Produced by Tapio Riikonen

SYNNÖVE PÄIVÄKUMPU

Kirj.

Björnstjerne Björnson

Suomennos ["Synnöve Solbakken"].

Weilin & Göös, Jyväskylä, 1879.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Suuressa laaksossa toisinaan sattuu olemaan korkeampi paikka, johon auringon säteet vapaasti sattuvat aamusta aina myöhään iltaan asti. Ne, jotka asuvat tunturien juurella ja harvemmin saavat päivän paistetta, sanovat sellaista paikkaa päiväkummuksi. Se, josta seuraavassa kerrotaan, asui sellaisella kummulla, jonka mukaan talokin nimitettiin. Siellä lumi syksyllä viimeiseksi peitti maan, sieltä se myöskin keväällä ensiksi suli.

Talon omistajat olivat Haugiania ja sanottiin lukijoiksi, koska raamatun lukeminen heille oli tärkeämpi kuin muille ihmisille. Isäntä oli Guttorm ja emäntä Karina; heille syntyi poika, joka heiltä kuoli, eivätkä he kolmeen vuoteen tulleet ristinmaljalle. Tämän ajan kuluttua syntyi heille tyttö, jonka he nimittivät pojan mukaan; tämä oli ollut Syvert, ja tyttö kastettiin Synnöve'ksi, koska he eivät löytäneet Syvert'in mukaisempaa nimeä. Kun tyttö kasvoi suuremmaksi, sanoivat kaikki, ettei miesmuistiin niissä seuduin ollut kasvanut niin kaunista impeä kuin Synnöve Päiväkumpu. Ei hän juuri ijäkäs ollut, kun vanhemmat ottivat hänen joka pyhä mukaansa kirkkoon, ehkei Synnöve'llä aluksi parempaa käsitystä kirkonmenosta ollut, kuin että hän luuli papin Slave-Penttiä parjaavan, tämä kun sattui istumaan aivan lähellä saarnastuolia. Kumminkin isä tahtoi häntä mukaan, jotta se tulisi hänelle tavaksi; ja äiti tahtoi samaa, koska ei tietoa ollut, miten lasta sillä aikaa kotona hoidettaisiin. Jos talossa joku lampaan vuona, kili tahi porsas ei ottanut oikein menestyäksensä, niin se annettiin Synnövelle, ja sen äiti oli pannut merkille, että siitä hetkestä eläin kävi virkeämmäksi. Ei isä juuri uskonut sen siitä virkoavan, mutta kaikessa tapauksessa oli yhden tekevä, kuka eläimen omisti, joska se vaan otti hyötyäksensä.

Toisella puolen laaksoa korkean tunturin juurella oli talo, nimeltä Kuusela, siksi sanottu, koska se oli keskellä kuusikkoa, mikä oli ainoa koko seudussa. Tilan omistajan iso-isän isä oli ollut niitä, jotka Holsteinissa odottivat venäläistä, ja siltä matkalta oli hän tuonut monta muukalaista, eriskummaista siemenlajia kotiinsa. Nämä hän kylvi kartanonsa ympärille; mutta ajan pitkään oli yksi toisensa perään kuihtunut. Ainoastaan muutamista kuusen kävyistä, jotka, kumma kyllä, olivat mukaan sekaantuneet, oli noussut tiheä metsä, mikä nyt varjosi kartanoa joka taholta. Holsteinissa-kävijä oli saanut nimen Thorbjörn iso-isänsä mukaan, hänen vanhin poikansa taas oli Sæmund myöskin iso-isänsä mukaan ja niin olivat tämän talon omistajat ammoisista ajoista vuorotellen olleet Thorbjörn ja Sæmund. Mutta huhu kulki, että Kuuselassa ainoastaan joka toinen isäntä oli onnen lapsi, eikä se Thorbjörn-niminen ollut. Koska nykyiselle omistajalle, Sæmundille, syntyi esikoisensa, arveli hän sinne tänne, mutta ei juljennut rikkoa suvun vanhaa tapaa ja teki pojastansa sentähden Thorbjörn'in. Hän ehkä luotti siihen, että hän voisi poikaansa niin kasvattaa, että tämä saisi vältetyksi sen loukkauskiven, minkä kulkupuhe oli asettanut hänen tiellensä. Ei isä oikein varma asiasta ollut, mutta hän luuli kumminkin huomaavansa pojassa rajua mielenlaatua. "Se pitää pois juuritettaman," sanoi hän äidille, ja kohta kun Thorbjörn oli täyteen kolme vuotta, otti isä toisinaan vitsan käteensä, siten pakottaen poikaa kantamaan kaikki halot paikallensa, ylösottamaan sitä kuppia, minkä hän äsken oli laattialle viskannut, silittämään kissaa, jota hän oli lyönyt. Mutta äiti mielellään läksi huoneesta, kuin isä sille päälle tuli.

Sæmund ihmeeksensä huomasi, että jota suuremmaksi poika kasvoi, sitä enemmän hänessä oli oikaistavaa, ehkä häntä yhä ankarammin kohdeltiin. Pienestä pitäin hän taivutti poikaa lukuun ja vei hänet mukaansa vainiolle, jotta voisi pitää häntä silmällä. Pienet lapset ja suuri talous olivat äidin hoidettavina. Hän ei muuta joutunut kuin aamuisin hyväillä ja neuvoa poikaa sekä, kun he pyhäpäivin kokoontuivat, puhella hiljaa isän kanssa. Mutta Thorbjörn mietti, saadessaan selkäänsä siitä, että a-h kuului ah eikä ha, ja siitä, ettei hänellä ollut lupa kurittaa pientä Ingridiä miten isällä häntä: — kummallista tuo kumminkin on, että minun tilani on niin vaikea, ja kaikilla pienillä siskoillani on niin hyvä oltava.

Koska hän enemmiten oli isän kanssa eikä juuri paljon rohjennut puhua hänelle, tuli hän harvapuheiseksi, ehkei häneltä mietteitä puuttunut. Kerran kumminkin, heidän kosteita heiniä kantaessa, virkkoi hän: "Mintähden Päiväkummulla kaikki heinät ovat kuivat ja korjussa, mutta meidän vielä kosteita." — "Koska heillä useammin on auringonpaistetta kuin meillä." — Ensi kerran huomasi Thorbjörn nyt, että hän itse oli ulkopuolella tuota kummun päivänloistetta, jota hän niin monasti oli ihaellut. Siitä päivästä hänen silmänsä entistään useammin kääntyivät Päiväkumpuun päin. "Älä siinä istu ja töllistele," sanoi isä häntä kylkeen survaten, "täällä alhaalla saamme pienimmästä suurimpaan raataa voimaimme mukaan, voidaksemme pitää taloa kunnossa."

Sæmund vaihtoi palveluspoikaa, Thorbjörn'in ollessa seitsemän tahi kahdeksan vuoden ikäinen. Aslak oli uuden nimi. Hän oli jo paljon maailmaa nähnyt, ehkä oli sittenkin poikanulikka vaan. Illalla, jolloin hän tuli, oli Thorbjörn jo levolla, mutta seuraavana päivänä, tämän kirjansa ääressä istuessa, potkasi joku oven auki sellaisella jyryllä, ettei hän moista ennen ollut kuullut. Sisään ryömi Aslak, kantaen suurta puutarakkaa, minkä hän niin voimakkaasti paiskasi laattialle, että pirstaleet ympäriinsä lensivät. Itse hyppäsi hän korkealle ilmaan, puistaaksensa lumen yltään ja joka hypyllä huudahti hän: "Kylmä on, sanoi velhon morsian, istui jäässä lantioihin!" Isä ei ollut tuvassa, — mutta äiti kokosi lumen ja kantoi sen ääneti ulos… "Mitä sinä töllistelet?" kysyi Aslak Thorbjörn'iltä. — "Enkä mitään", vastasi tämä, sillä hän pelkäsi. — "Oletko nähnyt kukkoa, joka on kirjassasi, tuolla?" —"Olen." — "Sillä on monta kanaa ympärillänsä kirjan kiinni ollessa; oletko sitä huomannut?" — "Enkä." — "Tarkastappa sitten!" — Poika teki niin. — "Pöllö!" sanoi Aslak hänelle. — Mutta siitä hetkestä ei kellään ollut sellaista valtaa hänen ylitsensä kuin Aslakilla.

"Sinä et mitään taida," sanoi Aslak eräänä päivänä Thorbjörn'ille, — tämä kulki tapansa mukaan edellisen jäljessä. — "Osaanpa minä neljänteen pääkappaleesen." — "Vieläpähän! Et sinä edes ole kuullut velhosta, joka tanssi tytön kanssa auringon nousuun asti ja halkesi miten vasikka, joka on piimää syönyt!"

Ei Thorbjörn ikänänsä ollut niin paljon viisautta yhtä aikaa kuullut. — "Missä tuo tapahtui?" kysäsi hän. — "Missä… Se … se tapahtui Päiväkummulla, tuolla!" Thorbjörn tuijotteli. — "Oletko kuullut hänestä, joka möi itsensä paholaiselle vanhasta saapasparista?" Thorbjörn ei saanut vastatuksi, niin ällistynyt hän oli. "Sinä varmaankin mietit, missä tuokin sai tapahtuneeksi — hä?… Sekin tapahtui Päiväkummulla, aivan tuon puron varrella, näethän!… Jumala meitä varjelkoon! Uskon-oppisi on huonolla kannalla," lausui hän edellisen lisäksi. "Varmaankaan et ole kuullut hänestäkään, Karina Puuhameesta?" Ei hän ollut mitään kuullut. Ja Aslak, aika vauhtia työskennellen kertoi vieläkin suuremmalla vauhdilla — kertoi Karina Puuhameesta, myllystä mikä jauhoi suolaa meren pohjalla, paholaisesta puukengissä, loitsijasta, joka jäi parrastaan puurunkoon kiinni, seitsemästä viheliäisestä neitseestä, jotka nykäisivät karvat Skytte-Pietarin sääristä, tämän maatessa, eikä hän sittenkään herännyt, ja kaikki tapahtui Päiväkummulla. — "Mikä Herran nimessä poikaa vaivaa?" kysyi äiti seuraavana päivänä. "Hän on päivän koitteesta asti ollut polvillansa penkillä ja katsellut Päiväkumpuun päin." — "Niin, tänään hänellä on kiire," sanoi isä, joka lepäsi pitkän pyhäpäivän. — "Hm, ihmiset sanovat, että hän silmäilee Päiväkummun Synnöveä," lausui Aslak, "mutta ihmiset ne lörpöttelevät niin paljon," lisäsi hän. Thorbjörn ei tuota oikein käsittänyt, mutta kasvonsa kävivät kumminkin tulipunaisiksi. Koska Aslak siitä huomautti, kiipesi hän alas rahilta, otti katekismonsa ja rupesi lukemaan. "Niin, lohduttele sinä itseäsi vaan Jumalan sanalla," sanoi Aslak, "et sinä häntä kumminkaan saa."

