Poika teki epätoivoisen liikkeen. Sitten hän puhkesi raivoon: "Se on kuin kirous. Kai minun vielä täytyy kadulle kuolla löytämättä äitiäni… Tulen hulluksi, tappakaa minut ennen… Voi hyvä Jumala!… Mikä sen kaupungin nimi on? Missä se on? Kuinka kaukana se on?"
"Poika parka", sanoi vanhus sääliväisesti, "eihän se ole mikään pieni matka. Noin neljä- tai viisisataa penikulmaa."
Poika peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti: "Ja nyt… mitä minun pitää tehdä?"
"Niin, mitäpä nyt sanoisin sinulle, pieni raukka! Minä en tiedä."
Mutta silloin eräs ajatus juolahti hänen mieleensä ja hän sanoi kiireesti: "Kuule, tässä pistää jotakin päähäni. Minä tiedän jotakin. Mene tuonne vastapäätä, oikealle puolelle katua. Kolmannen portin kohdalla löydät pihan. Siellä on eräs 'capataz', eräs kauppias, joka huomenna lähtee vaunuineen härkineen Tucumaniin. Mene ja tiedustele, ottaisiko hän sinut mukaansa, jos tarjoat hänelle palvelustasi. Hän ehkä antaa sinulle sijan vaunuissaan. Riennä!"
Poika tarttui laukkuunsa, kiitti ja juoksi tiehensä. Parin minuutin kuluttua hän oli suurella, lyhtyjen valaisemalla pihalla, missä monta miestä asetti hedelmäsäkkejä suuriin vaunuihin, jotka pyöreine kattoineen ja korkeine pyörineen muistuttivat markkinoilla esiintyvän teatteriseurueen huonetta. Iso, parrakas mies, valko- ja mustaruutuinen takki yllä, suuret saappaat jalassa, johti työtä. Poika läheni häntä ja esitti arasti asiansa, kertoen myöskin tulevansa Italiasta ja etsivänsä äitiänsä. Capataz, karavaanin johtaja, tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja vastasi sitten kuivasti: "Ei ole tilaa."
"Minulla on viisitoista liiraa", vastasi poika rukoilevalla äänellä. "Ne minä annan teille. Matkan kestäessä teen työtä. Ammennan vettä ja juotan juhtia, teen mitä tahansa. Vähäisen leipää riittää minulle ruoaksi. Voi, minä pyydän teitä, ottakaa minut mukaanne, hyvä herra!"
Mies katseli häntä uudestaan ja vastasi sitten ystävällisemmin: "Ei ole paikkaa… ja sitäpaitsi… emme menekään Tucumaniin, vaan erääseen toiseen kaupunkiin, Santiago dell' Esteroon. Meidän täytyisi jättää sinut tielle, ja sitten sinun olisi vielä kuljettava pitkä matka jalan."
"Voi, minä teen vaikka mitä", huusi Marco. "Minä kyllä kävelen, älkää sitä ensinkään ajatelko. Kyllä minä sitten jollakin tavalla pääsen perille. Antakaa minulle vain paikka vaunuissanne, hyvä herra! Jumalan tähden, älkää jättäkö minua tänne yksin!"
"Mutta ajattele, lapsi, että se on kahdenkymmenen päivän matka!"
"Ei se tee mitään."
"Se on vaivalloinen matka."
"Kyllä minä kestän kaikki."
"Sinun täytyy kulkea ihan yksin."
"En minä pelkää mitään, kunhan vain löydän äitini. Armahtakaa minua!"
Mies kohotti lyhtyä ja katseli hänen kasvojaan. Sitten hän sanoi:
"Olkoon menneeksi!"
Poika suuteli hänen kättänsä.
"Tämän yön saat nukkua vaunuissa", sanoi kauppias jättäessään hänet.
"Huomenna kello neljä tulen herättämään sinut. Hyvää yötä!"
Seuraavana aamuna kello neljä tuo pitkä vaunurivi lähti tähtien tuikkeessa hirmuisella melulla liikkeelle. Jokaisten vaunujen eteen oli valjastettu kuusi härkää, koko härkälauma seurasi vielä jäljestä, jotta aina olisi vaihtaa, kun ensimmäiset uupuivat. Marco sijoitettiin yhteen näistä vaunuista säkkien päälle, ja sinne hän piankin nukkui. Kun hän jälleen heräsi, oli koko vaunujono pysähtynyt yksinäiselle paikalle ja kaikki miehet istuivat piirissä vasikan-neljänneksen ympärillä, joka oli pantu maahan pistetyn seipään päähän paistumaan suuren, tuulessa liehuvan valkean ääreen. Sitten he söivät kaikki yht'aikaa, panivat pitkäkseen levähtämään ja jatkoivat taas matkaa. Ja näin matka jatkui säännöllisesti kuin sotilasmarssi. Joka aamu kello viisi lähdettiin liikkeelle, sitten pysähdyttiin kello yhdeksän. Iltapäivällä viiden tienoissa taas mentiin eteenpäin, kunnes kello kymmenen sijoituttiin yötä varten. Ajajat ratsastivat vaunujen vieressä ja ajoivat härkiä pitkillä seipäillä.
Poika viritti tulen, kun oli valmistettava ruokaa, syötti härkiä, puhdisti lyhdyt ja nouti vettä.
Maisema liukui hänen ohitsensa kuin epäselvä näky, laajat metsät käyrine ruskeine puineen, kylät sinne tänne hajaantuneine taloineen. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli suuria lakeuksia, valkean suolan peittämiä, ehkäpä entisten suurien suolajärvien pohjia, ja joka puolella rajatonta tasankoa, autiomaata, hiljaisuutta. Ani harvoin kohtasi pari kolme ratsastajaa, joita seurasi koko lauma irtonaisia hevosia. Kuin tuulispää ne suhahtivat ohitse. Päivät olivat toistensa kaltaiset aivan kuin merellä, tuskastuttavat, loppumattomat. Mutta ilma oli kaunis. Ajajat kävivät sitävastoin päivä päivältä vaateliaammiksi, aivan kuin Marco olisi ollut heidän palvelijansa. Muutamat kohtelivat häntä raa'asti ja uhaten. Ja kaikki käyttivät hyväkseen hänen palveluksiaan armahtamatta. Hänen täytyi kantaa raskaita taakkoja häränruokaa ja mennä pitkien matkojen päästä vettä tuomaan. Eikä hän edes öisin saanut nukutuksi, vaan vaunujen ankara tärinä, kovat puuvieterit ja rattaiden alituinen kolina vaivasivat häntä lakkaamatta.
Päällepäätteeksi nousi tuuli. Hieno, punertava pöly, joka peitti kaiken, tunkeutui vaunuihinkin, täytti silmät ja korvat, tunkeutui vaatteidenkin alle, vaikeutti näkemistä ja hengittämistä ja teki olon sietämättömäksi. Väsymyksen ja unettomuuden valtaamana, likaisena ja rikkirevittynä, parjattuna ja pahoin kohdeltuna aamusta iltaan Marco parka joutui päivä päivältä yhä surkeampaan tilaan ja olisi varmaan tykkänään menettänyt rohkeutensa, ellei kulkueen johtaja aika-ajoin olisi sanonut hänelle ystävällistä sanaa. Usein hän salaa itki vaunun nurkassa, pää painettuna laukkua vastaan, joka tuskin sisälsi enää muuta kuin riekaleita. Joka aamu hän nousi yhä heikompana ja alakuloisempana ja sanoi itsekseen katsellen tuota ääretöntä, tylyä tasankoa: "Tämän päivän iltaa en enää näe. En näe. Tänään kuolen tielle." Ja vaivat lisääntyivät ja huono kohtelu yhä eneni. Eräänä aamuna, kun hän oli hiukan myöhästynyt vedentuonnissa, eräs miehistä löi häntä päällikön läsnäollessa. Ja siitä päivästä rupesivat muutkin samaa tapaa noudattamaan. He pitivät häntä pilkkanaan, antoivat käskyjen ohessa myöskin korvapuustin sanoen: "Pistä se reppuusi, maankulkija, ja vie äidillesi!" Viimein hän ei enää kestänyt. Hän sairastui. Kolme päivää hän makasi kuumeessa peitteen alla vaunuissa eikä nähnyt ketään muuta kuin päällikön, joka tuli antamaan hänelle juomista ja koettamaan hänen valtimoaan. Hän luuli menehtyvänsä siihen paikkaan ja huusi epätoivossaan äitiään, mainiten hänen nimeään satoja kertoja. "Voi äiti, äiti! Auta minua! Tule luokseni, sillä minä kuolen! Voi äiti rukka, en saa enää nähdä sinua. Äiti rukka, sinä löydät minut kuolleena tieltä." Ja hän pani kädet ristiin rinnalle ja rukoili. Vähitellen hän kuitenkin rupesi paranemaan päällikön huolehtiessa hänestä ja tuli terveeksi. Mutta samassa myöskin lähestyi kauhea päivä, jolloin hänen täytyi jäädä yksin. He olivat jo olleet kaksi viikkoa matkalla, kun tulivat sille kohdalle, missä Tucumaniin kulkeva maantie eroaa Santiago dell' Esteron tiestä. Päällikkö ilmoitti nyt, että heidän oli erottava. Hän antoi pojalle muutamia neuvoja tien suhteen, sitoi laukun hänen selkäänsä, jottei se olisi kävellessä haittana, ja sanoi hänelle hyvästi lyhyesti, aivan kuin olisi pelännyt osoittavansa liikutusta. Poika sai tuskin tilaisuuden puristaa hänen kättänsä ja kiittää. Toisetkin miehet, jotka olivat häntä tylysti kohdelleet, näyttivät tuntevan jonkinlaista sääliä nähdessään hänen nyt jäävän yksin ja viittoivat hyvästiksi poistuessaan. Marco vastasi kättään heiluttaen ja katseli vaunujonoa, kunnes se katosi tasangon punaiseen pölyyn, ja sitten hän alakuloisena jatkoi matkaansa.
