language: Finnish

SYDÄNPÄIVÄN LAULUJA.

Kirj.

Larin-Kyösti

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1916.

SISÄLLYS:

Sydänpäivän lauluja:

Sydänpäivän laulu.
Laululaaksossa.
Sanattomia sointuja.
Laulurastaan iltalaulu.
Yöperhosten tanssi.
Vanha kutoja.
Äidin muistolle.
Isän haudalla.
Pojalleni.
Kehtolaulu.
Näin unta.
Kuoleman kynnyksellä.
Iltasperho.
Sääli.
Vanhus ja lapsi.
Kuurojen laulu.
Mietelmä.
Laulu narreista.
Maireen kyyt.
Sähkön säveliä.
Etelämaalainen unelma.
Serenaadi.
Valoa kohden.
Syksyinen laulu.
Eteenpäin!
Kaiho.
Pääsiäislauluja.
Kevätsurinaa.
Uusi kevät.
Unelma.
Näkemys.
Maan kukkia ma ihmettelen.
Valpurin yö.
Rauha.

Kertomarunoja:

Poika ja Manalainen.
Laulajan mananmatka.
Kalma kirvesmiehenä.
Lapin joulu.
Aslak Smaukka.
Sigtunan palo.
Orjan tarina.
Tarina joulukuusesta.
Kuolemaa kyydissä.
Hollantilaisen hauta.
Nuori Nandor.
Kaliifin unelma.
Raatikellarin mellakka.
Kirkonhiirien joulu.
Korven kuningas.

Hämeessä:

Tutuilla teillä.
Metsämiehen syyslaulu.
Talvi-iltahämärässä.
Valkeassa metsässä.
Vanha joululaulu.
Tapanin taikaa.
Kevätpolska.
Kesäisiä kuvia.
Suvisia sointuja.
Suvinen saaristomaisema.
Syyssäveliä.
Mustalaissointuja.
Kirkonaidalla.
Illan ilkaa.
Kesä-ilta.
Menneitä muistoja.
Yksinäiset sielut.
Kuutamolauluja.
Öisellä tiellä.
Tuurlit, tuurlit…
Hullu-Hilppa.
Ison talon poika.
Vanhassa pappilassa.
Muistojen laulu.
Hyvästit Hämeelle.
Korvenkävijän unelma.

SYDÄNPÄIVÄN LAULUJA:

SYDÄNPÄIVÄN LAULU.

    Suuri sydänpäivä mulle paistaa,
    elon maljan sain ma pohjaan maistaa,
    syliin suljin
     maisen lemmen, kunniassa kuljin
    yöstä elämään,
    missä kyllyyttään
    kaikki runsautta hedelmöitsi,
     missä täyttyi ihmeet, joita sielu ikävöitsi.

    Tunsinko ma koskaan itseäni?
    Vaiherikas oli elämäni,
    kamppailusta
     sain vain elinvoimain uudistusta;
    korkeen sunnuntain
    kaaren nähdä sain
    kimmeltävän riemuportin lailla,
     sielun hirmumyrskyn jälkeen unelmien mailla.

    Elon erheitäkö vielä kadun?
    Elinhän kuin prinssi suuren sadun,
     lauluin loitsin,
    hengen maailmoissa hekumoitsin.
    Kenen onnen vein,
    synninkö mä tein,
    rikoin, minkä sain jo anteheksi,
     mutta kaikki sain kuin lahjaksi ja ilmaiseksi.

    Tuhlasin, mut elo aina täytti,
    mitä ruumis, sielu liikaa käytti,
    henki nousi,
     aatos pingoittui kuin jäykkä jousi,
    voimain pimeäin
    voittajaksi jäin,
    riemun tieks loin tuskan tanteereeni,
     luonnon alttarille lasken voitonseppeleeni.

    Suuri luonto, joka yhteen liittää
    ikikuoroon, sua ma tahdon kiittää,
    hymnit soikaa,
     suurten metsäin urut huminoikaa,
    kuink' on kaunis maa,
    kun saa rakastaa
    sitä voimaa, joka onneen ohjaa,
     riemun suuruutta, joll' ei oo mitään määrää, pohjaa!

    Kaikki kesän kyllyyttänsä huokaa,
    pyhin lauluin uhrimaljat tuokaa;
    aurinkoihin
     nouskoon aatos, henki haltioihin
    yli kaiken maan
    sointuun suurempaan,
    kun on hohdon ylin hetki juuri,
     elämä niin kirkas, kaunis, korkea ja suuri!

LAULULAAKSOSSA.

    Luonnon henki hiipi huulillani,
    kuulin sielussani uudet soinnut,
    kalman kartanoita kulkeissani,
     tieltä eksyin enkä kuolla voinut.

    Suuren arvoituksen portin kiersin,
    tiesin elämäni turhan juoksun,
     itsepalon, sammumisen määrän,
    silloin tunsin taasen kumman tuoksun,
    sitä kohden kuljin, silmät suljin
    en kuin kuoloon tuomittu, en tiennyt,
     että laulun lumolaaksoon kuljin.

    Taasen linnut mua tervehtivät,
    luonnon satasoinnut täytti rinnan,
     päivän kultaamalla kunnahalla
    kaukaa näin mä Runo-ruusulinnan,
    pyhät pylväät, kaaret kuulakkaat,
     lemmen lehdot, ilon ihmemaat.

    Tuli vastaan silloin Runotar
    helovalkeassa puvussansa,
    ikivalo väikkyi silmistään,
     kun hän helkytteli kanneltansa,
    joka loisti niinkuin kimmelkimppu
    laakson yllä sytyttäen säteen,
    joka sielun soppeen sisimpään.
    Ja hän katsoi, sanoi hellän hiljaa
     tielle ohjaten ja koski käteen:

    »Katso, ihminen on ihmeellinen,
    yhä uusiintuu hän niinkuin kevät,
     suurin suru vaihtuu vastaiseksi,
    ikuisuuden kaihot väreilevät,
    ja sun voimas, jonka luulit kuolleeks,
    katsees kaste, jonka loppuun asti
     kaikki kuiviin luulit itkeneesi,
    ne sun toivos taimitarhaa kasti.
    Katso, sielus on kuin kedon siemen,
    vaikka pedon jalka sitä tallaa,
    sikiää se iduks ikipuusta,
     uhmaa yötä, kuolemaa ja hallaa.