Kun oli viikkoa niin pitkältä kulunut, että hän varoi muiden asian unohtaneen, kysyi Thorbjörn hiljaa äidiltään (sillä hän oli siitä hämillään): "Äiti, kuule, — kuka on Synnöve Päiväkumpu?" — "Hän on pieni tyttö, joka kerran pääsee Päiväkummun omistajaksi." — "Onkohan hänellä puuhametta, semmoista?" Äiti silmäili poikaa kummastellen: "mitä kyselet?" sanoi hän. Thorbjörn huomasi jotain tuhmaa sanoneensa ja vaikeni. "Ei kukaan ole häntä kauniimpaa lasta nähnyt," lisäsi äiti, "Jumala on hänen siten palkinnut siitä, että hän aina on kiltti ja hyvä sekä lukemiseen harras." Nyt tiesi hän senkin.

Eräänä päivänä, Sæmund oli Aslakin kanssa ollut ulkotyössä, sanoi edellinen illalla Thorbjörn'ille: "Et sinä tästälähin saa seurustella rengin kanssa." Mutta Thorbjörn ei sitä ottanut kuullaksensa. Sentähden kuului jonkun ajan kuluttua: "Tästälähin, jos sinun tapaan hänen parissaan, ei sinulle hyvin käy!" Silloin Thorbjörn hiipi Aslakin jäljessä, kun ei isä sattunut sitä näkemään. Kerran isä tapasi heidät keskenänsä haastellen. Silloin Thorbjörn sai selkäänsä ja ajettiin tupaan. Mutta siitä päivästä seurasi Thorbjörn Aslakia, isän kotoa poissa ollessa.

Eräänä sunnuntaina, kun isä oli kirkossa, harjoitti Thorbjörn vallattomuutta kotona. Aslak ja hän olivat lumisilla. "Älähän, pallosi koskevat kipeästi," rukoili Thorbjörn, "lumitelkaamme yhdessä jotakin muuta." Siihen Aslak heti suostui, ja siten he ensin nakkelivat lunta pienelle kuuselle tuolla ruoka-aitan luona, sitten aitan ovelle ja vihdoin aitan akkunalle, — eihän ruuduille, sanoi Aslak, vaan akkunan puitteelle. Thorbjörn'in pallo osui kumminkin ruutuun ja hän vaaleni. "Entäs tätä! Kuka sen saa tietää? Heitä paremmin!" Hän teki työtä käskettyä, mutta särki vielä toisen. "Nyt en enää heitä." Samassa tuli hänen vanhin sisarensa, pieni Ingrid ulos. "Viskele häntä, kuuletko!" Thorbjörn oli heti valmis, tyttö itki ja äiti kiiruhti tuvasta ulos. Hän käski poikaa taukoamaan. "Heitä, heitä!" kuiskasi Aslak. Thorbjörn oli kiihoissaan; hän noudatti käskyä. "Jopa arvelen, että olet järjeltäsi," sanoi äiti ja juoksi hänen jälkeensä. Thorbjörn edellä, äiti perässä — pitkin kartanoa; Aslak nauroi, ja äiti nuhteli. Mutta vihdoin hän syvässä lumikinoksessa sai pojan kiinni ja alkoi koko lailla mätkiä häntä. "Minä lyön takaisin, minä, niin on täällä tapana," — äiti taukosi hämmästyneenä ja katseli häntä. "Tuon on toinen sinulle opettanut," lausui hän, tarttui ääneti hänen käteensä ja vei hänet sisään. Ei hän sanaakaan enää Thorbjörn'ille virkkanut, vaan hyväili hänen pieniä siskojaan ja kertoi heille, että isä hetkisen kuluttua palajaisi kirkosta. Silloin kävi tupa sangen kuumaksi. Aslak pyysi päästä erään sukulaisen luo; siihen heti suostuttiin; mutta Thorbjörn'in olo kävi kahta tukalammaksi Aslakin mentyä. Hänen vatsaansa kivisteli kauheasti, ja hänen kätensä olivat niin hiessä, että niistä jäljet jäivät kirjaan, hänen siihen koskeissaan. Kun äiti vaan ei sanoisi mitään isälle, jahka hän kotiin saapuu, mutta pyytää häntä siitä, sitä ei poika saanut aikaan. Kaikki esineet kävivät hänen silmissään toisenvärisiksi, ja seinäkello pani: "rapp, rapp — rapp, rapp!"

Hänen täytyi kiivetä akkunalle ja katsella Päiväkumpua. Se yksin lumen peittämänä, hiljaisena välkkyili päivän paisteessa, miten ennenkin. Tuvan akkunatki kimaltelivat, niissä varmaankaan ei ollut yhtäkään särkynyttä ruutua, haiku vallattomasti tuprueli savutorvesta, josta seikasta hän päätti, että sielläkin keitettiin kirkkoväelle. Siellä varmaankin Synnöve juoksi isäänsä vastaan eikä suinkaan odottanut häneltä selkäsaunaa. Ei Thorbjörn tietänyt, mitä toimiskella, ja kävi yht'äkkiä verrattoman rakkaaksi siskojansa kohtaan. Ingridille oli hän niinkin hyvä, että antoi hänelle kiiltävän napin, minkä Aslak oli hänelle antanut. Ingrid kävi kiinni hänen kaulaansa, ja hän samoin Ingridin kaulaan: "Rakas, pieni Ingridini, oletko minulle suutuksissa?" — "En suinkaan, Thorbjörn-kultani! Mielelläsi saat heitellä lunta päälleni, miten paljon vaan tahdot". Mutta tuolla portailla joku puisti lunta jaloistansa! Aivan oikein, isä tuo oli; hän näytti suopealta ja hyvältä, sepä vielä vaikeampaa. "Noh", kysäsi hän ja katsahti ympärilleen — ja tuopa kumma, ettei seinäkello paikaltaan romahtanut. Äiti asetti ruoan pöydälle. "Mitä tänne kotiin kuuluu?" kysyi isä pöydän ääreen istuen ja lusikkaan tarttuen. Thorbjörn katsahti äitiin ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. "Eipä juuri mitään", vastasi äiti tavattoman vitkaan ja aikoi vielä siihen jotakin lisätä, sen Thorbjörn kyllä huomasi. "Minä annoin Aslakille luvan käydä kylässä", lausui hän. — Nyt ollaan alussa, arveli Thorbjörn — ja rupesi Ingridin kanssa niin hartaasti leikkimään, kuin hän ei olisi mitään muuta koko maailmassa ajatellut. Niin kauan ei isä milloinkaan ollut syönyt ja Thorbjörn rupesi laskemaan joka palaa; mutta kun hän pääsi neljänteen, aikoi hän koettaa, miten pitkälle voisi laskea neljännen ja viidennen välillä, ja silloin sekaantui hän. Vihdoinkin nousi isä ja lähti ulos. Ruudut, ruudut soivat, pojan korvissa, ja hän tarkasti, olivatko tuvan akkunat kaikki eheät. Niille ei ollut mitään vahinkoa tullut. Mutta nyt lähti äitikin ulos. Thorbjörn otti pienen Ingridin syliinsä ja sanoi niin lempeästi, että tämä kummastuneena tuijotti häneen: "Olkaamme me kahden knltakuninkaisilla, ollaanko?" Siihen Ingrid heti oli valmis. Ja Thorbjörn lauloi että polvensa värisivät:

    Niityn kukka
    Pienokainen,
    Kuule mua vähäisen!
    Ja jospa oisit armaani mun,
    Sametti-kaapuun pukisin sun,
    Kullan ja helmin sirotettuun.
    Hitteli, hutteli, hoittaa, —
    Nummella aurinko loistaa!

Ja Ingrid vastasi:

    Kuningatar,
    Helmetär,
    Kuules mua vähäisen!
    En tahdo olla armaasi sun,
    En huoli pukeida kaapuhun,
    Kullan ja helmin sirotettuun.
    Hitteli, hutteli, hoittaa, —
    Nummella aurinko loistaa!

Mutta juuri kun leikki oli hupaisimmallaan, astui isä sisään ja kiinnitti silmänsä Thorbjörn'iin. Hän sulki Ingridin lujemmin syliinsä eikä todellakaan tuolilta pudonnut. Isä kääntyi toisaalle eikä virkkanut mitään: puolen tuntia kului, ei hän vieläkään mitään sanonut, — ja Thorbjörn aikoi ruveta iloiseksi, mutta ei rohjennut. Hän ei tietänyt mitä uskoa, kun isä itse riisui vaatteet hänen päältään; hän alkoi jälleen vähin vapisemaan. Silloin isä häntä hellästi hyväili; ei hän tätä pojan muistaen milloinkaan ennen ollut tehnyt, ja siitä kävi Thorbjörn'in sydän niin lämpimäksi, että pelko katosi hänestä, miten jää auringon paisteessa. Ei hän tietänyt, miten hän sänkyynsä tuli, ja koska ei laulaminen eikä liioin huutaminen käynyt laatuun, laski hän kätensä ääneti ristiin ja rukoili "Isä meidän" kuusi kertaa alusta loppuun ja edestakaisinkin hiljaa itsekseen, — ja nukkuessaan arveli hän, ettei hän ketäkään taivaan alla pitänyt niin rakkaana kuin isäänsä.

Seuraavana aamuna hän heräsi kauheassa tuskassa siitä, ettei hän voinut parkua, sillä nyt kumminkin oli selkäsauna saatavissa. Kun hän silmänsä aukaisi, huomasi hän suureksi iloksensa, että hän oli nähnyt unta vaan, mutta huomasi myöskin kohta, että joku toinen sai selkäänsä; tuo toinen oli Aslak. Sæmund astui edestakaisin laattialla, ja Thorbjörn tunsi tuon astunnan. Tuo lyhytläntä, tanakka mies loi vähän väliä tuuheiden kulmakarvain alta sellaisen katseen Aslakiin, että tämä kyllin tiesi, mitä tuleva oli. Aslak istui suuren tynnyrin pohjalla, jalkojansa hän joko leikutteli sinne tänne, tahi asetti hän ne ristiin allensa. Hän piti vanhaan tapaansa kätensä taskussa ja lakkia päässänsä. Sen alta rippui muutama musta suortuva alas.

