Voi, kuulu Spoassusen' kumeita kuusikkometshäsie kutvahutella niillä paikkasin kuin hänen kuvoamaiseh kujin koaleloo näinä päiväkuuroksuisina! Eikö niistä kummasikseh kujin silmittelis.
Et tiijä, ei voi näitä kultapankasien kutvahuksie kuuloistella, kun on kujin etähäisien matkojen peässä.
Voi, kaunis Spoassusen' kaunehie katajikkometshäsie kaltauvuksennella [kallistella, heilutella] kahtoanne kolmienne peähysie niillä paikkasin kuin hänen kannettuiseh koaleloo näinä päiväkaunistoisina kajon etähäisien matkojen peässä! Eikö niistä kaihosikseh kajon silmittelis, jotta kaunehen hyväseh kallehuisie kaunehih syntysih koalatellah näinä päiväkaunistoisina.
Ei asninnun [tietää, käsittää] kaunehen hyväseh ilmojen peältä
puuvunta-aikasina näillä puolin kaunehie ilmasie koalella.
Ei tiijä, ei voi kaheksikieliset ilokantelehuot kajahella kajon
etähäisien matkojen peähysih."
Kirkossa panee pappi vainajalle ventshän otsalle ja molivanan käteen. [Vainaja näin "ventshätäh", vihitään, toiseen elämään, ilman ei siellä otettaisi häntä vastaan. Molivana = paperi, jossa on rukouksia.] Kirkossakin vainaja hyväisselläh, pappi hyvästelee ensin, sitten saattajat; ruumiin rinnalla olevaa pyhäinkuvaa suulassetah ja sanotaan: "prossi milma, pokoiniekka!" Arkku viedään hautausmaalle avoimena, siellä vasta pannaan kansi kiinni. Kirkosta lähdettäessä on kaikilla saattojoukossa kulkevilla vainajan sukulaisilla palava tuohus kädessä — jos on niin vakava ilma, että tuohus voi palaa. Niitä kannetaan ja niiden annetaan palaa, kunnes hauta on luotu umpeen.
Kalmistoa lähestyttäessä kutsutaan siellä lepääviä vainajia tulijaa vastaan ottamaan:
"Tulkoa valkeista syntysistä vastoalomah valkieta hyvästäni, vallan olova omakuntaseni ta i kaikki Tuonelan valaistikuntaset [Tuonelan eläjät (ven. volost = hallintopiiri, kunta)], omih valkevuisihih näinä päivävarreksuisina!
Tulkoa kaikki tuvehista syntysistä, tunnon olovat omakuntaseni, tuvista hyvästäni tunnon silmittelömäh yksillä tukkusilla omih tuvehuisihih!
Tulkoa omastelomah [omaiseksi tuntemaan], kaikki olovat Tuonelan omakuntaset, orhieta hyvästäni omih omusih, omat ottamaiseh ['omat ottamaiseh' = omat lapset, jotka jo ovat kuolleet] oimun ensimäisiks orheijen ilmojen peältä!"
Jos vainaja on pieni lapsi, niin kalmistoa lähestyttäessä kutsutaan vastaan ottajia:
"Tulkoa miun voalimaistani vallan silmittelömäh omih valkevuisih omat voalimaiseni vallan ensimäisinä, kun on valkie Spoassuni vaivutellun valkeijen ilmojen peältä voalimaiseni sulat valkevuot!
Voi, valkeih ilmoih seätelijä voalijaiseni, valkeista syntysistä valveuvuksennella vastoalomah miun voalimaistani ['Voi valkeih — — — voalimaistani' = Maamoni, tule ottamaan vastaan vaalimaistani] omih valkevuisih, kun valkie Spoassusen' vallan hullusina ['vallan hullusina' = aivan pienenä] vaivutteli valkeijen ilmojen peältä sulat valkevuot miun voalimaiseltani.
Voi, kauneih ilmoih seätelijä kantajaiseni, kaunehista syntysistä kajon yleneksennellä ta kaikki kajon olovat Tuonelan kansakuntaset miun kannettuistani katsahtelomah omih kallehuisih kaunehien ilmojen peältä, kun kaunis Spoassusen' miun kannettuiseni kallehuot kajon puuvutteli kajon yhettömiks."
Avonaisena odottaa Tuonelaan tulijaa jo kalmistoon kaivettu hauta. Sitä lähestyttäessä kuullaan itkijän valittavan:
"Voi kuin viluilta viimoaloo vieronasta vartuostani vieslövän
hyväseni Tuonelan visan assuntasijaset!
Voi kuin kylmiltä kyettelöö kyhelmästä vartuostani kyllä
hyväseni kyhän assuntasijaset näinä päiväkypenyisinä!"
Aivan haudan vierellä oltaessa itketään:
"Katshokkoa kuin kamaloilta koavasteloo kaihosta vartuostani kaunehen hyväseni kajon assuntasijaset näinä päiväkaunistoisina!
Voi, kuin ouvoilta osutteloo onehesta vartuostani orhien hyväseni olentosijaset, kuihe orhie hyväseni oimun loajitellah näinä päiväoprennaisina oimun polvuhisih Tuonelan olentosijasih!
Katshokkoa, kuin ikäväisiltä innon silmittelöö inhusta vartuostani istarinnoitta [oikein ikivanhat] ikipolven aikuhiset Tuonelan ikisijaset!"
Hauta on kaivettu koillini—luuve [itä—länsi. Pääilmansuunnat: pohjoni, suvi, koillini, luuve] suuntaan, jalkopuoli koilliseen käsin. Niin tulee kuollut katsomaan koilliseen päin ja olemaan kohti kesäpäivän nousua, päivä kun kesällä nousee koillisen pohjoiskorvasta. Ja koillisessa se on myös kallehin risti, "kultani risti". Lisäksi siellä ovat pyhät manasterit (luostarit) ja kaikki kalleimmat jumalat: "Isossima, Savatei ta Solovetshkoi". Hauta on kaivettu kolmea kyynärää syväksi, pituutta ja leveyttä on tarpeen mukaan. Ennen kyllä jätettiin hauta paljon matalammaksi, jopa tuskin parin kyynärän syvyiseksi. Avonaiseen hautaan on ennen joskus heitetty jokin raha, ennenkuin ruumis siihen laskettiin. Maa on siten tullut ostetuksi kuolleen sijaksi, ja näin hän saa siinä vapaasti ja rauhassa levätä. Väliin ovat vainajat näet tulleet unissa valittamaan, ettei saa haudassa lepoa, vaan pitää olla vieraassa kodissa, kun ei ole maata ostettu.
Haudan yli asetetaan poikittain kanget taikka lapiot, joilla on hautaa kaivettu, ja arkku lasketaan niiden varaan. Siinä se saa olla avoimena siksi kunnes muisteliaiset on jaettu. Vainajan kotiväki ja muutkin sukulaiset, ketkä vain ovat saattamassa kuollutta, ovat varanneet mukaansa kaikenmoisia antimia: piirakkaa, kalittaa, sankeja, kalakukkoa, leipää, suolaa — suola se onkin kaikkein "kallehinta" — rinkilöitä, ruista, ohraa, sen mukaan kuin varat sallivat, jopa vaatetta ja rahaakin. Jotkut varakkaat voivat vainajansa muisteliaisiksi jakaa, paitsi muuta hyvää, noin puolisen tynnyriä rukiita sekä ohria. Ne jaetaan vähävaraisille ja köyhille — itse kukin antaa omille sukulaisilleen ja tuttavilleen — ja antaessa aina kehoitetaan muistelemaan vainajaa. Tarkoitus on etupäässä juuri jakaa omille köyhille sukulaisille, mutta kun yhdelle omaiselle antaa, saa samalla osittaa yhdeksälle vieraalle. Vähintäänkin kolmelle henkilölle pitää olla jotakin antamista, vaikka jakaja olisi kuinkakin köyhä. Muisteliaiset viedään kalmistoon savipatasilla, tuohiropeilla ja vakkasilla. Kun ne tulevat tyhjiksi, eikä kukaan niitä halua, heitetään ne kalmistoon, asetetaan pohja puhkaistuna tai kylki rikottuna kumolleen haudalle. Kalmistosta ei pidä mitään tuoda takaisin siitä, mikä on vainajan varaksi pantu matkaan. Astiat rikotaan, koska vainaja ei muuten koskaan saisi niitä rikki. Muisteliaisia ei kalmistossa syödä, vaan ne viedään kotiin ja nautitaan siellä omaksi tyydytykseksi ja vainajan muistoksi.