Olipa kuitenkin eräs seikka, joka lohdutti häntä alusta pitäen. Monipäiväisen matkan jälkeen aavalla, yksitoikkoisella tasangolla hän näki nyt edessään mahtavan, korkean, sinisen vuorenselänteen valkeine huippuineen, joka miltei muistutti Alppeja ja herätti hänessä sellaisen tunteen, kuin hän olisi lähestynyt kotia. Se oli Andien vuorijono, Amerikan mannermaan selkäranka, joka ulottuu Tulimaasta Pohjois-Jäämereen asti läpi sadankymmenen leveysasteen.
Sekin seikka lohdutti häntä, että ilma kävi yhä lämpimämmäksi kuta kauemmin hän astui, sillä hän läheni kuumaa vyöhykettä. Pitkien matkojen päässä hän tapasi huoneryhmiä ja pienen kauppapuodin, josta hän osti jotakin syödäkseen. Hän tapasi ratsastavia miehiä ja näki usein vaimoja ja lapsia, joiden ihonväri oli mullankarvainen, silmät viistot ja poskipäät ulkonevat, liikkumattomina istuvan maassa. He katselivat häntä tuijottaen ja seurasivat häntä silmillään vielä kauan aikaa kääntäen päätään hitaasti kuin koneet. Ne olivat intiaaneja.
Ensi päivänä hän kulki, kunnes voimat loppuivat. Sitten hän nukkui puun alle. Seuraavana päivänä hän ei enää jaksanut kävellä niin paljon, ja rohkeus alkoi vähetä. Kengät olivat rikki, jalat aristuneet ja vatsa huonosta ruoasta heikontunut. Illempänä hänet valtasi sanomaton kauhu. Kotimaassaan hän oli kuullut puhuttavan Amerikassa olevan käärmeitä. Hän luuli jo kuulevansa niiden sihinää, seisahtui, jatkoi taas kulkuaan, ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Välisti hän hiljalleen itki eteenpäin laahustaessaan. Sitten hän taas ajatteli: "Voi kuinka äitini kärsisi, jos hän tietäisi miten minua hirvittää!" Ja tämä ajatus taaskin rohkaisi hänen mieltään. Sitten hän pelkoaan haihduttaakseen rupesi ajattelemaan äitiä, muisteli kaikkia hänen sanojaan hänen Genovasta lähtiessään, tuota tuttua liikettä, jolla hän asetti peitteen hänen ympärilleen iltaisin vuoteessa, ja miten hän kantoi häntä ennen pienempänä käsivarsillaan. Ja hän sanoi itsekseen: "Saanenkohan koskaan enää nähdä sinua, rakas äiti? Pääsenkö matkani perille, äiti?"
Ja yhä eteenpäin hän kulki, eteenpäin, läpi outojen metsien, laajojen sokeriruokoviljelyksien, äärettömien ruohoaavikkojen, ja aina hän näki edessään nuo mahtavat siniset vuoret, vuoret, joiden korkeat huiput näyttivät ulottuvan taivaaseen asti. Neljä päivää, viisi päivää — kokonainen viikko kului. — Hänen voimansa vähenivät yhä, hänen jalkansa vuotivat verta. Vihdoin eräänä iltana auringon laskussa hänelle sanottiin: "Tucuman on viiden penikulman päässä täältä." Hän päästi riemuhuudon ja joudutti käyntiään, aivan kuin tuo sanoma olisi antanut kaikki hänen voimansa takaisin. Mutta se oli vain hetkellinen harhatunne. Voimat raukesivat yht'äkkiä, ja hän kaatui aivan uupuneena erään ojan partaalle. Mutta sydän sykki ilosta. Tuo tumma, tähdikäs taivas ei ollut milloinkaan ennen tuntunut hänestä niin ihanalta. Hän katseli sitä pitkällään ruohikossa maaten ja ajatteli, että äiti ehkä juuri samaan aikaan loi katseensa tähtitaivasta kohti. Ja hän sanoi: "Oi äiti, missä olet? Mitä teet tällä hetkellä? Muisteletko poikaasi, ajatteletko Marcoasi, joka on niin lähellä sinua?"
Marco parka, jos olisit nähnyt missä tilassa äitisi tällä hetkellä oli, olisitpa tehnyt äärimmäisen ponnistuksen päästäksesi muutamia tunteja varhemmin perille. Hän oli sairaana, vuoteen omana erään komean talon alakerroksessa. Siinä talossa asui Mequinezin perhe. Tämä oli suuresti mieltynyt palvelijaansa ja toimitti hänelle mitä huolellisinta hoitoa. Vaimo parka oli jo silloin kivulloinen, kun insinööri Mequinez muutti Buenos Airesista, eikä Cordovan terveellinen ilmakaan häntä voimistanut. Kun hän ei sitten saanut vastausta kirjeisiinsä, ei mieheltä eikä serkulta, valtasi hänet surullinen aavistus, että varmaankin hänen omaisiaan oli kohdannut jokin onnettomuus. Yhtämittainen levottomuus, epätietoisuus siitä, mitä oikeastaan piti tehdä, lähteäkö vai jäädä, kalvava pelko saada huonoja sanomia kotoa päin, kaikki tämä oli huonontanut hänen tilaansa.
Jo kaksi viikkoa hän oli ollut vuoteen omana. Hänen henkensä pelastamiseksi oli leikkaus tarpeen. Samassa hetkessä kun Marco häntä huusi, seisoi isäntäväki hänen vuoteensa ääressä ja koetti lempeästi houkutella häntä suostumaan tähän leikkaukseen, mutta hän vain kieltäytyi itkien. Eräs taitava lääkäri oli jo viikko sitten turhaan käynyt talossa siinä tarkoituksessa. "Ei, rakas isäntäväkeni", hän sanoi, "ei se ole miksikään hyödyksi, sillä minulla ei ole kyllin voimia. Minä vain kuolisin lääkärin käsiin. Antakaa minun ennen kuolla näin. Minulla ei ole enää mitään tässä maailmassa. Parempi on, että kuolen, ennenkuin kuulen niistä onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet perhettäni."
Hänen isäntäväkensä koetti kyllä kaikin tavoin rohkaista häntä ja johtaa hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, sanoen, että hän saisi kyllä vielä vastauksen viimeiseen kirjeeseensä, joka oli lähetetty suoraan Genovaan. Hänen pitäisi nyt vain suostua tuohon leikkaukseen perheensä, rakkaiden poikiensa takia. Mutta tämä ajatus vain lisäsi sitä tuskaa ja alakuloisuutta, joka jo kauan oli painanut hänen mieltänsä. Hän purskahti itkuun ja huusi käsiään väännellen: "Voi minun lapseni, minun poikani! Ehk'eivät he enää ole elossakaan. Paras on, että minäkin kuolen. Minä kiitän teitä, hyvä isäntäväkeni, kiitän teitä kaikesta sydämestäni. Mutta parempi on kuitenkin, että kuolen. En minä kuitenkaan enää paranisi leikkauksen jälkeen, siitä olen varma. Kiitän teitä ystävällisestä huolenpidostanne. Turhaa on, että lääkäri taas ylihuomenna tulee. Minä tahdon kuolla. Se on nyt kerran sallittu, ja minä olen valmis."
Mutta toiset vain koettivat häntä lohduttaa ja sanoivat aina uudelleen: "Älkää toki sellaista puhuko!" Ja he tarttuivat hänen käteensä eivätkä herenneet häntä kehoittamasta. Mutta hän ummisti silmänsä ja nukkui kuolonkaltaiseen uneen. Ja isäntäväki jäi hetkeksi hänen vuoteensa ääreen seisomaan ja katseli säälien tätä ihmeteltävää äitiä, joka perhettään auttaakseen oli tullut tänne ja nyt oli paljon kärsittyään kuolemaisillaan kuudentuhannen penikulman matkan päässä kodistaan. Onneton, rehellinen, kelpo vaimo rukka!
