KUNNARI. Ettäkö—?
TOPRA-HEIKKI. Sillä välin kun joukko on riihtä sammuttamassa, teemme tyhjää talossa. Me Mikon kanssa menemme sisään, Jaara ja sinä jäätte ulos vahtimaan.
KUNNARI. Mutta tuohan on—murhapolttoa ja varkautta.
TOPRA-HEIKKI. Sano sitä millä nimellä hyvänsä. Itsessään ei se ole muuta kuin hyvin ansaittua kuritusta Ruohomäen pohatalle.
MIKKO. Elä hiidessä, Topra! Murhapolttoa ja varkautta—ei tok' ruveta semmoiseen. Ei ruveta, ei.
JAARA. Arveluttaako teitäkin viimein?
TOPRA-HEIKKI. Te olette hassuja suorastaan. Lopen hassuja. Ei teillä ole ymmärrystä vähääkään. Eikä rohkeutta. Onnettomia nahjuksia, pölkkypäitä. Kuolkaa nälkään, mokomat, ette te parempaa ansaitsekaan. Tai ottakaa pussi selkäänne ja menkää kerjäämään, muuhun te ruojat ette kumminkaan kelpaa. Minä kyllä löydän parempiakin toveria, tai jos en löydä, niin menen yksin. En heitä hyvin kaipaakaan. Ja sen teen vaikka paikalla. Jääkää te rahjukset tänne. Maatkaa kyljellänne, maatkaa ja kuorsnatkaa ja venytelkää luitanne. Ja odottakaa, milloin paistetut varpuset suuhunne lentäisivät. Odottakaa, elkää pitkästykö.
MIKKO. Topra, hupsu, elä mene! Sitä on tuittupää. Tule takaisin, puhutaan järkevästi asiasta. Oli sinulla muka syytä, noin silmittömästi suuttua. Emmehän vielä edes jyrkästi kieltäneetkään.
KUNNARI. Semmoisen elämän kuin mies nostaa. Haukkuu suut, silmät, korvat täyteen, että oikein tuota jo säikähtää.
TOPRA-HEIKKI. Mitäs te sitten jankkaatte joutavia.
KUNNARI. Kun sinä ehdottelet niin kamalia. Ajatteleppas, Topra—
TOPRA-HEIKKI. Se ei enää ajattelemisista parane. Eikä pitkistä tuumista. Päivän selvä asia. Rikkaat meitä ahdistavat, me ahdistamme heitä vastaan. Syntyy vaan tavallinen sota, ja sotaa ovat ihmiset ennenkin käyneet, maailman alusta saakka. Tämä ei ole sen kummempaa. Sodassa ryövätään, poltetaan, murhataan—suuremmassa määrässä kuin me vähillä voimillamme vielä kykenemmekään. Luvallista kaikki. Voitteko kieltää?
JAARA. Sinä onneton et ymmärrä enää mitään. Paha henki sekoittaa järkesi. Sinä Jumalan hylkäsit, nyt Jumala hylkää sinut ja jättää sinut perkeleen valtaan. Rukoile, rukoile poloinen!
TOPRA-HEIKKI. Rukoile itse! Mutta rukoile aseillemme siunausta ja että sotavoimamme kasvaisi sekä maalla että merellä.
JAARA. Lopeta. Sinä Jumalaa pilkkaat.
TOPRA-HEIKKI. Saisimme vaan köyhän väen kokoon, ei enempää tarvittaisi. Se olisi silloin jo valmis. Viha niissä kytee kaikissa. Kipinän kun heittää, niin tuli syttyy, leimahtaa ja leviää kuin kulovalkea joka haaralle yhtaikaa.—No niin, kuinkas käy? Suostutteko tuumaan, vai menenkö yksin? Päättäkää sukkelaan!
KUNNARI. Mitä sanot sinä, Mikko?
MIKKO. Minä—minä suostun.
KUNNARI. Minä myös. Oli menneeksi, syteen taikka saveen!
JAARA. Siinä ollaan! Ensin maankiertäjiä, sitten murhapolttajia ja rosvoja. Antaa pahalle sormen, pian se valtaa kädenkin ja viimein koko ruumiin.
TOPRA-HEIKKI. Suus' kiinni, elä mökötä turhia. Me kumminkin panemme asian alkuun, siinä ei auta mikään. Ja tämä ensimmäinen yritys kun onnistuu, sitten jatkamme yhä suuremmalla voimalla. Mutta nyt toimeen, Kunnari!
KUNNARI (säpsähtäen). Niin minäkö? Entäs te muut?
TOPRA-HEIKKI. Me tulemme sitten perässä, kun sinä olet sytyttänyt. Riihi tuolla kaukana, siinä ei mitään vaaraa. Sivumennen pistäännyt kuitenkin kartanolla ensin katsomassa, jos nukkuvat kaikki.
KUNNARI. Lähdettiin, sanoi poika-Jussi. Mutta ryyppy ensin ja se kunnollinen. (Ryyppää ja menee.)
TOPRA-HEIKKI. Otetaas mekin, ei tee pahaa (Ryyppää ja antaa Mikolle.)
No, mikäs Jaaraa vaivaa, kun on pudonnut noin läjään.
MIKKO (laskee pullon pois). Se rukoilee.
TOPRA-HEIKKI. Ryyppy, Jaara, ja pystyyn sitten. Ole mies!
JAARA. Jättäkää minut tänne, kun menette.—Taikka ei tänne, ei tänne. Tuossahan ne juuri asuvat, tuossa kalliossa. Voi, minua onnetonta, kun jouduin teidän pariinne.
TOPRA-HEIKKI. Houritko sinä, vai—? Ketkä asuvat tuossa kalliossa?
JAARA. Ne, ne—en uskalla sanoa.
MIKKO. Ne pirut, joista hän viime yönä näki unta ja joita hän sitten kaiken päivää on hautonut mielessään.
TOPRA-HEIKKI. Heitä hiiteen, elä ole lapsellinen. Aika mies!
JAARA. Minä käännyn pois, teen parannusta, armahda laupias Jumala, sinä ristiinnaulittu. Päästäkää minua, päästäkää! Päästäkää Kristuksen tähden.
TOPRA-HEIKKI. Niin mekö? Mene herran nimeen. Emmehän me sinusta kiinni pidä.
JAARA. »Ah, kunne kulkenen,
Kosk' tuskaa tuntenen,
Mun syntein suurten tähden?
Ah, kusta avun löydän?
Ei taida kaikki maailma
Mult' huojentaa tät' vaivaa.»
TOPRA-HEIKKI. Niinpä sinä rohkaiset itseäsi ja seuraat meitä. Etkä
rasita mieltäsi turhilla. Niistä ei kumminkaan mitään hyötyä ole.
Päinvastoin pikemmin. (Pudistelee Jaaraa.) No, Jaara, kuuletko sinä.
Ylös nyt!
JAARA. Minä nousen, minä nousen. Mutta antakaa mun mennä omia teitäni.
TOPRA-HEIKKI. Minnekä?
JAARA. Kirkon ovelle menen polvilleni. Jos sieltä vielä armon löytäisin.
Löytäisin, löytäisin! Voi, kurjaa minua, voi!
TOPRA-HEIKKI. Tuhat tulimmainen! Tuo se kärsimystä koettelee. Mene sitten, sen vietävä. Mene, mene! Mene paikalla. Ja kiiruusti nyt, että pääsen sinua näkemästä.
JAARA. »Ah, kunne kulkenen,
Kosk' tuskan tuntenen
Mun syntein suurten tähden.
Ah, kusta avun löydän»——(menee).
TOPRA-HEIKKI. Jos se pakana menee ja hukuttaa itsensä? Seis Jaara! Tule takaisin, kuuletkos. Tule, minä puhun sinulle. Mihinkä se joutui?
MIKKO. Tuoltapäin kuuluu ääni.
JAARA (ulkopuolella). »Jos joukko saatanan on mua vastahan.»
MIKKO. Anna mokoman mennä, että pääsemme hänestä.
TOPRA-HEIKKI. Mutta hän on päästään vialla, miesparka. En minä laske häntä yksin vaeltamaan.
MIKKO. Topra, kuulitko vihellystä?
TOPRA-HEIKKI. Kunnari! Palaako hän takaisin? Mitä hittoa!
MIKKO. Ja ketä hän siellä tuo mukanaan? Matlena ja Antti. No, totta tosiaan. (Kunnari, Antti ja Matlena tulevat.)
KUNNARI. Nämä tapasin maantiellä, täytyi lähteä heitä tuomaan teidän luoksenne.
TOPRA-HEIKKI. Mutta nyt samaa päätä sinne, johon oli puhe.
KUNNARI. Eikö jätetä vielä toiseen kertaan?
TOPRA-HEIKKI. Ei missään tapauksessa.
KUNNARI. No noh, minä menen (lähtee). Tänne, tänne, tokko te sieltä pääsettekään.
MATLENA. Tullaanhan me, jahka joudutaan. Mutta kun on risuja ja kiviä niin paljon. Hyvä isä siunaa! Tämäpä vasta metsää. Repii kasvot ja kädet ihan veriin. Luojan lykky! Tuossa ne nyt arvon ovat.
MIKKO. Meitäkö te etsitte?