Hänen alatikin vähän vino suunsa oli nyt vielä enemmän väärässä. Päätänsäkin piti hän vähän kallellaan ja vilkui Sæmundia syrjästä puoleksi suljettuin silmin. "Niin, poikasi kyllä on pehmeä päästään", sanoi hän, "mutta pahempi vielä on, että hevosesi on noiduttu". Sæmund pysähtyi. "Ilkiö!", huusi hän, niin että tupa kajahti, ja Aslakin silmät painuivat yhä kiinnemmiksi. Sæmund jatkoi astuntaansa; Aslak istui hetkisen ääneti: "Noiduttu se on sittenkin, se on varma!" — ja vilkaisi jälleen Sæmundiin nähdäkseen, mitä tuo vaikuttaisi. "Eipä ole, mutta metsässä se pelkää, se vika sillä on," sanoi Sæmund yhä kävellen; "sinä olet kaatanut puita sen päälle, sinä ilkeä lurjus, ja siitä syystä ei kukaan enää saa sitä metsässä rauhallisesti kulkemaan." Aslak kuulteli hetken aikaa. "Niinpä pidä luulosi! Ei usko ketään turmele. Mutta minä epäilen sen hevostasi auttavan," lisäsi hän ja siirtyi samalla ylemmäksi tynnyrille sekä peitti kasvonsa toisella kädellään. Sæmund aivan oikein lähestyikin häntä ja sanoi hiljaan, mutta tuimasti: "Sinä olet ilkeä …" — "Sæmund!" kuului uunin äärestä; se oli Ingeborg, hänen vaimonsa, joka koki saada Sæmundia vaikenemaan, samalla kun hän rauhoitti nuorimpataan. Lapsi oli jo ääneti, ja nyt Sæmundkin vaikeni; mutta asetti kumminkin niin tanakalle miehelle pienenlaisen nyrkkinsä Aslakin nenän eteen, piti sitä siinä hetkisen, kumartuen vähän eteenpäin ja kiinnittäen polttavat silmänsä häneen. Sitten pitkitti hän taas entistä astuntaansa luoden silloin tällöin pikaisen silmäyksen Aslakiin. Tämä oli aivan vaalea, mutta pilkallinen hymy lepäsi Thorbjörn'iin päin käännetyllä kasvoinsa puoliskolla, ehkei Sæmundiin päin oleva mitään liikutusta osoittanut. "Jumala suokoon meille kärsiväisyyttä!" sanoi hän hetken kuluttua, mutta kohotti samassa kyynäspäätänsä ikäänkuin lyöntiä torjuaksensa. Sæmund pysähtyi äkkiä ja polkaisi laattiaa jalallansa, kiljahtaen kurkkunsa täydeltä: "Älä häntä mainitse, — sinä!" Ingeborg nousi pienokaisinensa ja tarttui lempeästi hänen käsivarteensa. Ei Sæmund häneen silmiään kääntänyt, mutta samassa hänen käsivartensa kumminkin vaipui taas; Ingeborg istautui jälleen. Sæmund käveli edestakaisin, mutta ei kenkään mitään virkkanut. Kun tätä oli kestänyt vähän aikaa, lausui Aslak uudestaan: "Niin, hänellä varmaankin on paljo Kuuselassa toimiskeltavaa — hänellä!" — "Sæmund! Sæmund!" kuiskasi Ingeborg; mutta ennen kun se Sæmundin korville ennätti, oli hän syössyt Aslakin luo, joka asetti jalkansa eteen. Se ruhjottiin alas, ja miestä kouraistiin siitä sekä nutun kauluksesta, nostettiin paikaltansa ja heitettiin niin tuimasti kohden suljettua ovea, että oven lauta irtautui ja Aslak lensi suin päin siitä ulos. Ingeborg, Thorbjörn ja kaikki lapset parkuivat ja rukoilivat hänen puolestansa, ja koko perheessä vallitsi tuskallinen hälinä. Mutta Sæmund riensi ulos hänen jäljessänsä, ei hän ehtinyt oveakaan oikein avata, vaan potkaisi sen pirstaleet syrjään, tarttui toistamiseen Aslakiin, kantoi hänet eteisestä kartanolle, nosti hänet korkealle ylös ja heitti voimainsa takaa jälleen maahan. Ja koska hän huomasi, että siinä paikassa oli niin paljo lunta, ettei Aslakiin oikein kipeästi käynyt, asetti hän polvensa tämän rinnalle ja kävi kiinni hänen kasvoihinsa, nosti hänen kolmannen kerran maasta, kantoi hänen lumettomampaan paikkaan miten susi, joka raastaa mukaansa revittyä koiraa, paiskasi hänen jälleen entistään kiivaammin maahan, ruhjoi vielä polvellaan — eikä kenkään voinut arvata, miten tämä leikki päättyisi, ell'ei Ingeborg, lapsi käsivarrellaan, olisi heittäytynyt väliin; "älä meitä kaikkia onnettomuuteen saata!" vaikeroi hän.

Hetken kuluttua istui Ingeborg tuvassa, Thorbjörn puki päällensä, isä astui edestakaisin, joi toisinaan vähän vettä; mutta kätensä vapisi niin, että vesi läikkyi astiasta laattialle. Aslak ei tullut sisään, ja Ingeborg aikoi vähän ajan kuluttua lähteä ulos. "Jää tupaan!" sanoi mies, niinkuin hän ei olisikaan vaimollensa puhunut, ja tämä jäi paikallensa. Eipä pitkältä aikaa kumminkaan kulunut, ennenkun hän itse lähti ulos. Hän ei palannutkaan. Thorbjörn otti kirjansa ja luki, kertaakaan ylös katsomatta, ehkei hän ainoatakaan lausetta käsittänyt.

Myöhempään aamupäivällä oli talo taas entisessä järjestyksessään, ehkä jokaisesta oli ikäänkuin ikävä vieras olisi siellä käynyt. Thorbjörn rohkaisi mielensä ja lähti ulos, ja ensimmäisen, jonka hän oven takana tapasi, oli Aslak. Hän oli laittanut kaikki kapineensa kelkkaan; mutta kelkka oli Thorbjörn'in. Thorbjörn tuijotti häneen, sillä hän oli ilkeän-näköinen. Veri oli hyytynyt hänen kasvoillensa ja sitä oli ympäriinsä tahrattu, hän yski ja koitteli usein rintaansa. Hän katseli hetkisen ääneti Thorbjörn'iä, lausui sitten kiivaasti: "Poika, en voi silmiäsi kärsiä!" Näin sanoen istui hän kaksinreisin kelkkaan ja lähti matkoihinsa. "Katsoa saat, mistä kelkkasi löydät!" sanoi hän nauraen, kääntyi vielä kerran Thorbjörn'iin päin, näyttäen hänelle pitkää nenää. Siten läksi Aslak matkoihinsa.

Mutta seuraavalla viikolla tuli nimismies sinne, isä oli toisinaan poissa, äiti itki ja hänkin oli pari kertaa kylässä. "Äiti, mitä tämä merkitsee?" — "Aslak on tämän kaiken saanut aikaan."

Sitten eräänä päivänä kuultiin pienen Ingridin laulavan:

    Oi te ihmiskurjat,
    Oikut teill' on hurjat;
    Tyttö kaulaans' kaarruttaa,
    Poika mielens' menettää,
    Emäntä keittoon vettä,
    Isäntä unta vetää.
    Talossa viisain katti,
    Päältä kerman lakkii.

Kuulusteltiin tietysti, mistä hän oli oppinut tuon lorun. Thorbjörn oli sen opettanut. Tämä säikähti kovin ja sanoi, että hän oli sen Aslak'ilta oppinut. Silloin sanottiin hänelle, että hän saisi selkäänsä, jos hän vielä itse laulaisi tahi opettaisi tytölle sellaisia remputuksia. Kohta tämän jälkeen kuultiin pienen Ingridin manaavan. Thorbjörn taas käskettiin esiin, ja Sæmund arveli, että paras olisi vähän käyttää vitsaakin samalla, mutta hän itki ja lupasi parannusta niin kauniisti, että hän sillä kertaa pääsi. Seuraavana pyhänä sanoi isä hänelle: "Tänään pääset kotona kiusaa tekemästä; sinun tulee seurata minua kirkkoon."

TOINEN LUKU.

Talonpoika aina mielessään asettaa kirkon korkealle juhlalliselle paikalle. Se on laakson ainoa komeampi rakennus, ja sen huippu ulottuuki siitä syystä vähän kauemmaksi, kuin mihin se näyttää ulottuvan. Sen kellot tervehtivät pitkä-matkaista hänen kirkkoa lähestyessänsä, ja tämä aina nostaa lakkiansa niille ikäänkuin kiitokseksi viimeisestä! Hänen ja niiden kesken on liitto, jota ei kukaan tunne. Lapsena hän seisoi ovella ja kuunteli niitä, kirkkoväen tuolla tiellä hiljaisesti ohi kulkiessa; isä valmistautui myös kirkkomatkalle, mutta hän itse oli vielä liian pieni. Hän yhdisti silloin monet mielenkuvat tuohon raskaasen, voimakkaasen ääneen. Sitä kuunnellessa hänen mieleensä aina juohtui: puhtaat, uudet vaatteet, juhlapukuiset naiset, harjatut hevoset uusine ajokaluinensa.

Vähän ijäkkäämpänä täytyy hänen paimentaa karjaa tuntureilla. Mutta kun hän ihanana, kosteisena sunnuntai-aamnna istuu kivellä lehmät ympärillänsä ja kuulee kirkon kellojen kaikuvan, silloin käy hän surumieliseksi. Sillä jotain valoisata, keveästi houkuttelevaa tuolta alhaalta niissä helisee. Hän silloin muistaa tuttavansa kirkolla, Herran temppelissä käyntinsä, hyvän ruoan kotona, isän, äidin, siskot, leikit nurmella iloisena sunnuntai-iltana, ja pieni sydän rinnassa ryhtyy kapinaan. Hän vielä hetkisen kuuntelee kirkon kelloja, luoden pitkän katseen alas laaksoon, lukee sitten pienen rukouksen, hypähtää paikaltansa, on jälleen iloinen ja torahuttaa torveensa niin, että vuoret rämähtävät.

Näissä hiljaisissa tunturi-laaksoissa kirkko vielä eri tavalla puhuu eri ikäisille ja näyttää toiselta eri katsojille. Se seisoo korkeana ja juhlallisena rippilapselle, — kohotetun sormin puoleksi uhaten ja puoleksi viitaten nuorukaiselle, joka lähestyy valittunsa kanssa, — hartevana ja voimakkaana miehen murheelle, — avarana ja leppeänä väsyneelle vanhukselle. Jumalan-palveluksen aikana pienet lapset tuodaan kastettaviksi ja tunnettu seikka on, että tämän toimituksen kestäessä on hartaus suurin.

Sentähden ei voi kuvata norjalaisia talonpoikia, ei turmeltuneita, eikä turmelemattomia, joskus kirkkoa tapaamatta. Tämä jos näyttääkin yksitoikkoiselta: ei se kumminkaan ikävintä ole. Tämä olkoon yleiseen sanottu eikä varta vasten siitä kirkonkäynnistä, mikä nyt seuraa.

Thorbjörn iloitsi matkasta ja katsannoista. Hän tunsi sen äänettömyyden painon, joka ennen jumalanpalveluksen alkua valtasi kaikkia ja kaikkea, ja ehkei hän itse muistanut kumartua, koska Isä-meidän luettiin, oli hänen päänsä kumminkin ikäänkuin alaspainettuna, nähdessään sadottaisin kumartuneita päitä. Nyt alotettiin virsi, ja kaikki veisasivat yhtä aikaa hänen ympärillänsä. Tämä hänet milt'ei kokonaan valtasi. Niin ajatuksiinsa vaipuneena istui hän, että hän säpsähti ikäänkuin unesta, koska heidän penkkinsä avattiin ja eräs mies astui sinne. Virren loputtua kätteli isä miestä ja kysyi: "Miten Päiväkummulla jaksetaan?"

