HÄMEESSÄ.
TUTUILLA TEILLÄ.
Tää tie on tuttu mulle ennestään,
mi kylän ohi kiertää järvenrantaa,
soi aallot ulapalta mulle muistojaan,
ne onnelliseen aikaan haaveet kantaa.
Ma riihen tutun louskeen kuulen taas
ja tunnen maltaan miedon, hyvän hajun,
nään mäkikeinun, missä illoin ilakoin,
kun tunsin suonissani riemun rajun.
Ja puro niityn läpi luikertaa,
kuin ennen tietään etsii järven helmaan,
ja pienen, harmaan myllyn vesirattaat käy,
se saa mun kummalliseen kuvitelmaan.
Kai vanha mylläri on kuollut jo,
kai ajan ratas kaatoi miehen työssään,
ja kirkkomaassa lepää monet, monet muut,
ja toiset vuoroansa oottaa yössään.
Mut on kuin vanha myllynhaltija
viel' eläis kotiseudun siunaajana,
hän illoin kuutamolla tielle kurkistaa
ja luukustansa katsoo punakkana.
Ma hymyilen ja päätä nyökytän,
pois kuljen, askeleeni hämyyn hukkuu,
ma vanhat, mykät talot, kaivot, aitat nään,
miss' immet keväännuorta untaan nukkuu.
Hän yksinkulkijalle nyökyttää,
kun hiljaa sataa syksyll' ensi lunta,
tuo vanha, hauska ukko, punapipopää,
hän viljaa vartijoi ja neitseen unta.
Kuu puron kupliin kylvää hopeitaan,
luo kullan kimmellyksen pitkään partaan,
sen ikäkö vai kylän jauhot valkaisi,
ma ukon silmissä nään hohdon hartaan?
Sä myllymiesten, lasten ystävä,
mies naimakepposten ja joulutaikain,
sä mulle varmaan hyvyyttäsi hymyilet
kuin osin vanha tuttus entisaikain.
Ja kumma rauha täyttää mieleni,
lyö sydän tyynnä täynnä kaipausta,
tää kaikki onko syysyön sadun unta vaan
tää onko nuoruuteni kangastusta?
Sä kysyt ehkä, miksi yksin käyn,
miks kumppania ei oo kuutamossa,
kas aika rientää niinkuin puro mereen päin,
niin veren kosket tyyntyy suvannossa.
METSÄMIEHEN SYYSLAULU.
Lehti hiljaa putoo puusta,
yli metsän käy kuin väike kuusta,
sumu soilla, päällä vaahteroiden,
läpi tummain kuusikoiden
koivupuut kuin kultajuovat
kirkkaan väriloiston luovat.
Mikä raikas, kylmän kuulas aamu!
Soilla suitsuttavi hanhenpaju,
pursu märkää maata tuoksuaa,
sekaan tuntuu lepän hapan haju.
Hau, hohoo! Soi kaiku: hau, hohoo!
Aita ryskää, kun ma yli nousen.
Alla vuoren, kivilouhikossa
nuori Ranni haukkuu täyttä rintaa,
punahäntä heiluu pensastossa.
Männyn punasuomuoksaltansa
vaanii vanha, musta metsokukko,
niskahöyhenharja harallansa,
siivet, purston viuhka leväällänsä
katsoo punaluomisilmillänsä
vihaisena rauhanrikkojaansa,
vimmattuna koira alla haukkuu.
Hiivin, ryömin yli ryteikköjen,
yli puolan varsien ja juurakkojen,
huumaa metson sekä koiran taisto,
veress' soi kuin muinaisaikain vaisto,
esi-erämiesten elo vapaa.
Puiden piiloss' seison kumarana,
mieli on kuin jännitetty hana,
kiivas katse kiivaan saaliin tapaa,
kumeasti haulikkoni paukkuu,
raskas metso maahan rotkahtaa,
koira hampain niskaan hyökkää,
korpi korvissani humajaa!
Metsän kuningas on kuollut,
verkkorepussani vanhus riippuu,
suolta tuuli soittaa pyssynpiippuun
syksyn kirjavia säveleitä
niinkuin rosorinta metsänpeikko,
kuljen mietiskellen metsäteitä,
eellä kiertää koira, eräveikko.
Nousen vuorta, nousen päivän kanssa,
silmiin säteet tanssii yli polun,
voiman alkusäveltulvat tempaa,
sykkimään saa suonten joka solun.
Korven raukeet rannat kimmeltää,
poutahaukan ääni kimeä
soi ja usvass' uinuu metsälampi
yksinään ja vailla nimeä
kuin sen rantaa kiertäis mykkä kauhu,
mutta ujon luhdan takaa jostain
nousee torpan aina altis sauhu,
mieltä lämmittäin se hakaan heijaa,
aitast' astuu vaimo lastaan nostain,
kuulee teirinsoiton korvensuusta,
silmiin lampi, vuori, taivas leijaa,
lehden lentäessä pihapuusta.
Hau, hohoo! Soi haukku vastaa maa,
kauvas korpeen pauke kajahtaa!
TALVI-ILTAHÄMÄRÄSSÄ.
Päivä mailleen hiljaa vaipuu,
korkealle kohoo kuu,
on kuin metsäll' oisi kaipuu,
taivaanranta kullaantuu.
Iltapäivän tulipalo
vihrein reunoin raukenee,
niinkuin hiillos hiipuu vala,
taivaan seiniin heijailee.
Valkeana metsä hohtaa,
päivä sammuu uinailuun,
hyvästiksi vielä kohtaa
lumikelmeen puolikuun.
Iltakajeen kulta heijaa
vihreen metsän hämärään,
kuu kuin valkokehto leijaa
avaruudess' yksinään.
Kehto leijaa, kehto kulkee
yli järven, metsän, haan,
taivas kaikki syliin sulkee,
kehto tuutii unta maan.
Välkkyy taivaan tähtisilta,
luonnon sydän tyynnä lyö,
niinkuin hiljaa hiutui ilta
hiljaa tulee tumma yö.
