssa hauskalla retkellä.
Kun hän toissa päivänä luki sanomalehteä, pääsi häneltä yht'äkkiä ihmettelyn huudahdus. Sitten hän sanoi: "Ja minä kun luulin hänen jo vuosia sitten kuolleen. Tiedäpä, että minun ensimmäinen opettajani, joka on jo kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, elää vielä. Minä tässä luen, että ylihallitus on antanut hänelle kuusikymmenvuotisesta palveluksesta kunniarahan. Kuusikymmentä vuotta! Ja vasta kaksi vuotta sitten hän on luopunut toimestaan. Opettaja parka! Hän asuu tunnin rautatiematkan päässä täältä, samassa kylässä kuin meidän vanha puutarhurimme. — Henrik", hän jatkoi, "menkäämme häntä tervehtimään". Ja koko illan hän puhui vain tästä vanhasta opettajastaan.
Tämä nimi palautti hänen muistiinsa satoja seikkoja hänen koulu ajaltaan, tovereistaan ja äitivainajastaan. "Crosetti", puhkesi hän sanomaan, "oli jo silloin nelikymmenvuotias, kun minä olin hänen luokallaan. Tuntuu aivan siltä, kuin näkisin hänet vielä. Vartalo oli hiukan kumarassa, silmät kirkkaat ja kasvot parrattomat. Hän oli kyllä ankara, mutta samalla hyväntahtoinen kuin isä. Ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta. Talonpojasta hän oli tarmokkaan työn ja monen vastuksen kautta kohonnut. Oikea kunnon mies! Äitini kunnioitti häntä, ja isäni kohteli häntä kuin hyvää ystävää ainakin. Miksi hän nyt asunee tässä maakylässä, kaukana Torinosta? Ei suinkaan hän minua enää tunne. Mutta eipä haittaa. Kyllä minä tunnen hänet. Neljäkymmentäneljä vuotta on kulunut siitä. Ajattele, lapseni, neljäkymmentäneljä vuotta! Huomenna käymme häntä katsomassa."
Jo eilen aamulla kello yhdeksän olimme asemalla. Olisin suonut Garronen tulevan mukaan, mutta hän ei voinut äitinsä sairastumisen takia. Juna kiiti vihreiden nurmikenttien ja kukoistavien puistojen ohitse, ja joka hengenveto täytti keuhkot sulotuoksuisella ilmalla. Isäni oli iloinen ja tyytyväinen. Ehtimiseen hän laski kätensä minun olalleni ja puhutteli minua miltei kuin ystävää.
"Voi opettaja rukkaani", sanoi hän. "Hän oli isäni jälkeen ensimmäinen, joka osoitti minulle hyvyyttä. Muutamia hänen hyviä neuvojaan ja paria ankaraa nuhtelua, jotka vielä kotiin mennessäni saivat itkun nousemaan kurkkuuni, en unohda koskaan. Aivan näen hänet vielä hengessäni, kuinka hän kouluun tullessaan aina samoilla liikkeillä asetti keppinsä nurkkaan ja takkinsa naulaan. Ja joka päivä hän oli yhtä tarkka, iloinen ja tunnokas, kuin joka päivä olisi ollut hänen ensimmäisensä koulussa. Muistan vielä, mitenkä hän kirjoittaessani huusi: 'Bottini, Bottini, etusormi suoraan!' Varmaan hän on paljon muuttunut neljänkymmenenneljän vuoden kuluessa."
Perille saavuttuamme etsimme käsiimme entisen puutarhurinvaimon, jolla oli oma pieni kauppapuoti erään syrjätien varrella. Hän otti meidät vastaan suurella riemulla ja rupesi kertomaan perheestään. Mies, joka kolme vuotta sitten oli mennyt Kreikkaan työnhakuun, oli kotiin odotettavissa. Vanhin tyttö oli kuuromykkäinkoulussa. Sitten hän neuvoi meille opettajan kotiin johtavan tien.
Me läksimme astumaan kylätietä, joka johti kukoistavien pensaikkojen halki pienelle kummulle.
Isäni ei enää virkkanut mitään. Hän näytti tykkänään vaipuneen muistoihinsa. Väliin hän hymyili itsekseen ja sitten taas pudisti päätään.
Yht'äkkiä hän pysähtyi sanoen: "Kas tuolla hän tulee. Lyön vaikka veikkaa, että hän on tuossa."
Meitä vastaan tuli pieni valkopartainen ukko, leveälierinen hattu päässä. Hän nojautui sauvaansa; kulku oli vaivalloista, ja kädet vapisivat.
"Hän se on", toisti isäni jouduttaen askeliaan.
Päästyämme aivan hänen läheisyyteensä pysähdyimme. Vanhuskin seisahtui ja katseli isääni. Kasvot olivat vielä nuorekkaat ja silmät eloisat ja kirkkaat.
"Oletteko", kysyi isäni hattuaan kohottaen, "opettaja Vincenzo
Crosetti?"
Vanhus nosti hänkin hattuaan ja vastasi hieman vapisevalla äänellä:
"Olen."
"Suvaitsetteko", kysyi isäni tarttuen vanhuksen käteen, "että eräs entinen oppilaanne puristaa kättänne ja tiedustelee vointianne? Olen tullut Torinosta teitä tervehtimään."
Vanhus katseli häntä hämmästyneenä. "Te teette minulle liian suuren kunnian… en tiedä… oppilaani, sanoitte?… Suokaa anteeksi… nimenne?"
Isäni mainitsi nimensä, Alberto Bottini, sekä milloin ja missä oli ollut hänen koulussaan, lisäten: "Te ette tietysti enää muista minua. Mutta minä tunnen teidät mainiosti."
Opettaja seisoi mietiskellen, silmät maahan luotuina, ja höpisi pari kertaa itsekseen isäni nimen. Tämä katseli häntä sillä aikaa päätään kääntämättä ja hymyilevin kasvoin.
Mutta sitten vanhus kohotti päätään ja sanoi hitaasti: "Alberto Bottini? Insinööri Bottinin poika, joka asui Consolata-torin varrella?"
"Aivan sama", vastasi isäni kurottaen hänelle molemmat kätensä.
"Siinä tapauksessa" — sanoi vanhus — "sallikaa, rakas herra, sallikaa, että minä…" Ja hän lähestyi isääni ja syleili häntä. Hänen harmaa päänsä tuskin ulottui isäni olkapäihin. Isäni painoi poskensa hänen otsaansa vastaan.
"Tahdotteko olla hyvä ja tulla kanssani", sanoi opettaja. Ja vastausta odottamatta hän kääntyi menemään kotiinsa päin. Kohta pysähdyimmekin pienen kaksiovisen talon edustalle.
Opettaja avasi oven ja kehoitti meitä astumaan sisään. Kovin yksinkertainen oli tämä huone. Eräässä kolkassa oli hänen vuoteensa, toisessa pieni pöytä ja kirjahylly, muuten vain neljä tuolia ja seinällä vanha kartta. Hyvä omenain tuoksu tuntui ilmassa.
Me istuimme. Isäni ja opettaja katselivat toisiaan äänettöminä.
"Bottini", huudahti opettaja sitten luoden katseensa tiilikivilattiaan, jossa auringon säteet tanssivat. "Niin, minä muistan aivan hyvin. Teidän äitinne oli jalo nainen. Te istuitte ensi vuonna yhteen aikaan ensimmäisessä penkissä vasemmalla ikkunan lähellä. Enköhän vieläkin muistane jotain?" Hän näytti mietiskelevän. "Teillä oli kihara tukka, ja vilkas te myöskin olitte, eikö niin? Toisena vuonna te sairastitte kurkkutautia. Kun teidät sitten jälleen tuotiin kouluun isoon huiviin käärittynä, olitte hyvin laihtunut. Siitä on neljäkymmentäneljä vuotta, eikö niin? Te olette hyvin ystävällinen, kun vielä muistatte vanhaa opettajaanne. Muitakin entisiä oppilaitani on tässä takavuosina käynyt minua katsomassa." Hän kysyi isäni ammattia. Sitten hän sanoi: "Iloitsen teidän käynnistänne kaikesta sydämestäni. Minä kiitän teitä. Pitkään aikaan ei kukaan ole käynyt, ja suuresti pelkään, että te olette viimeinen."
"Mitä te nyt puhelette!" sanoi isäni. "Olettehan vielä terve ja voimakas. Ette saa sellaista otaksua."
"Älkää puhuko!" vastasi opettaja. "Katsokaa miten käteni vapisevat!" Ja hän osoitti niitä. "Se on huono merkki. Jo kolme vuotta sitten, vielä koulussa ollessani, se alkoi. Ensin en siitä välittänyt. Luulin sitä ohimeneväksi. Mutta päinvastoin se yhä vain eneni. Koittipa vihdoin päivä, jolloin en enää saanut kirjoitetuksi. Voi sitä päivää, jolloin ensi kerran tahrasin erään oppilaani vihon! Se oli kuin pisto minun sydämeeni. Jonkin aikaa koetin vielä vaivalla jatkaa. Mutta viimein en kyennyt enää. Kuusikymmenvuotisen koulutyön jälkeen minun täytyi nyt jättää kouluni, oppilaani ja työni. Ja se oli raskasta, hyvin raskasta. Annettuani viimeisen tuntini saattoivat kaikki minut kotiin ja juhlivat minua mutta minä olin murheellinen, käsitin, että elämäni työ oli loppunut. Jo vuotta ennen olin kadottanut vaimoni ja ainoan poikani. Nyt minulla on parin sadan liiran eläke. En toimita enää mitään. Päivät tuntuvat mahdottoman pitkiltä. Ainoa ajanviettoni on selailla vanhoja koulukirjojani, sanomalehtikokoelmiani ja muutamia kirjoja, joita olen saanut. Tuossa ne ovat", sanoi hän osoittaen kirjahyllyään. "Ne ovat minun muistojani — koko menneisyyteni. Ei minulla ole mitään muuta koko maailmassa."
