10. MUITA MERKKIPÄIVIÄ.
Paitsi varsinaisina muistinpäivinä osoitetaan vainajille kunnioitusta ja näitä palvotaan monina muinakin merkkipäivinä. Ja monesti liittyy merkkipäivän viettoon paljon tapoja ja taikoja, jotka johtuvat vainajain palvonnasta.
Varsin useat taiat ja uskomukset liittyvät rostuon (joulun), uudenvuoden ja vieristän (loppiaisen) viettoon, päiviin, joita juhlitaan talven pimeimpänä aikana, jolloin aurinko on "yheksän sutkoa aseuksissah". Se on ensin kolme vuorokautta haudassaan, sitten nousee haudan laidalle ja itkee [päivä itkee sentähden, että pitää niin paksuja lumikinoksia lähteä sulattelemaan] toiset kolme vuorokautta, ja sen jälkeen lepää vielä kolme vuorokautta ennenkuin lähtee jatkamaan ja jatkumaan.
Koko pimeää joulunaikaa sanotaan vierissän keseksi. Se alkaa kolme päivää ennen joulua Tuomaan päivänä ja päättyy tuuhhunpäivänä [ven. dyhov denj], viimeisenä joulunajan merkkipäivänä. Sinä aikana on varoen elettävä. Silloin pitää antaa metsän olla rauhassa, ei saa tuoretta puuta hakata eikä kontion nimeä mainita. Jos mainitsee, niin "metsä" kesällä ankarammin liikkuu, tekee elukoille vahinkoa, tulee miestäkin vastaan ja varauttelee. Sen lähettää metsänhaltia. Ei myöskään saa karistaa karstoja katoista eikä viedä tuhkia pirtistä pihalle, muuten kasvaa kesällä tuliheiniä peltoon. Eikä liioin saa päretulitorvin ilta- ja aamupimeillä liikkua ulkona, koska siitä kasvaa peltoon hiilipäitä [nokineniä, mustia tähkiä]. Myöskään ei saa kehrätä, pestä poropyykkiä [lipeäpyykkiä], keritä lampaita, purkaa lammaskarsinaa eikä noutaa vettä avannolta pimeän aikana, se kun voisi saada aikaan vaikka minkälaisia vahinkoja. Kaikki unet, joita vieristän keskellä näkee, ovat hyvin merkitseviä.
Vieristän keskellä on vierissän akka liikkeellä, pahannäköinen, pörröpäinen, hajahapsinen eläjä — "vierissän akka ta turjushärkin", sanotaan — se laskeutuu taivaasta ennen joulua ja nousee ylös tuuhhunpäivänä. Akka asuu avannossa, mutta nousee sieltä silloin tällöin maalle jalkaisin liikkumaan. Riihessä akka pui, läävässä lehmiä silittelee, aitassa purnuja kolistelee, kylyssä kylpeä tassuttelee, pirtissä pöydän alla kupsehtii. Akan toimia käydään salassa kuulostamassa joulun, uudenvuoden ja vieristän huomenessa, ne kun ennustavat tulevia tapahtumia. Kylystä kuuluva voihkiminen ennustaa sairautta, riihen lattian ja aitan purnujen tyhjä kolisteleminen tietää katovuotta. Läävän oven takana kuunnellaan, mitä vieristän akka karjan menestymisestä sanoo. Pirtin pöydän alla pöytäliina korvissa istuen saadaan kuulla sanomia pirtin eläjäin vastaisesta voinnista ja teiden risteyksissä ilmoitetaan, mitä teiden varsien eläjille tulee tapahtumaan. Pojat ja tytöt varsinkin käyvät teiden risteyksissä hankkimassa tietoja tulevasta elämäntoveristaan.
Avannon reunalle järvelle on tapana vieristää vasten pystyttää vierissän akan risti. Se on noin 60-70 cm korkea, aisapuun paksuisesta pärepuun sydämestä tehty. Keskellä on "vinahvoittain" poikkipuu, ja sen ylä- ja alapuolelle on vuoleksittu käpertyneitä lastunotteita.