VALKEASSA METSÄSSÄ.
Valkeana vanha metsä hohtaa,
kiiltää, kuultaa lumitähtineen,
puista puihin sinisiimat johtaa,
oksain hilseet hajoo hiljalleen.
Kaikki on niin lempeää ja lauhaa,
honkain heloholvit kaareilee,
kaikki henkii suurta jumal'rauhaa,
maassa joulun valo vallitsee.
Vanha metsä pyhää untaan nukkuu,
tikka synnyinpuutaan naputtaa,
valkee metsäkana hämyyn hukkuu,
jänön jäljet kiviin katoaa.
Hanki peittää pientä muuraispesää,
kannot katoo villavaippoihin,
on kuin koivu miettis viime kesää,
liikkumatta miettii mäntykin.
Ei näy kyttää missään pensaan takaa,
ei käy koiranhaukku haassakaan,
vanha myrskyhonka maassa makaa,
tuulenpesät huojuu hajallaan.
Yksin metso pistää päänsä siipeen,
marjamättäistänsä unelmoi,
oravainen käpy-aittaan kiipee,
hiljaa metsän humuharppu soi.
Ja sen kielet soivat syvää unta,
rikos riistaa on nyt pyydystää,
lepoon pyhitetty luomakunta
jumal'hengellensä hymyää.
Metsä on kuin vanha, pyhä taru,
josta tuuli hiljaa tarinoi;
kaukaa kaartaa korpi karu,
siihen päivä säteet viistoon loi.
Salo hämärtyy ja varjot lankee,
mutta iltarusko loiston luo
latvoihin ja aukeen ahon hankeen,
vaaran yllä väikkyy valon vuo.
On kuin näkymätön käsi täyttäis
joulukynttilöillä kirkkaan puun,
taivaan silmä sammuessaan näyttäis
ilmestyksen yli himmeen kuun,
Joka luomisaikana jo nähtiin,
jolloin taivaankansi kirjailtiin,
tähdet sytyttävät säteet tähtiin,
uppoo avaruuden unelmiin.
Niinkuin jättihaamut seisoo vaarat,
luonnon kirkonpylväät portaillaan,
niinkuin hartauteen oksain haarat
kohoo rukoukseen korkeaan.
Revontulten suihkeet valon vyössä
suhisten käy yli tyynen maan
niinkuin Luojan sormet jouluyössä
siunaa rukouksen kuultuaan.
VANHA JOULULAULU.
Jo joutui joulu turkeissaan,
jo porokellot kaikuu,
hän kuistin oveen kolkuttaa,
kun lasten nauru raikuu.
On puhtaat pirtin lattiat,
ja seinän päreet kiiltää,
kun takan lieska loimuaa
ja nurkkiin vilu viiltää.
On pappi saanut saatavat
ja kirkko kynttilöitä,
on voinsa saanut lukkari
ja laulaa pitkin öitä.
Ei nikkar' ruumislautaa tee,
ei suutar' rupee lestiin,
nyt joulukannut kumotaan
ja kilvan käydään kestiin.
Nyt avain kakkuun kierretään,
nyt kaltiaista syödään,
nyt pahnoilla me painitaan
ja kallot kattoon lyödään.
Mut, miekkoset, te muistakaa,
nyt joulutonttu huokaa,
siis valkeaa te vaalikaa
ja viekää rakoon ruokaa!
Niin suojaa hyvät haltijat,
ne hyvän sadon suokoot,
myös oman onnen neidoille,
sen onneks pojat juokoot!
Kun joulutulet sammuvat
ja jäähtyy kuuma kuppi,
niin tulee härkäviikot taas
ja knuuti, knuutinknuppi.
Mut nyt on täynnä tynnyrit,
hei, heittäkää siis jalkaa,
kun vielä vuosi kestetään,
niin uusi joulu alkaa!
Joulu 1915.
TAPANIN TAIKAA.
Tahva, tarkka tallipoika
asuu tallinylisillä,
tallitonttu, hyvä henki;
kun on hyvä tallirenki,
ilo siit' on isännillä.
Kun on joulu joutumassa
ja kun ruunat rouskii kauraa,
survoo Tahva suolat suppuun,
sitten painaa päänsä huppuun,
nurkastansa työlleen nauraa.
Illoin itkee tarkka Tahva,
piiskanpää kun varsaa viiltää,
mutta hommallaan on huuli,
taputuksen kun hän kuuli,
ja kun varsan karva kiiltää.
Kiusan tuo hän kiusaajalle,
juosta saa se kuorman eessä
unessansa Lappiin saakka,
raskaammaks vain tulee taakka,
hepo on kuin herra reessä.
Jos on hyvä haltijakin,
säästää vanhat, ruokkii rammat
eikä piiska ain oo vyöllä,
kantaa kaurat joulun yöllä,
viihtyy varsat, varsoo tammat
Tapanina runnun aikaan,
koska pöytää kiertää leili,
varsat pihaan piehtaroivat,
tumpelit ja tiuvut soivat,
talli loistaa niinkuin peili.
Hei, nyt antaa varsan lentää,
kulkusta on hauska kuulla,
antaa mennä kirkkoon asti
komiskassa komiasti,
soihdut hulmuu pulkkapuulla!
Harjat heiskuu, silmät säihkyy,
kaviot lyö kipeneitä,
vonkuu jää ja länget laulaa,
hevot hirnuu, kaartaa kaulaa,
lumi sinkuu pitkin teitä!
Virstantolpat, viitat huilaa,
kilvan kylän parhaat ajaa,
tuskin enään näkee puita,
ken nyt ehtii ennen muita,
riemull' ei oo enään rajaa!
Katsos Tahvaa, tallipoikaa,
kiertää tallin joka kolkkaa,
piirtää vanhat taijat seiniin,
ylisiltä hyppii heiniin,
tanssii vanhaa joulupolkkaa!
KEVÄTPOLSKA.