Seuraavan päivän aamuna Marco astui laukku selässä, kumarassa ja ontuen, mutta täynnä toivoa Tucumaniin, joka on Argentiinan valtion nuorimpia, mutta kukoistavimpia kaupunkeja. Hän luuli uudestaan näkevänsä Cordovan, Rosarion ja Buenos Airesin. Samanlaiset kadut ja valkeat talot, mutta kaikkialla oli rehoittava kasvillisuus, sulotuoksuinen ilma, ihmeellinen valo ja niin kirkkaansininen taivas, ettei hän ollut sellaista nähnyt Italiassakaan. Katuja kulkiessaan hän tunsi taas samaa mielenjännitystä kuin Buenos Airesissakin. Hän tarkasteli kaikkia ikkunoita, ovia ja taloja, kaikkia ohikulkevia siinä toivossa, että näkisi äitinsä. Hän olisi tahtonut kysyä jokaiselta vastaantulijalta, mutta ei uskaltanut. Kaikki, jotka seisoivat joutilaina ovillaan, kääntyivät katsomaan tätä tomuista, repaleista poikaa, joka näytti tulevan kaukaa. Ja poika etsi kaikkien noiden ihmisten joukosta sellaista henkilöä, jonka puoleen voisi luottamuksella kääntyä taas tuota arkaa asiaansa tiedustelemaan. Samassa hänen katseensa osui kauppapuodin kylttiin, jossa oli italialainen nimi. Sisällä istui silmälasi-mies ja kaksi naista. Hän lähestyi hitaasti ja kysyi rohkaisten mieltään: "Voisitteko sanoa, hyvä herra, missä Mequinezin perhe asuu?"
"Insinööri Mequinezkö?" kysyi kauppias. "Niin, hän juuri", poika vastasi hiljaa. "Mequinezin perhe", sanoi kauppias, "ei ole Tucumanissa".
Pojalta pääsi kauhea tuskanhuuto, ikäänkuin hän olisi saanut surmaniskun.
Kauppias ja naiset säpsähtivät ja naapurit juoksivat katsomaan. "Mikä sinua vaivaa, poika?" kysyi kauppias, veti hänet puotiin ja käski istumaan. "Ei tässä toki ole syytä joutua epätoivoon. Mequinezin perhe ei tosin asu täällä, mutta eipä täältä etäälläkään, vain jonkin tunnin matkan päässä Tucumanista."
"Missä, missä?" huusi Marco hypäten paikaltaan kuin unesta herännyt.
"Vain viidentoista penikulman päässä", jatkoi mies, "Saladillo-joen rannalla, jonne aikovat rakentaa suuren sokeritehtaan. Siellä on herra Mequinezin talo, jokainen sen tuntee, ja jo muutaman tunnin kuluttua voit olla perillä."
"Noin kuukausi sitten olin siellä", sanoi eräs nuori mies, joka huudon kuullessaan oli kiiruhtanut paikalle.
Marco katseli häntä suurin silmin ja kysyi sitten yht'äkkiä kalveten:
"Näittekö herra Mequinezin palvelijan, italialaisen vaimon?"
"Genovalaisenko? Näin kyllä."
Marco puhkesi hermostuneeseen nyyhkytykseen, joka oli puoleksi naurua, puoleksi itkua. Sittenhän huusi kiihkeästi ja päättäväisesti: "Mitä tietä sinne mennään? Sanokaa pian… mitä tietä… minä menen nyt heti, näyttäkää minulle tie!"
— "Mutta sinä tarvitset siihen matkaan koko päivän", sanoivat kaikki yht'aikaa. "Sinä olet väsynyt. Sinun pitää levätä ensin. Voithan huomenna aikaisin lähteä liikkeelle."
"Mahdotonta — mahdotonta", vastasi poika. "Sanokaa minnepäin on mentävä! En odota enää silmänräpäystäkään. Nyt heti lähden liikkeelle, vaikkapa täytyisi kuolla tielle."
Kun he näkivät hänen järkähtämättömyytensä, eivät he enää koettaneetkaan vastustaa. "Jumala johdattakoon sinua", he sanoivat. "Seuraa vain metsätietä, ja onnea matkalle, pikku italialainen!"
Eräs mies saattoi hänet kaupungin ulkopuolelle, osoitti hänelle tien, antoi muutamia neuvoja ja jäi hänen jälkeensä katsomaan. Muutaman minuutin kuluttua katosi ontuva poika laukku selässä suurien puiden taakse, joita oli molemmin puolin tietä.
Tämä yö oli hirveä Marcon äidille. Hänellä oli kamalia tuskia, ja hänen valituksensa olivat sydäntäsärkeviä. Vähänväliä hän sai kuumekohtauksia. Naiset, jotka häntä hoitivat, olivat aivan epätoivoon joutumaisillaan. Emäntä kävi ehtimiseen häntä katsomassa. Kaikki alkoivat pelätä, että leikkaus myöhästyisi, jos odotettaisiin lääkärin tuloa seuraavaan päivään. Mutta selvään huomasi myös, kun kuume vähän helpotti, ettei hänen pahin vaivansa ollut ruumiillinen tuska, vaan se levottomuus, jota hän tunsi ajatellessaan perhettään. Riutuneena, perikadon partaalla, kasvot aivan muuttuneina hän repi tukkaansa hirmuisessa epätoivossa ja huusi: "Hyvä Jumala! Täytyykö minun kuolla näin kaukana! Kuolla heitä näkemättä! Voi poika parat, jotka jäävät orvoiksi, rakkaat lapseni, Marco, joka vielä on niin pieni, vain tuon korkuinen, mutta niin hyvä ja herttainen! Te ette tiedä, millainen poika hän oli. Voi hyvä rouva, jospa olisitte nähnyt! Minä en saanut häntä kaulastani irtautumaan lähtiessäni. Hän nyyhkytti niin, että hänen sydämensä oli pakahtua, aivan kuin olisi tiennyt, ettei enää näkisi äitiänsä. Marco parka, rakas lapsukaiseni! Minä luulin sydämeni halkeavan. Voi jospa silloin olisin kuollut, juuri sillä hetkellä, kun jätin hänelle hyvästi! Äiditön lapsi parka, hän, joka niin suuresti rakasti minua ja vielä kauan olisi minua tarvinnut. Äidittä, kurjuuteen joutuneena, hänen täytyy kerjätä. Minun oman Marconi täytyy nälkäisenä kurottaa kättään. Voi hyvä Jumala, ei milloinkaan! En tahdo kuolla. Lääkäri! Kutsukaa hänet heti! Hänen pitää tulla, hänen pitää tehdä leikkaus! Käyköön vaikka kuinka, kun hän vain pelastaa henkeni. Tahdon jäädä eloon, tahdon parantua, lähteä täältä jo huomenna. Lääkäri tänne! Auttakaa, auttakaa!"
Ja hoitajat pitelivät hänen käsistään, hyväilivät häntä, koettivat rauhoittaa, rukoilivat hänen kanssansa ja puhuivat Jumalasta ja toivosta. Ja sitten taas hänen mielialansa kävi hirveän alakuloiseksi. Hän itki, repi pitkiä, harmaita hiuksiansa, valitti kuin pieni lapsi, huokasi pitkään vähänväliä ja supatti itsekseen: "Oi Genova, kotini, kaunis meri… Voi minun Marconi, Marco parkani! Missä nyt olet, lapsi rukkani?" —
Oli puoliyön aika, ja hänen Marco-poikansa käveli keskellä aarniometsää levähdettyään useita tunteja. Suuret puut, oikeat jättiläiskasvit, kohosivat kuin kirkontornit korkeuteen, ja niiden tuuheat latvat muodostivat, katoksen, jonka läpi kuu loi kirkkaan valonsa. Puolihämärässä hän näki kaikenmuotoisia runkoja. Niitä oli suoria, kaarevia, mutkikkaita, ristikkäitä, ja ne näyttivät uhkaavilta ja taisteluhaluisilta. Muutamat olivat maassa ja muistuttivat kaatuneita pylväitä. Ne olivat rehoittavien köynnöskasvien peittämät ja ympäröimät. Sitten oli taas toisia puuryhmiä pystysuoraan ylöspäin pyrkivine runkoineen kuin kimppu jättiläispeitsiä, joiden kärjet näyttivät koskettavan pilviä. Se oli suurenmoista, täysi labyrintti outoja kasveja, komein ja samalla kauhistuttavin näky, mitä hän eläissään oli nähnyt.
