VIKTOR. En—?
SYLVI. Ett'en tanssi enää askeltakaan sinun kanssasi tänä iltana. Niin että menettele nyt sen mukaan.
VIKTOR. Se ehkä olisikin parasta.—Ankarasti sinä rankaiset minua,
Sylvi, mutta minä koetan tyytyä kohtalooni ja olla luja.
SYLVI. Ei, Viktor, leikkiä se vaan oli. Päinvastoin—minä en tanssi kenenkään muun kanssa, kuin sinun. Niinkuin äsken jo sanoin.
VIKTOR. Mutta sehän se juuri on vaarallista, Sylvi.
SYLVI. Sinähän vasta olet—. Mitä vaaraa siinä olisi?
VIKTOR. Elä kysy enää mitään.
SYLVI. Viktor,—minkätähden sinä olet noin paha? Ennen kerroimme ihan kaikki toisillemme—miksi emme nyt voisi tehdä samoin?
VIKTOR. Ei, ei—!
SYLVI. Hyvä, rakas Viktor—!
VIKTOR. Sylvi—elä katso minuun tuolla lailla. Muuten—menetän kohta kaiken malttini.
SYLVI. Kuinka kauvan sinä kiusaat minua?
VIKTOR. Oh—mikä heikko raukka minä olen. Minun pitäisi paeta tieheni eikä koskaan enää näyttää sinulle silmiäni.
SYLVI. Kas sepä olisi kaunista!
VIKTOR. Enhän minä sitä voikaan. Ei, minä en voi!—Oo Sylvi, kuinka hurmaavan kaunis sinä olet!
SYLVI. Sinä et vastaa mitään kysymykseeni, Viktor.
VIKTOR. No, olkoon menneeksi! Minä tunnustan sinulle kaikki suoraan.—
Mutta ei nyt—toisen kerran, kun olemme kahdenkesken.
SYLVI. Ei kukaan kuule. Näetkös, he puhelevat kaikki keskenään.
VIKTOR. Joku voisi kumminkin tarkastaa meitä.
SYLVI. Se on totta se. Alman silmät ovat juuri nyt tänne päin.
ALMA. Minkätähden te istutte siellä niin kaukana? Ettekö tahdo tulla tänne meidän luoksemme? Kyllä täällä on sijaa.
SYLVI. Ei kiitoksia, meillä on niin hyvä täällä.
KARIN. Elä häiritse heitä, Alma. Näethän, että he tahtovat olla kahdenkesken, erillään muista.
VIKTOR. Mitä sillä tarkoitatte, neiti Löfberg? Selittäkää, minä pyydän.
KARIN. Ettekö ymmärrä yksinkertaisia, selviä sanoja?
VIKTOR. Olin huomaavinani, että niillä oli erityinen merkitys. Mutta samapa se.—Sylvi, näytämmekö neiti Löfbergille, että hän erehtyy?
SYLVI. Kun luulee, että me kernaimmin tahdomme olla kahdenkesken? Ei, ei suinkaan se mikään erehdys ole.
KARIN (nauraa pakollisesti). Sylvi on toki rehellinen.
ANNI. Ja sen hän sanoo kaikkien kuullen. Hyvänen aika sitä Sylviä, kuinka hän on hirveästi varomaton! Siitähän voi syntyä vaikka minkälaisia juttuja!
ALMA (levottomana). Viktorissa ei ollut syytä. Hän kyllä olisi tullut mielellään, kuulittehan sen.
KARIN. Oh, eipä hänellä näytä olevan ikävä siellä Sylvinkään luona.
ELIN. Oletko sinä mustasukkainen, Karin?
KARIN. Ush, kuinka sinä olet tyhmä, Elin. Minä mustasukkainen!
ELIN. No, johan minä ajattelinkin!
SYLVI. Kas niin, nyt soitetaan polkkaa. Emmekö tanssi taas vähän?
VIKTOR. Niinkuin tahdot. (Menevät käsikädessä saliin.)
KARIN. Näettekö, kuinka hempeästi he nojaantuvat toisiinsa? Aivan kuin joku vasta kihlattu pari.
ALMA. Sinä liioittelet, Karin. Tuohan on ihan tavallinen asento, kun käydään käsikädessä.
ANNI. Herra Vahl saattaisi juuri pitää parempaa huolta rouvastaan eikä jättää häntä noin omille hoteilleen, kosk'ei hän kumminkaan osaa käyttäytyä niinkuin pitäisi.
ALMA. Hän onkin oikeastaan vasta ensi kertaa tänlaisissa tanssiaisissa. Muistattehan, että hän kantoi surua vanhempiensa jälkeen aina siitä saakka, kun tuli täysikasvuiseksi.
ANNI. Se on totta se. Ja siitä syystä häntä ehkä pitäisikin varoittaa ja oikaista. Sinun tehtäväsi se on etupäässä, Alma, varsinkin kun asia koskee veljeäsi myös.
ALMA. Niin, minä lupaan puhutella heitä molempia, ja Viktor malttaa kyllä mielensä, sen saatte nähdä.
KARIN. Olisin suuresti erehtynyt hänen suhteensa, ellei hän sitä tekisi.
(Useita herroja tulee sisään ja pyytävät naisia tanssiin. Näyttämö tyhjenee, ainoastaan salin ovelle jää muutamia herroja katsomaan tanssia.
Sylvi ja Viktor tulevat sisään.)
VIKTOR. Sinä tanssit kuin enkeli.
SYLVI. Ja sinä viet kuin jumala.—Viktor, katso, kaikki ovat menneet tiehensä. Nyt saamme olla melkein kahdenkesken.—Mitä jos istuisimme tuonne kasvien taakse?
VIKTOR. Mainiota! Täällähän olemme suojassa syrjäisten silmiltä.
SYLVI. Istu sinä tähän.
VIKTOR. Niin lähelle? Uskallanko?
SYLVI. Uskallat, tietysti.
VIKTOR (tarttuu hänen käteensä). Sinulla on niin pieni, sievä käsi.
(Suutelee sitä.)
SYLVI (tempaa sen sukkelasti pois, punastuen ja hämillään). Minkätähden sinä teet noin, tuolla tavalla?
VIKTOR. Kun en malttanut olla sitä tekemättä.—Sylvi—oliko se sitten niin väärin?
SYLVI. Ei—en minä tiedä.
VIKTOR. Niinpä anna minun suudella sitä vielä kerran.
SYLVI. Viktor—nyt sinulla taas on tuo sama katse.
VIKTOR. Mikä katse, Sylvi?
SYLVI. Tuo, joka on niin kummallinen. Joka polttaa kuin tuli, ja panee minut vapisemaan.
VIKTOR. Minkätähden käännät pääsi pois? Peloittaako se sinua?
SYLVI. Peloittaa, ja tekee onnelliseksi samalla.
VIKTOR. Sylvi, saanko suudella sinun kättäsi? Ei kukaan näe.
SYLVI. Minkätähden tahdot sitä suudella?
VIKTOR. Sentähden, että minä—rakastan sinua.—Siinä nyt on tuo salaisuus, jota äsken tahdoit tietää. Minä rakastan sinua niin kiihkeästi, niin tulisesti, ett'en enää voi itseäni hillitä.—Elä tuomitse minua liian ankarasti, Sylvi.
SYLVI. Oh—Viktor—!
VIKTOR. Tiedän kyllä, että minun olisi pitänyt vaieta. Ei ilmaista tunteitani, vaan tukahduttaa ne väkipakolla. Mutta minä en voinut—ne saivat minusta vallan.—Sylvi—nyt tiedät, kuinka minun on laitani. Tee minulle, mitä tahdot. Määrää mikä rangaistus tahansa,—minä alistun kaikkeen. Tahdotko että matkustan pois—ehkä jo huomispäivänä, sano?
SYLVI. Matkustat pois? Ei, Viktor, sitä et saa tehdä.—Et saa lähteä pois, minä surisin itseni kuoliaaksi.
VIKTOR. Sylvi—! Uskallanko ajatellakaan? Sinä—?
SYLVI. Nyt putoo kuin suomukset silmistäni. Olenhan minä rakastanut sinua aina lapsuudesta saakka, Viktor.
VIKTOR. Ilman että olet sitä tiennyt?
SYLVI. Ilman että koskaan olen sitä tiennyt. Ajattele, kuinka hirmuisen tyhmä minä olin. Itkin sinua pitkät ajat, kannoin valokuvaasi povellani, suutelin sitä päiväkaudet, ja kun nukuin illalla, jäi se käteeni—enkä sittenkään ymmärtänyt, että tuo kaikki oli rakkautta. Kylläpä olin koko hupakko! Totta tosiaan!
VIKTOR. Jos silloin jäin tänne, olisimme nyt varmaankin naimisissa—tai ainakin kihloissa. Ja sinä olisit minun—minun ikiomani! Ihan huimaa päätäni sitä ajatellessa! Nyt siihen sijaan—kuolema ja kirous—
SYLVI. Mitä nyt—?
VIKTOR. Nyt toinen saa puristaa sinua syliinsä, suudella ja hyväillä sinua—ja omistaa sinut kokonaan, eikä minulla ole mitään oikeuksia. Sinä olet toisen oma—
SYLVI. Ei, Viktor, tästä päivästä alkaen olen ainoastaan sinun omasi.