ANTTI. No, teitä. Matlena ei antanut pahaakaan rauhaa, ennenkuin sai minut mukaansa. Olemme kulkeneet paikasta paikkaan ylt'ympäri, eikä pienintäkään jälkeä. Luulimme teidän jo tykkänään paenneen näiltä mailta.
MATLENA. Yhytimme sitten viimein Kunnarin juur'ikään tuolla tiellä ja rupesimme häneltä kuulustelemaan. Ette usko, missä tuskassa olen ollut teidän tähtenne, kelvottomat.
TOPRA-HEIKKI. Tuskassa meidän tähtemme? Sinä, Matlena? Ja miksi et tullut sitten mukaan kun pyysin? Miksi, sanopas. Kummallisia, nuo tytöt. Vai tuskassa meidän tähtemme. No, käykäähän istumaan tänne valkean luokse, niin saamme rauhassa jutella vähän aikaa. Kas noin! Kertokaapa nyt, mitä teille kuuluu? Kuinka Silja jaksaa ja lapset? Onko Ville parantunut?
ANTTI. Eikä ole, huonompi vaan yhä.
TOPRA-HEIKKI. Ohho! Sepä ikävää.
MATLENA. On se niin ikävää ja surkeata, ettei sanoa voi. Kesästä saakka kun raukka on kitunut vuoteen omana. Ja on niin laiha, niin laiha, ettei siinä enää ole muuta kuin luut ja nahka. Suuret silmät sitten, jotka palavat päässä kuin tulikekäleet. Entä Silja parka! Häntä käy vielä enemmän sääli. Ville tuskin enää niin paljon vaivojaan tuntee, mutta äidin sydämelle se käy kipeästi, kun näkee lapsensa tuossa edessään hiutuvan ja huononevan eikä voi auttaa. Ei millään mahdilla.
MIKKO. Etkö sinä ole kääntynyt vaivaishoitoon, Antti?
ANTTI. Koetin minä jo sitäkin.
TOPRA-HEIKKI. No, ja mitä he?
ANTTI. Haukkuivat ja ajoivat pois. »Vanhemmat parhaassa ijässä», sanoivat, »eikä kuin kolme lasta. Tehkööt työtä.»
TOPRA-HEIKKI. Pöllöt! Olisit ärjässyt heille, että »antakaa työtä!»
ANTTI. Enhän minä. Kiukuissaan nuo olivat ilmankin.
TOPRA-HEIKKI. Tietäähän niiden, möhömahojen. Tyhmiä, että pää kolisee.
MATLENA. Mitä työtä Silja sitten voisi tehdä, jos saisikin. Toinen lapsi kätkyessä, toinen sairaana. Itse huojuu siinä niiden väliä kuin varjo. Nääntymäisillään valvomisesta ja nälästä.
TOPRA-HEIKKI. Ja minä kun niin lupasin toimittaa apua. Rahaa sekä rohtoon että ruokaan. Eikö Silja sanonut, että: »sen verran oli siihenkin luottamista».
ANTTI. Voi veikkonen! Ymmärtäähän Silja, ettei sinulla ole, mistä laitat.
TOPRA-HEIKKI. Minäpä toimitan; minä hankin vaikka kiven kolosta. Odotahan siunaama hetki vaan. Ville saa rohtoja, ja leipää saatte kaikki. Sinulle, Matlena, ostan uuden, kauniin huivin. Silkkisen semmoisen, pitkillä ranssuilla. Kuinka sanoitkaan äsken? Että olit tuskassa meidän tähtemme? Minunkin, niinkö? Ei Mikon ainoastaan?
MATLENA. Molempain, tietysti, koska olitte yhdessä matkassa.
TOPRA-HEIKKI. Surettaisiko sinua, Matlena, jos minulle pahoin kävisi?
Vastaapas oikein rehellisesti.
MATLENA. Surettaisi kyllä. Hyvinkin.
TOPRA-HEIKKI. Sinä pidät minusta sitten? Pidäthän? Kuule, pidäthän pikkuisen edes?
MATLENA. Kaikkia sinä tahdot tietää.
TOPRA-HEIKKI. Tämän vaan. En enempää. En mitään sen enempää. Pidätkö sinä minusta?
MATLENA. No, pidän, pidän, pidän! Tyydytkös nyt?
TOPRA-HEIKKI. Tyydyn! Tyydyn!—Mutta sano se vielä kerran!
MATLENA. Kuurolle ei kahta saarnaa saarnata.
TOPRA-HEIKKI. »Pidän, pidän, pidän!» Niinhän se oli? »Pidän, pidän, pidän!» Voi, kuinka se tuntuu hyvältä. Annan palttua koko maailmalle. Matlena, tule istumaan tänne polvelleni. Tule, että on lämpöisempi.
MATLENA. Johan tuli. Lämmin minulla sitä pait on liiaksikin.
ANTTI. Ei se ole Matlena tuntenut vilua eikä nälkää tällä matkalla.
MATLENA. Kun en ole nukkunutkaan yhtä ainoata yötä siitä saakka, kuin nämä karkuun läksivät.
TOPRA-HEIKKI. Kuuletkos, Mikko, hän ei ole nukkunut yhtä ainoata yötä meidän tähtemme. Etkö sinä ole onnellinen, mies? Lurjus, kun pidetään sinusta niin suurta huolta. Sinusta ja minusta näes. Mitäs enempää vielä pyydät?
MIKKO. Hm—
TOPRA-HEIKKI. Hm—hm! Mitä hm?
MIKKO. Arvelen, ettei sillä elä.
MATLENA (naurahtaen). Siinä olet oikeassa, Mikko.
TOPRA-HEIKKI. Sillä elää! Minä sanon, että sillä elää! Annan palttua koko maailmalle enkä välitä mistään muusta kuin sinusta, Matlena. »Pidän, pidän pidän!»—Niin, sanopas se vielä kerran, Matlena. Yhden ainoan kerran vaan. Kuiskase tuohon korvaan.
MATLENA. Sinä olet hassu. Ihan vissiin sinä olet hassu.
TOPRA-HEIKKI. Olenko minä? Niin, ehkä olen, ehkä tosiaankin olen. Mutta mitäs pahaa siinä? Kun sinä minusta vaan pidät, Matlena, vähät muusta.—Anna, että panen pääni tuohon polvellesi, tuohon noin. Annathan, hyvä, rakas tyttöseni, annathan sinä? Pikkuruikkuseksi ajaksi edes. Enhän minä kauvaksi pyydäkään. No, Matlena, elä väisty pois. Raskitko kieltää? Sen verran tuota voinet minulle mieliksi tehdä, minä kun sinun tähtesi menisin vaikka tuleen. No niin, no niin! Sillä lailla! Voi, sinä korkea kuningasten kuningas! Lieköhän taivaassa autuaitten sieluilla niin suurta onnea, kuin minulla, syntisellä tässä nyt. Arvaas, kuinka paljon minä sinua rakastan, Matlena? Arvaas.
MATLENA. Ehkä niin paljon, että tekisit minut onnettomaksi. Sehän se tavallista. Poikain rakkaus johtaa tytöille Hämeenlinnaan tien.
TOPRA-HEIKKI. Oho! Kautta taivaan ja maan!—
MATLENA. Mutta olepas, hyvä Topra, jo hiljaa. Minullakin olisi puhumista, mutta sinä et anna suunvuoroa etkä malta kuunnella.
TOPRA-HEIKKI. Puhu, armas! Nyt kuuntelen vaikka tuomiopäivään asti.
MATLENA. No, saadaanpas nähdä. Mikko, kuuntele sinäkin, eläkä vilkuile sinne taaksesi alinomaa. Asia koskee sinua yhtä paljon.
MIKKO. Minua? Tulenpa sitten likemmäksi. Kas niin! Ala jutella, minä olen valmis.
MATLENA. Sitä ajattelin vaan sanoa, että mitä hyvää teille lähtee tästä kuljeksimisesta. Asettuisitte yhteen kohti, eläisitte ihmisiksi ja herkiäisitte pois maita, metsiä kiertelemästä.
TOPRA-HEIKKI (laulaa).
»Kirjeen mä kirjoitin kullalleni ja toisen tuomarille,
Kirjeen mä kirjoitin kullalleni ja toisen tuomarille.
Että tahdotkos sa neiti tulla tälle juomarille.»
MATLENA. Tuossa oli! Etpäs voinutkaan talttua kuuntelemaan.
TOPRA-HEIKKI. Siunaa ja varjele! En muistanut. Mutta nyt! Nyt vaikenen kuin muuri.
MATLENA. Niin, herkiätte pois maita, metsiä kiertelemästä ja tulette meidän mukanamme sinne, omalle puolelle. Antin tuvassa on kyllä sijaa teille molemmille.
MIKKO. Ja mitä me siellä tekisimme? Istuisimme nurkassa, kädet ristissä ja kiristäisimme suolivyötä, niinkö? Kiitoksia paljon!
MATLENA. Ei teille siellä pahemmin nälkä tulisi kuin täällä metsässäkään. Ja olisihan lämmintä ja suojaa yhtäkaikki.
MIKKO. Mutta avarassa maailmassa jotain hommaa. Ellei yksi neuvo auta, niin totta toinen.
ANTTI. Sitä minä jo Matlenalle sanoin. Kuka nuoren miehen sijasta viitsii yhteen kohti asettua ilman työtä ja ruokaa. Joukollisen on eri asia.