Vieristän keskellä tehdään kaikenlaisia ennustustaikoja. Joulua, uuttavuotta ja vieristää vasten ladotaan illalla luetut puut kiukaaseen ja huomenissa ne taas katsotaan, ennenkuin tuli sytytetään. Jos yöllä on puita uunista kadonnut, katoaa talosta sinä vuonna yhtä monta henkeä joko kuoleman taikka naimisiin menon johdosta. Jos halkojen määrä kasvaa, niin rahvaskin lisääntyy. Kuutamossa taas katsotaan yöllä peiliin seisoen selin ikkunaan, ja peilissä nähdään koko tulevaisuus; siellä on hevosta, lehmää, huonetta ja kaikenlaista tavaraa, jopa "väkeäkin" liikkeellä. Erittäinkin ovat nuoret halukkaita saamaan etukäteen tietoa tulevasta mielitietystään. He koettavat monin tavoin sitä tiedustaa. Niinpä he muiden nukkuessa ristivät pirtin ovea piirainpaalikalla, ja millainen henkilö huomenaamuna ensiksi astuu pirttiin, sen luontoinen on tuleva mielitoveri. Taikka lukevat tytöt samalla paalikalla pirtin siltalautoja: "leskikö? holostoi?" [naimaton mies] ja kumpi sattuu viimeiselle siltapalkille, sepä tulee osaksi. Taikka noutavat tyttäret ummessa silmin umpimähkään naapurin pinosta halon: minkänäköisen sattuvat saamaan, sen näköisen saavat miehenkin: oksikkaan lurjuksen, vänkyrän vätyksen taikka suorean sievän prihatshun. Taikka katsotaan pyhäinkuvain edessä "silkkaroon" (peiliin), ja kuinka monena tuohus siinä kuvastuu, niin monen veljeksen joukosta sulhanen saapuu. Taikka lukitaan tytön palmikko illalla ja sulhanen saapuu sitä unissa avaamaan, taikka seulotaan lunta, ja aamulla etsitään siitä jälkiä, taikka tekevät tyttäret tahtaasta pikku koiria kynnykselle kykkimään ja kutsuvat talon hallin katsomaan näitä laitoksia. Kenen pennun halli ensin sieppaa suuhunsa, se ensinnä joutuu miehelään. Taikka survaisevat tyttäret silmättömän neulan käsikivien väliin ja alkavat jauhaa kieputtaa. Muuan istuu kiven lautasien alla pöytäliina korvissa kuuntelemassa, mitä nimeä neula-raiska kivenraossa kitkuttaa: Iivana?… Vaslei?… Huotari?… Kirilä?
Jouluna, uutenavuotena ja vieristänä pitää lehmillä olla rauhanaika: emäntä ei saa käydä läävässä ennenkuin on syöty murkina, ja vasta sitten, kun päivä on kääntynyt luoteelle, viedään lehmille vettä. Kun lehmät läävään mentäessä ovat vielä rauhallisesti makuulla, antaa niille metsäkin kesällä rauhan.
Varsin tavallinen uudenvuoden yön taikomistapa on tinanvalaminen. Tinaa sulatetaan koatelitsalla (suitsutuslaitteessa) ja se kaadetaan kasarikattilaan pantuun veteen. Kun on ensin pakana tina valettu pois — sulatettu tina porautettu veteen —, valetaan tshoarille ja sanotaan:
"Kun soat nousoo, ni tulkah stilkkoo [pistin (ven. sshtylk)], miekkoo, sapelie, kaikkie sotatarpehie, vain kun rauha olloo, ni tina tulkah tasani!"
Sitte valetaan vuuelle:
"Kun vuosi hyvä tulloo, ni tina hyötykkäh, vain kun vuosi köyhä tulloo, ni tina köyhtykkäh! Tulkah jyväpurnuja, aittoja, amparie [iso aitta (ven. ambar)]!"
Sen jälkeen kaadetaan itselle:
"Kun mie hyötynen, ni tina hyötykkäh, kun mie köyhtynen, ni tina köyhtykkäh, kun mie kuolen, ni kropu tulkah, jos tervehnä olen, ni tina tulkah kirkas, vain kun läsinen, ni tina tulkah musta!"
Tytöt tähän vielä lisäävät:
"Jos mieholah joutunen, ni tulkah huiluo [vaimon huivi]!"
ja pojat:
"Kun soltataks joutunen ni tulkah stiikkoo, miekkoo, sapelie, vain kun nainen, ni tulkah morsian rinnalla!"
Kun tina on jäkälässä, tulee valaja elämään pohattana, jos se on kirkas ja helisevä kuin läkkipelti, tulee köyhyyttä, mutta jos se on musta, ennustaa se murhetta ja tautia. Sormenmentävät koperot tinassa ovat viljapurnuja, ja erilliset kappaleet ennustavat lapsia. Yläpuoli tinaa merkitsee alkuikää, alapuoli loppua.
Tinanvaluvettä käytetään taas monella tavalla taikomiseen. Pöytäliina korvissa siitä mielitiettyä etsitään, siihen kastetaan hihansuu ja sitten unissa nähdään, minne joudutaan kastunutta kuivailemaan, vettä otetaan naperkallinen [sormustimellinen] ja siihen taikina valmistetaan toisesta naperkallisesta suoloja ja kolmannesta jauhoja, taikina syödään ja nukutaan ja tullaan janoisiksi ja nähdään unissa mielessäpidettävä juoman tuojana.