    Nouse, nosta pystyyn nuori pääsi,
    sielus syvimmästä sointus kerää,
    säiky, laula, käy ja kuohu,
     häikäise ja kasva, kohoo, herää!
    Liitän kanteloosi uudet kielet,
    nostan sielus aamus alkuvoimaan,
    ilon tunnet, kun luot ilon muille,
     riemuks ihmisten luo soittos soimaan!»

    Haastoi hiljaa suuri Runotar,
    antoi käden valkean kuin maidon,
    valoi uskon hehkun sydämeeni,
     antoi mulle taasen laulun taidon.
    Lauhkeasta ruusuin laaksomaasta
    kädestä hän jumaljuhliin johti
    kohden korkeata, pyhää vuorta,
     missä valkeana templi hohti.

SANATTOMIA SOINTUJA.

    Te näitte mun soittoni riemun,
    te näitte vain elämän murun,
    hymyn näitte ja silmäni hetkisen hehkun,
     mut näittekö, näittekö surun?

    Ja tokko te näitte sen kaihon,
    mik' ei muuttunut elämän mukaan,
    mun rintani taistojen hurmeen ja huudon
     jota kuullut, kuullut ei kukaan.

    Ne sisäiset äänet ja sanat
    ja salaperäiset soinnut
    yön mailta ja auringon asunnoilta,
     niit' en koskaan ma soittaa voinut.

    Kun kerran mun lauluni loppuu,
    kun en enään voi soitinta käyttää,
    oon itse ma Luojani koruton laulu,
     kun mun sanaton sävellys täyttää.

    Ja ehkä, kun saavutan kerran
    sen suuren ja sisäisen voiton,
    ma sieluni äänistä yhteen soitan
     mun eloni suurimman soiton.

LAULURASTAAN ILTALAULU.

    Muut linnut ovat laanneet laulamasta,
    räkätit, närhit nukkui rääkymästä,
    ma väsyneenä istuin oksallani,
     ma sairas olin päivän hälinästä.

    Ma kaihdoin tätä sekalauluseuraa,
    mua vihloi nämä rumat sorasoinnut,
    en surujani voinut soinnutella,
     en ilojani ilmaan päästää voinut.

    Nyt lasken ilolaulun lehtoon lentoon
    ja lennän koivikkoni lempipaikkaan,
    pois huokaan pitkän päivän harmaat huolet
     ja laulan laulun lempeän ja raikkaan.

    Nyt unhoitan ma rumat remu-äänet,
    nyt leppeästi lehdikossa tuulee,
    ma tiedän, ystäväni mua oottaa,
     mun ystäväni kyllä kaiun kuulee.

    Hän lentää liihätellen toiseen puuhun,
    hän etsii ääntäni, hän lentää vastaan,
    hän kuhertavi hiljaa kumppanilleen,
     hän palkitsevi surut laulurastaan.

    Ma laulan jostain sadun sinimaasta,
    miss' sopusoinnut koko luonnon täyttää,
    miss' ei oo kadotuksen kauhistusta,
     miss' Eedeniltä vielä elo näyttää.

    Maan kukat kuulee, puhuu puut ja pensaat,
    siell' on kuin helotyyni ikisilta,
    ja hartaan hohtavana suvitaivas
     luo ihmeheijastuksen seutuvilta.

    Siell' on kuin lepo lepäis puiden yllä,
    maan yrtit sovinnossa unelmoisi
    kuin ennen muinoin, niinkuin luoja
     maan uudestaan nyt uuteen iloon loisi.

    Jo kuule, ystäväni, ylistykset,
    jo lennä luoksein kaukaa koivikosta,
    kun laulan lemmen, onnen, rauhan maasta
     ja riutuvasta ilta-auringosta.

    Ja yhdy, ystäväni, samaan sointuun,
    jo lennä vierelleni samaan puuhun,
    suo meidän raueta nyt rakkauteen,
     suo viime soinnun sulaa illansuuhun.

YÖPERHOSTEN TANSSI.

    Kun yö jo vetää verhon
    ja varjoon vaipuu maa,
     niin kaiho valtaa perhon,
    ei enään se rauhaa saa,
    se virvatulta kohden nyt iloiten karkeloi,
     kuin unta hienot silkkisiivet, soi, soi, soi.

    Miks kohtalo ne johti
    vain yöllä tanssimaan,
     kuin aurinkoa kohti
    ne kohoo lennossaan?
    Mut korkealle eivät ne koskaan lentää voi,
     kuin onnettomat henget siivet soi, soi, soi.

    On päällä valetulta,
    mi aina eksyttää,
     on alla musta multa,
    sen tahra siipiin jää,
    mut lentämähän Luoja ne vapaina valoon loi,
     uin unta hieno silkkisiivet soi, soi, soi.

    Kun vihdoin aamu koittaa,
    ne vangitsevi maa.
     Kun suuri päivä koittaa,
    taas vaijeta ne saa.
    Ne väsyy, vaipuu, eivät ne enään nousta voi,
     kuin kalman unta utusiivet soi, soi, soi.

VANHA KUTOJA.

    Ma nään sen vanhan, vanhan vaimon,
    kun yksin harhaan vieraan kujan perää.
    Pää painunut on yli kudontansa
     kuin purkaisi hän muiston lankakerää.

    Ma silloin muistan vanhan, vanhan äidin,
    mi aina yksin illoin sukkaa kutoo,
    hän miettii mua, kujan kulkijata,
     ja silmukkahan surukyynel putoo.

    Ja silmut sekaantuu ja sormet puutuu,
    ja pitkin lattiata puikko kierii. —
    Niin valuu yksinäiset kyyneleensä,
    niin yksinäiset viikot, vuodet vierii.

    Hän puolisokeana hiljaa kutoo
    ja näkee hellän, aina alttiin vaivan.
    Kuin silmun silmuun, muiston muistoon solmii
     niin kunnes lanka kerran kätkee aivan.

ÄIDIN MUISTOLLE.