MATLENA. Vaan paleltuvathan ne, kun tulee talvipakkaset ja tuiskut.
TOPRA-HEIKKI. »Pidän, pidän, pidän!» Ei, minä en osaa sanoa sitä niin suloisesti kuin Matlena. En vaikka. »Pidän, pidän, pidän—!»
MATLENA. Varsinko sinä tahallasi teet kiusaa, Topra? Tuon kun olisin arvannut, niin—
TOPRA-HEIKKI. Mitä niin—?
MATLENA. Niin en sitä sanaa olisi suustani päästänytkään.
TOPRA-HEIKKI. En virka enää mitäkään. En tuon koomin. Pane kätesi huulilleni, että pysyvät varmemmin kiinni. Missä sinun kätesi on? Tänne, laps' kulta. Herran terttu, kuinka se on kylmä. Anna kun lämmitän.
MATLENA. Mitä sinä, Topra, arvelet? Eikö ole parasta seurata minun neuvoani?
TOPRA-HEIKKI. Parasta, tietysti, parasta. Vaikka en minä, totta puhuen, kuunnellut äsken niin tarkkaan, että oikein tietäisin—
MATLENA. Tuommoinen sinä olet. Et välitä pyynnöstäni ollenkaan.
TOPRA-HEIKKI. Enhän minä voinut, kun olin niin onnellinen tässä polvellasi. Sitä vaan ajattelen, että kuinka paljon sinä minusta pidät, Matlena. Pidätkö yhtä paljon kuin veljestäsi, Mikosta? Vai pidätkö enemmän?
MIKKO. Topra! Ylös! Pian!
TOPRA-HEIKKI (kavahtaa istualleen). Hei, mikä hätänä? (huomaa valkean).
Ah—!
MATLENA. Tulipalo!
ANTTI. Mikähän siellä palaa?
MATLENA. Kuinka se kiihtyy! Tuota, tuota! Näettekö noita tulikieliä, kuinka korkealle ne nousevat? Ja semmoista paksua savua! Tuntuu niin kamalalta, että oikein vapisuttaa. Topra, tule katsomaan!
TOPRA-HEIKKI. Mitäs siinä katsomista. Riihi se vaan on.
ANTTI. Vahinkoa parhaiksi. Varsinkin jos sattuu olemaan eloa sisässä.
MIKKO. No, Topra—?
TOPRA-HEIKKI. Odota! Vielähän tässä on aikaa.
MIKKO. Ei niinkään. Kuule, ei niinkään.
ANTTI. Ettäkö mentäisi sammuttamaan? Mahtaisi siellä apu olla tarpeen.
MIKKO. Mies hoi, mitä sinä ajattelet?
TOPRA-HEIKKI. Suus' kiinni! Ja anna minun olla rauhassa.
MIKKO. Jopa sinä olet kummallinen ihminen… Jätetäänkö sitten kaikki sikseen? Niinkö tahdot?
MATLENA. Mikä sinua vaivaa, Topra? Oletko kipeä?
TOPRA-HEIKKI. On niin kurjaa tämä elämä. Niin kurjan kurjaa! Ja me ihmiset olemme kuin petoja. Raatelevia, verenhimoisia petoja. Susia, tiikeriä, lohikäärmeitä, hyi! Toinen väijyy toistaan, ryövää ja ryöstää. Ei aikaa, eikä armoa, vaikka henki menköön. Semmoisia me olemme. Ja semmoista on elämä. Mitä varten tänne lienemme syntyneetkään? Mitä varten olen minä maailmaan tullut? Onko hyötyä minusta yhdellekään ihmiselle? Ja kaipaisiko kukaan jos pois olisin jäänyt?
MIKKO. Nyt siellä jo on joukkoa, koska kuuluu huutoa tänne saakka.
TOPRA-HEIKKI. Niin, sanokaapa se. Kuka kaipaisi? Kenellekä olen hyödyksi? Nimittäkää yksi ainoa ihminen, jolle olisin jotain hyvää tehnyt.
MATLENA. Mistä nuo ajatukset juuri tällä hetkellä?
ANTTI. Eihän, velikulta, ole sinun syysi. Halua sinulla kumminkin olisi auttaa, jos kellä. Sen tiedän.
TOPRA-HEIKKI. Onko minulla edes sitäkään?
MIKKO. Ei nyt enää. Ennen kyllä.
TOPRA-HEIKKI (hyppää ylös). Ettäkö olisi mennyttä? Valehtelet, ruoja! Minä näytän, että on jäljellä sekä halua että kykyä. Siljan pelastan ja lapset. Ei kuole Ville, jos rohdoista apu lienee. Eikä Santalan joukko maantielle jää, vaikka ajettaisiinkin heidät mökistään. Saavat toisen sijaan ja paremman. Nyt tule, Mikko, jos tulet. Ellet tule, niin jää tänne.
MIKKO. Minäkö en tulisi. Kun aikoja sitten tahdoin sinua lähtemään.
Emmekö tuota lienekin jo myöhästyneet.
ANTTI. Sammuttamaanko menette? Jos lähtisin minä mukaan? Kai siellä miehiä kysytään?
TOPRA-HEIKKI. Ei,—ole Antti täällä Matlenalla toverina. Me emme kauvan viivy. Tuota pikaa tulemme takaisin.
MATLENA. Niin minulla toverina, kaiken mokomin. Enhän minä toki hirviä täällä yksin olla, pimeässä metsässä.
ANTTI. No, yhden tekevä. Olen sitten pitkälläni sen aikaa! Ahhah! Hyvää se tekeekin. Väsyttää minua nyt oikein kovasti.
TOPRA-HEIKKI. Hyvästi, Matlena, anna minulle kättä!
MATLENA. Hyvästi.
MIKKO (kulissien takana). Ala joutua, Topra!
TOPRA-HEIKKI (puristaa Matlenan käsiä). Sinun tähtesi. Ja Siljan ja Villen tähden. Heidän tähtensä, siellä Santalassa. Kaikkien kärsivien tähden.
MATLENA. Mitä puhut?
TOPRA-HEIKKI. En mitään. Hyvästi! (Menee Mikon jäljessä.)
MATLENA. Aina se on niin kummallinen. »Sinun tähtesi. Ja Siljan ja Villen tähden. Heidän tähtensä, siellä Santalassa. Kaikkien kärsivien tähden!» Hm. Ota siitä selvä.—Ei, mutta tulkaapas katsomaan, Antti, kuinka hirveästi se nyt leimuaa. Koko taivas on punaisena. Tulkaa nyt tänne!
ANTTI (pitkollaan). Johan minä äsken näin.
MATLENA. Äsken se ei vielä likimainkaan ollut tuollaisessa voimassa. Kuuletteko sitä huminaa ja paukkinaa? Ja ihmiset kun riehuvat aivan tulen keskessä. Niillä on hätä, raukoilla. Jos olisimme sentään menneet apuun mekin. Mitä, Antti! Vielähän ennättäisimme.
ANTTI. Pysytään paikoillamme, kun kerran jäimme. Pelastaa siellä ei kumminkaan enää voi, eikä se liioin sammu, ennenkuin on palanut poroksi.
MATLENA. Minuapa alkaa niin pelottaa.
ANTTI. Mikä sitten? Tuoko tulipalo?
MATLENA. Ei, vaan kun olemme näin kahden täällä synkässä metsässä.
ANTTI. Entäs tätä. Olet kai sinä usein ollut metsässä yksinäsikin, saatikka sitten toisen kanssa.
MATLENA. Niin, kotipuolella, jossa tuntee joka kiven ja kannon. Mutta nyt! Vieraassa paikassa, pilkkoisten pimeässä. Onko kumma, jos kamottaa.
ANTTI. Rupea maata, niinkuin minä. Luulisihan sinuakin jo raukaisevan.
(Haukottelee ja vetää hattunsa kasvoilleen.)
MATLENA. Hyvänen aika! Minäkö tällä haavaa malttaisin olla pitkälläni ja ummistaa silmiäni (menee perälle). Se vaan suurenee yhä. Voi, kauheata! Kipinöitä lentää kauvas tuonne, järven toiselle puolelle. (Kääntyy ja tulee takaisin.) Sanoivatko ne, Antti, kenenkä tuo riihi on?—Antti!— Kas niin, hän nukkuu… Ei tiedä enää maailmasta mitään… Ei enemmän kuin pölkky tuossa… Nyt olen aivan yksin… Ja yö lähestyy … sydän-yö… Täällä alhaalla pimenee pimenemistään, vaikka taivaalla kajastaa tuli… Pelottaa … pelottaa niin kamalasti … voi, kun tulisivat takaisin, Mikko ja Topra.—Ei, mitä hätäilen suotta. Eihän tämä ole sen kummempaa. Mikko ja Topra tulipaloa sammuttamassa, me Antin kanssa sill'aikaa metsässä likellä. Vähän ajan päästä päivä valkenee, siksi tulipalokin sammuu ja he tulevat takaisin… Ei tässä ole hätää minkäänlaista. Hupsu, kun pelkään suotta… Ei hätää minkäänlaista… Kun en vaan kuuntele enkä katsele… Parasta tosiaankin, että seuraan Antin neuvoa ja koetan levähtää…
JAARA (tulee juosten; sieppaa palavan kekäleen ja katselee ympärilleen).