Lihanpyhänlasku, laskiainen, on ilojuhla, jolloin
"pyhänlasku pyöritäh, päivä kaikki kapsetah."
Ja puoliyöhön saakka kävellään ja ajellaan kylillä suuressa tshillissä (kulkusessa). Tänä pyhänä talon emäntä tekee varojaan, jotta karja kesällä metsässä pysyisi yhdessä joukossa. Lehmille antamistaan heinävihkoista hän ottaa pikku tukun kustakin, sitoo ne hiusnauhallaan yhteen, panee talteen ja sitten taas antaa karjalle pääsiäispäivänä.
Pyhänlaskusta alkaa seitsenviikkoinen suuri pyhä, jolloin taas on varoen elettävä. Kontiota ei saa mainita eikä syötäessä mitään pakista. Suuren pyhän aikana plahvessenjana, vanhan luvun maarianpäivänä, ei pitäisi kenenkään maata. Siitä tulee "lahokessel selkäh", semmoinen laiskuus, että aina tekisi mieli loikoa, kun "rapa raukoa, paska painoa niin" ettei esim. metsänkävijä metsonkiiminnässä ollessaan kuule metsonlaulua eikä kalanpyytäjä saa kutukalaa. Virposuovattana, palmusunnuntain lauantaina, käydään virpivitsoja noutamassa, yksi jokaiselle talon eläjälle, elukoillekin, ja vitsat pannaan hyllylle pyhäinkuvain alle. Seuraavana aamuna se, joka ensiksi ennättää, nousee virpomaan toisia, jotka vielä makaavat, virpoen kumminkin ensinnä itsensä. Sitten isännät käyvät hevosiaan, emännät lehmiään virpomassa. Näin kaikki pysyvät terveinä koko vuoden, eikä heihin tartu tauti. Äijänpäivän peätintshänä (pitkänäperjantaina) ei pitäisi sen vertaa pakista eikä nauraa, että hampaat näkyvät, muuten tulee "reähkä". Äijänpäivän tshetvorkkana (torstaina) taas pitäisi käydä kylyssä. Siellä saa silloin selästään pois "neljänkymmenen vuuven netuukat" (kivulloisuuden), joskin voi myös saada yhtä monen vuoden "netuukat" selkäänsäkin. Kylvettäessä manataan:
"Mänkäh tuonne, kaikki nellänkymmenen vuuven netuukat ta nesvotat, alla mustien mutien, liikkumattomien likojen!"
Äijänpäivän yönä ei taas kenenkään tulisi maata eikä nukkua. Silloin ei pitäisi jalkojaankaan "jaksaa" (riisua) eikä olla paljain jaloin, koska muuten jalat sattautuvat kesällä. Jos joku silloin yrittää nukahtaa, pistävät toiset savuavan vaaterievun nenän alle. Pääsiäisaamuna vie emäntä leipomiaan rehennysrieskoja lehmille, murtaa vasemmasta kainalostaan murenen jokaiselle, mutta loput tuo takaisin patsaan päähän ropeeseen. Samalla jakaa emäntä lehmilleen laskiaisvihkot.
Pääsiäispäivää seuraa roatintshat, vainajain pääsiäispäivä, ja silloin, roatintshojen keskellä, tulisi kaikkien tuottaa toisilleen iloa eikä saattaa ketään itkemään, ellei tahdo joutua kärsimään toisessa elämässä.
Jyrinpäivä on hevosien henkäyspäivä, pyhä Jyrki kun on heposien jumala. Jyrinpäivän aamulla kuljetetaan lämmitettyä kelloa hevosen ympäri ja rukoillaan:
"Pyhä Jyrki, kormelitsha, [ven. kormilets = hyväntekijä] Suomen suomie jumala, kuuluo kulettamah, kajuo koalattamah tänä Iesuksen kesänä, Moarien sulana syyssä! Niin ole lämmin isäntähäs kuin on tämä kello lämmin!"
Jyrinpäivänä ei hevosella saa ajaa, muuten kontio kesällä varauttelee. Myöskään ei saa huoneissa kolkata eikä pahaa pauketta pitää, jottei kesällä ukkonen niissä huoneissa jyryäisi.