VIKTOR. Elä laske leikkiä. Tiedänhän varsin hyvin, ettei minulla ole mitään toivoa.
SYLVI. Minäpä tahdon olla sinun. Kuule, Viktor, kunnian kautta lupaan, ett'ei tästä lähtein kukaan muu saa suudella eikä hyväillä minua.
VIKTOR. Rakas, pikku Sylvi—sinä olet toisen miehen vaimo.—Sinä et ole enää vapaa.
SYLVI. Mutta minä en rakasta Akselia, minä rakastan ainoastaan sinua. En tiennyt mitä rakkaus oli, kun menin naimisiin hänen kanssansa. Ja sen ilmoitan hänelle vielä tänä päivänä, heti paikalla—
VIKTOR. Ei, Sylvi, Jumalan tähden, sitä et saa tehdä. Et ainakaan vielä—
SYLVI. Miks'en?
VIKTOR. Hän erottaisi meidät ijäksi päiviksi, emme saisi enää koskaan tavata toisiamme.
SYLVI. Emme koskaan edes tavata toisiamme? Hän estäisi—? Ei, Viktor, sinä erehdyt, sinä et tunne Akselia—
VIKTOR. Aksel on siinä suhteessa niinkuin muutkin miehet. Hän nostaisi metelin, kieltäisi minun käymästä talossaan ja sulkisi sinut lukon taakse.
SYLVI. Mitäs sitten teemme, Viktor?
VIKTOR. Meidän täytyy olla varuillamme ensi aluksi. Ei antaa kenenkään aavistaa mitään.
SYLVI. Entä sitten—?
VIKTOR. Miettiä ja tuumailla. Ehkä keksimme jonkun keinon—
SYLVI. Oh, tiedätkös, toivotaan parasta! Kyllä kaikki pian selviää.
VIKTOR. Kenties selviää. Mutta vielä en ainakaan tiedä, millä tavalla—
SYLVI. En minäkään. Mutta täytyyhän meidän jollakin lailla päästä siitä pulasta. Emme huoli surra suotta, ennen aikojaan.
VIKTOR. Oikein puhuttu! Täksi illaksi unohdamme kaikki ikävät asiat. Ja nautimme vaan. Olemme onnellisia ja iloisia. Minä kuvittelen, että sinä olet minun morsiameni,—minun suloinen morsiameni—minun kaunis, loistava morsiamen.
SYLVI. Oh, Viktor, kuinka elämä kumminkin on ihanaa! Luuletko, että enkeleillä taivaassa on niin suurta iloa kuin meillä? En usko, en vaikka!
VIKTOR. Sinä rakastat minua? Sano se vielä kerran.
SYLVI. Minä rakastan sinua! Viktor,—minä rakastan sinua!
VIKTOR. Mun armas morsiameni! Oma Sylvini! Ajattele, jos tämä olisi meidän hääiltamme. Ja minä saisin viedä sinut kotiini—meidän uuteen, yhteiseen kotiimme. Ja sinne jäisimme sitten kahden—minä saisin ottaa sinut syliini—ja suudella noita mansikkahuuliasi, noita hempeitä poskiasi ja tuota hohtavan valkoista kaulaasi,—ja sinä olisit minun— minun ikiomani! Oi,—mikä autuus se olisi.—Sylvi—sano, seuraisitko minua mielelläsi?
SYLVI. Sitä kysyt!—Armas, vie minut minne tahdot! Minä seuraan sinua heti paikalla. Oh—olenhan minä sinun—ainoastaan sinun omasi tämän jälkeen.
VIKTOR. Kunpa ei koko maailmassa olisi muita ihmisiä, kuin sinä ja minä!
SYLVI. Milloin se kaikki toteutuu, Viktor? Milloin sinä viet minut pois morsiamenasi? Sano!
VIKTOR. Niin milloin,—milloin? Jos sen vain tietäisin!
SYLVI. Eihän siihen ole pitkältä, eihän? Et usko, kuinka palavalla halulla sitä aikaa odotan.
VIKTOR. Entäs minä sitten—? Sylvi—luuletko että minun haluni on vähemmän palava? Olisin valmis ryöstämään sinut tällä hetkellä—
SYLVI. Tee se, Viktor, tee se!
VIKTOR (tarttuu päähänsä). Ei, ei, Sylvi, se olisi sulaa hulluutta.
Meidän tulee malttaa mieltämme vielä. Emme saa hätäillä—
SYLVI. Mutta olenhan minä sinun omasi kumminkin? Eikö niin, Viktor?
VIKTOR. Olet, sinä olet minun omani. Minä otan sinut väkisin, ellei muu auta.
SYLVI. Kuinka tämä tuntuu suloiselta, Viktor. Ja kuinka äärettömän onnellisiksi me tulemme! Kokonaan sinun omanasi—sinun luonasi, uudessa yhteisessä kodissa—oh, minua ihan huimaa, kun sitä kuvittelen.
VIKTOR. Mitä sitten, kun nämä kuvitukset muuttuvat todellisuudeksi,
Sylvi?—Kestämmeköhän niin suurta onnea, sano?
SYLVI. Kestämme, sen lupaan.
ALMA (tulee salista). Täällähän teidät vihdoinkin löydän! Olen etsinyt teitä joka paikasta.
VIKTOR. Mitä nyt?—Minkätähden olet meitä etsinyt?
ALMA. Kuinka te pysyttelette erillänne kaikista muista koko illan? Ja sitten istutte vielä täällä kätkössä, ettei teitä kukaan näe.
VIKTOR. Entä sitten? Meillä on luullakseni valta tehdä niinkuin tahdomme.
ALMA. Te tanssitte vaan toistenne kanssa, ette kenenkään muun, ja tanssien välillä te kuiskailette ja puhelette niin tuttavallisesti, että kaikki ihmiset sen huomaavat. Mitä te ajattelette? Tällä tavoin tulette yleiseksi puheenaineeksi kaupungissa.
VIKTOR. Oh—lieneekö tuo niin vaarallista sentään! Mitä he sitäpaitsi osaavat sanoa? Että me, vanhat lapsuuden ystävät, olemme seurustelleet yhdessä tämän iltaa—kun pitkästä ajasta taas kerran saimme tavata toisiamme. Kas tätä nyt! Onko se sinusta niin kauheata—?
ALMA. Viktor, minä tahtoisin puhua sinulle pari sanaa.
VIKTOR. Sen voit tehdä kotona sitten. Huomenna tai ylihuomenna.
ALMA. Ei, nyt heti. Tule vähän tänne syrjään.
VIKTOR. Mitä siellä? Minä sanon sinulle, Alma, että—
ALMA. Että—?
VIKTOR. Että minä en enää tarvitse hoitajaa. Olen nyt vihdoin ja viimein siksi vanha, että voin tulla omin neuvoin toimeen.
ALMA (lempeästi nuhdellen). Viktor—! Noin et ole vielä koskaan puhutellut minua.
VIKTOR. Anna anteeksi, Alma. Mutta minä pyydän, mene pois. Minkätähden sinä häiritset meitä, vaikka näet, että mieluummin olemme täällä kahden?
ALMA. Oikein todella, Viktor, se ei käy laatuun. Kaikki sitä jo paheksivat, ja useat ovat pyytäneet minua varoittamaan teitä molempia.
VIKTOR. Vai niin—? Vaikka mitäpä sitä ihmettelen.—Ihmiset ovat samanlaisia joka paikassa. Aina valmiit juoruamaan, kun vaan saavat vähänkään aihetta.
SYLVI. Emme välitä heistä, Viktor.
ALMA. Sylvi kulta, se saattaisi tulla Akselin korville. Ja hän varmaan siitä närkästyisi.—Enkä minä sitäpaitsi ihmisten tähden ainoastaan tahdo teitä eroittaa, ymmärrättehän sen—
VIKTOR. Vaan minkätähden sitten?
ALMA. Viktor—tule nyt tänne vähäisen.
SYLVI. Enkö minä saa sitä kuulla?
ALMA. Kyllä sanon sen sinullekin, Sylvi, sitten toisen kerran. Ei vielä—. (Vie Viktorin syrjään.) Ole varuillasi, Viktor! Hän on nuori ja kokematon ja pitää sinusta ehkä enemmän kuin hänelle toisen miehen vaimona olisi luvallista. Eikä hän ole tottunut hillitsemään tunteitaan, sen sinä tiedät vanhastaan. Sinun tulee olla järkevä teidän molempien puolesta.
VIKTOR. Elä pelkää kyllä minä vastaan töistäni.
ALMA. Olen koko illan ollut niin levoton teidän tähtenne. Herkiä ajoissa tästä, Viktor, minä pyydän sinua vielä kerran. Ennenkuin tiedät asiastakaan, on teidän suhteenne saattanut muodostua semmoiseksi, joksi et nyt voi sitä ajatellakaan. Vetäänny erillesi! Sitä et kadu. Usko minua.
VIKTOR. Alma kulta—sinä näet aaveita keskellä kirkasta päivää.