Paitsi vainajan sukulaisia ottavat muutkin saattajat mukaansa hautausmaalle ruokatavaraa, vaatetta ja rahaa, joita he sitten vainajan mukana lähettävät tuonelaan tuomisiksi sinne jo joutuneille omaisilleen. Nämäkin muisteliaiset jaetaan vain tuttaville ja köyhille, ja samalla pyydetään muistelemaan niitä vainajia, joiden takia tavarat on annettu. Tuonelassa tämä kaikki mainitaan, "on niinkuin kirja työnnettäis, jotta teällä häntä mainitah hyvällä… jotta heänkin siitä voipi auttoa, kun myö lähetäh kaloa pyytämäh ta lintuo metshästä ta mihin vain".
Voidaanpa vainajan mukana lähettää tuonelaan oikein suullisiakin terveisiä. Itkien valitetaan terveisvirsi:
"Voikoa viestisie vieritellä vieronasta vartuostani vieslövih syntysih, sen visallisie, kuihe loatusie, vierona vartuoni, vieslövien ilmasien peällä visan elostelen!
Et tiijä, tuloo vieslövien ilmojen peällisie viestisie
vietuvoiksentelomah [kyselemään] vieronasta vartuostani.
Voi sateijen lyömättömie soavehien ilmojen peällisie vereksie
sanomaisie soatella! [Niin tuoreita, ettei ole vesisade turmellut.]
Et tiijä, tuloo vereksie sanomaisie soahustelomah [kyselemään]
soavehis syntylöissä sammusta vartuostani.
Voi valkeista syntylöistä valivopolkkasista vallan etshitellä vaimalan vartuoni vallan kohtalahista! Niin, vaimala vartuoni, olen valkeijen ilmojen peällä vallan monenloatusien Tuonelan vaimalaisien valtivoiksentelijaisina [kärsijänä].
Ei ole ollun minkänä vallallisien vaimaloijen miel'alasien valotuksie [vaimennuksia] niistä aijoista soahen, kun on hänen valkehuot valkehih syntylöih valkie Spoassusen' vallan puuvutellun.
En ole kuitana voalimaisieni vassen voinun valotella [vaimennella] vaimaloita miel'alasieni enkä ole voinun valitella kuillana voalimaisilla.
Anna, vaimala vartuoni, hotj siun valkeih syntysih vallan puuvunta-aikasina valittelen vaimaloijen vetysieni keralla!
Etkö valkeis syntysissä miun vaimalan vartuoni vallan kohtalahisella valittelis näihe loatusie, kun vaimalan vartuoni valkeijen ilmojen peällä valittelen siun valkehuisie vassen."
Kun sitten muisteliaiset on jaettu ja pappi haudan siunannut sekä vainajan pokrepainnut, valmistanut hautaan, otetaan aluskanget pois ja arkku lasketaan nuorilla hautaan. Silloin itketään:
"Elköä, tunnon olovat omakuntaseni ta i tuvis narotakuntani, tuvista hyvästäni tuhansien Tuonelan turpeiden turvutuksiks [turvotettavaksi] tunnon loajitelko!
Voikoa turpiet tuomituhjuset [tuomipehkot] tunnon etsitella
tuvehen hyväseni sijoih tuvehih syntysih!
Anna miun tuvis hyväseni tunnon elosteloo tuvehien ilmojen
peällä tunnon olovat aikasie.
Voikoa, vallan olovat omakuntaseni, voara voaroilta valitut
valivokivyöt [valitut, tasaiset kivet, joita voi liikutella]
valkeihsyntysih valkien hyväseni sijoih vallan loajitelia!
Voikoa, verran olovat omakuntaseni ta versojaini lapset, vesien vellomat venkkien pohjissa venynehet vesihakoset verran loajitella vetrehen hyväseni sijoih vetrehih syntysih!
Anna vetrehen hyväseni vetrehien ilmojen peällä verran elossella
verran olovammat aikaset."
Kun arkku on laskettu hautaan ja joku läheinen sukulainen naapurista, vävy tai joku muu, on laskeutunut naulaamaan kantta kiinni, itketään:
"Elköä soavehen hyväseni soavehuisie satojen Tuonelan
tshasohka-rautojen [salpojen] toakse salpoalko soavehih syntysih!
Elköä, tunnon olovat omakuntaseni ta i tuvis narotakuntani, tuvista hyvästäni tuhansien Tuonelan kriepostirautasien [lukkojen] toakse tunnon loajitelko näinä päivätuomeksuisina!
Voikoa tuomiset tulostupenjaiset [tulorappuset (ven. stupenj = porras)] tunnon loajitella tuvehella hyväselläni näinä päivätuomeksuisina, kuita myöten tuvis hyväseni tuvehista syntysistä tunnon yleneksentelis turtivoa varruttani ta i tuuvittamaisieh tunnon silmittelömäh hotj tunnon ainuot kertaset!
Voikoa, vallan olovat omakuntaseni ta i valkie narotakuntani, valmissella vaskiset Tuonelan tulentovajaset [tulorappuset, karjalan 'vajaset' = rappuset talon edessä] valkeista syntysistä valkiella hyväselläni!
Eikö niitä myöten valkie hyväseni vallan yleneksentelis valkeijen ilmojen peällä valkeista syntysistä hotj vallan ainuot kertaset vaimaloa varruttani ta omie voalimaisieh silmittelömäh."
Kun arkun kansi on naulattu, ladotaan arkun peitoksi tuohi- taikka petäjänkuorilevyjä, jottei multa pääsisi suorastaan arkkua koskettamaan.
Joskus on, niin kerrotaan, joku vainaja haudattu kumollah eli kasvoilleen. "Onnakko on, jotta kun rupieu hyvin paljo kuolomah väkie, elikkä ken naini lapsie soa ta kaikki järkieh kuoloo, niin kumollah kun lapsi hauvatah, niin siitä jeä toiset elämäh."
Ennenkuin ruvetaan luomaan hautaa umpeen, heittävät saattajat arkun kannelle multaa, taittavat puusta oksan, jolle kolmasti sirauttavat sitä haudan reunalta. Paljaalla kädellä ei uskalleta kalmiston multia kosketella. Kun multaa on näin pirautettu vainajan "silmille", ei siitä ole enää tuonelasta tulijaa, ja hänet on helpompi silloin unohtaakin. Saattajat, naisetkin, ellei ole tarpeeksi miehiä matkassa, täyttävät haudan. Hautaa umpeen luotaessa itketään viimeinen itku:
"Elköä kaunehen hyväseni kallehuisie kauheijen kalmamultasien kaunistoisiks kajon loajitelko näinä päiväkaunistoisina. Voikoa katajapehkoset niih sijoih kajon etshitellä!
Niin alkaa kamaloilta koavassella kaihosta vartuostani, kun kaunehen hyväseni kallehuot kauheijen kalmamultasien kaunistoisiks kajon loajitteletta.
Voi, kaunis hyväseni, kaislapeä-heinäsiks [kaislankaltainen nurmella kasvava heinä] kajon yleneksennellä kaunehien ilmasien peällä! Mie niistä hotj siun kallehuisies koalelisin katsahtelomah toisin aikasin kajon suurissa ikävien kaihosissa.
Voi, kuulu hyväseni, kuulu syntysistä kukkapeä-heinäset kujin ylenneitä kurjista seänalasistas kuulu ilmojen peällä! Mie, kurja vartuoni, niistä siun kukkahuisies kävisin hotj kujin silmittelömäh kuulu Spoassusen kesäkuuroksuisina, kun kukkapeä-heinäset kukiksenteloo kurjista seänalasistas.
Mie, kurja vartuoni, niitä kukkapeä-heinäsie vassen kuulu ilmojen peällisie kurjasieni kujin alennuttelisin.
Voi, ihala hyväseni, innon aivosina, huomenesihalmoisina ilmanvuksennella ihaloina ilman lintusina omilla iltapihasilla iluolemah! Enkö niitä vassen vois, inhu vartuoni, iltasijasilta innon yletä, kun ei ole innon ylentelijäisie iltasijasilta, kun ihalan hyväseni ihaluot ihaloih syntysih innon loajiteltih.
Voi, kuulu hyväseni, kuulu syntysistä kuuritsoijen nenissä istujiks kummalintusiks kujertelomah kujin yleneksennellä! Enkö, kurja vartuoni, vois kuuritshasijasilta kujin yletä, kun kummalintusina kujertelet, kun kuulu Spoassusen' siun kukkahuot kujin puuvuttel' kuulu ilmojen peältä."
Pitkän itkuvirren aikana on hauta täytetty ja jalkopuoleen on asetettu risti seisomaan. Lopuksi mullat silitellään ja tasoitellaan kummuksi.