Tärkeä päivä on keväinen karjanlaskupäivä. Silloin syötetään lehmille niitä murusia ja ruoanjätteitä sekä rehennysrieskoja, joita talven kuluessa aina juhlina ja merkkipäivinä on patsaan päähän ropeeseen kerätty karjalle ollosiksi. Aamulla emäntä kiertää kantaen rieskarovetta, jossa on lisäksi pyhän jumalanäidin kuva, koko karjansa myötä- ja vastapäivään. Sirppi on emännällä vielä vasemman käsivarren koukussa ja rove samassa kädessä, oikeassa on lypsinkiulu, jossa on vettä. Kiertäessään lukee emäntä pitkän metsänemännän loitsun:
"Mielikki metsänemäntä, salakoaren vaimo kaunis, sivo kiinni koirias, rakentele rakkias" j.n.e.
Niinä viikonpäivinä, joina on ollut joulu, vieristä taikka plahvessenja (Maarian ilmestys), ei karjaa saa ensi kertaa läävästä ulos laskea, ei myöskään lauantaina eikä ensimmäisenä arkena (maanantaina). Ne päivät eivät tuota karjalle menestystä.
Ottosia annetaan karjalle illalla, kun se palaa metsästä kotiin, ja sitten pitkin kesää, mikäli niitä riittää, joka ilta. Ottosia kerätään ja rehennysrieskat paistetaan jokaisena vainajain muistinpäivänä sekä useimpina juhlina: jouluna, laskiaisena, sporupyhänä [uuden luvun mukaan helmik. lopulla], Maarian ilmestyspäivänä, pääsiäispäivänä, roatintshoina, jyrinpäivänä, kevät- ja syysmiikkulana.
Toinen tärkeä kevätpäivä on kylvöpäivä taikka oikeastaan kylvön lopettamispäivä. Silloin siemenistä jääneistä viljoista tehdään suurimoita ja keitetään maitoon kylväjäisputro illalliseksi. Puuroa viedään maisteliaisiksi naapureillekin ja heitä kehoitetaan mainitsemaan vainajia. Ja ennenkuin kukaan on puuroa maistanut pannaan sitä vielä kahdelle lautaselle, toinen hyvälle vuodelle, toinen huonolle. Sitten kutsutaan koira ottamaan, ja kumman puuron se ensin syö, semmoinen vuosi tulee. Mutta jos koira ensin toista haistelee, ja kuitenkin toisen ensinnä syö, tulee semmoinen räväsvuosi, ei hyvä eikä huono.
Rukiin siemenjäännöksistä keitetään samoin myös huttu ja annetaan muisteliaisia. Mutta vielä tehdään niistä savarnieta (mämmiä), kiukaassa imellytetään ja muijotetaan; ennen maistamista sitä viedään palasella tshässöynään, jossa sitä syödään; miehet vain syövät, ei naiset.
Lehti-Iivanan päivä eli juhannus on kesällä [uuden luvun mukaan 7. heinäkuuta]. Sitä ennen ei saa lehteä teräkalulla leikata eikä kaislaa, heinää, ruokoja tahi lumpeita teräasein katkoa taikka nyhtää kasaan. Siitä metsä alkaisi liikkua. Vasta juhannukselta on lupa lehdentaittoon. Seuraavana päivänä heti oikein joukolla lähdetäänkin vastalehden leikkuuseen.
Suuri merkkipäivä on taas silloin, kun ensi kerran uutisviljaa maistetaan, varsinkin jos uutinen joutuu tavallista aikaisemmin. Kun ensimmäinen riihi on puitu, viedään uutisviljaa säkissä pirtin peräpenkeille pyhäinkuvain alle. Sitten uutisesta keitetään puuroa, jota viedään tshässöynään jumalia muistellen, kun he ovat niin hyvin viljankasvua jouduttaneet. Viedäänpä puuroa palasella kalmismaallekin sekä lautasilla uutisesta laitettua sankia, kalittaa, kakkaraa ja rieskaa vainajain muisteliaisiksi, kun he ovat niin hyvän palven (asuinpaikan) hankkineet, jossa vilja niin kauniisti menestyy. Syötäviä ei itse maisteta, vaan ne jaetaan niin tshässöynässä kuin hautausmaallakin naapureille, etupäässä köyhälle rahvaalle. Hautausmaalla jaettaessa kehoitetaan syötävien saajia muistelemaan:
"Pellon kuokkijie, harjun hankkijie, vanhoja halteita."
Sitten vasta, kun uutiset on tshässöynässä ja hautausmaalla käytetty, saadaan niihin itse ryhtyä.
