KERTOMARUNOJA.

POIKA JA MANALAINEN.

Jean Sibeliukselle omistettu.

    Kulki poika polkuansa,
    metsään yöllä yksinänsä,
    ootti omaa säveltänsä,
     etsi omaa itseänsä.

    Neuvoi kylä kysyjälle:
    ei oo sulle soitto suotu!
    Moitti mahtimestaritkin:
     laulajaks' et liene luotu!

    Poika kulki, poika mietti,
    poijes keijut karkeloivat,
    kylän äänet hämyyn hukkui,
     simapillit sekaan soivat.

    Poika suri säveltänsä,
    sydän sykki värähdyksin,
    sävel itki soittajaansa,
     itseänsä itki yksin.

    Yhtyi matkaan Manalainen,
    kysyi pojan surun syytä,
    kuljetutti kauvas korpeen,
     kolkko korpi huokui hyytä.

    Puhui poika huoliansa,
    kuinka yksin sävel sykkää;
    katsoi taakseen eikä enään
     nähnyt matkamiestä mykkää.

    Silloin suli suru suuri,
    kanneltansa poika käytti,
     oikeat ja omat soinnut
    ihanina ilman täytti.

    Ja hän soitti, kulki, soitti,
    kaikki pelko oli poissa,
    syntyi luomisilon ihme,
     eräs henki haltioissa.

    Ja hän kulki ja hän kuuli
    oudon äänen metsää pitkin:
    minä oon sun säveleesi,
     sua ma surin, sua ma itkin!

    Miksi eksyit erämaahan,
    kysyit kuulta, kysyit puilta?
    Sydämessäs syntyi sävel,
     jota turhaan etsit muilta!

    Puhui tuuli tarinoitaan
    jättiläisten luomistyöstä,
    ja hän kulki ääntä kohden,
     silloin päivä puhkes yöstä.

    Ja hän kulki ja hän soitti,
    loisti taivaan porttipielet,
    laulun laaksoon niin hän kulki,
     soitti sadat satakielet.

    Luonnon pyhät salasoinnut
    nuoreen sieluun hiljaa hiipi,
    niinkuin aurinkoon hän astui,
     eellä leijui suuri siipi. —

LAULAJAN MANANMATKA.

Paavo Korhosen muistolle.

    Kuuluu kylästä häiden helske,
    kalsun kylmästi järveltä tuulee. —
    Aallot ajavat laulajan purtta,
    laulaja soutaa, kuulee ja kuulee:
            hiutuu helske hyminään,
            syksy päivän päilyntään.

    Ympäri rantoja keltaiset koivut
    kelmeten nuokkuvat kalman untaan,
    kyllyyden kankeus, runsas raukeus
    lankesi luontoon ja luomakuntaan.
            Sillalla kahden taivaan ja veen
            liukuu venhe verkalleen.

    Soitteli laulaja suurista häistä,
    pirtin päässä hän istuen illoin
    muiden onnesta lauleli muille,
    itse ei onnea tuntenut milloin.
            Muille ne raikuvat riemujen häät,
            miks runoniekoill' on harmaat päät?

    Kuuluu kylästä häiden helske;
    rannan paadella istuvi impi,
    kaunis on katsella syksyinen seutu,
    kallehin ystävä kaunihimpi.
            Käsiin hän kätkevi suruisen pään,
            miksi hän itkee niin yksinään?

    Näyissä kuultaa laulajan sieluun
    nuoruuden, lemmen loistavat päivät,
    paimenen soitto ja miehuuden maine,
    untensa usviin kaikki ne jäivät,
            varjoihin peitti ne murheen yö,
            iäinen kaipaus sydäntä syö.

    Taivasta kahmaa pitkäisen pilvi,
    viima kun viiltävi järvien pintaa,
    armoton aavistus, ehtoon enne
    vihlovat laulajan sairasta rintaa,
            hiljaa tuulet venhettä vie,
            loppuuko kaikki, loppuuko tie?

2.

    Nyt morsianpiiat laulaa:
    »käy kisaan ylkämies,
    ei puutu meiltä pitoja,
     nyt ruusut täyttää ties!

    Nyt, morsian, anna kättä
    ja sormet sormiin lyö
    ja helykruunus kullassa
     nyt tanssi koko yö!

    Nyt kiiruhda, nuori neito,
    sä muuten jälkeen jäät,
    vain kerran kasvaa myrtinpuu,
     vain kerran meill' on häät!

    Nyt pyörähdä, poika, piiriin
    ja huomentuoppi tuo,
    nyt nosta neitos laipioon
     ja naura, nauti, juo!

    Ken rannall' ikävöipi,
    kun vaahdot vaikeroi,
    taas piirist' onnen ottakoon,
     kun polskan sävel soi!»

    Niin morsianpiiat laulaa,
    ken sitoo seppelpäät!
    Ens vuonna myrtti kukkii taas,
     ja kell' on silloin häät!

3.

    Vait, hiljaa! — ken sen kuuli?
    Kuin outo ääni sois!
    On lauluniekan huuli
          kuin kelmee kuu,
        mi järveen kuvastuu.
      Pois mieli minne, pois!

    Nyt sielukellot soivat
    maan multaan nukkumaan,
    maan vaivat vaikeroivat,
          yö tuudittaa
        kuin äiti laulajaa
      kuun kultakehdossaan.