Suomessa kevät koittaa taas,
nyt sulo käki soittaa taas,
nythän on meillä helluntain valkea yö!
Nuoret ne liikkuvat,
keinut ne kiikkuvat,
nurmella sirkkakin leikkiä lyö!
Tuuli se tuli etsien
ylitse metsien,
lähteellä lensi perhoset, mettänsä joi.
Pilvet ne päilyvät,
korret ne häilyvät,
nyt sinikellot keijuille soitella voi!
Soitti jo paimen huilullaan,
kaiku se hyppi kuilullaan,
pois yli sinivetten, salosaarien luo,
oksapa onnahtaa,
orava ponnahtaa,
nauraen nuorikon häihinsä tuo.
Vuorilta alas hyllyillen
rientäen kylän myllyillen,
laulaen ilolaumansa virta nyt vie;
vihreillä partailla
katseilla hartailla
kukkaset kuiskivat: auki on tie!
Oraita maalle pellot loi,
karjankin kellot soi,
nyt talonpoika toukonsa tehdä jo saa.
Voi, päivän tuloa,
voi, Suomen suloa,
aivan kuin morsian kaunis on maa!
Neito, sido kukat viirihin,
käy kanssani piirihin,
harjulla helavalkea loimunsa lyö!
Armahin kultani,
taltuta tultani,
nythän on helluntain vihkimä-yö!
KESÄISIÄ KUVIA.
Heleänä hehkuu päivä heinäkuun
yli talon harmaan pärekaton,
yli saunan, läpi pihan saarnipuun
säteet siivilöiden yli riippumaton,
jossa alkuasukkaana lekotan,
pilakuvaa piirtäin värit sekotan.
Pihall' laiskat rouvat loimillaan
lukee kunnes kirja maahan putoo,
pieni tyttö pitää sateenvarjoaan
yli maalaismummon, joka sukkaa kutoo,
kukko lätin luona kera haaremin
siipi maassa kanaa kiertää kaaremin.
Ilma autereisna rasvaa värehtii,
kärpäset ne kiimaa, hyppii seiniin,
niityll' lehmät niinkuin tädit märehtii
aamujuorujaan, kun sarvet uppoo heiniin,
missä soipi sirkkus heinäpukkien,
klovnein pyllyheitot, leikki lukkien.
Alju varis miettii varkaan vehkeitään
ihmeissänsä kaupunkilaisnäystään,
niinkuin kriitikko se kyyryllään
halveksien katsoo mua yli räystään,
rääkyy: l'art pour l'art, luo tekotapojaan,
tappaa tyhmän täin, taas noukkaa lapojaan.
Nuori espisherra niinkuin kaakkuri
kauluskahlein uimarantaan kulkee,
konttoristineitiparvi pulskuvi,
kiljahtaen uimahuoneen oven sulkee,
kaakattain kuin hassut hanhet paostaan,
sitten tirkistellen oksanraostaan.
Puolivillasivistystä naurahtain
runokoneeni ma kiinni väännän,
hetken heijastuksen kankaalleni sain,
sekaseuralle ma raukeen seljän käännän,
lasna uni taitaa syvä olla näin,
hyvää yötä, hupsut, hyvä olla näin!
SUVISIA SOINTUJA.
1.
Lokkien leikkiä.
Saarikalliolla auringossa
lepään alastonna kuin mun Luoja loi.
Taivaan huimentavaan helokkuuteen
uppoo katse, ihmeen ihanuuteen.
Korvissani luonnon sadat soinnut soi
niinkuin jymeässä jättikantelossa.
Yli pääni korkealla kirmaa
kymmenkunta lokkia, ne leijailee
kilpalentoon ilmass' ilakoiden
yli uinuvien ulapoiden;
rinnan riemu paisuu, siivet suhisee
kiihtäin ylös, alas vauhtiansa virmaa.
Korkeemmalle ilmaan yli muiden
nuori lokkipari kiitää kaarestain
päivän säteilystä kuin ne päihtyis,
yli saarten suven sineen häihtyis
täyttäin kiimassansa luonnon lain,
kylläisnä taas kelluen ja rantaan uiden.
Mutta toiset kisailuaan jatkaa
niinkuin lapset kirkuu, luikkaa leikeissään.
Uusi sädevirta tulvaa auringosta,
soi kuin kiivas ääni piccolosta,
sulaa ilmaan, hiutuvahan hyminään,
suuret sadun linnut kaukomaille matkaa.
2.
Suvi-ilta.
Kuuluu kellon kalke seutuvilta,
tyyni, suloinen on suvi-ilta,
ihanana juhannuksen puu
mökin eessä uneksuu.
Järven takaa kuuluu käen kukkuu,
neidot aitoissaan jo varmaan nukkuu,
jostain ikkunasta torvi soi,
vuori kauvas kaiun toi.
On niin hiljaista ja lempeen lauhaa,
kaikki henkii rakkautta, rauhaa,
kaikki riutuu sointuun suloiseen
niinkuin henki yli veen.
3.
»Kiimavuorella.»
Yöss' yksin seisovi Kiimavuori,
jo on vaijenneet karjankellot,
Jäminjärveen kuultaa talot ja aitat,
helovihreät niityt ja ruskeat pellot.
Sydän talttuen, tyyntyen lyö,
on valkea juhannusyö.
Käyn vuorta, sen taakse mun muistoni matkaa,
en kiihkoa tunne, en kiimaa.
Näen kaukana korkeemman, viittovan vaaran,
yö kutoo kuin viitaksi siinteistä siimaa,
yön vuori ei valtaansa saa,
pois katson taivahan taa.
Sinne kirkkauteen minä kerran astun,
mua lempeät laakson haltijat suojaa,
kaks harjua kunniaportteina hohtaa,
siellä kiitän ma luonnonlauluni luojaa,
sinne yksin yöstä mä käyn,
ma aavistan aamuni näyn.
Kesällä 1915.
SUVINEN SAARISTOMAISEMA.