Mutta sitten hän jatkoi iloisemmalla äänellä: "Minulla on tässä teille jotain näytettävää, joka varmaan hämmästyttää teitä."
Hän nousi, meni pöytänsä luo ja avasi erään laatikon, joka sisälsi useampia nuoralla kokoonsidottuja kääröjä, kaikki numeroilla ja päivämäärillä varustettuja. Hetkisen etsittyään hän avasi erään niistä, selaili sitä vähäisen, veti sitten esiin kellastuneen paperin ja antoi sen isälleni. Se oli eräs hänen koulukirjoituksistaan neljäkymmentäneljä vuotta sitten. Sen ylälaitaan oli kirjoitettu: "Alberto Bottini, sanelu, huhtikuun 3 p:nä 1838." Isäni tunsi paikalla koulupoikakäsialansa ja alkoi nauraen lukea kirjoitusta. Mutta sitten nousivat kyynelet hänen silmiinsä.
"Nämä", sanoi opettaja osoittaen kääröjä, "ovat minun muistojani. Vuosittain talletin kultakin oppilaalta jonkin kirjoituksen, jotka sitten järjestin ja numeroin. Silloin tällöin selailen niitä, luen rivin sieltä, toisen täältä, ja silloin johtuvat tuhannet seikat mieleeni. On kuin näkisin menneet ajat. Voi kuinka monet vuodet ovat jo vierineet ohitseni! Minä suljen silmäni, ja heti näen sadoittain lapsenkasvoja. Ties kuinka monet heistä jo ovat kuolleetkin. Monet muistan vielä selvästi, varsinkin parhaat ja huonoimmat, ne, jotka tuottivat minulle iloa, ja ne, joista oli surua ja huolta, sillä luonnollisesti oli niin suuressa joukossa sekä toista että toista. Mutta nyt on jo niinkuin olisin toisessa maailmassa, ja kaikki he ovat minusta yhtä rakkaita."
Hän istuutui jälleen ja tarttui käteeni.
"Ettekö muista mitään minun tekemääni kujetta?" kysyi isäni hymyillen.
"En, hyvä herra, en tällä hetkellä", vastasi vanhus. "Mutta uskon kyllä, että tekin sellaisia teitte. Yleensä olitte kuitenkin ymmärtäväinen poika. Muistan vielä mitä rajatonta hellyyttä te osoititte äidillenne… Mutta kovin oli ystävällistä, että tulitte minua katsomaan. Kuinka olettekin voinut irtaantua toimistanne tänne tullaksenne?"
"Kuulkaa, herra Crosetti", sanoi isäni vilkkaasti, "minä muistan vielä, kun ensi kerran tulin kouluun äitini saattamana. Siihen asti olin aina ollut hänen seurassaan, ja kun hänen nyt piti jättää minut tuntemattoman henkilön haltuun kahdeksi tunniksi, oli se hänestä, kuin minut olisi syösty ulos avaraan maailmaan. Yhteiskunta riisti nyt häneltä pojan, jota hän ei voinut toivoa milloinkaan saavansa kokonaan takaisin. Hän oli liikutettu, ja minä myöskin. Hän ilmoitti minut vapisevalla äänellä ja puhui puolestani opettajalle. Vielä mennessään hän nyökkäsi minulle ovenraosta kostein silmin. Ja samassa te teitte liikkeen, ikäänkuin olisitte tahtonut sanoa: 'Luottakaa minuun, hyvä rouva.' Tätä liikettä ja katsetta, joka ilmoitti, että olitte täysin ymmärtänyt äitini huolen, ja jolla lupasitte suojelusta ja hellää huolenpitoa hänen kultamunilleen, sitä en koskaan unohtanut. Se on minut nyt tuonut tännekin Torinosta neljänkymmenenneljän vuoden kuluttua teitä sydämellisesti kiittämään."
Opettaja ei vastannut. Hän silitteli tukkaani, ja sitten hänen kätensä solui olalleni.
Sill'aikaa isäni tarkasteli noita alastomia seiniä, kehnoa vuodetta, ikkunalaudalla olevaa kuivaa leipäpalaa ja pientä öljylamppua, ja tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Opettaja rukka! Tämä siis on koko palkkasi kuusikymmenvuotisesta työstä."
Mutta vanhus oli tyytyväinen ja rupesi taas vilkkaasti juttelemaan meidän perheestämme, muista opettajista ja isäni koulutovereista. Isänikin muisti muutamia, ja niin he paikkailivat ja täydensivät toistensa muistoja.
Mutta sitten isäni keskeytti pakinoimisen ja pyysi opettajaa kylään syömään aamiaista kanssamme. Hän vastasi lämpimästi: "Minä kiitän teitä, minä kiitän teitä", mutta näytti epäilevältä. Isäni tarttui hänen molempiin käsiinsä ja uudisti pyyntönsä.
"Mutta kuinka minä voin syödä" — sanoi opettaja — "näillä onnettomilla käsilläni, jotka aina vapisevat? Se jo häiritsee muitakin."
"Me kyllä autamme teitä, herra opettaja", sanoi isäni. Ja silloin vanhus suostui, vaikka pudistelikin päätänsä.
"Tämä on ihana päivä", sanoi hän ovea sulkiessaan, "ihana päivä, rakas Bottini. Minä vakuutan, että tulen muistamaan sen koko elinaikani."
Isä tarjosi käsivartensa opettajalle. Tämä kävi siihen kiinni taluttaen minua toisella kädellään, ja niin me astuimme kylätietä. Tapasimme kaksi avojalkaista tyttöä, jotka ajoivat lehmiä, ja pojan, joka risukimppu kainalossa juoksi ohitsemme. Opettaja selitti, että ne olivat oppilaita, jotka aamulla veivät karjaa laitumelle ja aamupäivin työskentelivät avojaloin niityllä. Illalla he panivat kengät jalkaansa ja menivät kouluun. Muutoin emme nähneet ketään.
Pian jouduimme ravintolaan ja istuimme ison pöydän ääreen, opettaja keskelle, ja rupesimme aterialle. Ravintola oli rauhallinen kuin luostari'. Opettaja oli juhlatuulella, ja liikutus lisäsi tuota värisemistä, niin että hän tuskin saattoi syödä. Isäni leikkeli hänelle lihan, taittoi leivän ja pani suolaa hänen lautaselleen. Juodessa hänen täytyi pitää lasista molemmin käsin, ja sittenkin se kalisi hänen hampaitansa vastaan.
Mutta hän jutteli vilkkaasti ja innokkaasti entisistä ajoista, oppikirjoista, joita käytettiin hänen nuoruudessaan, opetusohjelmista ja tarkastajista. Oikein hän vielä tuntui nuorelta puhellessaan siinä ilosta loistavin kasvoin. Ja isäni tarkasteli häntä, kasvoilla samanlainen ilme, jonka niin usein kotona olin havainnut, kun hän katselee minua ystävällisesti, mutta ajatukset kuitenkin tuntuvat olevan muualla.
Ja ovensuussa seisoi ravintoloitsija ja muutamia kyläläisiä, jotka tyytyväisinä katselivat meitä, aivan kuin siten olisivat tahtoneet näyttää pitävänsä arvossa sitä huomaavaisuutta, jota me osoitimme heidän kylänsä opettajalle.
Kello kahden tienoissa meidän täytyi palata asemalle, jonne vanhus välttämättömästi tahtoi meitä saattaa. Isä tarjosi taas hänelle käsivartensa. Minua hän otti jälleen kädestä kiinni, ja minä sain kantaa hänen keppiänsä. Ihmiset pysähtyivät meidän jälkeemme katsomaan, sillä kaikki tunsivat vanhuksen. Muutamat tervehtivätkin. Tiellä kuului eräästä ikkunasta raikkaita pojanääniä, jotka tavasivat ja lukivat. Vanhus pysähtyi ja näytti käyvän murheelliseksi.
"Koskee niin kipeästi", selitti hän, "kuulla poikien ääniä koulusta pääsemättä sinne. Kuusikymmentä vuotta olen kuunnellut tätä musiikkia ja oppinut sitä rakastamaan. Nyt olen perheetön. Ei minulla ole enää lapsia."
"Ei, herra opettaja", sanoi isäni taas kävelyä jatkaen, "teillä on vielä monta lasta pitkin maailmaa hajaantuneina, ja he muistavat teitä kuten minäkin nyt".
Vanhus nojasi hetkeksi harmaata päätään isäni olkapäätä vastaan ja puristi samassa minun kättäni.
Me olimme jo asemalla, ja juna seisoi siinä lähtövalmiina. "Voikaa hyvin, rakas opettaja", sanoi isäni suudellen hänen molempia poskiaan.
"Hyvästi, kiitoksia", vastasi opettaja tarttuen vapisevilla käsillään isäni käteen ja puristaen sitä rintaansa vastaan. Minä havaitsin, että hänen kasvonsa olivat kyynelistä kosteat. Isäni sysäsi minut vaunuihin, mutta ennenkuin hän itse nousi, otti hän nopeasti opettajan kädestä hänen karkean, koristamattoman sauvansa ja antoi sijaan oman hopeanuppisen keppinsä, johon hänen nimensä oli kaiverrettu, sanoen: "Pitäkää se pienenä muistona minulta!" Opettaja esteli ja koetti antaa sitä pois, mutta silloin isäni oli jo vaunussa ja ovi suljettu.
