Sydänmailta

ARMOA ANOMASSA.

Pakkanen paukahtelee lumisessa korvessa. Oksat painuvat luokiksi lumen alla, ja kiteet kimaltelevat. Päivän alkua ennustaa kapea valojuova eteläisellä ilmanrannalla. Pohjoisella taivaalla kuumottaa vielä kuun sirppi ja joku väräjävä tähti. Revontulet ovat sammuneet ja hangelta hävinnyt niiden keltainen heijastus.

Henrikki Pietarinpoika hiihtää kapeata, puoleksi pyryn peittämää latua korven kohdussa. Parta on vahvassa huurteessa ja suupielissä pienet jääpuikot. Sauva painuu hankeen, nousee jälleen ja tasaisessa tahdissa siirtyvät sukset eteenpäin. Oksista putoilee lunta hiihtäjän hatulle ja olkapäille. Vain pujottelemalla pääsee raskaitten lumimöhkäleitten ohitse, jotka pienimmästäkin kosketuksesta putoavat hankeen.

Pitkä on matka hiihtäjällä, ja se on vasta alulla. Jo puoliyön aikana Henrikki Pietarinpoika sovitti sukset jalkoihinsa, ja nyt on vasta muutama neljännes matkasta katkennut. Turkuun, marskin puheille, hän on päättänyt lähteä valittamaan liiallisista veronkannoista ja linnaleiristä armoa anomaan.

Henrikillä oli talo Savon takamailla, ja hyvin olisi siinä eletty, jollei veronkantaja olisi niin usein vieraillut ja vienyt aina parhaimman osan pellon ja metsän antimista. Nyt olivat taas huovit käyneet viljat viemässä ja niin tarkoin, että piilotettu vilja riitti hädin tuskin joulueväiksi. Pyhien jälestä saisi elää metsän antimilla ja naurishutulla. Jo kohta veronkantajain käytyä oli Henrikki päättänyt lähteä Flemingin puheille. Naapureilleen ei hän asiasta puhunut. Omalle vaimolleen toki puhui tehdessään matkavalmistuksia, ja vaimo häntä ankarasti varoitti retkelle lähtemästä:

— Varmasti mahtimies sinut tyrmään pistää tahi kaulasi katkaisee.

— Katkaiskoon… heimon yhteisen asian takiapa katkeaa…, lausui mies.

— Jätät minut tänne turvattomaksi, huovien raastettavaksi, valitti vaimo.

— Onpa tuossa juureva Tuomas, poikasi, kyllä hänen kädessään jo keihäs pysyy. Ja takaisinhan sieltä tulen varmasti.

— Mihin sanot matkalla olevasi, kun kylään yövyt? uteli häneltä vielä vaimo.

— Sanonpahan olevani vaikka pyhiinvaeltaja, menossa pyhän kaimaksen luita katselemaan, naureksi Henrikki sovitellen eväsreppua ja nahkakiihtelyksiä selkäänsä.

Ja niin painui Henrikki suksilleen ja nyt jo hiihteli ohi kirkonkylän aamun sarasteessa.

Kylmään korpeen oli Henrikki talonsa rakentanut. Monta kovaa oli kestettävä, ennen kun sai peltoa tilkun raivatuksi ja kaskimaista leivän riittämään perheelleen. Mutta hyvin olisi Henrikki talossaan vaurastunut, jos sai kaikki mieheksi paisuneet poikansa pitää, mutta kaksi vanhinta poikaa oli jäänyt kesäiselle kalaretkelle takamaille, jossa usempi kesä sattui verisiä kahakoita Savon ja Hämeen miesten välillä. Näissä ainaisissa heimokahakoissa olivat pojat surmansa saaneet. Tuomas, nuorin heistä, oli jälellä ja sepä jäi nyt taloa hoivaamaan isän retkelle lähtiessä.

Suksen latu painui korvesta kovaksi tallatulle aukealle valtatielle, missä sauvan kärki kipakasti kirahti ja latuskaiset sukset pyrkivät pyörähtelemään kovalla tiellä.

Henrikki mietti hiihdellessänsä, mitä sanoisi marskille, miten puhuisi ja heimon yhteiset vaivat valittaisi. Puhua pitäisi niin, että siitä kerrankin apu tulisi. Ja hän uskoikin varmasti, että apu tulee, kunhan marski saa tietää, miten pienet heillä on tulot, miten vilja on vaivanalaista ja kovassa raatajan leipä, ja miten voudit ja heidän huovinsa julmasti kantavat liikoja veroja. Hän ei koskaan sitä uskonut, että marskin tahdosta huovit sillä tavoin elämöivät ja että niin raskaita veroja olisi määrätty köyhän kansan maksettavaksi. Mutta kukaan ei käynyt valittamassa ja jos kävivätkin, eivät osanneet puhua niin että siitä olisi apua lähtenyt. Mutta hänpä osaakin puhua niin että se varmasti vaikuttaa. Menköön vaikka koko talvi tällä matkalla, mutta selvyys on kerrankin saatava.

Henrikki kuvaili jo mielessänsä, mitä hänelle kotoinen heimo sanoo hänen kotiin palattuaan, jos hänen asiansa onnistuu. Ihmettelevät ja iloitsevat, voivatpa yhteistä korvaustakin antaa. Kun hän paluumatkalla ensimäiseen taloon tulee ja häneltä kysytään kuulumiset ja mistä matka, ja hän virkkaa: Pistäysinpähän Turussa, marskin puheilla, niin eivätköhän vähän ihmettele. Ja kun hän sitte uteliaille selvittää matkansa tulokset, niin riemastuvatpa varmasti miesten mielet. Ja kuvitteluistaan innostuneena Henrikki työnnälti eteenpäin niin rajusti, että porkat luokiksi notkahtelivat ja kuiva lumi pilvenä pölisi.

Ilta jo alkoi hämärtyä, kun Henrikki saapui Pieksämäelle. Allapäin, mietteissään oli hän hiihtänyt väärään ja päätti yöpyä naavakuusisen korven keskelle, hongikkoryteikön kupeeseen, missä oli mainio tulenpitopaikka.

Henrikki päästi vyöstään kirveen: pienensi sillä honkapölkkyjä ja veisteli lastuja ja viritti tulusraudallaan valkean hongan kupeeseen. Ja kun oli vielä havuista majan itselleen laittanut, niin jouti mies paistamaan tulella äsken nuolella lävistämänsä teeren.