    Mitä olen, sit' en tiedä,
    mitä olit, tiedän hyvin,
    tiedän, ettei meiltä viedä
     sitä, mik' on meissä syvin.

    Tunnen, että vainaat elää
    sielussamme, muiston mailla,
    vielä hellä äänes helää
     vaikk' oot aineen kuonaa vailla

    Korkeen kuvan muistos manaa
    ylös valoon haudan yöstä,
    sana salaa tapaa sanaa,
     kertoo jättinaisen työstä.

    Kuka katsoi palkkapiikaa,
    kuka vaali köyhän lasta,
    mikään työ ei ollut liikaa,
     kuolema sen voitti vasta!

    Kuinka olit suuri, syvä,
    määrätön kuin valtameri,
    niinkuin suven henki syvä,
     rauhallinen rintas veri.

    Sulta sain ma työhön voimaa,
    seppelöitsi elo pääni,
    turhuuksista mua soimaa
     sisäinen ja lämmin ääni.

    Varoitat kuin eloss' oisit,
    erheen kurjan kuilun suulla,
    on kuin vielä tarinoisit,
     vastauksen voisin kuulla.

    Muistan niinkuin suuren sadun,
    rakkauttaan vainaat jakaa,
    monta kovaa sanaa kadun,
     ahdistain ne ajaa takaa.

    Mutta tunnen anteeksannon,
    riemuun riutuu kaikki kaipuu,
    elämäni valoon vannon,
     sovitukseen sielu vaipuu.

    Perintösi käskyt käyttää
    tahdon viime hetkeen saakka,
    mitä rikoin, tahdon täyttää
     vaikka kasvais tuskain taakka.

    Kuolon verhoa en nosta,
    nään kuin läpi aamun sumun
    pienen pilkun auringosta,
     kuulen äänten heljän humun.

    Ja ma tiedän, ain on taivas
    kirkas pimeen pilven päällä,
    kuulen: kulje, kestä vaivas,
     elo siell' on, elo täällä!

    Ja ma kuljen, etsin tietä
    läpi lempeen yrttipuiston,
    ei se polku yöhön vietä,
     ja ma siunaan suuren muiston.

    Siunaan sekä silmän suljen,
    harhaan kohden päivän pohjaa,
    haudallesi hiljaa kuljen,
     näkymätön käsi ohjaa.

    Haudan rikkaruohot kitken,
    näinkö omat syyni salaan,
    haudallas nyt vasta itken! —
     Kuinka, koska tänne palaan?

ISÄN HAUDALLA.

    Iloinen, suuri, isä, oli sydän sulia,
    sain aamuraikkaan, hilpeen älyn sulta.
    Sinulta, äiti, sain ma hempeen iltamielen,
     sulta, min sydän on kuin puhtain kulta.

    Siks, isä, en ma itke hautakives luona,
    siks rikkaruohoakaan en ma taita,
    kasvakoon kaikki, min on Luoja kasvaa suonut,
     kirkasta, ilta, viileen Manan maita!

    Unohtaa tahdon synkät sielukellot,
    hymise iloisesti, kalmanpuisto,
    iäti suhise, sä lehmus, suvisoinnuin,
     suhise sielussani rakkain muisto!

POJALLENI

(jos minulla sellainen olisi).

    Väiky helmenä valkeassa kehdossa,
    leiki nuoruutes lempeässä lehdossa,
    käy kamppailuun, tunne itses ja ties,
     ole vakaa, vahva ja lämmin mies,
    ja kun saavutit onnen, murheen ja maineen,
    niin muista, se katoo kuin läike laineen,
    ja muista, vain alkaa, kun täyttyi työ,
     uus päivä nousee, kun loppui yö!

KEHTOLAULU.

    Heijaa, heijaa
    veikkaa nukkumaan,
    siskon laulu leijaa,
     nuku, nuku vaan!

    Peipot piipii,
    puissa soitto soi,
    unen henki hiipii,
     keijut karkeloi.

    Tontut kurkkaa
    kiikun käärön taa,
    tanssii pitkin nurkkaa,
     muuriin katoaa.

    Luokse laukkaa
    unen heppa, hei,
    kaviot ne paukkaa,
     nyt se veikan vei!

    Katsos veikkaa!
    Heppa siivet saa,
    pilviin lennon leikkaa,
     kauvas kuljettaa.

    Ruusutarhain
    luona levätään,
     aamulla jo varhain
    kotiin käännetään.

    Ethän putoo,
    anna kätes vaan,
    sisko sulle kutoo
     kultakangastaan.

    Heppa huiskaa
    kultasatulaa,
    sisko korvaan kuiskaa,
     veikka uinuaa.

    Heijaa, heijaa,
    armas aurinko,
    unen mailla leijaa,
     nuku, nuku jo!

NÄIN UNTA…

    Näin unta, että suuri pimeys
    mun koko katsantoni yöhön peitti,
    pois sammui päivän viime välkähdys,
     niin kummaan paikkaan minut uni heitti.

    Ja juuri äsken aatos karkeloi
    maass' iki-ihanassa, auringossa,
    nyt tyyni tyhjyys ympärilläin soi,
     ma istuin yksin yöllä katsomossa.

    Kuin jälkeen elon juhlanäytännön
    pois valo liiti lailla valkeen perhon,
    kuin kautta oudon näköhäiriön
     näin himmeästi mustan vaateverhon.

    Ma tyhjät, tummat tuolirivit näin
    ja niissä ne, mi sortui elävinä,
    siell' istui vainaat, joukko ystäväin,
     mut yksin elävänä istuin minä.

    Ja elon kuvat kiersi kulkuaan,
    en muistanut ma enään paikkaa, aikaa,
    ma kuulin soiton niinkuin alta maan,
     ja näyttämöllä oli ihmeen taikaa.

    Soi kello kolme kertaa kumahtain,
    mut esirippu ei vain nousta voinut,
    kuin näkymätön soittokunta vain
     yön sävelmyrskyjä nyt oisi soinut.

    Ja kiihko, kammo kasvoi veressäin,
    ma tuskantäysi olin, niinkuin jäästä,
    ma haamut yhä hiljaisina näin,
     ei, minun täytyy, täytyy täältä päästä!

