NELJÄS LUKU.
Kuusela oli kauniilla paikalla, siitä näki yli koko tienoon, Päiväkummun lähinnä, monivärinen metsän ympäröimänä, ja etäämmällä muut talot, nekin metsään suljettuina. Neljätoista taloa näkyi Kuuselan paimenmajalle, ainoastaan katot olivat Kuuselasta näkyvissä, ja nämätkin näkyivät vaan laitumen äärimmäiseltä rinteeltä. Kuitenkin pysähtyivät tytöt usein katselemaan haikua, mikä siellä tuprueli savutorvista. "Nyt valmistaa äiti puolipäiväisen," sanoi Ingrid: "… tänään he syövät suolattua lihaa ja perunoita." — "Kuule, nyt huutelevat he miehiä," lausui Synnöve; "missähän tänään työskentelevät?" Ja heidän silmänsä seurasivat savua, joka nopeasti ja iloisesti kiiriskeli ylös puhtaasen, hiilakkaan ilmaan, vaan hetken päästä seisahtui tuumailemaan, — valui sitten laajaksi vaipaksi yli metsän, muuttui yhä ohuemmaksi, lopulta liehuvaksi hunnuksi ja hetken perästä tuskin silmääntuntuvaksi. Monta seikkaa juohtui samalla heidän mieleensä ja ajatuksensa kiitivät yli seudun. Mainittuna päivänä tapasivat he toisensa Nordhoug'illa. Oli kulunut pari päivää häistä, mutta koska niitä piti vietettämän kuusi päivää, tapasivat korkeimmat huudot ja kovimmat laukaukset yhä vielä vähän väliä tyttöjen korvia. "Hupainen siellä kuuluu olevan," sanoi Ingrid. — "En minä suinkaan heitä siellä kadehdi," lausui Synnöve ja tarttui kudelmaansa. "Olisipa toki hupaista olla mukana," mietti Ingrid, joka kumartuneena loi silmänsä kohden taloa, jossa väkeä kulki rakennusten väliä, toiset päin ruoka-aittaa, jossa katetut pöydät olivat säilyssä, vähän etäämmällä toisia paritusten keskenänsä puhellen. — "Käsittää en voi, mintähden muutamain mieli sinne niin hehkuu," sanoi Synnöve. — "Sitä tuskin minäkään käsitän," vastasi Ingrid, istuen entisessä asemassaan; — "ehkä tanssi heitä mielyttää," lisäsi hän. Ei Synnöve siihen mitään vastannut. — "Etkö milloinkaan ole tanssinut?" — kysyi Ingrid. — "En." — "Pidätkö sen vääränä?" — "Sitä en varmaan tiedä." — Ei Ingrid sinä hetkenä asiasta sen enempää puhunut, sillä hän muisti Haugianein ankarasti kieltävän tanssia, eikä hän likemmin tahtonut tiedustella vanhempain suhdetta Synnöveen tässä seikassa. Mutta miten ajatuksensa sattuivatkaan, sanoi hän hetken kuluttua: "Thorbjörn'iä taitavampaa tanssijaa tuskin milloinkaan olen nähnyt." — Synnöve vastasi vähän ääneti oltuaan: "Hän kuuluu olevan siinä varsin taitava." — "Näkisitpä kerran vaan hänen tanssivan!" lausui Ingrid kääntyen päin Synnöveä. Mutta tämä vastasi pikaisesti: "Sitä en tahtoisi."
Ingrid vähän säpsähti, Synnöve tarkasteli kudelmaansa sen silmukoita lueskellen. Yht'äkkiä laski hän kudelman helmaansa, katsahti ylös ja sanoi: "Näin keveältä ei ole sydän tuntunut pitkään aikaan." — "Mistä syystä nyt olet niin iloinen?" tiedusteli Ingrid. — "Sentähden ettei hän tanssi Nordhoug'illa!" Ingrid istui mietteissään. "Kyllä maar monet tytöt häntä ikävöivät," virkkoi hän. Synnöve avasi suunsa ikäänkuin jotain sanoakseen, mutta jäi kumminkin äänettömäksi, alottaen uutta kerrosta kudelmassaan. "Kyllä Thorbjörn itsekin sinne ikävöi, siitä olen varma," pitkitti Ingrid, mutta huomasi heti tuhmia puhuneensa ja katsahti Synnöveen, joka hohtavin poskin kutoi taukoamatta. Nyt koko keskustelu salaman nopeudella selveni Ingrid'ille, ja lyöden käsiänsä yhteen asettui hän polvilleen kanervikkoon vastapäätä Synnöveä. Siten tähysti hän toista suorastaan silmiin; mutta Synnöve kutoi. Silloin Ingrid hymysuulla lausui: "Nyt taas olet minulta monta päivää jotain salannut." — "Mitä arvelet?" kysäsi Synnöve luoden toiseen epävakaisen silmäyksen. "Et sinä siitä ole pahoillasi, että Thorbjörn tanssii," jatkoi hän entiseen tapaansa. Ei Synnöve mitään vastannut. Ingrid yhä hymyili, kietoi käsivartensa Synnöven kaulalle ja kuiskasi hänelle korvaan: "Mutta sinä olet pahoillasi siitä, että hän tanssii muiden kuin sinun kanssasi!"
"Mitä lörpötteletkin!" sanoi Synnöve, koki irtautua ja nousi seisoalleen. Ingrid myöskin nousi ja astui toisen jäljessä. "Synnöve, miten ikävä onkaan, ett'et tanssia taida!" sanoi hän nauraen, — "se todellakin on hyvin paha! Tulepa, niin nyt heti sinua neuvon." Hän otti Synuöveä vyötäyksestä. "Mitä aiot?" tiedusteli tämä. "Opetan sinua tanssimaan, jott'et tarvitse huolehtia sitä, että hän vie muita kuin sinua tanssiin." Nyt oli Synnöven nauraminen, hän ainakin teeskenteli naurua. "Mutta jos joku sattuisi meitä näkemään," arveli hän. "Jumala sinua tuosta vastauksesta siunatkoon, jos kohta se typerältä kuuluikin," ja samassa alkoi hän rallatella sekä pyöritellä Synnöveä tahdin mukaan. — "Ei, ei, tuo ei käy päinsä." — "Äsken juuri sanoit, ettet pitkinä päivinä ole näin iloisella mielellä ollut; tulepa nyt." — "Kunpa vaan tuo kävisi päinsä." — "Koetapa, niin nähdä saat, että se onnistuu!" — "Olet ylen huima, Ingrid!" — "Niin sanoi kissakin varpuselle, se kun ei paikallansa pysynyt, eikä kissa sitä siitä syystä kynsiinsä saanut; tule nyt!" — "Olisipa tuo ehkä minustakin hupaista, mutta…" — "Nyt minä olen Thorbjörn ja sinä hänen nuori vaimonsa, joka ei suvaitse hänen muiden kanssa tanssivan." — "Mutta…" — Ingrid rallatteli. — "Mutta…" änkytti Synnöve yhä: jopa hän tanssi kumminkin. Erästä juoksutanssia alotettiin, Ingrid edellä pitkin askelin ja miehekkäin liikunnoin, Synnöve jäljessä lyhyempään astellen, silmät maata kohden, — ja Ingrid lauloi:
Ja kettu makasi koivun alla
Kanervikossa.
Ja jänes hyppäsi kevein koivin
Kanervikossa.
Hoi, päiväpaiste mi tänään on!
Tuoll' kaste kimaltaa verraton
Kanervikossa.
Ja kettu hymyili koivun alla
Kanervikossa.
Ja jänes kiiteli pallon lailla
Kanervikossa.
Tääll' onpi iloista elellä!
Hu-hei! kas noinko voit hypellä
Kanervikossa?
Ja kettu tirkisti koivun alla
Kanervikossa.
Riens' jänes vastaansa laukkaamalla
Kanervikossa.
No Jumal' armahda! Siek's oot vain?
Kuink' tanssia sä uskallat ain'
Kanervikossa?
"Noh, onnistuihan tuo!" huudahti Ingrid heidän hengästyneinä seisahtuessa.
Synnöve naurahti, varoen itsellään olevan suuremman halun valssiin. "Eihän tuota mikään estäne," tuumiskeli Ingrid, neuvoen Synnöveä jalkojansa liikuttamaan; "sillä valssi on vaikia," — "Kylläpä se sujuu, kun vaan alkuun päästään," päätti Synnöve, ja Ingrid rupesi laulaen alottamaan; Synnöve lauloi mukana, alusta hiljaan hyräellen; mutta lopulta äänensä täydeltä. Mutta samassa taukosi Ingrid, päästi Synnöven kummastuneena, käsiänsä yhteen lyöden. "Osaathan valssia!" huudahti hän.
"Vaiti, älkäämme siitä puhuko!" sanoi Synnöve ja tarttui uudestaan
Ingrid'iin tanssia pitkittääkseen. "Mutta kuka on sinua neuvonut?" —
"Tralala — lalaa!" rallatteli Synnöve ja pyöritti toista. Silloin
ryhtyi Ingridkin oikein sydämen pohjasta tanssiin, laulaen:
Kas, aurinko tanssein kun vuorelle lentää,
Sä tanssios armaani; ilta koht' entää.
Kas, virta kun rientää mereen siintävään,
Sä rientäös piltti hautaas kiiltävään.
Kas, koivu kun kiikuttaa oksiaan,
Oi kiikkuos immyt! Mi katkesikaan?