* * * * *

Viikkokausia on Henrikki hiihdellyt väliin erämaita ja väliin asutuita seutuja ja vihdoin väsyneenä ja masentuneena laskenut latuskaisilla suksillaan Aurajoen suuhun. Tiukalle otti ennen kuin marski hänet linnaan päästi, ja siellä sai hän odottaa monta päivää marskin puheille pääsyä. Toisena päivänä se hänelle luvattiin, toisena jo taas evättiin. Linnan päällikkö koetti häneltä tiukkaan saada selville, mikä oli hänen matkansa tarkoitus. Vihdoin kutsutti marski hänet puheilleen. — — —

Rohkeasti ja vakuuttavasti oli Henrikki Pietarinpoika asiansa puhunut, ja marski oli naurahdellen kuunnellut, sattuen tavallista suopeammalle tuulelle. Muutoin olisi hän heti käskenyt heittämään miehen vankien kosteaan kammioon.

Kun Henrikki oli puheensa päättänyt, kysyi marski:

— Savolaisetko sinut lähettivät, vai tuletko omasta alotteestasi tänne valittamaan?

Henrikki hämmentyi. Kukaan ei ollut häntä lähettänyt eikä pyytänyt valitusmatkalle. Hetken hän mietti mitä sanoa, mutta rohkaistuneena hän vastasi:

— Koko kansan puolesta puhun.

— Vai tahtoisit sinä linnaleirini sieltä poistamaan ja veroja vähentämään, mutta ne asiat tiedän minä määrätä. Liiaksi olette siellä jo voutieni ja veronkantajieni kanssa rähisseet. Siitä on kerran tehtävä loppu ja valituksista myös.

Ja marski huusi aivan Henrikin korvaan:

— Ettekö tiedä, että minun on maata puolustettava, ja siksi minä tarvitsen veroja, ja ne on suoritettava, tietäkää se.

— Mutta millä me suoritamme, kun huovit ottavat aina enempi, kuin määrä on, ja mittaavat liika suurella mitalla.

— Mitäs vastustelette veronkantajia.

— Emmehän vastustaisi, emmekä valittaisi, mutta…

— Ei mitään valituksia — keskeytti hänet marski. — Ja etteivät tänne liioin pyrkisi valituksille, saat sinäkin istua toisten valittajien joukkoon.

Marski viittasi asemiehelle, joka tarttui Henrikin käsivarteen ja vei hänet monia käytäviä pitkin pimeään ja kolkkoon kammioon, minne hän sai jäädä miettimään marskin antamaa vastausta. Sitä ennen oli vankilaan heitetty samalle asialle matkanneet Hämeen miehet, jotka nyt kaikin saivat miettiä keinoja pelastuakseen.

* * * * *

Useiden kuukausien perästä saivat vangit ihmeekseen vapautensa. Marskin poika Olavi oli isältään pyytänyt heidän vapauttamistaan, ja omin käsin hän tuli heidän kahleensa aukomaan.

Erottuaan Hämeen miehistä, jotka lähtivät kotiseutuaan kohti hiihtämään, painui Henrikki Pietarinpoika omille asumattomille taipaleilleen, sadatellen mielettömyyttään, joka sai hänet lähtemään vaivaloiselle matkalle. Ja näännyksissä päästyään kotitanhuvilleen päätti hän, ettei koskaan enää lähtisi herroilta armoa anomaan.

KOSTO.

Simo Metsoisen pirttiin hiipi hiljainen talvi-illan hämärä. Miehet olivat palanneet ulkotöistään ja veistelivät nyt takkatulen valossa rekiä ja talouskaluja. Naiset kehräsivät pimeässä karsinanurkassa. Talon nuori tytär Riitta oli siirtänyt värttinänsä takan ääreen, jossa talon palkkapoika, nuori ja verevä Maunu, veisteli vartta karhukeihääseensä. Nuoret puhelivat ahkerasti keskenään, ja tavallista hellempiä lienevät keskustelut olleet, koskapa välillä värttinä seisahti ja kirves lakkasi heilumasta. Kuhertelusta kertoivat lämpimät silmäyksetkin, joita nuoret ahkeraan vaihtoivat.

Metsoisen talo oli varakas. Sitä todisti pirtin lasi-ikkunakin, jommoisia tapasi vaan herrastaloissa. Vasta äsken oli pitäjän sielunpaimenenkin asuntoon semmoiset saatu.

Sattuipa nyt tuvan akkunan ääreen Metsoisen poika Mikko. Hän huomasi ulos katsellessaan joukon ratsumiehiä taloa lähestymässä, katsoi tarkemmin tulokkaita, jo tunsi heidät ja huudahti:

— Huovit tulevat!

Miehet lakkasivat veistämästä ja värttinät naisten puolella seisahtuivat. Pelätty vieras oli tulossa. Mauri Skytten ja hänen joukkonsa maine oli jo ehtinyt Rautalammin saloille asti, jonne huovilauma oli nyt matkannut ryöstämään ja hävittämään sekä vaatimaan, milloin vain halutti, muonitusta itselleen. Vähän aikaa oli Metsoisenkin talossa saatu olla rauhassa voudin miehiltä, nyt oli raaka huovijoukko taas rauhaa häiritsemässä.

Vanha Simo oli ehtinyt tointua säikähdyksestään ja hoputtanut naisiaan piiloon menemään, itse katsellen peräseinältä sotakirvestään. Naisista ehtivätkin muut piilottautua, nuori Riitta vaan jäi punastuneena ja värisevänä takan eteen seisomaan, kun huovit astuivat tupaan.

— Terve taloon! Tulin miehineni teiltä muonitusta saamaan. Ja Mauri Skytte heitti kypäränsä ja miekkansa pöydälle merkiksi, että hän tahtoi saada sovinnossa saatavansa.

— Mistäpä vieraille annamme, kun ei ole itselläkään syötävää. Sen verran vaan petäjäistä, että hengen pitimiksi, puheli Metsoinen tyynesti.

— Missä emäntä on? Pöty pöytään, meillä on nälkä. Totta kai Metsoisella ruokaa on, kosk'on lasi-ikkunakin, rehenteli Skytte käskevästi.

— Sen verranhan tuota lienee, että yhden murkinan saatte, sanoi Metsoinen puhellen keskeytyneen työnsä ääressä. — Mutta enempää ei tule, lisäsi hän tiukasti.

— Kas, onhan täällä tyttönen, soreapa onkin, ja Skytte sieppasi takan luona seisovaa Riittaa vyötäisiltä. — Laitahan, tyttö, ruoka pöytään. Varmasti siitä meiltä palkkasi saat.

Riitta katsahti kysyvästi isäänsä, pitäisikö huovien käskyyn suostua. Tämän nyökätessä myöntävästi, livahti tyttö ulos ja kantoi kohta pöytään leipää, juustoa ja lampaan reiden, lisäksi vielä oluthaarikoita.

Maunu oli mennyt ulos ja vartosi tilaisuutta saadakseen puhutella
Riittaa. Tyttö kohta tulikin ja seisahti kysyvästi porstuan kynnykselle.

— Miksi annoit huovin itseäsi halailla? kysyi Maunu tiukasti.