    Jo häiden helske haihtuu
    kuin saapuis suuri yö,
    niin oudoks seutu vaihtuu.
          Kuin Tuonenmaa
        veen takaa haamoittaa,
      syysaallot liejuun lyö.

    Hän veneen pohjaan vaipuu,
    maa mustuu silmissään,
    ja rinnass' sammuu kaipuu,
          nyt salamoi,
        kuin siiven suihke soi,
      hän häipyy hämärään.

    Ja yksin venhe soutaa
    tuon tumman rannan luo,
    ja Tuonentyttö noutaa
          ja laskee pään
        nyt syliin lepäämään
      ja raukeen rauhan tuo.

    Kuin unta nyt hän muistaa
    maan immet iloineen,
    kuin sävellainein luistaa,
          ja aukee tie,
        mi Tuonen tarhaan vie,
      yön maahan hiljalleen.

    Hän seppel päässä kulkee,
    kun piiriin tervehtäin
    jo Tuonen immet sulkee
          nyt kukkavöin,
        ja iät ikävöin
      soi soitto itkijäin.

    Kuu kiertää Tuonen tarhaa
    kuin väike viikatteen,
    mut yksin venhe harhaa
          tuul'ajollaan
        kuin aave varjoaan
      pois yli vieraan veen. —

KALMA KIRVESMIEHENÄ.

    Veisti, veisti, veisti mies
    tuvan harjahirttään,
    alla vaimo imettäin
     lauloi tuutuvirttään.

    Kalma, synkkä salvumies
    tarttui toiseen kairaan,
    veisti nurkkaa naurahtain,
     huomas lapsen sairaan.

    »Salvaa, vieras salvumies,
    vielä veistää jaksan.
    Kun on harja pystyssä,
     päiväpalkan maksan».

    Vaimo lauloi lapselleen:
    »tuuti, tuuti, lulla,
    isä veistää vikkelään,
     ei voi kalma tulla».

    Kalma, synkkä salvumies
    veisti ristin lautaan,
    mietti: »pian palkan saan,
     lapsi viedään hautaan!»

    »Kohta koti», mietti mies,
    »lapselleni luodaan,
    tänään ristiäiset on,
     harjakaiset juodaan».

    Vaimo lauloi, lauloi vaan:
    »äiti antaa rintaa,
    elämällä ehdot on,
     Kalma kysyy hintaa».

    »Autoit, veikko», virkkoi mies,
    »saatiin korret kekoon,
    kallista nyt kannuas,
     käydään tilintekoon!»

    Nauroi synkkä salvumies
    niinkuin aave yöstä:
    »lapses taisi kuolla jo,
     sain jo palkan työstä».

    Kavahti nyt kelmeeks mies:
    »teit nyt teon hirveen,
    nyt ma arkun veistää saan,
     kun jo hioit kirveen».

    Nauroi synkkä salvumies,
    leilin joi hän pohjaan:
    »hyvästi nyt, hyvä mies,
     tielle sauvan ohjaan!»

LAPIN JOULU.

    Lauloi lappi lapsellensa:
    »näin se laulu alkaa,
    isä ajaa Inarista,
     poro polkee jalkaa.

    Tuntureilta laaksoihin
    ja sieltä alas Ouluun,
    viikko vaan on Taneliin
     ja sitten päästään jouluun!»

    Kysyi lapsi emoltansa:
    »miss' on joulun kota?»
    »Siellä, missä leimuavi
      pohjanpalon ota!»

    »Onko siellä valkeet porot
    Joulun kartanolla?»
    »Siellä kultapulkassa
     on lapsen hyvä olla!

    Joulu ajaa joikaellen
    jäisen meren rantaa,
    valkeen karhunpeskin alta
     merihelmen antaa».

    Lauloi lappi lapsellensa,
    umpukalleen unta,
    sudet ulvoi jängillä
     ja kotaan satoi lunta.

    Näki lapsi lapsen unta
    taivaan tähti-öistä,
    merihelmen helyistä
     ja joulukynttilöistä.

    Näki laajan lumikirkon,
    näki enkeleitä,
    jotka valkein siivin lensi
     alas taivaan teitä.

    Katse kohos avaruuteen,
    pieni käsi liikkui,
    emo lauloi, tuuti, tuuti,
     hiljaa komsa kiikkui. —

ASLAK SMAUKKA.

    Niinkuin vanha, harmaa haukka
    yksin oksallaan
     istui noita, Aslak Smaukka
    kodassaan,
    huojui hiljaa sekoitellen pataa,
     tutki ikuisuuden rataa.

    Venheet vierii järvenselkää,
    airot hiljaa lyö,
     vieras väki noitaa pelkää,
    niinkuin yö
    loihduin vainovienat löi hän pakoon,
     kun ne saapui saaliinjakoon.

    Pelko myrkyn mieliin valaa
    niinkuin kylmä kyy,
     miesten täytyy tulla salaa,
    kalvaa syy,
    hiljaa räppänälle yksi nousi,
     katsoi kotaan, värjyi jousi.

    Liikkumatta istuu noita
     pataa sekoittain,
    tutkii varjokuvioita,
    vaiti vain
    huomaa alla aavan tähti-aamun
      kuvastuvan haamun.

    Tuli loimuu, räiskyy rasvaa,
    varjo kumartaa,
     vaarass' saamin sisu kasvaa,
    voiman saa,
    taljan alta tapparan hän nostaa,
     viime veriin tahtoo kostaa.