    Ma nousin, näyttämölle haparoin,
    kuin tahmeus nyt kahlehti mun kieltäin,
    en nähnyt mitään, minne katseen loin,
     ma esiripun tempasin nyt tieltäin.

    Mut vasten rautaesirippua
    ma alas kompastuin kuin kalman ukseen
    ja yhä syvemmälle syöksyin ma
     — ja heräsin niin omaan kiljahdukseen.

    Taas pimeätä silmä oudoksui,
    mut vielä kaukaa soi kuin soittokunta
    Niin uni, todellisuus sekaantui,
     ah, oisko elämä vain öistä unta!

KUOLEMAN KYNNYKSELLÄ.

    Oi, elämä ja työ,
    oi, hauta ja yö,
     mik' on lopulta lepo ja lohtu?

    Kun on selvä jo tie,
    maan multaan se vie,
    maa-emo, ootko kaiken kohtu?

    Maan toukkako oon,
    joka aurinkoon
    pois kuoresta kiitää kuin perho?

    Aina yöhönkö jään,
    onko kaikki, mitä nään
    vain elämän valhe ja verho?

    Kuka kylvömme kaas?
    Ylös noustako taas,
    töin uusin, mi kesken jäivät?

    Uuden sielunko saan,
    uuden onnenko maan
     näen korkeemmat, kirkkaammat päivät?

ILTAPERHO.

    Sä leijut näyttämöllä niinkuin keiju
    ja hetken hurmioissa elät silloin,
    ei mieles perhona nyt enään leiju
     mun luokseni, kuin ennen suvi-illoin.

    Yleisön suosio nyt huumaa mieltäs,
    on heistä hymyilysi armon suomaa.
    Sä poimit runsaat tekoruusut tieltäs,
     kuin taitos oisi suurta taideluomaa.

    Käyt sadun seikkailuihin seikkailuista,
    nään onton loistos, aatos ahdingossa;
    sua hiukan muovasin, sit' et nyt muista,
     kun katsojana istun aitiossa.

    Sanaton kaiho rintaa kouristavi,
    ma katson niinkuin syvän kuilun juovaan.
    Sä olit kerran muokkaamaton savi,
     nyt rikon usein sen, min yksin muovaan.

SÄÄLI.

1.

    Ma tahdon nähdä rauhan suurta unta
    ja unta, että kerran ihmiskunta
    päämaaliin kohoo kauvas korkeaan
     ja levon löytää, lunastetun maan.

    Kun kiistaa, kateutta kaikkialla
    on kaikki tämän taivaankannen alla,
    niin toiset tuijottavat taivaisiin
     ja toiset tulivuorten uumeniin.

    Kun maailmoiden rantaa samoo sauhu,
    ja raunioilla asuu tyhjyys, kauhu,
    niin Aave ratsastavi yli maan,
     ja Nälkä nauraa hänen takanaan.

    Hän hevon kylkeen painaa kannuskärjen,
    on niinkuin, koska hulluus huumaa järjen,
    kun ihmisrinnan peto raivoaa,
     käy päivä pilveen, on kuin häpeis maa.

2.

    Mies sairas maassa vaivaa vaikeroi,
    auringon iloon hänet Luoja loi,
    nyt kentän ääreen vaipuu veriin mies,
     nyt tulee turma, iki-yö kenties.

    Hän vaipuu horrostilan unelmiin,
    hän vaeltaa nyt pieneen kaupunkiin
    ja kylään, veräjän hän aukaisee
     ja tuvan ikkunasta katselee.

    Siell' istuu vaimo, kehrää lankojansa,
    hän hiljaa laulattavi lapsiansa,
    ne rukin ympärille kokoontuu,
     ne kuuntelee, ne kummaa oudoksuu.

    Ja vaimo nousee, puita pesään lisää,
    ja on kuin lapset hiljaa kutsuis isää,
    ja on kuin aukeis silmän autereet,
     ja helmaan hukkuis ujot kyyneleet.

    Ja katseet kysyy, vaimo karttaa lasta,
    pois kääntyy, katsoo ikkunasta
    kuin näkis yössä haamun, kiljahtaa
     ja lattialle kaatuu, raivoaa:

    »Oi, maailma, tuo rauha tuskan tiellä,
    oi, kuinka kauvan kirot kestää vielä,
    oi, lapset, leipää, leipää, rukoilkaa —
     jo sammuu aurinko ja hukkuu maa!»

    Ja ilmass' suihkaa, pommi viiltää valoon,
    maanjäristyskö iski kotitaloon,
    ei naisten, lasten sydän enään lyö,
     ja kaiken peittää pimeys ja yö! — —

    Mies hourekauhuistansa hetkeks havaa,
    ei, ei, hän ei voi jäädä, oven avaa,
    hän ehkä vielä pelastaa ne voi!
     Taas kuulasade yli kentän soi.

    Mies herää, luonto vihdoin levon tuo nyt,
    kuin äidin rinnoilta hän jotain juo nyt,
    hän avaa silmät, syliin vaipuu pää
     ja — sisar Sääli hälle hymyää.

VANHUS JA LAPSI.

    Kalpea vanhus, mi tietäsi kuljet,
    yksin vaappuen vastaani käyt,
    rauhanko, myrskynkö rintaasi suljet,
     kuultaako sielussas nuoruuden näyt?

    Hautaas jo kuljet, harmaahapsi
    sauvaasi nojaten, huokaillen,
    jalkaisi juurella leikkii lapsi,
     sauvasi tarjosit leluksi sen.

    Matkien lapsi sun käyntiäs näytti
    niinkuin vanha ja viisas se ois,
    oi, mikä murhe sun sielusi täytti,
     sauvan sä tempasit lapselta pois!

    Pistikö elämän pilkka sun mieltäs,
    samean silmäsi kyyneleen näin,
    taittoiko kohtalo kukkaset tieltäs
     käydessä kehdolta hautaasi päin?

KUUROJEN LAULU.

    Elämän äänet meiltä iäks haihtui
    ja riisti sanojen ja soiton soinnut,
     kuin öinen mykkyys meitä ympäröipi,
    maan riemuja ei korva kuulla voinut.