ALMA. Elä koeta kierrellä, Viktor. Huomasinhan äsken selvään, että teillä jo oli jotakin välillänne.
VIKTOR. Loruja! Mitä se olisi ollut?
ALMA. Jotakin, jota sinä tahdoit peittää. Viktor, Viktor, sinulla on paha omatunto—
VIKTOR. Vielä vain! Mutta sinä olet aina niin turhantarkka. Teet kissasta karhun ja säikähdytät itsesi aivan hukkaan, tyhjänpäiten. Mitä nyt sitten oikeastaan on tapahtunut? Sylvi ja minä olemme puhelleet toistemme kanssa—siinä kaikki.
ALMA. Sinä olet sanonut hänelle asioita, joista et voi vastata. Ja tiedät kumminkin varsin hyvin, että Sylvi on vaan kokematon lapsi. Sentähden sinä oletkin kaksinkertaisesti moitittava. Ja jos sinä viet hänet harhateille, Viktor, niin sanon minä—että sinä olet tunnoton mies, ilman rehellisyyttä, ilman kunniantuntoa—
VIKTOR. Alma—!
ALMA.—kevytmielinen hupakko, jolla ei ole järkeä rahtuisen vertaa.
VIKTOR. Lopeta!
ALMA. Etkö ymmärrä, että tällä tavoin syökset sekä hänet että itsesi turmioon! Ohimenevää, rikoksellista nautintoa sinä haluat ja panet koko tulevaisuutesi alttiiksi. Ja ajattele, minkä surun se tuottaisi vanhemmillekin ja meille kaikille—
VIKTOR. Taidat olla oikeassa, Alma,—saattaisi ehkä niin käydä—
ALMA. Usko minua, Viktor, helpointa on heti alussa kääntyä takaisin huonolta tieltä.
VIKTOR. Niin, niin, sinä olet oikeassa. Oikeassa nyt niinkuin aina ennenkin.—Kiitos, Alma, kiitos varoituksesta, se tuli kreivin aikaan.
ALMA. Kiitos itsellesi! Nyt tunnen sinut taas omaksi veljekseni. Ja nyt hengitän taas helpommin.
VIKTOR. Lähdemmekö pois?
ALMA. Voinhan luottaa sinuun? Lupaatko tehdä asiat selväksi ja saattaa kaikki oikealle tolalle jälleen?
VIKTOR. Mutta mitä sanoo Sylvi?
ALMA. Tulevaisuudessa hän sinua siitä kiittää. Ja pitää sinua rehellisenä ja kelpo miehenä. Hänelle on parempi tuntea muutaman päivän tuskaa, kuin tulla ijäti onnettomaksi.
VIKTOR. Saattaa niin olla.—Alma, minä tahtoisin kernaimmin mennä täältä tieheni nyt.
ALMA. Ei, jää tänne ihmisten tähden. Ajattele Sylvin mainetta. Heittäydy iloiseksi—tanssi ja huvittele. Se on välttämätöntä.
VIKTOR. Niinkö arvelet? No hyvä—tahdon koettaa! Olkoon menneeksi—
ALMA. Kas niin, Sylvi, nyt meillä on kaikki selvillä.
SYLVI. Viimeinkin. Minä jo luulin, ettei teidän keskustelustanne loppua tulisikaan.
ALMA. Niin, näetkös, asia oli tärkeätä laatua.
SYLVI. Koskiko se minua?
ALMA. Osaksi sinuakin.
SYLVI. Mitä se oli, Alma? Sano minulle kaikki, sano nyt heti.
ALMA. Ei, ei vielä tänä iltana. Mutta minä tulen luoksesi jonakin päivänä. Ehkä jo huomenna.
SYLVI. Istu tänne, Viktor, entiselle paikallesi.
VIKTOR. Sylvi elä pyydä.
SYLVI. Sinä näytät niin masentuneelta. Viktor, mikä sinun on? Mitä Alma sanoi? Te salaatte jotain.
VIKTOR. Ole huoletta, Sylvi, sinä saat tietää kaikki. Huomenna tulen luoksesi, aamusta päivin, kello yksitoista. Mutta nyt—niin, nyt emme uskalla enää olla yhdessä tänä iltana, koska kuuluvat pitävän meitä silmällä täällä.
SYLVI. Emmekö uskalla?
ALMA. Ette mitenkään. Te olette jo herättäneet liian suurta huomiota.
SYLVI. Eihän se meitä haittaa vähääkään. Viktor, tule pois istumaan. Minä olen niin levoton. Almakin ihan peloittaa minua, hän näyttää niin vakavalta.
ALMA. Peloittaa? Rakas, pikku Sylvi—. (Istuu hänen viereensä.) Pyysithän itse tänäin aamupäivällä, että pitäisin sinusta huolta, etkö muista?
SYLVI. Kyllä, mutta—
ALMA. Ja minä lupasin sen tehdä. Mutta sinun pitää myöskin luottaa minuun. Eikö totta?—Kas niin, elä ole milläsikään. Niinhän sinä olet allapäin, pahoilla mielin, kuin siipeen ammuttu pikku lintu.
SYLVI. Viktor, sinä et virka sanaakaan?
VIKTOR. En voi sille mitään, Sylvi. Meidän täytyy mukaantua.—Sielua kirvelee,—mutta—rohkaise mieltäsi kumminkin. Pure hammasta, niinkuin minä. Meidän täytyy heittäytyä iloisiksi, sanoo Alma. Kumpikin omalla tahollaan, tietysti.
ALMA. Pyydä Karin Löfbergiä tanssiin, Viktor. Sinä et ole lähestynyt häntä koko iltana. Hän varmaankin tuntee itsensä hyvin loukatuksi.
VIKTOR. Taivasten tekijä! Hän, kaunotar? Jonka ympärillä koko joukko palvelevia kavaljeeria häärii tuolla salissa. Kaipaisiko hän minua?
ALMA. Niin luulen. Voithan siitä muuten itse ottaa selvää.
VIKTOR. Sen tietysti teen. Heti paikalla!
SYLVI. Elä mene, Viktor. Jää tänne vielä vähäksi aikaa.
VIKTOR. Pure hammasta ja heittäydy iloiseksi. Koetetaan, kumpi meistä onnistuu paremmin.—Hei vaan—nyt huimasti riemutaan! Me olemme tanssiaisissa, Sylvi—
ALMA. Joudu, ennenkuin soitto loppuu.
VIKTOR. Ahaa! Vai niin! Sanoitko, että neiti Löfberg on kaivannut minua? Niinpä lähden häntä nyt oikein liehakoimaan. Sitten mahtavat ihmisetkin rauhoittua. (Menee saliin.)
SYLVI. Viktor—!
ALMA. Anna hänen mennä, Sylvi. Usko minua, se on parasta.
SYLVI. Sydäntäni pakottaa niin hirmuisesti. Voi, jos saisin itkeä.
Viskautua suulleni tuohon lattialle ja huutaa ja valittaa ja itkeä!
ALMA. Rakas, pikku Sylvi, mitä se hyödyttäisi.
SYLVI. Sillä tavoin tein usein isän ja äidin kuoltua. Varsinkin iltasin. Ja kun olin itkenyt itseni nukuksiin, tuntui minusta ikäänkuin helpommalta sitten seuraavana aamuna.—Mutta ehkäpä siitäkään ei olisi apua tässä surussa.
ALMA. Mitä surua sinulla olisi, pikku Sylvi? Tänäin aamupäivällä olit vielä iloinen kuin taivaan lintu.
SYLVI. Tänäin aamupäivällä? Ah niin—siitä ei ole sen kauvempaa. En tahtoisi uskoa itseäni samaksi ihmiseksi enää. Niin on kaikki muuttunutta.
ALMA. Oh, hyvä ystävä, se on vaan paljasta kuvittelua. Huomenna, kun olet maannut yösi rauhassa, naurat koko jutulle. Näin myöhään illalla on mielikuvitus kiihtynyt ja silloin näkee usein asiat ja olot ihan väärässä valossa. Kaikki muuttunutta, sanot? Päinvastoin! Kaikki on aivan entisellään. Sinä olet naimisissa, sinulla on kunnollisin, oivallisin mies maailmassa, mies, joka pitää sinusta, joka sanalla sanoen kantaa sinua käsillään. Ei olekaan monella elämä niin hyvällä kannalla kuin sinulla. Ja kovin olisit kiittämätön, ellet tuntisi itseäsi onnelliseksi ja tyytyväiseksi.
SYLVI. Aksel pitää minusta, sanot? Mutta kun jostakin ihmisestä pitää, niin tahtoo myöskin tehdä hänelle mieliksi. Semmoista en voi toivoakaan Akselin suhteen. Tiedän varmaan, että—vaikka polvillani rukoilisin häneltä sitä, jota nyt haluan, ei hän ikipäivinä siihen suostuisi. Oi, ei, hän voi olla kivikova välistä, sen olen jo tarpeeksi asti saanut kokea.
ALMA. Niin, silloin ehkä, kun pyydät häneltä jotain järjetöntä. Ehkä se, jota nyt haluat, juuri on senlaatuista.