— Enhän mitä voinut, kun huomaamattani kävi kiinni. Mitäs sinä nyt siitä. Ja tyttönen naurahti Maunun aiheettomalle kiukulle.

— Sen sanon, että eivät hengissä täältä lähde, jos vaan sinuun koskevat, huomautti Maunu.

— Hyvähän se, että minua suojelet, naurahti tyttönen ja livahti tiehensä.

Mutta Skytte oli ehtinyt jo murkinoida ja tullessaan ulos kuuli hän keskustelun ja kävi nyt Maunun eteen, syIkäsi hänen paitansa rintamukselle ja kivahti:

— Mitä sinä, penikka, puhutkaan. Eihän mielitiettysi siitä pahene, jos me sitä vähän likistämmekin. Ja totta tosiaan niin teenkin, ennen kun tästä talosta lähden.

Skytte pyörähti takaisin tupaan. Mutta Maunu kuohahti raivosta, ja itsekseen hän jupisi:

— Koskekaahan tyttöön, eikö kallonne halkea.

Skytte tahtoi useamman päivän muonitusta miehilleen, mutta Metsoinen ärähti:

— Johan sen kuulitte äsken, että yhden murkinan saatte mutta ei enempää. Siinä on kaikki — ja Metsoinen viittasi ruuan tähteisiin pöydällä — mitä on vieraalle tarjottavaa. Itse saamme syödä petäjänkuorileipää.

— Mennäänpä katsomaan, uhkailivat huovit ja kävivät ulos särkemään aittojen ovia.

— Pankaa vaan säkkiin mitä löydätte, minä tulen auttamaan, kehoitti Skytte ja painoi kypärän päähänsä ja sitoi miekan vyölleen ja meni ulos toisten jälkeen.

Metsoinen tempasi seinältä kirveensä, hujaisi sitä päänsä yli raivonsa vallassa ja riensi ulos huovien jälkeen.

Aitan ovi oli jo lyöty rikki ja viljasäkit nostettu ulos. Joku huoveista oli sullomassa säkkiin lihakonkareita ja leipiä, kun Metsoinen hyökkäsi aittaan.

— Sinäkö täällä isäntä olet?

Ja raskas kirves upposi syvälle huovin kalloon. Mutta samassa sai Metsoinen iskun takaapäin omaan päähänsä, ja verisenä painui hän aittansa kynnykselle.

Maunukin oli ehtinyt kirveineen kahakkaan, mutta huovit kävivät häneen kiinni, sitoivat kädet ja potkasivat kinokseen.

Metsoisen pojat eivät uskaltaneet käydä vastarintaan ylivoimaa vastaan. Silmät verestävinä he seisoivat tuvan portailla ja katselivat, miten huovit kantoivat viljat ja ruokavarat ratsujensa selkään.

— Odottakaahan, kunhan miehet metsältä palaavat, sähisi Maunu siteissään. Joku huoveista kuuli tämän ja neuvoteltuaan keskenään päättivät miehet lähteä heti suojapaikkaansa. Sillä he tunsivat hyvin talonpoikien voiman ja raivokkuuden omaisuutensa puolustuksessa erittäinkin silloin, kun heitä sattui enempi koossa olemaan.

Vasta kun huovit hyppäsivät ratsujensa selkään, uskalsivat Metsoisen pojat päästää Maunun siteistään, ja tämä- lennätti lähtevien jälkeen keihäänsä niin taidokkaasti, että se upposi syvälle viimeisenä ajavan huovin niskaan, joka parkaisten horjahti satulassaan.

Metsoinen nostettiin tupaan ja ryhdyttiin hänen haavaansa hoivaamaan, mutta heikolla äänellä Metsoinen puheli pojilleen:

— Ei tule minusta enää miestä. Niiden uhriksi jouduin, joita ikäni vihasin. Olisin edes ehtinyt useamman kirveelläni kaataa… Kostakaa, jos teissä miehuutta on.

Kasvot kalpenivat ja viimeinen huokaus nousi hänen rinnastaan.

Perheen kaikki jäsenet olivat kerääntyneet kuolevan ympärille, mutta
Riitta oli poissa.

— Missä on Riitta?

Etsittiin, huhuiltiin, vaan ei kuulunut tyttöstä mistään. Matti,
Metsoisen nuorin poika, polven korkuinen, kertoa tiesi:

— Riitta meni vieraiden mukana. Vieras otti syliinsä ja nosti hevosen selkään.

— Kiesus auta! Huovit vieneet Riitan! huudahti Metsoisen vaimo ja painui hervotonna penkille, pää käsien varaan. Uutena iskuna tuli tämä tieto perheelle.

* * * * *

Pyrynä lennähti Maunu suksilleen ja ensimäisenä pyörsi lähtijäin jälkeen, synkästi kiroten, ettei heti huoveihin kirvestään iskenyt, kun he taloon tulivat.

Hiihtäessään sen kuin sauvoista lähti, mietti Maunu, miten olisi paras menetellä, mennäkö heti ja vaatia Riitta huovien kynsistä vai seuratako salaa heitä ja vapauttaa hänet sopivassa tilaisuudessa. Jälkimäinen ajatus tuntui viisaimmalta siihen nähden, että talonpoikain voimat olivat vähäiset. Maunu kehoittikin tovereitaan kääntymään takaisin ja lupasi yksin tuoda tyttösen kotiin.

Jonkun matkaa hiihdettyään näki Maunu huoviparven ratsuineen kääntymässä nimismiehen taloon, johon luultavasti aikoivat yöksi asettua. Riitta kiemurteli ja reuhtoi Skytten sylissä koettaen vapautua. Uusi raivon puuska puistatti Maunua. Mutta tyttönen näytti vähitellen rauhoittuvan. Huomasiko hän ehkä Maunun vai toivoiko pelastuvansa nimismiehen tutussa talossa.

Kuu painui pilveen ja Maunun oli helpompi nyt seurata ratsumiesparvea. Hiihtäessään lumisessa metsässä, mietti hän, miten pelastaisi Riitan, ennen kuin hänelle tuho tulisi, ja miten parhaiten kostaisi naisen ryöstäjälle.

Samassa, kun huovit seisottivat hevosensa nimismiehen talon pihaan, seisotti Maunukin suksensa pellon laitaan, vajan kupeelle, pitääkseen siitä silmällä, mihin Riitta vietäisiin ja milloin sattuisi sopiva tilaisuus pujahtaa kartanolle. Ylötär, talon emäntä, näkyi olevan tulijoita vastassa tuvan portailla ja siunaillen katseli Skytten kantamusta tämän raahatessa Riittaa väkipakolla pirttiin.

— Tästä tuon kainaloisen kanan itselleni. Pidähän hyvänä, Ylötär, tyttöä, ja lämmitä sauna, saattaakseni hänet sinne saunottajaksi. Mitä pyristelet vastaan, tyttö, hyvällä sinun on suostuttava sulhasiin, reuhasi Skytte.