(Sisämaan näkemys)
Kesäinen päivä länteen lankeaa,
luo ruskon mereen, suvisaaristoon,
kaukaiset purjeet puuntain lepattaa
kimmeltäin ulkoluodon louhikkoon,
miss' uivat haahkat, nousee hylkeen pää,
ja rantatyllin ääntä itkettää.
Kaupungin ääriviivat kaarestaa,
kun tornit taittuu sauhuun tehtaiden,
huvilat hohtaa, jahdit kelluaa,
ikkunat loimuu ilmitulehen.
Ja niemen päässä mänty köyrtyy vain,
muinoinen merkki merenkulkijain.
Kuin suuri peili meri heijastaa
taivaiden pilvilinnat vuorineen,
sen syvyyksiin kuin uneen uppoaa,
kuin ikuisuutta heijain hiljalleen;
korkeella merikotka kirmaisee,
sen aavevarjo veessä väreilee.
Ja kullanvihreänä illansuu
kuin paratiisi loistaa porteillaan,
ihanat ruusutarhat kangastuu,
etäiset rannat kohoo yli maan,
ja luodot lepää yllä vihreen veen
kuin suuret, harmaat hylkeet poikineen.
Käy meren rinta, tyynnä hengittää
suolaista voimaa jättikeuhkoillaan,
maan ääriviivat yhä kauvas jää
kuin ihmisunelmatkin uupuissaan,
niin rauhanraukeeks kaikki käydä voi,
kuin katse kuolevaisen sammuu koi.
Mykkinä mainingit vain hiljaa käy,
vain yksinäinen laine luotoon lyö,
ei ihmishahmoa nyt missään näy,
ja on kuin luomisajan alku-yö,
ens tähti on kuin arka aavistus,
ylitse kaiken kaartaa kaikkeus.
SYYSSÄVELIÄ.
1.
Maalla.
Yötä päivää sataa, sataa,
ei nää päivän, kuunkaan rataa,
kaikki, mikä pyrkii aurinkoon,
kalmankelmeeks kuihtuu, kellastuu,
tuuli ulvoo ullakkoon,
värjyy vanha pihapuu.
Märkä varis puussa keikkuu.
Loppui heinän, elon leikkuu,
loppui riihitanssit talkoineen,
niinkuin suruun vaipui aitanpää,
niinkuin miettis itsekseen
syksyiltain hämärää.
Tuvan lämpöön kömpii vaarit:
täynnä nyt on myllyt, laarit,
mieli täynnä illan ikävää,
takan tuli toivon tuikkeen tuo,
joskus huuli hyrähtää,
mykkä katse loiston luo.
Kaikki laululinnut lähti.
Läpi sumun syttyy tähti,
häilyy tupain tulet hämärään,
vilahtain vain hahmoo kalju kuu
avaruuden pimeään
niinkuin ammottava suu.
Maailmoita kiertää kauhu.
Tyynnä nousee tuvan sauhu,
tyynnä onneansa oottaa maa,
kerran päivä sulattavi jään,
vedenpaisumuksen taa
kyyhky kantaa lehteään.
2.
Kaupungissa.
Sade vihmoo, viima viiltää,
lyhtyin alla kadut kiiltää,
märät muurit varjon luo,
viemärit ne vettä juo.
Yöt on kylmät, harmaat aamut,
ihmiset käy niinkuin haamut
kotiin teiltään, toreiltaan
talven valtaa uhmaamaan.
Vihreet siniliekit hohtaa,
sähkö ilmass' sähkön kohtaa,
syttyy ihmissydämiin,
laulu laukee säveliin.
Alkaa kiihko kaikkialla,
muuraistyö nyt pesän alla,
voiman unta lisää yö,
heelmän kantaa kesän työ.
Kapse kiitää, kellot soivat,
lehdet katuun karkeloivat,
sähkö syttyy kaupunkiin,
työn ja taiteen temppeliin.
Yössä uinuu meri musta,
hautoo suurta arvoitusta,
pieneks muuttuu kaikki muu;
yli templin kohoo kuu,
apostolit kättään nostaa:
paha pahan teon kostaa,
rikos sortuu sortaissaan,
pyhä totuus perii maan.
Ilmassa on työtä, taikaa,
enteet uurtaa uutta aikaa,
sekasorron luotaan lyö,
nousee aamu, vaipuu yö.
Pusulassa syksyllä 1915.
MUSTALAISSOINTUJA.
Kohtasin tiellä mä mustalaisen,
mustaa hevosta kaivolla juotti,
valkea oli mieli kuin taivaalla pilvi
vaikka haikea oli nuotti.
— »Ken sinä oot, joka lauluni kuulit,
tahdoit mun luokseni tuttuna tulla?»
— »Laulaja oon, ei hevosta oo mulla
eikä valkoista vaimoa mulla.
Valkea oon minä mustalainen,
niinkuin sun heimosi illoin ma itkin,
nuotti on naurava, mieli on musta,
matkalla mieroa pitkin.»
— »Jos olet valkea mustalainen,
jos sun on kylmä ja kalsea olla,
laulele mieron laulusi mulle,
niin lämpenet nuotiolla!»
KIRKONAIDALLA.
Ja kirkonaidalla istui
kaks neitoa sunnuntaina,
ja aina, aina
kun neidot aidalla istuu,
niin sunnuntai on aina.
Ne neidot kuiskutti hiljaa,
ne jutteli yöstä ja kuusta
ja paljosta muusta,
jota kuiskutellaan hiljaa
eikä juuri paljosta muusta.
Kaks poikaa raittia ramppasi,
ne katseli kirkonaitaa.
Ja mitä taitaa
nyt tehdä? — ne raitilla mietti:
mitä hittoa tehdä taitaa?
Mutta hiljaa kuin kirkonhiiret
tytön tylleröt vuotti ja vuotti,
se tuskan tuotti
pojanrunteille kirkonhiiret
päänvaivan ja tuskan tuotti.