Kas…
"Kummallisia lauluja rallattelet," lausui Synnöve, hereten tanssimasta. — "En tiedä, mitä laulan; Thorbjörn on niitä lauleskellut." — "Ne ovat Pentti-vangin virsiä," sanoi Synnöve, "kyllä ne tunnen." — "Ovatko ne niitä?" kysäsi Ingrid vähän hämillänsä. Hän katsahti suoraa päätä eteensä, eikä mitään sen enempää sanonut. Samassa kiintyi huomionsa erääsen matkustajaan, joka kulki maantietä pitkin. "Katsopa, — tuolla joku ajaa Kuuselasta kyläänpäin!" — Synnövekin sen näki, — ja kysäsi: "Hänkö se on?" — "Thorbjörn näkyy olevan, hän on matkalla kaupunkiin…"
… Thorbjörn se todella olikin, hän ajoi kaupunkiin. Sinne oli pitkältä, hänen kuormansa oli suuri, siitä syystä hän ajoi hiljakseen pitkin pölyävää tietä. Tämä näkyi paimenmajalle, ja koska hän sieltä kuuli rallatuksen, älysi hän heti kuka siellä oli, nousi kuormalleen ja huhuili niin, että kalliot kajahtelivat. Silloin torvella hänelle toitahutettiin, hän istui kuunnellen ja, äänen vaiettua, nousi hän jälleen huhuilemaan. Näin sitä pitkitettiin, ja hänen mielensä kävi iloiseksi. Hän katsahti päin Päiväkumpua, eikä se hänen mielestänsä milloinkaan ennen ollut näin välähdellyt päivän paisteessa. Mutta huomionsa sinne kun oli, jäi hevonen oman onnensa nojaan ja kulki minne tahtoi. Äkkiä kavahti hän unelmistaan; hevonen näet karkasi huimasti ojaan, taittoi toisen aisan ja sitten rajua nelistä pitkin Nordhoug'in nummea, sillä sitä myöten tie kulki. Thorbjörn nousi seisaalleen rattaille ja pidätti hevosta: ottelu syntyi hänen ja hevosen kesken: eläin yritti mäkeä ylös, toinen teki vastarintaa. Niin sitä siinä tepasteltiin, kunnes hevonen lopulta nousi takajaloillensa: silloin Thorbjörn hyppäsi rattailta, ja koska elukan jälleen piti ryhtyä kulkuun, tarttui hän erääsen puunrunkoon, — ja nyt täytyi hevosen seisahtua. Kuorma oli puoleksi ojassa, toinen aisa poikki, ja hevonen värisi pelvosta. Thorbjörn meni sen luo, tarttui päitsiin ja koki sitä rauhoittaa; nyt hän sen käänsi jälleen tielle, jott'ei enään olisi pelkoa sen karkaamisesta päin törmää; mutta paikallaan ei hän saanut hevosta seisomaan. Sentähden täytyi hänen puoleksi juosten seurata sitä kappaleen tietä. Hän siten ajoi kapineittensa ohi, mitkä olivat sekamyllyä pitkin tietä, astiat rikki, ja sisältö pilautuneena. Tähän asti oli vaara ainoastaan ollut hänen mielessään, nyt älysi hän myöskin tepposen seuraukset, ja se rupesi vihaksi pistämään. Hän huomasi selvään, että hänen nyt täytyi jättää kaupunginmatka sikseen, ja jota enemmän hän asiaa aprikoi, sitä äkeämmäksi hän kävi. Päästyänsä vaarapaikalle, säikähti hevonen uudelleen, yrittäen irtautua Thorbjörn'in kourista, — ja silloin hän ei enää mieltänsä taitanut hillitä. Vasemmalla kädellään päitsiin tarttuen, hosui hän vahvalla piiskallansa hevosta pitkin lautasia minkä ennätti, jotta tämä rajustuneena hyppäsi etujalkoinensa vasten Thorbjörn'in rintaa. Mutta hän sen karkoitti, sitä piiskan varrella hakaten entistään tuimemmin ja voimainsa takaa. "Kyllä sinulle näytän, itsepintainen luuska!" — ja hän löi. Hevonen hirnakoi ja kiljui, hän löi. "Heisaa, saatpa kerran kokea oikein miehen kouria!" — ja hän löi. Hevonen läähätti, jotta vaahto valui hänen kädellensä, mutta hän löi: "Olkoonpa ensimmäinen ja viimeinen kerta, — kaakki! tuossa vielä läinäys! vai niin! heisaa, koni, kuule, annetaanpa kerran oikein isän kädestä!" — ja hän löi. Tällä välin olivat he toisaalle kääntyneet, ei hevonen enää tehnyt vastarintaa, vaan väristen vavahteli se joka lyönnillä ja väistyi hirnuen syrjään, koska piiskaa kohotettiin. Silloin Thorbjörn tuli vähän hämillensä. Samassa äkkäsi hän miehen, joka nojautuen käsivarsiinsa, istui ojan reunalla hänelle nauraen. Kaikki musteni Thorbjörn'in silmissä, ja käsi hevosen päitsissä, syöksi hän, kohotetulla ruoskalla, kohden miestä. "Kyllä minä annan sinulle naurun aihetta." Samassa hän lyödä lämähytti, mutta lyönti sattui ainoastaan puoleksi, sillä mies kellahti ojaan. Sinne hän jäi nelinryömin, käänsi päätään, vilkui Thorbjörn'iä ja nauroi, suutansa väärään vetäen. Thorbjörn kavahti; sillä tuon oli hän ennen nähnyt. Ilkiö oli Aslak.
Thorbjörn ei tietänyt mistä syystä, mutta kylmä värähdys kävi läpi hänen selkänsä. "Sinä kaiketi hevoseni säikäytit," lausui hän. — "Minä vaan makasin," vastasi Aslak, vähän päätään kohottaen — "mutta sinä minun herätit, vihaasi kun hevosen päälle purkasit." — "Sinä sen hulluksi sait; kaikki eläimet sinua pelkäävät," ja hän hyväili vaahtoista hevosta. — "Nyt se kumminkin kammoo sinua enemmän kuin minua; niin en ole milloinkaan hevosta löylyttänyt," sanoi Aslak, ollen polvillaan ojassa. "Pidä kitasi hyvällä!" huusi Thorbjörn ja uhkasi piiskalla. Aslak ryömi ojasta. — "Voi minua vaivaista! Minuako tahdotaan kitaani kiinni pitämään? Vai niin!… Minne sellaisella vauhdilla aiot?" kysyi hän laaskavasti Thorbjörn'iä läheten, mutta hoiperteli sinne tänne, sillä hän oli humalassa. — "Tänään kyllä en pääse edemmäksi," sanoi Thorbjörn, hevostansa valjaista päästäen. — "Tuopa kovin ikävätä," ilkkui Aslak yhä läheten ja lakkiansa kouraten. — "Herra varjele, miten iso ja pulska mies sinusta on paisunut;" — ja pitäen kämmeniänsä taskuissa, ponnisteli hän voimainsa takaa pystyssä pysyäksensä, yhä katsellen Thorbjörn'iä, jolle hevosen riisuminen ei tahtonut onnistua. Hän oli avun tarpeessa, mutta vastenmieliseltä tuntui pyytää Aslak'ia itseänsä auttamaan; sillä hän oli inhoittavan näköinen; vaatteensa olivat savessa, hiuksensa pistivät vanukkeisina esiin vanhan kuluneen kiiltohatun alta, kasvojansa, noita osaksi entiseltään tuttuja, vääristeli alituinen pilkkavirnu, ja silmänsä näkyivät entistään vähemmän paksujen luomien alta, jotta hän ainoastaan päätään taaksepäin kallistaen ja suu seljällään taisi toista nähdä. Kasvonsa juonteet olivat hervakkaat ja koko naama turtaantunut, sillä Aslak oli juomari. Thorbjörn oli kyllä monasti ennen hänen tavannut, mutta sitä ei Aslak ollut muistavinaan. Hän rihkamakauppiaana kuljeskeli pitkin seutua ja saapui aina mielellään sinne, missä iloista seuraa pidettiin, siellä remputuksiaan lauleskellen ja tarinoitaan haastellen muutamasta viinaryypystä. Hän tietysti oli Nordhoug'in häissäkin, mutta oli, miten Thorbjörn'ille sittemmin kerrottiin, nähnyt parhaaksi piiloutua hetkeksi, koska hän vanhaan tapaansa oli saanut toisia tappelemaan, ja tällä kertaa omakin selkänahkansa näytti olevan vaarassa. — "Yhtä hyvä olisi panna hevonen kiinni rattaisiin kuin päästää se valjaista," sanoi hän, "sinun kaikessa tapauksessa täytyy käydä Nordhoug'ista apua." Thorbjörn kyllä oli samaa aprikoinut, mutta ei tahtonut sitä itselleenkään myöntää. — "Siellä vietetään suuria häitä," lausui hän. — "Niinpä siellä on apuun kykeneviäkin," vastasi Aslak. Thorbjörn oli hetken kahdella päällä; mutta avutta ei hän päässyt eteenpäin, eikä liioin takaisinkaan, paras ehkä siis oli lähteä talolle. Hän pani hevosen kiinni ja lähti. Aslak seurasi; Thorbjörn katsahti taaksensa häneen. "Täten pääsen hyvässä seurassa takaisin häätaloon," sanoi Aslak pilkaten. Ei Thorbjörn siihen mitään vastannut, vaan astui rivakkaasti eteenpäin. Aslak joutui perässä, remputellen vanhaa hyvin tunnettua häälaulua. "Sinä astut kovin joutuisasti," lausui hän taas hetken päästä. Ei hän nytkään vastausta saanut. Soiton ja tanssin hälinätä kuului, ja monet silmät komean kaksinkertaisen rakennuksen avoimista akkunoista kääntyivät tarkaten heihin. Väkeä kokoontui kartanolle. Thorbjörn huomasi heidän keskenään arvelevan, mistä kaukaa tuleva lienee. Samassa he hänen tunsivatkin, miten myöskin äkkäsivät tiellä olevan hevosen sekä mullin mallin viskatut kapineet. Tanssista herjettiin, ja koko hääjoukko samosi kartanolle yhtä haavaa kuin Thorbjörn ja Aslak sinne joutuivat. "Tänne saapuu häävieraita vasten tahtoansa," huusi Aslak, läheten joukkoa Thorbjörn'in jäljessä. Kokoontuen hänen ympärilleen väki tervehti Thorbjörn'iä.
"Siunatkoon Jumala seuraa, hyvää olutta pöytään, kauniita tyttöjä permannolle ja hyviä pelimannia penkille," virkkoi Aslak ja tunki keskelle heitä. Muutamat naurahtivat, toiset eivät virkkaneet mitään; joku lausui: "Aslak-lörpöttelijä on aina hyvillä mielin." Thorbjörn tapasi paikalla tuttuja, joille hänen täytyi kertoa tapahtumansa; he eivät sallineet hänen kääntyä takaisin, vaan käskivät muita menemään. Sulhanen, nuori mies ja entinen koulutoveri, kutsui häntä hääjuomia maistamaan, ja niin nyt käytiin tupaan. Muutamat tahtoivat siellä pitkittää hyppyä, erittäinkin tyttöväki, toiset ehdoittelivat pientä ryyppyrauhaa ja vaativat Aslak'ia tarinoimaan, koska hän kumminkin oli jälleen taloon palannut. "Mutta sinun tulee olla nyt vähän varovampi kuin äsken," lisäsi eräs. Thorbjörn tutkasi, missä kaikki kansa oli. "Tässä oli hieman temmellystä," vastattiin; "nyt ovat muutamat menneet levolle, toiset istuvat tuvassa kortin lyönnissä, vaan toiset istuvat siellä, missä Knuuti Nordhoug." Hän ei kysynyt missä Knuuti Nordhoug oli.