"Hyvästi, rakas opettaja!"
"Hyvästi, poikani", vastasi hän junan jo liikkeelle lähtiessä, "ja Jumala siunatkoon teitä siitä lohdutuksesta, jonka olette hankkinut köyhälle vanhus paralle".
"Näkemiin", huusi isäni liikutettuna.
Mutta opettaja pudisti päätään ikäänkuin sanoakseen: "Emme koskaan enää tule toisiamme tapaamaan."
"Totta kai", toisti isäni, "näkemiin siis!"
Ja vanhus vastasi kohottaen vapisevan kätensä taivasta kohti: "Tuolla ylhäällä."
Ja niin hän katosi meidän näkyvistämme.
PARANTUMINEN.
Torstaina huhtikuun 20 p:nä.
Kukapa olisi voinut aavistaa silloin, kun niin iloisena palasin isäni kanssa pieneltä retkeltämme, etten kymmeneen päivään pääsisi ulkoilmaan.
Minä olen ollut sairaana, oikein hengenvaarassa. Olen kuullut äitini nyyhkivän, olen nähnyt isäni kalpeana tuijottavan minuun ja kuullut Silvia-siskoni ja pikku veljeni puhuvan hiljaa, olen nähnyt lääkärimme, hänen, jolla on silmälasit, seisovan vuoteeni ääressä ja puhuvan sellaista, jota en ensinkään ymmärtänyt. Minä olin jo vähällä sanoa ikuiset jäähyväiset kaikille.
Voi äiti rukkaani! Kolme, neljä päivää olin ihan tiedoton, tunnoton, niin että kaikki tapahtumat ympärilläni tuntuivat hämärältä unennäöltä. Minusta tuntui siltä, kuin olisin vuoteeni ääressä nähnyt ensiluokan opettajani, joka koetti nenäliina suun edessä pidättää yskäänsä, jottei häiritsisi minua. Hämärästi muistan myöskin opettajani kumartuneen vuoteeni yli, ja kuin sumussa näin Derossin vaaleat kiharat ja Crossin punatukkaisen pään ja Garronen, joka toi minulle appelsiinin ja heti taas juoksi tiehensä, koska hänen äitinsä oli kipeä.
Kun sitten heräsin ikäänkuin pitkästä unesta ja tunsin olevani parempi, näin isäni ja äitini hymyilevän ja Silvia-siskoni ilosta hyppivän. Voi kuinka se uni oli ollut pitkä ja ikävä! Sitten tilani parani päivä päivältä. Muurarimestari tuli minua katsomaan ja sai minut ensi kerran nauramaan jäniksennaamallaan. Nyt vasta hän on siinä oikea mestari, kun hänen kasvonsa ovat sairauden jälkeen käyneet vähän pitemmiksi. Coretti kävi minun luonani, ja Garoffikin tuli ja lahjoitti minulle kaksi arpaa, sillä hänellä on nykyjään arvottavana viisiteräinen kynäveitsi.
Eilen nukkuessani oli Precossi käynyt ja pannut kätensä minun poskelleni herättämättä minua. Voi kuinka puut olivat tulleet vihreiksi muutamissa päivissä ja kuinka minä kadehdin poikia, joiden näin rientävän kouluun kirjat kainalossa, kun isä kantoi minut ikkunan luo! Mutta pian minäkin sinne taas pääsen. Hartaasti halajan nähdä toverini, pulpettini, puutarhan ja kadut, kuulla, kaikki mitä sillä aikaa on tapahtunut ja taas istua kirjojen ja vihkojen ääreen. Tuntuu siltä, kuin en olisi nähnyt niitä kokonaiseen vuoteen.
Äiti rukka, miten hän on laihtunut ja käynyt kalpeaksi! Isä rukka, kuinka väsyneeltä hän näyttää! Ja voi noita hyviä tovereitani, jotka kävivät minua tervehtimässä astuen varpaillaan vuoteeni ääressä. Minua surettaa ajatella, että minun täytyy kerran erota heistä. Derossi ja kenties jotkut muut tulevat jatkamaan opintoja kanssani, mutta kaikki muut? Kun olen päättänyt neljännen luokan, silloin hyvästi! Me emme enää tapaa toisiamme. He eivät enää tule minun vuoteeni luo, kun olen kipeä. Garrone, Precossi, Coretti, kelpo pojat, rakkaat toverit, teitä en näe silloin enää koskaan.
TYÖLÄIS-YSTÄVÄNI.
Perjantaina huhtikuun 21 p:nä.
Miksi, Henrik, "ei koskaan enää"? Se riippuu sinusta itsestäsi. Kun olet päättänyt neljännen luokan, niin menet lukioon, ja heistä tulee käsityöläisiä. Mutta te jäätte samaan kaupunkiin kenties moneksi vuodeksi, ja miks'et silloin tapaisi heitä? Kun sinä olet lukiossa tai yliopistossa, menet tervehtimään heitä puoteihin ja työhuoneisiin, ja sinulle on tulevaisuudessa tuottava paljon iloa tavata entisiä koulutovereitasi työn miehinä. Tahtoisin mielelläni tietää, etkö aina menisi tapaamaan Corettia ja Precossia, vaikka he olisivat missä tahansa. Sinä menet heidän luoksensa ja vietät tuntikausia heidän seurassaan ja pian olet huomaava, jos tahdot maailmaa tutkia, kuinka monta asiaa sinä heiltä opit, asioita, joita et saa tietää mistään muualla. Sinä saat selkoa heidän ammateistaan ja isänmaasi oloisia.
Jollet sinä ylläpidä näitä tultavuuksiasi, on sinun sangen vaikea vastaisuudessa solmia samanlaisia ystävyydenliittoja oman piirisi ulkopuolella. Silloin tulet elämään ja liikkumaan aina samassa seurapiirissä, ja sellainen ihminen on kuin opinhaluinen, joka lukee vain yhtä kirjaa. Pane siis päämääräksesi tästä hetkestä alkaen säilyttää nämä jalot ystäväsi ja kohtele heitä aina samalla ystävyydellä juuri siitä syystä, että he ovat käsityöläisten poikia!
Opi halveksimaan tuota ihmisien erottelemista varallisuuden ja säädyn mukaan. Vain halpamieliset antavat sellaisten seikkain määrätä mielipiteensä ja käytöksensä. Tiedäpä, että nämä työmiehet ovat aikoinaan vuodattaneet verensä tämän maan vapauttamiseksi ja että nyt heidän työnsä ja vaivansa pelloilla ja työhuoneissa on tehnyt sen viljavaksi ja kukoistavaksi.
Rakasta Garronea, rakasta Precossia, rakasta Corettia, rakasta muurarimestaria, sillä näissä pienissä käsityöläisissä on sielun aateluutta. Tee se varma päätös, ettet anna minkään onnen vaiheen vieroittaa itseäsi näistä nuoruudenystävistä. Lupaa, että kolmenkymmenen vuoden kuluttua tunnet Garronen jollakin asemalla nokisena koneenkäyttäjänä… mutta ei siihen lupausta tarvitakaan. Olen varma siitä, että heti juokset häntä tervehtimään, vaikka olisit senaattori.
Isäsi.
GARRONEN ÄITI.
Lauantaina huhtikuun 29 p:nä.
Kouluun palattuani kuulin heti surullisen uutisen. Garrone oli ollut koulusta poissa useita päiviä, sillä hänen äitinsä oli ollut kipeä ja kuollut perjantaina.
Eilen aamulla opettaja sanoi meille heti kouluun päästyään: "Garronea on kohdannut suurin onnettomuus, mikä lapsen osaksi voi tulla. Hänen äitinsä on kuollut. Huomenna hän aikoo palata kouluun. Pojat, kunnioittakaa sitä ääretöntä surua, joka hänen sydäntänsä raatelee. Tervehtikää häntä ystävällisesti, mutta älköön kukaan naurako tai laskeko leikkiä hänen kanssaan."
Ja tänä aamuna Garrone astui luokkaan hiukan myöhemmin kuin muut.
Kipeästi koski minuun nähdessäni hänet. Hän oli laihtunut, hänen silmänsä olivat punaiset ja hänen käyntinsä epävarma. Näytti siltä, kuin hän olisi sairastanut kokonaisen kuukauden. Tuskin häntä enää tunsi. Hän oli mustiin puettu, ja meidän kävi häntä kovin sääliksi. Kaikki tuskin uskalsivat hengittää, he vain katsoivat häntä. Kun hän oli päässyt sisään ja nähnyt koulun, josta hänen äitinsä miltei joka päivä oli käynyt häntä noutamassa, ja penkin, jossa niin monesti oli istunut äitiään muistellen ja odotellen, hän purskahti epätoivoiseen itkuun.
Opettaja veti hänet luokseen, painoi rintaansa vastaan ja sanoi: "Itke, itke, rakas lapsi, se helpottaa, mutta rohkaise mielesi! Äitisi ei ole enää täällä, mutta hän näkee sinut, rakastaa sinua ja elää läheisyydessäsi; ja kerran saat hänet jälleen nähdä, sillä sinä olet jalo ja rehellinen sielu niinkuin hänkin. Rohkaise mielesi!" Näin sanottuaan hän talutti hänet pulpetin luo minun viereeni. En uskaltanut katsoa häneen.
Hän otti esiin kirjansa ja vihkonsa, joita ei ollut avannut moneen päivään. Nähtyään lukukirjan kannella olevan kuvan, joka esitti äitiä lastaan taluttamassa, hän purskahti uudestaan itkuun ja painoi päänsä käsivarttansa vastaan.
Opettaja antoi meille merkin käskien jättämään hänet rauhaan, ja opetus alkoi.