Kaikki leipävilja on pyhän Iljan kaitsennassa. Ilja onkin viljan ja taikinan haltia, ja riihi on "pyhän Iljan sporkkosa [varakas, karttuisa] koti", pyhä, arvokas huone, jossa jumalanantimia puidaan pyhän Iljan lattialla. Viimeisestä riihestä heitetään puimatta riihen perinurkkaan perimäiselle partiselle lyhde, pyhän Iljan parta. Se saa olla toiseen vuoteen asti riihen nurkassa, sitten taas seuraavana kesänä viljat menestyvät hyvästi. Muuten on riihen haltiana riihenakka, joka asuu riihen sillan alla. Sitä rukoillaan, kun riihtä laitetaan lämpiämään:
"Riihenakka, rikka akka, akka manteren alani, savun läpi läikyttäjä, soata savun läpi viljat, Jumalan hyvät, niinkuin olet ennenkin soattan!"
Juuri tämän, riihenhaltian, hyväksi se pyhän Iljan parta heitetään.
Itse pyhää Iljaa taas rukoillaan taikinaa alustettaessa:
"Pyhä Ilja, kormelitsha, liitä sormes lihah, pane paksu peikalos! Nouse kuuta katshomah, päiveä tähystämäh, jotta tulis leipä lempehes, taikina hyväh nimeh. Pyhä Ilja, kormelitsha, anna taikinan hapata, leivän juuren jumputella!"
[Entisaikaan oli Vuokkiniemessä pyhälle Iljalle uhrattu Iljan päivänä härkä.]
Pokrovan pyhä on syksyllä lokakuun puolivälissä (uutta lukua). Sen jälkeen ei saa enää maata liikuttaa, ei kyntää, ei kaivaa, ei kuokkia. Pellot pitää jättää levähtämään, samoin muukin maa levolle. Jos vielä jälkeen pokrovan maata liikuttaa, ei se ensi kesänä enää kasva. Pokrova on myös kalanjumala, se antaa "pohjimmaiset kutumujehet". Pokrova "jakaa vuuven kaheksi". Pokrovan nojalla voidaan laskea vuoden seuraavat juhlapäivät.
Metsänjumala on Miikkula, joka "metson tuopi". Kevätmiikkulana [uuden luvun mukaan 22. toukokuuta] pitäisi jokaisella olla lintukeitto kattilassa. Tällöin on paras metson kiimintäaika; sanotaankin:
"Miikkula, kuukkula, pane metso kattilah!"
Tunnettu on Venehjärven pokkouhri [pokko = pässi] pyhälle Miikkulalle. Jos vain pässejä tuodaan, toimitetaan se vieläkin joka vuosi syysmiikkulana, elokuun lopulla [uuden luvun 27. elok.]. Sitä "kun on niin ijäst impehest eletty, ni eletäh vastakin." Uhrattavia pässejä tuodaan naapurikylistäkin, Vuonnisesta, Vuokkiniemestä, Pirttilahdesta, Mölkystä, Ponkalahdesta, Ajuolahdesta, Tshenasta, Kivijärvestä, Lapukasta ja Latvajärvestä asti. Tavallisesti ne pässit, jotka käyvät "läsimäh" (sairastuvat), luvataan Venehjärven pyhälle Miikkulalle, ja siitä ne heti alkavat tervehtyä. Viisin kuusinkin voi samalla kertaa pässejä karttua. Alle kaksivuotista eläintä ei Miikkula ota vastaan. Pässit teurastetaan kylän laitapuolessa pyhässä tshässöynämännikössä [ei "kalmistolehdossa", kuten Inha mainitsee. Kylän kalmisto on toisessa paikassa, pitkän, järveen pistäytyvän niemen nenässä]. Miikkulalle pyhitetyn vanhan tshässöynän rappusilla. Vanha Jyri-ukko ne tavallisesti tappaa ja laskee "lepän" [veren] vartavastisesta rappussillan aukosta maahan sillan alle, jotta se ei joutuisi jalkoihin tallattavaksi. Samassa männikön aitauksessa tshässöynän luona keitetään sitten pässien lihat isolla kattilalla ja syödään yhteisesti nurmella tshässöynän edessä. Miehet vain syövät, naisille ei anneta — naiset saavat vain katsoa vierestä miesten syöntiä. Nahka joutuu pyhälle Miikkulalle, mutta pässin tuoja saa sen lunastaa takaisin 15-20 kopekalla, ja raha joutuu tshässöynän "kasnah", rahastoon.
Samoin kuin pyhä Jyrki on hevosien jumala, on lehmillä ja lampaillakin jumalansa. Niinpä on lehmien kaitsija pyhä Olassie, jota rukoillaan:
"Spoassu ta pyhä Olassie kormelitsha, kaitse miun lehmiäin, tuo uhkuset utaret, kanna maitoset maruhut nännit näpisijät, emännällä kyllin syyvä, kyllin syyvä, kyllin juuva, kyllin antoa kylähän!"