Puhe kuului pihamaalta selvästi pajan kupeelle, ja Maunu oli vähällä karjaista kiukkunsa raatelemana kuunnellessaan huovin raakaa puhetta.

Ylötär näkyi ottavan tytön huostaansa ja helpotuksen huokaus pääsi Maunulta. Nyt hän on suojattuna huovien raakuudelta ainakin vähäksi aikaa. Huovit menivät tupaan ja Maunu pujahti nopeasti pihaan ja sieltä heinävajaan. Sieltä hän voi pitää silmällä, milloin Ylötär menee saunaa lämmittämään ja hän saa vaatia Riitan pois heidän käsistään.

Pian tulikin Ylötär kantamaan puita saunaan ja Maunu pujahti hänen jälessään.

— Täälläpäs kovin herroja kestitään, kun saunakin heille lämmitetään, virkkoi Maunu.

— Eipähän heistä muuten rauhaan pääse. Mutta mistä sinä tulit? Tulitko Riittaa hakemaan? Parhaiksipa tulit, kohta hänelle olisi tuho tullut, puheli Ylötär.

— Sitä varten tulin. Toimittanettehan hänet tänne pihalle sopivaan aikaan.

— Tuon toki mielelläni. Oikein säälikseni kävi, kun näin miten häntä raastoivat. Mutta miten hänet kuletat, etteivät huovit saa tietää sinun saalistaan vievän?

— Kyllä minä keinot keksin. Pitäkää vaan huolta, etteivät huovit heti pääse meitä takaa-ajamaan.

— Tuon hänet nyt heti sinulle, kohta en enää häntä saakaan.

Riemastuneena potkaisi Maunu kujaan, jonne huovit olivat jättäneet hevosensa, valikoi niistä parhaan ja talutti sen hiljaa metsätien varteen. Huovit reuhasivat pirtissä oluttynnyrin ympärillä, eivätkä osanneet mitään epäillä. Saatuaan hevosensa sopivaan paikkaan hiipi Maunu pihalle, jonne Ylötär oli jo Riitan tuonut. Iloisena tyttö kapsahti pelastajansa kaulaan ja Maunu riensi pois kantamuksineen.

— Mistä ne saivat sinut siepatuksi mukaansa, kysyi Maunu tytöltä heidän päästyään salotielle.

— Navetasta olin tupaan tulossa, kun luulin jo huovien menneen, mutta yksi oli vielä jälellä, ja se heitti minut hevosensa selkään, enkä ääntä saanut päästetyksi.

— Tuho sinulle olisi tullut, jos en ehtinyt ajoissa pelastamaan.

* * * * *

Metsoisen pihamaalla seisoi aseistettu miesparvi, valmiina lähtemään huoveja takaa-ajamaan ja kostamaan tavattuaan heidät. Miesjoukon olivat Metsoisen pojat yön kuluessa hiihtäneet kylistä kokoon ja joukon johtajaksi lähti Maunu, joka vielä kääntyi porstuan ovella seisovaa tyttöä hyvästelemään.

— Ethän mene, kun oikein kauniisti pyydän. Huovit siellä pääsi halkaisevat, pyyteli Riitta Maunun olkapäähän päänsä painaen. — Älä mene… tuho sinulle siellä tulee…

— Ole huoleti. Ennen iltaa olen jo luonasi, ja Maunu potkaisi suksilleen. — — —

Kovin oli Skytte raivonnut, saatuaan tietää, että tyttö oli häneltä haettu pois. Ylöttären hän olisi raivoissaan nuijinut, jollei nimismies, Leinonen, sattunut tulemaan kotiinsa, ja hänpä varoitteli huovipäällikköä kostoa niskaansa hakemasta ja uudelleen Metsoisen taloon menemästä.

— Parasta kun suoriudut taipaleelle. Minä en heidän kostonhaluaan voi hillitä.

— Sinäkö minua käsket lähtemään, karjasi Skytte.

— Saat lähteä tai olla lähtemättä. Päätäsi suojellakseni tässä vaan niin puhun.

— Samapa se, jos lähdenkin. Tulen kohta suuremmalla joukolla uudelleen.

Ja Skytte hyppäsi ratsunsa selkään ja parin muun huovin kanssa lasketti menemään, käskien toisten huovien tulla jälestä kun joutuvat.

Mutta he eivät päässeetkään lähtemään. Maunu saapui miehineen Leinosen pihaan kohta, kun Skytte tovereineen oli lähtenyt. Huovit sidottiin lyhyen vastarinnan jälkeen ja miehissä päätettiin, mitä heille olisi tehtävä. Metsoisen vanhin poika Mikko, johon kovimmin oli koskenut isänsä kuolema, keksi keinon, joka pantiin heti täytäntöön.

Huovit riisuttiin alasti ja sidottiin käsistään hevosten häntiin ja hevoset talutettiin rantaan, mistä aukeni laaja selkä, äsken jäätynyt, ja jossa vielä kauempana näkyi tummina pilkkuina sulia. Yksitellen laskettiin hevoset menemään aukealle jäälle, muutamilla ruoskan sivalluksilla alkuvauhtia antaen. Jää ulvahteli ja halkeili hevosten alla, jotka kaikki hurjistuneina laukkasivat ulapalle.

Mutta Maunu sadatteli sitä, että naisen ryöstäjä pääsi tovereineen karkuun ja että kosto ei tullut täydelliseksi.

Pakkanen paukahteli sinertävissä avaruuksissa ja aamutähdet kalpenivat aamun tullessa valoisammaksi. Hurjassa laukassa etenivät huovien ratsut jo kaukana ulapalla jälessään alastomat, sidotut miehet.

ÖINEN TAISTELU

Takkavalkea roihusi iloisesti Pietari Kanoisen pirtissä muutamana keskitalven pakkas-iItana. Lumisia miehiä työntyi uksesta sisään, ja kopisteltuaan lumet turkeistaan ja hatuistaan kävivät he takan ääreen lämmittelemään. Miehet olivat palanneet pitemmältä eräretkeltä Lapin korvesta ja tarinoivat nyt iloisesti matkan vaiheista, sulatellen takkavalkean ääressä kohmettuneita jäseniään. Eräretkellä muiden muassa oli ollut Kanoisen kaksi poikaa. Pentti ja nuorempi Vilppu, joka oli ensi kertaa pitemmällä eräretkellä, ja jolta raudan kova pakkanen oli tulomatkalla jalat jäädyttänyt.

Runsaan saaliin toivat tällä kertaa erämiehet takamailta, ja hyvillä mielin vanha Pietarikin, joka ei pitempiä erämatkoja suosinut, kävi nyt tulen ääressä istuvia miehiä puhuttelemaan.