Yks sanoi: »on kaunis ilma,
mitä sanoo Tilta ja Hilma?»
— »Niin, kaunis on ilma!»,
tytöt tirskui: »kaunis on ilma!»,
pojat mietti: on kauniimpi Hilma!
Esiliinaansa neitoset nyppi,
eikö kohta ne nahjukset nappaa,
tämä tuska tappaa,
esiliinaa kun nyppii, nyppii,
tämä tuska ja tauti tappaa!
Pojan jullit jäykkinä jumppi,
niit' ei kylliksi sättiä saata.
»Kai mennään maata!»,
ne sanoi ja vilkuen taakseen
ne menivät myllylle maata.
ILLAN ILKAA.
Illan minä ilakoin
kera neitten hakamaissa,
karjan kotiin kulkiessa,
ammui Ruusu, ammui Tessa
karjankellon kalkattaissa;
heiju, veiju, heiju, hei,
kuka neidoista sydämeni vei!
Neidot nauroi, metsä soi,
tartuin lettiin kunnon, kiltin,
tumman Veeran, syttyi riita,
sotaan syöksyi Haukan Iita
kateeks kauniin Puupon Hiltin;
heiju, veiju, heiju, hei,
kuka neidoista sydämeni vei!
Niin ne oli katsella
kuin on kolme ruusupuuta,
veräjällä sain ne paulaan,
kädet kiersin kaikkein kaulaan,
meinasin viel' antaa suuta;
heiju, veiju, heiju, hei,
kuka neidoista sydämeni vei!
Kutti, kutti, kutti, hoi,
neidot katsoi salavihkaa
alta huivin punaraidan
naureskellen luona aidan:
pyh ja pyydä, pih ja pihkaa!
heiju, veiju, heiju, hei,
kuka neidoista sydämeni vei!
Silloin suuta suikkasin,
pistin päänsä aidanrakoon,
mikä maidon, marjan tuoksu,
siitä sota, riita, juoksu,
kaikki juoksi kylään pakoon,
heiju, veiju, heiju, hei,
kuka neidoista sydämeni vei!
Oottakaahan yöhön vaan,
näyttäkää vain pitkää nenää,
aittaan suljen enkä säästä,
enkä koskaan karjaan päästä,
ettekä te teekkään tenää,
heiju, veiju, heiju, hei,
nuorin neidoista sydämeni vei!
KESÄ-ILTA.
Ma muistan vielä iltahämärän,
mi kiersi harmaan kuistin, räystään kaaren
ja vinttikaivon, aitat, karjapihan,
sen alla järven, pienen koivusaaren.
Ja armas kesä-illan aurinko
jo kultakaukomailleen hiljaa vaipui,
ma kuistiin hiivin, missä hiljaa seisoit,
ja pääsi tietämättään taakse taipui.
Ma olin nuori ylioppilas,
sä seitsentoistias, kuin lapsi vielä,
sä olit niinkuin rauhallinen ranta,
ma tulin niinkuin myrsky riemun tiellä.
Sä olit ihana kuin ilmestys,
kuin sydänsykintäs ma vielä kuulen,
kun viinin huumaamalla huulellani
ma tunsin maidonviileen neitseen huulen.
Ma tulin niinkuin halla hiipien,
kun juuri puhkesit sä ensi kukkaan,
ma tulin unelmies ruusutarhaan,
kuin lehdet pudotit sä haavees hukkaan.
Ja kesä-ilta loisti lempeenä,
vain karja hämärässä jossain ammui;
kuin hyvästiksi riuduit rintaa vasten,
ja silmäs itki, silloin päivä sammui.
Sun jätin yksin yöhön, hämärään,
mun maailma taas kauvas myrskyyn heitti,
miks suutelin, kun päivä juuri sammui,
miks juuri silloin pilvi päivän peitti?
MENNEITÄ MUISTOJA.
1.
Oi, muistatko vielä hetken sen,
kun lainehti kesäinen laiho,
läpi laihon me kaihossa kuljimme,
seeshieno oli se kaiho.
Yllä kultaiset korret kuin palmupuut
meille kallisti kruunupäitään,
ruisrääkkä se raijutti rakkauttaan,
kimalaiset rummutti häitään.
Sit' ei tiennyt, tiennyt kukaan muu,
kun me hiivimme piilopaikkaan,
siellä lapsina häitä me leikimme,
vielä muistan sun naurusi raikkaan.
Ja joskus kun laihon ohitse käyn,
kun se aaltovi alla tuulen,
ma säpsähdän ja seisahdun,
taas nuoren naurusi kuulen.
2.
Miks salasin ma suuren suvilemmen,
kun elon aamu alkoi loistavana?
Miks oli sydän liian arka silloin,
miss' oli vapahtava, suuri sana?
Elämän pyhään, suureen suviliittoon
sun oisin vienyt valoon miehen voimin,
nyt elämäni tarun tähtehistä
kauneimman kaihon kukan sulle poimin.
Sen poimin sielun yrttitarhastani,
rinnasta revin nuoren ihanteeni
purppurakukan, lemmen veriruusun,
jota nyt kastavat vain kyyneleeni.
YKSINÄISET SIELUT.
Puut kukissansa seisoi vierekkäin,
ma kuljin kanssas illan käsityksin,
ma suuren surun silmissäsi näin,
ma tunsin sentään kuinka kuljin yksin.
Ja lehti irtaantui kuin tiennyt ois:
jos liikkuis puut, ne ehkä rakastaisi.
Silmäini ohi sielus liiti pois,
myös oma sydän poissa olla taisi.
Ja välillemme nousi kummitus,
kuin joku unohtunut murheen muisto,
kuin ripsen alta kyynelkimmallus,
kuin pilven alla pimennyt ois puisto.
Ah, miksei rakkaus mua sokaise,
miks en saa suurta sanaa niinkuin muutkin,
miks yksin käymme, ihmisparat me,
kai kovaa kohtaloaan suree puutkin.