Lampaiden jumala on pyhä Nastassie, jolle vuonan ensimmäiset lieminät (villat) uhrataan; ne myydään ja rahat annetaan kirkon hyviksi.
On sitten lopuksi nauriillakin oma ikivanha jumalansa, pyhä
Äkrässie, sama ikäloppu vanhus, joka jo Agricolan aikana "hernet,
Pavudh, Naurit loi". Äkrässietä rukoillaan naurista kylvettäessä:
"Pyhä Äkrässie, kasvattele osalla olemattomien, varalla viljasien ta vaivasien, ta i varkaiden varalla! Kasvattele kallellah, veännyttele veärälläh, syvi syrjälläh, lomatusten lonkuttele ylitse katehen mielen, hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan päitse mielen."
Ja naurista kylvettäessä muistetaan osa antaa vainajillekin. Siementä heitetään kolmelle suunnalle, koilliseen, luoteelle ja etelään, ja sanotaan:
"Tuosta tulkah varkahalla, tuosta tulkah pokoiniekoilla, ta tuosta tulkah itshellä!"
Nauriilla on toinenkin huolehtija, ristitty Nakres-Iivana, joka on "nakrehen lupoaja", kun taas Äkrässie on "kasvattaja". Nakres-Iivanan pyhityspäivä on syksyllä, syyskuun alkupuolella [uuden luvun mukaan 11. syyskuuta], jota ennen ei naurista saa syödä, muuten mato alkaa syödä hammasta, mato kun on siihen asti nauriissa, vasta Iivanalta poistuu. Mutta kun Nakres-Iivana joutuu, niin sinä päivänä ei sitten muuta syödäkään kuin naurista, ei lihaa eikä kalaa, ei voita eikä maitoa. Se on niin "kallis" päivä, ettei saa syödä muuta kuin naurista ja suurusta. Puolanmarjankin syöminen olisi yhtä kuin jos söisi jumalan verta. Nauriista laitellaan kaikenlaisia syötäviä, piirasta, kukkoa, hautaa [naurishaudikasta], paistikasta, rokkaa, joilla kukin päivän kunniaksi itseään ravitsee. Vainajiakin muistellaan; paistikasta, kukkoa ja piiraita annetaan naapureillekin, kehoitellen:
"Muistele toattojan ta moamojan, suurta sukukuntaani, helietä heimokuntaani, iesmännehie esivanhempie!"
Potakkapäivä (perunapäivä) taas on Spoassunpäivä elokuun lopulla. Jos sitä ennen syö perunaa, tulee "reähkä". Mutta potakkapäivänä syödään sitten taas monenlaiset perunaruoat samoin kuin Nakres-Iivanana nauriista valmistettuja herkkuja.
11. VAINAJAN SUREMINEN.
Kuten jo edellä olemme huomanneet, valitetaan vainajaa itkuvirsin varsin paljon ja varsin monissa tilaisuuksissa, pesemään rupeamisesta kalmistoon kätkemiseen asti, vieläpä senkin jälkeen monet monituiset kerrat päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosienkin kuluttua. Omaiset itse itkevät, jos vain osaavat: vaimo itkee miestään, tytär isäänsä tai äitiään taikka isovanhempiaan, sisar veljeään tai siskoaan, äiti lastaan. Mutta ellei asianomainen itse omin päin taida itkeä, voi hän ottaa vieraan osaajan avukseen; tälle vieraalle annetaan sitten palkkioksi minkä mitäkin: mekko, vaatetta, paita, esiliina taikka rahaa.
Joka tilaisuuteen on aina itkunsa, joka lauletaan omalla valittavalla sävelellään. Itkijällä on kädessään valkea "paikka", liina, jota hän pitää kasvojensa eteen painettuna. Jos hänellä on apulainen, ovat he kaulakkain, kumpikin vapaalla kädellään silmiään liinalla peittäen. Kuollutta pestäessä istuu itkijä — tai itkijät — rahilla vainajan pääpohjissa. Kun kuollut on pantu laudalle sivupenkille, istuu itkijä peräpenkillä kyljittäin kumartuneena vainajan puoleen. Arkkuun pantaessa itkijä seisoo oviorren alla jalkapuolessa, ja ulos hankittaessa on itkijä niinikään oviorren alla, ulos vietäessä taas seuraa jäljessä valitusvirttään laulaen. Kalmistossa itkijä seisoo pääpuolessa hautaa, ja lähimmät omaiset ja tuttavat ovat häntä kahden puolen tukemassa, muutamat kun itkevät, niin että oikein menehtyvät ja kaatuvat pitkäkseen, jolloin heitä on vedellä virvoitettava.