SYLVI. Järjellistä tai järjetöntä—sama se, kun elämäni onni siitä riippuu.
ALMA. Tuota minä en usko, Sylvi kulta? Mutta emme huoli väitellä niistä asioista. Jätämme nuo kaikki huomiseen. Tänä iltana tanssimme vaan ja huvittelemme. Emme välitä mistään muusta. Kas niin, tule pois nyt. Tästä lehtimajasta ei meitä löydä kukaan.
SYLVI. Mene sinä, ei minulla ole halua.
ALMA. Maltapas, tuolla tulee kumminkin joitakuita.
(Luutnantti Harlin ja metsäherra Sandell tulevat salista.)
ALMA. Ketä etsitte, hyvät herrat? Rouva Vahlia varmaan?—Siinä tapauksessa voin kaikessa hiljaisuudessa kertoa teille, että hän on piiloutunut tuonne kasvien taakse.
HARLIN. Kiitoksia! Olen tosiaankin koko illan halunnut tilaisuutta—
ALMA. Näettekö, kuinka hyvä minä olen arvaamaan asioita. (Menee.)
SANDELL. Rouva Vahl—saanko kunnian esitellä teille luutnantti
Harlinin? (Vetäytyy takaisin.)
HARLIN. Erittäin hauskaa, että viimeinkin saan tutustua teihin, rouva Vahl. Olette aina tähän asti ollut niin kiinni, ett'en ole uskaltanut lähestyä. Ja saanko kysyä, miksi olette niin uskollisesti pysytellyt salista poissa tänä iltana? Ettehän toki ole mennyt tanssia pakoon?
SYLVI. Osaksi sitäkin.
HARLIN. Onko mahdollista? Te niinmuodoin ette pidä tanssista, rouva
Vahl?
SYLVI. En nyt. En tänä iltana. Muuten kyllä.
HARLIN. Mutta suonettehan minulle kuitenkin edes yhden ainoan tanssin?
Tekisitte minut sen kautta sanomattoman onnelliseksi, rouva Vahl.
SYLVI. Ellette pane pahaksenne, olen kernaammin tanssimatta tänä iltana.
HARLIN. Lupaatteko sitten vastedes—ensi tilaisuudessa—? Ettehän riistä minulta sitä toivoa?
SYLVI. Niin—vastedes—ehkä.
HARLIN. Siis ensi huvi-iltamassa, tai tanssiaisissa—?
SYLVI. Ei, ei, en minä enää koskaan tule tanssiaisiin.
HARLIN. Rouva Vahl—! Tekö ette tulisi enää koskaan tanssiaisiin? Kuinka voitte semmoista ajatellakaan? Siinä tekisitte suorastaan väärin.
SYLVI. Väärin? Lieneehän toki vapaassa tahdossani tulla tai olla tulematta. (Viktor ja Karin tulevat sisään. Sylvi kuuntelee levottomana heidän keskusteluaan.)
HARLIN. Vapaassa tahdossanne tosin, mutta kahdenkertaisesti tekisitte kuitenkin väärin, ellette tulisi, rouva Vahl. Väärin ensiksikin seuraelämää kohtaan, jota teidän läsnäolonne sulostuttaa ja kaunistaa. ja—väärin toiseksi teitä itseänne kohtaan, koska sen kautta tulisitte viettämään ikävää ja yksitoikkoista elämää.—Ja tekö hautaisitte nuoruutenne ja kauneutenne omien suojienne kätköön, te, joka suloudellanne voisitte hurmata koko maailman? Ei, teidän kutsumuksenne on vallan toinen ja suuresti erehtyisin, ellette sydämmessänne haluaisi iloa ja onnea, tekin—ellette tuntisi itsessänne halua ja voimaa täysin määrin nauttimaan elämästä—
KARIN. Ah, kuinka te osaatte valhetella, herra Hoving! Teillä olisi muka ollut aikaa tarkastaa minua ja minun ihailijoitani, kun koko illan olette niin uskollisesti pysytellyt kiinni vallan toisella taholla—
VIKTOR. Ettekö tiedä, että usein on olevinaan toisaalla kiinni vaan sentähden, että paremmin voisi tarkastaa sitä, johon mieli todellisesti hehkuu ja palaa.
KARIN. Vai niin—? Vai semmoinen poliitikko te olette, herra Hoving? Kuka olisi voinut aavistaa!—Teidän pitäisi välttämättä muuttaa uraa, ja ruveta juristiksi, koska teillä näyttää olevan niin mainion valtioviisaita taipumuksia.
VIKTOR. Sanonko teille vielä yhden asian?
KARIN. Sanokaa kaiken mokomin.
VIKTOR. Kun olen oikein ihastunut johonkin naiseen, niin sattuu usein, että juuri silloin hakkaan hurjasti jotakin toista—
KARIN. Voi, mikä kavaltaja!—Entäpä jos nyt kielisin tuon eräälle nuorelle rouvalle—niin, silloinpa joutuisitte pahempaan kuin pulaan.
SYLVI. Oo, kuinka hän on inhottava!
HARLIN. Myöntäkää, rouva Vahl, että olen oikeassa.
SYLVI. Suokaa anteeksi, minä en kuullut.
HARLIN. Kysyin, ettekö kaipaa iloa ja onnea, te niinkuin muutkin, ettekö tunne sydämmessänne halua ja voimaa täysin määrin nauttimaan elämästä? Vai tahdotteko tosiaan vapaaehtoisesti uhrata nuoruutenne—ja tuomita itsenne ikävään ja yksitoikkoiseen elämään?
SYLVI. En ikinä. Minä tahdon tulla onnelliseksi ja minä tahdon—
HARLIN. Sanokaa suoraan!—Mitä te tahdotte?
SYLVI. Minä tahdon rakastaa ja olla rakastettu.
HARLIN. Oi, mikä herttainen avomielisyys! Te olette ensimmäinen nainen, jolla on uskallusta tehdä suora tunnustus. Minä ihailen teitä sanomattomasti. Polvillani haluaisin kiittää teitä siitä vastauksesta. Niin, teitä tullaan rakastamaan ja jumaloimaan enemmän kuin ketään muuta. Onnellinen hän, joka teidän suosionne voittaa. Tai—sallikaa minun kysyä—kenties ei sydämmenne enää olekaan vapaa, kenties olette jo valinnut—?
SYLVI (tarkastaa Viktoria ja Karinia, ei kuule häntä).
VIKTOR. Saatte kernaasti panna minua koetukselle. En pyydä parempaa. Halusta olen koko illan teidän nöyrin palvelijanne, ja pidän itseäni onnellisena, jos suvaitsette antaa minulle käskyjä. Mitä ruhtinattareni siis määrää ensi tehtäväkseni?
KARIN. Että tanssitte kotiljongin minun kanssani tänä iltana.
VIKTOR. Kotiljongin—?
KARIN. Te epäilette? Ehkä olette jo pyytänyt toista?
VIKTOR. En,—en suinkaan.
SYLVI. Luutnantti Harlin—tahdotteko tehdä minulle suuren palveluksen?
HARLIN. Oi, niin mielelläni! Sanokaa, mitä haluatte, rouva. Minä menehdyn halusta saada osoittaa teille ihailuani.
SYLVI. Pyytäkää neiti Löfbergiä polkkaan, tanssittakaa häntä kauvan,— jääkää sitten salin toiselle puolelle ja pidättäkää häntä siellä.
HARLIN. Te lähetätte minut pois?
SYLVI. Minä rukoilen teitä, luutnantti Harlin. Ja lupaan olla teille niin erinomaisen kiitollinen.
HARLIN. Jos tietäisitte, kuinka tämä on vaikeata. Mutta—minä tottelen teitä! (Kumartaa Karinille ja vie hänet saliin.)
SYLVI. Viktor—mitä kuulen? Sinä tanssit kotiljongin hänen kanssansa?
VIKTOR. Kun en saa tanssia sitä sinun kanssasi, Sylvi!
SYLVI. Mutta minkätähden otat juuri hänet minun sijaani? Ota ennemmin joku toinen. Anni Vidgren esimerkiksi? Ja sitten sinä olet niin iloinen—
VIKTOR. Minä iloinen?—Sylvi, meidänhän täytyy heittää heille sumua silmiin.
SYLVI. Ei, sinä pidät hänestä, näenhän sen selvään. Ja sitten,—mitä kaikkea puhuitkaan hänelle. Voi, Viktor, minä kuulin joka sanan!
VIKTOR. Sylvi kulta—sehän oli paljasta liehakoimista, tyhjää korupuhetta, joka ei merkitse yhtään mitään. Jos olisit enemmän ollut ulkona maailmassa, ja jos olisit vanhempi, niin kyllä tietäisit, mistä arvosta tuo kaikki on. Tavallista seurapuhetta, ei muuta mitään. Elä ole siitä milläsikään—ei maksa vaivaa olla pahoillaan mokomasta roskasta.
SYLVI. Voi, minulla on niin pahoja aavistuksia. Tunnen sydämmessäni, että hän tahtoo sinut riistää minulta pois. Sekä hän, että Alma—ja kaikki muut myöskin.—Rakas Viktor—tanssi kotiljongi minun tai jonkun muun kanssa, mutta ei hänen.