Monta kertaa hänet valtasi hirmuinen pelko. Mutta heti hän silloin käänsi ajatuksensa äitiin. Ja hän astui väsyneenä, verisin jaloin keskellä tätä ääretöntä metsää, missä etäällä joskus häämötti ihmisasunto, joka näiden puiden juurella tuntui pieneltä kuin muurahaispesä, tai näkyi jokin puhvelihärkä tien vieressä nukkumassa. Hän oli väsynyt, mutta ei tuntenut sitä, yksin, mutta ei pelännyt. Luonnon suuruus teki hänen sielunsakin suuremmaksi, äidin läheisyys synnytti hänessä miehen mieltä ja voimaa. Kun hän muisteli valtamerta, kaikkia kauhuja, voitettuja kärsimyksiä, kestettyjä vaivoja, niin se sai hänen jalon genovalaisen verensä nopeammin virtaamaan ja otsansa kohoamaan. Ja kumma kyllä, vaikka hänen äitinsä kuva parinvuotisen eron tähden oli hieman himmentynyt, niin se juuri tällä hetkellä astui hänen eteensä aivan kirkkaana. Hän näki hänen kasvonsa selvemmin kuin pitkiin aikoihin, näki hänet aivan läheisyydessään kirkastettuna, puhelevana, näki hänen huuliensa ja silmiensä pienimmätkin liikkeet, hänen ruumiinasentonsa. Ja kaikki nämä muistot jouduttivat hänen askeliansa ja synnyttivät hänen sydämessään niin sanomattoman hellyyden ja rakkauden tunteet, että kyynelet valuivat hänen silmistään. Kulkiessaan eteenpäin pimeässä hän puhutteli äitiään, lausui sanoja, joita tahtoi kuiskata hänen korvaansa: "Minä olen täällä, rakas äiti. En koskaan enää jätä sinua. Me palaamme yhdessä takaisin kotiin, ja laivalla olen aina sinun läheisyydessäsi, sinuun kyyristyneenä, eikä kukaan saa minua sinusta erotetuksi, ei kukaan, ei koskaan, niin kauan kuin sinä elät."
Hän ei edes huomannut, että kuun hopeinen valo puiden latvoista vähitellen haihtui rusottavaan aamuruskoon.
Jo kello kahdeksan saman päivän aamuna seisoi Tucumanin lääkäri, nuori argentiinalainen, apulaisineen sairaan vuoteen ääressä vielä viimeisen kerran houkutellakseen häntä suostumaan tuohon leikkaukseen. Rouva ja herra Mequinez yhtyivät lääkärin pyyntöihin. Mutta kaikki oli turhaa. Vaimo paran voimat olivat niin vähissä, ettei hän enää luottanut mihinkään leikkaukseen. Hän oli ihan varma siitä, että kuolisi joko heti tai ainakin jonkun tunnin kuluttua, suotta kärsittyään hirmuisia vaivoja. Lääkäri vakuutti monta kertaa: "Mutta leikkaushan on aivan vaaraton. Teidän pelastuksenne on ihan varma, kun teillä vain on hiukkanen rohkeutta. Ja yhtä varma on teidän kuolemanne, jos kieltäydytte." Ne olivat suotta lausuttuja sanoja. "Ei", sanoi vaimo hiljaa. "Kuolla minulla on rohkeutta, mutta ei enää turhaan kärsiä. Kiitos, herra tohtori! Se on sallittu. Antakaa minun kuolla rauhassa!" Lääkäri ei enää kehoittanut, eikä kukaan puhunut mitään. Silloin vaimo käänsi kasvonsa emäntäänsä päin ja esitti raukealla äänellä viimeiset määräyksensä. "Rakas rouva", hän sanoi vaivoin ja ähkyen, "lähettäkää minun vähät rahani ja muut tavarani perheelleni… konsulin kautta! Minä toivon, että he kaikki ovat elossa. Sydämeni sanoo sen minulle näinä viimeisinä silmänräpäyksinä… Ja olkaa niin hyvä ja kirjoittakaa… että aina olen heitä ajatellut, heidän edestänsä työskennellyt… poikieni edestä… ja että ainoa suruni oli se, etten saanut heitä enää nähdä… mutta että kuolin toivossa… tyytyväisenä… heitä siunaten, ja että tervehdin miestäni… vanhinta poikaani… pienempää, omaa Marcoani… jota aina viime hetkeen olen sydämessäni kantanut…" Ja yht'äkkiä kohottautuen hän huusi pannen kätensä ristiin: "Voi minun Marconi, minun lapseni, minun elämäni!"
Mutta kun hänen kyyneleiset silmänsä sitten harhailivat ympäri, huomasi hän, ettei emäntänsä ollutkaan enää siellä. Häntä oli salaa kutsuttu ulos. Hän etsi isäntäänsä. Tämäkin oli kadonnut. Läheisestä huoneesta kuului kiireisiä askelia, hiljaista supatusta ja tukahdutettuja huutoja. Sairas loi katseensa ovelle ja odotti. Muutaman minuutin kuluttua hän näki lääkärin astuvan sisään, omituinen ilme kasvoissa, sitten isännän ja emännän, myöskin muuttuneen näköisinä. Kaikki kolme katselivat häneen omituisesti ja vaihtoivat hiljaa keskenään muutamia sanoja. Hänestä tuntui, kuin olisi lääkäri sanonut emännälle: "Parempi nyt oitis." Sairas ei ymmärtänyt…
"Josefa", sanoi emäntä vapisevalla äänellä. "Minä tuon teille hyvän uutisen. Valmistakaa sydämenne vastaanottamaan iloista sanomaa."
Vaimo katseli häntä tarkasti.
"Uutisen", jatkoi emäntä, ääni yhä enemmän väristen, "joka on tuottava teille sanomatonta riemua".
Sairas avasi silmänsä.
"Valmistautukaa tapaamaan erästä henkilöä… jota te suuresti rakastatte."
Vaimo kohotti päätään kiivaalla liikkeellä ja katseli välkkyvin silmin vuorotellen emäntää ja ovelle päin.
"Erästä henkilöä", sanoi emäntä kalveten, "joka nyt juuri… odottamatta on saapunut".
"Kuka se on?" huusi vaimo luonnottomalla, puserretulla äänellä. Ja kohta sen jälkeen hän päästi vihlovan huudon, istui vuoteessaan liikahtamatta, silmät selällään, kädet ohimoilla, kuin olisi nähnyt ilmestyksen toisesta maailmasta.
Marco seisoi kynnyksellä repaleisena, tomuisena, pitäen lääkärin kädestä kiinni.
Vaimo huudahti kolme kertaa: "Jumala, hyvä Jumala, hyvä Jumala!"
Marco syöksyi eteenpäin, äiti kurotti laihtuneita käsivarsiansa ja puristi hänet rintaansa vasten jalopeuran voimalla, puhkesi sitten itkunsekaiseen nauruun, kunnes vaipui hengästyneenä tyynylle. Mutta pian hän jälleen toipui ja huusi riemun valtaamana Marcoa suudellen: "Kuinka sinä olet täällä? Miksi? Sinäkö se todellakin olet? Voi kuinka olet kasvanut. Kuka sinut on tänne tuonut? Oletko yksin? Etkö ole kipeä? Oletko sinä todellakin Marco? Eikö se ole vain unennäköä? — Voi puhu!" Mutta sitten hän yht'äkkiä sanoi muuttuneella äänellä: "Ei, älä puhu, odota!" Ja kääntyen lääkäriin hän sanoi nopeasti: "Nyt pian, herra tohtori, minä tahdon parantua, olen valmis. Älkää viivytelkö silmänräpäystäkään! Viekää Marco pois, ettei hän kuule! Marcoseni, ei se ole mitään. Sitten jälkeenpäin kerrot minulle kaikki. Vielä yksi suudelma. Mene! Tässä nyt olen, herra tohtori."
Marco vietiin pois. Isäntäväki poistui myöskin, ja lääkäri sulki oven.
Herra Mequinez tahtoi viedä Marcon rakennuksen toiseen päähän. Mutta se oli ihan mahdotonta. Hän oli kuin maahan naulittu.
"Mitä se on?" hän kysyi. "Mikä äitiäni vaivaa? Mitä he hänelle tekevät?"
Herra Mequinez, joka yhä koetti vetää häntä pois, puhui hiljaa:
"Kuule, minä sanon sen sinulle. Äitisi on kipeä, leikkaus on tarpeen.
Tule nyt, niin selitän sinulle kaikki."
"En", vastasi poika. "Tahdon jäädä tänne. Voittehan sen täälläkin sanoa."
Vieläkin insinööri teki ponnistuksen saadakseen hänet pois, mutta poika pelästyi ja alkoi vapista.
Samassa kajahti vihlova huuto, kuin kuolettavasti haavoitetun parahdus, läpi koko talon.
Poika kirkaisi yhtä tuskaisesti: "Äitini kuolee!"
Samassa lääkäri näkyi ovella sanoen: "Äitisi on pelastettu."
Poika katsoi häneen hetkisen, heittäysi sitten hänen jalkoihinsa ja huudahti: "Kiitoksia, herra tohtori!"
Mutta, lääkäri nosti hänet maasta ja sanoi: "Nouse, uljas poika! Sinä se olet äitisi pelastanut."
KESÄ.
Keskiviikkona toukokuun 24 p:nä.