Arkun laatija tekee myös ristin, mutta sen voivat valmistaa kyllä omaisetkin, m.m. pojat vanhemmilleen. Risti koetetaan tehdä "kelle vain min kaunehempi osattais". Varsinkin ennen aikaan pantiin niiden valmistamiseen vaivaa ja huolta, niihin tehtiin silloin viilot ja katot, "solomat" ja "kuuritshat", sekä koristellut tuulilaudat katon reunoihin. Pari kolmekin poikkipuuta salvettiin päärunkoon, alimmainen venäläiseen tapaan viistoon. Nykyään ei hautapatsaita enää viitsitä veistoksilla kaunistella, enimmäkseen ne tehdään vain aivan sileät, joskus maalataankin. Vainajan puumerkki leikataan patsaaseen, toisinaan kuolinvuosikin. Ristin juuren ympärille maahan kääräistään tuohi lahoamista hidastuttamaan.
Pyhäinkuva, joka on ollut vainajan ryntäillä, kiinnitetään ristin päärunkoon vainajan puoleiselle sivulle. Ristin poikkipuille asetetaan ne tuohuksien palaset, jotka saattajilta ovat jääneet palamatta. Tuulipaikkoja (liinoja) sitovat naiset heti ristiin, jotta tämä olisi "kaunehempi". Tavallisesti ovat ne valkeita, noin puolen korttelin levyisiä, uudesta, "solkivaatteesta" poikkisarkaan leikattuja vaatesuikaleita. Tuulipaikat sidotaan ristin poikkipuuhun vaatenauhalla; niiden sanotaan olevan pokoiniekan käspaikkoja (pyyhinliinoja). Orsi, jolla arkku on kannettu hautausmaalle, asetetaan ristin viereen haudalle pitkälleen.
Myöhemmin rakennetaan haudalle kropnitsha, pienoinen hautakammio. Se on tehtävä pian, jottei vesi pääse valumaan hautaan ja mädättämään arkkua ennen vainajaa, koska ruumis silloin joutuisi lahoamatonna multien sekaan. [Jos hautakummussa mullat painuvat maaemään, on vainaja onneton kuolija, joka joutuu oatuun. Mutta jos kummulla mullat kohoavat ylös ja heinittyvät, on kuolija onnellinen, hänellä on tsharsvan elos.]
Kropnitshan laativat sukulaiset taikka omaiset. Ennen se tehtiin hirsistä, salvettiin pyöreistä hirren kappaleista pari-, kolmekerrokselliseksi ja viiloniekaksi niinkuin huone. Lautakatto oli kahtaalle kallistuva, harjalla soloma kuuritshoineen. Tehtiinpä sivuseinän pääpuoleen pieni ikkunakin lasiruutuineen, kuten arkkuunkin. Siitä saattoi vainaja "silmitellä valkeih ilmoih" taikka tulla ulos "kuuritshoijen nenissä istujiks kummalintusiks kujertelomah".
Nykyään tehdään kropnitshoita myös turpeista. Kropnitsha tehdään haudan pituinen ja levyinen, ja se on hautakummulla kuin vainajan suojaksi ja kodiksi tehty pikkuinen pirtti. Se estää myös kalmistossa kävijöitä tallaamasta hautakumpua ja suojelee hautaa sadevedeltä.
7. HAUDALTA PALUU.
Niin on vainaja kätketty "kauheijen kalmamultien kaunistoisiks" ja "tuhansien tuonelan tshasohkarautojen toakse". Hautakumpu on tasoitettu ja risti saatu pystyyn. Sitten lähdetään takaisin kotia kohti. Kalmistosta palattaessa ei kukaan saa katsoa taaksensa. Kalma voisi silloin hinkautua ja vasta hautaan saatu vainaja palata takaisin tuonelasta.
Jos kuollut on viety kalmistoon reellä, käännetään reen pohjaliisteet muurnin, [nurin] ennenkuin niille palattaessa uskalletaan istuutua. Rekeä ei ajeta pihaan, vaan se jätetään kartanon taakse, pohjoissalmoh, käännetään kylelleen ja siitä kopistellaan kirvespohjalla lumet ja rikat pois. Pohjaliisteet heitetään salvoksen korvalle tuulettumaan, lapiot ja kirveet, joita on käytetty hautaa kaivettaessa, jätetään pitkälleen maahan talon pohjoispuolelle, jotta
"tuuli tuuloo ta vesi lyö, pohjaisilma poltteloo, vilu ilma vierauttau."
Seinää vasten pystyyn ei niitä saa asettaa. Jos sen tekisi, saattaisi surma ottaa lisää talosta väkeä. Samoin myös reki vaatisi uutta viemistä, jos se liisteineen heitettäisiin kohdalleen.
Koko saattojoukko savustelee itsensä katajalla kalmistosta palattuaan samalla kuin kuolinpirttiäkin kalmanhajun karkoittamiseksi savustellaan. Ne, jotka ovat kaivaneet haudan, kantaneet vainajaa taikka muuten kuollutta lähemmin käsitelleet, savustelevat lisäksi kätensäkin. Jotkut saattavat lämmittää saunankin ja käydä kylyssä. Mutta niin kauan kuin vainaja on ollut maan päällä, ei talossa ole saanut saunaa lämmittää eikä kylyssä käydä, sillä tällöin voisi saada kalman tartunnan.
Isännättömiksi jääneiden kotipeltojen pientareita palattaessa muistuu vainaja mieleen. Itkuvirttä valitellen niitä katsellaan:
"Katshokkoa, kun on valkiesta hyväsestäni jeänehet kaikki vakovainivoisetkin vaimaloijen vetysien valtasissa näinä päivävarreksuisina!
Kaikki kyllä hyväsestäni jeänehet kylvöpeltosien laitasetki ovat
kyhelmöijen vetysien valtasissa näinä päiväkypenyisinä.
Niin olen, kyhelmä vartuoni, kyhelmöijen vetysien valtasissa
kaiken kyllä ikäseni kyhän eloistelomah.
Kaikki on vieslövästä hyväsestäni jeänehet viikatehvainivoisetkin
vieronoijen vetysien valtasissa visan olovaisilta ["visan
olovaisilta" = kovin paljon, ylt'yleensä] näinä päivävierennäisinä.
Niin se lienöy, vierona vartuoni, kaiken vieslövän ikäseni vieronoijen vetysien valloissa koalelomassa näijen viikatehvainivoisien peällä."
Oudolta tuntuu tuttu kotipihakin ja itkuvesien valloissa olevalta:
"Katshokkoa, kun on loatu hyväseni lastupihasilla loajat vesi-lampiset loajitteliutunna näinä päivä-lapovehusina, kun on loatu hyväseni loaskavuot loatu syntysih loavun assuteltu näinä päivä-lapovehusina.
Niin se lienöy, laitto vartuoni, koko loatu ikäseni laittojen vetysien valloissa loavun koalelomah näillä lastupihasilla koko loatu ikäseni."
Samoin näyttävät monasti edestakaisin kuletut rappusetkin surevan.
Niitä lähestyessä huomataan:
"Kaikki on valkien hyväseni vajovieryöt vaimaloijen vetysien valtasissa näinä päivävarreksuisina, kun on valkien hyväseni valkevuot valkeih syntysih vallan assuteltu.
Niin se lienöy, vaimala vartuoni, koko valkien ikäseni vallan koalelomah näitä vajovierysie vaimaloijeh vetysien keralla."
Mutta kamalan kylmiltä ja kolkoilta tuntuvat tyhjiksi jääneet asuinhuoneet, kun sinne kalmistosta vainajan "kallehuisitta" takaisin palataan. Niinpä jo sintshissä ja pirtissä tunnetaan:
"Voi kuin viluilta viimoaloo vieronasta vartuostani viestivästä hyväsestäni jeänehet visan assuntasijaset näinä päivävierennäisinä. Kaikki on vieronoijen vetysien valtasissa nämä visan assuntasijaset.
Niin se lienöy vierona vartuoni vieronat seänalaset viluja virvettelömäh ["viluja virvettelömäh" = mielipahasta värisemässä] koko vieslövän ikäseni, kun ei ole vieslövän hyväseni vieslövyisie visan elostelemassa omissa visan assuntasijasissah.
Voi kuin kamaloilta koavasteloo kaunehesta hyväsestäni jeänehet kajon assuntasijaset näinä päiväkaunistoisina, kun ei ole kaunehen hyväseni kallehuisie näissä kajon assuntasijasissa.
Kaikki on kaunehen hyväseni kamoaikkunoijen korvasetkin kaljamojeähysien [jääkaljamien] kajollisiks kaljamoittun näinä päiväkaunistoisina.
Niin lietäneh koko kauneheks ikäseksen' kamoaikkunoijen korvasetkin kaljamoittun.
Kaikki ne on ihalasta hyväsestäni jeänehet isveskarauvoilla issutetut [saranoilla kiinntetyt] ilmaikkunoijen korvalliset iljenjeähysien [jääiljamien] innollisiks innon loajittautun näinä päiväihalmoisina.