Onko siellä ketään?
MATLENA (parkaisee). Kuka se on?
JAARA. Matlena, tekö täällä? Missä Topra ja Mikko ja Kunnari?
MATLENA. Herra ihme, kuinka te minua säikytitte, Jaara. Mutta hyvä, että tulitte. Minua niin pelotti, kun Antti nukkui, eikä ristittyä ihmistä ollut koko metsässä paitsi minua. Käykää tänne istumaan niin kauvaksi. Kai ne kohta palaavat.
JAARA. Se polttaa tuo kekäle. Polttaa, polttaa.
MATLENA. Pankaa pois. Mitä pitelette sitä kädessänne?
JAARA. Helvetissä polttaa kauheammin. Paljon kauheammin. Ja ikuisesti. Ei sammu tuli koskaan. Siellä ritisee ja ratisee, ja poukat lentelevät, kun piru sieluparkoja sinne viskelee. Ooh sitä itkua ja valitusta, sitä hammasten kiristystä.—Matlena, koetelkaas tuota paikkaa sormellanne. Tuota noin!
MATLENA. Koetelkaa itse. En minä halua sormeani kärventää.
JAARA. Polttaa, polttaa! Ooh!
MATLENA. Mutta johan te olette hullu. Patahullu suorastaan. Heittäkää menemään se kekäle. Taikka antakaa tänne. Noh, nyt ei polta enää.
JAARA. Nepä vetävät meitä köysillä, kiskovat ja repivät. Ja vievät sinne, ikuiseen tuleen.
MATLENA. Ketä vetävät? Ja ketkä vetävät?
JAARA. Pahat henget vetävät. Ei teitä. Mutta Mikkoa ja Topraa ja Kunnaria ja minua. Minua varsinkin. Eivät jättäneet kirkon portaillakaan rauhaan, vaikka polvillani rukoilin, itkin ja luin virsiä.
MATLENA. Heretkää! Mitä puhetta tuo on? Rupean jo pelkäämään teitä.
JAARA. Papin luokse olisin mennyt, mutta hän asuu kaukana, järvien takana. Eikä ole venettä.
MATLENA. Hyvä Jaara, te olette varmaankin sairas. Te houritte.
JAARA. Mutta vallesmanniin?—Miksi en sitä ennen älynnyt?
MATLENA. Sielullenneko luulette vallesmannin rauhaa antavan?
JAARA. Kun kiusattaisiin ajassa. Ruoskittaisiin. Pidettäisiin vedellä ja leivällä. Vankina, rautakahleissa. Eikö sillä syntivelkaansa maksaisi että saisi sitten armoa haudan tuolla puolen? Matlena, sanokaa? Kun kituisi, kärsisi aina kuolemaan saakka, eikö viimein jo lauhtuisi kaikkivaltiaan viha?
MATLENA. Menkää johonkin taloon, Jaara. Pyytäkää yösijaa ja ruvetkaa levolle. Onko likellä semmoista sopivaa?
JAARA. Ettei kadotukseen joutuisi, vaan saisi armon…
MATLENA. Ruumiinne vapisee. Te olette kovin kipeä. Menkää, hyvä Jaara, jos suinkin vielä jaksatte. Menkää!
JAARA. Minä menen, minä menen. Annan ilmi kaikki ja pyydän rangaistusta.
Niin minä teen. Hyvästi!
MATLENA. Ei hänen laitansa ollut oikein. Saattaa häntä ehkä pitäisi. Antti, nouskaa ylös. Antti, kuuletteko, Antti! Suuri luoja, eikö hänessä enää ole henkeä (pudistaa ja kiskoo häntä). Antti, hoi, Antti!
ANTTI. Ota pois lapset, Silja. Ne jäivät sinne tuleen. Juokse, juokse!
MATLENA. Herätkää, Antti!
ANTTI. Tupa ilmivalkeassa ja lapset sisässä, kaikki kolme.
MATLENA. Antti, Antti! Voi, että hänen pitää nukkua noin sikeässä.
ANTTI. Silja makaa kuin kuollut. Eikä nouse auttamaan. Ooh, tuo hirsi painaa … en pääse ylös… Mitä nyt? Mitä, mitä?
MATLENA. Joko nyt viimeinkin selviätte unestanne?
ANTTI. Ku-ku-kuka se on?
MATLENA. Minä,—Matlena. Ettekö enää tunne?
ANTTI. Jaha! Jaa, Matlena. Niin, niin, jo minä. Mehän olemme matkalla.
MATLENA. Oletteko nyt ihan valveilla? Ymmärrättekö, mitä puhun?
ANTTI. Kyllä. Puhukaa vaan.
MATLENA. Jaara hoippuroitteli tässä äsken niin sairaana, että hourasi. Käskin häntä yösijaa hakemaan jostain talosta. Mutta nythän te nukutte taas,—ettekä kuule mitään. Antti!
ANTTI (torkkuen). Kyllä, kyllä… Yösijaa talosta… Niin … hyvähän se oli…
MATLENA. Meidän pitäisi mennä viemään häntä, jos saisimme hänet kiinni, hän oli niin huono. Mitä arvelette? Antti, vastatkaa!
ANTTI. Mitäkö arvelen? En mitään. En yhtikäs mitään.
MATLENA. Niin, te ette tiedä, mistä on kysymyskään. Sama jos puhuisin kalliolle tuossa.
ANTTI. Sanokaas uudestaan.
MATLENA. Olkoon. Ennenkuin teitä saisin liikkeelle, on hän ehtinyt niin kauvas, ettemme häntä enää löytäisi kumminkaan.
ANTTI. Eikös ole tulipalo jo vähenemään päin, vai kuinka?
MATLENA. On, luulemma, kosk'ei kajasta taivas niinkuin äsken. Lähtäänkö rannalle päin katsomaan?
ANTTI. Ei häntä viitsitä.—Surma, kuinka minua yhä nukuttaa (pitkälleen).
MATLENA. Elkää ruvetko maata. Valvotaan yhdessä ja odotetaan… Siellä risahtelee, kuuletteko?… Topra!… Hyvä, että tulit. Nyt en pelkää enää.
TOPRA-HEIKKI (tulee kiireesti). Missä Antti?
ANTTI. Täällä.
TOPRA-HEIKKI. Joutuun kotiapäin. Tässä lompakko. Osta rohtoja, ruokaa niin paljon kuin tahdot. Ei—rahat vaan sinulle, lompakko pois (heittää sen metsään). Tuonne menköön! Nyt pistät povitaskuusi nämä.
ANTTI. Rahoja—? Noin paljon? Kuule, minä en ymmärrä—
TOPRA-HEIKKI (kiukkuisesti). Pistä povitaskuusi, minä sanon. Tuhannen tuhatta, mitä sinun pitäisi ymmärtää sitten?
ANTTI. No noh! Herra siunaa, saanhan ne sinne vähemmälläkin.
TOPRA-HEIKKI (tyyneemmin). Ja nyt luista tielle. Niinkuin olisit jo.
ANTTI. Entä Matlena? Ja Mikko ja sinä?
TOPRA-HEIKKI. Me tulemme sinne myöskin, päivän päästä tai parin. Mene suoraan kotia, elä poikkea mihinkään.
ANTTI. En, en. Mutta olisin minä yhtäkaikki halunnut tietää…
TOPRA-HEIKKI (tekee kärsimättömän liikkeen).
ANTTI. No, sama se. Olkoon, siksi kuin tapaamme. Hyvästi, niin kauvaksi.
TOPRA-HEIKKI (jää katsomaan hänen jälkeensä).
MATLENA (tukehtuneella äänellä). Topra!
TOPRA-HEIKKI (ei kuule).
MATLENA (kovemmin, tuskallisesti). Topra!
TOPRA-HEIKKI (kääntyy äkkiä). Matlena!… Niin, olethan sinä täällä… Sinä olit levoton meidän tähtemme … et saanut unta, läksit hakemaan… Istutaan tänne, Matlena, elä pelkää, en minä tee sinulle mitään pahaa. En tule varsin likellekään: täällä kauvempana istun täällä näin… Katselen sinua ja lepään ja unohdan koko maailman … jätän mielestäni pois kaikki… Matlena, uskotko että Ville nyt paranee, kun saa rohtoja? Ja uskotko että Silja tulee iloiseksi?… Eikö se pikku Maijukin ole kipeä? Laiha hän ainakin on ja nälkiintynyt, raukka, mutta nyt hän saa ruokaa, saa syödä vatsansa täyteen … ehkä ensi kerran elämässä. Eikö se ole onnellista, Matlena? Etkö sinäkin ole siitä iloinen? Sinä et vastaa mitään. Mikä sinun on, kun sinä et vastaa mitään?
MATLENA. En tiedä. Tulin äkkiä niin kauhean levottomaksi… Tämä pimeys ja tämä yksinäisyys täällä metsässä… Emmekö lähde pois?… Etsitään ylös ihmisiä ja taloja, mistä vaan löydämme.
TOPRA-HEIKKI. Ihmisiä, taloja? Vai niihin sinun mielesi palaa. No, mene sitten. Mene, mene. Mene sukkelasti, juokse! Mitä sinä viivyttelet?