Kertomus pienestä Marcosta on viimeisiä kuukausikertomuksia. Ei ole enää kuin kaksi kuukausitutkintoa, kaksikymmentäkuusi työpäivää, kuusi torstaita ja viisi sunnuntaita. Lukuvuoden lähestyvä päättyminen tuntuu jo ilmassakin. Puut ovat lehdessä ja kukassa ja luovat tumman varjon voimistelutelineille. Pojat ovat kesäpuvuissa. On niin mukavaa nähdä heidän tulevan luokistaan. Kaikki on aivan toisin kuin edellisinä kuukausina. Pitkä, hartioille riippuva tukka on leikattu lyhyeksi, kaulat ja sääret ovat paljaat. Näkee jos jonkinmoisia olkihattuja, joiden nauhat riippuvat pitkin selkää, kaikenvärisiä paitoja ja kaulaliinoja. Moni tulee hatutta kouluun, ikäänkuin olisi kotoa karannut. Toiset käyttävät valkeita voimisteluvaatteitaan. Eräs pieni poika opettaja Delcatin luokalta on aivan punaisiin puettu kiireestä kantapäähän. Hän on kuin keitetty krapu. Monet ovat merimiespuvussa. Lystillisin on kuitenkin muurarimestari, jolla on päässään iso olkihattu kuin mikäkin katto. Se tekee hänet ihan sienen näköiseksi. Oikein naurattaa, kun hän sitten sen alla näyttelee jäniksennaamaansa. Corettikin on vaihtanut kissannahkalakkinsa harmaaseen silkkiseen matkalakkiin. Votinilla on hyvin soma skottilainen puku. Crossilla on rinta paljaana. Precossilla on iso sininen sepänpaita. Ja Garoffi? Kun hän on heittänyt yltään päällystakkinsa, joka peitti koko hänen tavaravarastonsa, niin kaikki hänen rihkamilla täytetyt taskunsa tulevat näkyviin ja arpaluettelot pistävät esiin niistä. Nyt kaikki näyttävät mitä ovat tuoneet: putkenkappaleita, nuolia lintujen ampumista varten, ruohoja, turilaita, jotka tulevat taskuista esiin ja kömpivät hitaasti pitkin nuttua. Useat pikkuisista antavat opettajattarilleen kukkakimppuja. Opettajattaretkin kaikki ovat heleänvärisissä kesävaatteissa. Nyt on kirsikkain ja perhosien, katumusiikin ja kävelyretkien aika. Monet neljännen luokan pojista ovat jo uineet Po-joessa. Kaikkien ajatukset liikkuvat vain lupa-ajassa. Joka päivä iloitaan siitä, että taaskin on yksi lukupäivä ohitse, ja yhä maltittomampina mennään kouluun. Minun mieltäni vain painaa nähdä Garronea surupuvussa ja ensi luokan opettajatartani, joka käy yhä kalpeammaksi ja ehtimiseen yskii.
KUUROMYKKÄ.
Sunnuntaina toukokuun 28 p:nä.
Toukokuu ei voinut päättyä paremmin kuin tämänaamuisella retkellä. Eteisen kelloa soitettiin, ja kaikki juoksivat katsomaan. Minä kuulin isäni hämmästyneellä äänellä sanovan: "Tekö täällä, Yrjö?" Se oli meidän puutarhurimme, joka juuri vast'ikään oli tullut Genovasta saavuttuaan sinne edellisenä päivänä Kreikasta, missä oli ollut kolme vuotta rautatietöissä. Hänellä oli iso mytty kainalossa. Hän oli hieman vanhentunut, mutta oli kuitenkin vielä iloinen ja punaposkinen.
Isäni tahtoi häntä sisään, mutta hän kieltäysi ja kysyi sitten vakavana: "Mitenkä perheeni jaksaa? Kuinka on pienen Gigiani laita?" "Varsin hyvin joku päivä sitten, jolloin hänet tapasin", vastasi äitini.
Yrjö huokasi syvään. "Jumalan kiitos! Minulla ei ollut rohkeutta heti mennä tämän kuuromykän luo saamatta ensin vähän tietoja hänestä. Jätän myttyni tänne ja kiiruhdan häntä tapaamaan. Kolmeen vuoteen en ole tyttö raukkaani nähnyt. Enpä ole kolmeen vuoteen tavannut ainoatakaan omaistani."
Isäni sanoi minulle: "Mene saattamaan!"
"Suokaa anteeksi, vieläkin sananen", sanoi puutarhuri jo portailla ollessaan.
Mutta isäni keskeytti hänet: "Millainen on toimeentulo ollut?"
"Hyvä, Jumalan kiitos", puutarhuri vastasi. "Olenhan minä tuonut jonkin soldon mukanani. Mutta minulla oli aikomus kysyä, mitenkä tuon pienen mykän opetus onnistuu. Kertokaa minulle jotakin siitä. Kun hänet viimeksi näin, oli hän kuin eläin, pieni poloinen. Onko hän oppinut tekemään merkkejä? Tosin vaimoni kirjoitti, että hän oppii puhumaan ja edistyy. Mutta minä arvelin itsekseni, että mitä hyötyä siitä on, kun en kuitenkaan itse osaa tehdä noita merkkejä. Mitenkä voimme ymmärtää toisiamme? Mutta onhan sekin jo hyvä, että nuo onnettomat ymmärtävät toisiaan. Kuinka hän siis on edistynyt?"
Isäni hymyili ja vastasi: "En sano mitään. Saatte itse nähdä.
Rientäkää nyt vain!"
Me astuimme ulos. Kuuromykkäinlaitos on aivan lähellä. Astuessamme katua joutuisasti puutarhuri puhui surullisesti: "Voi, minun Gigia parkani on syntymästään saakka ollut kuuromykkä. Hänen suustaan en ole koskaan saanut kuulla isän nimeä, hän ei milloinkaan ole kuullut minun häntä tyttärekseni nimittävän, ei ole vielä kuullut yhtäkään sanaa. Mutta Jumalan kiitos, että eräs jalo, hyväntahtoinen herra on ottanut suorittaakseen hänen koulumaksunsa. Kolmeen vuoteen hän ei ole ollut kotona. Nyt hän jo on yhdennellätoista. Sanokaapa minulle, onko hän kasvanut? Onko hän iloinen?"
"Pian saatte itse nähdä", vastasin minä yhä jouduttaen kulkuamme.
"Mutta missä laitos on? Vaimoni vei lapsen sinne minun poissa ollessani. Minusta tuntuu, kuin sen pitäisi olla tällä kohdalla."
Olimme jo päässeet perille ja astuimme vastaanottohuoneeseen. Vahtimestari tuli meitä vastaan. "Minä olen Gigia Voggin isä", sanoi puutarhuri. "Tyttäreni — pian, pian!"
"Heillä on nyt juuri välitunti", vastasi vahtimestari. "Kyllä minä ilmoitan opettajalle." Ja hän riensi pois.
Puutarhuri ei enää voinut puhua eikä levollisesti seisoakaan. Hän katseli seinällä olevia kuvia näkemättä kuitenkaan mitään. Ovi avautui, ja mustiin puettu opettajatar astui sisään taluttaen kädestä pientä tyttöä.
Isä ja tytär katselivat toisiaan hetkisen. Sitten he huudahtaen syöksyivät toistensa syliin.
Tytöllä oli yllään puna- ja valkearaitainen hame ja harmaa esiliina. Hän on minua vähän isompi. Hän itki ja piti isästään kiinni kietoen molemmat käsivartensa hänen ympärilleen.
Isä irtautui, katseli lasta ilosta loistavin silmin kiireestä kantapäähän, raskaasti hengittäen, ikäänkuin olisi kävellyt nopeasti, ja huusi: "Voi, miten hän on kasvanut! Kuinka kauniiksi hän on tullut! Voi minun rakas Gigiani, minun pieni mykkä raukkani! Oletteko te, hyvä neiti, opettaja? Sanokaapa hänelle, että hän tekisi vähän merkkejä, jotta minäkin ymmärtäisin jotakin! Vähitellen minäkin tahdon oppia nuo merkit."
Opettajatar hymyili ja sanoi sitten hiljaa tytölle: "Kuka tämä mies on, joka on tullut sinua tapaamaan?"
Ja tyttö vastasi karkealla, omituisella, soinnuttomalla äänellä kuin villi, joka ensi kerran puhuu meidän kieltämme: "Hän on isäni."
Puutarhuri astui askelen taaksepäin ja huudahti kuin mieletön: "Hän puhuu! Onko se mahdollista? Kuinka se on mahdollista? Sinähän puhut, lapseni! Sano minulle, osaatko sinä puhua!" Ja uudestaan hän syleili häntä ja suuteli kolmasti otsalle. "Mutta eikö täällä sitten puhutakaan merkkien avulla, neiti? Eikö sormilla, näin? Mitä tämä on?"
"Ei, herra Voggi", vastasi opettajatar, "ei merkeillä. Se oli vanha tapa. Täällä opetetaan uuden tavan mukaan, puhelemistavan mukaan. — Ettekö tietänyt sitä?"
"Voi, en minä tietänyt mitään", vastasi puutarhuri hämmästyneenä. "Olen ollut poissa kolme vuotta. Kyllä he ovat minulle siitä kirjoittaneet… mutta en ole ymmärtänyt mitään. Olen sellainen pöllöpää. Voi tyttäreni, sinä siis ymmärrät minua, sinä kuulet minun ääneni. Vastaa vähäisen. Kuuletko minua? Kuuletko mitä sanon?"