KUUTAMOLAULUJA.
1.
Kuu hohti huoneeseen.
Ma hiivin hiljalleen
sun luoksesi ja hiukses hajoitin,
kuun kultaan välkkyvään
ja silmäis hämärään
ma vaivuin, kun sua salassa ma suutelin.
Niin hiljaa huojuttiin
me kauvas unelmiin,
kuu loisti niinkuin kuolinnaamio.
Ah, kylmää kuolemaa
me emme muistaa saa,
kun huolillamme hehkuu, sulaa suutelo!
Kuu paistoi heleään. —
Ken ajoi keveään,
kun ulkona nyt kulkusia soi?
On kuollut kylmä kuu,
mut ikkunalla puu,
mun armahani, talvessakin vihannoi.
Kuu paistoi ikkunaan,
me unhoitimme maan,
kun hiustes huumeessa ma hekumoin.
Kuun välkkeess' silmäs näin,
luo liian kauvan jäin, —
kuu yhä kummitteli kuolinnaamioin.
2.
Kuu nyt meni pilven taa,
taas on musta kaikki maa,
kuu taas kulkee niinkuin avaruuden aave.
Kylmä käsi kiemuroi,
kylmä ääni vastaan soi,
minne lensi lempeni ja helein haave?
Mistä kylmät sanat sait,
miksi itse oon niin vait,
outo mielen mykkyys maailmani täyttää?
Kuu yön tyhjän paljastaa. —
Miksen rakastaa ma saa,
kuolinnaamiolta kasvosi nyt näyttää!
En usko ma lemmen kuuhun,
mi välkkyi ikkunan puuhun
ja uuvutti unelmiin.
En usko hymyilyihin,
en sanoihin, en syihin,
en käärmeen kyyneliin.
Ma uskon kuoleman kuuhun,
mi välkkyy haudan suuhun,
mihin rakkaus laskettiin.
ÖISELLÄ TIELLÄ.
Oli tumma tie, jota kuljimme,
yötaivas peitti kuun,
tien varrella varjomme yhtyi
kuin varjot kahden puun.
Kuin varjot kahden paljaan puun,
min lehdet on surmannut syys,
niin kuljimme kahden ääneti
yö eessä ja äärettömyys.
Mut äkkiä pilvistä puhkesi kuu
kuin keltainen ruusupuu,
min varsi kultaisen kukkasen luo,
mi maahan kallistuu.
Maan lapsi, puoleeni kallistuit,
kuu katseissas kuultaen
yöhiljaisen lempesi ilmaisi,
ma ääneti tunsin sen.
2.
Yön käsi yllättää mun varjoni,
mun armahani!
Tien valkolumi edessäni hohtaa,
yön läpi katseeni ei sielus pohjaa kohtaa,
mun armahani!
Ma tahtoisin sun etees paljastaa,
mun armahani,
mun sydämeni; syliis sitten nukkua,
ma tahdon katsees syvään salakuiluun hukkua,
mun armahani.
Mun sydäntäni varjot vartioi,
mun armahani.
Sun mykät huules sydänovet sulkee,
oi, minne yössä kohtaloni tie nyt kulkee,
mun armahani?
Yön käsi syleilee mun omakseen,
mun armahani,
on kuilu välillämme, sill' ei pohjaa,
ei tuntematon tähti meitä onneen ohjaa,
mun armahani.
TUURLIT, TUURLIT…
(Karjatytön laulu.)
Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi,
missä Tessan kello soi,
kirjokylki, kukkasein,
hienon hauteen sulle tein
jauhoista ja apiloista,
suolasta ja voista!
Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi,
mailleen meni päivän koi,
metsä tummuu, tummuu tie,
kaikki polut kotiin vie,
kotiin, kotiin, maire marja,
veräjäll' on karja!
Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi,
kaukana et olla voi,
kuljen kautta kaiken maan,
kultaistain en löydä vaan,
janoko sun suohon saattoi
vaiko karhu kaatoi!
Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi,
illan kaiku ilkamoi,
tule ahon alalle,
tule iltapalalle,
tule tumman metsän takaa
kohden kotihakaa!
Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi,
kas jo Tessan kello soi,
tähtiotsan sarvet nään,
nyt ma laulan heleään,
tule, tule, ruusunkukka,
tule, Tessa rukka!
HULLU-HILPPA.
Hullu-Hilppa, hullu-Hilppa,
kukas hullun tiet on tiennyt,
Hilpall' oli kerran onni,
rakkaus on järjen vienyt!
Kun hän tulee taloon illoin,
etsii lämmöksensä takkaa,
piiat pilkkaa penkin päässä,
kun hän laulaa, nauru lakkaa.
Ei hän tiennyt tuskain syytä,
kiersi niinkuin kiertää hullut,
yöpyi yöksi, laulain lähti,
Kärnään ei vaan koskaan tullut.
Mutta kerran pärttylinä
tuli niinkuin oikku ajaa
taikka muisto mieltä ohjaa,
etsi, raukka, rauhan majaa.
Seisoi Kärnä kartanolla,
viekkahasti silmä vilkkui,
tunsi syynsä sydämessään
vaikka irstas ääni ilkkui:
»Missä on nyt Hilpan heili!»,
niin hän pilkkas heikkopäistä.
»Unta näin mä, tyhmä neitsyt,
petollisen pojan häistä.
Miss' on Kärnän kultakruunu,
silkkivyöni kultasolki!»,
houri Hilppa, Kärnä karjui,
mustana hän maata polki.
Hilppa naurain kujaan juoksi,
katsoi taakseen, tieltä kääntyi,
kolme päivää metsää harhas,
sinne rämeen rantaan nääntyi.
Siitä asti ei oo Kärnä
monta tyyntä yötä maannut,
käy kuin vanha valapatto,
kirkoss' ei oo rauhaa saanut.
Kun hän sieltä kotiin kulkee,
syrjään synkän katseen luo hän,
vaimoltaan hän salaa syitä,
yksin käy ja yksin juo hän.