    Hän se nosti taudin, turman,
    vihat veriin loi,
     siks ne vannoi hälle surman,
    säilät soi,
    mutta vielä seidan hahmo uhkaa,
     viel' ei ole kota tuhkaa.

    Karjahtain hän kaatoi kodan,
    miehen puhki löi,
     nosti hiitten hurjan sodan,
    silmin söi,
    kynsin hampain kamppas kauhun yöllä,
     puukko suussa, kirves vyöllä.

    Aamusyössä iskut sinkui,
    henget raivoissaan
     tuntureilta viimoin vinkui,
    yli maan
    niinkuin veri vuotanut ois kuusta,
     kirot kimpos saamin suusta:

    »Niinkuin sudet porot veitte,
    susi suden syö,
     itselle näin turman teitte,
    täyttyi työ,
    saamit syvyyksiin te voitte suistaa,
     saamin kirot saatte muistaa!

    Kuulkaa kirot, kuulkaa taika,
    tulee tilin yö,
     tulee teille kammon aika,
    tuli lyö,
    niinkuin karkoititte meidät täältä,
     hajaannutte maanne päältä!

    Seitain henki nousee yöstä,
    ken sen saastuttaa,
     kertoo viime saamin työstä,
    katoaa,
    hukkuu hankeen, kuolee yömaan puoleen,
     sortuu saamin noidannuoleen!»

    Niin hän huus, kun henki lähti.
    Seitaan siirtyen
     sammuiko kuin pohjantähti
    pilvehen?
    Kivikasvoin hohti seidan haamu,
     yli saamin seestyi aamu.

    Vienalaiset tyrtyi tenhoon,
    seitaan syöksyen
     kaatoivat sen vainovenhoon
    kiroillen,
    järveen suistui seita, laidat taipui,
     sinne surmamiehet vaipui.

    On kuin seudun lumois loihtu,
     vaikkei seitaa näy
    sammuu kalamiesten soihtu,
    taru käy:
    niin sai surman viime velho saamein,
     kerran täyttyy kiro kaamein!

SIGTUNAN PALO.

    Seisoi muinoin synkkä saarilinna
    Suomenlahden punakalliolla.
    Karppi, linnan herra tornistansa
     katsoi merta kotkan katsannolla.

    Vieressänsä vieno Ilma impi,
    karjalaisten kukka, armas alli
    kaiutellen kultakanneltansa
     tuulen tunteitansa soutaa salli.

    »Näätkö, isä, pilkun pimeästä,
    viel' en vainohaahta nähdä saata?»
    — »Siellä lentää Siggen laivakorppi,
     etsii hämärässä meidän maata!»

    »Sigge urhon tunnen tarinoista,
    kuulen niinkuin häiden soiton yöstä,
    sotaharput soi, miks, isä, annat
     Siggen haahden salakariin syöstä?»

    »Sull' on Suomessakin sankareita,
    älä kuule tuulen tarinoita,
    Sigge Sigtunasta mittaa miekkaa,
     Karpin viekkautta ei hän voita!»

    Näkyi punapurjeet taivaan takaa,
    yltä ympäri jo myrsky riehui,
    iski Karppi tulen tervassoihtuun,
     käärmeen lailla surman lieskat liehui.

    Luuli Sigge tulet tuttavikseen,
    ohjas maihin lohikäärmelaivan
    viekoittavaa virvatulta kohden,
     niin sen myrsky luotoon murskas aivan.

    Kitsas Karppi ryösti laivan aarteet,
    kytki Siggen tornin komerohon,
    mutta Ilma usein illoin itki,
     katsoi kauvan ilta-aurinkohon.

    Ootti Sigge talven tornissansa,
    tornin päällä leijui korpin siipi,
    kantoi siiven alla vienot viestit,
     impi soitti, haaveissansa hiipi.

    Suli sydämet kuin meren jääkin,
    Karppi aarteitaan vain kätki, säästi,
    kerran yöllä hiipi Ilma torniin,
     Sigge sankarin hän pakoon päästi.

    Poltti Sigge kaikki Karpin laivat,
    viimeisellä itse immen nouti,
    sotaharpuin lähtölaulun soitti,
     länteen punapurjein kotiin souti.

    Heräs Karppi, katsoi mustin muodoin
    kauvas katoavaan vainolaivaan,
    Karppi puri kättään, polki maata,
     vannoi vainovalan kautta taivaan.

    Kuului kirveen kalske telakalta,
    Karppi laivanastat nastaan lyötti,
    Karppi Karjalasta kutsui miehet,
     sotasopiin kaikki miehet vyötti.

    Mutta Sigtunassa häitä juotiin,
    Ilma istui kultaistuimellaan
    kruunu päässä Sigge sulhon kanssa,
     leikki jalokivisormuksellaan.

    »Kuule Sigge, näin niin kummaa unta,
    öiset henget minut valtaan saivat,
    kalvan kalskeen kuulin, hurjat huudot,
     merellä näin verivainolaivat.

    Isän näin ja mustan merikorpin,
    jonka silmät iski kipinöitä
    yli Sigtunan, mi tuleen syttyi,
     isä valvoo, miettii koston töitä!»

    »Älä pelkää, Ilma ihanani,
    tanssi, niin sun entees humuun hukkuu,
    vartijani valvoo porteillamme,
     isäs linnassaan nyt tyynnä nukkuu».