    Me emme kuule linnun viserrystä,
    mi kaikuu kesäilloin lehdon puulla,
    me saimme laulun äänen niinkuin muutkin,
     mut emme lahjaa omaa ääntä kuulla.

    Me emme kuule armaan askeleita,
    ei armaan kuiske vastaa kuiskeeseemme,
    meit' eivät petä kielen kavaluudet,
     mi myrkyn syövyttäisi sydämeemme.

    Me emme kuule myrskyn hirmu-ääntä,
    ei hätähuudon, kuolon kamppausta,
    ei ihmisitkun syvää nyyhkytystä,
     ei luomakunnan kurjaa valitusta.

    Mut syvimmällä meidän rinnoissamme
    soi kauniit äänet, joit' ei kuule kukaan,
    me salasävelistä rauhan saamme,
     ja mieli tuutii tahtiin niiden mukaan.

    Me kuuntelemme omaa maailmaamme,
    mi on kuin kaiku jostain korkeasta,
    mi leijaa alas sieluun auringosta,
     kuin jostain kanteleesta kirkkahasta.

    Me kohoamme kaiken kurjuudesta
    pois toivon taivoon maasta epäluulon,
    muut kuuroina käy sille maailmalle,
     mut me, me saamme uuden kirkkaan kuulon.

    Me kuulemme ne suuret syntysanat,
    mi syttyi ennen ilon Eedenissä,
    ne sovun iki-ilon suuret soinnut,
     mi sykki luomisajan ihmisissä.

    Niin sadoin soinnuin syntyy sävelluoma,
    mi kaikki rumat sora-äänet voittaa,
    se ihanuudellaan yön hetket hurmaa,
     ja itse Luoja sitä meille soittaa.

MIETELMÄ.

    Toiset on luotu luojan töihin,
    toiset on luotu myyrän öihin,
     toiset nostavat taiteen puun
    luomaan kirkkaita kukkiaan,
    toiset sen kaluu niinkuin luun
     juuria järsien alla maan.

LAULU NARREISTA.

    Mä istuin illoin kanssa narrien,
    kun mua ne kehui, kylmänä mä pysyin,
    kun niitä kehuin, pöyhistyivät peikot,
     ja naamat venyi, kun ma syytä kysyin.

    Kas tosi valheen taakse takertuu,
    ei ihmiset nää kuolinnaamioita,
    ja nahass' istuu pieni, rakas minä,
     on monen aatokset vain numeroita.

    Ne toivoo usein toisen kuolemaa,
    ne eksyy monen sielun salamurhaan,
    käy konna niinkuin suuri valtaherra,
     muut vankilastaan heille huutaa turhaan.

    Ne näyttää kauniin kuvan itsestään,
    ne ruman, rivon kultakuoreen peittää
    itsensä nostaakseen näin yli muiden
     ne toisten maineen tunkioilleen heittää.

    Vain elämän, sen kasvun vuoksi vain
    ma siedin näitä pikku tunkioita,
    en koskaan laskenut; kun kysyin syitä,
     ne näytti mulle aina numeroita.

    Nuo vaakamestarit ja laskijat
    kai syntyi rahoina ja niinä pysyy.
    Kas rahoilla on aina kaksi puolta,
     ja viisas vait on, hullu liikaa kysyy

MAIREEN KYYT.

    En tahdo runoillani ruikuttaa,
    en muita säkeissäni syytä,
    vaikk' kauvan syötinkin ma povellain
     niin monta myrkyllistä maireen kyytä.

    Ne kutkuttivat pahaa povessain,
    ne sanoi sitä hyväilyiksi,
    kun maireen myrkyks sitä sanoi muut,
     en niitä tuntenut ma silloin kyiksi.

    Ma ivan atuloilla iskin taas,
    ja nousin taasen voimin uusin,
    maakuoppiinsa ne kaikki kiemuroi,
     kun niille inhoni ma julki huusin.

    Maan alla nyt ja päivää karttaen
    ne pohtii pimeyden töitä,
    ei tähdet sammu eikä huku maa
     vaikk' kyyt nyt käyvät yöllä käräjöitä.

SÄHKÖN SÄVELIÄ.

    Ma kuljen kujaa yksin illansuussa,
    huvilat, talot, mökit taakse jää;
    kuin sairas valittavi tuuli puussa,
     ja metsä kallioilta häämöittää.

    Ma katson taivaalle ja katse kohtaa
    yön tähdet tuhannet ja miljoonat,
    ja etelässä taivaanranta hohtaa,
     siell' lepää kaikki suuret unelmat.

    Ma katson heijastusta kaupungista,
    min sähkölamput iltaan loiston luo,
    ma herään vanhan kujan unelmista,
     kuin perhon luokseen vetää valon vuo.

    Kuin sähkö sielussani syttyy, palaa,
    ma kumman kutsun tunnen veressäin,
    ma tahdon hengittää, ma tahdon alaa,
     en tahdo käydä kauvan yksin näin.

    Ma tahdon tulikaupunkiin ja valoon,
    ma tahdon huveihin ja huimuuksiin,
    ma tahdon mennä siihen kivitaloon,
     miss' usein armaan kanssa yhdyttiin.

    Ma tahdon avata nyt armaan oven,
    ma tahdon nähdä silmäin nauravan,
    ma kaipaan lämpöä sen nuoren poven,
     min suonten suloisuutta rakastan.

    Ma tahdon sinne suureen tulimereen,
    mi kaupungista ilmaan aaltoaa,
    ma tahdon raukenevan levon vereen,
     mi kuumat kaipaukset sammuttaa.

ETELÄMAALAINEN UNELMA.

    Ma astun ohi kesähuviloiden,
    Alhambran, Eldoradon ja Sevillan,
    käyn ohi puutarhojen ihanoiden,
     kun ruusut sulotuoksuin täyttää illan.

    Soi mandoliini jossain ikkunassa,
    kun taivas kuultaa kullass' oksain takaa,
    ja on kuin oisin jossain Espanjassa,
     kun ilta viileyttään mailleen jakaa.

    On ikkunoilla villiviinin uudin,
    ja katse verhon takaa katseen kohtaa,
    ma trubaduurin unelmihin tuudin,
     kun parvekkeella kattolamppu hohtaa.