Niin lienöy inhu vartuoni kaikeks ihalaks ikäseksen' inhojen vetysieni Valtasissa, kun alan ihalan hyväseni ihaluisitta innon elossella näissä ihalasta hyväsestäni jeänehissä innon assuntasijasissa."
Ei tahdota pirttiin päästyä oikein uskoa, ettei vainaja todellakaan enää ole "assuntasijasissah". Kaikkialla näkyy tuttuja todisteita hänestä. Ehkäpä hän on vain jonnekin pistäytynyt, piiloutunut? Siksipä aletaan häntä pirtistä ja jokapaikasta "etshitellä" (etsiskellä) itkuvirsiä valitellen:
"Anna rupielen, kiero vartuoni, kirasta hyvästäni kiran etshittelömäh omista kiran assuntasijasistah.
Eikö ole hotj omien kivikiukaijen [uunien] korvasilla kiran loajitteliutun, kun kiran rikenih kertasih kiroijen ilmojen peällä oloaikasina omilla kivikiukaijen korvasilla kiran koaleli.
Ei ole kirahan hyväseni kirahuot omilla kivikiukaijen korvasilla
kiran koalelomassa.
Kaikki on nämä kivikiukaijen korvasetkin kierojen vetysien
valtasissa näinä päiväkiekkosina.
Kuihe loatusih alan, kiero vartuoni, kiran elossella näissä kiran
assuntasijasissa kirahan hyväseni sulitta kirahuisitta?
Anna, paljo vartuoni, parahan hyväseni parahuisie panun etshittelen
omien patvipatshahuisien takoa.
Vet, se panun rikenih kertasih patsherteli [puheli, pakisi hiljaisella äänellä] omieh patvipatshahaisieh [kiukaan patsaan] takana panun myöhäsien iltapatsheroisien panun alenenta-aikasina.
Niin se lienöy paljolla vartuollani kaikeks parahaks ikäsekseni panun suuret paljoset [mielipahat] panun alenneltavaisiks, kun on nämä patvipatshahaisetki paljojen vetysien valtasissa näinä päiväpatsheroisina."
Mutta kun ei pirtistä löydy vainajan "valkehuisia", käväisee itkijä häntä toisistakin huoneista etsimässä:
"Anna rupielen, sammu vartuoni, omista salmojen suojasista soavehen
hyväseni soavehuisie soarnan etshittelömäh.
Eikö ole hotj omih salmojen suojasih salauvuksennellun?"
Mutta kun ei sielläkään löydy, täytyy palata pirttiin takaisin, valitellen:
"Ei ole hotj soavis hyväseni omih salmojen suojasih voimin
salauvuksennella kuihe paikkasih.
Aivan on soavehih syntysih soavis Spoassusen' hänen soavehuot
soarnan puuvutellun.
Kuihe loatusih alkanen, sammu vartuoni, soavehesta hyväsestäni
jeänehissä soarnan assuntasijasissa soarnan elossella soarnan
armottomina soavehien ilmojen peällä.
Niin äijiksi sammusikseni soarnan loajittautuu soarnan polvuhiset
Tuonelan sammuset.
Niin se alkaa turtivolla vartuollani tuhansin tulikypenyisin
tuisaella [poltella, pistellä tuskaisesti, tuiskaella] tuhmat
miel'alaseni.
Ei ole tuvehen hyväseni tuvehuisie enämpi omissa tunnon
assuntasijasissah näinä päivätuomeksuisina. Ei ni kuillana aikasin
enämpi tunnon koalele omih tunnon assuntasijasih.
Niin alkaa tunnon äijiksi tukelaisikseni [tukalaksi olokseni] tunnon loajittautuo, kun en voi ni kuihe loatusih aikasieni tunnon alennella tuhmilta vetysiltä."
Viimein joku itkijää säälien rupeaa häntä lohduttelemaan ja tyynnyttelemään ja kehoittelee häntä jättämään jo etsintänsä ja itkunsa ja rauhoittumaan. Itkijä heittäytyy tyynnyttelijän kaulaan ja valittelee:
"Elköä kiellelköä kieroa varruttani!
Anna mie, kiero vartuoni hotj kierojen vetysieni kera kiran koalelen ta kiran etshittelen kirahan hyväseni kirahuisie.
En voi vakautella [tyynnytellä] vaimaloita miel'alasieni näinä päivävarreksuisina, niin vaimalan vartuoni vaimalat seänalaset vallaiksenteloo [oleskelee] vaimaloijen vetysien valloissa.
Kuihe loatusie rupielen aikasieni vallan alentelomah näissä
valkiesta hyväsestäni jeänehissä vallan assuntasijasissa?
Ei ole ni kuihe valkehuisie vassen valutella [itkien, kyynelin
alennella] vaimaloita miel'alasieni kuillana aikasin."
Vielä seuraavanakin päivänä herähtää valitusvirsi. Aamulla herättyä muistuu taas mieleen vainajan tyhjä sija, vainajan poissaolo ja ikävä on taas entisellään ja itkuvirsi valmiina:
"Näihe ikäväisih lienen, inhu vartuoni, ihaloijen ilmojen peältä
innon puutun, kun on kaiken ikäseni piettävät innon polvuhiset
Tuonelan ikäväiset innon alenneltavaisina inhulla vartuollani.
Olen katshahellun, kaiho vartuoni, eikö kaunehen hyväseni kallehuot
kajon koalele omih kajon assuntasijasih.
Jos kuillana aikasin katesijasilta kajon yleneksentelisin, kaiho vartuoni, ei ole kaunehen hyväseni kallehuisie omissa kajon assuntasijasissah.
Kaunis hyväseni kun kaikin aikasin huomeueskaunistoisina omilla
kajotyöhysilläh kajon asetteliutu kaihon vartuoni keralla.
Vet, ei ole kajonkana ainusie kertasie yksillä kajotyöhysillä kajon
koalelomassa.
Mie vain, kaiho vartuoni, kaihojen vetysieni keralla koalelen kajon
armottomina kaunehesta hyväsestäni jeänehillä kajon avotyöhysillä.
En voi, kaiho vartuoni, kaunehesta hyväsestäni jeänehien kannikkastolasien peällä koalella kaihoitta vetysittä, kun ei ole kaunehen hyväseni kallehuisie yksillä kannikkaverosilla kajonkana ainusie kertasie.
Kaikki on kaiholla vartuollani kajon prostoisien [huonojen] kaklussomasien [vaatteiden] täytehiset, kaiken kaunehen ikäseni piettävät kaihoset kannettavana ["Kun on oikein suuri mielipaha, niin eivät vaatteetkaan päällä mahu", on tapana sanoa], kun ei ole kaunehen hyväseni kallehuisie kuillana aikasin omissa kajon assuntasijasissa koalelomassa.
Ei ole sukie hyväseni yksillä sulavilla suusoviettaisilla suimun koalelomassa suimunkana ainusie kertasie niistä aijoista soahe kuin on sukeih syntysih suimun assuteltu.
Jos min kajolliset kaihopaikkaset [mielipahat] kajon loajittautuu, ei ole kenenkänä kallehuisie vassen kajon kavotella, kun on kaunehen hyväseni kallehuot kaunis Spoassusen' kallehien ilmojen peältä kajon puuvutellun kajon yhettömiks.
Ei ole vaimalan vartuoni varsisomasien [vaatteiden] vallan assuttelijaisie voatejarmantkaisista [vaatekaupoista, markkinoilta ven. jarmarka = markkinat]. Kuin oli valkie hyväseni valkeijen ilmojen peällä vallan koalelomassa, niin vallan rikenih kertasih varsisomasie voakanmaista voatejarmantkaisista voimalalla vartuollani assutteli.
Kujin rikenih kertasih kuulu hyväseni kuulu ilmojen peällä oloaikasinah kuulusista kuptshien [kauppiaiden ven. kupets = kauppias] lauhkasista [kauppapuodeista] kuletteli kaiken kujillisie kuitusomasie kurjalla vartuollani.
Ei ole niistä aijoista soahe ollun kurjalla vartuollani
kuitusomasien kulettelijaisie.
Aivan se on kurja vartuoni kujin prostoisissa kuitusomasissa
kuleksennellun.
Niistä on kurjalla vartuollani mielistä alenemattomat kaiken kuulu
ikäseni piettävät kurjaset kujin alenneltavaisina."
8. MAAHANPANIAISET.
Aamulla sinä päivänä, jona vainaja saatetaan kalmistoon, ei maisteta ensinkään mitään syötävää, teetä vain juodaan ja vieraillekin tarjotaan. Jos saattajat nauttisivat suurusta, niin ei vainajalle loisessa elämässä sinä päivänä annettaisi syötävää. Vasta kun hautausmaalta palataan, syödään ja juodaan. Koko saattoväki kokoontuu kuolintaloon viettämään moahanpaniaisia. [Nykyään myös hautajaiset. Tunnetaan myös sana peijaiset. Sanotaan esim.: "En lähe häihen enkä peijahaisih", ja "En ole kaynyn häissä enkä peijahaisis."]