    Kuului häiden helske Sigtunassa,
    sotaharput kertoi urhon työstä,
    nukkui päihtyneinä portinvahdit,
     silloin sotahuuto kaikui yöstä.

    Karjui karjalaisten kiroukset,
    eellä Karppi käytti pitkää kalpaa,
    tuliraunioina kadut roihui,
     turhaan Sigge iski ovensalpaa.

    Tanssi taukos, Karppi syöksyi linnaan,
    saliin tuli tungos, pakokauhu,
    Ilma impi kaatui kammiossaan,
     tuskiin tukahutti surman sauhu.

    Linnan portin luona soti Sigge,
    kaatui, kun jo miehet toivat avun,
    Karppi näki Ilman niinkuin aaveen,
     kalmankelmeet kasvot läpi savun.

    Läksi Karppi merta kyntämähän,
    julma sydän itki lempilastaan,
    kaukaa saarilinnan tulet tuikki,
     musta korppi lensi maalta vastaan.

    Tunsi Karppi kalman lempilinnun,
    keulapuullaan seisten niin hän kuoli,
    hetken korppi leijui Karpin päällä,
     katos yöhön niinkuin musta nuoli. —

ORJAN TARINA.

    Hovin herra, Miitti herra
    oli kauhein Karjalanmaan;
    kun Kansa tarinoi illoin,
     häntä kiroten mainitaan.

    Oli Menna orjista uljain,
    joka poltteli miilua hälle,
    niin ratsasti herra kerran
     ja sanoi huutaen tälle:

    — »Tuo, orja, nyt vaimosi tänne,
    älä kotiin iäksi jää,
    häll' on uhkeat, täyteiset rinnat,
     hän voi mua hyödyttää!»

    — »Hovin herra, Miitti herra,
    tuli työssänne harmaaksi pääni,
    ens yöks hänet luoksenne saitte,
     kun mull' oli nuorena hääni».

    »Mitä hulluja haastat, orja,
    ei nyt ole häittesi yö,
    tuo vaimosi, kuulit jo kerran,
     muuten kymmenniekka sun lyö».

    — »On kotona vaimoni sairas,
    hän synnytti lapsen yöllä,
    hänen suokaa levätä, herra,
     minä korvaan sen kahden työllä!»

    — »Mitä lapsesta haastat, hullu,
    se kotihin jäädä voi,
    tuo vaimosi, muuten muista,
     sata raippaa selkääsi soi!»

    Meni Menna ja vaimonsa nouti,
    joka yöll' oli hovissa kerran…
     Nyt tuotihin koiranpentu,
    oli käsky se Miitti herran.

    — »Täss' on rotukoirien pentu,
    jalo, puhdas on sukupuu, —
    nyt polvistu, anna rintaa
     niin paljon kuin janoo sen suu!»

    — »Oi, laupias Miitti herra,
    näin älkää sortako, älkää —,
    mun lapseni kotona kuolee,
     se itkee ja huutaa nälkää!»

    — »Johan kuulet, mun pentuni kuolee,
    jos ei se nyt maitoa saa…
    se on kalliimpi kuin sinun pääsi,
     kuin on mökki ja mökkisi maa.

    Tuo, kymmenniekka, jo raipat,
    pane naikkonen jalkapuuhun,
    niin katsomme, eiköhän sitten
     pane nänniä koirani suuhun!»

    — »Oi, armoa, armoa, herra,
    mulle Luojani maidon soi,
    tätä tahdo ei taivahan herra,
     tätä en minä tehdä voi!»

    Nyt tallihin vietihin vaimo,
    veriruskeeksi selkänsä taipui,
    taas itkien miilulle tuotiin,
     hän maahan polville vaipui.

    Mies synkkänä miilulla seisoi,
    hovin herraa hän tuijotti nyt,
    kuin miilun hohdossa katse
     ois veitsestä välkkyillyt.

    Ja vaimo vaikersi maassa:
    »tämän teen minä lapseni tähden —,
    tulin tänne nuorena naurain,
     nyt murtuen vanhana lähde»».

    Hän paljasti raikkahat rinnat
    ja itki nyt pienoistaan,
    hän koiran syliinsä nosti,
     hovin herrapa naureli vaan.

    Mut silloin ponnahti Menna,
    kun vaimo kasvonsa peitti,
    nurin niskat hän koiralta väänsi
     ja miilun liekkihin heitti.

    — »Sä koira, sä orja, sä konna,
    nyt syököön sun silmäsi lies!»
    Ja illalla onneton orja
     oli sortunut, sokea mies.

    Hän karkasi kolkkoon korpeen
    ja multamajassa piili,
    sinne miiluun hän suistui kerran
     ja hiiltyi kuin musta hiili.

    Tuli poltti samana yönä
    poroks kauhean kartanon,
    sen kirottu isäntä itse
     sen kanssa kaatunut on.

TARINA JOULUKUUSESTA.

    Asui köyhä mökkiläinen
    hovin herran lahjamailla,
    oli vaimo, viisi lasta,
     usein oli leipää vailla. —

    Oli kirkas joulu-ilta,
    joulukuuset kaikkialla
    loisti helokynttilöineen,
     mut ei mökin orren alla.

    »Isä, isä!», virkkoi vanhin,
    »onko joulu enkeleillä,
     miksei meill' oo joulukuusta,
    niinkuin muilla miksei meillä!»