    Ja illalle ma laulan ylistyksen,
    kuin lempis tuntematon, tumma donna,
    suon itsellein sen pienen pettymyksen,
     kun veri vielä sykkii levotonna,

    kun hohtaa kattolampun harsopoimut,
    ja tumma katse kiehtoo ikkunasta,
    kun vielä lumoo iltataivaan loimut,
     kun viel' en havaa harha-unelmasta.

    Kuin lienen eksynytkin tarhain tuoksuun,
    te, mandoliinit mulle vielä soikaa,
    te, kuumat naiset, käykää tanssin juoksuun,
     te, villiviinit, vielä vihannoikaa!

Oulunkylässä 1913.

SERENAADI.

    Oi, herää, armas, kuule lauluni,
    mi hiljaa hiipii ruusukammioon,
    soi soinnut sieluusi, kun katseesi
     luot illan kaihon kultakuutamoon.

    Kuu valaa siltaa taivahan ja maan,
    se ikitoivon, maisen onnen luo,
    kun sulle tähdet syttyy tarhoissaan,
     ja iltakasteen lemmenkukka juo.

    Jo herää, impeni, kun sydän lyö
    ja sykkii rajatonta riemuaan,
    oi, kuinka ihana on iltatyö,
     kuin perho kiitää laulu kuorestaan.

    Se kohoo taivaan tulikukkasiin,
    oi, kuule, armas, illan laulajaa,
    ja nuku sydämeni säveliin,
     kun taivas valvoo, uinuu öinen maa!

VALOA KOHDEN.

(Ivar Aroseniuksen taulun johdosta)

    Ma nään sen vanhan, kummallisen talon,
    kun iltahämy hiipii kaupunkiin,
    nään verhon läpi kellertävän valon,
     mi tuutii utuisihin unelmiin.

    Ma seisahdun ja vaivun haaveiluuni,
    ma katson huoneen hämyyn himmeään,
    min taustalla kohoo valko-uuni,
     sen reunuksella kynttilän mä nään,

    ja vanhan kellon, joka mittaa aikaa.
    Elämän liekki, lämmin kotilies,
    ne luo mun muistooni kuin lapsuustaikaa
     vaikk' en oo lapsi, oon jo aikamies.

    On kuin ma kuulisin tuon kellon rapseen,
    kun kynttilästä valo lankeaa
    tuon uunin eessä seisovahan lapseen,
     mi liekkiin lumottuna tuijottaa.

    Kai äiti äsken perhepuuhiin hiipi,
    mut lapsi sitä ei nyt huomaakaan,
    on lapsen sielu niinkuin perhon siipi,
     jok' ei voi vielä luoda lentoaan.

    Hän tuijottaa kuin elon arvoitukseen,
    on kirkas kimmel sinisilmissään,
    hän syntyikö vain ikikaipaukseen
     vai riemuntäyteen, suureen elämään!

    Kun kerran silmiltänsä väistyy verho
    ja elon raakuus rikkoo unelmat,
    voi polttaa siivet niinkuin pieni perho,
     kun lemmen virvaliekit lumoovat.

    Hän onko lapsi yön vai päivänvalon,
    hän ehkä itse leikkii tulellaan
    ja surmaa sydämet — ja kotitalon
     hän suruun suistaa omaa pahuuttaan.

    Hän ehkä palon jälkeen yhä paatuu
    ja maailmat näin syöksee turmioon
    tai omaan onnettomaan tekoon kaatuu
     vaikk' oli luotu iloon, aurinkoon.

    Nyt ihmetellen katse liekkiin vaipuu,
    luo onni rusohohtoon pienen pään,
    on silmiss' elon korkein, kirkkain kaipuu,
     hän katsoo omaa elon liekkiään.

    Kuin sydän sykkii kello suurta rauhaa,
    elämä kulkee, kiitää kiihkeään,
    ulkona elon raaka ratas pauhaa,
     luo valo varjon huoneen hämärään.

SYKSYINEN LAULU.

1.

    Niin vinhasti viimat ruutuhun lyö,
    on kolkko ja kalsea syksy-yö.
    Ma mietin tullessa tuulen,
     kun lapsen itkun kuulen.

    Siell' ullakon lapsi ei unta saa,
    oi, koska sen kätkevi syksyinen maa
    ja kelmää sen hohtavan huulen,
     kuin enteen yössä kuulen!

    Ja tuuli se viiltävän viestin vie,
    pian loppuu sen lapsen vaivainen tie,
    niin mietin ja tullessa tuulen
     kuin rintani itkun kuulen.

    Ja vinhasti viimat ruutuhun lyö,
    mun kynäni seisoo ja taittuu työ,
    ja verille puren ma huulen,
     kuin kuoleman kulkevan kuulen.

    Ja tuuli se viiltävän viestin vie,
    jo elämän taistelu loppunut lie,
    niin mietin ja tullessa tuulen
     mä ääneni yössä kuulen.

2.

    Lensi, lensi lehti,
    kun se maahan ehti,
    kysyi emo maa:
     »etkö lentää saa!»

    Lehti vastas ensin:
    »vapauteen lensin,
    tunsin, siivet sain,
     miksi maata hain?»

    »Etsit jotain suurta,
    nyt sä verhoot juurta,
    emos voiman saa»,
     vastas vanha maa.

    »Joko syksy ehti?»
    kysyi pieni lehti,
    »tahdon tanssimaan,
     taas ma siivet saan».

    »Kasvanut et hukkaan,
    kohoot uuteen kukkaan,
    nyt saat nukahtaa!»,
     vastas vanha maa.

ETEENPÄIN!

    Käyn elon juhlakulkuun, jälkeen jäin,
    mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin,
    ja kaukana on vielä määrän pää,
     mi vuoren takaa mulle häämöittää.

    Ma surusaattoon saavuin oheen tien,
    pois muistoni ja murheeni ma vien,
    niin monen sortuvan ma yöhön näin,
     mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin.

    Mun nuoruuteni hetket kuluu näin,
    mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin,
    en oota oppaita, ma itse käyn,
     ma itse tahdon nähdä vuoren näyn.