Thorbjörn'in silmät kävivät pystyyn; mutta ehkä hän kuinkakin töllisteli, oli hän kumminkin sangen kovalla löytääksensä mitäkään heimolaisuutta tämän miehen ja loihtumisen kesken. Hän oli suopea, valkoverinen, sinisilmäinen ja korkeaotsainen mies; hän hymyili, koska häntä puhuteltiin ja myöntyi kaikkiin, mitä Sæmund lausui; muuten oli hän harvapuheinen. — "Tuolla saat nähdä Synnöven," sanoi isä, kumartuen alas, nosti Thorbjörn'in polvellensa ja osoitti toisella puolella olevaan naisväen penkkiin. Siellä pieni tyttö oli polvillaan penkillä ja kurkisteli yli penkin oven; hän oli Thorbjörn'in vieressä olevaa miestä vielä vaaleanverevämpi, niin vaalea, ettei hän moista ikänänsä ennen ollut nähnyt. Tytön päähineessä heiluivat punaiset nauhat, vaalean-keltaiset hiukset näkyivät sen alta, ja nyt hän hymyili Thorbjörn'ille, niin ettei tämä pitkään aikaan voinut muuta kuin katsella tytön valkoisia hampaita. Hän piti toisessa kädessään koreata virsikirjaa ja toisessa kokoon käärittyä punaisen-keltaista silkkihuivia, ja huviksensa hän nyt pieksi kirjaa huivilla. Jota enemmän Thorbjörn tuijotteli, sitä enemmän Synnöve hymyili, ja edellinen tahtoi samoin kuin tyttökin polvillensa penkille. Silloin tämä nyökäytti päätään; poika katsoi hetkisen vakavasti tyttöön: sitten nyökäytti hänkin. Tyttö hymyili ja nyökäytti kerran vielä; poika nyökäytti taas, ja uudestaan, ja sittenkin vielä kerran. Tyttö hymyili, mutta ei nyökäyttänytkään enää, — ennenkun hetkisen perästä, jolloin poika jo oli tuon unohtanut; silloin hän taas nyökäytti päätään.

"Minä tahdon myöskin nähdä!" kuuli hän takanansa, — ja samassa tunsi hän jonkun vetävän häntä jaloista alas laattialle, jotta hän oli vähällä pudota. Eräs pieni, jäntterä nääveli tuo oli, joka nyt urheasti yritti hänen paikallensa. Hänelläkin oli vaaleat, mutta suorukkeiset hiukset ja tylppä nenä. Aslak oli kyllin Thorbjörn'iä neuvonut, miten pahanilkiset poikanulikat, joita hän ehkä tapaisi kirkossa ja koulussa, olisivat pideltävät. Thorbjörn nipisti poikaa sentähden takaa, jotta tämä oli vähällä parahtaa, mutta pidätti itsensä kumminkin ja kömpi sen sijaan sukkelasti alas penkiltä jälleen sekä kävi kiinni Thorbjörn'in molempiin korviin. Tämä tarttui toisen tukkaan ja painoi hänet allensa; ei poika vieläkään karjahtanut, mutta puri Thorbjörn'iä reiteen; Thorbjörn syrjäytti sitä ja puristi kovasti toisen kasvoja laattiaa vastaan. Silloin häntä itseään kouraistiin nutun kauluksesta ja nostettiin ylös miten silppusäkkiä vaan, — tämän teki isä, joka nyt asetti hänen polvellensa. "Ellemme olisi kirkossa, saisit selkääsi," kuiskasi hän Thorbjörn'in korvaan ja puristi hänen kättänsä niin, että kinervöitsi kantapäähän asti. Hän muisti Synnöveä ja katsahti sinnepäin. Tämä oli vielä paikallaan, mutta tuijotteli niin kummastuneena, että Thorbjörn rupesi aavistamaan, jotta se, minkä hän oli tehnyt, mahtoi olla varsin päin seinäistä. Heti kun tyttö huomasi, että Thorbjörn katseli häntä, konttasi hän alas penkiltä eikä enään itseänsä näyttänyt.

Esiin astuivat lukkari ja pappi, hän tosin heitä kuunteli ja katseli; ja jälleen tuli esiin lukkari ja taasen pappi, — mutta yhä istui Thorbjörn isän polvella ja tuumiskeli: eiköhän tyttö jälleen kohta mahda katsahtaa ylös? Tuo pieni mies, joka oli vetänyt hänen alas penkiltä, istui jakkaralla etäämmällä penkissä ja aina, kun hän yritti nousta, tuustasi häntä selkään eräs vanhus, joka istui torkkuen, mutta joka säännöllisesti heräsi joka kerta, kun poika oli aikeessa kohottautua paikaltaan. "Eiköhän tyttö kohta jälleen mahda katsahtaa ylös?" arveli Thorbjörn, ja jokainen punainen nauha, jonka hän näki, muistutti tytön nauhoista, ja jokainen koreasti maalattu kuva oli joko tytön suuruinen tahi häntä pienempi. Ahah, tuollapa hän pisti päänsä esiin; mutta heti kun hän sai nähdä Thorbjörn'in, veti hän sen vakaisen näköisenä alas jälleen. — Lukkari astui esiin ja pappikin vielä kerran, soitettiin, ja noustiin paikoiltansa. Isä puhui jälleen hiljaa vaalean-verevän miehen kanssa, he astuivat yhdessä naisväen penkin luo, jossa myöskin jo oli noustu istuvilta. Ensimmäinen, joka sieltä astui ulos, oli valkean-ihoinen nainen, joka hymyili miehen tavoin, ehkä kumminkin vähemmässä määrässä; hän oli jokseenkin pieni ja vaalea sekä piti Synnöveä kädestä. Thorbjörn meni heti suoraan jälkimäistä vastaan: mutta tyttö vetäytyi pikaisesti hänestä ja piiloutui äitinsä hameesen. "Anna minun olla!" sanoi hän. "Hän varmaan ei milloinkaan ennen ole kirkossa ollut," sanoi vaalea vaimo ja asetti kätensä Thorbjörn'in pään päälle. "Ei olekaan, sentähden tappeleekin hän ensi kertaa, kun siellä on," sanoi Sæmund. — Thorbjörn näpeissänsä katsahti vaimoon ja sitten Synnöveen, joka hänen mielestänsä nyt oli vieläkin vakavamman näköinen. He lähtivät yhdessä ulos, — vanhemmat keskenänsä puhellen ja Thorbjörn Synnöven jäljessä, mutta tämä vetäytyi lähemmäksi äitiään aina, kun Thorbjörn pääsi likemmäksi. Toista poikaa hän ei enää nähnyt. Kirkonmäellä pysähtyivät he ja alottivat pitempää kanssapuhetta. Thorbjörn kuuli useamman kerran Aslakia mainittavan, ja koska hän pelkäsi, että hänestä samalla vähän puhuttaisiin, vetäytyi hän syrjään. "Ei sinun sovi tätä kuulla," sanoi äiti Synnöve'lle; "mene syrjään, sanon minä!" Synnöve syrjäytyi vastahakoisesti. Thorbjörn lähestyi häntä silloin ja katseli häntä, ja tyttö katseli Thorbjörn'iä, ja niin he seisoivat pitkän aikaa toinen toistaan vaan katsellen. Viimein sanoi tyttö: "Hyi!" — "Mintähden sanot hyi?" — "Sinä olet tapellut kirkossa, juuri kun pappi oli messussa, — hyi!" — "Niin, mutta siitä on jo niin pitkä aika!" — Tuo tyttöön koski, ja hän sanoi hetkisen kuluttua: "Sinäkö olet, jota sanotaan Thorbjörn Kuuselaksi?" — "Niin olen; ja sinäkö olet Synnöve Päiväkumpu?" — "Niin… Minä olen aina kuullut, että sinä olisit niin kiltti poika." — "Enpä, tuo ei ole totta: sillä minä olen ilkein koko kotoväestä," vastasi Thorbjörn. — "En milloinkaan ole kuullut…" sanoi Synnöve, pieniä käsiään yhteen lyöden, "äiti, äiti! hän sanoo…" — "Vaiti ja mene syrjään," joutui hänelle sieltä vastaan, — hän pysähtyi, astui sitten takaisin vitkaan ja takaperin, suuret siniset silmiinsä kiinnitettyinä äitiin. "Minä olen aina kuullut, että sinä olet niin kiltti," sanoi Thorbjörn. — "Niin toisinaan, koska olen lukenut," vastasi tyttö… — "Onko siinä perää, että siellä teidän seutuvissa on niin paljo tonttuja, kummituksia ja muuta paholaisen seuraa, että niitä siellä oikein vilisee?" kysyi Thorbjörn, asettaen toisen kätensä puuskaan ja pistäen toisen jalkansa eteen — aivan niin, kuin hän oli nähnyt Aslakin tekevän. — "Äiti, äiti! tiedätkö, mitä hän kertoo? hän sanoo…" — "Anna minun olla, kuuletko! Äläkä tänne tule, ennenkun minä sinua kutsun!" Tytön täytyi taas takaisin vitkaan ja takaperin, tukkien huivinsa kulmaa suuhunsa, kävi siihen hampainensa ja nykieli sitä. "Onko se varsin perätöntä, että öisin siellä kummuissa soitetaan?" — "On." — "Etkö siis milloinkaan ole nähnyt kummituksia?" — "En." — "Mutta Herran nimessä…" — "Hyi, niin et saa sanoa!" — "Entäs tätä, eipä se vaarallista," väitti poika ja sylkäsi hampainsa välistä, näyttääksensä tytölle, miten pitkälle hän sai syljen lentämään. — "On, on toki!" sanoi tämä, "sillä silloin tulet helvettiin?" — "Niinkö luulet?" kysyi edellinen koko joukon sävyisemmästi; sillä hän oli arvellut, että hänelle siitä korkeintaan tulisi selkäsauna, ja nyt seisoi isä niin etäällä heistä. — "Kuka noin arviolta on väkevin siellä teillä?" kysäsi hän ja laittoi lakkinsa vähän enemmän toiselle korvalle. — "Sitä en tiedä." — "Mutta väkevin meillä on isä; hän on niin väkevä, että hän antaa Aslakille selkään; ja Aslak, sen tietänet, on väkevä." — "Vai niin." — "Hän on kerran nostanut hevosen." — "Hevosen!" — "Ja se on totta, niin totta, niin, — sillä hän on itse siitä puhunut." Silloin ei tyttökään epäillyt, tiettyä se. — "Kuka on Aslak?" kysäsi tyttö. — "Hän on ilkeä veitikka, tietänet. Isä suomi häntä niin, ettei tässä maailmassa ketään ihmistä ole niin piesty." — "Tappeletteko siellä teillä?" — "Kyllä toisinaan, niin… Eikö teillä sitten tapella?" — "Ei milloinkaan." — "Mitä te sitten siellä teette?" — "Kyllähän sitä tekemistä, äiti valmistaa ruoan, kutoo ja ompelee: sitä Karina myös tekee, mutta ei niin kunnollisesti kuin äiti, sillä Karina on niin laiska. Mutta Randi hoitaa lehmiä, isä ja rengit ovat ulkotöissä." Tämän piti poika tyydyttävänä selityksenä. "Mutta aina iltasilla luemme ja laulamme." — "Kaikkiko?" — "Niin." — "Tuo mahtaa olla ikävää…" — "Ikävää? — Äiti, hän san…" mutta samassa hän muisti, ettei sinne ollut meneminen. — "Tiedätkö minulla on niin monta lammasta," virkkoi hän. — "Onko sinulla?" — "On niinkin, kolme poikii talvella, ja luulen varmaan yhden saavan kaksikin vuonaa." — "Vai on sinulla lampaita?" — "On, minulla on lehmiä, ja porsaitakin. Eikö sinulla ole yhtäkään?" — "Eikä." — "Tule minun luokseni, niin minä annan sinulle yhden vuonan ja saatpa nähdä, että siitä sitten saat useamman." — "Sepä olisi verrattoman hupaista." — He olivat hetken ääneti. "Eiköhän Ingridkin voisi saada vuonan?" kysäsi Thorbjörn. — "Kuka on Ingrid?" — "Ingrid, pieni Ingrid, etkö tiedä?" — Ei toinen Ingridiä tuntenut. "Onko hän sinua pienempi?" — "Onhan toki minua pienempi, — joinkuin sinun kokoisesi." — "Todellakin, hänen täytyy tulla sinun kanssasi, muistatko sen!" Jaa, sen oli hän varmaan muistava. "Mutta," lisäsi tyttö, "koska sinä saat vuonan, saakoon Ingrid porsaan." — Tuo oli Thorbjörn'istäkin viisaampaa ja nyt keskustelivat he yhteisistä tuttavista, joita heillä tosiaankaan ei monta ollut. Vanhemmat olivat nyt haastelleet loppuun, ja heidän täytyi lähteä kotiin.