"Voi ei, hyvä mies", sanoi opettajatar. "Ei hän kuule ääntä, sillä hän on kuuro. Hän ymmärtää vain huulten liikkeistä mitä te puhutte, mutta hän ei kuule teidän ääntänne ja sanojanne. Ei hän edes kuule sitä, mitä itse sanoo. Hän puhuu siksi, että olemme opettaneet hänelle mitenkä on huulia ja kieltä liikutettava eri ääniä lausuttaessa, miten on rintaa ja kurkkua ponnistettava äänen syntymistä varten."
Puutarhuri ei ymmärtänyt vielä, vaan seisoi suu auki. Hän ei uskonut vielä.
Hän kuiskasi tyttärensä korvaan: "Sano minulle lapseni, oletko iloinen siitä, että isäsi on tullut!"
Lapsi katseli häntä miettiväisen näköisenä eikä virkkanut mitään.
Opettajatar nauroi. Sitten hän sanoi: "Hyvä ystävä, hän ei saata vastata, kun ei näe suunne liikkeitä. Te kuiskasitte hänen korvaansa. Uudistakaa kysymys ja katsokaa häntä silmiin."
Isä katsoi kiinteästi tytön kasvoihin ja toisti: "Oletko iloinen siitä, että isäsi on palannut eikä koskaan enää jätä sinua?"
Tyttö, joka katseli tarkkaan isänsä huulia, ikäänkuin olisi tahtonut tunkea suun sisään, vastasi avomielisesti: "O-len hy-vin i-loi-nen sii-tä, et-tä o-let pa-lan-nut etkä kos-kaan e-nää jä-tä mi-nu-a."
Isä suuteli häntä riemun valtaamana ja teki sitten joukon kysymyksiä tullakseen oikein vakuutetuksi hänen puhetaidostaan.
"Mikä on äitisi nimi?"
"An-to-ni-a."
"Mikä on pikkusiskosi nimi?"
"A-de-lai-de."
"Mikä tämä laitos on?"
"Kuu-ro-myk-käin-lai-tos."
"Paljonko on kaksi kertaa kymmenen?"
"Kak-si-kym-men-tä."
Me luulimme puutarhurin hymyilevän ilosta, mutta hän purskahtikin yht'äkkiä itkemään. Sekin oli pelkkää iloa. "Rohkeutta vain", sanoi opettajatar. "Teillä on syytä iloita eikä itkeä. Katsokaa, te saatatte tyttärennekin itkemään. — Te olette siis tyytyväinen."
Puutarhuri puristi opettajattaren kättä monta kertaa sanoen: "Kiitos, kiitos, satakertainen kiitos, arvoisa opettajatar! Suokaa anteeksi, etten tiedä muuta sanoa!"
"Mutta hän ei osaa ainoastaan puhua", sanoi opettajatar. "Teidän tyttärenne osaa myöskin kirjoittaa ja laskea. Hän tuntee kaikkien tavallisten esineiden nimet ja on lukenut vähän historiaa ja maantiedettäkin. Nyt hän on ensi luokalla. Mutta kun hän on suorittanut seuraavat kaksi luokkaa, tietää hän jo paljon enemmän. Päästyään täältä hän saattaa opetella jotakin ammattia. Meillä on kuuromykkiä, jotka palvelevat myymälöissä ja osaavat siellä puhella ostajan kanssa yhtä hyvin kuin muutkin."
Puutarhuri hämmästyi uudelleen. Näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat toistamiseen joutuneet sekaisin. Hän katseli tytärtään ja hieroi otsaansa.
Opettajatar kääntyi vahtimestarin puoleen ja sanoi: "Kutsukaa tänne joku valmistavan luokan oppilas!"
Vahtimestari palasi hetken kuluttua tuoden mukanaan kuuromykän, joka oli oleskellut laitoksessa jonkun päivän.
"Tämä", sanoi opettajatar, "on yksi niitä, joille me opetamme alkeita. Minäpä näytän teille, kuinka tätä tehdessä menetellään. Nyt tahdon tytön lausumaan e:n." Opettajatar avasi suunsa samaan tapaan kuin e:tä lausuttaessa. Hän viittasi lasta avaamaan suunsa samalla tavalla. Lapsi totteli. Nyt opettajatar osoitti, että hänen piti saada ääni syntymään. Lapsi äänsi, mutta tulikin e:n sijaan o. "Ei", sanoi opettaja, "ei se ole oikein". Ja hän tarttui lapsen molempiin käsiin, pani toisen kurkkunsa päälle ja toisen rintansa päälle ja lausui uudestaan "e". Lapsi, joka oli käsillään tuntenut kurkun ja rinnan liikkeet, avasi taas suunsa ja lausui oikein selvään "e". Samalla tavalla opettajatar sai hänen lausumaan d:n ja h:n. "Oletteko nyt ymmärtänyt?" kysyi hän sitten puutarhurilta.
Tämä oli käsittänyt, mutta nyt se oli hänestä vielä entistä kummempaa. "Ja tällä tavalla siis oppii puhumaan?" kysyi hän hetkisen mietittyään opettajaa katsellen. "Teillä on kärsivällisyyttä näin neuvoa kaikkia ja lausua heille joka sana moneen kertaan vuosi toisensa perästä. Te olette pyhimys, enkeli paratiisissa. Ei ole palkintoa teitä varten koko maan piirissä. Voi, jättäkää minut vähäksi aikaa tyttäreni kanssa kahden kesken, vain viideksi minuutiksi!"
Ja hän veti tyttärensä erikseen ja rupesi kyselemään, ja tämä vastasi. Isä nauroi ilosta säihkyvin silmin, löi nyrkkiään polviinsa, tarttui tyttärensä käsiin ja katseli häntä niin autuaallisen näköisenä, kuin olisi kuullut äänen taivaasta.
Sitten hän taas kääntyi opettajattaren puoleen sanoen: "Saisinkohan kiittää johtajaa?"
"Johtaja ei ole täällä", vastasi opettajatar. "Mutta erästä toista henkilöä teidän olisi kiittäminen. Täällä jokainen pikku tyttö jätetään jonkun isomman huostaan, joka on ikäänkuin äiti ja sisar yht'aikaa. Gigia on uskottu erään seitsentoistavuotiaan kuuromykän huostaan. Hän on leipurin tytär, erittäin hyväluontoinen, ja rakastaa Gigiaa kaikesta sydämestään. Hän on koko ajan joka aamu auttanut häntä pukeutumisessa, kammannut hänen tukkansa, opettanut häntä ompelemaan, pitänyt hänen tavaransa kunnossa ja ollut hänelle hyvänä seurana. Gigia, kuka on sinun holhoojasi täällä laitoksessa?"
Tyttö hymyili ja vastasi:
"Ca-te-ri-na Gior-da-no." Sitten hän sanoi isällensä: "Hän on niin hyvä."
Vahtimestari oli opettajattaren käskystä mennyt ulos, ja hetkisen kuluttua nuori, vaaleaverinen, terveen näköinen nainen astui huoneeseen. Hänelläkin oli yllään punaraitainen hame ja harmaa esiliina. Hän jäi ovelle seisomaan ja punastui. Sitten hän hymyillen laski päänsä alas. Puutarhurin tytär juoksi häntä vastaan, otti häntä kädestä kiinni ja vei hänet isänsä luo sanoen karkealla äänellään: "Ca-te-ri-na Gior-da-no."
"Voi sitä kelpo tyttöä!" huudahti isä. "Jumala siunatkoon häntä ja antakoon hänelle onnea ja lohdutusta! Rehellinen työmies, köyhä perheenisä toivottaa sitä hänelle kaikesta sydämestään."
Iso tyttö hyväili pientä, pää yhä alaspäin ja hymyili.
"Tänään voitte ottaa tyttärenne mukaanne", sanoi opettajatar.
"Niin, minä otan hänet", vastasi puutarhuri. "Minä vien hänet perheeni luo Gondoveen ja tuon hänet huomenna takaisin. Älkää luulko, että minä jätän hänet sinne."
Tyttö riensi vaatteita muuttamaan.
"Kolme vuotta on jo kulunut siitä, kun hänet viimeksi näin", jatkoi
puutarhuri. "Nyt hän jo puhuu. Kyllä minä vien hänet Condoveen.
Mutta ensin tahdon kuitenkin näyttää hänet tuttavilleni Torinossa.
Voi, mikä kaunis päivä! Se on oikea lohdutus. Annapa kätesi tänne,
Gigiani!"
Tyttö, joka jo oli palannut päällystakki yllä ja pieni lakki päässä, antoi kätensä isälleen.
"Ja nyt sulimmat kiitokset", sanoi puutarhuri ovella. "Kaikkia minä kiitän sydämestäni. Ja vielä minä tulen kerran tänne teitä kaikkia kiittämään."
Hän jäi hetkeksi seisomaan, palasi sitten vielä takaisin, etsiskeli jotakin liivintaskustaan ja sanoi sitten ääneen: "Vaikka olenkin köyhä mies, annan tässä kaksikymmentä liiraa laitosta varten. Se on uusi, kaunis kultaraha."
"Ei millään tavalla, hyvä mies", sanoi opettajatar liikutettuna. "Ottakaa rahanne takaisin. Minä en voi sitä ottaa vastaan. Ei se kuulu minulle. Teillä on ollut suuri vaiva sitä ansaitessanne. Kyllä me silti olemme kiitolliset teidän hyväntahtoisuudestanne."