MATLENA. Topra, kuinka voit äyskiä noin? Enhän minä sinua jätä.
TOPRA-HEIKKI. Ooh, jätät kyllä. Vallan halusta. Noin siivo ja sävyisä tyttö, mitä se välittää tämmöisestä rutjusta, maankulkijasta, roistosta. Pois hän haluaa, oikeitten ihmisten luokse. Elää ja olla niinkuin muutkin lämpöisessä kammarissa… Rehellisellä tavalla hankkia elatuksensa. Esimerkiksi sillä tavalla, että koettaa päästä rikkaasen naimiseen. Panee sitten köyhän tekemään työtä, mutta itselleen ottaa ansion ja sylkee työntekijää vasten silmiä. Niin tekee siivo ja rehellinen ihminen. Mutta tämmöiselle miehelle kuin minä, hän nyrpistää nenäänsä ja sanoo: pois tieltä. No niin, hyvä fröökinä, mitä te odotatte? Enhän minä ole tiellänne, nouskaa vaan ylös ja menkää suoraan tuohon suuntaan, niin maantielle pääsette vallan pikaa. Tulisin saattamaan, mutta ettehän te tämmöisen kanssa ilkiä pimeässäkään kulkea…
MATLENA. Mitä varten minua noin kiusaat, Topra?—Ehkä sinut todenperään jätänkin, koska noin häijyksi rupeat.
TOPRA-HEIKKI. Siitäkö syystä muka jätät, että olen häijy? E-ei! Elä uskottele semmoisia. Sinä tahdot vaan päästä minusta, siinä koko asia. Mutta vika, tietysti, kumminkin on minussa. Ymmärrän, ymmärrän! Sinä olet itse viattomuus, eikö niin? Noh, mitä siinä viivyttelet vielä? Pelkäätkö, että tulee minulle ikävä? E-ooho! Ei ikävä, ei pikkuistakaan. Tuommoisia tyttöjä on maailmassa yltäkyllin minun varaltani, riittää vielä toisillekin antaa… Matlena … itketkö sinä?… Kuule, Matlena… Niinkö olen pahoittanut sinun mielesi?
MATLENA (hiljaa). Mitäpä sinä siitä välität.
TOPRA-HEIKKI. Voi, mikä kelvoton ihminen minä olen. Ilkeä, pahasisuinen, semmoinen. Anna anteeksi, Matlena, anna anteeksi. Minä teen, mitä tahdot, saatan sinut taloon, muiden ihmisten luokse, käännyn sitten takaisin.
MATLENA. Ei, ollaan täällä. En minä sinne mene, ilman sinua, sanoinhan sen jo.
TOPRA-HEIKKI. Miks'et menisi, Matlena? Parempi on sinulle, kun eroat minusta ajoissa. Jätät minut oman onneni nojaan. Sanon sen suoraan. Näes, minä olen tuommoinen rauhaton tuittupää. Voi, jospa olisi siinä kaikki. Mutta minä olen ehkä vaarallinen ihminen, pahantekijä, jota jahdataan korvesta korpeen kuin sutta ikään. Minä vetäisin sinutkin onnettomuuteen, Matlena. Ei, ennemmin kärsin yksin—tulkoon mitä tuli! Lähde nyt, minä vien sinut lähimpään taloon.
MATLENA. En lähde, en jätä sinua, sanon sen vielä kolmannen kerran. Jos olet onneton, silloin juuri ystävää tarvitsetkin. Minä seuraan sinua, Topra, minne menet, eipähän minua mikä sido. Se on päätetty! Nyt en sinusta erkane, paitsi jos väkisin ajat minut luotasi.
TOPRA-HEIKKI. Matlena, sinä et tiedä, mitä puhut. Seuraat minua, sanot!
Et erkane minusta? Ja se on luja päätöksesi? Ei, minä vallan hämmennyn.
Missä minä olen? Ja mikä minä olen? Sanoitko sinä, Matlena, että
rakastat minua? Että tahdot tulla minulle? Minulle? Ikuiseksi toveriksi?
MATLENA. Niin, jos huolit.
TOPRA-HEIKKI. Jos huolin? Siitäkö se vaan riippuu?—Ei muusta? Sinä tulisit minulle, vaikka olen niin köyhä, ettei ole muuta kuin kaksi tyhjää kättä? Ja vaikka olen tämmöisenä hylkynä, tarpeettomana miehenä maailmassa?
MATLENA. Mitä minä siitä välitän. Eihän se ole sinun syysi.
TOPRA-HEIKKI. Ei tosin olekaan. Tiedäthän sinä että olin kova työntekijä. Etten säästänyt voimiani, enkä laiskotellut.
MATLENA. Ja että kykenit mihin toimeen hyvänsä. Sen sanoivat kaikki yhdestä suusta. Enkö sitä tietäisi! Ennenkuin tunsinkaan ja ennenkuin meidän paikkakunnalle tulitkaan, kuulin sinua jo mainittavan parhaimmaksi työmieheksi koko maassa.
TOPRA-HEIKKI. Eikä suotta, sen uskallan sanoa. Näillä käsillä on tehty työtä. Ja ne vielä työhön pystyvät. Ellei niitä Suomessa tarvita, niin tarvitaan ehkä muualla. Matlena, tiedätkös mitä? Me lähdemme Amerikkaan. Sen teemme. Kuinka tyhmä olen ollut, kun en sitä ennen tullut ajatelleeksi. Niin, Amerikkaan me lähdemme. Siellä ei puutu työtä, eikä siellä tekevä käsi tyhjäksi jää. Matlena, kevättalvella me jo lähdemme. Kärsitäänhän sinne asti. Eikö niin? Kevättalvella me lähdemme?
MATLENA. Amerikkaan? Vieraalle maalle? Kauvas pois ystävistä ja tutuista. Voi, Topra, mistä nyt tuo pisti päähäsi?
TOPRA-HEIKKI. Mitä pahempi se on vieras maa kuin kotoinenkaan? Paistaa siellä Jumalan päivä ehkä lämpöisemmin kuin täällä. Ja siellä pääsemme elämään, ajattele sitä. Minä sinulle vielä näytän, että onko minussa kuntoa, vai ei. Ja onko minussa miestä vaimoani elättämään. Totta vie! Nälkää hänen ei pidä näkemän, niinkauvan kuin noissa käsivarsissa voimaa lienee. Mutta pois täältä! Pois maasta, jossa työntekijä on kuin koira,—ei, mitä sanon, pahempi kuin koira, sillä koirallekin jo annetaan enemmän arvoa. Koetellaan, minkälainen on muualla maailma.
MATLENA. Mutta matkarahaa? Mistä sitä saisit?
TOPRA-HEIKKI. Niin, matkarahaa?… Minulla jo on.
MATLENA (vetäantyy vähän kauvemmaksi). Sinulla jo on?… Kuinka?
TOPRA-HEIKKI. Niistä, joita Antille annoin, riittää hyvin meillekin.
MATLENA (hiljaa, tuhahdetulla tuskalla). Oliko niitä niin paljon?
TOPRA-HEIKKI. Oli.
MATLENA. Ja ne… Elä suutu, Topra, minä tiedän, että sinä olet rehellinen mies… Mutta … olivatko ne oikeita rahoja?—Tarkoitan, olivatko ne … oikealla tavalla ansaittuja?
TOPRA-HEIKKI. Tiliäkö vaadit?
MATLENA. Ei, en minä vaadi mitään… Minä vaan kysyn. Ellet tahdo sanoa, tyydyn siihen. Tiedänhän, että sinä olet rehellinen mies … että sinulla on oikeuden tunto selvempi ja varmempi kuin kellään…
TOPRA-HEIKKI. Ole vaiti, sinä kiusaat minua. Mikä on oikeata, mikä väärää? Mikä rehellistä, mikä epärehellistä? Sano se, jos voit.
MATLENA. Eikös Jumalan sanassa—?
TOPRA-HEIKKI. Sotaa ei kielletä Jumalan sanassa. Ja sodassa on luvallista, mikä muuten katsotaan vääräksi.
MATLENA. Nytpä ei ole sota.
TOPRA-HEIKKI. Eikö ole sota rikkaitten ja köyhäin välillä? Eikö siinä meikäläinen taistele henkensä edestä?
MATLENA. Topra … mitä tällä kaikella tarkoitat?
TOPRA-HEIKKI. Minä selitän sinulle … tulee sinun se tietää kumminkin… Mutta ole järkevä, Matlena. Ota asia siltä kannalta kuin se on otettava.
MATLENA. Minä koetan.
TOPRA-HEIKKI. Äskeinen tulipalo…
MATLENA. Jota olitte sammuttamassa—
TOPRA-HEIKKI. Jota emme olleet sammuttamassa. Mutta se ei kuulu tähän.
Sitä tahdoin vaan sanoa, että se oli sytytetty.
MATLENA. Sytytetty—?
TOPRA-HEIKKI. Tahallaan sytytetty. Se oli murhapoltto, niinkuin sanotaan. Ja tiedätkö, ketkä sen tekivät?
MATLENA. En—?
TOPRA-HEIKKI. Me kolme: Kunnari, Mikko ja minä.—Minä siihen oikeastaan olen alkuna ja juurena.
MATLENA. Herra Jumala!… Mitä varten? Herra Jumala, mitä varten?