    Mies kuin mykkä murjotteli
    kuin ei oisi kuullut mitään,
    salaa pyyhki kyyneleensä,
     kalseana katsoi itään.

    »Tät' en enään kauvaa kestä»,
    sanoi hän, »nyt metsään lähden».
    »Hovin kasakall' on kaunaa,
     älä lähde taivaan tähden!»,

    virkkoi vaimo, »vahdilla on
    pyssy, väijyy metsätieltä,
    et oo lahjoin lepytellyt,
     et saa joulukuusta sieltä».

    »Onhan metsä täynnä puita,
    yks jos kaatuu, kasvaa lisää»,
    virkkoi vanhin, nuorin lapsi
     katsoi kyynelsilmin isää.

    Pystyyn nousi mökkiläinen,
    tunsi rinnan keveäksi,
    lyhdyn otti, tempas kirveen
     penkin alta, metsään läksi.

    Ehtooksi jo päivä päättyi,
    takan tuli yhä hiipyi,
    yhä lapset odottivat,
     yhä, yhä isä viipyi.

    Juoksi vaimo metsätielle,
    yhä juoksi, yhä huusi,
    löysi miehen murhattuna,
     kädessänsä joulukuusi.

    Vaimo nosti ruumiin kelkkaan,
    kiskoi, kiskoi kotiin saakka,
    raskas oli rakas taakka,
     raskahampi tuskan taakka.

    Raskaammalta tuntui, kun hän
    kuuli riemun oven takaa:
    »isä, isä toi jo kuusen,
     miksi isä maassa makaa?»

    »Orponi, te onnettomat,
    ei oo teillä enää isää,
    yks jos taivaan tähti sammuu,
     syttyy aina toinen lisää!»

    Ei se joulu joulu ollut
    eikä uusi vuosi uusi.
    Lapset itki illat pitkät,
     kujaan kuihtui joulukuusi.

KUOLEMAA KYYDISSÄ.

(Metsänvartijan tarina.)

    Oli loppiaisen pakkasyö,
    — siihen aikaan oli kirkonpalo, —
    Rufus herran puustellissa juotiin,
    kävi tanssi, salin kruunut loisti,
     pihan hankeen taittui kirkas valo.

    Nuokuin yöllä kuskipenkilläin,
    paukkui talon joka seinähirsi,
    silat välkkyi, paloi vaunulyhdyt;
    herrain huoneesta ma naurut kuulin,
     soitto surisi kuin hautavirsi.

    Silloin kuulin jonkun käskevän,
    musta mies nyt seisoi kuistin eessä,
    silmäkuopat näin ja sudensilmät,
    »aja!», sanoi hän ja hiljaa nauroi:
     »majori jo istuu kuomureessä!»

    Ajoin jäälle, kengät kipenöi,
    kulkusetkin nauroi heliästi
    jäiden pamahtaen vongahtaissa,
    tähti-yössä yksin ajattelin,
     näin kai kalma ajaa keviästi.

    Järven päässä oudon tulen näin,
    kirkonkylän koirat ulvoi kuulle,
    joka kiersi niinkuin kallo myllyn;
    kuin ois eessä viime päivän enteet
     ajoin kirkkotarhan portinsuulle.

    Uljaat, korskat orhit ponnisti
    kuin ois kuorma ollut raskas vetää.
    Miksi majori on reessä hiljaa?
    aattelin, näin oudon tähdenlennon,
     katsoin tielle, mut en nähnyt ketään.

    Mitä kummaa! Kirkonikkunat
    loisti niinkuin oisi jouluaamu.
    Oisko kirkonvarkaat sakastissa,
    orhit seisahtui, en juoksuun saanut,
     kuin ois tiellä näkymätön haamu.

    Olin silloin nuori, karski mies,
    kirkkoon astuin, kiehtoi näky kumma,
    alttarilla paloi kolmihaarat,
    ruumiskirstu seisoi lattialla,
     alttarilla sama herra tumma.

    Luukku nousi, alta permannon
    kuulin kalisevain jalkain nousut,
    kuusi herraa kantaa holviin kirstun,
    kantajien päässä letit leiskuu,
     pitkät silkkitakit, polvihousut.

    Arkussa näin vanhan majorin,
    jo nyt pelko tahtoi mennä polviin,
    mitalit ja ristit eellä vietiin,
    miekka lyötiin rikki vaakunoihin,
     hiljaa kirstu vietiin sukuholviin.

    Yhtä hiljaa kuin ne tulikin
    kantajat taas vaipui luukun alle,
    tulet sammui, avainkimppu kiikkui.
    Etten oisi jäänyt kirkkoon yöksi,
     pois ma pakenin taas taivasalle.

    Tiellä näin sen tumman herran taas,
    — ehkä noituus oli mennyt juomiin
    Nukkuukohan vanha sotaherra,
    mietin, käänsin enkä nähnyt ketään,

    Itse kuolemaako kyyditsin,
    oisko siinä ollut jotain pahaa,
    käykö enteet eellä kuolemamme,
    sit' en tiedä, sen ma muistan varmaan,
     etten saanut mitään kyytirahaa?

    Kun ma ajoin vanhaan puustelliin,
    poissa oli vieraat, soittokunta,
    salissa vain yksi lamppu loisti.
    Majori jo kuoli tunti sitten…
     kuulin… kuin ois kaikki ollut unta. —

HOLLANTILAISEN HAUTA.