Syömiset ja juomiset laitetaan valmiiksi jo vainajaa hautaan hankittaessa. Jokainen koettaa varojensa mukaan saada kaikenmoista parempaa syötävää siksi kerraksi. Pöydällä on silloin leipää, sekä ohuempaa että paksumpaa, ja vielä erittäin ohraista rieskaa. Leivän rinnalla on kakkaraa, sultshinaa, kalittaa, sankia ja rieskaista. [Kaikki karjalaisia leipä- ja piirakkalajeja.] Sitten on kalakukkoa monista kaloista: lohesta, siiasta, säynäästä, harjuksesta, ahvenesta ja mujeesta, joka kalalajista, mitä on, varsinkin parhaista. Lihaakin on keitetty, ja lopuksi on suurimoista monenlaatuista putroa, [suurimoista (ryyneistä) on keitetty putroa, mutta jauhoista keitetty huttua] lisäksi vielä lintaa [maitovelliä]. Näin on arkena, kun ei tarvitse paastota, mutta pyhäissä aikana on pöydällä vähän erilaatuiset suurukset: kolatshut [rinkeli], potakkapiiraat, suurimopiiraat, nakrispiiraat, kohahuspiiraat [hapatetut piiraat, ohrasta sydän, ruistaikinasta "suoravaiset", kuoret] vielä potakkakukkoa, nakriskukkoa, marjakalittaa, hautasankia [naurishaudikkaista], mämmisankia, rieskaista, kalakukkoa sekä potakkaa kapakalan kera. Siis tavallisia karjalaisia arkiajan juhlan antimia taikka pyhäisen paastoajan syötäviä.
Mitään eläintä ei tavallisesti maahanpaniaisiksi teurasteta, ellei satu juuri olemaan syksyinen teurastusaika. Mutta papille antavat ne, joilta vain liikenee, lampaan tai vasikan, jopa pohatat lehmänkin taikka härän; tämä lahja annetaan kuin vainajan muisteliaisiksi. Pappi tavallisesti teurastaa sen heti. Myös on papille maksettava laulantapalkka, jopa heti kirkossa, toimituksen päätyttyä. Sillä vainajalla ei ole maassa sijaa, ellei hänelle ole laulettu ja laulantapalkkaa maksettu. [Rauhattomasta ihmisestä sanotaankin: "kävelöö kuin laulamaton kuolija."] Jos papille annetaan jokin eläin, viedään se hänelle samoin heti haudalta kotiin päästyä.
Ruokapöytään on vainajalle varattu tyhjä istuinsija ja sen kohdalle pöydälle asetettu lusikka. Sukulaiset ja vieraat suurustavat ensin, vasta sen jälkeen talonväki, viimeksi köyhät ja halpa-arvoiset vieraat. Miehet anastavat aina pöydässä samoin kuin muuallakin — ensi vuoron ja ensi sijan. Syömään ruvetessa pominaijah eli muistellaan vainajaa:
"Pominoi, Hospod', pokoiniekkoa!
Antoah, Jumala, tsharsvoa nepesnöitä
[ven. nebesnyj = taivaallinen],
roajuo spassenjoa
[ven. spasenie = autuus],
tuon ilmaista lämmintä sijoa,
tuon ilmasie metisie ruokasie!"
Myös voidaan sanoa:
"Anna, Jumala, tuon ilmasiks hyvikseh,
ja tuon ilmasiks metisikse ruokasikseh,
tänäi peänä, tälläi tsheässyllä!"
[Ven. tshas = hetki, tunti.]
Maahanpaniaisiin kutsutaan sukulaisia ja tuttavia, sekä naapureita että etempääkin toisista kylistä. Jos joku jää pois eikä tule saattamaan vainajaa eikä maahanpaniaisiin, niin se on hänen oma "reähkänsä". Siitä saattaa kyllä joskus olla ikävät seuraukset, jos nimittäin vainaja panee sen pahakseen. Siitä voi terveys vioittua, voi ruveta pakottamaan hammasta, taikka alkaa verissä kuvatella taikka tarttua jokin muu tauti: päätä alkaa humata, jalkaa kolottaa, kättä pakottaa. Nämä taudit ja kivut alkavat sillä lailla, että yöllä unissa näyttäytyy vainaja ja on vastuksina, päivällä taas varauttelee ja muistuu mieleen, että tuolta ja tuolta tulee vainaja. Siitä voi arvata, että vainaja vaatii "käymäh peälläh" taikka antamaan muisteliaisia. Vaivanalaisen täytyy silloin antaa muisteliaisia sukulaisille sekä käydä haudalla suitsuttamassa ja sitomassa tuulipaikka hautaristiin. Tuulipaikkaa asetettaessa anellaan:
"Prosti, milma, pokoiniekka, mitä lienen pahoin loatin, veärin ajatellun! Milma kun lienet voatin peälläs käymäh."
Sen, joka on niin heikko, ettei kykene haudalle käymään, täytyy luvata:
"Milma kun vaivannet, pokoiniekka, ni prosti milma, pokoiniekka! Niin kun voatinet, niin tulen peälläs käymäh ta tuon tuulipaikan, ta annan muisteliaisie ta koajin mullillas. Vain ei ole aijalla meäreä, ei päivällä liittuo, tulen konsa kyhöytynen."
Vainaja voi hyvin helposti ruveta vaivaamaan, jos hänen suhteensa jotakin lyödään laimin. Niinpä muuan vanha Vuonnisen ukko-vainaja kävi vuosittain aina talostaan lehmän surmaamassa. Perilliset eivät olleet raskineetkaan antaa lehmää papille, vaikka olivat luvanneet, kun vaari oli kuolinvuoteellaan määrännyt. Vasta kun vainaja alkoi ahdistella, tulivat omaiset huomaamaan, että "kyllä kuollut omansa perii", ja lupasivat teurastaa lehmän muissinsuovatuksi sekä kutsua sukulaiset, rikkaat ja köyhät muissinlehmämurkinalle. Nyt vasta vanha vaari leppyi.
Joskus, varsinkin sananparsin puhuttaessa, mainitaan maahanpaniaisia häiksi. Sanotaan esim. "Kahitsi häitä pietäh: kerta männessä mieholah, toini hautah pannessa", sekä: "Yhet heät on pietty, toiset on vielä pitämättä". Puhutaan myös "iloisista häistä" ja "surullisista häistä". Niinpä sanotaan: "Iloiset on elävän heät, surulliset kuollehilla", ja "Ennen oisin elävän häissä, ennenkuin kurja kuollehilla". Vieläpä nimenomaan sanotaan hautajaisista: "Ne heät on pietty, toista kertoa ei niitä enää pietä." Jos häitä joku tahtoo moitiskella, voi toinen huomauttaa: "Heät piettih! toini kerta vielä pietäh, ei kavokkana. Ei auta moittimiset toisih häiheh", tai: "No kerta heät on pietty, toini kerta ammoin pietäh, ei auta moittimiset." Tytölle, joka kuolee, tulee "Nurmi-Niikkanan poika sulhasiks".
9. MUISTOATERIAT JA MUISTINPÄIVÄT.
Kuuteen netäliin (viikkoon) ei vainajaa oikeastaan saisi vielä pokoiniekaksi sanoa, sillä hän on siihen asti vain pokoitussa (vainajan sielu tai -henki) [ven. dyssha = sielu, henki(lö). Sanotaan myös esim.: "Montako tussaa teill' on verolla? Paljoko tussalta maksetah?"]. Ei häntä myöskään saa enää entisellä nimellään mainita, koska hän on jo poistunut näiltä ilmoilta. Kuuden viikon kuluttua vasta saa sanoa pokoiniekaksi.
Tänä kuuden viikon aikana voi vainaja silloin tällöin käydä kotonakin, häntä kun näinä aikoina käytettään joka paikassa, missä hän on eläessään liikkunut ja toiminut, ja samalla hänelle näytetään ja muistutetaan kaikki, mitä hän on eläessään tehnyt ja raatanut. Tulevasta tilastaan ei vainaja vielä tiedä. Vasta kuuden viikon kuluttua se hänelle "valkeutetah".
Ensi viikolla on vainajaa muisteltava joka aamu, on leivottava kolme möykkyistä eli pientä ohrarieskaa ja ne annettava "lesk'akoille". Seuraavilla viikoilla on samana päivänä, kun vainaja on kuollut, annettava kuolientapäivän muisteliaisia. [Sitä, jolle jää talonpito vainajan jälkeen, muistutetaan: "Pie muistossa kuolientapäiveä!"] Vainajan muistoksi laitetaan murkina ja kutsutaan muutamia sukulaisia ja tuttavia ja annetaan ainakin kolmelle, ellei useammalle riitä, niitä ruokalajeja, joita siksi päiväksi on tehty. Annettaessa kehoitetaan: "Täss' on, muistele pokoiniekkoa!" tai: "Mainitse pokoiniekkoa!"