— Runsaan saaliin sanoitte saaneenne, miehet, ja tarpeen se tänä talvena onkin. Paljon ei viime syksynä veronkantaja talven varoja jättänyt. Kaikki vei, mitä ei piilottaa ehtinyt, ja uhkasi kohta takaisin tulla, ja nyt jo kuuluu tulossa olevan; milloin tänne asti ehtinee.

Näin puheli vanha Kanoinen ja istui kumaraisena, pää käsien varassa tuleen tuijotellen.

Erämiestenkin iloisuus hävisi ja vakavina hekin kävivät miettimään, mitä olisi tehtävä, jos veronkantaja sattuisi tulemaan.

— Tänään puin viimeiset ohrat, joita norohalmeesta saatiin, mutta ei niitäkään monta karpiota tullut — puheli Kanoinen ja silmäsi oven suuhun, missä äsken riihestä kantamansa ohrasäkit vielä olivat. — Saisi edes nuo siemeneksi säilymään.

— Vai jo taas on vouti miehineen liikkumassa, virkahti takan äärestä Vaitinen, Kanoisen naapuri, harteikas, keski-ikäinen mies. — Vai ei riittänyt vielä viimesyksyinen ryöstö, kun piti uusimaan tulla. Kovin käy raskaaksi marskin rautakoura.

— Ei ylety herttuan käsi sitä masentamaan, vaikka aina lupaa. Turhaan saamme häneltäkin apua odottaa, huokasi Kanoinen.

Alakuloiseksi painui miesten mieli. Alta kulmainsa tuleen katsellen mietti Vaitinen, mitä pitäisi tehdä, kun sulkaniekka veronkantaja saapuu. Mutta nuorempien miesten otsasuonet pullistuivat ja silmistä singahteli vihan salamat, muistellessa veronkantajien ja linnaleirin huovien ilkitöitä. Jos olisi jaksanut kestää veronkantajien omavaltaisuudet, mutta linnaleirin miehet ryöstivät kotirauhan, kaikista kalleimman.

Kanoisen nuorin poika Vilppu nousi takan äärestä ja otti seinältä kirveensä, jolla oli äsken päättyneellä eräretkellä karhun kaatanut, hyväili sen välkkyvää terää, heilautteli sitä päänsä yli ja puhkesi innoissaan puhumaan:

— Olisi tuossa nyt Suitian herra, niin kallonsa halkaseisin. Yhtä nopeaan se kai kävisi kuin eräkorvessa mesikämmenen kaato. Kerran vaan noin huiskautin, ja silloin tupertui otus hankeen voimatonna.

— Turhia puhut, poika. Ei yksi mies saa kostoon käydä, puheli Kanoinen.
— Koko kansa sen vielä kerran tekee, jos lie enää miehuutta sen vertaa.
Käydään miehet illalliselle. Ja sitte korjaamaan talteen nahkat ja
viljanloput siltä varalta, että jo aamulla veronkantaja tulee.

Kohta ei kuulunut pirtissä, jota himmeästi takkatulen loimo valaisi, muuta kuin puutuoppien kalahtelu honkaiseen pöytään ja petäjäisen leivän rasahtelu salolla nälkiintyneitten miesten käsissä.

* * * * *

Ateria oli lopetettu ja miehet valmistelivat saunaan lähtöä, kun ovesta työntyi sisään lumisena ja kovasta hiihdosta hengästyneenä Vaitisen nuorin poika Pertti ja kävi hätäisesti kertomaan, että kylälle olivat voudin veronkantajat tulleet entistä suuremmalla voimalla ja elämöivät parhaillaan joka talossa.

Miehet tyrmistyivät ja saunaan lähtö jäi sikseen.

— Joko meille ehtivät? kysyi Vaitinen hätäisesti pojaltaan.

— Siellä ovat parhaillaan tuhoa tekemässä. Vilja-aitan tyhjensivät ja hevosen ottivat tallista. Nahkat ehdin piilottaa, olisin piilottanut viljatkin, vaan en ehtinyt, ennen kuin tulivat. Kohta kai tänne saapuvat.

Vaitinen nousi, kirosi kumeasti ja vaatehdittuaan tempasi seinältä
Kanoisen sotakirveen ja karjasi:

— Nyt ne kerrankin kaatuvat omalle pihalleni.

Mutta Kanoinen riensi ulos karanneen Vaitisen jälkeen ja varoitti raivostunutta miestä:

— Oletko hullu… yksi mies kymmentä vastaan… ja niitä voi olla enempikin. Sinut heti mäsäksi lyövät, usko minua. Parasta, kun jäät tänne ja kostamme miehissä, jos näyttää sopivalta.

Kohta näkyi pihaan johtavalla rantatiellä parvi ratsumiehiä aseineen, ja heidän jälessään kuormarekiä, joihin oli kerätyt verot sullottu ja joiden eteen talojen hevoset valjastettu. Joukon johtaja pyörähti pirttiin ja ärjäsi keskilattialla seisovalle Kanoiselle:

— Missä on viljasi ja nahkasi, mies? Maksanet lisäverosi tinkimättä, jollet aio päästä Turkuun marskin vieraaksi. Viime syksyinen vastustelemisesi olisi jo sen sietänyt. Tuolla näet — vouti osoitti avatusta ikkunasta pihalle — Rautalammin häjyimmän miehen Turkuun matkalla. Tekeekö mielesi hänen seuraansa?

Kanoinen silmäsi pihalle, jossa huovien hevoset teutaroivat, ja näki Tenhuisen, naapurinsa, siellä käsistään satulaan sidottuna, rääkättynä, kasvot kiukusta vääntyneinä.

— Ei ole minulla mitään antamista. Syksyllähän veitte melkein kaikki, mitä oli ottamista. Mikä jäi jälelle, se on petäjäisen pitimenä syöty. Tässä on viimeiset leivät. Ja Kanoinen osoitti pöydälle, jossa oli vielä äskeisen ilta-aterian jätteet.

Huovi pyörähti pihalle ja komensi joukkonsa särkemään aittojen ovet ja tutkimaan kaikki paikat, jos olisi mitä piilotettu. Kanoinen oli jo ennemmin ehtinyt kätkeä ohrasäkkinsä pirtin permannon alle ja kiirehti nyt nostamaan vesikorvon luukun päälle, ettei sitä huomattaisi. Mutta joku huoveista oli huomannut riihen luona läjän olkia, jotka tuoksuivat vasta riihitetyiltä, ja kävi nyt uudestaan vaatimaan Kanoiselta viljaa. Tallista olivat toiset taluttaneet talon ainoan hevosen pihamaalle. Heidän kanssaan kiisteli Vilppu tapaillen ohjaksia, vaan saikin niistä niin ankaran iskun vasten kasvojaan, että katsoi parhaaksi väistyä ylivoiman tieltä. Toimetonna hänen täytyi katsella, miten salko valjastettiin reen eteen ja ajomies tarttui ilkkuen ohjaksiin.