Morsiamen isä, vanha mies joka istui imeskellen savipiippua ja joi olutta sekaan, virkkoi nyt: "Sinä Aslak, annapas tarinan tulla, saattaapa olla hupainen kerran sitäkin kuunnella." — "Onko monta pyytämässä?" tiedusteli Aslak, joka oli allensa anastanut pienen rahin kappaleen matkaa pöydästä, minkä ympärillä muut istuivat. "Totta," vastasi sulhanen ja antoi hänelle viinapikarin; "minä myöskin sinua pyydän." — "Onko niitä monta, jotka minua noin pyytävät?" pitkitti Aslak. — "Kyllä piankin," lausui nuori vaimo sivupenkiltä ja ojensi hänelle viinamaljan. Tuo oli morsian, kahdenkymmen-vuotias vaaleanverevä, laihanläntä, sinisilmäinen, jäykkä nainen. — "Tarinasi ovat minun mieleisiäni," lisäsi hän. Sulhanen katsoi häneen, isänsä taas edellisen. — "Niin, Nordhoug'in väkeä ovat tarinani aina huvittaneet," sanoi Aslak. "Onnea heille!" örisi hän, tyhjentäen erään nuodemiehen ojentamaa maljaa. — "Päästäpä nyt suustasi!" anoivat moniaat. — "Juttele mustalais-Sannasta!" esitteli muudan. — "Siitä paholaisesta, hyi!" jupittivat toiset, varsinkin naiset. — "Haukilahden tappelusta," ehdoitteli Simo-rumpali. — "Pikemmin jotain hupaisaa!" pyysi hoikka nuorukainen, joka seisoi partahihoillansa, nojaten seinää vastaan, ja joka oikealla kädellään tavotteli muutamien penkillä istuvien nuorten tyttöjen hapsia; nämä häntä toruskelivat, mutta eivät muualle siirtyneet.
"Nyt kerron, mitä itse tahdon." — "Et maar, peijakas vie!" jupisi vanhanpuoleinen mies, joka tupakoiden venyi sängyssä; toinen koipensa rippui sängyn laitaa alas, toisella hän potkieli sängyn päähän heitettyä hienoa röijyä. — "Älä nuttuani potki!" ärjäsi seinää vasten nojauva nuorukainen. — "Älä tyttöjäni silittele!" vastasi sängyssä-venyjä. Nyt tytöt siirtyivät toisaalle. — "Miten sanottu, nyt kerron, mitä itse tahdon!" intti Aslak, "viinasta mies 'kuraasia' saa!" räysäsi hän ja löi kämmeniänsä yhteen niin että paukahti. — "Päästäpä suustasi mitä me vaadimme!" toisti sängyssä olija; "sillä meidän on ilojuoma." — "Mitä sillä tarkoitat?" kysäsi Aslak, silmät seljällään. — "Sitä vaan, että juotetun porsaan myöskin teurastamme," ilkkui mies koipeansa leikuttaen. Aslak ummisti silmänsä, mutta pää jäi entiseen asemaansa, lopulta se kallistui vasten rintaa, eikä hän mitään virkkanut.
Muutamat häntä puhuttelivat, mutta ei hän sitä kuullut. "Hän päihtyy," arveli se, joka sängyssä venyi. Silloin Aslak katsahti ylös suu taasen virnussa ja sanoi: "Nyt ainakin saatte kuulla lystikkään pätkän. — Jumala varjele niin lystikkään!" lisäsi hän hetken perästä ja nauroi, jotta suu tavotteli korvia, mutta naurun ääntä ei kuulunut. "Tänään hän on oikein kirkkosuulla," sanoi morsiamen isä. — "No, miten muuten!" virkkoi Aslak, — "naukku rintaan vielä!" Se tuotiin; kallistaen päätään joi hän sen vähin erin kurkkuunsa ja sanoi päin häntä sängyssä: "nyt olen juotto-porsaanne." — Sitten alotti hän:
"Olipa tyttö, joka asui eräässä laaksossa. Yhdentekevä, miksi laaksoa sanottiin, mikä tytön nimi niinikään. Mutta tyttö oli kaunis, samasta mielestä oli talon isäntäkin ja — tst! — häntä tyttö palveli. Hyvän palkan hän sai, kun saikin, ja hän sai mitä hän ei tahtonutkaan: hän sai lapsen. Ihmiset sanoivat sen olevan isännän, mutta ei tämä sitä myöntänyt, sillä hän oli naimisessa: eikä tyttökään sitä myöntänyt, sillä hän oli ylpeä, lunttu-poloinen. Siten poika valheella kastettiin, ja samahan se, kadotuksen lapsenhan tyttö oli maailmaan synnyttänyt. Äiti sai asua talon alustalla, eikä tuo emännälle mieluista ollut, tiettyä se. Tuli tyttö taloon, sylkäsi toinen häntä, mutta tuli poika-raiska leikkiä lyömään talon lasten kanssa, käskettiin heitä ajaa äpärä tiehensä; ei hän parempaa ansaitse, arveli emäntä.
"Yöt päivät hän ahdisteli miestään ajamaan lutusta maantielle. Hän piti vastaan niinkauan, kun hän miehenä pysyi, mutta lopulta rupesi hän juomaan, ja silloin pääsi akka voitolle. Samassa kävi tyttö-rääsynkin elämä vuosi vuodelta yhä tukalammaksi: ja lopulta oli hän nälkään nääntyä poikinensa, sillä tämä ei tahtonut äidistään luopua.
"Siten kului kumminkin vuosi toisensa perään aina kahdeksaan asti; mutta yhä asuskeli tyttö töllissään — nyt hänen auttamattomasti piti lähteä … ja hän lähtikin. Mutta sitä ennen oli talo ilmi-tulessa, ja isäntä paloi kamariinsa, sillä hän oli humalassa, — ämmä pelastui vesoinensa, ja hän väitti, että lutus töllissä oli talon sytyttänyt. Ehkäpä niin oli… Mutta ehkäpä toisinkin… Kummallinen oli tuo poika-nulikkansa. Kahdeksan vuotta oli hän nähnyt äitinsä kärsivän sekä vilua että nälkää ja kaikellaista kurjuutta, ja hän tiesi aivan hyvin missä syy siihen oli, sillä äiti oli sen monasti hänelle kertonut pojan tiedustellessa, mintähden hän alituiseen itki. Muuttamisen edellisenä päivänä hän jälleen itki, ja sentähden poika yösydännä lähti pois… Mutta äiti kadotti vapautensa elinajaksensa, sillä hän tunnusti tuomarille sytyttäneensä tuon iloisen lieskan talossa… Poika käyskenteli pitkin seutua, ja ihmiset häntä auttoivat, koska hänellä oli niin kurja äiti. Mutta sitten lähti hän siitä tienoosta toiseen, siellä ei häntä saman määrin autettu, koska siellä ei tiedetty mitään hänen viheliäisestä äidistään. Enkä luule, että hän itse siitä kertoi… Nyt ihmiset sanovat hänen olevan kovin viinaan menevän, onko totta, jääköön lausumatta, mutta, suoraan sanoen, en minä puolestani tiedä, mitä parempaa hän voisi tehdä. Hän on ilkeä lurjus, tietänette; ei hän voi ihmisiä kärsiä, eikä heidän toisillensa hyvää suovan, ja vielä vähemmän, että he ovat hyviä hänelle. Mielellään hän näkisi muiden olevan hänen kaltaisensa, — mutta sen hän tuo ilmi ainoastaan humalassa kun on. Silloin hän myöskin itkee, itkee niin että läikkyy, — ihan mitättömiä, sillä mitä itkettäviä hänellä olisi? Ei hän ole keneltäkään varastanut killinkiäkään, eikä muutakaan koiruutta harjoittanut, miten moni muu, jott'ei hänellä ole itkun syytä. Ja kumminkin hän itkee, itkee niin että lainehtii. Sattuisitteko joskus näkemään hänen itkevän, niin älkäätte sellaisia hänestä uskoko, sillä sitä hän tekee ainoastaan päissään, eikä silloin pidä hänestä huolia…" Samassa kaatui Aslak nurin niskoin tuoliltaan katkerasti itkien, itku kumminkin kohta taukosi; sillä hän nukkui. — "Nyt on hän varsin sikana," kuului sängystä; "silloin hän aina itkee, siksi kun nukkuu." — "Tuo oli rivoa," sanoi naisväki ja nousi sieltä lähteäkseen. — "En vielä ikänä ole kuullut hänen laskettelevan toisenlaatuisia tarinoita, kun hän vaan itse valita saa," sanoi vanhus oven suusta nousten. "Jumala tiesi, mintähden ihmiset häntä kuuntelevat," pitkitti hän luoden silmänsä päin morsianta.
VIIDES LUKU.
Toiset lähtivät ulos, toiset etsivät pelimannia, jotta saisivat tanssin jälleen alkuun, mutta hän oli nukkunut erääsen nurkkaan, ja jotkut eivät tahtoneet hänen untansa häiritä. "Sittekun Lauri, toverinsa, hakattiin pilalle, on Ollin yksin täytynyt vinguttaa toista vuorokautta." — Nyt oli Thorbjörn'in hevonen ja kapineet tuotu kartanolle; ja koska hän, monista kehoituksista huolimatta, yritti lähteä, valjastettiin hevonen toisien kärryjen eteen. Varsinkin sulhanen koki häntä pidättää; "eipä vaan tässä minulla ole niin paljon iloa kuin luulisi päältä katsoen," sanoi hän; tuo Thorbjörn'iä liikutti: hän päätti kumminkin lähteä ennen iltaa. Koska huomasivat hänen järkähtämättömäksi, hajosi kansa pitkin pihamaata; paljon oli väkeä koolla, mutta ei häiden-tapaista menoa kuitenkaan pidetty. Thorbjörn oli silan-nappulaa vailla ja katseli siihen sopivaa puuta: mutta kosk'ei kartanolla sellaista löytynyt, meni hän vitkaan ja ääneti, sillä sulhasen sanat liikkuivat hänen mielessään, pihan ulkopuolella olevaan halkovajaan. Sieltä hän löysi, mitä etsi ja istuutui pölkyn päähän kylki vasten viereistä seinää, veitsellään puukappaletta vuoleskellen. Silloin kuuli hän jonkun läheisyydessänsä voivottavan: ääni kuului seinän toiselta puolelta ratasvajasta ja Thorbjörn kuunteli. "Sinäkö … todella … olet?" kuuli hän miehen äänen vaivoin ja katkottain sanoin lausuvan. Samassa kuuli hän toisen itkevän, mutta ei se miehen ääneltä tuntunut. — "Mintähden tulitkin tänne?" kysyttiin. Varmaan sen teki itkevä, sillä ääni oli itkun tukahduttama. — "Hm … kenen häissä soittaisinkaan ellei … sinun?" sanoi edellinen. Lauri-pelimanni varmaankin siellä potee, arveli Thorbjörn. Lauri oli pitkä, kaunis mies, jonka äidillä oli eräs talon torpista arennilla. Toinen taas mahtoi olla morsian! "Mintähden et ole koskaan puhunut?" kysyi nainen hiljaa ja vitkaan liikutuksesta värisevällä äänellä. — "Pidin tuon tarpeettomana meidän kesken," kuului lyhyt vastaus. Hetken oltiin ääneti: silloin nainen taas lausui: "sinä kuitenkin tiesit hänen täällä käyvän." — "Pidin sinua vakaampana." — Nyt kuului ainoastaan itkua, lopuksi lausui itkevä. "Mintähden et suutasi avannut?"
"Mitäpä siitä hyötyä, jos vanhan Kaisan poika olisikin Nordhoug'in tytärtä pyytänyt;" vastattiin hetken päästä, jona aikana sairas oli syvään vetänyt henkeä ja monasti valittanut. Vastaus viipyi… "Me kumminkin olemme toisiamme silmäilleet monta vuotta," virkettiin.