Mutta kuuden viikon kuluttua laitetaan kuolentapäivänä kuuen netälin murkina. Silloin pannaan pöytään parasta mitä voidaan hankkia, samoin kuin maahanpaniaisissakin, kaikenlaisia karjalaisia ruokia, pyhäisenä aikana rasvattomia ja lihattomia pyhäruokia, arkena arkisia syötäviä. Päivä otetaan vastaan parhaan praasniekan tavoin. Jos on pimeä aika, niin kynttilöitäkin joaloihin [kynttilän valukaavoihin] valetaan juhlapäivää varten. Pirtit ja muut huoneet pestään ja puhdistetaan. Aattoiltana lämmitetään kyly ja käydään itsekin peseytymässä ja sitten suoriudutaan parhaisiin vaatteisiin. Koko heimokunta kutsutaan pitoihin, samoin hyvät tuttavat, ja erityisesti on kutsuttava leskiä. Sillä "ei kenenkänä molinta ole niin tehoisa kuin leskien." Miesvainajaa muistelemaan tulee tavallisesti enemmän miehiä, naiskuolijaa taas enemmän naisväkeä. Mutta jos murkinanpitäjä on niin köyhä, ettei voi koko heimokunnalleen laatia ateriaa, on ainakin kolme lesk'akkaa kutsuttava molimaan ja pöydälle pantava edes vettä, leipää ja suolaa. Vieraatkin tuovat kyllä mukanaan ruoka-aineita ja juomista, varsinkin varakkaammat köyhemmille.
Jo puoliyön aikaan aletaan ruokia asetella ruokapöydälle — toiset laittavat ruokia, toiset ristivät silmiään ja muistelevat vainajaa. Sillä nyt tulee hän viimeisen kerran käymään kotonaan ja ottamaan osaa yhteiseen murkinaan ja olemaan yhdessä koko heimokuntansa kanssa. Siksi onkin kuuden viikon murkina kallis murkina, ja silloin pitää ainakin jotakin olla pöydällä. Jos vainaja tullessaan näkisi pöydän tyhjänä, lähtisi hän verisiä kyyneleitä itkien pois. Mutta jos pöytä on katettu hyvin, lähtee vainaja nauraen ja hyvällä mielellä. Vainaja tulee näkymättömänä lintuna ja kolme "anhelia" on häntä kuljettamassa. Hän saapuu juuri kun päivänkoite on alkamassa.
Pöytään jätetään vainajalle tyhjä sija, pöydän päähän ylikolkkaan eli pyhäinkuvain puoleiseen kulmaan. Siihen asetetaan lusikka ja käspaikka (pyyhinliina), ja pannaan parasta mitä pöydässä on [veistä ei panna, sillä pidetään suurena räähkänä, jos veitsi on pöydässä]. Kukaan vieraista ei asetu siihen istumaan. Pyhäinkuvain edessä palavat tuohukset, ja pöydällä, jos valoa tarvitaan, on kynttilöitä tuikuttamassa. Pöydässä istutaan hiljaisina, samoin koko yökin vietetään väliin puhein ja kovaa ääntä pitämättä. Syömään ruvettaessa "loaitah risti" ensimäiselle leipäpalaselle, joka käteen otetaan. Silmiään ristien jokainen leipäpalansa "ristii" ja samalla mainitsee vainajaa:
"Pominoi, Hospod', pokoiniekkoa! Anna tsarsvoa nepesnöitä, roajuo spassenjoa! Peässä, Hospod', tänäi peänä tuon ilmasih metisiä ruokasih meän kera yhteh stolah, yhellä murkinalla! Nyt olemma pokoiniekan kera viimeisellä murkinalla yhessä stolassa. Heän näköy meät, myö emmä häntä."
Tämän jälkeen vasta käydään ruokiin käsiksi. Ja kiirekin on. Sillä ennen päivän tuloa on "pokoiniekan" poistuttava, päivällä ei hänen enää ole lupa liikkua. Juuri kun päivänkoite alkaa, täytyy hänen lähteä, ja hän menee nyt tuolle ilmalle määrättyyn paikkaansa eikä enää palaa takaisin.
Murkinapöytää hankittaessa ja vainajan tuloa odottaessa jo taas vierähtää itkuvirsikin:
"Voikoa, kaikki vallan alovat omakuntaseni, varusteliutuo valkiesta hyväsestäni jeänehien valjuskastolasien peällä yksillä valjuskaverosilla!
Mie toivelen, vaimala vartuoni, eikö valkie hyväseni vallan
koalelis vallan jälkimäisillä valjuskaverosilla.
Mie hotj niillä aikasin hänen valkehuisie vallan silmittelisin
vallan jälkimäiset kertaset omissa vallan assuntasijasissah.
Voikoa, kujin olovat kahenpuoliset omakuntaseni, kujin loajitteliutuo kujin aivosina huomeneskuuroksuisien kujin ylenentäaikasina kuulu hyväsestäni jeänehien kujin tovolnoisien kunnivostolasien peällä kunnivoverosilla [hyvillä ruoka-aterioilla].
Eikö kuulu hyväseni kujin koalelis yksillä kunnivoverosilla, kuin olen, kurja vartuoni, niitä varten kujin loajitellun kuusitoistakymmen-loatuset kujin tovolnoiset kunnivoveroset.
Mie niillä aikasin hotj hänen kukkahuisie kujin silmittelisin
kujin jälkimäiset kertaset omissa kujin assuntasijasissah kujin
olovien aikojen oltuo.
Voikoa, visan olovat omakuntaset, viljatteliutuo [ravita itsensä.
Sanotaan joskus: "ei ole nälkä eikä kovin viljakana."] visan
aivosien huomenesvierentäisien visan ylenentäaikasina.
Eikö vieslövä hyväseni ilmauvuksentelis vieslövistä syntysistä,
visan koalelis omien viljastolasieh peällä yksillä viljaverosilla.
Mie hotj niillä aikasin, vierona vartuoni, hänen vieslövyisieh
visan silmittelisin visan jälkimäiset kertaset."
Aamulla päivän saapuessa käydään kirkossa rukoilemassa ja sitten mennään hautausmaalle. Pappikin tulee laulamaan, mutta jos pappia ei ole saatavilla, käydään haudalla ilman häntä, ristitään silmiä, suitsutetaan ja heitetään haudalle kaatuneesta puusta katkottuja oksia. Suitsuttamista varten viedään kalmistoon savipatasella hiiliä, ja palaset, pohja puhkaistuna tai laita lohkaistuna, heitetään haudalle. Kalmistossa taas jaetaan muisteliaisia varojen mukaan; köyhille sukulaisille ja tuttaville annetaan rahaa, vaatetta ja kaikenlaatuista syötävää, ja heitä kehoitetaan mainitsemaan vainajaa. Kun näin annetaan muisteliaisia ja vainajaa mainitaan, ei tälle tule toisessa elämässä puutetta rahasta, ravinnosta eikä vaatteista.
Kalmistossa vainajaa "nossatetah" valitusvirsin:
"Kajon vähäsen aikoo oltuo lähin, kaiho vartuoni, kaunehen hyväseni kallehuisie katsahtelomah, kuin et kuillana aikasin omih kajon assuntasijasih koalellun näinä kajon monina netälikaunis-toisina.
Niin olen toivellun, kaiho vartuoni, hotj olen kajon monet vuosikaunistoiset siun kallehuisittas kajon elossellun. Kuin et ole omissa kajon assuntasijasissas koalellun ni kuillana aikasin, hos minun kaiho vartuoni kajon rikenih kertasih on katshahellun siun kallehuisies kamoaikkunaisien korvasissa kaihojen vetysieni keralla.
En ni kuihe loatusih voimin, kaiho vartuoni, aikasieni kajon alennella. Läksin siun kallehuisies kajon etshittelömäh kauheista kalman multasista kaihojen vetysieni keralla.
Etkö voi, kaunis hyväseni, kajon yleneksennellä kaihoja vetysieni vassen kaunehista syntysistä kajon vähäsiks aikasiks kalovehkätysies varasih?
Mie hotj, kaiho vartuoni, niistä siun kallehuisies silmittelisin, kajon monenloatusien ikävieni kaihosie kajon alennuttelisin. Eikö hotj niiks aikasin alettais minun kaihoista miel'alasistani kajon suuret Tuonelan kaihoset."