Öin hän nousee vuoteeltansa,
taijatkaan ei tautiin auta,
katsoo, katsoo kirkkomaalle,
vait kuin yö on, vait kuin hauta.
ISON TALON POIKA.
Hän on ison talon poika ja tuhlaajapoika,
saa manttaalit kerran ja mannut,
isä raatoi ja raahasi, kylvi ja kynti,
tämä tikkua ristiin ei pannut.
Hän on hulivili hurja, on remseän reima,
lyö nakkia, pöydällä olvet,
yötansseissa hihkuu otsalla tukka,
käsi puuskassa, puhdissa polvet.
Hevoshuijari on hän ja markkinamies,
humun höyryssä mieltä ei karmi,
mitä sanoo pappi ja vallesmanni, —
mut isästä aina on harmi.
Olis ukko jo rahju ja raihnas ja kuuro,
sais vaarina näppiä nuolla;
ja kerran jos luovutti mannut ja maat,
niin saisi se vaikkapa kuolla!
Tukit samppanjavirrassa silloin uis
ja mäiskyisi männikönlaidat;
olis pojalla vitjat ja ankkurikellot
susiturkit ja simsettipaidat!
Joka yö sitä talossa mässättäis,
että kuuluisi kirkolle saakka!
Joka juomaripoika se yösijan sais,
joka maantien naikko ja naakka!
Niin vintiö vieraille kerskailee,
mut toista hän tolkkaa koissa:
isä pellolle ajaa pampullaan,
pojan röyhkeys on nyt poissa.
Hän on pelko, kun piiat pilkkailee
ja nauravat, katsoen kirnuun.
Mut annas, hän ruoskalla kostaa sen,
kun orhi se maantiellä hirnuu.
Kun ukkeli kuollut ja kuopattu on,
niin riemulla ei ole rajaa:
Pois alta, te loiset ja lenkarit, hii,
hei, ison talon herra kun ajaa!
VANHASSA PAPPILASSA.
On iltakellot jo hiljaa soineet,
on pappilassa jo melu laannut,
ja rovastilla on hyvä mieli,
hän saunass' äsken on kylyn saanut.
Hän keinustuolista leposohvaan
ja leposohvasta keinustuoliin
nyt siirtyy arkana arvostansa
ja vaipuu sunnuntaisaarnan huoliin.
Hän miettii, miettii, mut järki seisoo,
on elo syntiä, kuonaa, kaarnaa,
hän saunass' aatteli helvettiä,
niin usein laittoi hän siitä saarnaa.
Mut vaikka kuinka hän siitä pauhaa,
ei seurakuntaa saa tunnonvaivaan,
ei piinaa helvetin usko kukaan,
ne hylkää senkin kuin ennen taivaan.
Hän kuulee… iltaista valmistellaan,
sais saarnan valmiiks jo kohta puoliin,
taas siirtyy rovasti leposohvaan
ja leposohvasta keinustuoliin.
Ei hiisku kyökissä sisäpiiat,
kun vanha ruustinna varpain kulkee,
hän pyyhkii miehensä lipereitä
ja vaatekaappien ovet sulkee.
Mut kirkkoherra vain hikoo hiljaa,
on paljon huolta ja virkavaivaa,
hän tylsän kynänsä kastaa tolppoon
ja vanhat paperit esiin kaivaa.
Hän haistaa ovesta paistinkäryn,
hän keinustuolissa kiikkuu, kiikkuu,
ja vanha kello se hiljaa naksaa,
niin aatos raskaasti lepoon liikkuu.
Niin, — yhtä samaa ja yhtä samaa,
hän loppuun saarnas jo kaikki aiheet,
hän lapset kastoi, hän naitti, hautas,
niin vieri vuodet ja ihmisvaiheet.
Mut hiljaa ruustinna kyökkiin kulkee,
hän varoittaa ja hän hyssyttääpi:
»hys, hiljaa, rovasti kyhää saarnaa,
mut teidän työnne vain kesken jääpi!»
Mut rovastilla on mieli muussa:
ois aika saada jo pala suoliin,
taas levotonna hän siirtyy sohvaan
ja leposohvasta keinustuoliin.
Mut onhan hänellä vanha saarna,
jos sitä muuttaisi tekstin mukaan,
jo siit' on vuosia —, ken sen muistaa,
ja tokko sitä ees kuulee kukaan!
Hän hymyy kuvalle Melanchtonin,
sen saarnan käänsi hän postillasta, —
hän kynän laskee ja huokaiseepi,
ja tuoli lakkaa nyt liikkumasta.
Ja alas otsalta »lasit» liukuu,
jo uni raukea silmät sulkee,
kun piiat kyökissä kuiskuttaapi
ja varpain ruustinna yhä kulkee.
Soi paistinpannujen riemun räiske,
ja vanha kello se käy ja kukkuu,
kun vanhan pappilan vanhaan tuoliin
nyt ukko kuorsaten hiljaa nukkuu.
MUISTOJEN LAULU.
Soi sielussani kotiseudun kieli,
kuin kansa sen nyt olen umpimieli
ja kärsin kaiken hiljaa yksiksein
ja mietin, mit' en tehnyt, mitä tein.
Ja kun ma kohtaan kotipuolen miehen,
taas aatokseni eksyy umpitiehen,
ne koitin maailmalla unhoittaa,
taas mieleni ne vanhaan myrskyyn saa.
Ma laulan kotiseudun säveleitä
vaikk' yksin kuljen vieraan väen teitä,
mua, umpimieltä, vieras vieroaa,
mun haaveissani hohtaa jäämein maa.
Sen harmaat kylät, luhdit, tanhut, tuvat
mun mieleeni kuin ennen kangastuvat,
nään valkeana kotikaupungin,
min polut puolet ikää harhailin.
Nään sinikunnaiden sen ympäröivän,
sen järvein illoin nään mä ikävöivän,
sen vanhat talot, vanhan kirkon nään,
min kultanirkko välkkyy hämärään.