VIKTOR. Sylvi, pikkuinen, ei se käy laatuun, kun me jo sovimme siitä.
SYLVI. Mutta mehän olimme sopineet siitä vielä ennemmin.
VIKTOR. Ole nyt järkevä, rakas Sylvi, meidän täytyy kumminkin mukaantua kohtaloomme. Ei auta potkia tutkainta vastaan.
SYLVI. Ei kukaan ihminen voi estää meitä tanssimasta yhdessä.
VIKTOR. Se antaisi uutta aihetta juoruttelijoille.—Kärsivällisyyttä, pikku Sylvi! Huomenna, kello yksitoista, kun Aksel on mennyt virastoon, tulen minä luoksesi. Siellä saamme olla rauhassa, kahdenkesken. Minulla on niin paljon puhumista sinulle, meidän täytyy saada kaikki selväksi.—Ole iloinen ja huvittele sydämmesi pohjasta niin kauvan. Nämähän ovat sinun ensimmäiset tanssiaisesi. Mihin tuo äskeinen luutnanttisi hävisi?
SYLVI. Jos vaan voisin olla varma siitä, ettet sinä rupea pitämään
Karinista enemmän kuin minusta.
VIKTOR. Sylvi—! Etkö sinä sitten tiedä, kuinka mieleni kuohuu, kun täytyy—Ei, ei, nyt unohdan taaskin itseni.—Ole iloinen, Sylvi, hurjan iloinen. Mihin tuo luutnanttisi hävisi?
SYLVI. Ei,—minun täytyy päästä pois—en voi enää olla täällä. En katsoa, kun sinä tanssit hänen kanssansa.
VIKTOR. Elä anna surulle valtaa, Sylvi. Nämähän ovat sinun ensimmäiset tanssiaisesi. Huvittele tänä iltana mielin määrin. Huolet kyllä tulevat aikanaan.
SYLVI. Ei minua haluta jäädä. Minä olen väsynyt ja tahdon kotiin.
VIKTOR. Oletko väsynyt?—Se on toinen asia.
SYLVI. Mene sanomaan Akselille—ole niin hyvä. (Viktor menee vasemmalle.
Karin, Alma, Anni Vidgren ja Elin Grönkvist tulevat sisään.)
ANNI. Erinomaisen hauska ilta!
ELIN. Taivas, kuinka tuo Sandell osaa olla miellyttävä. Hän tanssi ainakin viisi kertaa minun kanssani viime polkassa.
ANNI. Se ei oikeastaan ole comme il faut. Osoittaa suurta hienouden puutetta.
ELIN. Eikö mitä!
ALMA. Sinä olet täällä yksinäsi, Sylvi!
ANNI. Mihin tuo uskollinen ritari on kadonnut?
KARIN. Elä sano häntä uskolliseksi, koska hän kerran on hyljännyt hallitsijattarensa.
ELIN. Hoving, niin? Senhän saattoi arvata jo edeltäpäin. Mitäs hän jaksaisi koko iltaa hakata Sylviä, kun hän kumminkin on pikiintynyt Kariniin.
SYLVI. Se on valhe! Hän ei ole »pikiintynyt» Kariniin.
ALMA. Sylvi kulta, Elin laskee vaan leikkiä
KARIN. Elä ilmaise itseäsi, Sylvi. Ja pidä kaikin mokomin mielessäsi, että olet rouva Vahl.
SYLVI. Mitä tarkoitat?
KARIN. Saat itse arvata.
SYLVI. Jotain ilkeätä,—sen tiedän, sen näen jo silmistäsikin. Sinulla ei ole mikään hyvä sydän, niin kaunis ja komea kuin oletkin. Etkö luule, että tänäkin iltana olen huomannut, mitä sinulla on mielessä? Ja mitä vehkeitä sinä pidät—
ALMA. Sylvi, rauhoitu, taivaan tähden—
SYLVI. En virkakaan enää mitään. Kylläpähän itse tietää aikomuksena.
Mutta sinä et onnistu, sen sanon. Ei, sinä et onnistu!
ALMA. Tule minun kanssani, Sylvi. Lähdetään miehesi luokse—
SYLVI. Ei, minä en tule sinun kanssasi. Et sinäkään ole minun ystäväni, sinä olet minua vastaan, sinä myös—ja te kaikki, te suotte minulle vaan pahaa.—Hyvästi—minä en kärsi nähdä teitä enää, (Menee kiivaasti oikealle.)
ALMA. Minne nyt? Sylvi, kuule mitä sinä ajattelet—? (Rientää hänen jälkeensä.)
KARIN. Oh, Herra siunaa ja varjele! Tämähän alkaa tulla oikein jännittäväksi.
ANNI. Minä olen mykkänä sulasta hämmästyksestä. Onni, ettei ketään sattunut tulemaan. Tämähän on suorastaan häpeällistä.
ELIN. Mikä hänelle tuli?
KARIN. Etkö ymmärtänyt? Hänhän oikein kiehui mustasukkaisuudesta.
ELIN. Eikö mitä? Hyi, nyt suotta panettelette Sylviä. (Aksel ja Viktor tulevat vasemmalta.)
AKSEL. Missä hän sitten on?
VIKTOR. En tiedä. Tänne minä hänet jätin.
KARIN. Sylviäkö etsitte? Hän karkasi tiehensä.
ALMA (tulee oikealta). Häntä ei voinut millään ehdolla pidättää.
ANNI. Menikö hän yksinään ulos pimeään yöhön?
AKSEL. Mitä sanotte? Sylvikö kotiin? Eikä odottanut minua.
ALMA. Joutukaa jälkeen. Ehkä saatte hänet vielä kiinni.
AKSEL. Kuinka hän on ajattelematon.—(Rientää oikealle.)
(Soitetaan valssia.)
ELIN. Kotiljongi alkaa. Kenen kanssa sinä tanssit, Karin?
KARIN. Herra Hovingin.
VIKTOR (tarjoo hänelle käsivartensa). Saanko luvan?
KARIN. Te näytätte niin hämmästyneeltä, herra Hoving.
VIKTOR. Minäkö? En suinkaan! (Menevät käsikädessä saliin.)
(Esirippu laskee.)
KOLMAS NÄYTÖS.
(Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Aksel istuu ja kirjoittaa. Sylvi tulee hiljaa sisään, kalpeana, arkana, hermostuneena. Kuljeskelee hiljaa ympäri, koettaen hillitä levottomuuttaan, seisahtuu välistä, heittää aran, epävarman katseen Akseliin päin ja asettuu viimein erään tuolin taakse, jonka karmiin hän nojautuu käsillään.)
SYLVI. Aksel, minä tahtoisin kysyä sinulta jotakin.
AKSEL (kääntämättä päätänsä). Tee se, pikku sirkkuseni.
SYLVI (etsii turhaan sanoja).
AKSEL. No, mitä koskee asia?
SYLVI (epäröiden). Ottavathan naineet ihmiset välistä avioeron?
AKSEL. Sattuuhan sitä semmoista. Hyvin harvoin meillä, kaikeksi onneksi.
SYLVI (miettiväisenä, hetken kuluttua). Laki sallii sen siis?
AKSEL (kirjoittaa yhä). Sallii joskus.—Kun asianhaarat niin vaativat.
SYLVI. Esimerkiksi?
AKSEL. Esimerkiksi, kun toinen puolisoista on tehnyt itsensä syylliseksi uskottomuuteen.
SYLVI (vilkkaammin). Eikö siihen enempää tarvita?
AKSEL. Ja kun viaton puoliso semmoisessa tapauksessa pyytää eroa.
SYLVI (seisoo vähän aikaa äänettömänä, epäröivänä. Menee toiselle puolelle huonetta, tulee takaisin, seisahtuu samalle paikalle). Pyytäisitkö sinä eroa, jos minä olisin sinulle uskoton?
AKSEL (nauraen). Mitä hullua? Sinä uskoton? Ei, kissimirri, siitä ei pelkoa.
SYLVI. Vaan jospa minä—rakastaisin toista?
AKSEL (hymyillen). Jos senlaisia juonia pistää päähäsi, niin—otan minä ne sieltä pois, ilman muita mutkia.—Ja sillä välin pidän huolta siitä, että sinä kumminkin pysyt minulle uskollisena.
SYLVI. Mutta voisinhan minä yhtäkaikki—sinun poissa ollessasi—
AKSEL. Olla minulle uskoton?—Sylvi, pikkuinen, kuinka voit leikilläkään puhua tuommoista?
SYLVI. Mitä silloin tekisit?
AKSEL. Mitäkö tekisin? No, jos välttämättä tahdot sen tietää, niin—Tjah! Mitäpä minä muuta voisin, kuin rangaista sinua oikein kovasti. Ja viettelijääsi vieläkin kovemmin. Ja sitten erottaisin teidät, tietysti.
SYLVI. Mutta vapaaksi et minua päästäisi?
AKSEL. En suinkaan. Päinvastoin. Silloinhan vasta sulkisinkin pikku sirkkuni oikein häkkiin. Kas niin, ole nyt vaiti, kissimirri, ja anna minun kirjoittaa.