Puolisen tuntia, tuntikin viivytään haudalla. Pois lähdettäessä ristitään silmiä ja prostiudutaan:
"Prosti milma, pokoiniekka!"
Kun murkinat on syöty, kalmistot käyty ja vieraat lähtevät pois, kiitellään heitä käymästä ja osanotosta:
"Spassipo, kun että osattomien peähysin ['osattomien peähysin' =
halveksien] oimun silmitellyn orhien hyväseni opinjastolasie.
Mie toivelen, oneh vartuoni, jotta orhie hyväseni oli niillä aikasin yksillä opinjaverosilla oimun koalelomassa omissa olentosijasissah.
Oli orhiemmat miel'alaset niillä aikasin onehella vartuollani.
Spassipo, visan olovat kahenpuoliset omakuntaseni, kun visan koalelija kaksien vieslövästä hyväsestäni jeänehien visan omattomien visan assuntasijasih visan aivosina huomenesvierennäisien visan ylenentäaikasina yksillä viljaverosilla.
Mie toivelen, jotta vieslövä hyväseni oli niillä aikasin omien viljastolasieh peässä viljatteliutumassa visan olovien omakuntasien kera visan jälkimäiset kertaset.
Oli niillä aikasin niinkuin vieslövämmät miel'alaset näinä
huomenesvierennäisinä."
Pois lähtiessä sanotaan: "Viimeiset heät on pietty, ei enämpi enää sen häitä pietä."
Kuuteen viikkoon ei vainajalle toisessa elämässä anneta ruokaa, vaan hän saa olla nälissään, ellei täältä käsin ruokita. Siksi juuri jaellaan muisteliaisia: ruokitaan vainajaa. Vasta sitten, kun vainaja kuuden viikon murkinalta palattuaan saatetaan hänelle määrättyyn sijaan, saa hän siellä ruokinnankin.
Mutta jos äidiltä kuolee rintalapsi, ei äiti saa kuuteen viikkoon maistaa suuruksia ennen päivän nousua. Jos hän syö vähänkin, ei lapselle toisessa elämässä anneta sinä päivänä ruokaa. Vielä pitää äidin antaa rintaa joka päivä toisien vaimojen pikku lapsille, jotta hänen lastaan tuonelassa samalla lailla kohdeltaisiin. — Jos äiti makaa unissaan lapsensa kuoliaaksi, tuodaan hänelle toisessa elämässä, kun hän aikoinaan sinne joutuu, lapsensa ruumis "rautakalakukkona" [rautaisena kalakukkona] syötäväksi. Syötävä on vaikka hampaat eivät pystykään.
Kuuden viikon murkinan jälkeen on vainajan erikoinen muistopäivä vasta vuoden kuluttua, kuolinpäivän vuosipäivänä, jolloin taas syödään murkina ja muistellaan vainajaa, vaikka ei niin suurta juhlaa pidetä kuin kuuden viikon päivänä. Samoin taas muistellaan kahden, kolmen ja neljänkin vuoden kuluttua ja niin edelleen, joskus aina kymmeniinkin vuosiin. Niinpä yhdeksissäkymmenissä elävä Saaren Okahvie [Okahvie Bogdanov, kuulun runolaulajan Ontrei Malisen pojantytär, Anni Lehtosen äiti] on jo neljättäkymmentä vuotta "vallan kohtalahistaan" joka vuosi muistellut ja murkinoinut sekä heimokuntaansakin kutsunut. Ja niin pyhänä pitää mummo muistipäivää, että pukeutuu parhaisiin vaatteisiinsa eikä tee silloin mitään työtä.
Paitsi kunkin vainajan erikoista kuusiviikkoismuistopäivää ja vuosipäiviä, on karjalaisilla vielä vuoden varrella useita yhteisesti kaikkien vainajien muistoksi vietettäviä muissinpäiviä. Suurin niistä on muissinsuovalla, syksyllä vietettävä vainajain juhla, meidän vanhaa kekriämme sekä viettämistavaltaan että -ajaltaan vastaava merkkipäivä.
Muistinsuovatta vietetään, kuten nimikin ilmoittaa, suovattana, lauantaina, lokakuun lopulla vanhaa lukua [meidän marraskuun alkupäivinä]. Mutta jo sen edellisetkin päivät ovat "kalliita" pyhiä sekä tärkeitä valmistuspäiviä. Maanantaista asti aletaan suovattaa varten tehdä valmistuksia. Pestään huoneet, pestään vaatteet, kaikki puhdistetaan ja ruokavaroja hankitaan, syötäviä varustetaan, "mitä vain parahie, mitä henkivallasta löytyy". Edellisellä viikolla jo on laitettu talkkunajauhoja, sillä talkkunaa pitää muistinsuovattana olla. Vähistäkin ohravaroista koetetaan saada säästetyksi edes muistinpäivän talkkunukset. Samoin maitoa ja voita säästetään siksi päiväksi. Vielä pitää muistinsuovatan pöydällä olla lihaa ja kaikenlaista kalaa, sekä tietysti myöskin kaikkia edellä lueteltuja piirakka-, leipä- ja kakkulajeja.
Syysteurastukset toimitetaan juuri muistinpäiväksi. Kukin teurastaa mitä hänellä on teurastettavaa: lammasta, pokkoa (pässiä), lehmää, härkää. Ainakin ne eläimet, jotka on vainajille uhriksi luvattu, on teurastettava, jos oma ja karjan menestys on kallis. Sillä jos jättää lupauksensa täyttämättä, voi menettää koko karjansa. Ja sille aterialle on kutsuttava sekä heimolaiset että kylän köyhät, heitä pitää ensin syöttää, sitten vasta saa itse käydä ruokiin käsiksi. Vuotta nuorempia eläimiä ei teurasteta, semmoisen lihan syömistä kun pidetään "reähkänä".
Serola [ven. sreda = keskiviikko] ja peätintshä [ven. pjätnitsa = perjantai] eli keskiviikko ja perjantai muistinsuovattaviikolla ovat kallehet päivät, varsinkin viimemainittu, muistinsuovatan synninpäivä. Silloin ei pestä eikä kylvetä, ei jauheta eikä kehrätä, ei sahata eikä tehdä yleensä mitään rysketöitä. Naiset tekevät vain hiljaisia käsitöitä, ompelevat, tikuttavat [kutovat kudinta] ja miehet kutovat verkkoa taikka käyvät kylää. Jos näinä päivinä toimitettaisiin pesuloita, joutuisi likavesi "iesmännehillä sukulaisilla tuolla ilmalla juotavaksi". Samoin kehrätessä sylki, jolla näppejä kostutetaan, päräjäisi vainajain silmille. Maanantaina, tiistaina ja torstaina sen sijaan kyllä tehdään töitä ja toimitetaan pesuja. Kylyssä käydään tiistai- tai torstai-iltana.
Muistinsuovattana noustaan jo puolelta yöltä ylös ja aletaan laittaa syötävää pöydälle, lusikat ja stuulat (tuolit) ja kaikki laitetaan paikoilleen. Keskelle pöytää asetetaan kaksi pientä rehennysrieskaa päällekkäin. Rieskoille pannaan muutamia kourallisia suoloja ja sitten peitoksi skoalteri (pöytäliina). Huomenkoiton lähestyessä aletaan sitten pyhäinkuvain edessä muistella vainajia: "keillä mitä olloo sukulaisia pokoiniekkoja, niitä muissellah". Ensin muistellaan talon vanhinta eli ensimäistä kuolijaa, "ken on sen moan haltia", sitten järjestään kaikkia, koko heimokuntaa:
"Pominoi, Hospod', pokoiniekkoi, moan soajie, kojin kokuojie, pellon hankkijie, yheksäst polvest yheksäh polveh! Muistetut ta i muistamattomat, tietyt ta i tietämättömät, ruven rutjomat, tauvin tappamat, vejen viemät, sovan sortamat, ospitshan ottamat, kaikki suurta sukukuntaa, helietä heimokuntaa!"
Tunnin verran kestää muisteleminen, jokainen muistelee ja "pominoi", ainakin silmiään ristien "molii".
Mutta sillaikaa kun heitä muistellaan, käyvät vainajat suurustamassa valmiiksi varatussa ruokapöydässä, johon ei kukaan ole vielä saanut koskea. Vasta muistelemisen loputtua ja vainajien suurustettua käyvät talon eläjät murkinalle. Murkinalta päästyä, päivän koitteessa, korjataan ruuat pois ja pöydälle jääneet murut pyyhitään pöytäliinalle ja pannaan ropeeseen tallelle patsaan päähän, kesällä lehmille annettaviksi.
Jo ennen murkinaa juoksutetaan lähimpiin naapuritaloihin lämmintä rieskaa muisteliaisiksi. Murkinan jälkeen käydään töihin, verkon kudontaan ja muihin tupatöihin, jotkut ulkopuuhiinkin. Päivän tultua käydään kalmistolla ja sielläkin "muissellah ta pominoijah".