… "Sinä olit kovin ylpeä: en oikein rohjennut puhua asiatani sinulle…" — "Ei koko maailmassa muu mikään minulle olisi niin mieluista ollut… Odotin jok'ainoa päivä; missä vaan toisemme kohtasimme; … toisinaan mielestäni sinulle suorastaan tarjouduin. Siten luulin sinun minua hylkivän…" — Taas äänettömyyttä. Ei Thorbjörn kuullut vastausta, ei itkua, eikä liioin sairaan hengenvetoakaan.
Thorbjörn muisti sulhoa, jonka hän luuli tietävänsä kunnon mieheksi, ja hänen mielensä kävi pahaksi toisen puolesta. Samassa nainenkin sanoi: "Pelkään, että vähän hän minusta iloa saa, hän joka…" — "Hän on kunnon mies," virkkoi sairas ja alkoi jälleen hieman valittaa, luultavasti koski rintaan. Tuo varmaan saattoi toisellekin vaivaa; sillä hän lausui: "Tilasi kyllä on surkea … mutta … paitsi tätä sattumaa me tuskin koskaan olisimme asiasta haastelleet. Vasta Knuutia lyödessäsi, sinun käsitin…" — "En sitä pitempään kärsiä jaksanut," virkkoi toinen, — ja lisäsi vielä: "Knuuti on häijy veitikka," — "Ei hän hyväkään ole," vastasi sisar.
Molempain hetken ääneti oltua, lausui edellinen: "Tokkohan minusta vaan enää miestä tulee. Yhdentekevä tuo taitaneekin olla." — "Minun oloni kumminkin on sinun tilaasi tukalampi," ja jälleen kuului katkeraa itkua. "Joko lähdet?" tiedusteli miehen ääni. — "Lähden," kuului vastaus ja sitten lausuttiin: "Voi minua kurjaa, voi poloinen elämätäni!" — "Älä noin voivottele!" virkkoi edellinen; "Jumala kyllä kohta minun täältä päästää, ja silloin käy sinunkin elämäsi helpommaksi." — "Herran tähden! älä noin puhu!" äännähti hän tuskin kuultavasti ja ikäänkuin käsiään väännellen. Thorbjörn luuli hänen lähteneen, ainakaan ei hän pitkään aikaan puhumaan kyennyt, sillä hän ei enää kuullut sieltä mitään; sentähden lähti Thorbjörn myös vajasta.
Ensimmäiseltä, joka vastaan sattui, kysyi Thorbjörn: "Mikä oli syynä Lauri-pelimannin ja Knuuti Nordhoug'in riitaan?" — "Mikä syynä?" sanoi Pekka-renki ja veti muotoansa kurttuun, ikäänkuin tahtoen jotain poimuihin kätkeä; "kysyhän tuota, ei se suuren suuri ollut; Knuuti vaan kysyi Laurilta, lähtikö näissä häissä hänen viulustaan iloista ääntä." Samassa kulki morsian heidän ohitsensa kasvot toisaalle käännettyinä, mutta koska hän kuuli Lauria mainittavan, kääntyi hän päin heitä ja loi heihin punaisista, suurista silmistään epävakaisen silmäyksen: mutta muuten olivat hänen kasvonsa aivan jäykät, niin jäykät, ettei Thorbjörn voinut häntä arvata äskeitten sanain lausujaksi. Nyt rupesi hän pahempiakin aavistelemaan.
Etäämmällä oli hevonen vartoomassa, hän asetti silan nappulan paikalleen ja etsiskeli sulhasta jäähyväisiä heittääkseen. Ei hän toki malttanut lähteä häntä kauemmaksi hakemaan: hän oli milt'ei mielissään, ettei häntä näkynyt, ja nousi kärryihin. Silloin kuului huutoa ja rähinää tuvasta, joka oli vasemmalla puolen pihaa. Koko joukko miehiä sieltä samosi ulos. "Missä hän on?… Onko hän pistäytynyt piiloon?… Missä oleskelee hän?" — "Tuolla, tuolla!" vastasivat toiset, — "Älkää häntä sinne päästäkö," huusivat toiset, — "siitä varmaan taas syntyy onnettomuutta." — "Knuutistako puhe?" kysyi Thorbjörn pieneltä pojalta, joka seisoi kärryjen vieressä. — "Niin kai, hän on taasen päissään, ja silloin on hän aina valmis tappelemaan." Thorbjörn istui jo kuormallansa ja joudutti hevosta. — "Älähän, pysähdy mies!" kuuli hän takaansa; hän kiinnitti ohjaksia, mutta koska hevonen siitä huolimatta astui eteenpäin, antoi hän sen mennä. "Vai olet sinä pelkuri, Thorbjörn Kuusela?" kirkui edellinen hänen jäljessään. Nyt kävi hän ohjaksiin lujemmin, mutta ei hän päätään kääntänyt.
"Astuhan rattailta ja käy hyvään seuraan!" huusi muudan. Thorbjörn katsahti taaksensa. "Kiitos, minun täytyy kotiin," sanoi hän. Tuumailtiin hetken aikaa, jonka ohessa koko joukko oli lähestynyt kärryjä. Knuuti asettui hevosen eteen, sitä ensin taputellen, sitten ruveten sen päätä tarkastelemaan. Knuuti oli varreltansa pitkänläntä, hiuksensa olivat vaaleat, mutta karkeat, nenänsä lyhyt, suunsa suuri, huulet paksut ja silmänsä tummansiniset, mutta rohkeat. Ei hän paljon sisarestaan muistuttanut, ainoastaan suun ympärillä oli jonkinmoista yhtäläisyyttä; hänellä oli myöskin sama suora otsa, ehkä matalampi; samoin muutkin piirteet olivat sisarella paljoa hienommat. "Mitä konistasi tahdot?" kysyi Knuuti. — "Ei se olekaan myötävänä," vastasi Thorbjörn. — "Luuletko, etten sitä maksaa voi?" intti toinen. — "En tiedä, mitä jaksat." — "Vai sitä epäilet. Muuten pitäisi sinun sitä varoa," melui Knuuti. Nuorukainen, joka äsken tuvassa nojautui seinään ja sotki tyttöjen hapsia, virkkoi naapurilleen: "Tällä kertaa Knuutilta taitaa puuttua 'kuraasia'."
Tuon kuuli Knuuti. "Rohkeuttako olen vailla? Ken sitä väittää? Enkö tohdi?" kirkui hän. Yhä useampia kokoontui. "Pois tieltä! syrjään hevosen edestä!" huusi Thorbjörn ja sivalsi hevosta; hän aikoi lähteä. "Minuako tieltäsi käsket?" ärjäsi Knuuti. — "Minä ääntelin hevoselle: päästä minun pitää," sanoi Thorbjörn, mutta ei itsekään väistänyt. — "Mitä, ajatko suoraan päälleni?" tiuskasi Knuuti. — "Anna tietä sitten!" ja hevonen nosti päätään, muuten se olisi töydännyt vasten Knuutin rintaa. Silloin tarttui Knuuti päitsiin, ja hevonen muistaen löylytystä tiellä alkoi väristä. Tuo kävi Thorbjörn'in sydämelle; hän katui hurjuuttansa; mutta sen saisi Knuuti maksaa: samassa hän nousikin ja sivalsi Knuutia piiskalla päähän. "Lyötkö senkin vietävä?" kiljui Knuuti ryntäen likemmäksi; Thorbjörn hyppäsi kuormalta. "Häijy olet, ryökäle!" huusi hän kalpeana kuin kuolema ja jätti ohjakset äskenmainitulle nuorukaiselle. Mutta, vanhus, joka oli noussut oven suusta Aslak'in päättäessä tarinatansa, lähti Thorbjörn'in luo ja nykäsi häntä käsivarteen. — "Sæmund Kuusela on niin kunnon mies, ettei hänen poikansa pitäisi lähteä koetukselle tuollaisen junkkarin kanssa." Thorbjörn tointui, mutta Knuuti ärjäsi: "Minäkö junkkari? Kylläpä hän taitaa olla yhtä suuri, ja minun isäni on kyllä hänen isänsä vertainen… Käy käsiksi!… Surkeatahan tuo on, ettei ihmiset tiedä, kumpi meistä oikeastaan on toistaan väkevämpi," lisäsi hän päästäen huivia kaulastaan. "Kyllä siihen vielä joudutaan," vastasi Thorbjörn. Virkkoi mies, joka äsken sängyssä venyi: "Molemmat ovat he kissain tapaisia, jotka toisiansa härnäten kokevat itsiänsä rohkaista." Sen kuuli Thorbjörn, mutta ei häneltä vastausta tullut. Jotkut joukossa nauroivat: toisten mielestä nuo monet tappelut näissä häissä jo rupesivat inhoittamaan, häijyä oli myöskin hätyyttää rauhallista matkamiestä. Thorbjörn katseli hevostansa; hän aikoi lähteä. Mutta nuorukainen, jolle ohjakset annettiin, oli kääntänyt toisaalle ja ajanut hevosen hyvän matkan päähän; itse seisoi hän Thorbjörn'in takana. "Ketä etsiskelet?" kysäsi Knuuti: "Synnöve on täältä koko matkan päässä." — "Mitä se sinuun kuuluu?" — "Ei kuulukaan semmoiset tekopyhät naiset minuun," — ilkkui Knuuti, "mutta ehkä hän vie sinulta rohkeuden." Tuota ei Thorbjörn voinut sietää; väki näki hänen tannerta tarkastavan. Muutamat vanhukset rupesivat valittelemaan, arvellen Knuutin jo tehneen kyllin pahaa näissä pidoissa. — "Ei hän minulle mitään saa," sanoi Thorbjörn, ja koska toiset sen kuulivat, vaikenivat he. Muutamat taas sanoivat: "Antaapa heidän voimiansa koetella, niin heistä tulee hyvät ystävät: he ovatkin jo pitkät ajat karsaasti toisiinsa katsoneet." — "Niin," jatkoi muudan, "kumpainenkin mielellänsä olisi seudun paraimpana miehenä — saapa nyt nähdä!" — "Onko kenkään nähnyt Thorbjörn Kuuselaa?" kysyi Knuuti: "muistaakseni hän äsken oli täällä kartanolla…" — "Oli kyllä ja on tässä vieläkin," vastasi Thorbjörn ja samassa sai Knuuti niin korvallensa, että hän oli vähällä kaatua vieressä olevaan miesjoukkoon. Nyt olivat kaikki ääneti. Knuuti syöksi esiin sanaa lausumatta. Thorbjörn astui vähän häntä vastaan. Hyvän aikaa oltiin nyrkkisillä: kumpikin koki päästä toisen kaulukseen käsiksi, mutta molemmat tiesivät tehtävänsä, eivätkä laskeneet vastustajaansa likelle. Thorbjörn lämähytteli tiukkaan, sanottiin samalla tuntuvastikin. "Jopa sattui Knuutillekin vertainen," sanoi se, joka hevosen oli syrjään ajanut, "tehkää tilaa!" Naiset pakenivat; ainoastaan muudan heistä jäi portaille seisomaan, sieltä paremmin nähdäksensä, — tuo oli morsian. Thorbjörn näki hänen vilahdukselta ja pidätti kättänsä. Samassa näki hän veitsen välähtelevän Knuutin kädessä ja muistaen sisaren äskeisiä sanoja, ettei Knuutiin ollut luottamista, iski hän miestä käsiranteesen, jotta veitsi putosi ja käsivarsi kävi hervakkaaksi. "Ai, kovin löit!" valitti Knuuti. — "Vai tuntui se?" kysyi toinen ja syöksi hänen päällensä. Knuuti töin tuskin enää taisi toista kättään käyttää; mutta kovalle otti saada häntä nurin. Häntä paiskattiin monta kertaa maahan niin, että toinen jo olisi horjunut, mutta siinä oli jäykkää selkää. He vähitellen siirtyivät paikaltaan, kansa väistyi tieltä, ja niin sitä mentiin pitkin pihaa, siksi kun he joutuivat portaiden eteen: siinä tarttui Thorbjörn Knuutiin ja paiskasi hänen vasten paateroa niin, että luut natisivat. Siihen hän jäi pitkäkseen, voihkasi pitkään ja ummisti silmänsä. Thorbjörn suoritti vartaloansa ja katsahti ylös; silmänsä sattuivat morsiameen, joka liikahtamatta katseli päältä. "Asettakaa jotain hänen päänsä alle," sanoi hän, kääntyi toisaalle ja lähti sisään.