    Yksinäinen, syrjään jäänyt hauta,
    alla salavan mi kalveen antaa,
    muinaisajoistako hiljaa haastat,
     miehestä, mi laski Suomen rantaa?

    Hans van Sanden, kumma purjehtija,
    ritari niin levoton kuin meri;
    Schelden suisto näki nuoruutesi,
     Vantaan ranta sielus majan peri.

    Soturiko olit, elon nousulaineen
    kanssa myrskykö sun tänne heitti?
    Raju sydän sykki rinnassasi,
     Suomen sammal viime polkus peitti.

    Olitko sen lentolaivan päämies,
    joka hyytää merimiehen verta,
    outo näky, usvan julma leikki,
     mies, mi iäti öin harhaa merta?

    Eikö Hollannissa hautaa suotu
    nähdä Pohjolasta urhon unta,
    nyt ei maasi kukat hautaas varjoo,
     sille sataa nyt vain unhon lunta?

    Eikö henkes vielä rauhaa saanut,
    painaako sun rintaas rikos musta,
    yönkö salamoissa merimiehet
     vielä katsoo kummaa kummitusta?

    Ei! Kas kaikki syvä ihmistuska
    ehtii retkillänsä loppurajan,
    lankee lepoon, sovituksen laki
     pyyhkii tieltään paikan sekä ajan.

    Kevään linnut laulaa haudallasi,
    matkamies, oot täällä hyvin maannut,
    loppui synkän sielus harhailutkin,
     Hans van Sanden, olet rauhan saanut.

NUORI NANDOR.

    Nuori Nandor, torvipoika,
    marssi pataljoonan eellä,
     soitti vaikka luodit lensi,
    tykit jyskyi jyrkänteellä. —
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!

    »Herra vänrikki, ma soitan,
    tahdon kuolla taikka voittaa!»
     Karpaateilta rivit ryntää,
    pieni Nandor yhä soittaa:
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!

    Kuularuiskut räiskyi maahan,
    läpi keuhkon lensi luoti.
     Pustan poika, Nandor soitti
    vaikka rinta verta vuoti:
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!

    »Vänrikki, en voi ma soittaa,
    oisko torvi vian saanut?» —
     »Kyllä seppä torves paikkaa,
    kun on taisto kerran laanut». —
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!

    »Herra vänrikki, ei auta,
    tahdon kunnialla koittaa…» —
     »Keuhkosi on puhki, Nandor,
    siksi et voi enää soittaa». —
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!

    »Vaikk' on puhki toinen keuhko,
    toisella voin soittaa vielä!» —
     Nandor tarttui taasen torveen,
    mutta veriin vaipui tiellä.
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!

    Nandor heräs' sairaalassa,
    torveaan hän hoki, houri,
     nosti nyrkin huulillensa,
    urhonristiään hän kouri. —
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!

    Vanha pater puhui hiljaa:
    »Nandor, sulle ristin toivat!»
     Nandor nousi, huusi: »kuulkaa,
    missä meidän torvet soivat?»
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!

    »Riemuin raikuu meidän torvet,
    yli kentän kulkee soitto!»
     Nandor kuollen hiljaa kuiskas:
    »eläköön, on meillä voitto!»
    Toto-tii, toto-taa,
    ei väistyä saa,
    yli kaiken on kallein syntymämaa,
     hurraa!

KALIIFIN UNELMA.

    Abu Gjaffar iltahetket vietti
    palatsinsa katoll' yksinään,
    elämää ja menneisyyttään mietti,
     katsoi tähtitarhaan välkkyvään.

    Tummaan otsaan nousi rypyt syvät,
    tuhat-öistä tähdet tarinoi,
    hietikolla hohti santajyvät,
     lammaspaimenien laulut soi.

    Kameelien varjot vaipui santaan
    kaukaisien palmukumpuin taa,
    puolikuu nyt nousi taivaanrantaan
     valaisten yön yksinkatsojaa.

    Rinnastansa huokaus nyt lähti,
    henki kohos avaruuteen päin,
    yli Damaskuksen koirantähti
     loisti salaa silmää räpyttäin,

    välkkyi vanhan minareetin päällä,
    yllä vanhan, pyhän puolikuun,
    teittäin tulet loimui siellä täällä,
     huus mueddin iltarukoiluun.

    »Oi, te tähdet, jonka käsi pyhä
    Allahin nyt mulle sytyttää,
    mulle muistutatte, ylhät, yhä
     parhaan nuoruuteni elämää!

    Korkealla istun kunniassa,
    kädet ystävän ei ultu käteen,
    nään vain kurjat niskat kumarassa,
     tavoittajat kullan, armon säteen.

    Mit' on ihmisonni, kulta, valta,
    kuka itseään ees hallitsee,
    tuska tuikkii turbaanini alta,
     katse tähtiin, tyhjään harhailee!

    Profeetta! Saa jälkeläises surra,
    maine, loisto ei ne rauhaa tuo,
    vastaisuuden porttia en murra,
     menneisyyteen aatos säteen luo.

    — Olin kameelien kuljettaja,
    tunsin onnen, jot' en tunne nyt,
    mull' on ollut rauhan olkimaja,
     ratsuin arot oon ma kiidellyt.