Yöllä uneksi Thorbjörn Päiväkummusta ja oli siellä näkevinänsä pelkkiä valkoisia vuonia ja pienen valkeaverisen tytön punaisine nauhoineen käyskentelevän niiden keskellä. Ingrid ja hän puhuivat jok'ainoa päivä mennäksensä sinne. Heillä oli niin monta vuonaa ja pientä porsasta hoidettavina, etteivät tienneet, miten ja minne kääntyä niiden parissa. Sillä välillä kummeksivat he suuresti, etteivät heti saaneet Päiväkummulle lähteä. "Sentähdenkö että tuo pieni tytöntynkä on teitä käskenyt?" kysyi äiti, "onko mokomatakaan ennen kuultu?" — "Niin, niin, odottakaapa vaan tulevaan sunnuntaihin," väitti Thorbjörn, "niin saammepa nähdä."

Tuo tuli. "Sinä kuulut olevan niin paha kerskaamaan, valehtelemaan ja kiroilemaan," sanoi Synnöve hänelle silloin, "ettet saa meille tulla, ennenkun sen olet jättänyt." — "Kuka sen on sanonut?" kysyi Thorbjörn kummastuneena. — "Äiti."

Ingrid odotti kärsimättömänä kirkkoväen kotiintuloa, ja Thorbjörn kertoi hänelle ja äidille, miten oli käynyt. "Siinä sen nyt näet!" sanoi äiti. Ei Ingrid mitään sanonut. Mutta siitä hetkestä piti sekä hän että äiti varalta, milloin poika vaan manasi tahi kerskaili. Kerran Ingrid ja hän joutuivat riitaan siitä, josko "Koira vieköön!" on pidettävä manauksena tahi ei. Ingrid joutui tappiolle, ja sitten käytti Thorbjörn "Koira vieköön" kaiken päivää. Mutta illalla kuuli tämän isä. "Niin, se sinun vieköön," sanoi hän ja kämähytti poikaa niin, että tämä kellahti kumoon. Thorbjörn häpesi enin Ingridiä, mutta tämä hetkisen kuluttua meni hänen luokseen ja hyväili häntä.

Kun noin pari kuukautta oli kulunut, saivat molemmat lähteä Päiväkummulle. Synnöve oli sitten heidän luonaan, he taas siellä, ja niin vuorotellen kaiken kasvinaikansa. Thorbjörn ja Synnöve kilpailivat lukemisessa; he kävivät samaa koulua, ja poika kävi viimein ahkerammaksi, niin ahkeraksi, että pappi opetti häntä vielä erikseenkin. Mutta Ingrid'iltä kävi hitaammin, ja häntä auttoivat molemmat toiset. Hän ja Synnöve kävivät niin eroamattomiksi, että ihmiset sanoivat heitä "Riekoiksi," koska he aina oleskelivat yhdessä ja molemmat olivat aivan vaalean-vereviä.

Tapahtui, parasta päätä kun kaikki oli hyvin, että Synnöve suuttui Thorbjörn'iin siitä, että hän rajuudessaan oli matkaansaattanut harmia toisinaan siellä, toisinaan täällä. Ingrid rupesi silloin aina välittäjäksi, ja heistä tuli jälleen hyvät ystävät, miten ennenkin. Mutta kun Synnöven äiti sai jonkun tappelun tietoonsa, niin ei Thorbjörn sillä viikolla Päiväkummulle tullut, ja tuskinpa vaan seuraavanakaan. Sæmund'ille ei kenkään rohjennut sellaista kertoa; hän käy niin kova-kouraisesti poikaan, sanoi hänen vaimonsa ja velvoitti kaikkia vait'oloon.

Kukin heistä kasvoi kauniiksi ja hyvännäköiseksi. Synnöve'stä tuli pitkä ja hoikka, kiharansa olivat keltaiset, katsantonsa vapaa sekä silmänsä tyynen siniset. Puhuessansa hän hymyili, ja ihmiset sanoivat jo aikaseen, että siunaukseksi sen lapsen tielle joutuminen oli. Ingrid oli pienempi, mutta vireämpi, hänen hiuksensa olivat vielä valkeammat, kasvonsa hyvin pienet, pulleat ja pyöreät. Thorbjörn kävi keskikokoiseksi, mutta erinomaisen sorea-vartiseksi, tummat olivat hänen hiuksensa, tummansiniset silmänsä, kasvonsa piirteet pontevat ja jäsenensä vahvat. Vihoissaan hän mielellään kerskaili, että hän taisi lukea ja kirjoittaa yhtähyvin kuin koulumestari, eikä muutoin pelännyt yhtäkään miestä laaksossa — paitsi isäänsä, arveli hän itsekseen, mutta sitä hän ei muitten kuullen sanonut.

Thorbjörn tahtoi aikaisin valmistettaa Herran ehtoolliselle, mutta siitä ei mitään tullut. "Niin kanan kun et ole ripillä käynyt, olet poikanulikka vaan, ja minä voin sinua paremmin hallita!" sanoi isä. Niinpä sattui, että hän, Synnöve ja Ingrid yhtä aikaa kävivät rippikoulua. Synnöve oli myöskin odottanut kauan; hän oli viidentoista vuotinen, ja kuudennellatoistakin. "Ei milloinkaan kylliksi taida, kun tulee kasteen-liittonsa uudistaa," oli äiti sanonut, ja isä, Guttorm Päiväkumpu, oli sen myöntänyt. Eipä siis ihme, että pari kosijaa ilmoittiihe, toinen parempain ihmisten poikia, toinen eräs rikas naapuri. "Tuopa nyt hullua! Ei tyttö vielä ole edes ripillä käynyt!" — "Sitten kaiketi täytynee hänet päästää Herran ehtoolliselle," sanoi isä. Mutta tästä ei Synnöve mitään tiennyt.

Pappilassa pastorin perheen naiset pitivät Synnöve'stä niin paljon, että käskivät hänen sisään, jotta saisivat puhella hänen kanssaan. Ingrid ja Thorbjörn seisoivat ulkona muiden kanssa; ja kun eräs poika sanoi hänelle: "Niinpä et päässytkään sinä mukaan, — he varmaan vievät Synnöven sinulta!" niin tämän sai poika maksaa sinisellä silmällä. Siitä hetkestä ottivat pojat tavakseen puhua Synnöveä hänelle ja kohta huomasivatkin, ett'ei mikään saattanut häntä niin raivoihin. Metsässä pappilan läheisyydessä viimein välipuheen mukaan käytiin tuimaan tappeluun, jonka syynä oli yllämainitun tapainen asia; siinä Thorbjörn kohta oli yksinään suurta joukkoa vastaan. Tytöt olivat edeltäpäin lähteneet tiehensä, niin ett'ei ollut ketään, joka olisi mennyt väliin, ja sentähden kiihtyi tappelu yhä tuimemmaksi. Tappiolle ei Thorbjörn tahtonut joutua, yhä useammat ryntäsivät hänen päällensä, ja nyt puolusti hän itseänsä, millä vaan parahiten taisi, josta syystä siinä jaeltiinkin iskuja, mitkä sittemmin kyllä kertoilivat, mitä siellä oli tapahtunut. Aiheesen käytiin samassa, ja siitä nousi kova huhu paikkakunnassa.

Seuraavana sunnuntaina ei Thorbjörn'iä haluttanut lähteä kirkkoon; ensikerran, kun heidän piti lähteä papin luo, rupesi hän sairaaksi. Ingrid läksi sentähden yksin. Thorbjörn kysyi tytön kotiin tullessa, mitä Synnöve oli sanonut. "Ei mitään."

Kun hän sitte taas lähti mukaan, hänen mielestänsä kaikki ihmiset katselivat häntä, ja rippilapset nauraa kikertivät. Mutta Synnöve tuli muita myöhempään ja oli sinä päivänä paljon sisällä pappilassa. Hän pelkäsi papilta nuhteita, mutta havaitsi pian, että seudussa ainoat, jotka eivät tappeluksesta mitään tietäneet, olivat hänen oma isänsä ja pastori. Tuo nyt vielä kävi päinsä; mutta miten hän taas pääsisi puheen alkuun Synnöven kanssa; sitä hän ei saanut selville; sillä nyt ensi kerran ei hän mielellään tahtonut pyytää Ingrid'iä välittäjäksi. Luetoksen loputtua oli Synnöve jälleen pastorin perheessä. Thorbjörn odotti niin kauan kun vielä joitakuita toisiakin oli kartanolla, mutta viimein täytyi hänen kuitenkin lähteä. Ingrid oli ensimmäisiä, jotka lähtivät.