Kaksi vanhaa akkaa sattui ohi käymään; toinen sanoi toverilleen: "Herra Jumala, tuossa taas on yksi hengetönnä! Kukahan se onneton lie?" Eräs joukosta vastasi: "Se on Knuuti Nordhoug." Toinen nainen arveli: "Silloin ehkä tappelut näissä seuduin vähenevät." — "Voisivathau toki toisin tavoin voimiansa koetella." — "Oikeassa olet," lausui toinen: "Herra suokoon, että jättäisivät toisensa rauhaan ja kääntäisivät silmänsä katoamattomiin."
Tuo Thorbjörn'issä teki kummallisen vaikutuksen; ei hän mitään lausunut, mutta seisoi vielä paikallaan ja katseli niitä, jotka Kuuutia hoitelivat, — moni häntä puhutteli, ei hän sitä kuullut. Hän kääntyi heistä ja vaipui ajatuksiinsa. Synnöve niissä väikkyi, ja häpy täytti hänen mielensä.
Hän mietiskeli, miten hän voisi asiaa selittää, ja täytyi itselleen myöntää, ettei ollutkaan niin helppo herjetä, kuin hän kerran oli luullut. Samassa hän kuuli takanansa: "Varo itseäsi, Thorbjörn!" mutta ennenkun hän joutui kääntymään, häntä hartioista kouraistiin, painettiin vasten maata, eikä hän sitten enää tuntenut muuta kuin polttavan vaivan, jonka paikkaa ei hän selvään eroittanut. Hän kuuli ääniä ympärillään, kuuli ajettavan, luuli toisinaan itsekin ajavansa, mutta ei sitä varmaan tietänyt. Sitä kesti pitkän aikaa, sitten rupesi kylmämään, ja tuli jälleen lämmin, viimein kävi hänen mielensä niin keveäksi, niin keveäksi, että hän mielestänsä liehui yli maan, ja nyt hän sen käsitti: puiden latvat häntä kannattivat, kuljettaen häntä toisesta toiseen: siten joutui hän tunturille, sitäkin korkeammalle, — paimenmajalle, vielä ylemmäksi, — korkeimman vuoren huipulle. Siellä kumartui Synnöve hänen puoleensa, itki ja nuhteli häntä siitä, ettei hän ollut asiatansa ilmoittanut. Tyttö itki katkerasti ja arveli, että hänen toki olisi pitänyt huomata, miten Knuuti Nordhoug asettui hänen tiellensä, alituisesti hauen tiellensä, jotta tytön viimein täytyi ruveta Knuutille. Sitten Synnöve silitteli Thorbjörn'in toista kylkeä, jotta se siitä lämpeni, ja itki niin, että hänen paitansa siitä kohdasta kävi läpimäräksi. Mutta Aslak istui kyyristyneenä korkealla kivellä ja poltteli läheisten puiden latvoja niin, jotta sähisi ja ratisi ja poukat lentelivät ympäriinsä; itse nauroi hän suu seljällään ja sanoi: "en minä, vaan äitini tuon tekee!" Ja Sæmund, isä, seisoi toisella puolella nakellen jyväsäkkiä niin korkealle ilmaan, että ne katosivat pilviin, sieltä laajeten koko seutua peittävään sumuun, — ja hän suuresti kummasteli, miten jyvät niin voivat laajeta yli koko tienoon. Katsellessaan alaspäin, kävi Sæmund niin pieneksi, jotta hänen tuskin maanpinnasta eroitti, mutta kuitenkin heitteli hän säkkiä yhä korkeammalle sanoen: "Teepäs temppu perässä!…" Korkealla hattarain keskellä oli kirkko ja Päiväkummun vaaleanverevä emäntä seisoi toruissa liehuttaen punaisenkeltaista niistinliinaa, toisessa kädessään pitäen suurta virsikirjaa, ja sanoi: "Tänne et pääse, ennenkun olet herjennyt manaamasta ja tappelemasta…", mutta tarkemmin katsottuansa huomasi hän paikan ei kirkoksi vaan Päiväkummuksi, ja auringon säteet välähtelivät noissa satalukuisissa akkunuissa niin, että ne hänen silmiänsä häikäsivät ja hänen täytyi ne ummistaa…
"Varovasti, Sæmund, varovasti!" eroitti hän kavahtaen unentapaisesta tilasta. Häntä kannettiin, ja koska hän katseli ympärilleen, huomasi hän olevansa Kuuselan tuvassa; valkea leimusi takassa, ja äiti seisoi itkien hänen vieressänsä; isä oli juuri aikeessa kantaa hänet peräkamariin, mutta laski hänen varovasti jälleen paikalleen: "vielä hänessä henki on!" sanoi hän värisevin huulin kääntyen äitiin. Tämä huudahti: "Jumalan kiitos, hän aukaisee silmänsä! Thorbjörn, Thorbjörn! oi lapsi-poloinen, mitä ovat he sinulle tehneet?" — ja hän kumartui hänen puoleensa, silitteli hänen poskiaan, vuodattaen kuumia kyyneliä hänen kasvoillensa. Sæmund pyyhkäsi silmäänsä nutunhihalla, väisti sävyisästi äitiä syrjään: "anna, kun nyt heti hänen vien." Ja hän kannatti varovasti toisella kädellään sairaan hartioita, toisen asetti hän seljän taakse. — "Pitele sinä päätä, ehk'ei hän itse jaksa sitä kannattaa." Äiti kulki edellä kannattaen päätä, Sæmund koki pysyä hänen jäljessään, ja hetken kuluttua oli Thorbjörn toisessa suojassa ja sängyssä. Kun olivat hänen peittäneet ja sovittaneet parhaimman mukaan, kysyi Sæmund, oliko renki jo joutunut matkaan. "Tuossa hän on," vastasi äiti osoittaen kartanolle: "Oletko perillä tunnissa, saat palkkasi kahdenkertaisesti; — vähät siitä, vaikka hevosenkin tappaisit."
Hän lähestyi jälleen sänkyä, Thorbjörn käänsi suuret, kirkkaat silmänsä häneen; isä ei voinut olla niihin katsomatta, mutta silloin rupesi oma näkönsä himmentymään. "Tiesinhän sen näin päättyvän," huokasi hän ja lähti huoneesta. Äiti istui rahille sängyn jalkapäähän ja itki, mutta ei hän mitään sanonut. Thorbjörn aikoi puhua, mutta koska tuo tuntui vaikealta, oli hän ääneti. Hän katsoi äitiin taukoomatta, eikä äidistä hänen silmänsä milloinkaan ennen olleet niin kirkkaat ja kauniit, ja tuo oli pahan edellä. "Herra Jumala sinua armahtakoon!" äännähti hän lopulta; "jos Hän sinut meiltä ottaa, ei taida Sæmund'illa olla monta päivää jäljellä." Thorbjörn katsoi häneen silmää räpähyttämättä ja jäsentä liikahuttamatta. Katse tunki läpi äidin sydämmen, hän rupesi rukoilemaan "Isä meidän" hänen puolestaan; sillä hän luuli sairaan pääsinhetken tulleen. Siinä istuessaan, juohtui mieleensä, miten kaikki olivat pitäneet Thorbjörn'iä rakkaana, eikä kenkään sisaruksista sattunut olemaan kotosalla. Laittoi hän siis sanan paimenmajalle Ingrid'ille ja nuoremmalle veljelle, tuli sitten ja istuutui taas paikallensa. Thorbjörn käänsi jälleen silmänsä häneen, ja tuo katse vaikutti äitiin, miten etäinen virren veisu, muuttaen hänen mielensä hartaaksi ja suunnittaen ajatuksensa katoamattomiin. Hän tarttui Raamattuun, ja sanoi: "Nyt tahdon sinulle lukea, jotta rauhan saisit." Koskei lasisilmät sattuneet olemaan käsillä, etsi hän lu'un, jonka hän muisti ulkoa nuoruutensa päivistä; tuo oli Johanneksen evankeliumia. Ei hän varmaan tietänyt, kuunteliko Thorbjörn häntä; hän vaan yhä liikahtamatta tirkisteli äitiä; tämä kuitenkin luki, ellei pojalle niin ainakin itselleen lohdutukseksi.
Ingrid joutui pian kotiin ja rupesi äitinsä sijaan sairaan ääreen; mutta silloin tämä makasi. Ingrid itki hillimättömästi; itku oli paimenmajalla päässyt alkuun; sillä hän muisteli Synnöveä, joka ei koko asiasta tiennyt mitään.
Lääkäri saapui paikalle ja tutkisteli sairaan tilaa. Hänellä oli puukonhaava kyljessä ja monta mustelmaa yli ruumiin; mutta ei tohtori mitään virkkanut, eikä kenkään kysymystä tehnyt. Sæmund seurasi häntä sairaan suojaan, tarkasteli siellä tohtorin katsantoa, lähti hänen perässänsä, auttoi häntä kärryihin ja otti lakin päästään, koska hän lupasi tulla uudestaan seuraavana päivänä. Sitten kääntyi hän päin vaimoansa, joka oli häntä seurannut kartanolle: "Tuo mies kun ei mitään virka, on vaara käsissä," sitä lausuessaan hänen huulensa värisivät, hän kääntyi äkkiä astumaan tietä pitkin.