"Ei", vastasi puutarhuri itsepintaisesti, "minä jätän sen tänne".
Mutta opettajatar pisti rahan hänen taskuunsa muitta mutkitta. Ja nyt hänen oli suostuminen, vaikka päätään pudistaen. Vielä kerran hän sanoi jäähyväiset, otti sitten tyttärensä kädestä ja riensi ulos.
Ja tytär sanoi mennessään karkealla äänellään:
"Voi kuin-ka au-rinko on kau-nis!"
32 ASTETTA.
Perjantaina kesäkuun 16 p:nä.
Viisi viimeistä päivää on kuumuus ollut oikein sietämätön. Mutta nyt onkin jo täysi kesä. Kaikki alkavat jo väsyä; keväinen ruusuinen väri on jo kadonnut, kaula ja jalat käyvät kalpeammiksi, päät horjuvat sinne tänne, ja silmät ummistuvat. Nelli parka, joka kovin kärsii kuumuudesta, on kalpea kuin vaha, nukahtaa vähän väliä, pää vihkoon nojautuneena. Silloin Garrone asettaa avoimen kirjan hänen eteensä, jottei opettaja näkisi häntä. Crossi laskee punaisen päänsä pulpetille, niin että näyttää melkein kuin se olisi ruumiista erillään. Nobis valittaa, että meitä on liian monta ja että me myrkytämme häneltä ilman. Ja voi, miten nyt täytyy ponnistaa, jotta oppisi jotakin. Minä katselin ikkunasta noita kauniita puita, joiden tummassa varjossa niin mielelläni tahtoisin juoksennella, ja koulupenkillä istuminen tuntuu nyt sekä ikävältä että harmittavalta. Mutta sitten taas rohkaisen mieleni tavatessani hyvän äitini, joka minua aina koulusta tullessani katselee nähdäkseen olenko kalpea. Hän kysyy aina mitenkä jaksan, ja kun hän aamuisin kello kuudelta minut herättää, hän sanoo: "Rohkeutta! Nyt on vain niin ja niin monta päivää jäljellä, sitten olet vapaa ja saatat levätä, saat kävellä puistojen varjossa." Ja hän on oikeassa muistuttaessaan minulle sellaisista pojista, joiden täytyy työskennellä ulkona kedolla polttavassa auringonpaahteessa tai seisoa lasitehtaissa päiväkaudet kaasuliekin yli nojautuneena ja jotka kaikki nousevat aamuisin paljon aikaisemmin kuin me eivätkä saa mitään loma-aikaa. Rohkeutta siis!
Derossi on aina ensimmäinen kaikista; ei kuumuus eikä uni häntä uuvuta, aina hän on vilkas ja iloinen kuten talvellakin, hän oppii vaivatta ja saa kaikki ympäristössään hyvälle tuulelle, aivan kuin jo hänen äänensä sointu raitistaisi ilman.
Virkku ja tarkkaavainen on myöskin tuo itsepintainen Stardi, joka pureskelee huuliaan unta estääksensä, ja kuta enemmän hän väsyy ja kuta kuumempi on, sitä lujemmin hän kiristää hampaitaan ja aukoo silmiään, kuin tahtoisi niillä niellä opettajansa. Eikä väsymys liioin ole voittanut Garoffia. Hän valmistelee ahkerasti viuhkoja punaisesta paperista, koristelee niitä vanhoilla kuvilla ja myy niitä kahdesta sentesimosta kappaleen. Mutta urhoollisin kaikista on Goretti. Hän poloinen nousee viideltä auttaakseen isäänsä puunkannossa. Kello yhdeltätoista hän ei saa enää koulussa silmiään pysymään auki, ja pää vaipuu rintaa vastaan. Mutta hän koettaa vain pysyä pystyssä, lyö kädellään niskaansa, pyytää lupaa mennäkseen ulos valelemaan kasvojansa vedellä, antaa naapurinsa ravistaa ja nipistellä itseään. Mutta kaikista varokeinoista huolimatta hän ei enää tänä aamuna voinut pidättää itseään, vaan vaipui sikeään uneen. Opettaja huusi ääneen "Goretti!" Hän ei kuullut. Opettaja toisti äkäisesti: "Goretti!" Silloin nousi kivihiilikauppiaan poika, joka asuu hänen läheisyydessään, ja sanoi: "Hän on tänä aamuna tehnyt työtä kello viidestä seitsemään. Hän on kantanut risuja." Opettaja antoi hänen nukkua ja jatkoi opetusta noin puoli tuntia. Sitten hän hiljaa läheni Corettin pulpettia ja herätti hänet varovaisesti. Kun Goretti näki opettajan edessään, hypähti hän pelästyneenä pystyyn. Mutta opettaja otti hänen päänsä käsiensä väliin, suuteli hänen otsaansa ja sanoi: "Ei sinun tarvitse itseäsi soimata, poikaseni. Sinun unesi ei ollut laiskuuden unta, se oli työtä seuraava lepo."
ÄITINI VIIMEINEN LEHTI.
Lauantaina heinäkuun 1 p:nä.
Kouluvuosi on siis päättynyt, Henrik. Nyt kun olet eroamaisillasi opettajistasi ja tovereistasi, on minun kerrottava sinulle ikävä uutinen. Isäsi täytyy toimiensa takia muuttaa Torinosta pois, ja me kaikki seuraamme tietysti häntä. Tulevana syksynä me lähdemme. Sinun täytyy muuttaa koulua. Se on sinusta surullista, eikö niin? Sillä minä olen varma siitä, että sinä rakastat tätä vanhaa kouluasi, missä olet neljän vuoden aikana työskennellyt ja iloinnut, missä niin kauan olet aina samoina tunteina nähnyt samat pojat, samat opettajat, samat vanhemmat, oman isäsi ja äitisi, jotka sinua riemulla odottivat; vanhaa kouluasi, missä sinun henkesi on ikäänkuin puhjennut, missä olet niin monta hyvää toveria tavannut, missä joka sana, jonka kuulit, tarkoitti sinun parastasi, eikä yksikään mielipaha, jota sait kokea, ollut hyödytön. Ota tämä hellä tunne mukaasi ja sano kaikille näille tovereillesi sydämelliset jäähyväiset. Muutamat heistä tulevat kokemaan onnettomuuksia, toiset saattavat pian kadottaa äitinsä ja isänsä, jotkut kuolevat nuorina, toiset kenties vuodattavat verensä taistelukentällä. Useimmat heistä tulevat kunnioitettaviksi käsityöläisiksi ja rehellisiksi perheenisiksi. Ja kukapa tietää, kuinka moni heistä vielä tulee tekemään maallensa suuria palveluksia ja lisäämään sen mainetta. Eroa siis heistä hellästi. Jätä tälle suurelle perheelle osa sydämestäsi, tälle perheelle, joka otti sinut lapsena vastaan ja jonka sinä nyt nuorukaisena jätät. Koulu on kuin äiti, Henrik. Se otti sinut minun sylistäni, kun tuskin vielä osasit selvästi puhua, ja nyt se antaa sinut minulle takaisin isona, väkevänä, ahkerana. Olkoon se siunattu, äläkä sinä koskaan sitä unohda! Ja mahdotontahan onkin, että sinä unohtaisit koulusi. Sinä kehityt mieheksi, matkustat ympäri maailmaa, olet näkevä suuria kaupunkeja ja ihmeteltäviä muistopatsaita ja olet ne taas unohtava. Mutta tämän vaatimattoman valkean rakennuksen pienine puutarhoineen, missä henkesi ensimmäiset kukat puhkesivat, sen olet aina näkevä silmäisi edessä.
Äitisi.
LOPPUTUTKINTO.
Perjantaina heinäkuun 7 p:nä.
Tämä tärkeä päivä oli siis käsissä. Kello kahdeksalta me kaikki olimme koulussa, ja neljänneksen yli kahdeksan meidät kutsuttiin neljä kerrallaan isoon eteishuoneeseen. Siellä oli suuri, vihreällä veralla katettu pöytä, jonka ääressä johtaja ja neljä opettajaa istui, muiden muassa meidän opettajamme, herra Perboni. Minä olin ensimmäisten kutsuttujen joukossa. Opettaja rukka! Tänä aamuna oikein näin, miten paljon hän meistä piti. Meiltä kyseltäessä hän seurasi meitä koko ajan silmillään, kävi levottomaksi, kun me olimme epävarmoja, mutta iloiseksi, kun annoimme hyviä vastauksia, ja hänen katseensa oli sekä varoittava että rohkaiseva. Vaikka siellä olisi ollut jokaisen oppilaan oma isä, ei kukaan heistä olisi saattanut osoittaa suurempaa osanottoa. Minä olisin tahtonut huutaa hänelle kymmenkertaisen kiitoksen kaikkien kuullen. Ja kun muut opettajat sanoivat minulle: "Hyvä on, saat mennä", loistivat hänen silmänsä tyytyväisyydestä. Minä palasin heti luokkaan isääni odottamaan.