    Silloin oli elo kaunihimpi,
    sit' en takaisin ma koskaan saa,
     sua muistan, beduiini-impi,
    tuhat-öisen tarun Fatunaa.

    Kaulallas soi pieni helmirivi,
    jalkas juoksi niinkuin gasellin,
    oisit kammioni kallein kivi,
     lempipuolisoni suloisin.

    Ruusupuista huiluani soitin,
    niinkuin Houri liikuit luonain öin,
    nuoren sydämesi lemmen voitin,
     kuin mua ikävöit, sua ikävöin.

    Haaremissa naisten jalat mattoon
    hellään niin ei koske milloinkaan
    kuin sun katsoessas tähtikattoon,
     naurain tanssit yli hiekkamaan.

    Arabeskin-hienot, upeet uumat
    eivät viihdyttäneet mieltäni
    niinkuin mustat hiukses, katsees kuumat,
     hellät hyväilys ja hymysi.

    Muistan kaivon, luona äitis majan,
    josta kameelini illoin joi,
    muistan rakkauden suuren ajan,
     joka paratiisiks elon loi.

    Tähtieni tarinaa en tiennyt,
    vierineet on monet vuodet, kuut,
    santamyrsky on sen majan vienyt,
     aro kätkee Fatimani luut.

    Nukkuu kaupunki ja palatsini,
    puolikuu käy pilviin uinumaan,
    kaukaa kotiin palaa kameelini,
     mut ei armahani palaakkaan.

    On kuin näkisin ma taika-unta,
    katson yöhön, kaipaan Fatimaa
    kuin ois kuollut koko valtakunta,
     sydän autio kuin koko maa.

    Missä sieluni nyt yössä kulkee,
    Allah, Allah, häntä suojelkoon!
    Kaliifi nyt raukeen silmän sulkee,
     pitkä varjo lankee aavikkoon. —

RAATIKELLARIN MELLAKKA.

    Istui kaksi raatiherraa
    yöllä raatikellarissa,
     kirkonkello yhtä soi.
    Pöydän tinavahatuikut
    oli puoleks sammuksissa,
     herrat ranskan renskaa joi.

    Krouvari löi luukut kiinni,
    kuului huuto kujast' yöllä,
    tuli teinit retkiltään,
    kaapu yllä, miekka vyöllä,
     öinen kiihko silmissään.

    Hatut löi ne pantiks pöytään,
    kurri kantain sarkat täytti,
     kun ne juotiin, uutta toi;
    toinen teini kaatoi kannun,
    pertuskaansa toinen näytti,
     herroille hän ilkamoi:

    »Kuulkaas, soppiherrat siellä,
     kilpajuontiin teidät vaadin,
    kuka väsyy, maksaa saa,
    korkeen neuvospöydän alle
    juon ma koko korkeen raadin,
     vivat vinum, hahhahhaa!

    »Saivartajat, salkkuherrat,
    sakkoja te meille suotte,
     pedellit ne tyrmään tuo.
    Kun on nahjus, kelpaa lahjus,
    sanan syötte niinkuin juotte,
     juotte niinkuin lapset juo!»

    »Pormestari, arvon aasi
    lain kuin piru sanaa lukee
     vaskisangat silmillään,
    rouvat säätää, raati nukkuu,
    unimyssyt päätä pukee,
     hännystakki hännänpään!»

    Pilkan pisti raatiherra:
    »kuulkaas, — qvid est studiosus
    sine studio? Est sus!
    Pikku porsas, furiosus,
    kaupunkimme kauhistus!

    »Teill' on tieto nenänpäässä,
    akan taito miekan lyöntiin,
     paksu ääni, tyhjä pää,
    paras panna tutti suuhun,
    kotiin päästä puuron syöntiin,
     niin taas Turku rauhaan jää!»

    Kivahti nyt miesten mielet,
    raatiherra käski piestä,
     miekat lensi huotristaan,
    tulet sammui, kujan suusta
    tuli kuusi palomiestä,
     teinit kutsui tuttujaan.

    Pimeässä iskut sinkui,
    merimiehet, sällit, souvit
     kadunpäässä mellakoi;
    Aurajokeen kuu loi varjon,
    heilui mastot, viirit, touvit,
     rummun pärrytys nyt soi.

    Krouvari nyt salaa päästi,
    raatiherrat hiipi kujaan
     Aninkaisten tulliin päin.
    Teinit, sällit vietiin linnaan
    miettimähän miekkailujaan,
     niin ne pidot päättyi näin.

KIRKONHIIRIEN JOULU.

    Kirkonsakastissa pöydän päässä
    Huojui hiirivaari hajasäärin,
    pitkää nälkää nälvi hiirimuori,
     poijat rippisaarnaan vastas väärin.

    "Hohhoo", huokas vanna hiirimuori,
    "muinoin jouluks saikin kyrsää, Kuhaa,
    nyt saa jyrsiä vain kirjankantta,
     tääll' ei muuta saa kuin yskää, nuhaa".

    "Jättihän se ennen ristirahvas
    kirkonpenkkiin jonkun leivänmurun,
    huono aika…", virkkoi hiirivaari,
     "lapsistaankin saa vain vaivan, surun.

    "Rusthollien laiskat rotat lihoo,
    niill' on herkut sekä herranpäivät,
    hengen hiiret saavat purra kynttään,
     ihme sentään, että henkiin jäivät.