SYLVI (on vaiti, vaipuu ajatuksiinsa).
AKSEL (lopettaa vähän ajan kuluttua, panee pois kynänsä, sytyttää papyrossin). Jaha—nyt saat kernaasti jatkaa, kun et vaan puhele tuonlaisia tyhmyyksiä, sillä niitä en totisesti tahdo kuunnella.
SYLVI (on vaiti).
AKSEL. No—? (Katselee häntä tarkemmin). Mikä sinulla on, Sylvi? Eilisestä illasta saakka olet ollut niin kummallinen—Avioero? Kaikkea sinulle pistääkin päähäsi—Mistä nämä ajatukset nyt tulivat?—Vai tanssiko on pannut aivosi pyörälle?—Sinä et vastaa? Totta tosiaan, enhän minä enää tunne sinua entiseksi Sylvikseni…
Tjah! Tuommoiset tanssiaiset eivät näy olevan sinulle terveellisiä.
Mitäs muuta—ei mennä niihin enää.
Ja koska me nyt kerran puhumme oikein vakavasti, niin sanon samalla jotakin, joka jo kauvan on pyörinyt kielelläni…
Saisit mielestäni alkaa vähitellen ryhtyä talouden toimiin. Opetella laittamaan ruokia, leipomaan, panemaan kaljaa ja niin poispäin. Silloin ei aika käy sinulle pitkäksi. Ja minun pikku kissimirristäni tulisi oiva emäntä. Eikös olisi hauskaa, vai mitä?…
No, sirkkuseni, yhäkö sinä vaan jörötät? Elä ole milläsikään. Tämmöiset pienet kahakat eivät merkitse mitään. Emmehän me siltä ole pahassa sovussa. Enkähän minä ankara ole sinua kohtaan, vaikka välistä saattaa siltä näyttää. Jos ei aina käykään mieltäsi myöten, niin on se sinulle vaan hyväksi. Sen kyllä opit aikaa myöten ymmärtämään.
Kas niin, Sylvi, elä nyt nökötä enää. Aika rientää. Tule istumaan tänne syliini, tule, tule, pikku pulmunen, että saan hyväillä sinua ja suudella pois tuon happaman näön kasvoiltasi. No? Joudupas nyt välehen!…
Vai niin, sinä et tahdo? Eroammeko sitten näin pahassa sovussa? Sillä nyt minun täytyy lähteä, kello on yksitoista…
No niin,—sitä ei näy voivan auttaa… Hyvästi sitten!—Mieti nyt täällä käytöstäsi sillä aikaa, niin huomaat, luulen, kumpi meistä on ollut väärässä. Ja sitten varmaankin olet kiltti ja ystävällinen taas, kun tulen takaisin. (Menee etehiseen.) (Soitetaan. Aksel avaa oven. Alma tulee.)
AKSEL. Ahaa, neiti Hoving! Sehän sopi oikein hyvin. Tervetultua, tervetultua! (Leikillisesti.) Niin, tiedättekö, neiti, tanssi ei ollut ollenkaan terveellistä meidän pikku Sylvillemme. Hän on kovin pahalla päällä tänäin. Saatte itse nähdä. Niin, niin, neiti Hoving,—te häntä sinne houkuttelitte—yksissä tuumin veljenne kanssa—laittakaa nyt myöskin, että kaikki tulee taas entiselleen. Teille se saattaa onnistua paremmin. Te olette nainen ja ymmärrätte paremmin muita naisia. Ja sitä paitse te vielä olette niin »kauhean viisas ja järkevä», niinkuin Sylvi sanoo.
ALMA (hymyillen). Niin, kyllähän Sylvi minua aina moittii niistä ominaisuuksista—syystäkö sitten tai syyttä, sitä en mene päättämään.
AKSEL. Jätän nyt kumminkin täydellä luottamuksella pienen pulmuseni teidän huostaanne niin kauvaksi.
ALMA. Kiitoksia! Lupaan koettaa parastani. (Aksel menee.)
ALMA (tulee sisään). Hyvää päivää, Sylvi! Minä pidän sanani, niinkuin näet.
SYLVI. Minne Viktor jäi? Eikö hän tulekaan?
ALMA. Tulee kyllä. Vähän ajan päästä.
SYLVI. Hän lupasi olla täällä heti yhdeltätoista.
ALMA. Viktor pyysi, että minä ensin puhuisin kanssasi.
SYLVI. Sinä? Pyysikö hän, että sinä puhuisit minun kanssani? Mistä asiasta?
ALMA. Emmekö istu nyt ensi aluksi?—Sitten sinun täytyy malttaa mieltäsi, Sylvi hyvä, että voimme jutella oikein levossa ja rauhassa.
SYLVI. Niin, istu sinä vaan. Tuonne sohvaan, tai mihin tahdot. Minä seison ennemmin.—Ja anna sitten kuulla, mitä sinulla on sanottavaa.
ALMA. Koettaisit ensin vähän rauhoittua, Sylvi. Muuten emme pääse sen pitemmälle.
SYLVI. Aloita vaan. Kyllä kuulen.
ALMA. Ei pelkkä kuuleminen riitä, rakas Sylvi. Sinun täytyy myöskin punnita ja tarkkaan miettiä sanojani, ja siihen vaaditaan, että kokoot ajatuksesi.
SYLVI. Sano suoraan. Ei mitään esipuheita. Mitä varten hän lähetti sinut tänne?
ALMA (katsoo häneen pitkään ja vakavasti). Sylvi—!
SYLVI. No, niin?
ALMA. Minä tulin sen johdosta, mitä eilen illalla tapahtui teidän välillänne.
SYLVI. Johan sen arvasin.—Jatka!
ALMA. Niinkuin näit, vaihdoimme jo tanssiaisissa muutamia vakavia sanoja keskenämme, Viktor ja minä.
SYLVI. Niin, näinhän minä.
ALMA. Sitten kun tulimme kotiin, istuimme vielä hyvän aikaa ylhäällä ja puhelimme samasta asiasta. Viktor myönsi viimein, että minä olin oikeassa—
SYLVI (ivallisesti). Tietysti! Mitäs hän muuta olisi voinut. Sinähän olet aina oikeassa.
ALMA.—ja sitten hän pyysi, että minä tulisin ja selittäisin sinullekin ajatukseni.
SYLVI. Aivan kernaasti! Mutta sen sanon jo edeltäpäin: Minua et taivuta yhtä helposti, sillä minä olen hiukan kovempaa ainesta kuin Viktor. Jaha, jatka nyt!
ALMA. Viktor oli ajattelemattomuudessaan sanonut sinulle eilen semmoisia asioita, joita hänen ei koskaan olisi pitänyt päästää huuliltaan.
SYLVI. Niin—hän sanoi, että hän rakastaa minua.
ALMA. Siinä juuri hän teki kovin kevytmielisesti. Hän käsittää sen nyt, ja katuu sitä.
SYLVI. Toisin sanoen: sinä olet saanut hänet siihen.
ALMA. Elä keskeytä minua.—Viktor ei tanssin huumeessa muistanut seurauksia, vaan antoi hetken vaikutuksille vallan. Ja nyt hän pyytää, että sinä unohtaisit kaikki ja soisit hänelle anteeksi.
SYLVI. Unohtaisin, että hän rakastaa minua! En ikinä!
ALMA. Ohimenevä, haihtuva tunne. Elä pane sille kovin suurta arvoa.
SYLVI. Ohimenevä, haihtuva tunne! Se ei ole totta! Se ei ole ohimenevä eikä haihtuva. Näinhän sen hänen katseestaankin. Hänen lämpimästä, hehkuvasta katseestaan—oi, se hurmaa minua vieläkin. Kun vaan ummistan silmäni, näen sen kohta edessäni, tunnen sen vaikutuksen koko olennossani.
ALMA. Voi, sitä Viktoria! Sinun olisi pitänyt nuhdella häntä ankarasti,
Sylvi. Niin, se sinun olisi pitänyt tehdä.
SYLVI. Nuhdella? Siitäkö, että hän teki minut onnelliseksi? Ei, Alma, se ei tapahdu koskaan. Ei, vaikka koko maailma tahtoisi minua pakoittaa. Me rakastamme toisiamme ja tulemme vast'edes aina rakastamaan toisiamme. Siinä ei auta mikään, minun päätökseni pysyy lujana. Minä tahdon olla hänen, eilisestä asti olen ainoastaan hänen omansa, enkä kenenkään muun.
ALMA. Hyvä Jumala, kuinka sinä puhut! Unohdatko sitten kokonaan, että olet naimisissa, että sinulla on velvollisuuksia miestäsi kohtaan?
SYLVI. Viktoria olen rakastanut aina lapsesta saakka. En ole koskaan rakastanut Akselia, vaikka ymmärtämättömyydessäni menin hänelle vaimoksi. Ja siinä juuri tein väärin, näetkös,—kauheasti väärin. Mutta tottahan sen jollakin tavalla voi korjata. Sillä korjata se täytyy.