Kuu valaisi pihamaan, jossa näkyi veronkantajien hävityksen jälkiä. Aitoista sinne tänne heitettyjä taloustavaroita, pirtistä kannettuja vaatteita ja heinää. Kanoinen oli käynyt käsistään sidotun Tenhuisen luokse saadakseen sopivassa tilaisuudessa vaihtaa jonkun sanan hänen kanssaan. Ja se tulikin huovien mennessä navettaan nuorimaan lehmää kostoksi niskoittelevalle isännälle, joka ei viljaansa antanut, ja olipa vielä sen niin hyvästi kätkenyt, että sitä ei etsimälläkään löydetty.

— Etkö voisi katkaista siteitäni? kysyi Tenhuinen, ääni kiukusta vapisten, — … ja antaa minulle aseeni, joka on tuolla reessä, ja samalla tarttua omiisi poikaisi kanssa.

— En uskalla nyt.. mutta vielä tänä yönä sinut vapautamme ja katkomme kaulat verohurtilta.

— Missä?

— Siellä, mihin yöpyvät. Ehdimme siksi saada lisää miehiä.

— Kuulin, että aikovat Nokisenvirralle yöksi…

— Sieltäpä heidät sitte tapaamme. Lähetän Vilpun, hyvän hiihtäjän, salaa heidän jälkiään seuraamaan, jos muuanne aikoisivat.

— Tuletko varmasti?

— Tulen.

Veronkantajat olivat menneet. Vilppu oli lähtenyt metsiä myöten heidän matkaansa salaa vaanimaan. Vaitinen oli mennyt kotiinsa ja luvannut kohta palata miehiä mukanaan. Kanoinen läksi muihin taloihin, joissa veronkantajat olivat jo vierailleet, nostattamaan miehiä sotajalalle.

Hiihtäessään tähtikiiluvana yönä tuttuja talojen taipaleita, mietti Kanoinen, pitäisikö kostaa vai jättää kostamatta voudin miesten tihutyöt. Mutta hänessä raivosi kostonhalu siksi voimakkaana, ettei hän tahtonut ajatellakkaan, mitä seurauksia mahtaisi olla kostoretkestä, jonka hän nyt pani alkuun. Valkaseisiko marski heidän, kostajien, luut Turun linnan kammioissa, tai nostaisi heidän päänsä seipäisiin, se oli samantekevää, kunhan hurtat saisivat palkkansa ja Tenhunen vapautensa.

Palattuaan kylältä miehiä mukanaan, näki Kanoinen Vilpun jo palanneeksi tiedusteluretkeltään. Vaitinenkin oli jo ehtinyt tulla poikansa ja muutamien miesten seuraamana.

Nokisenvirralleko hurtat yöpyivät? kysyi Kanoinen pojaltaan.

— Sinne. Kaksi miestä oli lähtenyt viemään viljakuormaa siitä eteenpäin
Vaitisen hevosella.

— Liinalla? kysäsi Vaitinen seisoalleen nousten.

— Niin.

— Mistä sait tietää?

— Tasalan Lauri, mistä lienee hiihtänyt, se tiesi kertoa.

— Sinne meni Liinu, huokasi Vaitinen ja painui penkille entistä kumarampana.

— Me otamme huoveilta hevosen sijaan, kaksikin, kuohahti Pentti ja välkytteli takkatulen valossa äsken pajassa terästämäänsä ja tahkoamaansa kirvestä.

Miehet tahkosivat kirveitä ja tuuria ja varsittivat keihäitä, ja ennen puolta yötä oli miesjoukko valmis sovittamaan sukset jalkoihinsa ja hiihtämään tähtien valossa Nokiselle.

Huutaen ja hoilaten olivat veronkantajat saapuneet Nokiselle. Nimismiehen talosta olivat he vierittäneet rekeensä täyden oluttynnyrin kiitokseksi kestityksestä, ja sitä maistellen matkan varrella olivat miehet entistä hurjempina käyneet taloon komentelemaan pelästynyttä väkeä. Kaksi asemiestä jäi pihalle kuormastoa ja hevosia vartioimaan. Tenhuinen oli jätetty käsistään sidottuna pihapuuhun. Raudankova pakkanen puistatti häntä, ja ranteissa, joihin veri oli hyytynyt, tuntui menehdyttävää kipua. Joutuisiko Kanoisen lupaama apu, ennen kun hän tähän jähmettyy, oli ainoa ajatus, jota hän kykeni vireillä pitämään.

Se joutui.

Rantatiellä jo saapui kostajajoukko Kanoisen johtamana. Tähtien valjussa loisteessa välähtelivät kirveet ja keihäät miesten olalla. Kun joukko ehti pihaan ja Kanoinen vapautti Tenhuisen kahleistaan, riensivät vahdissa olleet asemiehet saunasta tovereitaan hakemaan, mutta eivätpä he sinne molemmat päässeet toinen heistä horjahti saunatielle Vaitisen raskaan kirveen iskusta.

Kohta riehui rantaan viettävällä törmällä taistelu kuumana ja verisenä. Asemiesten haarniskat olivat jääneet pirttiin ja saunaan, joten talonpoikien oli nyt hyvä taistella. Huovien vastarinta heikkeni ja taistelu siirtyi virran jäälle, joka oli joen keskellä haurasta. Kostajat ajoivat edellään huoveja kohti virran keskustaa. Jää rasahteli ja murtui heidän allansa ja syvyyteen vaipui huovi toisensa jälestä, huutaen tovereiltaan apua. Mutta sitä ei tullut. Heikko jää lohkesi ylöspyrkijäin alla ja virta vei heitä koskea kohti, jonka kohina kuului hiljaisessa talviyössä. — Muutamat huoveista olivat, huomattuaan jäävänsä taistelussa tappiolle, rientäneet pihaan valjastamaan hevosiaan, päästäkseen pakoon. Mutta Kanoisen poika Pentti oli piilottanut valjaat, ja neuvottomina huovit nyt katselivat kuormiaan ja hevosiaan, jotka näyttivät jäävän voittajien saaliiksi. Useita huoveista oli kostajien kirves kaatanut, toisia oli saatu vangiksi, osa oli jo virtaan jäänyt ja koski nieluunsa vetänyt, ja loput katselivat neuvottomina pihalla osaamatta pakoonkaan lähteä. Iva- ja haukkumasanoja sateli heille miesparvesta.

— Miksi ette valjasta hevosianne?

— Käykää taisteluun!

— Ensin on niiden selkä pehmitettävä.

— Ja sitte miehet sysättävä virtaan.

— Täällä on jo ase siltä varalta. Ja Kanoisen Vilppu veti taskustaan tervatun köydenpätkän.

— Maksetaan nyt verot kerrankin kukkuramitalla. Tarttukaa miehet kiinni huoveihin.