Olisin mielelläni sanonut hänelle jotakin, mutta en tiennyt mitä.
Laskin vain käteni hänen käsivarrelleen ja kuiskasin: "Älä itke!"
Hän ei vastannut mitään, tarttui vain käteeni. Ulos mentäessä ei kukaan puhutellut häntä. Kaikki antoivat hänen olla häiritsemättä ja kulkivat kunnioittavan hiljaisina.
Minä näin äitini, joka odotti minua, ja juoksin häntä syleilläkseni. Mutta hän työnsi minut hiljaa luotaan ja katsoi Garroneen päin. En ymmärtänyt heti syytä. Mutta sitten huomasin, että Garrone, joka seisoi hiukan syrjempänä, katseli minua. Hänen katseensa oli niin surullinen, kuin se olisi sanonut: "Sinä hyväilet äitiäsi, mutta minä en voi sitä koskaan enää tehdä. Sinun äitisi elää, minun on kuollut."
Nyt käsitin, miksi äitini oli työntänyt minut luotaan, ja menin kotiin ojentamatta hänelle kättäni.
UHRAUS.
Tiistaina toukokuun 9 p:nä.
Silvia-siskoni tulee äitiini, hänellä on samanlainen hellä, jalo sydän.
Kun eilen istuin kirjoittamassa, astui Silvia varpaillaan luokseni ja kuiskasi hiljaa: "Tule kanssani äidin luo. Olen kuullut vanhempiemme keskustelevan tänä aamuna. Isä sanoi onnistuneensa huonosti jossakin yrityksessä; äiti koetti rohkaista häntä. Me olemme ahdingossa, ymmärrätkö? Ei ole enää ollenkaan rahaa. Isä sanoi, että on tehtävä uhrauksia, jotta pääsisimme jälleen entisellemme. Se on myöskin meidän asiamme, eikö totta. Oletko valmis? No hyvä. Minä puhun siitä äidille, ja sinä lupaat kunniasanallasi tehdä mitä minä esitän."
Tämän sanottuaan hän otti minua kädestä ja vei äidin luo, joka istui ompelemassa miettivän näköisenä. Minä istuin toiselle puolelle sohvaa, Silvia toiselle, ja sitten hän sanoi yht'äkkiä: "Minulla olisi sinulle puhuttavaa. Meillä molemmilla on sinulle jotakin sanomista." Äiti katsoi meihin hämmästyneenä. Ja Silvia aloitti: "Isällä ei ole rahaa, eikö totta?" — "Mitä sinä sanot", vastasi äitini. "Ei siinä ole perää. Mistä sinä semmoista olet kuullut? Kuka on sanonut?"
"Minä tiedän sen", sanoi Silvia päättävästi. "Kuule, äiti, me tahdomme myöskin tehdä uhrauksia. Sinä lupasit minulle päivänvarjon toukokuun lopulla, ja Henrik odottaa värilaatikkoa. Me emme tahdo niitä. Me emme tahdo, että niihin suotta tuhlataan rahaa. Me olemme aivan yhtä tyytyväiset ilmankin. Ymmärrätkös?" Äiti koetti vastata, mutta Silvia sanoi: "Me olemme sen jo valmiiksi miettineet. Ja niin kauan kuin isällä ei ole rahaa, emme tahdo hedelmiä emmekä mitään herkkuja. Keitto riittää, ja aamulla me syömme vain leipää. Siten menot vähenevät, kulunkeja meistä kyllä sittenkin on. Ja me lupaamme, että aina saat nähdä meidät tyytyväisinä. Eikö niin, Henrik?" — "Niin", vastasin minä. — "Aina iloisina, kuten tähänkin asti", toisti Silvia keskeyttäen äidin, joka näytti tahtovan sanoa jotakin vastaan. "Ja jos vielä muita uhrauksia on tarpeen vaatteiden tai muun suhteen, olemme heti valmiit. Voisimmehan myydä leikkikalumme ja lahjamme, minä tuon kaikki tavarani tänne. — Ja sitten minä rupean sinun palvelijaksesi, emmekä teetä enää mitään ulkona. Minä teen työtä sinun kanssasi aamusta iltaan, teen mitä vain tahdot. Olen valmis kaikkeen, kaikkeen", huusi hän ja kietoi käsivartensa äidin kaulaan, "jotta ei isällä ja äidillä enää olisi huolia, jotta taas voisitte olla onnellisia ja elää Silvianne ja Henrikkinne iloksi, jotka teitä niin sanomattomasti rakastavat".
Voi, en koskaan ole nähnyt äitiäni niin iloa säteilevänä kuin näitä sanoja kuunnellessaan. Hän suuteli meitä otsalle itkien ja nauraen, saamatta kotvan aikaan mitään sanotuksi. Ja sitten hän vakuutti, että Silvia oli käsittänyt väärin, että kaikeksi onneksi emme olleetkaan puutteessa. Hän kiitti meitä monta kertaa ja kertoi kaikki isälle hänen kotiin tultuaan. Isä ei virkkanut mitään.
Mutta kun minä seuraavana päivänä istuin ruokapöytään, löysin ilokseni ja surukseni värilaatikon, ja siskoni löysi päivänvarjonsa.
APENNINEILTA ANDES-VUORILLE.
(Opettajan kertomus.)
Torstaina toukokuun 11 p:nä.
Monta vuotta sitten läksi pieni genovalainen kolmetoistavuotias työmiehenpoika ihan yksinään Genovasta Amerikkaan äitiänsä etsimään.
Äiti oli pari vuotta aikaisemmin matkustanut Argentiinan tasavallan pääkaupunkiin Buenos Airesiin etsiäkseen siellä paikkaa jossain varakkaassa perheessä ja siten mitä pikimmin ansaitakseen niin paljon, että voisi saada perheensä tilan parannetuksi, sillä se oli useiden onnettomuuksien johdosta joutunut velkoihin ja kurjuuteen.
Hän ei suinkaan ollut ensimmäinen äiti, joka Italiasta matkusti siinä tarkoituksessa. Moni rohkea vaimo oli ennen häntä tehnyt tuon pitkän matkan ja joitakin vuosia palveltuaan palannut kotiin tuoden mukanaan muutamia tuhansia liiroja, jotka oli saanut säästetyksi siellä maksetuista suurista palkoista.
Äiti itki katkeria kyyneliä erotessaan pojistaan, joista toinen oli kahdeksantoista-, toinen yksitoistavuotias. Mutta hän oli uskalias ja toiveita täynnä. Matka onnistui hyvin, ja heti Buenos Airesiin päästyään hän oli erään genovalaisen kauppiaan, miehensä serkun välityksellä, joka jo useita vuosia oli asunut sielläpäin, onnistunut saamaan hyvän paikan varakkaassa genovalaisessa perheessä, joka maksoi hänelle hyvän palkan ja kohteli häntä kaikin puolin hyvin. Jonkin aikaa hän ylläpiti omaistensa kanssa säännöllistä kirjeenvaihtoa. Keskinäisen sopimuksen johdosta mies lähetti kirjeet serkulleen, joka ne sitten toimitti vaimolle, ja tämä antoi taas hänelle vastaukset, jotka hän pani menemään Genovaan lisäten itsekin väliin pari riviä niihin. Kun vaimo kuukausittain ansaitsi kahdeksankymmentä liiraa eikä niistä mitään kuluttanut, lähetti hän aika-ajoin kotiin kauniin summan, jolla kelpo mies maksoi kaikkein kiireellisimmät velat ja sai kunniallisen nimensä ja maineensa pelastetuksi. Ja sillä aikaa hän itse työskenteli ahkerasti ja oli tyytyväinen tuloksiin eläen siinä toivossa, että vaimo pian palaisi, sillä ilman häntä tuntui koti tyhjältä ja kolkolta. Varsinkin nuorin poika, joka oli äitiinsä kovin kiintynyt, kävi yhä alakuloisemmaksi eikä voinut tottua hänen poissaoloonsa.
Kun lähdöstä oli noin vuosi kulunut, saapui lyhyt kirje, jossa äiti valitti voivansa pahoin, ja sen jälkeen ei enää kuulunut mitään. He kirjoittivat kaksi kertaa serkulle, mutta tämä ei vastannut. He kirjoittivat argentiinalaiselle perheelle, jonka luona vaimo palveli, mutta vastausta ei kuulunut. Ehkäpä kirje ei ollut saapunutkaan perille, kun osoite oli vaillinainen. Peläten jotain onnettomuutta he kirjoittivat Buenos Airesiin Italian konsulille pyytäen häntä tiedustelemaan asiaa. Kolmen kuukauden kuluttua he saivat konsulilta vastauksen, missä tämä ilmoitti, että kaikki haku oli ollut turhaa. Vaikka hän oli pannut ilmoituksen lehtiin, ei kukaan tullut antamaan minkäänmoisia tietoja. Oli luultavaa, että tämä hyvä, mutta arka äiti, peläten perheelleen syntyvän joitakin ikävyyksiä siitä, että hän oli ottanut palvelijan paikan, ei ollut ilmoittanutkaan oikeata nimeään.
Taas kului kuukausia ilman minkäänlaisia tietoja. Isä ja pojat olivat hyvin murheissaan, ja varsinkin oli nuorin niin masentunut, ettei mikään häntä enää lohduttanut. Mitä tehdä, kenen puoleen kääntyä? Isän ensimmäinen ajatus oli matkustaa Amerikkaan vaimoaan etsimään. Mutta työ? Kukapa sillä aikaa elättäisi poikia? Eikä vanhin poikakaan voinut matkustaa, sillä hän rupesi juuri siihen aikaan ansaitsemaan ja oli siis tarpeen kotona. Ja tässä tuskassa he elivät. Joka päivä oli toisensa kaltainen, aina vain uudistuivat samat surulliset puheet, tai he istuivat ääneti ja katselivat alakuloisina toisiaan.