TOPRA-HEIKKI. Saadaksemme asuinhuoneesta siepata rahoja, sillä välin kuin väki oli sammuttamassa.
MATLENA. Ooh, teitä onnettomia! Ja noin tyyneesti sitä kerrot … ikäänkuin ei se mikään … rikos … olisikaan.
TOPRA-HEIKKI. Rikos—? Että ottaa yhdeltä liikoja varoja pois ja antaa hätääntyneelle?… Se ei ole mikään rikos.
MATLENA. Hyvä Jumala, onhan se kumminkin rikos… Elä kiellä, se on rikos. Rikos sitä kohtaan, jolta otitte.
TOPRA-HEIKKI. Ole huoletta. Hänellä on vielä paljon omaisuutta jäljellä.
Ei hän nälkään kuole.
MATLENA. Taivaan nimessä, kuinka tämä kaikki on mahdollista!—Semmoisen työn he tekevät eivätkä pidä sitä pahana. Ja te olette kuitenkin rehellisiä, hyviä ihmisiä. Mutta hyvätkin erehtyvät joskus. Me erehdymme kaikki, kun järkemme on pimitetty. Armollinen Jumala, anna heille anteeksi. Auta heitä oikealle tielle jälleen!
TOPRA-HEIKKI. Sinä olet herttainen tyttö, Matlena. Rakastan sinua enemmän kuin omaa henkeäni.
MATLENA. Mitäs teemme nyt, Topra? Ne ottavat teidät kiinni, ja panevat teidät vankeuteen. Moneksi vuotta, ehkä ijäksi?
TOPRA-HEIKKI. Vankeuteen?… Linnaan muurien sisään ja vahvojen lukkojen taakse?… Ei! Siihen kiusaukseen minä en lähde. Pannaan kova kovaa vastaan, viekkaus viekkautta vastaan. Vai linnaan! Kivisten muurien, rautakiskojen ja lukkojen sulkuun? Minua?… Ei ikinä!
MATLENA. Niin, eihän tehtyä sillä tekemättömäksi saa. Mutta kuinka voimme sitä välttää?… Amerikkaan? Paetaan Amerikkaan, nyt heti. Miksi kevättalvella vasta? Mennään heti! Mennään kaikki kolme, Mikko, sinä ja minä—
TOPRA-HEIKKI. Ja Kunnari.
MATLENA. Hän myöskin. Mennään kaikki. Ja siellä alamme uutta elämää.
Heitämme mielestä pois nämä asiat. Emme puhu niistä, emmekä muistele.
Teemme vaan kovasti työtä…
TOPRA-HEIKKI. Kuule!… Tänne tulee joku. Piiloon, puiden taakse!
Sukkelaan!
MATLENA. Elä hätäile. Se on Jaara. (Jaara tulee.)
TOPRA-HEIKKI. Tuhat tulimmainen! Hittoako sinä siellä kuhnustelet ja säikyttelet ihmisiä suotta? Sen vietävä!
JAARA. Tule, Topra! Parin tunnin kuluttua pääsemme vallesmannin puheille.
TOPRA-HEIKKI. Vouhka! Mitä tekemistä siellä? Sinä pässi!
JAARA. Tunnustamaan ja saamaan rangaistusta.—Ottakaamme ristin kuorma päällemme ja vaeltakaamme sitä kaitaista tietä, joka ijankaikkiseen elämään vie. Tule, Topra! Päivän valetessa hän nousee, sanoivat rengit.
MATLENA. Voi, sitäkö se olikin. Nyt minä vasta käsitän.
TOPRA-HEIKKI. Hän on hullu! Ja hän tekee meidät onnettomiksi. Millä tavalla voimme sen estää? Matlena, sano, neuvo.—Kuule, Jaara, toveri, käytä järkeäsi. Meidät pannaan kiinni, vankeuteen, jos menet puhumaan sanaakaan. Etkö sitä ymmärrä?
JAARA. Vankeuteen? Niin, vankeuteen! Kahleisin! »Niin kurit' tääll',
Vaan säästä siell'—»
TOPRA-HEIKKI. Kiusa ja kuolema! Minä olen hukassa hänen kanssaan (pudistelee häntä). Pöllö, rahjus, kutale, sinä! Ijänikuinen hölmö! Koetapas mennä meistä jaarittelemaan. Koetapas! Minä sinut tapan. Totta totisesti, minä ammun sinut kuoliaaksi—
MATLENA. Topra—!
TOPRA-HEIKKI. Niinkö luulet, etten saa sinua tottelemaan? Sinua? Matoa, tomuläjää—
JAARA (hiljaa veisaillen).
»En pelkää vaikka piirittäis'
Monta sataa tuhatta miestä—»
TOPRA-HEIKKI. Tuki suusi, minä sanon. Tuki suusi! Tee se ajoissa!
Muuten käy hullusti.
JAARA. »Ja verkkons' kaikki virittäis',
Sillä herra päästää heistä—»
TOPRA-HEIKKI. Saatana, kyllä minä opetan sinua—! (Ottaa revolverin taskustaan ja ampuu.)
MATLENA. Topra! Onneton, mitä teit? Herra, taivaan' luoja, hän on kuollut!—Topra, Topra! Hän on kuollut!
TOPRA-HEIKKI (viskaa revolverin kädestään).
MATLENA. Topra, mihin joudumme nyt, poloiset?… Miksi et virka mitään? Puhu edes. Topra, kuule, sano jotain. Sinä tuijotat niin pahasti. Voi, armaani, elä anna järkesi hämmentyä. Katso minuun. Kuuletko, Topra—
TOPRA-HEIKKI. Missä olet, Matlena?
MATLENA. Tässä, luonasi aivan. Sinussa kiinni. Etkös näe minua, ystäväni.
TOPRA-HEIKKI. Elä minua jätä.
MATLENA En jätä, en. Ole huoletta, en jätä. Voi, omani, kuinka olet onneton. Kuinka kauheasti onneton!… En jätä, elä pelkää. Mutta pois täältä, Topra. Täällä on niin jylhää. Puut ja kivet meitä syyttävät. Pois pian. Rakas, onneton toverini—minä seuraan sinua vaikka kuolemaan, elä sure! (Vie häntä pois.)
KOLMAS NÄYTÖS.
(Entinen tupa. Ville makaa vuoteella. Silja laulaa virsikirjasta. Maiju tuudittaa hiljaa lasta.)
SILJA (laulaa).
»Pois makia maailma jää.
Mun sielun päänänsä
Täält' pyrkii ylös vielä.
Kanss' mielen etsii siellä
Ain' ijäist' menoo taivaass'
Juur' Herran pyhäin seurass'!»
»Taivaass' on kunnia
Mull' valmis korkia,
Sin' kirjaan elävitten
On nimen pantu, tiedän,
Siell' iloss' parhaass' pauhaan
Ja Herrall' kiitost' laulan.»
VILLE. Äiti, minä näen Jesuksen.
SILJA (painaa kätensä ristiin ja katsoo hartaasti samaan suuntaan kuin
Villekin). Rakas lapseni!
VILLE. Hän tulee minua noutamaan… Pyytää syliin… Elä itke, äiti…
Taivaassa on hyvä olla.
SILJA. Tiedän sen.
VILLE. Tulen, tulen… Auta Jesu, en pääse … en jaksa … voi äiti, äiti, äiti, hän katosi … en näe enää mitään.
SILJA. Hän palajaa jälleen. Odota vähän aika vielä. Ei hän kauvan viivy.
VILLE. Äiti, äiti!… Mihinkä äiti meni?
SILJA. Tässähän minä olen, lapsi. Mitä tahtoisit?
VILLE. Pitele kiinni, äiti.
SILJA. Joko tuskat alkavat taas?
VILLE (valittaa ja huhtoo käsillään).
SILJA. Lapsi raukkani, kun täytyy kärsiä noin paljon. Rakas, laupias isä, huojenna kipua, anna loppua pikemmin… Maiju, tuo vettä, että saan kostuttaa huulia edes… Voi, raukkani! Näin kovia vaivoja ei hänellä ole vielä ollutkaan… Koeta panna lusikalla suuhun, minun täytyy pidellä käsiä, muuten hän hakkaa niitä sängynlaitaan…
MAIJU. Ei niele; se jää kurkkuun korisemaan.
SILJA. Eikö niele?… Silloin on loppu lähellä.
MAIJU. Äiti, elkää antako Villen kuolla. Elkää äiti. Minulle tulee niin ikävä.
SILJA. Hyvä lapsi, onko se minun vallassani.
MAIJU. Minä juoksen Mäki-Mattiin hakemaan apua. Ehkä saisimme sieltä rohtoja.
SILJA. Ei hän enää rohtoja tarvitse. Aikaisemmin olisivat ehkä avun tehneet.
MAIJU. Olipahan yksikin sairas parantunut, vaikka ihan jo kuoletettiin.
Ettekös muista äiti, kun Matlena siitä kertoi.
SILJA. Mene, Maiju kulta, heiluttamaan kätkyttä, ettei Anna edes herää.
VILLE. Ajakaa pois, ne tekevät minulle pahaa.