Melkein kaikki toverit olivat vielä siellä. Minä istuin Garronen viereen. En ollut juuri iloinen. Ajattelin, että me nyt viimeisen kerran istumme näin vieretysten. En ollut vielä ilmoittanut Garronelle, etten tule jatkamaan koulua hänen kanssansa, vaan että muutan isäni kanssa Torinosta pois. Hän istui kumarassa piirustellen kiemuraisia koristeita isänsä valokuvan reunaan. Hänen isänsä on kookas, väkevä mies ja näyttää yhtä vakavalta ja rehelliseltä kuin poikakin. Hänen siinä kumarassa istuessaan, paita edestä hiukan avoimena, minä näin hänen paljaalla, leveällä rinnallaan sen kultaisen ristin, jonka Nellin äiti hänelle lahjoitti huomattuaan hänen suojelevan hänen poikaansa.
Mutta minun täytyi vihdoinkin hänelle ilmoittaa, että me aioimme muuttaa pois. Sanoin siis hänelle:
"Garrone, ensi syksynä isäni lähtee Torinosta ainiaaksi." — Hän kysyi, lähdenkö minäkin; minä vastasin myöntävästi.
"Etkö enää käykään neljättä luokkaa meidän kanssamme?" kysyi hän minulta.
Minä vastasin: "En." Hän oli hetkisen ääneti jatkaen piirustamistaan. Sitten hän kysyi päätään kohottamatta: "Vieläkö sitten muistat kolmasluokkalaistovereitasi?"
"Muistan kyllä", vastasin, "kaikkia, mutta varsinkin sinua — ennen muita. Kuka voisikaan unohtaa sinut?"
Hän katsoi minuun tiukasti ja vakavasti silmillään, jotka puhuivat sanomattoman paljon. Sitten hän ojensi minulle vasemman kätensä asettuen kuin olisi piirtänyt oikealla kädellään, ja minä puristin tätä voimakasta, rehellistä kättä molempien käsieni välissä.
Samassa opettaja astui sisään kasvot punaisina ja sanoi hiljaa ja nopeasti: "Hyvä on! Tähän asti on kaikki käynyt hyvin. Pojat, joita ei vielä ole kuulusteltu, jatkakoot samaan tapaan. Minä olen varsin tyytyväinen." Ja hänen äänensä oikein värähteli ilosta.
Tämä ilo oli koko hänen palkkansa yhdeksän kuukauden työstä ja vaivasta. Siksi hän oli niin paljon mielipahaa kestänyt, niin usein tullut väsyneenä ja sairaana kouluun. Tämä oli ainoa palkka, jonka hän meiltä pyysi kaikesta rakkaudestaan ja hellästä huolestaan. Nyt minusta tuntui siltä, kuin säilyttäisin hänet aina juuri noin iloisen näköisenä mielessäni.
HYVÄSTI.
Maanantaina heinäkuun 10 p:nä.
Kello yksi olimme viimeisen kerran koulussa kuullaksemme tutkinnon tulokset ja saadaksemme todistuksemme. Kadut vilisivät vanhempia. Heitä oli eteishuonekin täynnä, ja muutamat olivat astuneet luokkahuoneisiin tunkeillen opettajan lavalle asti. Meidän luokkahuoneessamme oli heitä myöskin huoneen täydeltä. Siellä oli Garronen isä, Derossin äiti, seppä Precossi, rouva Nelli, vihanneksienmyyjä, muurarimestarin ja Stardin isät sekä monta muuta, joita en ollut koskaan ennen nähnyt. Kaikkialla kuului kuisketta ja suhinaa aivan kuin kadulla.
Opettaja tuli sisään, ja kaikki vaikenivat. Hänellä oli todistukset käsissään. Hän rupesi lukemaan niitä: "Precossi siirretään luokalta ja saa kuusikymmentä ääntä seitsemästäkymmenestä. Coretti siirretään, viisikymmentäviisi ääntä seitsemästäkymmenestä. Muurarimestari ja Crossi siirretään. Ernesto Derossi siirretään ja saa seitsemänkymmentä ääntä seitsemästäkymmenestä sekä ensi palkinnon." — Läsnä olevat vanhemmat, jotka kaikki tunsivat hänet, huusivat: "Hyvä, hyvä, Derossi." Ja hän pudisti vaatimattomasti kauniita kiharoitaan hymyillen ja silmäillen äitiään, joka viittaisi hänelle kädellään.
Garoffi, Garrone ja kalabrialainen pääsivät luokalta. Sitten jäi kolme tai neljä luokalle ja eräs heistä rupesi itkemään, siksi että hänen isänsä, joka seisoi ovella, katsoi häntä uhkaavasti. Mutta opettaja sanoi isälle: "Ei se aina ole lapsen syy, se voipi myöskin riippua olosuhteista." Sitten hän luki: "Nelli siirretään, kuusikymmentäkaksi ääntä seitsemästäkymmenestä." — Hänen äitinsä lähetti hänelle lentomuiskun. — "Stardi siirretään, kuusikymmentäseitsemän ääntä seitsemästäkymmenestä." Tätä kaunista kiitosta kuullessaan hän ei kuitenkaan edes hymyillyt eikä laskenut nyrkkiään ohimoiltaan. Viimeinen, joka mainittiin siirretyksi, oli Votini. Hän oli taas erittäin hienosti puettu ja kammattu.
Kaikki nimet luettuaan opettaja sanoi: "Pojat, nyt olemme tässä viimeisen kerran yhdessä. Me olemme työskennelleet vuoden yhdessä ja olemme tästälähinkin hyvät ystävät. Eikö niin? Minusta tuntuu hyvin ikävältä erota teistä, rakkaat pojat." Hän pysähtyi hetkeksi; sitten hän jatkoi: "Jos olen silloin tällöin osoittanut kärsimättömyyttä tai liiallista ankaruutta tahi vääryyttä, niin suokaa se minulle anteeksi!"
"Ette suinkaan", vastasivat vanhemmat, ja useat oppilaat vakuuttivat:
"Ei koskaan."
"Suokaa minulle anteeksi ja pitäkää minut rakkaassa muistossa", toisti opettaja. "Tulevana vuonna ette ole enää minun luokallani, mutta minä näen teidät kuitenkin ja te tulette aina pysymään sydämessäni. Näkemiin, rakkaat pojat!"
Tämän sanottuaan hän astui meidän keskellemme. Kaikki ojensivat käsiään hänelle, tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja takkinsa liepeisiin. Viisikymmentä ääntä sanoi yhtaikaa: "Näkemiin, herra opettaja! Voikaa hyvin, muistakaa meitä." Ei kukaan hänen poistuessaan voinut salata liikutustaan.
Me menimme kaikki sekaisin ulos. Samaten tekivät muidenkin luokkien oppilaat. Sielläpä nyt melua ja tungosta syntyi, kun kaikki, sekä vanhemmat että oppilaat, yhtaikaa sanoivat jäähyväisiä. Opettajatar, punainen sulka hatussaan, seisoi keskellä pienokaisiaan, jotka muodostivat kuin muurin hänen ympärilleen ja antoivat hänelle tuskin tilaa hengittää, ja toisen opettajattaren hatun he olivat innossaan miltei rutistaneet kiinnittäessään hänen napinreikiinsä ja takkiinsa kukkia. Robetti, joka tänä päivänä ensi kerran oli kainalosauvoitta, oli yleisen huomion ja ihastuksen esineenä. Kaikkialla kuuli sanottavan: "Syksyllä siis, lokakuun kahdentenakymmenentenä päivänä. Näkemiin!" Me sanoimme toisillemme hyvästit. Ja voi, kuinka kaikki pikkumaisuudet nyt unohdettiin! Votini, joka aina ennen oli kadehtinut Derossia, oli ensimmäisenä valmis heittäytymään hänen syliinsä. Minä kättelin muurarimestaria, ja hän näytti minulle viimeisen kerran jäniksennaamansa. Minä kättelin Precossia, kättelin Garoffia, joka ilmoitti minun voittaneen hänen viime arpajaisistaan paperipuristimen, jonka hän nyt antoi minulle. Liikuttavaa oli nähdä, miten Nelli riippui Garronessa aivan kuin ei olisi voinut irtautua. Kaikki keräytyivät Garronen ympärille. "Hyvästi, Garrone! Hyvästi, näkemiin!" Ja häntä syleiltiin, puristettiin ja kiiteltiin, niin että hänen isänsä hämmästyneenä katseli ja hymyili. Garrone oli viimeinen, jota minä kadulla syleilin. Hän suuteli minua otsalle. Sitten juoksin isäni ja äitini luo. Isäni kysyi: "Oletko nyt jättänyt hyvästit kaikille tovereillesi?" Minä vastasin myöntäen. "Jos on joku, jolle olet tehnyt vääryyttä, niin mene pyytämään häneltä anteeksi." — "Ei ole ketään." — "Hyvästi sitten", sanoi isäni liikutettuna silmäillen koulua viimeisen kerran. Ja äitini toisti: "Hyvästi!" Enkä minä voinut sanoa mitään.