Eräänä iltana sanoi Marco, pienempi pojista, päättäväisesti: "Nyt minä itse matkustan Amerikkaan äitiäni etsimään." — Isä pudisti päätään surullisesti eikä vastannut mitään. Se oli kyllä kaunis ajatus, mutta mahdoton toteuttaa. Kolmetoistavuotiaana lähteä kuukauden kestävälle matkalle Amerikkaan! Mutta poika pysyi itsepintaisesti tässä ajatuksessa. Hän pyysi tänään, huomenna, joka päivä hyvin maltillisesti, mutta samalla hän esitti syynsä niin selvään ja perusteellisesti kuin täysi-ikäinen. "Moni muukin on mennyt sinne, vieläpä minua pienemmätkin. Kun kerran olen laivassa, pääsen yhtä hyvin perille kuin joku toinenkin. Sinne päästyä ei ole muuta tekemistä kuin etsiä serkun puoti. Siellä on monta italialaista, kyllä joku minulle sen kadun osoittaa. Kun kerran olen löytänyt serkun, on äitikin löydetty. Jos taas en tapaisiltaan serkkua, menen konsulin luo ja otan selon argentiinalaisesta perheestä. Tulkoon mitä tulee, kyllä siellä niin paljon työtä on, että minäkin jotain saan, edes paluupiletin ansaituksi."
Ja näin hän vähitellen sai isänsä vakuutetuksi. Isä piti häntä suuressa arvossa, sillä hän tiesi, että Marcolla oli rohkeutta ja ymmärrystä, että hän oli tottunut puutteeseen ja kieltäymyksiin ja että kaikki nämä ominaisuudet kasvaisivat hänessä kaksinkertaisiksi, kun hänellä oli mielessään tuo kallis päämäärä, löytää äitinsä, jota hän rakasti yli kaiken. Sattui vielä niin hyvin, että eräs isän tuttavista oli hyvä ystävä erään laivankapteenin kanssa, ja tämä kuultuaan pojan tuumista lupasi hankkia hänelle vapaalipun kolmannessa luokassa Argentiinaan. Silloin isä viimeinkin pitkällisen viivyttelyn jälkeen antoi suostumuksensa, ja matka päätettiin. Poika sai pieneen laukkuun vähän vaatteita, taskuunsa hiukan rahoja ja serkun osoitteen, ja eräänä kauniina huhtikuun iltana he saattoivat hänet laivaan. Hyvästi jättäessään isä sanoi kyynelet silmissä: "Rohkeutta, Marconi! Sinä matkustat pyhän asian takia, ja Jumala on sinua auttava."
Marco rukka! Hänellä oli luja luonne, jota hän vielä kaikin tavoin oli koettanut karaista matkaa varten. Mutta kun kaunis Genova katosi taivaanrannan taakse ja hän oli aavalla merellä suuressa laivassa, joka oli täynnä tuntemattomia siirtolaisia, yksinäisenä, outona, vieressään vain pieni laukku, joka sisälsi koko hänen omaisuutensa, silloin ääretön alakuloisuus valtasi hänet. Kaksi päivää hän oli pitkänään etukannella kuin koira, ei syönyt juuri mitään, mutta itku oli koko ajan kurkussa. Kaikenlaisia surullisia ajatuksia pyöri hänen päässään, ja kaikkein surullisin palasi itsepintaisesti ehtimiseen takaisin, se ajatus, että hänen äitinsä oli kuollut. Levottomissa unissaan hän näki usein erään oudon henkilön, joka katseli häntä säälivästi ja sitten kuiskasi: "Äitisi on kuollut." Ja silloin hän aina heräsi päästäen tukahdutetun hätähuudon.
Sitten hän taas rohkaisi mielensä, kun oli kuljettu Gibraltarin salmen läpi ja päästiin Atlantin valtamerelle. Mutta se oli vain pieni huojennus. Tämä ääretön meri, yhä enenevä kuumuus, siirtolaisparkojen alakuloisuus ja hänen oma kasvava yksinäisyydentunteensa oli kerrassaan masentaa hänet. Kun päivät olivat niin tyhjät, niin toistensa kaltaiset, ei hän edes voinut erottaa niitä, vaan ne sulivat kaikki yhteen sellaiseksi sekasorroksi kuin sairaana ollessa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut merellä jo koko vuoden. Ja joka aamu herätessään hän tunsi uutta kauhua ajatellessaan pitkää matkaansa, yksinäisyyttään ja tätä suunnatonta vedenpaljoutta. Ja nuo lentävät kalat, jotka tuontuostakin kapsahtivat kannelle, kuuman vyöhykkeen ihmeelliset auringonlaskut veren- ja tulenpunaisine pilvineen, nuo öiset fosforivalot, jotka saivat koko meren loistamaan kuin hehkuvat laavavirrat, kaikki tämä tuntui hänestä paljon enemmän unennäöltä kuin todellisuudelta. Toisinaan taas, kun ilma oli sateinen ja myrskyisä, hänen täytyi istua kajuuttaan suljettuna, missä kaikki häilyi ja tärisi, kesken sairaiden valituksia ja hätähuutoja. Poika luuli viimeisen hetkensä tulleen.
Sitten oli meri taas tyyni ja herttainen, mutta silloin vallitsi sietämätön kuumuus ja ikävystyttävä yksitoikkoisuus. Ne olivat loppumattomia ja ikäviä päiviä, jolloin hikoilevat matkustajat viruivat liikkumattomina pöydillä ja tuoleilla ja näyttivät kuolleilta.
Matka ei tuntunut loppuvan koskaan. Vettä ja taivasta, taivasta ja vettä, tänään samoin kuin eilen, huomenna samoin kuin tänään — aina ja iankaikkisesti. Tuntikausia hän seisoi nojaten laivan parrasta vastaan ja katseli tätä ääretöntä merta huolestuneena, levottomana äitiään muistellen, kunnes hänen silmänsä ummistuivat ja pää vaipui olkapäätä vastaan.
Unissaan hän sitten taas näki tuon tuntemattoman, joka säälien katseli häntä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Äitisi on kuollut." Tämä ääni sai hänet yht'äkkiä havahtamaan ja taas avoimin silmin jatkamaan samoja unia ja tuijottamaan kohden taivaanrantaa.
Matkaa kesti kaksikymmentäseitsemän päivää. Mutta viimeiset päivät olivat parhaat. Ilma oli kaunis ja raikas. Hän oli tutustunut erääseen hyväntahtoiseen lombardialaiseen. Tämä matkusti Amerikkaan etsimään poikaansa, joka oleskeli maanviljelijänä Rosario nimisessä kaupungissa. Hän kertoi tälle vanhukselle kaikki perheolonsa ja huolensa, ja usein tämä sitten taputti poikasen päätä ja sanoi: "Rohkeutta vain, pienokainen! Sinä löydät vielä äitisi terveenä ja reippaana." Tämä seura vahvisti häntä, ja hänen surulliset aavistuksensa alkoivat vähitellen hälvetä ja hänen mielialansa kävi levollisemmaksi. Laivan etukannella istuen vanhan talonpojan vieressä, joka poltti piippunysäänsä, kauniin tähtitaivaan alla, keskellä laulavia maanmiehiään, hän kuvaili sata kertaa ajatuksissaan tuloansa Buenos Airesiin, näki jo itsensä sillä määrätyllä kadulla, löysi puodin ja hyökkäsi serkkua vastaan. "Mitenkä äitini jaksaa? Missä hän on? Tulkaa! Antakaa, minä menen heti hänen luoksensa!" He juoksevat yhdessä, rientävät portaita ylös, ovi avautuu… Mutta tähän päättyivät hänen äänettömät yksinpuhelunsa, ja mielikuvitus suli sanomattomaan hellyydentunteeseen.
Kahdentenakymmenentenä seitsemäntenä päivänä Genovasta lähdettyä he pääsivät perille. Oli kaunis, valoisa toukokuun aamu, kun laiva laski ankkurin mahtavassa La Plata-joessa, jonka varrella tuo suuri Buenos Aires, Argentiinan tasavallan pääkaupunki, sijaitsee.
Tämä ihana ilma oli hänestä kuin hyvä enne. Hän oli ihan pakahtua ilosta ja malttamattomuudesta. Äiti oli enää vain muutaman penikulman päässä. Jonkin tunnin kuluttua hän saisi jo nähdä hänet. Ja nyt hän siis oli Amerikassa, uudessa maailmassa, ja hänellä oli ollut uskallusta tulla tänne aivan yksin. Koko pitkä, vaivalloinen matka ei nyt enää merkinnyt mitään. Se tuntui kuin unennäöltä, josta hän juuri oli herännyt. Hän oli niin onnellinen, ettei hän kummastunut eikä huolestunut, vaikka tarkastellessaan taskujaan huomasi toisen rahakäärönsä olevan poissa. Hän oli näet jakanut pienen aarteensa kahtia, jotta ei kadottaisi kaikkea yht'aikaa. Se oli laivassa varastettu, ja nyt oli hänellä vain muutamia liiroja jäljellä. Mutta mitä hän siitä, nyt kun oli äitinsä läheisyydessä. Laukku selässä hän astui monen muun italialaisen keralla pieneen laivaan, joka kuljetti heidät rannan läheisyyteen, sitten taas Andrea Doria nimiseen veneeseen, josta hänet laskettiin satamassa maihin, puristi vanhan lombardialaisen ystävänsä kättä ja läksi pitkin askelin astumaan kaupunkiin päin. Päästyään ensimmäiselle kadulle hän pysähdytti ohikulkevan miehen ja pyysi häntä neuvomaan tietä "Taiteidenkadulle".