SILJA. Elä pelkää, lapseni, ei tässä ole kuin äiti vaan… Oma, rakas
Ville poikani… Kun voisi sinua auttaa. Sydänvereni antaisin…
MAIJU (polvillaan, rukoilee ensin hiljaa, sitten ääneen). Hyvä, rakas Jumala taivaassa. Että Ville eläisi ja tulisi terveeksi. Että hän jaksaisi kävellä ja leikkiä niinkuin ennenkin…
SILJA. Sillä lailla ei saa rukoilla lapseni… Herran tahto tapahtukoon.
MAIJU. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa. Mutta elä ota häntä pois, minä niin itken jos Ville kuolee ja äitikin itkee eikä meillä sitten enää ole yhtään iloa…
SILJA. Hiljaa, Maiju, hän menee uneen. Jumalan kiitos, että viimein kumminkin helpoitti.—Tules katsomaan, kuinka hiljaa ja rauhallisesti hän nyt makaa.
MAIJU. Hän ihan varmaan rupeaa paranemaan, äiti, Jumala kuuli minun rukoukseni. Siinä näette, äiti, osasinpas rukoilla oikein.
SILJA. Kun hymyileekin unissaan.
MAIJU (tarttuu molemmin käsin äidin kaulaan). Äiti kulta, hän paranee, hän paranee. Ja meille tulee taas niin hauska.—Äiti, kuulkaa, ei Villen koskaan tarvitse hoitaa Annaa, ei koskaan kantaa puita, eikä lattiaa lakaista, kyllä minä teen kaikki. Ja annan leipäosastani hänelle aina puolet, enemmänkin kuin puolet, että pääsee, raukka, voimiinsa, eikös niin, äiti? Mutta mistä saisimme hänelle vehnästä, edes jonkun kerran, mistä äiti? Sanokaa!
SILJA. Elä, hyvä lapsi, kurista minua. Menisit nyt tuutimaan pikku
Annaa, niinkuin äsken jo pyysin.
MAIJU. Kyllä, kyllä, jahka vähäisen vielä katson Villeä. No, nyt! Minä tuudin oikein kahden käden, ettei herää. Näinikään. Näettekö, äiti, näinikään.
SILJA. Hyvä, hyvä. Ei, elä laula, että Ville saa nukkua.—Ohho, nytpä hän jo aukaiseekin silmänsä taas.
VILLE. Äiti!
SILJA. Mikä on, lapseni?
VILLE. Ei koske enää mihinkään.
SILJA. Eikö koske? Rakas, oma poikani, olisiko se mahdollista. Jumala ehkä auttaa sinua terveeksi vielä… Voisitkohan syödä vähäisen? Että vahvistuisit.
MAIJU. Minulla on sokeripala taskussa. Ville, tahdotko?
SILJA. Kuuletko, lapsi, mitä Maiju sinulle antaa? Semmoista makeata kun hän on säästänyt Ville pojalle.
MAIJU. Ja siitä asti, kun viimeksi kävin Mäki-Matissa. Edes kaksi viikkoa, taikka enemmänkin. Iitan kanssa leikittiin silloin vieraisilla… Siinä on, ota, Ville!
SILJA. Annapas olla, mitä hän katsoo taas noin kummasti? Mene, mene, lapseni, vie pois sokurisi, näethän sinä, ettei se meistä enää tiedä laisinkaan. Ville, rakas poikani, osaatko puhua vielä? Tunnetko äitiä?
VILLE. Siellä on … niin kirkasta … ja kaunista…
SILJA. Missä, armaani?
VILLE. Taivaassa… Enkelit laulavat … palmut kädessä…
Ja urut … soivat…
MAIJU (vavisten). Äiti!
SILJA. Hiljaa, hiljaa.
MAIJU (kuiskaa). Kuoleeko hän, äiti?
SILJA. Kuolee.
VILLE. Tulen … äiti … auta… Jeesu… (Hengittää harvaan ja raskaasti. Kuolee.)
SILJA (nousee). Hän on päättänyt. Herra antoi, Herra otti, Herran nimi kiitetty olkoon. (Painaa kuolleen silmät kiinni ja kädet ristiin rinnalle.)
MAIJU (heittäytyy itkien lattiaan).
SILJA (kääntyy häneen vitkalleen). Elä itke, Maiju. Emme saa kadehtia hänen onneaan. Nouse ylös, lapseni, ja tule katsomaan. Niin kauniina ja hiljaisena hän nyt lepää tuossa… Päässyt on, Ville, maailman vaivoista ijäiseen iloon taivaassa… Ei tunne kipua eikä tuskaa enää… Hänen tähtensä ei surra tarvitse…
MAIJU. Mutta kun hän viedään pois … kirkon multaan … sitähän minä itken … kun ei milloinkaan enää saa häntä nähdä … ei milloinkaan … vaikka eläisi kuinka kauvan…
SILJA. Elä itke, elä itke!
MAIJU. Miks' pannaan hautaan, äiti?… Kylmään, pimeään hautaan … jossa paleltaa ja pelottaa…
SILJA. Hyvä lapsi, ruumis sinne vaan pannaan. Ville on itse taivaassa… kirkastetulla ruumiilla. Jos tulet Jumalan lapseksi, niin tapaatte kerran toisianne Jesuksen luona.
MAIJU (pyyhkii silmiään ja katsoo äitiin). Minä koetan, äiti. Luen rukouksia joka aamu ja ilta, enkä ole koskaan tottelematon. Ottaako Jumala minua sitten samaan taivaasen, johon Villenkin? Ottaako, äiti?
SILJA. Ottaa, lapseni, ottaa, ottaa…
MAIJU. Ihanko heti sitten kun kuolen?
SILJA. Ihan heti.
MAIJU. Ja antaako semmoisen kirkastetun ruumiin?
SILJA. Antaa.
MAIJU. Mutta eipäs antanut Villellekään. Enpäs minä nähnyt. Näittekö te, äiti?
SILJA. Eihän sitä kuolevaiset silmät—Ole nyt rupattamatta, hyvä lapsi, en minä jaksa kuunnella… Juoksisit ennemmin Mäki-Mattiin sanomaan, että Ville on kuollut. Ja kysy, jos emäntä voisi tulla minua vähän auttamaan. Pitäisi käydä ilmoittamassa papille ja toimittaa hautaan. Enkä minä pääse täältä mihinkään, kun ei isä ole kotona.
MAIJU. Sanonko minä, että Villeltä terveisiä?
SILJA. Sano vaan. Mutta elä viivy, muista tulla takaisin samaa päätä.
MAIJU. Kyllä, kyllä. (Menee, kääntyy porstuasta takaisin.) Äiti, minua pelottaa.
SILJA. Mikä sinua pelottaa, lapsi?
MAIJU. Että jos siellä kummittelee, metsässä.
SILJA. Ole nyt joutavia. Keskellä päivää.
MAIJU. Mutta kuolleet eivätkös näyttäänny välistä?
SILJA. Eivätkä näyttäänny. Ja Villekö sinulle sitten pahaa tekisi?
MAIJU. Jos panisin katkismuksen povelleni. Mitä, äiti?
SILJA. Pane, pane. Voi, kuinka olet lapsellinen.
MAIJU (pistää kirjan poveensa). Nyt varmaankaan ei pysty mikään (menee).
SILJA (nojautuu sängyn laitaan, katselee ruumista). Ei tuskaa … ei kipua … ei synti eikä vaiva nyt rauhaasi häiritse… Tallella olet … rakas poikani … sydänkäpyni … en sinua takaisin pyydä … taivaassa sinulla on loppumaton ilo … en pyydä takaisin, vaikka itken … kun jäi niin tyhjäksi ja kolkoksi tupa … (peittää ruumiin valkoisella vaatteella). Lepää rauhassa, armas lapseni, lepää rauhassa. Jeesus Kristus sinut viimeisenä päivänä jälleen herättää … silloin, jos Jumala suo, näemme toisemme … silmästä silmään. (Istuu jonkun maikan päähän karttaamaan villoja, laulaa.)
»Pois makia maailma jää!
Mun sielun päänänsä
Täält' pyrkii ylös vielä,
Kanss' mielen etsii siellä
Ain' ijäist' menoo taivaass'
Juur' Herran pyhäin seurass'.»
(Antti ja Mikko tulevat.)
ANTTI. Hyvää päivää, tässä sitä ollaan taas. Terveisiä matkalta.
MIKKO. Ja nyt, Silja, ei meillä enää ole mitään hätää. Päästään elämään uudelleen ja toisella lailla kuin ennen milloinkaan. Niin, niin, totta se on, elkää yhtään katselko. Ha, ha, ha, Siljan silmät kun repesivät suuriksi. Ei se usko minua. Antti, sano sinä, onko valhetta.
ANTTI. Siinä ei sanoja tarvita, kun lyödään rahat pöytään. Noin! Tulepas, eukko, tänne nyt! Joudu, mitä sinä kuhnustelet? Tokkohan lienet vielä elämässäsi nähnyt näin paljon rahaa yhtaikaa.
MIKKO. Siinä on jos jonkinlaisia seteliä. Harmaalaitasia, sinilaitasia, punalaitasia.—Kelpaa meidän, miekkoisten! Ei pakkoa työhön eikä mihinkään. Syödä vaan ja maata kellotella pitkin päivää, jos niin tahtoo.