Kun köyhiä käy muistinpäivänä talossa, tarjotaan heille joka laatua syötävää ja kehoitetaan muistelemaan vainajia.
Seuraava muistinpäivä on vieristänä, vanhan luvun loppiaisena. [Meidän ajanlukumme mukaan 19:ntenä tammikuuta]. Silloin on vainajain rostuo eli joulupäivä, ja muistinsuovattana oli heillä pyhänlasku. Vainajain ajanlasku nimittäin liikkuu aina viikkoa, paria jälempänä ristirahvaan ajanlaskua. He näet seuraavat vanhaa juhlapäiväjärjestystä, jolloin pyhät olivat pitempiä kuin nykyään, ne kun on "uuven testamentin aikah lyhennetty".
Vieristää vietetään samalla tavalla kuin muistinsuovattaakin. Sen "synninpäivä" on jo hyvin "kallis" päivä, jopa yhtä "kallis" kuin "äijänpäivän peätintshä" [pitkäperjantai. Äijäpäivä = pääsiäinen]. Vieristäksi tehdään juhlavarustukset samoin kuin muistinsuovataksikin, ja samoin puolelta yöltä laitetaan ruokapöytä valmiiksi vainajille, jotka sillä aikaa murkinoivat, kun talon rahvas muistelee heitä tuohuksilla valaistujen pyhäinkuvain edessä. Ja päivän tultua käydään taas kirkossa ja kalmistossa. Samalla tavalla menetellään sitten muinakin vainajien muistinpäivinä: jo puolelta yöltä noustaan ylös ja murkina syödään ennen päivän tuloa, muistellaan vainajia, poltetaan tuohuksia pyhäinkuvain edessä ja pimeänä aikana kynttilää pöydällä, ja päivän tultua käydään kalmistossa. Eläintä vain ei täksi päiväksi teurasteta eikä laiteta talkkunaa kuten muistinsuovataksi.
Kolmas muistinpäivä on lihanpyhänlaskuna, joka on seitsemisen viikkoa ennen pääsiäispäivää ja vastaa meidän läskisistämme. Silloin alkaa pitkä pyhäaika, jolloin ei saa liha- eikä maitoruokia syödä. Neljäs vainajainpäivä on roatintshoina, jolloin suovattana "roatintshojen kesellä", viikkoa jälkeen äijänpäivän, vainajia muistellaan ja murkinoitetaan. Tämän jälkeen vasta alkaa vainajoille arki, kun on kahdeksan, yhdeksän viikkoa kestänyt yhtämittaista pyhää lihanpyhänlaskusta asti. Viides vainajain päivä on troitshan, helluntain, suovatta (lauantai) kevätkesällä ja kuudes keskikesällä heinäkuussa, petrunpäivä [uuden luvun 12. heinäk.], joka on vainajain juhannus, sekä seitsemäs syyskesällä elokuulla, pohorotshanpäivä [uuden luvun 28. elok.]. Kolmena viimeksi mainittuna pyhänä, jotka ovat kesäjuhlia, mennään pyhänä varsin isoin joukoin hautausmaalle vainajia muistelemaan ja muisteliaisia jakelemaan. Troitsana viedään haudalle virvonvitshoja. [Haudalle mentäessä pitää aina olla jotakin viemistä, jollei muuta, niin on oksa puusta katkaistava ja heitettävä haudalle merkiksi siitä, että on käyty.] Ne ovat papin kirkossa siunaamia ja niillä on seuraavana aamuna toisiaan vuoteelle käsin virvottu sanellen:
"Virvon, varvon, tuoreheks, terveheks,
vuueks vapahaks, netäliks velkapääks!
Siulla vitsa, miulla kakkara!"
Vitsat pistetään haudalla ristiin "tuulipaikan" alle. Ennen noudettiin vitsat itse metsästä ja ne pyhitettiin asettamalla peränurkkaan pyhäinkuvien alle.
Petrunpäivänä viedään hautausmaalle huttua ja muuta ravintoa. Pohorotshana, pyhän äidin päivänä, taas kannetaan uutisesta keitettyä huttua sekä monenlaisia uutisista, ohrasta ja rukiista, laitettuja piiraita ja leivoksia kaksin kolmin lautasin kutakin. Jo aikaisin aamulla ennen murkinaa mennään kalmistoon, sinne mennään koko kyläkunnin, perhe kokonaisuudessaan, kukin omille haudoilleen. Ruokalautaset asetetaan haudan mullille lasketulle pöytäliinalle. Koko pyhä kalmalehto on täytenään ristirahvasta. Toiset syövät, toiset suitsuttavat, toiset itkevät "eänellä", toiset silmiään ristien muistelevat vainajia. Jos "kylkehisie", sivullisia, joille voisi muisteliaisia antaa, ei ole niin paljoa, että tuomiset tulisivat kaikki jaetuksi, syödään ne mitä jää, itse kalmistossa. Ennenkuin itse mitään maistetaan, on syötävistä kumminkin jaettava osa sivullisille vieraille.
Haudalla aterioitaessa rupeaa joku vainajaakin ruokaveroille herättelemään ja hän valveuttelee itkuvirsin valittaen:
"Anna rupielen, vaimala vartuoni, valkieta hyvästäni vaiveuttelomah vallan polvuhisilta Tuonelan varsisijasilta ta valkeista syntysistä.
Etkö voi vallan yletä, valkie hyväseni, hotj vallan vähäsiksi aikasiks vaimaloa varruttani vallan silmittelömäh ta vallan olovie omakuntasieni?
Myö läksimmä siun valkehuisies vallan etshittelömäh.
Voi, kaunis hyväseni, kamalat kalmamultaset kahtoanne kolmionne peähysie kahoalla ta voi kajon yleneksennellä hotj kajon vähäsiksi aikasiks kajon silmittelömäh kaihuo varruttani!
Mie, kaiho vartuoni, kannikkaverosie kajon koalattelin. Eikö ole kaunehella hyväselläni kannikkaverosien kaihoset ['kannikkaverosien kaihoset' = ruuan mielihalu], kun et ole kajon olovih aikasih koalellun omissa kajon assuntasijasissas?
Niin on ikävien kaihoset kaiholla vartuollani siun kallehuisies.
Läksin, kaiho vartuoni, kajon etshittelömäh ta katshahtelomah siun kallehuisies ta kannikkaverosie koalattelomah.
Etkö hotj kannikkaverosien kaihosissa koaloale?
Anna mie, kurja vartuoni, kymmenien kyynelvetysieni keralla kyhän
ylentelen kyllä hyvästäni kyllä syntysistä.
Etkö voi kylmänehien kyynäspeähysies varoih kyhän yleneksennellä
miun kyhelmöitä eänysieni vassen?
Etkö voi, kaunis hyväseni, kaunehista syntysistä kajon yleneksennellä kalovehtuneijen kantapyöräsies varoih ['kalovehtuneijen kantapyöräsies varoih' = kalvenneiden kantapäittesi varaan] kajon vähäsiks aikasiks?
Mie läksin, kaiho vartuoni, siun kallehuisies kajon etshittelömäh
kaihojen vetysieni kera.
En ni kuihe loatusie voinun aikasieni kajon alennutella, kun
ei ole siun kallehuisies ollun kajon Olovien aikojen oltuo.
Ei voi vieslövä hyväseni visan yleneksennellä vieslövistä
syntysistä vieroneita vetysieni vassen.
Voi, vieslövä Spoassusen', vilujen merien peältä visan ankarat viimatuuluot visan loajitella ta Tuonelan vierimultaset vieslövän hyväseni peältä vierrätellä, hotj visan vähäsiks aikasiks! Mie hotj niillä aikasin vieslöveä hyvästäni silmittelisin vieslövistä syntysistä.
Enämmiksi kaihosikseni kajon loajittautuu kaiholla vartuollani, kun ei kaunis hyväseni kajon yleneksennellyn kaunehista syntysistä.
Enämmiksi tuhmasikseni tunnon loajittautuu turtivolla vartuollani, kun on tuvis Spoassusen' tulomattomilla Tuonelan tiehysillä tunnon loajitellun tuvehen hyväseni.
Ei ni kuillana aikasin valveuvuksentele valkieni hyväseni valkeista syntysistä, jos kuihe loatusih, vaimala vartuoni, valveuttelisin."
Petrunpäivä ja pohorotsha ovat niin "kalliita" juhlapäiviä, ettei niinä päivinä tehdä mitään työtä. Pohorotsha on viimeinen vainajain muistinpäivä. Siitä taas syksyiseen muistinsuovattaan saakka
"muinoiset on muissinpäivät, ollehet ta männehet."