ALMA. Ja minä sanon sinulle: sitä ei voi korjata! Avioliitto on pyhä liitto, joka kestää läpi koko elämän. Sitä ei saa purkaa noin vaan mieltä myöten. Viktor sen kyllä tietää. Hän ei rakenna mitään tuulentupia siinä suhteessa. Minä pyydän sinua, Sylvi,—itsesi tähden, ole järkevä ja jätä kaikki semmoiset ajatukset. Minä vakuutan sinulle, ne vievät sulaan onnettomuuteen. Ajattele miestäsikin, joka on niin hellä ja hyvä sinulle, voisitko niin pahasti palkita hänen rakkautensa?
SYLVI. Jos hän on hyvä ja hellä minulle, niin osoittakoon sen myöskin.
Antakoon hän minun nauttia elämästäni ja päästäköön minut vapaaksi.
Mutta kas, sitäpä hän ei tee.
ALMA. Ei, sillä se olisi suurinta hulluutta. Ja ymmärräthän, Sylvi kulta, ettei sitä lakikaan sallisi.
SYLVI. Siinä tapauksessa sanon minä, että laki on päin mäntyyn.
Mutta—oletko myöskin ihan varma asiasta?
ALMA. Aivan varma. Kun teidät kerran on vihitty yhteen, ei voi muu kuin kuolema teitä eroittaa.
SYLVI.. Kuolema—?
ALMA. Niin, Sylvi, kuolema ainoastaan.—Miehesi oma sinä olet niin kauvan kuin elät, häntä sinun tulee rakastaa, ja hänelle pysyä uskollisena. Sinun tunteesi Viktoria kohtaan on luvaton, sinun täytyy se tukahuttaa. Viktor puolestaan on jo täydellisesti kylmennyt.
SYLVI. Se ei ole totta. Viktor ei ole kylmennyt minua kohtaan. Sinä valhettelet.
ALMA. Saat kuulla sen häneltä itseltään. Viktor ottaa asian järkevästi. Hän ei ole enää mikään lapsi. Hän tuntee elämää ja tietää, ett'ei tuommoisiin hetkellisiin mielialoihin ole luottamista. Ne katoovat pian ja jättävät jälkeensä pelkkää inhoa ja katumusta.
SYLVI. Oi, kuinka sinä olet viisas!
ALMA. Aviollinen yhdyselämä uskollisuudessa ja rakkaudessa on ainoa terve ja luonnollinen suhde miehen ja naisen välillä. Kaikki muunlaiset yhteydet tuottavat vaan harmia ja häpeätä. Viktor tahtoo pysyä rehellisenä miehenä, Sylvi, miehenä, joka suoraan ja vapaasti uskaltaa katsoa muita ihmisiä silmiin. Hän ei tule koskaan pitämään luvatonta yhteyttä toisen miehen vaimon kanssa. (Nousee.)
SYLVI. Oh, jatka pois vaan. Ethän sinä vielä kaikkia sanonut.
ALMA. Mitä luulet, että minulla vielä olisi lisättävää?
SYLVI. Vai niin, sinä et ole sitä tietävinäsi. Pitääkö minun ehkä selvittää ajatuksiasi?—No hyvä, kuule sitten? Viktor ei saa rakastaa minua, hänen pitää rakastaa toista. Hänen pitää mennä naimisiin. Ja elää »aviollista yhdyselämää uskollisuudessa ja rakkaudessa»—Karin Löfbergin kanssa. Niinkö luulet, etten ymmärrä. Siihen sinä pyrit kaikessa siveydessäsi ja täydellisyydessäsi. Karin Löfberg on vapaa, hän on rikas, hyvästä perheestä,—erinomaisen »sopiva» aviosiippa nuorelle miehelle.—Oh, sinä olet niin viisas, niin järkevä ja erehtymätön, että voisin—vihata sinua.
ALMA. Ja sinä taas olet nyt niin ärtynyt, ettet tiedä mitä sanot.
SYLVI. Kyllä olitte valmiiksi tuumanneet kaikki jo eilen illalla. Karin
Löfberg ja Anni Vidgren ja sinä. Te olette jokaikinen liitossa minua
vastaan. Ja Viktor, Viktor—! Oi kuinka minä olen äärettömän onneton!
(Itkee.)
ALMA. Näin ensi alussa se tuntuu katkeralta. Mutta usko minua, Sylvi: kaikki kääntyy vielä hyväksesi. Tämä suru haihtuu pian, ja sitten kyllä huomaat, että koko juttu oli vaan lapsellista hulluutta. Ei muuta mitään.
SYLVI. Ole vaiti! Minä en kärsi kuulla enää yhtä sanaa.
VIKTOR (tulee etehiseen).
SYLVI. Viimeinkin!—Viktor, kuinka sinä saatoit—! Minkätähden lähetit Alman? Miks'et tullut itse, niinkuin lupasit? Musertunut olin jo tarpeeksi asti ennestään ja nyt—! Oi, kuinka te kaikki olette pahoja minulle!
VIKTOR. Sylvi kulta,—elä itke!—Alma, saanko pyytää sinua—
ALMA. Jättämään teidät? Niin, sen juuri aijoin tehdäkin.—Viktor, voinhan luottaa sinuun!
VIKTOR. Olen antanut sinulle sanani.
ALMA. Niin, olet kyllä. Mutta jos—?
VIKTOR. Mitä minusta ajattelet?
ALMA. No niin,—minä menen sitten. Hyvästi, Sylvi! Anna anteeksi, jos olen pahoittanut mielesi. Sitä ei voinut välttää. Ehkä kuitenkin tulevaisuudessa vielä kiität minua siitä.
SYLVI. En koskaan! (Alma menee.)
SYLVI. Ja nyt minä katson, ett'ei kukaan meitä häiritse. (Lukitsee etehisen oven.)
VIKTOR (seisoo ajatuksiin vaipuneena).
SYLVI. Viktor, eihän se ole totta—eihän? Eihän se ole totta, Viktor, sano?
VIKTOR. Mikä niin?
SYLVI. Että sinä jo olet kylmennyt minulle? Että se vaati oli haihtuva, ohimenevä tunne? Sano, Viktor, eihän se ole totta? Alma koetti vaan uskotella minua. Olethan sinä pitänyt minusta yhtä kauvan kuin minäkin olen pitänyt sinusta. Etkö muista? Jo kouluajoista asti. Kuinka se sitten voisi mennä ohitse? Ja jättää katumusta ja inhoa jälkeensä, niinkuin Alma väittää. Viktor, kuule! Minkätähden sinä et vastaa? Viktor, mitävarten seisot siinä niin hirveän vakavana?
VIKTOR. Tulin niin alakuloiseksi, kun näin sinun itkevän, Sylvi.
SYLVI. Mutta enhän minä enää itkekään. Jos sinä vaan olet kiltti ja ystävällinen minulle niinkuin eilen, niin saat kohta nähdä minut oikein iloisena taas. Ja olethan sinä, Viktor, vai mitä? Tietysti sinä olet, kuinkas muuten—Viktor, et saa koskaan enää lähettää Almaa luokseni, hän oli niin kovin, kovin häijy—. Et usko, kuinka häijy hän oli.—Mutta jääköön se kaikki mielestä pois nyt,—en tahdo kantaa hänelle vihaa, sillä hän on kumminkin sinun sisaresi. Ja minä pidän sinusta niin, minä pidän sinusta niin äärettömän, äärettömän paljon.
VIKTOR. Ole vaiti, Sylvi, ole vaiti,—elä puhu semmoisia—
SYLVI. Miksi ei?
VIKTOR. Kyllä selitän kohta—(Vaipua tuolille istumaan.)
SYLVI. Oletko sairas, Viktor,—sinä näytät niin kalpealta.
VIKTOR. Kuule, mitä sanon, Sylvi! Sinä olit ennen uljas ja rohkea pikku tyttö.
SYLVI (istuu lattialle, häntä lähelle). Vai muistat sinä sen?
VIKTOR. Kerran heitin vahingossa sinua kivellä, ja se koski kovasti, mutta sinä et itkenyt.
SYLVI. En,—minä vaan nielin ja nielin.
VIKTOR. Oletko vieläkin yhtä uljas?
SYLVI. Olen kyllä! Tahdotko koettaa?
VIKTOR (katselee häntä hellästi ja surullisesti). Pikku Sylvi raukka!
SYLVI. No, Viktor,—aijotko heittää minua kivellä?
VIKTOR. Kivellä? Ei, sitä en tee.
SYLVI. Mihinkä sinä sitten vaadit minulta rohkeutta?
VIKTOR. Kokonaan toiseen asiaan.
SYLVI (nostaa käsivartensa hänen polvilleen). Jopa arvaan!—Sinä tahdot tietää, uskallanko rakastaa sinua ja tulla sinun omaksesi.
VIKTOR. Ei, ei, kuinka voit semmoisia ajatellakaan? Emmehän me saa rakastaa toisiamme.
SYLVI. Saa? Oletpa taaskin soma. Luuletko, että siihen koskaan kysytään lupaa?—Hyi, Viktor, kuinka saatat antaa Alman säikyttää itseäsi noin tyhmästi.
VIKTOR. Alma ei olisi voinut mitään, ellei järki ja oikeudentunto puhuisi minulle samaa kieltä. Sylvi kulta, näytä nyt, että olet yhtä uljas ja rohkea kuin ennen. Ett'et vuodata kyyneltäkään, vaikka meidän täytyy erota.