ANTTI. Ja kuinka se rohkaisee mielen, tuo raha. Ei uskoisi. Mutta vallan minä olen toinen ihminen siitä saakka, kuin nuo sain povelleni. Tunteepa melkein, että nyt sitä on maailman herra.
MIKKO. Eikös ole sitten? Pieniä kapineita nuo ja ohkaisia, mutta paljon painavat yhtäkaikki. Panepas niitä vaakaan vaan, niin hetikohta on toisessa vaa'asa maita ja tiluksia, ääntövaltaa, arvoa ja mitä hyvää ikinä ajatella voi.
ANTTI. On se somaa. No, Silja, sinä vaan töllistelet. Luulet varmaan näkeväsi unta. Et usko omia silmiäsi, niinkö? Otapas käteesi tuosta harmaalaitanen ja koettele.
SILJA (työntää hänen kättään pois). Mistä sinulla on nuo rahat, Antti?
ANTTI. Huoli siitä. Pääasia vaan, että on. Noo? Otatko, vai—?
SILJA. En ota, ennenkuin saan kuulla, mistä ne ovat tulleet.
ANTTI. Mistä ovat tulleet, mistä ovat tulleet, Ulkoa maailmasta, tietysti, meille niinkuin muille. Ei suinkaan niitä taivaasta kenellekään sada.
SILJA. Antti, Antti, mitä olet sinä tehnyt? Voitko vastata Jumalan ja omantuntosi edessä?
ANTTI. Ole vaiti. Minä nyt sanon, että Topra nämä antoi ja lähetti sinulle vielä paljon terveisiä, että ostaisit rohtoja Villelle ja ruokaa koko joukolle.
SILJA. Mutta millä tavalla oli Topra ne saanut?
ANTTI. Sitä en tiedä, eikä se minua liikuta.
MIKKO. Tavalla millä hyvään. Itse hän siitä vastaa. Olkaa te vaan huoletta.
SILJA. Laske pois kädestäsi, Antti, rahat kaikki. Siunaa itsesi, mies, ja pakene noita kuin saastaisia henkiä.
ANTTI. Oletkos hassu? Toinen hyvästä tahdostaan antaa ja minä kieltäytyisin ottamasta. Jopa olisin tyhmä. Hölmö kerrassaan.
MIKKO. Ja mitä Topra sanoisi? Joka parhaasta päästä juuri Villeä ja
Siljaa varten ne hankkikin.
SILJA. Ville ei niitä enää tarvitse enkä minä liioin. Varjele suuri luoja syömästä noilla rahoilla ansaittua leipää. Vaikka nääntyisimme nälkään ennemmin.
ANTTI. Mikä niitä rahoja vaivaa sitten, jos saan luvan kysyä?
SILJA. Sen tiedät kyllä, jos tahdot olla rehellinen. Oman käden oikeudella ne Topra on ottanut. Ei mitenkään muuten.
MIKKO. Oman käden oikeutta täällä, Silja hyvä, harjoittaa itsekukin.
Eroitus on vaan siinä, että toisia laki suojelee, toisia se vainoo.
SILJA. Elä kuuntele, Antti, elä kuuntele tuommoista puhetta. Mene omaantuntoosi ja ajattele tarkkaan, ennenkuin kosketat väärin saatuja rahoja.
ANTTI. Ajattele, ajattele! Minä en ajattele mitään. Ostan ruokaa ja syön mahani täyteen. Katsele sinä päältä ja ime sormiasi, jos niin lystäät. Sama se.
SILJA. Ostat leipää noilla? Vaikka olisivat—varastettuja?
ANTTI. Vaikkapa olisivat. Mitä se minuun kuuluu. Minä en kumminkaan ole niitä varastanut.
MIKKO. Te olette liian arka, Silja. Maailmassa pitää elää maailman mukaan.
SILJA. Tähän asti olemme eläneet rauhassa ja sovinnossa. Mutta nyt—
ANTTI. Syytön olen minä, sillä minä en riitaa rakenna.
SILJA. Minulla ei sitten ole muuta neuvoa, kuin ilmoittaa asia vallesmannille.
ANTTI. Koetapas semmoista tehdä. Koetapas, sanon minä! Tuhat tulimmaista!
Silloin ei kunnian kukko laula.
SILJA. Itsehän minua pakoitat. Kun et muuten luovu aikeistasi.
ANTTI. Mutta sinä et hiisku näistä rahoista sanaakaan. Muista se! Sinä et suutasi aukaise.
SILJA. Tulee kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.
ANTTI. Enkö minä saa sinua tottelemaan? Sepä kumma. Sinäkö tässä olet haltijana, vai minä? (Puristaa häntä käsivarresta.)
SILJA. Lyötkö sinä minua siitä syystä, etten anna sinun sielullesi vahinkoa tehdä? Että varoitan ja huudan takaisin, kun näen sinun kääntyvän pahalle tielle.
ANTTI. Nyt vaikene ajoissa.
SILJA. En vaikene silloin kuin tiedän olevani oikean asian puolella.
ANTTI. Kuule, minä lyön.
MIKKO. Elä huoli, Antti. Lähdetään matkaamme ennen. Antti!
ANTTI. Kuritan häntä ensin.
SILJA. No, lyö vaan! Lyö tässä lapsemme ruumiin ääressä. (Heittää peitteen Villen kasvoilta pois.)
ANTTI (jäykistyy). Ville kuollut!
SILJA. Kuollut. Päässyt pois synnistä ja murheesta. Sieltä hän nyt autuudestaan katselee meitä, jotka riehumme täällä ja intoilemme emmekä anna hänen tomulleenkaan rauhaa.
ANTTI (vaipuu penkille). Meidän ainoa poikamme!
SILJA. Noin hiljainen ja tyven on kuolema. Elämässä surraan ja murehditaan. Mitä varten? Turhaa kaikki. Tänne kuin ehtii, niin lepoon asettuu sekä ilot että tuskat.
MIKKO. Ville parka! Olispa hän yhtähyvin saattanut vielä elääkin.
SILJA. Mitäpä onnea hänelle täällä oli tarjottavana. Parempi, että Herra hänet korjasi, ennenkuin ehti kovettua ja paatua.
ANTTI. Hän oli niin terävä ja vilkas… Erinomaisen kaunis poika, siksi kuin rupesi sairastelemaan.
MIKKO. Niin oli, minäkin muistan. Oikein täytyi ihmetellä hänen järkeään.
ANTTI. Ja semmoinen pää kun sillä oli oppimaan kaikkea. Luki jo kuin vettä mitä kirjaa tahansa. Olisi hänestä tullut vaikka pappi, kun olisi meillä ollut varoja häntä kouluttaa.
SILJA. Herra antoi, Herra otti, Herran nimi kiitetty olkoon! (Peittää ruumiin jälleen.)
ANTTI. Mikä varjo siellä liikkuu?
SILJA. Joku on ikkunan takana.
MIKKO. Kuka perhana—? Antti, joudu! Pian pois nämä (viskaa lakkinsa rahojen päälle ja painaa käsillään). Jokohan ennätti nähdä?
ANTTI. Odotas—se taitaa olla Matlena.
MIKKO. Niin onkin.—Hyi, kuinka säikähdin.—Mitähän siellä kurkistelee… Kuunnellaanpas … hän puhuu jotain (menee ikkunaan). Ei! Ei ketään. Käy sisään vaan.
ANTTI. Mitä hän kysyy?
MIKKO. Jos täällä on vierasta tuvassa.
MATLENA (aukaisee oven ja katselee ympärilleen). Ei muita paitsi te?
Eikö uunilla liioin?
SILJA. Ei siellä ole yhtäkään ihmistä.
MATLENA (puhuu ulos). Tule, Topra.
MIKKO. Ahaa! Onko Topra matkassa?
(Matlena ja Topra tulevat sisään.)
MIKKO. Nythän olemme taas vähitellen koossa kaikki. Kunnari kun vaan saapuisi vielä.
TOPRA-HEIKKI. Ovatko liikkuneet täälläpäin?
MIKKO. Ketkä?
TOPRA-HEIKKI. Kruununmiehet.
MIKKO. Ei, minun tietääkseni.—Ettäkö ajaisivat meitä takaa?—Ole hiidessä—!
TOPRA-HEIKKI. Ehk'eivät ole jäljillä vielä. Mutta varoa saamme.
ANTTI. Kuinka niin?
MATLENA. Ei ne ole jäljillä, eikä meillä ole mitään vaaraa. Heitä vaan mielestäsi pois kaikki ja istu tänne lepäämään. Tänne pöydän päähän, näin. Ja sitten panen minä eteesi ruokaa, että saat syödä. Enkä anna sinulle rauhaa, ellet syö oikein vahvasti. Tulkaa toisetkin, jos teitä maittaa. Poikkesin Mäki-Mattiin sivumennen ja ostin mitä sain. Tulkaa, tulkaa!
ANTTI. Minua ei nyt maita.
MATLENA. Tuossa leikkaan sinulle hyvän palasen palvattua lihaa, Topra. Pistä suuhusi ja pure. Eläkä ajattele mitään, kuuletkos, elä yhtään mitään. Syö ja ole ihan huoleton. Sitten rupeat levolle, etkä muistele kruununmiehiä ollenkaan. Minä vaikka olen vahdissa tuolla ulkona sen aikaa kuin nukut. Eikös niin?