    Käyn tietä, jot' ei käynyt yksikään,
    oi, mitä vuoren tuolla puolen nään,
     maat ihanuuden, ihmeet etsijäin,
    mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin?

    Näin käynkö vuoren yli hautaan päin,
    mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin,
    ma tahdon kerran kauvas katsahtaa
     ja tietää, mit' on elo, tämä maa.

    Ma taakse katson, mitä eessä lie,
    nään uuden vuoren, joka loitos vie?
    En saa ma viivähtää, oi, elämäin,
     mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin.

    Mun täytyy langeta ja nousta näin,
    mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin,
    vaikk' ei ois mitään määrää rientäissäin
     mun täytyy rientää, rientää eteenpäin!

KAIHO.

    Niinkuin sairas lintu lentää yli metsän
    lentää aatos yli elon erämaan,
     yksinäisen linnun kummallinen kaiho
    ajaa sitä kauvas yli oudon meren,
    kauvas tummaan tuntemattomaan,
     missä ilta-pilven kultaruskon takaa
    hohtaa unelmien suuri ihmemaa,
    miss' on aina kevät kukkineen,
    toivoineen ja lemmentaruineen,
    miss' ei yötä oo, ei kuolemaa. —
     Siellä jossain loistaa lepopuu
    aamu-aurinkoisen sätehissä,
    luona paratiisinihanaisen lammin,
    lotuskukkain kelluessa, hiljaa kimmeltäin
    siniväreilyjen vanaveessä,
     johon suuri, harmaa siipi heijastaa.

    Siellä nukahtaen laulun lepopuullaan
    näkee lintu unta matkastansa
     laulaaksensa päivän koittehessa,
    virkistyen valon väikkyessä
    kaiken ikivoiman alkulähteen luona,
     laulaaksensa laulun elämälle
    muiden lintuin vienoin viserryksin
    säestäissä sydänsävelillään
     siellä unten, uskon, toivon maassa.

    Lennä, lennä, sairas lintuseni,
    löydät ehkä vihdoin lepopuusi
    elon meren yli päästyäsi
    kirkkaan korkeampaan maailmaan,
     matkoiltasi yli vilpoisien vetten. — —

PÄÄSIÄISLAULUJA.

1.

    Räystäät tippuu vettä,
    sotkuinen on tie;
    pitkin syvännettä
     jäitä virta vie.

    Öin käy viima jäinen,
    tummuu salmensuu;
    nyt on pääsiäinen,
     puhkee piilipuu.

    Paista päiväkulta,
    kyll' ois aika jo,
    sulata jo multa,
     armas aurinko!

    Päästäjä, oi, päästä
    vedet virtoinaan,
    elonpuutain säästä
     kukkiin kohoomaan!

2.

    Nyt kirkot loistaa, urut humisee,
    ja pääsiäistä helein hymnein juhlitaan,
    on ilmassa kuin joku ihme, ilmestys,
     kun kevään nuori henki liitää yli maan.

    Ma kammiossa istun itseksein,
    niin harmaan raskaaksi jo ilta hämärtyy,
    ei humise ees hongat uniuruillaan,
     on yksinäistä näin, ei oo se muiden syy.

    Oi, yksinäisyys, hyvä vieraani,
    mi ennen lohdutit ja tuudit lepohon,
    sä liian, liian kauvan viihdyit majassain
     ja muistutit, on elo ontto, onneton!

    Kuin puhdas neitsyt ennen hiivit luo
    ja loitsit huolet hiudehienoon haaveeseen,
    sun henkes aatoksiini kumman kaihon toi,
     raukeena rauha laskeutui sydämeen.

    Kuin vanha, vakaa vaimo nyt sä käyt,
    sä ankarana kuiskaat mulle kuolemaa:
    jo vanhenen, sen sairas sydän sanoo myös,
     mua hiljaa puoleensa jo vetää harmaa maa.

    Mut kun ma kaukaisuuteen katseen luon,
    ma yksinäisen, kevätkirkkaan tähden nään,
    ma nousen, tunnen uuden voiman veressäin,
     ja nuorrun, hämärästä nostan pystyyn pään.

3.

    Ma kuulen korvissani kummat kellot,
    ne kuulen vain, en nää ma soittajaa,
    ne kaukaa avaruuden aavikolla heiluu,
     ne taivaan kantta pitkin kumajaa.

    Ken soittaa mulle pitkääperjantaita,
    maan heräämistä, uutta elämää?
    En näe häntä, syvyydessä yössä seison
     ja läpi sielun soitto heläjää.

    Ken olet, soittaja, sun soittos kutsuu,
    se täyttää tyhjän kolmisoinnuillaan?
    Ihanan ikikevään kirkkauteen kohoo
     nyt sielu kaukaisuuteen yli maan.

    Ja kärsimyksen kuilut alas vaipuu,
    taivaiset näyt silmiin kangastaa,
    hiutuva hyminä soi kantain kaikkisuuteen,
     kun kirkkauden kellot kumajaa.

KEVÄTSURINAA.

    Surisee pieni kärpänen
    talvi=ikkunalla,
    kohta sulaa kova maa
     ikkunani alla.

    Pieni, kurja kärpänen,
    kevään säästä laulat,
    siipiäs vain väsytät,
     kun et voi ulos päästä.

    Pieni, kurja kärpänen,
    soitat mulle kesää
    paremmin kuin lintunen,
     joka laittaa pesää.

    Pieni talven kärpänen,
    tääll' on hyvä olla,
    yksin laulaa lauluaan
     unten ullakolla.

    Unelmista elämään,
    uuteen voimaan havaan,
    annas kevään tulla vaan,
     ikkunani avaan.

    Silloin lentää, liitää saat,
    minne mieli mennä,
    silloin siipes vahvistuu,
     vapauteen lennä!

    Korkeen päivän karkeloon
    kevään kaihot kannat,
    ehkä itse nähdä saan
     uudet taivaanrannat.

UUSI KEVÄT.

    Kuin haudass' olen maannut
    jo monta valheen vuotta,
    en rakkautta saanut,
     sit' etsin aina suotta.