Määrätyt sakonavirret pitäisi jokaiselle vainajalle itkeä, ne virret, jotka kuhunkin tilaisuuteen kuuluvat. Itkemättä ei kuollutta saa hautaan panna, — jos panisi, olisi se "yhtä kun nakrehen kuoppais". Mutta ylitse "sakonavirsistä" ei pitäisi itkeä eikä kyyneleitä vuodatella. Jos kovin itketään, ei vainaja saa maaemässä eikä toisessa elämässä rauhaa, kyyneleet kun häntä tulikipunoina polttelevat. Ja vainaja voi tulla vielä itkijän luokse yöllä unissa, jopa ruveta päivälläkin peloittelemaan. Varsinkaan ei saa itkeä illalla, jälkeen puolenpäivän, sillä silloin on vainajille annettava rauha. Niitä, jotka ovat kovin herkkiä itkemään, ei lasketa hengenlähtöä katsomaan. Niitä taas, jotka jälkeenpäinkin vielä kovin useasti ja kovin surkeasti valittelevat, koettavat toiset lohdutella ja tyynnytellä sekä kiellellä, koska liika suru voi saattaa vainajan peloittelemaan surevia.
Itkuvirsien sisältö on erinomaisen kaunis. Ne ilmaisevat tavattoman herkkää, hellää ja syvää tunnetta, toivotonta ikävää ja lohdutonta tuskaa. Miten hellänä kuvastuukaan niissä itkevän tyttären suhde kuolleeseen isään taikka äidin suhde manalle menneeseen pienokaiseensa! Miten verrattoman kauniisti kuvaileekaan itkijä "toivelevansa", että näkee kauheiden kalman multien alle kätketyn rakkaan vainajan kohoavan ylös nurmelle kukkapääheinäsenä taikka ilmestyvän iltapihlajaan ihalana ilman lintusena laulelemaan! Niitä kuullessamme saamme ihmetellen katsahtaa karjalattaren erinomaisen tunneherkkään sieluun. Mutta samalla saamme itkuvirsissä tutustua moniin vanhoihin esi-isiltä perittyihin vainajainpalvomistapoihin ja uskomuksiin. Kuulemme, miten vainajaa pestäessä on meneteltävä, miten ja millaisesta puusta arkku on valmistettava, millaiseen paikkaan hauta kaivettava, miten vainaja hautaan saatettava, miten hautaan laskettava, miten haudalta kotiin palattua vainajaa tyhjistä "assuntasijasistah" etsittävä j.n.e. miltei loppumattomiin. Mutta tottumattomalle korvalle on itkuvirren sisältö a;van käsittämätön, koska siinä on niin paljon outoja sanoja ja vielä enemmän outoja kuvia ja vertauksia. Koko virsi onkin miltei yhtämittaista kuvakieltä monituisine mainesanoineen. Isä on esim, "hyväseni", "kaunis hyväseni", "valkie", "vieslövä", "sukie", "tuvis hyväseni". Äiti on "kantajaiseni", "ottajaiseni", "soarnajaiseni", "tuuvittajaiseni", tyttäret "kanammyöni", "sora-", "vakio-", "lakia-" ja "kuklanimyöni", pojat ovat "kalevoita", "omenoita", "valivoita", lapset "ottamaisie", "soarnumaisie", "kannettuisie". Miestään mainitsee vaimo nimellä "kohtalahiseni", ja sukulaisia sanotaan "omakuntasiksi". Itse on itkijä "vartuoni": "vaimala", "vierona", "kaiho", "kurja", "oneh", "inhu vartuoni". Nopeana virtana vierivä aika rientää "kypenyisinä" ja "kuuroksuisina", "vierennäisinä" ja "oprennaisina", "kevätsulasina" ja "kesäkaunistoisina", "iltaihalmoisina" ja "huomenessoalostisina". Miltei joka esineellä, asialla, toiminnalla ja tilaisuudella on oma kuvaannollinen, tavallisesti diminutiivi-muodossa ilmaistu nimityksensä.
Ne karjalattaret, jotka osaavat itkeä ja joilla on aihetta ja mielipahaa itkuvirsin valiteltaviksi, ovat hyvin herkkiä itkuvirrelle herahtamaan. Niinpä vanha Stepanie, Hökkä-Iivanan leski Venehjärveltä [Stepanie on 70-vuotias, kuulun Jamani Poavilan tytär Uhtualta], herahti itkemään, kun tuli puhe lähes vuosi takaperin kuolleesta Iivana-ukosta:
"Sanon mie ukostani oimun polvuhisie Tuonelan opoalaisie, kun olen jeänyn oimun armahat orpo-otuksuiset, kun ei ole onehella vartuollani omakuntasie näillä puolin orheita ilmasie.