Nään pyhäpäiväin hartaat harmaahapset,
nään arkiaskareissaan ihmislapset,
käy elo hiljalleen, on uuras työ,
niin lempeästi tuutii lepoon yö.
Ja korkeimpana yli taloin muiden
nyt kohoavan yli vanhain puiden
ma kummullansa tiedon templin nään
kuin ruusulinnan valon välkkeessään.
Sen nuorukaiset näki nuorta untaan,
sai aatos avartua ihmiskuntaan,
sen nykykohtaloihin, muinaisiin,
yötaivaan tähtihin, maan uumeniin.
Siell' oltiin leikin satukuninkaita,
suur'haaveet harhas meriä ja maita,
mut kalleimmaksi kävi isänmaa,
sen entisyys ja mik' on tulevaa.
Niin nousee mieleen vanhat, rakkaat kuvat,
ne läpi aikojen vain kirkastuvat
kuin oudon kiintotähden näkisin,
mi välkkyy yli kotikaupungin.
Se loistaa kera taivaan tähtisarjan,
se välkkyy ohi joka talon harjan,
kun ilta pimenee, se rauhan tuo,
se maiseen eloon ikikatseen luo.
Te Hämeen metsät hiljaiset, kuinka rakastankaan teitä,
te ootte mulle soittaneet maan alkusäveleitä,
te ootte mulle kertoneet vuossatain tarinaa,
se tarina niin vanha on kuin vanha on tää maa.
Teiss' asuu vielä koskematon rauha, pyhä suuri,
teiss' sykkii kaiken kauneus ja elon syvin juuri,
ja voimaa mulle humisseet on korven jättipuut,
kun ei ymmärtänyt maailma, ei ihmiset, ei muut.
Ma nousin vuoren myrskyihin ja etsin jyrkänteitä,
te metsät, kaipaan kalvettanne, rauhan säveleitä,
oi, koska, salo sininen, taas kuulen huminaas,
maa-emo kallis, koska painan pääni syliis taas!
On maailman meno levoton ja siellä myrskyt pauhaa,
te metsät, metsät hiljaiset, ma teiltä etsin rauhaa,
ma tahdon, tahdon nukkua kun poika metsämaan,
ma tahdon, tahdon herätä taas honkain huminaan.
* * *
Aamuni maa!
Siellä lasna mun kehtoni häilyi,
siellä nuorena vuorelle nousin
ma kamppailuun,
siellä miehenä suvantoon sousin
hohdossa kuun,
siellä päiväni kirkkaina päilyi.
Lempeni maa!
En sua unhota, unhota milloin,
näin harmaat luhdit ja pellot,
maat karjojen,
kuulin niemies kalkkavat kellot
kylän karjojen,
kävi polkua impeni illoin.
Unteni maa!
Siellä miettien painuin ma yöhön,
sain tahdon, tiedon ja taidon,
syvän syntyjä hain;
maa-emo, sun rinnoistas maidon
ma juoda sain,
sain voimia miehen työhön.
Ehtooni maa!
Sain kuin äidiltä hellän nuhteen,
sua kiitän, kun kestin ja voitin,
maa lauluni loi.
Soikoon hiljainen, sammuva soitin,
sulle soittoni soi
tullessa elämän viimeisen puhteen!
HYVÄSTIT HÄMEELLE.
Hyvästi, hyvästi, kulkuset soivat,
hevonen kiitää jo ylitse jään,
rannalla männyt nyökkää päätään,
kartanon päädyn vielä mä nään!
Hyvästi, keinu, mi kuurassa mäellä
seisot ja muistelet kesääsi nyt,
hyvästi, hanget ja metsäiset polut,
joill' olen hämyssä hiihdellyt!
Hyvästi, Hämeen hämyisät illat,
kaukaiset vaarat ja vehkaiset suot,
joita ma erässä kiertelin aamuin,
tuuli, sä sieltä nyt viestisi tuot!
Hyvästi, kylä, mi harmaana uinut
rannalla, missä mä ikävöin,
hyvästi mylly, mi rannalla puron
jauhelit jyviä, joita ma söin.
Hyvästi, kuja, miss' illoin ma kuljin,
impi, sun kanssas ja unelmoin,
neitsyytes nuoruuden elämännesteen
kun minä huuliltas juopuen join.
Vielä nyt haikea valkea tuikkii,
impeni ikkunan välkkyvän nään
ohitse niemen, nyt se jo sammui;
hevonen hölkkävi hämärään.
Ympäri metsät huokaa hiljaa,
luminen holvi ja kristallipuu,
kiidän kuin ohitse valkean kirkon,
urut kun soi ja on joulukuu.
Hyvästi, ehkä nyt viimeisen kerran
heitän ma lapsuuden muistojen maan,
kauvan ma sielussa kuvasi kannan,
en sua unhota milloinkaan!
KORVENKÄVIJÄN UNELMA.
Niin ma soisin elämäni käyvän,
kun yön myrsky sielussani pauhaa,
kadotuksen kaupungeista lähden,
etsin metsäin suurta, syvää rauhaa.
Majan rakentaisin järvenrantaan,
missä yksinkertaisena kansa
elää omaa luonnon elämäänsä
tyynnä, tasaisena tavoiltansa.
Majan eessä pihlajani kukkis
helluntaiksi, kun on tyyni ilta,
talven tullen siinä tilhit tirskuis,
toisi viestin Lapin tunturilta.
Sorja sormikannel polvellani
laulelisin vielä, mitä voisin,
kaikki korulaulut kuolettaisin,
uusin, suorin soinnuin tarinoisin.
Voimallisna vanhuuttani oottain
katsoisin kuin suureen satulehtoon,
päivä majan yli vaeltaisi
kunnes löisi hetki elon ehtoon.
Saisi paistaa korkein pyhäpäivä,
tähkät terää nostais kesän kultaan,
vuosisataisvanhat kellot soittais
rakkaan kotiseudun pyhään multaan.