SYLVI. Joutavia! Ei meidän ollenkaan tarvitse erota. Se on vaan Alman keksintöjä. Ja mitä puhut järjestä ja oikeudentunnosta? Mokomia ikäviä sanoja. Ne sinä olet myöskin saanut Almalta. Anna sinä hänen pitää järkensä ja oikeudentuntonsa itsellään, mitä ne meihin kuuluvat. Alma ei käsitä tuon taivaallista meidän tunteistamme, hän kun ei milloinkaan maailmassa vielä ole ketään rakastanut. Hyvä hänen on puhua järjestä ja oikeudentunnosta ja sen semmoisesta. Viktor, elä ajattele häntä, elä anna hänen vaikuttaa itseesi. Hän vaan häiritsee meidän onneamme ja meidän rakkauttamme—
VIKTOR. Sehän meidän kumminkin täytyy tukahuttaa. Unohtaa kaikki tyyni ja olla niinkuin ei mitään sentapaista olisi koskaan ollut välillämme.
SYLVI (käy yhä levottomämmaksi.) Täytyy, täytyy! Aina sinä sanot: täytyy. Mitä varten täytyy?
VIKTOR. Olosuhteet pakoittavat meitä. Emme voi sille mitään.
SYLVI. Oh, kuinka me voimme! Luota minuun, Viktor, kyllä keksin jonkun neuvon. Me emme anna pakoittaa itseämme, emme olojen emmekä ihmisten emmekä minkään voiman maailmassa. Me voitamme kaikki esteet.—Viktor, minä en pelkää mitään. Nyt kun sinä olet luonani, tunnen itseni reippaaksi taas. Niin reippaaksi, että voisin vastustaa koko maailmaa, jos niiksi tulee.
VIKTOR. Rakas—etkö pelkää? Sinähän ihan vapiset.
SYLVI. Niin, sentähden vaan, että olet noin vastahakoinen. En minkään muun tähden.
VIKTOR. Ei, Sylvi, jätä nyt nuo ajatukset mielestäsi. Ole järkevä. Usko minua, se on välttämätöntä.
SYLVI. Se ei ole ollenkaan välttämätöntä. Voimme tällä hetkellä olla onnellisia ja rakastaa toisiamme niinkuin eilen tanssiaisissa, siitä ei kukaan ihminen meitä estä. Viktor, etkö muista, kuinka suloista ja ihanaa meillä oli illalla silloin, ennenkuin Alma tuli meitä häiritsemään. Kun kuvittelimme, että vietettiin meidän häitämme, että sinä sitten myöhempään veisit minut morsiamenasi meidän yhteiseen kotiimme, ja—sinä ottaisit minut syliisi—
VIKTOR. Vaiti, Sylvi, vaiti, taivaan nimessä!—Elä puhu enää sanaakaan niistä! Minä kurja—kun herätin sinussa tunteita, jotka—Sylvi, minä pyydän vakavasti, lopeta! Unohda kaikki. Anna minulle anteeksi, eläkä muistele niitä enää. Onhan tämä jo muutenkin kyllin katkeraa, elä tee sitä enää katkerammaksi—
SYLVI.—sinä ottaisit minut syliisi ja painaisit minua rintaasi vasten ja suutelisit minua—ja minä olisin kokonaan sinun omasi elämän loppuun saakka—
VIKTOR (tahtoo nousta). Jos vielä jatkat, niin lähden pois. Minä en kestä enää—
SYLVI (tarttuu häneen). Ei, Viktor, sinä et saa mennä, sinä et saa jättää minua. Kuinka sinulla voi olla sydäntä työntää minua luotasi? Viktor, minä rakastan sinua ja minä olen sinun omasi. Mitä tulee minun tehdä, sano? Minä tottelen sinua kaikessa, mutta unohtaa sinua, unohtaa meidän rakkauttamme, sitä en voi. Viktor, etkö näe, että se on mahdotonta. Minä en voi elää ilman sinua. Minä tahdon olla sinun, minä riipun sinussa kiinni, enkä päästä sinua—minä seuraan sinua vaikka kadotukseen, jos niin on. Viktor, elä ole kova—rakastathan sinä minua?
VIKTOR. Laske minut irti—sinä olet toisen vaimo.
SYLVI. Sinun vaimosi minä olen, sinun, enkä kenenkään muun. Viktor, sano, rakastathan sinä minua, tahdothan sinä ottaa minut omaksesi?
VIKTOR. Ajattele toki—sinä et tiedä, mitä teet. Sylvi, elä kiusaa minua. Minä olen pyhästi päättänyt pysyä rehellisenä miehenä. Minä en tahdo vietellä sinua, en houkutella sinua aviorikokseen—en tehdä sinua onnettomaksi.
SYLVI. Viktor, minkätähden noin kylmä ja kova? Katso minuun taas samalla hehkuvalla, polttavalla katseella kuin eilenkin. Ja vastaa viimeinkin kysymykseeni. Viktor, vielä kerran: rakastatko sinä minua?
VIKTOR (vaikeasti). En.
SYLVI. Et—? (Päästää hänet irti, nousee seisomaan.) Et—?
VIKTOR. Se oli vaan haihtuva, ohimenevä—huumaus—
SYLVI. Alma oli siis oikeassa?
VIKTOR. Hän oli oikeassa.
SYLVI. Ah,—nyt minulle valkenee!—Sinä tanssit kotiljongin hänen—Karin Löfbergin kanssa—sen jälkeen kun minä olin lähtenyt. Hän heitti verkkonsa sinun eteesi—ja sinä tartuit ansaan. Olit heti valmis pettämään minut.
VIKTOR. Hyvästi, Sylvi—! Minun täytyy lähteä nyt.
SYLVI. Eikö sinulla ole mitään muuta minulle sanottavaa?
VIKTOR. Ei. nyt. Sitten—kun kumpikin olemme levollisempia.—Ei, ei, sittenkään, ei niin sanaa milloinkaan tästä (Menee etehiseen.)
SYLVI. Niin—sitten minäkin tiedän, mikä minulla on edessä. (Menee kirjoituspöydän luo, ottaa strykniinilaatikon ja aikoo panna yhden kapselin suuhunsa.)
VIKTOR. Mitä teet, Sylvi? Mitä siinä kapselissa on?
SYLVI. Strykniiniä.
VIKTOR (juoksee esiin). Strykniiniä? Oletko järjeltäsi?
SYLVI. Rakastatko minua, vai etkö rakasta?
VIKTOR. Anna pois tuo, Sylvi! (Ottaa häneltä kapselin.) Kas noin—. Tule nyt tänne,—ja katso että jätät kaikki tuommoiset tuumat mielestäsi vastedes.
SYLVI. Tällä kertaa voit minua siitä estää. Mutta ei se pitkältä auta.
Minä kumminkin murhaan itseni—koska sinä minut hylkäät.
VIKTOR. Pikku hupakko, mikä oletkin! Herra antakoon minulle anteeksi, mutta nyt ovat voimani lopussa. En voi enää vastustaa. Ei, minä en voi! (Syleilee häntä ja katsoo häneen hellästi.)
SYLVI. Viktor—?
VIKTOR. Tietysti minä sinua rakastan, sinä armas, ajattelematon lapsi, tietysti minä sinua rakastan—rakastan aina hulluuteen asti. Koetin vastustaa tunteitani, koetin ne tukahduttaa—mutta se ei onnistunut. Turha vaiva! Sinä olet voittanut, Sylvi! Minä antaannun,—ja otan sinut omakseni. (Suutelee häntä.)
SYLVI. Näetkös, näetkös! Tiesinhän sen. Mutta mitä varten rupeat sitten häijyksi ja puhut semmoisia—sinä paha, paha poika!
VIKTOR. Anna anteeksi! Annathan? En tee sitä koskaan enää. Tule syliini—istutaan tähän.—Kuinka suloinen sinä olet,—eilen vielä lapsi, tänäin hempeä, rakastava nainen—
SYLVI. Vieläkö nyt karkaat minulta, sano?
VIKTOR. En, en—! Elä pelkää! En minä karkaa—
SYLVI. Mahtaisi ollakin vähän vaikeata, sillä, näes, nyt minä pidän sinusta kiinni ja kiedon käsivarteni niin kovaan sinun kaulaasi, ett'et pääse ikinä irti.
VIKTOR. Tee se! Tee se, rakkaani, oma Sylvini… Mun morsiameni, mun suloinen, ihana morsiameni.—(Suutelee ja syleilee häntä tulisesti.) Minun sinä olet, minun … tässä elämässä ja tulevaisessa… Tämmöinen hetki kuin tämä,—on enemmän kuin kaikki taivaan ihanuus… Oletko sinä nyt onnellinen, Sylvini?
SYLVI. Oi, olen, olen, olen—! Sanomattoman onnellinen!
VIKTOR. Rakkaani—minä olisin valmis pusertamaan ja tukahduttamaan sinut kuoliaaksi suuteloillani… Olethan sinä minun? Minun omani?… Eikö niin?