    Taas jännitän ma jousta,
    taas pukeudun rautaan,
    ma tahdon yöstä nousta,

    Mua vastaan kevät kulkee,
    maan lempi leijaa vastaan,
    ja suureen syliin sulkee
     maa-emo luonnon lastaan.

    Mun uusi nuoruus kiehtoo,
    käy henki hekumoimaan,
    mua elon myrsky liehtoo,
     ma kasvan, kohoon voimaan.

    Ja laukee kaikki salvat,
    pois katoo, mikä kuoli,
    ei pysty kateen kalvat,
     ja maaliin lentää nuoli.

    Ma tunnen, että voitan
    yön voiman, huolen harmaan,
    ma sodin, soi, kun soitan,
     päämaaliin kuljen varmaan!

UNELMA.

    Oi, sä sydämeni, mitä kuulet?
    Kuuletko, taas kevät mulle soi!
    Vielä hymyilevät mulle huulet,
     joita elon vehmas puna purppuroi.

    Loppuuko jo päivät pitkän harmaat,
    loppuuko jo odotuksen yö?
    Ah, te immet ihanat ja armaat,
     teille synkkä, sairas sydämeni lyö!

    Oliko vain unta: yksin jäin mä?
    Silloin, kohtalo, sua tahdon kiittää;
    näänkö hänet, josta unta näin mä,
     joka sopusointuun sielun liittää?

NÄKEMYS.

    Sun silmissäs siinsi kuin taivas,
    kun se tähdissä kimmaltaa,
    sun silmissäs kimmelsi kaikki,
     mik' on suurta ja ihanaa.

    Olet suljettu unteni umppu,
    olet lauluni sointuva säe,
    arin aatos, toivoni toivo,
     en muuta kuin sua minä näe.

    Ja mun lauluni korkeena kaartaa
    ja rohkeena rintani lyö,
    sinä, valkea, valveilla väikyt,
     unen usvissa, kun on yö.

    Ihanuuden ilmestys, impi,
    sinä kirkas, siintävän sees,
    sua sieluni etsii kuin laulu
     tien etsii sun sydämees.

MAAN KUKKIA MA IHMETTELEN.

    Maan kukkia ma ihmettelen,
    ne päivää lempii ja ne vähään tyytyy,
    ne pyytää hiukan verran
    näin tuoksua vain kerran,
     ne sitten kylmän hallan tullen hyytyy.

    Ne heimoa on hennon herkkää
    ja tuoksu suvinen on sielu niillä,
    ei niitä tahraa saasta,
    ne imee mehun maasta,
     oi, ihmisjalka, älä niitä viillä!

    Maan kukkia ma ihmettelen,
    jää niistä ikisiemen multaan mustaan,
    jää tuoksu avaruuteen,
    ne elpyy eloon uuteen
     ain ikävöiden ylösnousemustaan.

VALPURIN YÖ.

    Nyt on Valpurin yö,
    kevättoivojen yö,
     nyt kukkien kuningatar herää,
    auki silmänsä luo,
    mehun maaemo juo,
    jumaljuhliin ja kisaan hän keijunsa kerää,
    kevätkannel kirkkaimmin lyö,
     kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyö!

    Nyt on Valpurin yö,
    viime viileä yö,
     jo nyt karkaavat pimennon peikot
    pois jäämeren taa;
    talvi taittua saa,
    vilun vieraat ja turmaan tuomitut heikot.
    Kevätkannel kirkkaimmin lyö,
     kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyöl

    Nyt on Valpurin yö,
    nyt täyttyvi työ,
     käy maailman rantoja pauhu,
    alla veen sekä maan
    nyt kamppaillaan,
    uhripöydiltä nousevi nyt pyhä sauhu.
    Kevätkannel nyt kirkkaimmin lyö,
     kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyö!

    Nyt on luomisen yö,
    juuret juurihin lyö,
     aalto aallolle kättä nyt antaa.
    Tähdet sammua saa,
    kun on vihreä maa,
    meri vapaa kun huuhtovi rakkainta rantaa.
    Kevätkannel nyt kirkkaimmin lyö,
     kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyö!

    Nyt on Valpurin yö,
    Luoja kannelta lyö
     iloks ihmisten, onneen ne ohjaa.
    Kannel aurinko on,
    syvä, sammumaton,
    sillä rakkaudella ei rajaa, ei pohjaa.
    Kevätkannel kirkkaimmin lyö,
     kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyö!

RAUHA.

    Mikä hiljaisuus ja suuri rauha
    minut hyvin hengin ympäröi.
     Ilma ulkona on lempeen lauha,
    äsken sydän levotonna löi,
    onko myrskyn raivo vihdoinkin jo laannut
     onko sieluni nyt taiston jälkeen rauhan saanut?

    Katson sinitummaan etäisyyteen
    yli harmaan metsän, taivaan taa,
     sulan suloisesti iäisyyteen,
    aatos kirkkahana kohoaa
    yli kimmeltäväin puiden tähtitarhaan,
     siellä siniavaruudessa ma hiljaa harhaan.

    Mikä sanomaton ilo täyttää
    rikkiraastetun ja sairaan rinnan,
     vaikka minusta nyt siltä näyttää,
    että maksoin tästä kalliin hinnan,
    hengen heikkouden, sokeen vietin voitin,
     sielussani soi kuin kirkastunut, uusi soitin.

    Kuu kuin sovitus luo siltaa
    yli kaiken katoovan ja maan,
     ja ma siunaan tätä suurta iltaa,
    jot' en nähnyt ennen milloinkaan,
    ja ma tunnen: tuhannet nyt kanssain elää
     saman soinnun, joka avaruuden alta helää.

    Eessä kuun on niinkuin harso-uudin,
     kuu käy esiin, näyttää ihmemaat,
    ilman aalloilla ma tuudin,
    näin kai tuutii lasna kuninkaat,
    onnen suuret lapset jossain maassa sadun,
     luona korkeen palmukaupungin ja pylväskadun.

    — — Kuka avaa hiljaa onneen oven,
    minkä ajan, paikan lapsi oon?
     Kirkkaat kasvot nään ja aran poven,
    näyin haltijatar leijaa kammioon,
    tarttuu käteeni, oi, minne nyt ma kuljen,
     sanatonna, Rauha, sinut vihdoin syliin suljen!