    "Pistä sentään tulta kynttiläämme,
    veitsin, lautasin saat kattaa pöylän,
    syödään suntiomme kangänkorko,
     kas kun etsin, ehkä jotain löydän."

    Hiirenpoijat virskui viluissansa,
    jyrsi messupaitakaapin laitaa.
    Muori mutisi kuin itseksensä:
     "Koi nyt syököön vanhaa messupaitaa!"

    Hiirivaari lahti käymään Kirkkoon,
    nuuski nurkat, palas, päätään puisti
    sakastissa muori tuoliin nukkui,
     vanha pitsimyssy niskaan luisti.

    Haaratalituikun liekki leyhyi,
    pitkä varjo tarttui seinänrakoon.
    Pikkuhiiret hiljaa vikisivät,
     kuin ne kiihtyneet ois saaliinjakoon.

    "Hiljaa, lapset", kuiskas hiirivaari,
    "eikö rauhaa saa ees jouluöisin,
    kaikki ompi ollut turhuus, vaiva,
     vaikka hiirenloukunkin nyt söisin!"

    Muori heräs, nosti harmaan päänsä:
    "Kuules, miksi siellä lapset hummaa?
    Vaikk'on hervoton jo hajuaisti,
     haistan kaapista ma jotain kummaa…

    "Nyt näät unta, muori… siit'on alkaa
    jolloin joulukinkun sait sa paistaa,
    oisi ees nyt vanhan kissan kynsi,
     sepä veenkin kanssa saattais maistaa.

    Ei lyö leiville tää nälkäjoulu,
    täällä pakkanen vain nuijii nurkkiin,
    pappilaan ma muutan sunnuntaina,
     salaa puikahdan ma papin turkkiin."

    "Heis ja his ja vik, vlk, vii ja vii",
    vinkui hiirenpoijat purren puuta:
    "Tääll'on piispavainaan patalakki,
     tiimalasi sekä jotain muuta…

    — Tääll'on viiniä ja juuston pötky,
    jonka kirkkoväärtti salaa kätki!"
    Muori pystyyn nousi, vaari nauroi,
     poijat säärillänsä seinää sätki.

    Herkut kannettiin nyt pitopöytään,
    vanha messupaita liinaks tuotiin,
    vanhan jouluvirren vaari alkoi,
     joulun kunniaksi sitten juotiin.

    Muorin posket paisui, myssy heilui,
    vaarin viikset liikkui liukkahasti,
    pienet hampaat kirskui, hännät heiskui,
     kemut kesti myöhään iltaan asti.

    Sitten poijat tanssi joulupolskaa,
    vaari laliatteli pöhnäpäissään,
    muori istui kuin ois kruunu päässään,
     kuin hän vielä notkui nuoraa häissään.

    Tornin taulu näytti kahtatoista,
    makuulle nyt lähti pariskunta,
    pullein vatsoin, silmät sirrillänsä
     poijat nurkassaan jo kiskoi unta.

    Sammui tuikku, kuu jo paistoi kirkkoon,
    kiljui kerran kirkon kukkoviiri,
    kissa naukui jossain naapurissa,
     tyynnä nukkui köyhä kirkonhiiri.

KORVEN KUNINGAS.

    Käy tarina, yössä' yksin salon sydämessä
    vuossaan vanha uroskarhu asustaa,
    yhdeksän miehen voima siilon kämmenessä.
     ja sadan sisu, kun se kerran raivoaa.

    Viimeinen Hämeen karhu, jot' ei kaada luoti,
    kun muut jo kaatui keihäänkärjet rinnassaan;
    korpien kuningas, min veri hankeen vuoti,
     kun suojeli se emoa ja pentujaan.

    Siell' yksin karhu uinuu unhon pitkää kesää,
    pään orjantappurat kuin kruunu kimmaltaa,
     suot suuret, rujot rämeet suojaa piilopesää,
    sen huurut huumaa, laajat letot suitsuaa.

    Siell'on se eläinkunnan onnen salasaari,
    jot'ei oo nähnyt Ihmissilmä milioinkaan,
    on rajaton sen rantain räkämäntykaari,
     sen kaihon-kyllyys riutuu rauhaan raukeaan.

    On kulta-aika, lepää koko luomakunta,
    ikuinen kesä-yö siell' leijaa yllä veen,
    siell' urhon taisteluistaan näkee uros unta,
     kuningaskumppania kaipaa kupeelleen.

    On lepo ihanaa, niin kylläistä ja lauhaa,
    taas mykkä luonto laulaa alkusäveltään,
    ken rikkoo Luojan luonnon suuren pyhän rauhaa,
     saa hullun heikkouden maksaa hengellään.

    Ken tarinasta yltyy karhunkiertoon saloon
    ja aikoo keihäinensä voimanmittelöön,
    hän harhaa vihreen virvatulen taikavaloon
     ja eksyy rämeenrannan rotkon ryteikköön.

    Puun limajuuret niinkuin hiiden sarvet kiiltää,
    yö saartaa silmän, mustat mudat viekoittaa,
    mieletön möly suolta selkäluita viiltää,
     katkeaa lahot oksat, pettää vieru maa.

    Jos onneton sielt' yksin pääsee pakoon salaa,
    yön kammo iäks sairaan sielun pohjaan jää,
    tai ei hän enään koskaan omaan kotiin palaa,
     suon silmään sortuu, himerrykseen häviää.