Seuraavana päivänä oli Synnöve tullut ennen kaikkia muita ja lähti puutarhaan pastorin tyttären ja erään nuoren herran kanssa. Neiti kaivoi ylös kukkia ja antoi Synnöve'lle, herra auttoi, ja Thorbjörn seisoi ulkopuolella muiden kanssa ja katseli päältä. He selittivät kylläksi ääneensä, jotta kaikki sen kuulivat, miten kukat olivat istutettavat; ja Synnöve lupasi sen itse toimittaa, jotta se tulisi tehdyksi ihan heidän selityksensä mukaan. "Et sinä voi sitä yksinäsi tehdä," sanoi tuo ylhäinen herra, ja tuon pani Thorbjörn mieleensä. — Synnöven tultua muiden luo, osoittivat he hänelle vielä tavallisen suurempaa kohteliaisuutta. Mutta Synnöve meni Ingrid'in luo, tervehti häntä ystävällisesti ja pyysi häntä kanssaan äyräälle. Sinne he istuivat; sillä pitkään aikaan he eivät olleet oikeen keskenään haastelleet. Thorbjörn jäi muiden parveen ja tarkasti Synnöven kalliita ulkomaalaisia kukkia.

Sinä päivänä lähti Synnöve yhtenä muiden kanssa. "Ehkä minä kannan nuo kukat sinulle," virkkoi Thorbjörn. "Senpä mielelläsi saat tehdä," vastasi tyttö ystävällisesti, mutta toiseen katsahtamatta, otti Ingrid'iä kädestä ja kävi edeltä. Päiväkummulla seisahtui hän ja lausui Ingrid'ille jäähyväiset. "Minä kyllä jaksan kantaa kukat jäljellä olevan matkasen," sanoi hän tarttuen vasuun, jonka Thorbjörn oli laskenut kädestään. Kaiken tietä oli hän tuumiskellut tarjoutua istuttamaan kukkasia, mutta nyt ei hän saanut sitä tehneeksi; sillä tyttö niin kiiruisasti kääntyi heistä. Mutta jäljestäpäin hän taasen tuumiskeli, että hänen kumminkin olisi pitänyt auttaa tyttöä kukkain panemisessa. "Mitä te keskenänne haastelitte?" kysyi hän Ingrid'iltä. — "Ei mitään."

Kun muut parhaaksi olivat päässeet levolle, puki Thorbjörn hiljaa päällensä jälleen ja lähti ulos. Ilta oli kaunis, lämmin ja tyyni, taivaan kantta ohuena verhona peittivät harmaan-siniset hattarat, sieltä täältä halki revittynä, jotta näytti siltä kuin joku samealta laelta olisi katsellut alas. Ei ketään näkynyt kartanolla eikä etäämmälläkään, mutta kaikkialla ruohikossa heinäsirkat sirisivät, ruisrääkkä rääkyi oikealta, toinen vastasi vasemmalta, josta yhä edelleen syntyi senlainen laulu nurmella, että vaeltaja astui ikäänkuin suuressa seurassa, ehk'ei hän ainoatakaan elävää nähnyt. Metsä levisi sinisenä, sitten tummana ja yhä tummempana vasten korkeata tunturia ja näytti viimein suurelta usvaiselta mereltä.

Mutta sieltä kuuli Thorbjörn teeren kuhertavan, yksinäisen kissapöllön huutavan ja kosken pauhaavan vanhaa, räikeätä nuottiaan mahtavammin kuin milloinkaan ennen, — nyt, koska kaikki äänettömänä sitä kuunteli. Thorbjörn katsahti Päiväkumpuun päin ja lähti matkalle. Hän poikkesi tavalliselta tieltä, joutui suoraa uraa sinne ja oli kohta Synnöven pienessä kukkatarhassa, mikä oli aivan tämän ullakkosuojan akkunan alla. Hän kuunteli ja tarkasteli, mutta kaikki oli hiljaista. Hän katsoi ympärilleen puutarhassa etsien työ-aseita itselleen ja löysikin sekä lapion että haravan. Erään penkin kaivamista oli alotettu; ainoastaan pieni kolkka oli joutunut valmiiksi, ja siihen oli jo kaksi kukkaa asetettu. "Hän on väsynyt, tyttö-rääsy, ja hänen on täytynyt jättää työnsä", arveli poika. "Tämä vaatiikin miehen voimia", mietti hän edelleen ja ryhtyi työhön. Ei häntä uni ensinkään rasittanut ja vieläpä mielestänsä hän ei milloinkaan ennen ollut näin helppoa työtä toimittanut. Hän muisti, miten kukat olivat pantavat, muisti myöskin pappilan kukkatarhan ja sovitti kaikki sen mukaan. Yö kului kaikki, mutta ei hän sitä huomannut, hän tuskin lepäsi hetkeäkään ja sai koko penkin käännetyksi, kukat istutetuiksi, yhden ja toisen toistamiseenkin asetetuksi, saadaksensa kokonaisuuden yhä kauniimmaksi ja vähän väliä vilkasi hän ullakon akkunaan, olisiko kentiesi jonkun huomio häneen. Mutta eipä siellä eikä muuallakaan ketään ollut; ei hän kuullut edes koiran haukuntaa, ennenkun kukko alkoi laulaa ja herätti metsän linnut, jotka nyt yksi toisensa perään nousivat visertelemään: "hyvää huomenta". Siinä tasottaen maata penkin ympäri, muisti hän Aslakin kertomat sadut, ja miten hän aikanaan luuli tonttujen ja kummitusten kasvavan Päiväkummulla. Hän katsahti akkunaan ja hymyili ajatellessaan, mitä Synnöve herätessään uskoisi. Nyt oli aamu käynyt aivan valoisaksi, linnut pitivät jo aika pauhinata, sentähden hän heittäyi yli aitauksen ja teki joutua kotiin. Nyt ei kenkään voisi väittää, että Thorbjörn oli käynyt siellä istuttamassa kukkia Synnöve Päiväkummun kukkatarhaan.

KOLMAS LUKU.

Kohta puhuttiin niitä näitä paikkakunnassa, mutta ei kukaan varmuudella mitään tietänyt. Ei Thorbjörn'iä heidän ripille päästyänsä milloinkaan enää nähty Päiväkummulla, ja tätä ihmiset kaikkein vähemmän käsittivät. Ingrid siellä usein oli. Synnöve ja hän toisinaan käyskentelivät metsässä: — "älkää kovin kauan viipykö", kuului äidin ääni heidän jälkeensä. "Emme", vastasi Synnöve, — eikä tullut ennenkun illan suussa. Nuo molemmat kosijat ilmoittavat uudelleen. "Hän lausukoon itse päätöksensä", sanoi äiti, isä arveli samoin. Mutta kun Synnöve'ltä kysyttiin, saivat molemmat rukkaset. Monta muuta kävi siellä kosimassa, mutta ei kenenkään kuultu vievän onnea mukanaan Päiväkummulta. Kerran, kun äiti ja Synnöve olivat maitohulikkoja pesemässä, tutkisteli äiti, keneen hän oikeastaan oli mieltynyt. Tämä tuli niin äkkiarvaamatta, että Synnöve punehtui. "Oletko kenellekään jonkinmoista lupausta antanut?" tiedusteli äiti uudestaan ja katsoi häneen vakaasti. "En", vastasi Synnöve. Eikä siitä asiasta sitten enää puhuttu.

Koska häntä pidettiin tienoon paraampana naimaliittona, niin pitkät olivat silmäykset, jotka häntä seurasivat kirkolla, ainoa paikka, jossa häntä nähtiin kodin ulkopuolella. Hän näet ei milloinkaan ollut tansseissa tahi muissa huvipaikoissa saapuvilla, koska vanhemmat olivat Haugiania. Thorbjörn istui kirkossa vastapäätä Synnöven penkkiä; mutta eivät he milloinkaan keskenänsä haastelleet, ei ainakaan ihmisten tieten. Jotain heidän kesken kumminkin oli, sen jokainen yhtäkaikki luuli tietävänsä, ja koska he eivät pitäneet kanssakäymistä laakson muiden lempivien tavoin, niin saatiin alkuun puhetta, yhtä ja toista. Thorbjörn'iä ei oikein suvaittu. Tämän hän kyllä itsekin tiesi, sillä hän oli kovin huimapäinen tanssissa ja häissä, missä kansaa oli koolla; tällaisissa tilapäissä hän moniaasti kävi kovin tuimasti kiinni tappeluissa. Nämä kumminkin vähitellen asettuivat sen mukaan kuin yhä useammat saivat tiedoksensa, miten väkevä hän oli. Siten Thorbjörn jo aikaiseen ei voinut suvaita, että kenkään asettui hänen tiellensä. — "Nyt olet päässyt omaan valtaasi", sanoi Sæmund, hänen isänsä; "muista kumminkin, että minun nyrkkini ehkä vielä on sinun kouraasi vahvempi!"

Syksy ja talvi olivat kuluneet, kevät joutui, eikä ihmiset vieläkään mitään varmaan tietäneet. Niin monta sanomaa kuului ympäristössä Synnöven antamista rukkasista, että hän nyt jätettiin milt'ei ihan itsekseen. Mutta Ingrid seurasi häntä; molempain piti tänä vuonna yhdessä lähteä paimenmajalle, sillä Päiväkumpulaiset olivat lunastaneet osan Kuuselan laitumesta. Thorbjörn'in kuultiin tuntureilla laulavan; sillä hän valmisteli tytöille kaikellaisia tarvekaluja.

Eräänä kauniina päivänä, koska ilta jo oli käsissä ja hänen työnsä joutui valmiiksi, istuutui häh niitä näitä mietiskelemään. Kylläpä vaan hänen ajatuksensa pyörivät siinä, josta paikkakunnassa puhe kulki. Hän laskeusi seljälleen punaisen-ruskeaan kanervikkoon, ja kädet pään alla tähysteli hän taivasta, joka heleän-sinisenä kaarteli yli tuuheiden puiden latvain. Viheriät lehdet ja neulaset laajenivat värähtelevään virtaan, ja nuo tummat oksat, jotka sitä viistoilivat, muodostelivat siihen outoja eriskummallisia kuvauksia. Taivasta näkyi silloin, koska joku lehti väistyi syrjään ja etäämmällä latvain välissä välkkyi se leveänä, oikullisesti mutkailevana virtana, kadoten kaukaisuuteen. Tämä suunnitti hänen ajatuksensa ja hän rupesi aprikoimaan silmänsä havaantoja… Koivu rakkaasti hymyili kuuselle, honka seisoi siinä äänettömyydellään ylenkatsettaan osoittaen, pörröttäen oksiansa kaikin puolin; sillä jota penseämmäksi ilma kävi, sitä useammat potelaat virkosivat ja kohosivat kohden korkeutta. "Missä talvea oleskelitte?" kysyi honka, heilutti oksiansa ja hikoili pihkaa taitamattomassa kuumuudessa… "Tuopa hullua! — näin etäällä pohjolassa — huh, hm!"