Loput irrallaan olevista huoveista sidottiin pienen vastarinnan jälkeen käsistään rekiin ja kartanon pylväisiin. Ja nyt saivat miehet mielin määrin kostonjanoaan tyydyttää. Jo vuosikausien kuluessa kasvanut kostonhimo yltyi nyt raivoksi, jota kukaan ei pystynyt hillitsemään. Huoveilta riisuttiin yläruumis paljaaksi ja pamppu alkoi vimmatusti heilua.

— Vielä teidän luunne Fleming murskaa Turussa, kunhan sinne joudutte, uhkasivat huovit, mutta siitä huolimatta tervapamppu teki tehtävänsä, ja kun miehet olivat aikansa huoveja peitonneet, siirtyivät he pirttiin maistelemaan huovien tallettamaa olutta.

Mutta muutaman vangin siteet aukesivat. Nopeasti hän vapautti toisetkin, ja saatuaan vaatteensa ja aseensa kuntoon päättivät huovit hyökätä pirttiin, missä kostajat laulelivat oluthaarikoiden ääressä. Talon isäntä huomasi huovit irrallaan täysissä varustuksissaan, ja hätäisesti kävi hän sanomaan tästä pirttiin talonpojille.

Nyt syntyi uusi, entistä tulisempi taistelu pihamaalla aamun hämärässä. Nyt olivat taistelijat jo tasaväkisiä ja useimmilla huoveista haarniskansa, joihin ei keihäs pystynyt, joten kostajain täytyi turvautua raskaisiin kirveisiinsä.

— Älkää päästäkö pakoon huoveja, huusi avopäin riehuva Vaitinen ja lennähti tielle pakoonaikovien huovien eteen. Hänen raskaan kirveensä iskuista murtuivat haarniskat, ja pian hänelle joutui avuksi Kanoinen poikineen. Lumi pölisi pilvenä taistelevien jaloissa ja huovien täytyi taas peräytyä. Vilppu iski kirveensä samaiseen huoviin, joka oli hänen salkonsa valjastanut ja sen vaahtoon Nokiselle tullessa ajanut.

— Tuossa on hevosen varkaalle.

Huovi horjahti ja veri purskahti ruhjotuista kasvoista kauas hangelle.

Loput huoveista sidottiin uudelleen ja vietiin virran jäälle, johon Kanoinen kävi tuurallaan survomaan avannoita, joihin upotettiin loput veronkantajajoukosta. Hangelle kaatuneet huovit kannettiin jäälle ja annettiin mennä samaa tietä virran vietäväksi.

— Nyt niistä päästiin, huokasi Vaitinen haavojaan huuhdellen kylmällä vedellä.

— Päästiin vähäksi aikaa. Kunhan ei olisi jo ensi talvena sama leikki edessä, virkkoi Kanoinen, hänkin haavojaan tarkastellen.

Väsyneitä olivat miehet ja muutamat pahasti haavoittuneitakin. Pentiltä oli käsi lyöty poikki ja Vilppukin oli saanut hartioihinsa pitkän haavan. Mutta keventynein mielin kävivät miehet pirttiin. Olihan rauha nyt vihdoinkin taattu, taistelu voitettu ja huovien tihutyöt kostettu täydellisesti.

Kun miehet olivat saaneet haavansa sidotuiksi ja oluthaarikka kierteli taas janoisessa miesjoukossa, virkkoi Tenhuinen:

— Hyvin teitte, kun hurtille kostitte ja minut pelastitte. Nythän saadaan takaisin viljamme ja mitä muuta on viety. Ja mitä seurannee tekosestamme, niin yhdessähän kärsimme. Eihän ole nyt mieltä painamassa se, että huovit saavat aina kostamatta reuhata.

Äänettöminä kävivät miehet lepäämään aamun koitteessa, joka valaisi öisen taistelun veriset jäljet.

SUDET.

Kauppi, Akseli Kurjen huovi, oli paluumatkalla Savon takamailta lappalaisilta ja uutisasukkailta veroja kantamasta. Hänen toverinsa oli jo edellisenä päivänä lähtenyt paluumatkalle, ja Kauppi ajeli nyt yksin, turkkeihin kääriytyneenä, reessään keräämänsä nahkat.

Viikkokausia kestänyt pakkanen oli yöksi kiihtynyt ja kiristynyt. Jää vonkui hevosen kavioitten alla, ja Kaupin naama oli peittynyt jääpuikkoihin ja vahvaan huurteeseen. Tähdet värisivät sinertävällä taivaalla, joka näytti kuin lumista maata vasten laskeutuvan.

Jäämatka loppui ja asumaton erämaan taival oli vielä katkaistava. Hiljaisessa, lumisessa korvessa paukahteli pakkanen ja helyjen soitto kuoleutui oksaholvien alle.

Kauppi istui mukavasti reessään ja kuunteli helyjen unettavaa soittoa.
Hyvin oli hänen matkansa onnistunut. Lappalaiset, joita vielä muutamia
asusti Savon takamailla, toivat nöyrästi veronahkansa rekeen.
Uutisasukkailta oli hänen ne itsensä otettava, vietävä väkipakolla.
Joskus täytyi asettakin käyttää. Veristä miekkaansa hän saa taas
Kurjelle näyttää.

Mutta mitä tuo on, tuo vihreä ja kiiluva, joka seuraa häntä kauempana puiden lomitse, tasaisesti nousten ja laskien.

Kauppi nousi polvilleen rekeen. Ruoska heilui.

— Kiesus, Maaria! Susia!

Hevonen laukkasi. Mutta matka kiiluvasihnäisten ja hevosen välillä yhä lyheni.

Miehen kädet vapisivat ohjaksissa. Ensi kertaa oli hän itseänsä väkevämmän vallan kanssa vastakkain.

Susia oli kokonainen lauma. Ne näyttivät rohkeilta ja nälkiintyneiltä.
Mitä tehdä? Hevosen voimat pian loppuisivat.

Vapisevin käsin irroitti Kauppi nahkan reestä ja heitti sen tielle. Sudet hetkiseksi seisahtuivat ja repivät sen kappaleiksi. Se kiihdytti vaan heitä. Toinen nahka lensi tielle, kolmas… Ruoska vongahti hevosen vaahtoaville kupeille, mutta sudet seurasivat yhä kintereillä. Niiden raivoa ei näyttänyt mikään asettavan. Kokonaisina kiihtelyksinä kimposivat nahkat tielle. Silmät palaen, kita auki syöksyivät sudet niiden kimppuun. Hetkiseksi välimatka piteni, lyhetäkseen samassa kun pedot saivat nahkat revityiksi.