Sattumalta hän tuli puhutelleeksi erästä italialaista työmiestä. Tämä katseli häntä uteliaasti ja kysyi, osasiko hän lukea. Poika nyökäytti päätään. "No hyvä", sanoi työmies osoittaen katua, jota oli kulkenut. "Mene vain yhtämittaa suoraan eteenpäin ja lue tarkkaan kaikissa kulmissa katujen nimet. Viimein kyllä löydät senkin kadun, jota etsit." Poika kiitti ja läksi astuskelemaan pitkin edessään olevaa katua.
Se oli suora, loppumattoman pitkä ja kaita katu. Molemmin puolin oli pieniä valkeita taloja, jotka muistuttivat huviloita. Katu oli täynnä käveleviä ja ajavia, vaunuja ja rattaita, jotka synnyttivät huumaavan melun. Siellä täällä liehui ilmassa suuria, erivärisiä lippuja, joihin oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu mihin aikoihin laivat lähtivät eri kaupunkeihin. Vähän matkaa kuljettuaan hän näki oikealla ja vasemmalla poikkikatuja, jotka nekin kulkivat aivan suoraan niin pitkälle kuin silmä kantoi, olivat matalien valkeiden huoneiden reunustamat ja täynnä vaunuja ja ihmisiä.
Kaupunki tuntui ihan siltä, kuin sillä ei olisi ollut alkua eikä loppua. Tuntui, että vaikka olisi kulkenut päiviä ja viikkoja, olisi yhä vain kestänyt noita suoria katuja, aivan kuin koko Amerikka olisi ollut pelkkinä katuina. Hän katseli tarkkaan katujen nimiä. Ne olivat niin outoja, että hän tuskin osasi niitä lukea. Joka kadun kulmassa hän tunsi sydämensä rajusti sykkivän ajatellessaan, että se ehkä oli etsitty katu.
Hän tarkasteli kaikkia vaimoja siinä toivossa, että ehkä jo kadulla tapaisi äitinsä. Hän näki erään edessään kulkevan, joka pani hänen sydämensä seisahtumaan. Hän saavutti hänet ja huomasi, että se olikin neekerivaimo.
Taaskin hän tuli kadunristeykseen, luki ja jäi seisomaan kuin maahan kiinni kasvanut. Se oli Taiteidenkatu. Hän kääntyi kulmasta ja luki n:o 117. Serkun puoti oli 175. Hän kiirehti kulkuaan, juoksi pikemmin kuin astui. N:o 171:n luona hänen täytyi seisahtua hengähtämään. Hän sanoi itsekseen: "Oi äiti, äiti! Onko totta, että minä jo kohta saan nähdä sinut?" Hän juoksi eteenpäin ja saapui pieneen rihkamakauppaan. Siinä se nyt oli. Hän astui sisään. Kauppapöydän takana oli harmaapäinen nainen, joka katsoi häneen silmälasiensa läpi ja kysyi espanjankielellä:
"Mitä tahdot, poika?"
"Onko tämä", kysyi poika saaden vaivoin sanan suustaan, "onko tämä
Francesco Merellin puoti?"
"Francesco Merelli on kuollut", vastasi nainen nyt italiankielellä.
Pojasta tuntui siltä, kuin hän olisi saanut piston rintaansa.
"Milloin hän kuoli?"
"Kyllä siitä jo on aikoja", vastasi nainen, "useita kuukausia. Kauppa kävi huonosti, ja hän etsi itsellensä toista paikkaa. Kerrotaan, että hän muutti Bahia Blancaan, kauas täältä. Mutta tuskin hän sinne ehti, ennenkuin jo kuoli. Puoti on nyt minun."
Poika kalpeni. Sitten hän sanoi nopeasti: "Merelli tunsi minun äitini, joka palveli erään herra Mequinezin luona. Hän yksin olisi saattanut sanoa minulle, mistä voin löytää äitini. Olen tullut Amerikkaan äitiäni etsimään. Merelli lähetti meille usein kirjeitä. Minun täytyy löytää äitini."
"Poika parka", sanoi nainen. "Nyt ovat hyvät neuvot kalliita. Minäpä kysyn puotipojalta. Hän tunsi Merellin juoksupojan. Ehkäpä hän tietää jotakin."
Hän meni puodin perälle ja kutsui poikaa, joka heti tuli. "Muistatko", kysyi nainen, "veikö Merellin poika silloin tällöin kirjeitä eräälle vaimolle, joka palveli eräässä argentiinalaisessa perheessä?"
"Mequinezilläkö?" sanoi poika. "Kyllä, rouva, aina joskus. He asuvat tuolla Taiteidenkadun päässä."
"Voi rakas rouva, kiitoksia", huusi Marco. "Sanokaa minulle myös talon numero! Ettekö tiedä? Antakaa jonkun johdattaa minut sinne! Tule sinä, poika! Minulla on vielä soldoja."
Hän puhui niin lämpimästi, ettei puotipoika edes odottanut emäntänsä käskyä, vaan sanoi: "Mennään sitten!"
Hän riensi nopein askelin ovesta ulos.
Kiireesti, sanaakaan vaihtamatta he menivät eteenpäin, kunnes pääsivät pitkän kadun päähän, astuivat erään valkoisen talon porttikäytävään ja pysähtyivät kauniin rautaristikon eteen, jonka takana levisi piha täynnä istutuksia.
Marco soitti kelloa.
Eräs neitonen tuli avaamaan.
"Täällä asuu eräs perhe Mequinez, eikö niin?" kysyi poika levottomasti.
"Asui", neiti vastasi, ääntäen italiankieltä kuin espanjaa. "Mutta nyt me asumme täällä."
"Ja mihin he sitten ovat muuttaneet?" kysyi Marco vavisten.
"Cordovaan."
"Cordovaan!" huusi Marco. "Missä on Cordova ja se henkilö, joka palveli heidän luonaan, minun äitini! Palvelija oli minun äitini. Ovatko he ottaneet äitini mukaansa?"
Neitonen katseli häntä ja vastasi: "En tiedä. Ehkä isäni voi antaa jonkinmoisia tietoja. Hän tutustui heihin ennen heidän poismuuttoaan. Odottakaa hetkinen!"
Hän riensi pois ja palasi kohta isänsä kanssa, joka oli kookas, harmaapartainen herra. Tämä katseli vähän aikaa genovalaisen pojan miellyttävää vartaloa, valkeita kiharoita ja kotkannenää ja kysyi sitten huonolla italiankielellä:
"Äitisi on genovalainen?"
"On", vastasi Marco.
"Hyvä, tämä genovalainen palvelija on seurannut heitä, sen tiedän ihan varmaan."
"Ja minne he ovat menneet?"
"Cordovan kaupunkiin."
Poika huokasi ja sanoi sitten kohtaloonsa nöyrästi alistuneena:
"No sitten minäkin lähden Cordovaan."
"Voi poika rukka", sanoi herra katsellen häntä säälien. "Cordovaan on täältä sata penikulmaa."
Marco kalpeni ja nojautui rautaristikkoon.
"Katsotaanpa — katsotaan mitä tässä voisi tehdä", sanoi herra osaaottavaisesti ja avasi oven. "Tule hetkeksi tänne sisään. Ehkäpä tästä vielä selviää jokin keino." Hän käski häntä istumaan ja kertomaan koko elämäkertansa, kuunteli kaikkea hyvin tarkasti ja kysyi sitten lyhyesti: "Sinulla ei ole rahaa, eikö totta?"
"On minulla vielä… vähäisen", vastasi Marco.
Herra mietti hetkisen. Sitten hän istui pöytänsä ääreen, kirjoitti kirjeen, sulki sen ja antoi pojalle sanoen: "Kuule, pieni italialainen, ota tämä kirje ja mene Bocaan. Se on pieni, puoleksi genovalainen kaupunki kahden tunnin matkan päässä täältä. Kuka tahansa saattaa neuvoa sinulle tien sinne. Mene sinne ja etsi se herra, jolle tämä kirje on kirjoitettu ja jonka siellä kaikki tuntevat. Hän pitää huolen siitä, että pääset huomenna Rosarion kaupunkiin, ja siellä hän taas voi mainita jonkun henkilön, joka auttaa sinua, niin että pääset Cordovaan ja löydät siellä Mequinezin perheen ja äitisi. Ota kuitenkin tämä." Ja hän laski muutamia liiroja hänen käteensä. "Mene nyt! Ole uskalias! Kaikkialla tapaat maanmiehiäsi, eivätkä he jätä sinua avutta. Hyvästi!"
Poika vastasi: "Kiitos!" Muita sanoja hän ei löytänyt, vaan astui laukkuineen ulos. Erottuaan pienestä oppaastaan hän käänsi askelensa Bocaan päin, sydän täynnä surua, mutta myöskin hämmästystä, nähdessään tämän suuren meluavan kaupungin, jonka katuja hän nyt asteli.
Kaikki mitä tapahtui tästä hetkestä seuraavaan päivään asti, jäi hänen muistiinsa epäselväksi ja sekavaksi, kuin kuumetautisen houreet, niin väsynyt, levoton, toivoton ja kiihtynyt hän oli. Yönsä hän lepäsi halvassa majassa Bocassa erään satamalastaajan vieressä ja istui sitten miltei koko päivän lankkukasan päällä katsellen kuin unissaan tuhansia laivoja, proomuja ja veneitä. Seuraavan päivän iltahämärässä hän istui suuressa, hedelmillä lastatussa purjelaivassa, jota kaksi auringon paahtamaa genovalaista kuljetti Rosarioon. Näiden maanmiesten ääni ja tuo rakas, tuttu murre, jota he puhuivat, lohdutti taas vähän hänen mieltään.