Ei kenkään tiennyt, minne matkansa; ei hän illalla kotiin tullut, eikä liioin yön seutuvissakaan, seuraavana aamuna vasta hän sinne saapui ja oli silloin niin synkeän-näköinen, ettei häneltä kenkään rohjennut mitään tiedustella. Itse kysyi hän: "Mitä kuuluu?" — "Hän on nukkunut," vastasi Ingrid, "mutta on niin voimaton, ettei hän jaksa kättään nostaa." Isä aikoi mennä häntä katsomaan, mutta kääntyi takaisin ovelta.
Tohtori kävi siellä huomenisin ja vielä useat kerrat. Thorbjörn kykeni puhumaan, mutta oli kielletty liikutteleimasta. Ingrid useimmiten istui hänen luonaan, toisinaan myöskin äiti ja nuorempi veli; mutt'ei hän heiltä mitään kysynyt, eikä he myöskään häneltä. Isä ei milloinkaan käynyt kamarissa. Tuon huomasivat sairaan merkille panevan. Aina kiinnitti hän silmänsä oveen; he luulivat hänen isää odottavan. Lopulta kysyi Ingrid, tahtoisiko hän ehkä nähdä omaisistaan joitakuita vielä? "Ehk'eivät he huoli minusta," vastasi hän. Tämä kerrottiin Sæmund'ille, joka ei siihen heti vastannut; mutta toisena päivänä ei hän tohtorin tullessa ollut kotona. Vaan koska tämä oli paluumatkalla, tapasi hän Sæmund'in, joka istui ojan reunalla häntä odottaen. Hyvän päivän tehtyään kysyi Sæmund poikaansa. "Kovin pahoin häntä on piesty;" kuului lyhyt vastaus. "Tointuuko hän?" kysyi Sæmund, korjaten satulavyötä. — "Kiitos, ei se korjaamista tarvitse," sanoi tohtori. — "Täytyy sitä vähän kiinnittää," vastasi Sæmund. Hetken kumpikin oli ääneti: tohtori kääntyi Sæmund'iin, tämä taasen asetteli siloja ylös katsomatta. — "Kysyt hänen tointumistansa, — sitä toivon," virkkoi tohtori vitkaan. Sæmund katsahti pikaisesti ylös. — "Hän siis jää elämään?" — "Sitä varon sitten moniaan päivän," vastasi tohtori. Silloin välkkyi muutama kyynel Sæmund'in silmissä, hän koki niitä pyyhkiellä, mutta toisia tunki sijaan. "Pidän siitä pojasta niin, että oikein täytyy toista hävetä," nyyhkytti hän, "mutta, tohtori, hän oli pitäjän pulskin mies." "Mintähden et ennen ole hänen tilaansa tiedustellut?" — "En ollut mies sitä kuulemaan," vastasi Sæmund ja koki kaikin voimin itkuansa tukahuttaa. — "Ja sitten nuo naiset," pitkitti hän: "ne joka kerran pitivät silmällä, kysyisinkö sitä, ja silloin en saanut sitä tehneeksi." Tohtori odotti hänen tointumistansa; silloin katsoi Sæmund häneen terävästi. "Saako hän terveytensä jälleen?" kysyi hän äkkiä. — "Tavallansa kyllä: ei sitä vielä voi varmaan sanoa." Sæmund vaipui mietteisinsä. "Tavallansa kyllä," jupisi hän ja loi silmänsä maata kohden. Ei tohtori tahtonut häntä häiritä; miehen olento ja muoto sen kielsivät. Äkkiä nosti Sæmund päätään. "Kiitos sanomasta," virkkoi hän, ojensi kätensä ja lähti kotiinsa.
Sillä välin istui Ingrid sairaan luona. "Jaksatko kuunnella, niin kerron sinulle isästä?" kysyi tyttö. "Kerro," vastasi toinen. "Koska tohtori oli ensimmäistä kertaa täällä käynyt, lähti isä kotoa, ei kenkään tiennyt minne. Mutta hän oli tullut häätaloon ja siellä, hänen nähdessän, tulivat kaikki pahoilleen. Hän oli istuutunut joukkoon juomaan, ja sulhasen kertomuksen mukaan oli hän ryypiskellyt vähän liiaksikin. Silloin vasta rupesi hän tappelua tiedustelemaan, ja tapahtuma kerrottiin hänelle. Knuuti astui sisään; isä tahtoi häntä kertomaan, ja he lähtivät painin-paikalle. Muut seurasivat. Knuuti kertoi, miten sinä olit häntä viskellyt, sittenkun olit saanut hänen kätensä hervottomaksi, mutta kosk'ei Knuutin tehnyt mieli pitkittää, nousi isä kysyen, näinkö siinä sitten kävi, — ja samassa tarttui hän Knuutin rintapieliin, nosti hänen korkealle maasta ja paiskasi samalle paadelle, jossa vielä näkyi verta, sinun vuodattamaasi. Hän piteli Kuuutia vasemmalla kädellään, oikealla veitseensä tarttuen; Knuuti vaaleni, kaikki vieraat vaikenivat. Silloin näkivät muutamat isän kyyneliä vuodattavan, mutt'ei hän Knuutille mitään tehnyt. Ei Knuuti paikaltaan liikahtanut. Isä silloin nosti hänen ylös maasta, mutta lämähytti pitkäkseen jälleen. 'Vaikea on sinut päästää,' sanoi hän ja tuijotteli Knuutiin, pakottaen häntä paikallaan olemaan.
"Kaksi vanhaa naista kävivät ohi, toinen virkkoi: 'Muista lapsiasi, Sæmund Kuusela!' Kerrottiin isän silloin heti Knuutin päästäneen ja hetken kuluttua kadonneen talosta; mutta Knuuti hiipi takatietä pois häistä, eikä sinne enää palannut."
Ingrid tuskin oli päässyt kertomuksensa päähän, ennenkun ovi aukeni, joku vilkasi sisään, ja tuo oli isä. Tyttö lähti heti huoneesta, ja Sæmund astui sisään. Mitä he keskenänsä puhuivat, sitä ei kukaan saanut tietää; äiti, joka pysähtyi ovelle kuuntelemaan, luuli kumminkin heidän haastelevan Thorbjörn'in parantumisesta. Mutta ei hän sitä varmaan kuullut, eikä myöskään tahtonut mennä kamariin, Sæmund'in sisällä ollessa. Koska Sæmund sieltä tuli, oli hän varsin suopea ja silmänsä itkusta punaiset. "Tosin saamme hänen pitää," sanoi hän ohimennen Ingeborg'ille, "mutta Jumala yksin tietää, tuleeko hänestä miestä jälleen." Ingeborg'ille nousi vedet silmiin; hän seurasi miestänsä ulos; aitan portaille istuutuivat he vieretysten ja puhuivat pitkän aikaa keskenänsä.
Mutta koska Ingrid tuli Thorbjörn'in luo, oli hänellä pieni paperi-pala kädessä; hän virkkoi tyynesti ja vitkaan: "Koska Synnöven tapaat, anna tämä hänelle." Ingrid, nähtyänsä mitä paperilla oli, kääntyi itkien toisaalle; sillä paperille oli kirjoitettu:
"Kunnioitettavalle neiti Synnöve Guttormin tyttärelle Päiväkumpu.
Nämä rivit luettuasi, älköön meidän välillämme sen enempää olko. Sillä ei minua ole sinulle ai'ottu. Herra olkoon meidän molempain kanssa!
Thorbjörn Sæmundinpoika Kuusela."
KUUDES LUKU.
Synnöve sai Thorbjörn'in tapahtumasta tietoa seuraavana päivänä. Thorbjörn'in nuorempi veli tuli paimenmajalle sanaa tuomaan; mutta lähtiessään sattui Ingrid hänelle vastaan portailla, ja hän poikaa neuvomaan, miten sanansa laatia. Siten Synnövelle ainoastaan kerrottiin, että Thorbjörn oli kuormineen kaatunut ja siitä syystä kävi Nordhoug'ista apua, että hän oli Knuutin kanssa riitaantunut. Thorbjörn'ille oli siinä tullut vähän vahinkoa, hän oli vuoteen omana, mutta ei hengestä pelkoa. Tämä sanoma paljoa enemmän suututti kuin huoletti Synnöveä. Ja jota enemmän hän sitä mietiskeli, sitä alakuloisemmaksi hän kävi. Monista lupauksistaan huolimatta Thorbjörn siis jälleen oli käytöksessään antanut hänen vanhemmilleen moitteen syytä. Mutt'ei sittenkään kukaan saa meitä toisistamme, päätti Synnöve.
Paimenmajalla ei usein käyty, jotta aikoja kului, ennenkun Synnöve sai muita tietoja Thorbjörn'istä. Hänen mielensä kävi raskaaksi tästä epätietoisuudesta, eikä Ingridkään palannut paimenmajalle, jotta erinomaisia siellä varmaan oli tapahtunut. Ei hän enää iltasella huhuellut karjaa kotiin miten ennen, eikä hän levollisesti öisin nukkunut, hän kaipasi kovin Ingrid'iä. Tästä hän päivin oli uuvuksissa, se taas ei mieltä keventänyt. Hän toimiskeli ja siivoeli, pesi hulikkoja ja pyttyjä, valmisteli juustoa ja voita, mutta ei hän sitä ilomielin tehnyt. Tästä Thorbjörn'in nuorempi veli toisen paimenpojan kanssa tuli siihen päätökseen, että Synnöve'n ja Thorbjörn'in kesken sittenkin mahtoi jotain olla; ja tästä saivat he moneen keskusteluun aihetta.