Mutta oli siellä niinikään eräs vanha harmahtava honka, joka oli kaikkia muita korkeampi: vaan taisipa se kuitenkin taivuttaa haaravia oksiansa alaskinpäin ja tarttua rohkean vaahteran ylempiin hius-suortuviin, jotta tämä värisi polvihin asti. Tätä sylen paksuista honkaa olivat ihmiset karsineet yhä korkeammalle, siksi kun se viimein, siihen väsyneenä ja harmistuneena, yht'äkkiä työnsi taivasta kohden sellaisella vauhdilla, että tuo kaiskera kuusi hämmästyneenä tiedusteli, oliko hän kentiesi unohtanut talvimyrskyt. "Josko ne olen unohtanut?" vastasi honka ja suomi pohjoismyrskyn avulla kuusta pitkin korvia niin, että tämä oli pyörtymäisillään. Tämä jykeä, tumma honka iski runtevat juurensa maahan niin, että varpaat vielä kuuden kyynärän matkalla pistivät esiin raidan vahvemman kohdan paksuisina. Sen raita eräänä iltana kainosti kuiskasi humalalle, joka lempivänä suikerteli pitkin edellisen runkoa. Naavakas honka oli tietoinen voimastaan ja työntäen oksia toistensa perään rajuun ilmaan, mutta niin korkealle, ettei kenkään niitä tavannut, huusi hän ihmiselle: "oksi minua, jospa voit!"

"Eihän sinua karsia taida", sanoi kotka, laskeusi armollisesti hongalle, kooten siipensä ja puhdistellen sulkiansa kurjasta lampaan verestä. — "Luulenpa, että pyydän kuningatarta tänne asettumaan, — hän on pesäpaikan puutteessa," lisäsi hän hiljemmällä äänellä, katsellen alastomia koipiansa, sillä hän vähän kainosteli noita ensi kevätpäivän leppeitä, hurmaavia muistelmia. Pian kohotti hän jälleen päätänsä ja tuijotteli sulkain varjostamain kulmain alta kohden pimeitä vuoren rotkoja, liiteleisikö kuningatar siellä jossain, munapakkoisena ja rauenneena. Tielle joutui hän, ja honka näki kohta pariskunnan liitelevän selkeässä, siintävässä avaruudessa korkeimpain tunturiharjain tasalla; siellä keskenänsä haastellen perheellisiä asioitansa. Ei paljosta puuttunut, ettei honka käynyt vähän levottomaksi, sillä ehkä hän piti itseänsä kuinkakin erinomaisena, oli tuo kumminkin vielä erinomaisempaa saada tuuditella kotkaparia. He laskeutuivat molemmat alas ja suoraan hongalle! Eivät he keskenänsä haastelleet, mutta rupesivat kiireesti risujen tuontiin. Honka suurenteli, jos mahdollista, entistään enemmän, — eikä kukaan voinut häntä siitä estää.

Mutta metsässä ympäriinsä tietysti syntyi juttua loppumatonta siitä kunniasta, joka oli tullut vaari hongan osaksi. Muiden muassa eräs sievä koivuntynkä siellä seisoi katsellen kuvaansa lammen pinnassa. Hän mielestänsä oikeudella toivoi hieman rakkautta valkeanharmaalta riekuhännältä, joka piti päivällislepoa hänen oksillansa. Hän levitteli tuoksuansa riekuhännälle, tartutti itikat lehtiinsä, jotta ne olisivat helpommat pyytää; ja lopulta oli hän helteessä rakentanut keveän suojan oksistaan ja kattanut sen tuoreilla lehdillään, — jotta lintu todellakin oli vähällä ruveta sinne kesäksi. Nyt sitä vastaan: kotka oli ottanut asuntonsa suureen honkaan ja riukuhännän täytyi matkoihinsa. Tuostapa surua, tiettyä se! Hän visertää liirutteli jäähyväisvirret, mutta aivan hiljaa, jottei kotka sitä huomaisi.

Onnellisemmasti ei käynyt muutamille varpusraukoillekaan tuolla pensastossa. Siellä he olivat pitäneet niin vallatonta elämää, ettei rastas läheisessä saarnipuussa milloinkaan päässyt levolle oikeaan aikaan, suuttui toisinaan silmittömästi ja pani ääneksi. Vakaa tikka, tuolla kuusen kyljessä, oli nauranut niin, että oli vähällä romahtaa alas. Mutta sitten näkivät kotkan hongassa! ja rastas ynnä varpuset sekä tikka ja kaikki, jotka vaan lentää taisivat, nurin niskoin matkoihinsa. Rastas vannoi, tuolla lentäessään, ettei hän milloinkaan enää valitse asuntoa niin, että hän saisi varpusia naapuriksensa.

Näin seisoi metsä siinä ylenannettuna ja miettivänä iloisessa päivänpaisteessa. Se oli odottanut kaikkea iloansa hongalta, mutta vähänpä siitä riemua olikin. Metsä kumartui vavisten joka kerta, kun pohjois-myrsky raivosi, honka pieksi ilmaa jykevillä oksillaan, ja kotka kierteli sitä tyyneenä ja rasituksetta, niinkuin tuo olisi ollut ainoastaan vähäpätöinen tuulenpuuska, joka hänelle edeskantoi jotakuta halpaa metsän uhria. Mutta koko hongisto iloitsi. Ei kukaan muistanut, ettei hän itse sinä vuonna saanutkaan pesää tuuditella. "Pois tieltä!" ärjäsivät he, "me kuulumme sukuun!"

"Mitä sinä mietiskelet?" kysyi Ingrid, — hän astui hymyten esiin, taivuttaen moniaita oksia tieltään. Thorbjörn nousi; "paljopa voi miehen mielessä liikkua," sanoi hän ja katsoi uhkamielisesti puiden yli. "Muutoin juttuavat nykyään kaikellaisia tienoossa," lisäsi hän pudistellen rikkoja päältään. — "Mintähden aina huolitkin siitä, mitä ihmiset puhuvat?" — "Sitä en oikein tiedä: — mutta — eivät ihmiset vielä milloinkaan ole puhuneet semmoista, mikä ei olisi mielessäni liikkunut, jos kohta se ei ole töissäni ilmaantunut." — "Tuo oli häijysti sanottu." — "Ehkä oli," myönsi hän; ja lisäsi heti: "mutta se oli todenmukaista." Ingrid istuutui nurmelle, Thorbjörn seisoi eteensä katsellen. "Minä piankin voin muuttua sellaiseksi, miksi he minua tahtovat; joska vaan antaisivat minun olla sellaisena kuin olen." — "Mutta sinun on syy kaikessa tapauksessa viimein." — "Olkoonpa niin: mutta niillä muilla on osaa yhd… Sen sanon, että rauhaa tahdon!" miltei kiljahti hän ja katsahti kotkaa. — "Mutta Thorbjörn!"… kuiskasi Ingrid. Tämä kääntyi tyttöön ja hymyili. "Niin, niin!" lausui hän; "monet seikat voivat liikkua miehen mielessä… Oletko tänään puhutellut Synnöveä?" — "Olen, hän on jo lähtenyt paimenmajalle." — "Tänään?" — "Niin." — "Päiväkummun karjalla?" — "Niin." — "Tralalaa!"

"Huomenna me päästämme karjan," sanoi Ingrid; hän tahtoi suunnittaa ajatukset toisaalle. — "Minä tulen mukaan ajamaan!" sanoi Thorbjörn. — "Mutta isä tahtoo itse olla mukana," lausui tyttö. — "Vai niin," sanoi edellinen ja vaikeni. — "Hän kyseli sinua tänään." — "Niinkö teki," sanoi Thorbjörn, leikkasi oksan veitsellään ja rupesi sitä kuorimaan. — "Puhuttelepa useammin isää, kuin minkä teet," jatkoi tyttö ystävällisesti, — "hän pitää sinusta paljon," lisäsi hän. — "Tuopa mahdollista," lausui toinen. — "Hän puhuu usein sinusta, ulkona ollessasi." — "Mutta sitä harvemmin sisällä ollessani." — "Se on sinun syysi." — "Sitä en kiellä." — "Älä niin puhu Thorbjörn, sinä kyllä itse tiedät, mikä teidän välillänne on." — "Mikähän se sitten lienee?" — "Minunko se tulee sanoa?" — "Se ehkä yhdentekevä, Ingrid, sinä tiedät, minkä minäkin." — "Niinpä niinkin; sinä olet kovin itsevaltainen; sitä hän ei siedä, sen tiedät." — "Niin, kyllä hän käsivartta pidättelisi." — "Varsinkin koska sinä lyödä lämähyttäisit"… — "Sallisinko sitten ihmisten sanoa ja tehdä, mitä tahtovat?" — "Et suinkaan, mutta eipä haittaisi, jos sinäkin siirtyisit vähän tieltä; niin hän on itse tehnyt ja on siten päässyt arvokkaaksi mieheksi." — "Häntä on ehkä vähemmin kiusattu." — Ingrid vaikeni vähän; pitkitti sitten katsottuaan ympärilleen: "Etpä juuri taida minun sanoistani huolia: mutta kuitenkin … missä tiedät vihamiehiä tapaavasi, sieltä sinun pitäisi olla kaukana." — "Siellä juuri tahdon olla! En turhaan ole Thorbjörn Kuusela." Hän oli saanut kuoren varvusta; nyt hän sen leikkasi keskeltä poikki. Ingrid istui häntä katsellen ja kysyi vähän vitkaan: "Lähdetkö Nordhoug'ille ensi sunnuntaina?" — "Lähden." Hetken päästä, toiseen katsomatta, sanoi tyttö jälleen: "Tiedätkö, että Knuti Nordhoug on tullut sisarensa häihin?" — "Tiedän." — Silloin katsahti tyttö häneen: "Thorbjörn, Thorbjörn!" — "Saisiko hän nyt entistään enemmän asettua minun ja muiden väliin?" — "Ei hän väliin asetu; ei enemmän kuin muut suvaitsevat." — "Kuka tietää, mitä muut suvaitsevat?" — "Sen sinä hyvin tiedät." — "Hän ei kaikessa tapauksessa mitään sano." — "Älä semmoisia jaarittele!" lausui Ingrid harmistuneena, nousi ja vilkasi taaksensa. Thorbjörn viskasi varvun päät kädestään, pisti puukkonsa tuppeen ja kääntyi päin Ingrid'iä: "Kuuleppas, — tähän olen kyllästynyt. Ihmiset vievät kunnian sekä minulta että häneltä, sentähden ettei siinä olla suoria. Ja toiselta puolen, — enhän edes pääse Päiväkummulle, — sillä vanhemmat eivät voi minua kärsiä, sanoo hän. En saa käydä häntä katsomassa, miten muut pojat käyvät tyttöjensä luona, — koska hän on noita pyhiä, — muka." — "Thorbjörn!" muistutti Ingrid vähän levottomaksi käyden; mutta toinen pitkitti: "Isä ei pane sanaakaan puolustuksekseni: jos hänet ansaitset, niin hänet saat, sanoo hän. Juoruja, pelkkiä juorupuheita yhdeltä puolen, — eikä toiselta puolen ensinkään koeteta niitä turhaksi tehdä; — enhän edes tiedä, josko hän todella…" Ingrid syöksi esiin ja laski kätensä Thorbjörn'in suulle, katsahtaen taaksensa. Samassa taipuivat oksat jälleen syrjään ja pitkä, solakka olento hohtavin poskin astui esiin; se oli Synnöve.