He lähtivät, ja matkaa kesti kolme päivää ja neljä yötä ja herätti pienessä matkustajassa yhtämittaista ihmettelyä.
Kolme päivää ja neljä yötä tällä mahtavalla Parana-virralla, jonka rinnalla Italian suuri Po-joki on kuin pieni puro ja jonka pituus on kuin monta Italiaa. Laiva kulki hitaasti tätä ääretöntä vesitietä ylöspäin. Kuljettiin ohi pitkien saarien, jotka ennen muinoin olivat olleet käärmeiden ja tiikerien pesäpaikkoja ja nyt oranssipuiden ja pensaikkojen peittämillä muistuttivat vedessä uiskentelevia metsiä. Väliin mentiin ahtaita kanavia, joista tuskin enää luuli ulos pääsevänsä; sitten saavuttiin taas aavoille ulapoille, jotka olivat kuin suuret, tyynet järvet; sitten taas purjehdittiin mutkikkaita salmia tiheäkasvuisten saarien välissä. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Kuta kauemmaksi he kulkivat, sitä alakuloisemmaksi tämä suuri virta teki Marco paran. Hän kuvitteli äitinsä olevan sen lähteillä ja matkan kestävän vuosikausia. Kahdesti päivässä hän söi laivamiesten kanssa kuivaa leipää ja vähäisen suolaista sianlihaa. Kun laivamiehet näkivät hänet alituisesti surumielisenä, eivät he puhutelleet häntä. Öisin hän makasi kannella ja heräsi usein yht'äkkiä säikähtäen kuun kirkasta loistetta, joka valaisi näitä äärettömiä vesiä ja kaukaisia rannikoita, ja silloin sydän ihan kuin pusertui kokoon.
"Cordova!" Hän toisti tätä nimeä: "Cordova!" Se oli kuin noiden ihmeellisten kaupunkien nimet, joista saduissa puhuttiin. Mutta sitten hän ajatteli: "Äitinikin on kulkenut tätä samaa tietä, nähnyt nämä saaret ja rannat." Ja silloin nämä seudut eivät enää tuntuneet niin oudoilta ja yksinäisiltä, koska äidin silmäkin oli niitä katsellut…
Yön hiljaisuudessa eräs laivamies lauleskeli. Tämä ääni johdatti hänen mieleensä ne laulut, joilla äiti oli tuudittanut hänet pienenä nukuksiin. Kun hän viimeisenä yönä kuuli nämä sävelet, hän rupesi nyyhkimään. Laivamies keskeytti laulunsa. Sitten hän huusi: "Rohkeutta, rohkeutta, poika! Ei sovi, että genovalainen itkee, siksi että on kaukana kotitienoilta. Genovalaisethan vaeltavat halki maailman voitonriemuisina ja jalomaineisina." Nämä sanat rohkaisivat pojan mieltä. Hän tunsi genovalaisen veren virtaavan suonissaan, kohotti uljaasti otsaansa ja laski puristetun nyrkkinsä peräsimelle.
"No hyvä", puhui hän itsekseen. "Vaikka minun pitäisi marssia läpi koko maailman, vielä matkustaa vuosikausia, kulkea jalan satoja penikulmia, niin eteenpäin vain olen pyrkivä, kunnes löydän äitini. Vaikka sitten puolikuolleena pääsisinkin perille ja heti vaipuisin hengettömänä hänen jalkainsa juureen, kun hänet vain kerran vielä saan nähdäkseni." Ja sitten hän saapui rusottavassa aamuauringon valossa rauhoittuneena, miltei juhlallisin mielin Rosarion kaupunkiin, joka sijaitsee Parana-virran aavalla rannalla, missä satojen eri maista tulleiden laivojen liputetut mastot kuvastuivat veteen.
Heti rantaan laskettua hän astui laukkuineen kaupunkiin etsiäkseen sitä argentiinalaista herraa, jolle hänellä oli vietävänä suosituskirje Bocasta. Rosario oli hänestä kuin vanha tuttu kaupunki. Siellä olivat nuo samat, pitkät, suorat kadut, samat valkoiset, matalat talot. Kattojen yli kulki joka suuntaan sähkö- ja puhelinlankoja, jotka näyttivät jättiläissuurelta hämähäkinverkolta. Kaikkialla oli hevosten, ihmisten ja vaunujen synnyttämää melua. Hän miltei huumautui ja luuli uudestaan olevansa Buenos Airesissa ja kulkevansa serkkua etsimässä. Tunnin verran hän näin käyskenteli, kääntyi väliin sinne, väliin tänne ja luuli aina vain tulevansa samoille kaduille. Uudistettujen kyselyjen avulla hän viimeinkin löysi uuden suosijansa talon. Hän soitti. Ovella näyttäytyi iso, vaaleaverinen äreä mies, joka näytti jonkinlaiselta taloudenhoitajalta ja kysyi tylysti, vieraasti ääntäen:
"Mitä sinä tahdot?"
Poika mainitsi herran nimen.
"Herra" — vastasi taloudenhoitaja — "matkusti eilen illalla perheineen Buenos Airesiin".
Poika jäi mykäksi.
Sitten hän sammalsi: "Mutta minä… minulla ei ole ketään täällä.
Olen aivan yksin." Ja hän antoi kirjeensä.
Taloudenhoitaja otti sen, luki ja sanoi sitten nyreästi: "Minä en voi sinua auttaa. Kun herra kuukauden kuluttua palaa, annan sen hänelle."
"Mutta minä, minä olen yksin, olen avun tarpeessa", huudahti poika rukoilevalla äänellä.
"Ei se minuun koske", vastasi toinen. "Sinun maastasi on Rosariossa jo yllin kyllin roskaväkeä. Korjaa vain pikimmiten luusi täältä ja kerjää Italiassa." Ja hän sulki portin hänen silmäinsä edessä.
Poika jäi seisomaan kuin kivettynyt.
Sitten hän hitaasti nosti laukun selkäänsä ja poistui murtunein sydämin. Tässä kauheassa mielenliikutuksessa häntä vaivasivat tuhannet surulliset ajatukset. Mitä tehdä? Minne mennä? Rosariosta Cordovaan oli vielä kokonaisen päivän junamatka. Hänellä oli vain muutamia liiroja. Mutta kun niistä tämän päivän menot maksettiin, ei jäänyt juuri mitään. Mistä saada rahoja rautatielipun lunastamiseen? Hän osasi tehdä työtä! Mutta keneltä sitä pyytää? Rupeaisiko kerjäämään? Ei, ei. Tulla poisajetuksi, herjatuksi, nöyryytetyksi niinkuin äsken. Ei koskaan, ei koskaan, ennen vaikka kuolla!
Ja näin ajatellessaan ja tuota silmänkantamatonta katua uudestaan mittaillessaan hän tunsi rohkeutensa menneeksi. Hän heitti laukkunsa katukäytävälle, istui sille nojaten muuriin, ja kätki kasvonsa käsiinsä äänettömässä epätoivossa.
Ohikulkevat tyrkkivät häntä. Vaunujen tärinä täytti kadun. Muutamat poikaset jäivät suu avoinna töllistelemään häntä. Näin hän istui jonkin aikaa.
Yht'äkkiä eräs ääni sai hänet säpsähtämään, ääni, joka puhutteli häntä italiankielellä sanoen:
"Mikä sinua vaivaa, poika?"
Hän kohotti päätään, hypähti jaloilleen ja päästi kummastuneen huudon: "Te täällä!"
Se oli tuo vanha lombardialainen talonpoika, joka oli matkalla osoittanut hänelle ystävyyttä. Talonpojan hämmästys ei ollut vähempi. Poika ei antanut hänelle aikaa kyselyihin, vaan kertoi kiireesti kaikki vaiheensa. — "Nyt olen rahatta. Minun täytyy tehdä työtä. Voi, hankkikaa minulle jotakin tehtävää, jotta voisin saada kootuksi muutamia liiroja! Voin tehdä kaikkea, kantaa tavaroita, lakaista katuja, toimittaa asioita, työskennellä pellolla. Olen varsin tyytyväinen karkeaan leipään, kun vain saan niin paljon, että pääsen matkustamaan, että saan tavata äitini. Tehkää minulle se palvelus ja etsikää minulle työtä! Jumalan tähden työtä, muuten olen hukassa!"
"Kas niin", sanoi talonpoika, katsoen ympärilleen ja kynsäisten korvantaustaan. "Ikävä juttu! Tehdä työtä, se on pian kyllä sanottu… Katsotaanpa! Eiköhän olisi mahdollista täällä oleskelevien maanmiesten keskuudesta saada kootuksi kolmekymmentä liiraa."
Poika loi silmänsä häneen, ja toivo alkoi uudestaan elää hänen rinnassaan.
"Tule kanssani", sanoi talonpoika.
"Minne?" kysyi poika tarttuen laukkuunsa.
"Tule vaan!"
Talonpoika läksi astumaan, ja Marco seurasi häntä. He kulkivat pitkän matkan vieretysten sanaakaan vaihtamatta. Talonpoika pysähtyi erään pienen ravintolan edustalle, jonka kyltissä oli tähti ja sen ympärillä kirjoitus: "La estrella de Italia" [Italian tähti].