Kaapille johtui mieleen, että uutisasukkaat ja lappalaiset taikoivat sudet hänen jälkeensä tai muuttuivat itse kiiluvasilmäisiksi pedoiksi ajaakseen häntä takaa ja vaatiakseen häneltä takaisin nahkansa. Veronmaksajien, joita hän oli aseella ahdistanut ja petojen silmäin tulessa oli hän huomaavinaan jotakin yhtäläisyyttä.

Hevonen rekineen lensi aukealle jäälle. Sudet seurasivat pitkässä, lainehtivassa jonossa perässä. Kauppi heitti viimeisen kiihtelyksen nahkoja tielle ja rukoili:

— Auta, pyhä jumalanäiti!

Mutta välimatka yhä lyheni, kun jäämatka loppui, ja hevonen alkoi jo uupua. Kauppi heitti tielle turkkinsa ja taljansa, joiden lämmössä hän äsken oli niin mukavasti istunut.

— Kosto, julma kosto tämä oli hänen tihutöistään, jotka hänen elämänsä varrella eivät olleet vähäiset. Verotusmatkoilla oli hän petona liikkunut. Nyt joutuu hän itse petojen ruuaksi.

— Auta, auta, pyhä jumalanäiti!

Pakkanen pureutui hänen ruumiiseensa, hevonen jo uupumuksesta horjahteli. Kohta se kaatuisi jo… Luminen metsä pimeni hänen silmissään, vaikka nouseva kuu sitä valaisi. Sudet hyppivät jo hevosen ja reen ympärillä. Hän hosui niitä verisellä miekallaan, mutta yhä hurjemmaksi yltyi niitten raivo.

Hevonen nousi takajaloilleen, korskahti kerran ja kaatui hengetönnä. Kauppi hyppäsi reestä ja huitoen miekallaan lähti pakoon sen minkä voi horjahtavilta jaloiltaan. Sudet eivät seuranneet. Ne jäivät repimään hevosta ja Kauppi pakeni, kaatui kinokseen, nousi taas ja juostessaan rukoili, kädet miekan kahvaan lujasti puristettuina.

— Pyhä Maaria, auta!

Vihdoin lähenivät asutut maat ja Kauppi horjahti väsyneenä hangelle.

Kun hän seuraavana päivänä pääsi Anolaan menehtyneenä ja vähän hassahtavana, tiuskasi Anolan herra hänelle:

— Missä viivyttelit ja missä hevosesi ja veronahkat?

— Susia!

Muuta ei saanut puhutuksi säikähtynyt mies, jonka silmät pyörähtelivät oudosti päässä ja joka itsekseen höpisi:

— Kosto, kosto se oli.

Uudelleen koetti Akseli Kurki saada huoviltaan selvää matkasta ja onnettomuudesta, mutta mies supatti vaan omia sekavia sanojaan, ja siihen sai herra tyytyä.

Kauppi, hirmuinen ja pelätty takamaiden verottajahuovi, oli mielipuoli.

KEHRÄÄJÄN TÄHDET.

Maantien laidassa mökki, puoleksi hankien peittämä. Mökissä harmajat seinät, harmaja ikkunalauta ja alempia ruutuja jo päreillä paikattu. Pyhä pihlaja ikkunan alla.

Mökissä vanha mummo, hänkin jo harmaantunut vuosien painosta ja ikävästä. Lakkaamatta hän kehrää, kesällä ja talvella, syksyllä ja keväällä hänen värttinänsä pyörii. Joskus hän työtään ja yksinäisyyttään laulullaan lämmittää, mutta viime aikoina on laulunsa käynyt jo heikommaksi. Se kuuluu tielle kuin nukkuvan laulu, ja kulkija maantiellä pysähtyy, kuulostaa ja hymähtää: Kohta katkeaa mummon elämänlanka… laulu kuuluu jo kuin maan alta. Vanha kirkkoherra tietää kertoa, että lähes sata ajastaikaa on mummo mökissään kehrännyt ja laulujaan hyräillyt. Ja niin kauan kuin seudun vanhimmatkin muistavat, on hän asunut mökissään yksin. Ei ole häntä lapset ja lastenlapset olleet hoivaamassa. Hänen poikansa ovat jääneet kaikki Suomen sodan jalkoihin, kaatuneet kunnialla. Yksi kaatui Porrassalmella, toinen Lapualla, kolmas Juuttaalla. Heidän isänsäkin jäi kaukaisille sotaretkille.

Illan hämärtyessä hän värttinänsä seisottaa ja jää ikkunasta katselemaan värähteleviä tähtiä taivaalla. Kolme tähteä siellä muita kirkkaammin loistaa, ja hän kuvailee, että ne ovat hänen sotateillä kaatuneet poikansa, jotka illoin häntä sieltä tervehtivät, autuasten asuinsijoilta. Yksi, joka kaikista kirkkaimpana loistaa, on se, joka kaatui Lapualla neljätoista haavaa ruumiissaan, mutta virkosi vielä taisteluun, kun Adlercreutz häntä puhutteli ja hänelle teki kunniaa.

Muutamana talvi-iltana astui vanha sielunpaimen hänen majaansa. Hiilos hehkuu liedellä ja kissa kehrää uunin pankolla. Vanhus katselee miettien ikkunassa tähtiään, eikä huomaa tulijaa:

— Tässä asuin jo silloin, kun ryssä maahan tuli. En pakoon lähtenyt, niinkuin muut tekivät. Poikani suorivat sotateille, minä jäin yksin, mutta kukaan ei rauhaani häirinnyt. Kukaan ei viitsinyt tupaani astua. Olin näkemässä, miten sielunpaimen vangittiin ja kirkkoa ryöstettiin ja häväistiin. Odottelin poikiani kotiin palaaviksi, mutta sainkin sanoman, että ovat kaatuneet, ja kunnialla kaatuneet. Itkin ilosta, kun kuulin, miten vanhin poikani Lapualla vielä verta vuotavana taisteli, kun Adlercreutz häntä puhutteli ja kiitteli. Nyt ovat jo päiväni pitkät ja ilottomat, mutta illoin nuo tähdet loistavat ikkunaani. Ne kutsuvat minua, milloin sitte sinne joutunen.

— Onko teillä kaikkea, mitä tarvitsette? kysyi vanha sielunpaimen keskeyttäen hänen mietteensä.

— Minulta ei ole koskaan mitään puuttunut. Näkymättömät kädet tuovat ruokani tupani kynnykselle eivätkä puut ole vielä pinostani loppuneet.

— Ette ole vuosikausiin naapureissa käyneet.

— En vuosikymmeniinkään. Vanhan kirkon aikana kävin kirkossa joka sunnuntai, kerran kävin uudessakin herran huoneessa, mutta nyt en enää käy.

— Miksi?

— Kirkkonne on liian suuri ja mahtava. En mene sinne. Elän täällä omissa maailmoissani.

Ja mummo kääntyi taas ikkunaan katselemaan väräjäviä tähtiä kylmän sinertävällä taivaalla.