"Hyvää iltaa!" sanoi hän. Ingrid katsahti Thorbjörn'iin ikään kuin sanoakseen: "katsopa nyt!" — Thorbjörn taas Ingrid'iin, katseellansa lausuen: tuon olisit jättänyt tekemättä! Ei kumpainenkaan Synnöveen katsahtanut. "Täytyneehän minun vähän istuutua; olen tänään paljon kulkenut." Hän istuutui: Thorbjörn käänsi päätään ikäänkuin katsoaksensa, oliko paikka kuiva, johon Synnöve asettui. Ingrid'in silmät lennähtivät Kuuselaan päin ja nyt huudahti hän yht'äkkiä: "No katsopas! Kaunikki on päässyt irti ja käyskentelee keskellä peltoa. Tuota ilkiötä! ja kello-kaula niinikään! Eipä hullumpaa: jo todellakin on aika lähteä laitumelle!" — ja samalla kiiti hän mäen rinnettä alas jäähyväisiä lausumatta. Synnöve nousi heti. "Lähdetkö?" kysyi Thorbjörn. — "Lähden", sanoi toinen, ehkä jäi paikalleen.

"Odotapahan vähän;" arveli edellinen tyttöön katsomatta. — "Toisen kerran," kuului hiljainen vastaus. "Siihen ollee pitkältä." Tyttö katsahti ylös. Thorbjörn taas nosti silmänsä häneen, mutta hetkinen kului, ennenkun he puheesen ryhtyivät. "Istuhan taas," sanoi poika hämillänsä. — "En istu," vastasi tyttö ja jäi seisomaan. Thorbjörn tunsi uhkamielisyyden paisuvan povessaan, mutta silloin ryhtyi Synnöve toiselle ihan odottamattomaan toimeen; hän astui askeleen lähemmäksi, kumartui Thorbjörn'in puoleen ja katsoi häntä hymyten silmiin. "Oletko vihoissasi minulle?" Ja kun poika katsoi ylös, itki hän. "En," vastasi Thorbjörn punehtuen korvia myöten.

Hän ojensi kätensä; mutta koska silmänsä olivat kyyneleitä täynnä, ei tyttö sitä huomannut, ja toinen veti sen takaisin. Viimein sanoi hän: "Sinä sen siis kuulit?" — "Kuulin," vastasi Synnöve ja katsahti hymyellen Thorbjörn'iin; mutta silmissä kiilsi äskeistä useampi kyynel; nuorukainen ei tietänyt mitä tehdä ja sanoa; sentähden hän lausui: "Ehkä olen ollut kovin häijy." Tuo sanottiin aivan sävyisästi: tyttö loi silmänsä alas puoleksi toisaalle kääntyen: "Älä tuomitse seikkoja, joita et tunne." Ääni oli itkun tukahuttama, ja Thorbjörn'in mieli kävi kovin pahaksi; hän kävi omissa silmissään lapsen kaltaiseksi ja sanoikin sentähden paremman puutteessa: "Pyydän sinua, suo se minulle anteeksi." Mutta silloinkos toinen vasta itkuun puhkesi. Sitä ei Thorbjörn voinut sietää, vaan lähestyi, otti tyttöä vyötäyksestä ja kumartui häneen. "Synnöve, pidätköhän minua oikein hyvänä?" — "Pidän," nyyhkytti tämä. — "Mutta ei se sinulle onnea tuota?" Tyttö ei vastannut. "Mutta ei se sinulle onnea tuota?" toisti hän. Toinen itki katkerammin kuin milloinkaan ja tahtoi vetäytyä pois. "Synnöve!" sanoi Thorbjörn ja sulki hänen lujemmin syliinsä. Synnöve nojautui Thorbjörn'iin ja itki.

"Tule, puhelkaamme vähän keskenämme," sanoi Thorbjörn ja auttoi häntä istumaan kanervikkoon; itse istahti hän tytön viereen. Tämä pyyhkieli silmiänsä ja koki hymyillä; mutta ei tuo tahtonut menestyä. Thorbjörn piti Synnöven kättä häntä silmäellen. "Armas, mintähden en saa tulla Päiväkummulle?" — Toinen oli ääneti. — "Etkö milloinkaan ole sitä pyytänyt?" — Tyttö yhä oli vaiti. — "Mintähden et ole sitä tehnyt?" — "En rohjennut," vastasi tämä tuskin kuultavasti.

Thorbjörn synkistyi, koukisti toista jalkaansa, ja polveen kyynäsvarttansa tukien, nojasi hän päätänsä käteen… "Sillä tavoin en sinne milloinkaan pääse," sanoi hän lopulta. Vastauksen asemesta nykieli tyttö kanervia. "Kyllähän … ehkä olen harjoittanut … sopimattomia… Tulisihan kumminkin minua vähän sääliä… Häijy en ole" (hän vaikeni muutamaksi silmän-räpäykseksi), "olenhan vielä nuorikin … vähän yhtäkolmatta… Minä," … (ei hän heti voinut pitkittää) — "mutta sen, joka oikein pitäisi minusta," toisti hän, … "tulisi kumminkin," ja tähän se kokonaan päättyi. Silloin kuuli hän vierestään hiljaisen äänen. "Niin et saa … et tiedä miten paljon eräs… En sitä edes Ingrid'ille rohkene sanoa" … (ja sitten taas katkerasti itkien:) "Minä … kärsin … kovin." Thorbjörn kietoi käsivartensa hänen varrellensa ja sulki hänen syliinsä. "Puhu vanhemmillesi," kuiskasi hän, "ja nähdä saat, että kaikki käy hyvin." — "Käyköön sinun tahtosi mukaan," kuiskasi tyttö. — "Minun tahtoni mukaan?" — Silloin kääntyi Synnöve päin ja kietoi käsivartensa Thorbjörn'in kaulalle. "Josko sinä pitäisit minusta niin paljon kuin minä sinusta!" sanoi hän hartaasti hymyilyn yrityksellä. — "Sitäkö en tekisi?" kysyi Thorbjörn hellästi hiljaisella äänellä. — "Et, et: sinä et huoli neuvoistani, sinä tiedät, mikä meidät voi yhteen saattaa, ja kumminkaan et sitä tee. Minkätähden et?" — Ja kerran alkuun päästyään pitkitti hän yhtä mittaa: "Herra Jumala, jos tietäisit, miten olen odottanut sitä päivää, jolloin saisin sinut nähdä Päiväkummulla. Mutta aina täytyy minun kuulla jotain sopimatonta, — ja vieläpä vanhemmat itse sen tuovat minun kuultakseni." — Silloin asia äkisti valkeni hänelle; hän tajusi nyt selvään Synnöven käyskentelevän Päiväkummulla, odotellen hetkeä, jolloin hän iloisesti voisi Thorbjörn'in kanssa astua vanhempainsa eteen; — mutta sellaista ei Thorbjörn hänelle suonut.

"Synnöve, tuon olisit ennen sanonut!" — "Enkö sitä ole tehnyt?" — "Et näin." — Tyttö vähän aprikoi asiaa; sitten lausui hän asetellen vyöliinaansa pienille laskoksille: "Ehkä se jäi sanomatta, koska — puuttui rohkeutta." Mutta tuo, että Synnöve häntä pelkäsi, sai hänen mielensä niin kiihkeäksi, että hän ensi kerran eläissänsä suuteli tyttöä.

Tuo taas Synnöveä liikutti niin, että hän äkisti herkesi itkemästä, ja katseensa kävi epävakaiseksi, yrittäen hymyillä loi hän silmänsä maahan, mutta hetken kuluttua jälleen Thorbjörn'iin, silloin todellakin hymysuulla. Eivät he mitään keskenänsä puhelleet, — vaan tarttuivat toistensa käsiin. Silloin vetäytyi tyttö ääneti syrjään, rupesi pyyhkielemään silmiänsä ja kasvojansa sekä epäjärjestykseen joutuneita hiuksiansa silittelemään. Thorbjörn mietiskeli rauhoittuneena, silmät tyttöön käännettynä: josko hän on seudun muita tyttöjä kainompi ja tahtoo toisin tavoin seurustella, elköön kenkään siitä pahentuko.

Thorbjörn seurasi Synnöveä paimenmajalle, mikä ei kaukana ollut. Hän olisi mielellään käynyt käsitysten; mutta hänestä ikäänkuin salainen ääni hänen povessaan olisi kieltänyt häntä tyttöön koskemasta, hän suuresti kummasteli, että hän sai tytön vieressäkään astella. — Sentähden hän sanoikin Synnöve'stä erotessaan: "Pitkään aikaan ei sinun pidä minusta pahaa kuulla."

Kotona isä paraillaan kantoi jyviä aitan parvelta myllylle; sillä seudun asukkaat jauhattivat viljansa Kuuselan myllyllä, koska vesi heidän omissa puroissaan oli loppunut. Kuuselan joki ei milloinkaan kuivanut. Monta säkkiä oli kannettavana; toiset niistä olivat melkoisen suuret ja toiset mahdottomankin kookkaat. Vaimoväki seisoi läheisyydessä ja väänsi vaatteita kuivamaan. Thorbjörn lähestyi isää ja tarttui erääsen säkkiin. "Ehkä autan teitä?" — "Kyllähän ne itsekin kannan," vastasi Sæmund, rivakkaasti heittäen säkin selkäänsä ja lähti myllylle. "Onhan niitä täällä piisaamaan asti," sanoi Thorbjörn. Kaksi suurta säkkiä sattui hänen eteensä, ne hän sovitti selkäänsä ja kantoi myllylle. Puolessa tiessä tuli Sæmund häntä vastaan, mennessänsä takaisin toisia noutamaan; isä katsahti häneen pikaisesti, mutta ei virkkanut mitään. Koska Thorbjörn vuorostaan palasi aitalle, tuli Sæmund häntä vastaan kantaen kahta vieläkin suurempaa. Sillä kertaa otti Thorbjörn erään aivan pienen ja kantoi sen myllylle; koska Sæmund hänen tapasi, katsoi hän toiseen entistä pitempään. Sitten sattuivat molemmat yhtä haavaa aitalle. — "Tänne tuotiin sana Nordhoug'ista," sanoi Sæmund, "he tahtovat sinua ensi sunnuntaina sinne häihin." Ingrid loi työstään rukoilevan katseen häneen, samaten äiti. — "Vai niin," vastasi Thorbjörn kuivasti; mutta sillä kertaa vei hän kaksi painavampaa säkkiä, mitkä löytää taisi. "Menetkö?" kysyi Sæmund synkeänä. — "En."