Hän kurkisti sisään ja sanoi sitten pojan puoleen kääntyen: "Me tulemme oikealla hetkellä." He astuivat suureen huoneeseen, jossa oli monta pöytää, ja niiden ympärillä istui miehiä syöden, juoden ja puhuen. Vanha lombardialainen läheni ensimmäistä pöytää, ja tavasta, millä hän tervehti siellä istuvia, saattoi päättää, että hän oli hiljattain istunut heidän seurassaan. He kilistelivät lasejaan ääneen puhuen ja nauraen. "Toverit", sanoi lombardialainen, pitemmittä mutkitta esitellen Marcon. "Täällä on eräs köyhä poika, meidän maanmiehemme, joka on tullut ihan yksinään Buenos Airesiin äitiään etsimään. Mutta siellä hänelle sanottiin: 'Ei äitisi olekaan täällä, hän on Cordovassa.' Hän astuu purjelaivaan ja saapuu kolmen päivän ja neljän yön perästä Rosarioon tuoden mukanaan pienen suosituskirjeen. Perille päästyään hän antaa kirjeensä. Se ei merkitse mitään. Herra on poissa. Hänellä ei ole ainoatakaan sentesimoa. Hän on täällä yksin ja aivan epätoivossa. Ja sillä pojalla on sydäntä. Katsotaanpa, emmekö voisi koota niin paljoa, että saisimme hänelle Cordovaan matkalipun, jotta hän löytäisi äitinsä. Emme suinkaan voi jättää häntä tänne kuin koiraa."
"Ei, ei millään ehdolla! Kukapa siihen suostuisi", kaikki huusivat yhteen suuhun ja löivät nyrkkinsä pöytään. "Meidän maanmiehemme! Tule tänne, pienokainen! Me olemme siirtolaisia. Katsokaa, kuinka pulska poika! Rahat esiin, pojat! Hyvä! Ja yksin sinä olet tullut. Kas siinä on sydän paikallaan. Kyllä me lähetämme sinut äitisi luo, usko pois."
Ja yksi nipisti häntä poskesta, toinen laski kätensä hänen olalleen, kolmas otti laukun hänen selästään. Nekin siirtolaiset, jotka istuivat vähän etäämpänä toisissa pöydissä, nousivat paikoiltaan ja tulivat lähemmäksi. Pojan elämänvaiheet kiersivät ympäri koko ravintolan. Lähihuoneesta tuli kaksi argentiinalaista miestä. Eipä kestänyt kymmentäkään minuuttia, ennenkuin lombardialainen oli saanut kerätyksi neljäkymmentäkaksi liiraa hattuun, jota piti kädessään.
"Näetkös", sanoi hän sitten poikaan kääntyen, "kuinka nopeasti kaikki käy Amerikassa!"
"Juo vähäisen", huusi eräs toinen kurottaen hänelle viinilasia. "Juo äitisi terveydeksi!" Kaikki kohottivat lasejaan. Ja Marco toisti: "Äitini terveydeksi!" Mutta ilo puristi hänen kurkkunsa kokoon, hän asetti lasin pöydälle ja heittäytyi vanhan ystävänsä kaulaan.
Seuraavana päivänä aamun koittaessa hän oli jo matkalla Cordovaan rohkeana, hymyilevänä, täynnä iloisia aavistuksia. Mutta ei ole sellaista iloa, joka kestäisi kauan, kun luonto oikein osoittaa nurjaa muotoaan. Ilma oli kylmän harmaa ja kolkko. Juna, joka oli melkein tyhjä, kiiti silmänkantamatonta asumatonta tasankoa. Marco oli yksinään suuressa, sangen pitkässä vaunussa, joka muistutti sellaisia, missä haavoitettuja kuljetetaan. Hän katsoi oikealle ja vasemmalle, mutta ei nähnyt muuta kuin äärettömän erämaan, missä kasvoi siellä täällä pieni omituinen puu, jonka runko ja oksat olivat koukistuneet ja kitukasvuiset. Sellaisia hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt. Ne näyttivät melkein huolestuneilta ja vihaisilta. Tuo synkkä, niukka, surullinen kasvillisuus antoi tasangolle äärettömän suuren kalmiston leiman. Hän nukahti puoleksi tunniksi ja katseli taaskin maisemaa. Aina vain sama näky. Rautatieasemat olivat kuin autioita erakkomajoja, ja junan seisahtuessakaan ei kuulunut yhtään ääntä. Hän oli mielestään kuin hylätty ja kadonnut keskelle erämaata. Joka asemaa hän luuli viimeiseksi ja arveli, että nyt seuraa tuo kamala, salaperäinen villien maa. Jääkylmä tuuli puhalsi vasten hänen kasvojansa. Kun hän huhtikuun loppupuolella Genovassa oli noussut laivaan, eivät hänen omaisensa tulleet ajatelleeksi, että hän Amerikassa saisi maistaa talvea, ja olivat vain pukeneet hänet kesävaatteisiin. Jonkin tunnin kuluttua häntä rupesi viluttamaan, ja kaikki nuo edellisten päivien väsymykset, vaivat ja kärsimykset, kaikki unettomat yöt alkoivat nyt vaikuttaa. Hän nukkui kauan ja heräsi viimein kylmästä kankeana, tuntien pahoinvointia. Ja hän turisi sanomatonta kauhua kuvitellessaan sairastuvansa ja kuolevansa matkalle. Sitten hänen ruumiinsa heitettäisiin tälle synkälle, autiolle tasangolle ja joutuisi koirien ja petolintujen raadeltavaksi, kuten ne kuolleet hevoset ja lehmät, joita hän oli nähnyt siellä täällä junan läheisyydessä, mutta joista hän aina oli kauhulla kääntänyt silmänsä muualle. Pahoinvointi lisäsi hänen levottomuuttaan, ja luonnon kolkko hiljaisuus pani hänen mielikuvituksensa liikkeelle äärimmäisyyksiin asti. Oliko sitten varmaa, että hän saisi tavata äitiänsä Cordovassa? Jos tuo herra Taiteidenkadun varrella olikin erehtynyt! Ja jos hän oli kuollut! Näitä ajatellessaan hän uudestaan nukkui, näki unta, että oli jo Cordovassa, mutta että siellä huudettiin joka ovesta, joka ikkunasta: "Ei äitisi ole täällä, ei hän ole täällä, ei ole." Hän heräsi siihen, kavahti pystyyn ja näki vaunun perällä kolme parrakasta miestä kirjaviin saaleihin kiedottuina. He katselivat häntä ja puhuivat keskenään matalalla äänellä. Salaman nopeudella hänessä heräsi epäluulo, että ne olivat murhamiehiä, jotka tahtoivat tappaa hänet varastaakseen hänen laukkunsa. Viluun ja pahoinvointiin liittyi vielä pelkokin. Liikkeelle päässyt mielikuvitus ei tuntenut enää rajoja. Miehet katselivat häntä yhtämittaa. Eräs heistä jo lähestyi häntä. Hän kadotti tykkänään tajunnan ja hyökkäsi kädet ojossa häntä vastaan huutaen: "Ei minulla ole mitään, olen vain köyhä poika. Olen Italiasta ja etsin äitiäni. Olen ihan yksin, älkää tehkö minulle pahaa!"
Miehet ymmärsivät hänet heti ja tunsivat sääliä. He hyväilivät häntä ja koettivat lohduttaa häntä lausuen sanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Kun he huomasivat hänen hampaittensa kalisevan vilusta, kietoivat he yhden isoista saaleista hänen ympärilleen ja käskivät hänen istua, jotta hän taas nukkuisi. Ja sen hän tekikin, niin pian kuin alkoi hämärtää. Kun he sitten herättivät hänet, oltiin jo Cordovassa.
Voi kuinka vapaasti hän nyt hengitti, kuinka kiihkeästi hän juoksi vaunuista. Heti hän kysyi eräältä rautatienpalvelijalta, missä insinööri Mequinez asui. Mies mainitsi hänelle erään kirkon nimen. Talo oli aivan kirkon läheisyydessä. Poika riensi matkaansa. Yö oli. Hän saapui kaupunkiin ja luuli taas uudestaan tulleensa Rosarioon nähdessään samat suorat kadut, joiden varrella olivat nuo valkeat, matalat rakennukset ja joita taas yhtä pitkät ja suorat poikkikadut leikkasivat. Mutta kaduilla oli vähän väkeä. Kun hän lyhdyn valossa tarkasteli ihmisiä, huomasi hän heidän olevan oudon näköisiä, kasvojen värin tummanvihreän. Siellä täällä hän näki omituisesti rakennetun kirkon kohoavan suurena ja mustana öistä taivasta kohti. Kaupunki oli pimeä ja hiljainen. Mutta pojasta se tuntui ystävälliseltä, sillä se oli kuitenkin toista kuin tuo ääretön erämaa, jota hän vast'ikään oli kulkenut. Hän kyseli eräältä papilta, löysi pian kirkon ja talon ja veti vavisten kellonnuoraa, puristaen toisen kätensä rintaansa vastaan saadaksensa hiljenemään sykkivän sydämensä, joka oli pakahtua.
Vanha nainen tuli avaamaan, lyhty kädessä.
Poika ei vähään aikaan saanut mitään sanotuksi.
"Ketä etsit?" kysyi vaimo espanjankielellä.
"Insinööri Mequineziä", vastasi Marco.
Vanhus teki liikkeen ikäänkuin ristiäkseen kätensä ja vastasi päätään pudistaen: "Sinäkin tahdot tavata insinööri Mequineziä. Minusta tuntuu tosiaankin siltä, kuin tästä jo pitäisi tulla loppu. Nyt on jo kolme kuukautta käyty meitä vaivaamassa. Ei näy riittävän, että se seisoi sanomalehdissä. Olisi kai painettava kadunkulmiinkin, että herra Mequinez asuu Tucumanissa."