Siitä kun Ingrid kotiin haettiin, oli kahdeksan päivää kulunut. Iltapuolella kävi Synnöven mieli entistään raskaammaksi. Niin monta päivää oli kulunut, eikä vieläkään uusia tietoja. Hän jätti työnsä ja istuutui seutua katselemaan, se kun tavallansa kävi puhe-kumppanista, sillä nyt hän ei viihtynyt itsekseen. Siinä istuessaan rupesi häntä uuvuttamaan, hän kallisti päänsä käsivarrelleen ja nukkui samassa; mutta aurinko paahtoi, eikä siinä levollista unta otettu. Hän oli Päiväkummulla vaate- ja makuu-luhdissaan; puutarhan kukkaset tuoksuilivat niin suloisesti, mutta niiden tuoksu tällä kertaa ei ollut entinen tuttu, vaan outo, ikäänkuin kanervista. "Mistähän tuo tulee?" arveli hän ja nojautui ulos avonaisesta akkunasta. Nytpä asia tuli selväksi: Thorbjörn oli puutarhassa ja istutteli kanervia. "Mutta mintähden, ystäväni, tuota teet?" kysyi hän. "Näethän, etteivät kukat ota hyötyäksensä," vastasi Thorbjörn askarrellen kukkatarhassa. Silloin tuli Synnöven kukkia sääli ja hän pyysi Thorbjörn'iä tuomaan ne hänelle takaisin. "Kyllä sen pian teen," vastasi Thorbjörn, keräsi kaikki kokoon ja lähestyi vasu kädessä; mutta ei Synnöve kuitenkaan luhdissa istunutkaan, sillä Thorbjörn läheni suoraa tietä. Samassa äitikin tuli näkyviin. "Mitä näkemäni pitää! Käykö tuo häijy Kuuselan poika sinun luonasi?" huudahti äiti ja asettui Thorbjörn'in tielle. Mutta tämä kumminkin tahtoi sisään, ja nyt syntyi ottelu heidän kesken. "Äiti, äiti, hän vaan tuo minulle kukkaseni," rukoili Synnöve itkien. "Jaa, ei se auta," väitti äiti yhä taistellen. Ja Synnöve oli kovin hämmästyksissään, hän oli kahden vaiheella, kenen hän soisi voittavan, mutta tappiolle ei kumpainenkaan saisi joutua. "Varokaa kukkiani!" huudahti hän; he yhä tuimemmin ottelivat, Synnöven kauniit kukat hajotettiin sinne tänne; äiti niitä tallasi, Thorbjörn samoin, ja Synnöve itki. Mutta samassa kun Thorbjörn laski kukat kädestään, muuttui hän inhoittavan näköiseksi, tukkansa kävi pörröön, kasvonsa levisivät tavattoman suuriksi, katseensa oli vihainen, ja hän iski pitkät kyntensä äitiin. "Varo itseäsi, äiti! Näethän, että toinen on sijaan tullut, varo itseäsi!" kiljahti Synnöve ja koki rientää äitinsä avuksi, mutta ei päässyt paikaltaan. Silloin joku häntä huusi, ja taas uudestaan. Mutta samassa oli Thorbjörn kadonnut, samoin äiti; vielä kerran huudettiin. "Täällä olen!" sanoi Synnöve heräten unestaan. "Synnöve!" huudettiin. "Täällä olen," vastasi hän katsahtaen ylös. Äidin ääni tuo on, arveli Synnöve, nousi ja astui majalle, jossa äiti seisoi eväsvakka toisessa kädessään ja toisella suojaten silmiään päivänpaisteelta, jotta paremmin voisi tyttöä huomata.
"Täällä makaat vaatetta allesi levittämättä!" virkkoi äiti. "Minua rupesi niin raukasemaan, että panin hetkeksi kyljelleni, enkä tiennyt koko asiasta, ennenkun jo nukuinkin." — "Semmoista tulee sinun varoa, lapsukaiseni… Vakkaan panin sinulle vähän lämpömäis-leipää, eilen täytyi leipoa, sillä isä lähtee matkalle." Mutta Synnöve huomasi heti, ett'ei äiti siitä syystä kodista lähtenyt, enkä minä hänestä turhaan uneksinut, arveli hän itsekseen. Karina, sehän oli äidin nimi, oli, miten tunnettu, pieni ja hoikka vartaloltansa, hiukset olivat vaaleanväriset, ja silmät siniset sekä erittäin vilkkaat. Hymysuin hän toisia puhutteli, toki ainoastaan vieraita. Hänen katseensa oli muuten kylläksi terävä, hän oli liukas ja urhakka liikunnoissaan, ja hänellä aina piisasi kiirettä. — Synnöve kiitti tuomisista ja avasi vakan kannen katsoaksensa, mitä se sisälsi. — "Jätähän tuo toistamiseksi," sanoi äiti; "tullessani huomasin, ett'et vielä ole hulikkojasi pessyt: se sinun tulee tehdä, ennenkun rupeet huiluulle." — "Tänään tuo vasta ensi kerran tapahtuikin." — "Tule nyt, niin sinua autan, koska kerran tänne satuin tulemaan," sanoi äiti helmojansa ylös käärien. "Sinun tulee tottua järjestykseen kotoakin poissa ollessasi." Hän lähti heti maitoaittaan, Synnöve vitkalleen perässä. Siellä he rupesivat pesemään; äiti tarkasteli sisustusta ja lausui siitä tyytyväisyytensä, neuvoi joka paikkaa ja auttoi toista järjestämisen ja siivoamisen työssä, ja niin kului tunti, ehkä parikin. Työn kestäessä oli äiti kertonut, mitä he sitä nykyä toimiskelivat kotona, miten hänellä oli paljon puuhaa, saadaksensa isän kaikki kapineet kuntoon, ennen hänen lähtöänsä. Sitten tiedusteli hän, muistiko Synnöve iltaisin levolle mennessään lukea Jumalan sanaa: "sitä et saa jättää," lausui hän, "muuten käy työ kehnosti seuraavana päivänä."
Kaikki kun oli kunnossa, lähtivät he äyräälle lehmiä odottamaan. Istuttuansa kysyi äiti Ingrid'iä, eikö hän kohta jälleen palajaisi paimenmajalle. Ei Synnöve siitä asiasta tietänyt enemmän kuin äitikään. "Voi ihmisiä, miten ovat huimapäisiä," sanoi äiti, ja Synnöve kyllä käsitti, ett'ei hän Ingrid'iä tarkoittanut; Synnöve olisi mielellään katkaissut, puheen siihen, mutta häneltä puuttui rohkeutta. "Sitä, joka ei luota ja turvaa Herraan, tapaa onnettomuus, koska hän vähin sitä varoo," pitkitti äiti. Ei Synnöve sanaa suustansa saanut. "Ainahan olen sen sanonut, ett'ei siitä pojasta kunnon miestä tule. Tuolla lailla tepastella, — hyi!" Molemmat istuivat kumarruksissa silmät maata kohden, mutta eivät toisiansa silmäilleet. "Oletko kuullut, miten hän nyt jaksaa?" tutkasi äiti, luoden pikaisen silmäyksen Synnöveen. — "En," vastasi tämä. — "Huono hän kuuluu olevan," sanoi äiti. Synnöven sydäntä kivisteli. "Lieneekö hän kovinkin huonona?" kysyi hän. — "Kyllähän sen käsität, tuo puukon haava kyljessä: — sitä paitsi nyrkiteltiinkin häntä aika lailla." Synnöve tunsi punehtuvansa; heti kääntyi hän toisaalle, jott'ei äiti sitä älyäisi. "Eihän toki siitä hengen vaaraa synny?" kysyi hän teeskennellen tyyntä mieltä; mutta äiti huomasi hänen povensa tuskallisesti kohoelevan, ja sentähden vastasi hän: "Eihän kumminkaan siitä pelkoa." Mutta nyt rupesi Synnöve pahinta aavistamaan. "Hän on vuoteen omana?" kysyi hän. — "No se on selvä, eihän siitä niin pian nouse. Vanhempia oikein tulee sääli, kunnon ihmisiä kun ovat; parastansa ovat he koettaneet häntä kasvattaessansa, jotta siinä suhteessa voivat rauhoitetuin tunnoin astua tuomiolle." Synnöven mieli kävi niin raskaaksi, ett'ei hän tiennyt mitä tehdä; äiti pitkitti: "Nyt selvään näkee, miten hyvä on, ett'ei kenkään ole häneen sitoutunut. Taivaallinen isä kaikki parhain sovittaa." Synnöveä rupesi päästä huimaamaan, hän oli vähällä syöstä vuoren rinnettä alas.
"Aina olen sanonut isälle: Jumala meitä varjelkoon, olen sanonut, meillä on vaan tuo ainoa tytär, ja hänestä kyllä huolen pidämme. Hän tosin on ikäänkuin liiaksi hellätuntoinen, niin kunnon tyttö kuin hän muuten onkin; mutta onhan siitä hyvä, että hän etsii neuvoa ja lohdutusta sieltä, mistä se etsittävä on, Jumalan sanasta, näet." Mutta kun Synnöve muisteli isäänsä, miten suopea hän aina oli, kävi itkun tukahduttaminen yhä vaikeammaksi, lopulta ei auttanut kovinkaan ponnistus, hän hyrähti itkuun. — "Itketkö?" tutkasi äiti ja katsoi häneen, mutta Synnöve peitti kasvonsa. — "Isää kun ajattelen niin…" ja nyt hän vasta äityikin itkemään. — "Mutta, oma rakas lapseni, mikä sinua vaivaa?" — "Sitä en selittää voi … lennähti mieleeni … voisihan hänelle käydä onnettomasti tuolla matkalla," nyyhkytti Synnöve. — "Mitä hulluttelet!" sanoi äiti, "miten voisi hänelle tulla tapaturma? — kaupungin-matkalla pitkin tasaista tietä?" — "Minä vaan muistelin … miten tuolle … toiselle kävi," sammalti Synnöve. — "Niin hänelle … mutt'ei isäsi tietääkseni hulluna räyhää. Hän kyllä palajaa kotiin vahingotta, — jos Herra muuten häntä varjelee."
Äiti tuli päätöksiin tuosta hillimättömästä itkusta. Eipä aikaakaan, niin hän taasen äänteli: "Monet seikat tässä maailmassa tuntunevat kyllä raskailta, mutta lohduttakoon meitä se ajatus, että ne olisivat voineet sattua vaikeimmiksikin." — "Vähän minä sellaisesta lohdutuksesta," vastasi Synnöve yhä katkerasti itkien. Ei äiti hennonnut suoraan vastata, mitä kielellä pyörieli; sentähden lausui hän vaan: "Herra monessa kohdassa meille selvään osoittaa tahtonsa; niin on Hän tässäkin tehnyt;" sen sanottuaan nousi hän paikaltaan, sillä lehmäin ammuminen ja kellojen helinä kuuluivat harjulta, pojat huhuilivat, ja sitten tultiin hitaasti kuvetta alas, sillä lehmät olivat kovin täyteläiset. Synnövekin nousi ja seurasi äitiään: mutta astunta kävi vitkaan.
Karina Päiväkummulle tuli nyt kiire käteen karjaansa tervehtimään. Lehmät lähestyivät yksi toisensa perään, tunsivat emäntänsä ja ammuilivat mielihyvästä. Hän niitä puhutteli ja taputteli, sekä tuli jälleen iloiseksi nähdessään, miten kaikki olivat päässeet uuteen karvaan. "Niin vaan," lausui hän, "Herra ei sitä jätä, joka Häneen turvaa." Hän auttoi Synnöveä karjan kytkennässä; sillä tänään oli tyttö hidas toimissaan. Ei äiti siitä muistuttanut; hän rupesi vielä lypsyllekin, ehkä hän siten viipyi kauemmin kuin minkä aikoi. Koska maito oli siivilöitty, laittautui äiti kotomatkalle. Synnöve aikoi häntä saattamaan. "Älä siitä huoli," sanoi äiti, "olet ehkä väsyksissä ja haluat levolle." Sitten otti hän tyhjän vakkasen käteensä, ojensi toisen Synnövelle jäähyväisiksi ja sanoi vakaasti häneen katsoen: "Pian jälleen tulen tänne katsomaan, miten jaksat. Turvau vaan meihin, älköön mielesi muissa hehkuko."
Tuskin oli äiti näkyvistä, ennenkun Synnöve rupesi tuumailemaan, miten hän kiireimmiten saisi tietoja Kuuselasta. Hän kutsui Thorbjörn'in veljeä ja aikoi pyytää häntä siellä käymään; mutta koska poika lähestyi, arvelutti häntä uskoutua hänelle ja sanoi sentähden: "ei minulla olekaan mitään sanomista." Hän aikoi itse sinne. Varmuutta hän tahtoi, maksoi mitä maksoi; ja tuo Ingrid, kovin oli häijy, kun ei hänelle tietoa laittanut. Yö oli valoisa, eikä matkakaan niin pitkä, ett'ei sitä jalan saattanut kulkea, tällainen kohta kun oli käsissä. Sitä tuumaillen juohtui hänen mieleensä äidin puheet, ja itku alkoi uudelleen; nyt hän ei enää viivytellyt, vaan sitoi huivin päähänsä ja lähti, tehden pitkän kiertomatkan, jott'ei pojat hänen aikomustaan äkkäisi. Jota kauemmaksi hän joutui, sitä kiireemmäksi kävi kulku, ja viimein hän riensi alas polkua sellaisella vauhdilla, että pienet kivet irtautuivat ja pyörivät alas häntä säikähyttäen. Ehkä hän tiesi äänen syntyneen kivien pyörinnästä, oli hänestä kumminkin kuin joku olisi piileskellyt hänen läheisyydessään, hän pysähtyi kuuntelemaan. Ei siellä toki ketään ollut ja joutua hän teki eteenpäin; sattuipa hän siten hyppäämään suurenlaiselle kivelle, joka irtautui ja pyörähti alas. Siitä syntyi kova jyrinä, pensaat rasahtivat. Synnöve säikähti, mutta hämmästyksensä yhä kiihtyi, koska etäämmällä luuli näkevänsä elävän olennon, joka nousi mättäältä ja suoriutui kulkuun. Ensin luuli hän sen petoeläimeksi, hän pysähtyi henkeänsä vetämättä; olento myöskin pysähtyi. "Ohoi!" sanottiin. Äiti tuo oli! Synnöven ensi tehtävänä oli juosta piiloon. Hau istui siellä hyvän aikaa nähdäkseen, tunsiko hänet äiti ja kääntyisikö hän takaisin; ei hän sitä kumminkaan tehnyt. Sitten odotti hän vielä hetken, jotta äiti ehtisi kotiin. Liikkeelle jälleen lähtiessään, kulki hän vitkaan eteenpäin ja joutui vihdoinkin perille.
Kartanoa lähestyessään rupesi hänen sydämensä taas levottomuudesta sykähtämään. Kaikki oli hiljaista, työaseita oli asetettu seinää vastaan, puita oli pinoon hakattu ja kirves oli lyöty hakotukkiin. Hän lähestyi ovea, seisahtui, katsahti ympärilleen ja kuunteli: mutt'ei hän missään liikettä huomannut. Siinä kahdella päällä ollen, tahtoisiko hän nousta ullakolle Ingrid'in luo, vai olisiko menemättä, juohtui mieleensä yö, jona Thorbjörn kävi Päiväkummulla ja istutti hänelle kukkaset. Pikaisesti riisui hän kengät jaloistaan ja hiipi portaita ylös.
Unesta selvitessään ja huomatessaan Synnöven häntä herättelevän, säikähti Ingrid kovin. — "Miten hän jaksaa?" kuiskasi Synnöve. Nyt muisti Ingrid koko seikan ja yritti pukeumaan, jotta hän pääsisi heti vastaamasta. Mutta Synnöve istuutui sängyn laidalle, pyysi toista jäämään paikallensa ja uudisti kysymyksensä. "Paranemaan päin hän jo on," vastasi Ingrid, "kohta palajan luoksesi." — "Ingrid rakas, älä mitään minulta salaa; et voi asiata niin onnettomaksi kertoa, ett'en olisi sitä mielessäni vielä onnettomammaksi kuvaillut." Ingrid koki vielä ystävätään sääliä, mutta tämän levottomuus pani hänen niin ahtaalle, että hänen täytyi jättää kaunistelemiset. Kuiskaten kysyttiin, kuiskaten vastattiin, ja syvä äänettömyys ympäriinsä sai kysymykset ja vastaukset yhä vakaammiksi, ja muutti hetken yhdeksi noita juhlallisia, jolloin rohkenee kuulla vaikeimmankin totuuden. Sen he kumminkin mielestänsä saivat selville, ett'ei Thorbjörn'issä tällä kertaa ollut paljoakaan syytä, ja ett'ei mikään hänen puolestaan katkeroittanut heidän osanottoansa. Heidän kyyneleensä valuivat vapaasti, mutta äänettömästi, — ja Synnöven runsaammasti kuin Ingrid'in; hän istui suruunsa vaipuneena sängyn laidalla. Ingrid koki häntä lohduttaa, muistuttamalla niitä iloisia aikoja, joita he kolmisin olivat yhdessä viettäneet; mutta silloin kävi, miten tavallisesti käy onnen päiviä muistellessa, — muistelmat sulautuvat kyyneleisin.
"Onko hän minua kysynyt?" kuiskasi Synnöve. — "Hän tuskin on sanaakaan puhunut." — Ingrid muisti kirjettä, ja se alkoi hänen mieltänsä polttaa. — "Eikö hän jaksa puhua?" — "Tuota en varmaan tiedä — hän ehkä miettii sitä enemmän." — "Lukeeko hän?" — "Äiti on hänelle lukenut; nyt jaksaa hän joka päivä lukemista kuunnella." — "Mitä hän silloin sanoo?" — "Ei hän mitään virka, kuulithan. Hän vaan katselee." — "Hänen vuoteensa on peräkamarissa?" — "Niin on." — "Ja hän kääntää päätänsä akkunata kohden?" — "Niin tekee." Molemmat olivat hetken ääneti. Ingrid lausui: "Tässä tuonnoin antamasi kukkanen seisoo akkunalla."
"Niin, yhdentekevä," sanoi Synnöve äkkiä ja päättävästi; "ei kenkään sinä ilmoisna ikänä voi saada minua hänestä luopumaan, käyköön sitten miten tahansa." — Ingrid'in sydäntä ahdisteli… "Ei tohtori vielä varmaan tiedä, tulleeko hänestä jälleen miestä," kuiskasi hän.
Silloin kohotti Synnöve päätään ja pidätellen itkuansa tähysteli hän Ingrid'iä, sanaa lausumatta. Vähitellen vaipui hän ajatuksiinsa; viimein kyynel vieri vitkaan poskea alas, mutta ei hän muuten liikahtanut, oli ikäänkuin luja päätös olisi ollut tekeillä hänen aivuissansa. Nyt hän yht'äkkiä nousi paikaltaan, kumartui Ingrid'iin ja suuteli häntä innokkaasti: "Jos hänestä tulee raajarikko, niin minä häntä hoitelen. Huomenna puhun asiasta vanhemmilleni!"
Tuo Ingrid'iä syvään liikutti; mutta ennenkun hän sai sanaakaan sanoneeksi, puristettiin hänen kättänsä. "Jää hyvästi Ingrid! Nyt lähden takaisin." — Ja hän kääntyi pikaisesti ovea kohden.
"Olin unohtaa kirjeen," kuiskasi Ingrid.
"Kirjeen?" kysyi Synnöve. Ingrid oli jo noussut vuoteeltaan, etsi paperia ja se kädessään lähestyi hän Synnöveä. Vasemmalla kädellään hän tukki sitä ystävänsä poveen, laski oikean käsivartensa tämän kaulalle ja suuteli nyt vuorostaan häntä. Tämän ohessa kyyneleensä kuumina kastelivat Synnöven poskia. Sitten työnsi hän toisen hiljaa ulos ja sulki oven hänen jälkeensä, sillä hänen mieltänsä poltti loppua ajatellessaan.
Synnöve astui portaita alas sukkasilla; mutta koska ajatukset valtasivat mielensä, sattui hän vähän jyryämään. Siitä säikähti, syöksi läpi eteisen, otti kengät käteensä ja kiiti huoneiden ohi, vainioiden poikki, pysähtyen vasta veräjällä, jossa hän veti kengät jalkaansa ja astui kiireesti eteenpäin; sillä veri kuohuili suonissa. Hyräellen hän kulki yhä joutuisammin, jotta hän viimein väsyi ja täytyi istuutua. Silloin juohtui kirje hänen mieleensä…
Koska paimenkoira seuraavana aamuna rupesi haukkumaan, pojat heräsivät ja lehmäin lypsämisen sekä laitumelle päästämisen aika oli käsissä, oli Synnöve vielä poissa.
Poikain siinä seisoessa tuumaellen, mistä häntä etsiä, koskei hän yön aikanakaan ollut majalla, — tuli Synnöve. Hän oli kovin kalpea, mutta aivan tyyneenä. Sanaakaan lausumatta valmisti hän ruoan pojille, laittoi eväspussin kuntoon ja auttoi poikia lypsyssä.
Sumu vielä peitti matalammat harjanteet, kaste kimalteli punaisen-ruskeissa kanervissa yli laajan kankaan, ilma oli kylmänläntää, ja kaiku vastasi koiran haukuntaa. Karja päästettiin, se ammueli tultuansa raittiisen ilmaan, ja lehmä toisensa perään ajettiin pehusta. Koira oli heitä vastassa eikä päästänyt karjaa sinne tänne leviämään, ennenkun kaikki olivat valmiit; kellojen ääni väräeli yli harjun, koira haukkui, jotta kalliot kajahtelivat, ja pojat kilvan huhuilivat. Tuosta hälinästä poistui Synnöve sinne, missä he Ingrid'in kanssa toisinaan istuskelivat. Ei hän itkenyt, istui vaan ääneti ja tuijotteli kuunnellen tuota sekavaa ääntä, joka hälvenemistään hälveni. Tämän ohessa alkoi hän hyräellä, kohta lauloi kuuluvammin ja viimein selvään ja ääneensä seuraavan laulun. Hän oli sen mukaillut toisesta, jonka taisi lapsuutensa ajoista.
Kiitoksen Sulle nyt lausunen
Lapsuuden ajast' kun päiviämme
Leikissä vietimme, — luullut en
Sen loppuvan ikänämme.
Mä luulin leikin jatkuvan
Ain' alta koivujen tuoksuvaisten,
Kummulta kirkon, kotituvan,
Miss' näet akkunain loisteen.
Monetpa illat mä odottain
Siell' istuin luullen Sun tulevaksi,
Mutt' vuori tietä pimenti ain'
Ja Sulle muuttui se vierahaksi.
Suruisin mielin mä aattelin:
Ehk' illan joutuin hän tulee sentään,
Vaan kynttel' paloi ain' sammuksiin,
Ja kohta yöhyt jo entää.
Tuo silmä-parka ei kääntyä
Voi katsomaan enää suunnall' muulle,
Jos kuinkin kirvelee, vääntyä
Se tahtoo tielle tutulle.
He paikan sanovat olevan,
Miss' lohdutusta mun pitäis' saaman.
Se kirkoss' on, — äll'ös sinne vaan
Mua pyydä! Hän siell' on varmaan.