Yksi oli oimun ainuo osramarja [tytär] ottamaiseni, oimun etähäisillä ottamaisilla oimun nuorukkaisilla osraohvottuisilla olkuoli. ['Oimun nuorukkaisilla — — — olkuoli' = omin nuorin mielihaluin meni.]
Enkä voi onehilla mielialasillani oivallella, jotta min oimullisie loatusie rupien oimun astumah, kun ei ole omie omenoita ottamaisie, kun olen vierahien omenoijen ottamaisien kera oleksentelomassa.
Hotj vielä soanen orhiesta narotakuntasestani [heimokunnastani] opinjapalasia [kerjuupalasia] oimun etshittelömäh.
Hotj en ole niin oimullisien opoalaisissa oleksennellun oimun orhiessa ikäsessäni, enkä olkasomasien [vaatteiden] opoalaisissa [puutteessa] oleksennellun, enkä kaunehien karskukantasien [narskuvien kenkien] kaihosissa ole oleksennellun.
Kaunehet karskukantaset kajon kohtalahisen' kajon assutteli kaiholla vartuollani ta kajon ainuolla kannettuisellani.
Kaihojen maijen vierysillä ['kaihojen maijen' ja 'onehien maijen vierysillä': Suomen rajamailla. Tytär naimisissa Kivijärvellä] miun kannettuiseni kajon olkuoli.
Onehien maijen vierysillä miun oimun ainuo osramarja ottamaiseni olkuoli.
Mintähen mie en voinun kajon ylisiltä kauneilta Spoassusilta asnita [saada, ansaita] kajon omie kalevoita [poikia] kannettuisie, kun vierahien kalevoijen kannettuisien kera kajon puutuvoa kaihoa ijäistäni sain kajon alentelomah?
Omilla kaihoilla miel'alasillani mie olen kajon olkuollun karhujen lihoilla kasvaneitten kannettuisilla. Susien lihoilla suorinnehilla suorimaisilla omilla suurenkoisilla miel'alasillani suimun koalellun. [Eukon poikapuolet ja ukkovainaja ahkeria metsämiehiä].
Ei olis suimun omat sukukuntaset milma tänne suimun oloteltu. Eikä
armahat omakuntaset milma tänne aseteltu.
Mie omilla paljoilla mielalasillani [ylpein mielin] panun
olkuolin.
Pahoilla paljoilla sanaraisoilla [kovilla sanoilla] paras hyväseni
milma panun loajitteli, kun mie näillä etähäisillä parnumaisilla
rupesin panun olkuolemah."
Ja vuonnislainen Anni Lehtonen voi jo vuosia takaperin tuonen tuville mennyttä miestään muistellessaan sekä tukalaa toimeentuloaan ajatellessaan puhjeta haikeisiin valitusvirsiin:
"Kun sukien Spoassusen suimun ensimäiset kevätsulaset suimun koaleloo, mie toivelen, jotta suimun kohtalahisen' suorehina somerolintusina suimun koaleloo suimun ensimäisih sulapaikkasih.
Mie niistä kahenloatusien kannettuisieni keralla hänen sulavuisie suimun silmittelisin, surento vartuoni, kun suimun olovoa karjoa ['suimun olovoa karjoa' = kovin isoa joukkoa] suventamaisieni [lapsiani] suimun ylentelen sukeijen ilmojen peällä.
Ei ole suimunkana ainusien sulavampien sanasien suimun seätelijäisie surennolla vartuollani eikä kahenloatusilla suventamaisillani.
Aivan soan, surento vartuoni, yksissä armosissa suimun ylennellä,
kuin on sukie Spoassusen' sukien hyväseh sulavuot suimun
puuvutellun.
Ei ole minkänä suimun urohien suojapaikkasie ['urohien
suojapaikkasie' = miespuolista turvanantajaa] eikä sulapaikkasie
suventamaisillani sukeijen ilmojen peällä.
Aivan soan, oneh vartuoni, olovan karjan ottamaisieni kera oksilla olijien orpolintusien oimullisista oimun koalella ympäri orheita ilmasie myöten.
Pitelee oneh vartuoni omista omusistanikin ['omista omusistanikin' = omista hoivistani] olotella [laskea menemään] ottamaiseni alla orheijen ilmasien. Kun en voi orsipeähysien ottelijaisiks ['orsipeähysien ottelijaisiks' = täysikasvuiseksi] omissa omusissani ortutella [kasvatella], pitää olovampiosasien [parempiosaisten] olkatyöhysih olotella kaikki ottamaiseni oimun helpposina [pieninä].
Siellä onehien sanasien keralla oimun rikenih kertasih
opisaiksennellah [kohdellaan].
Niistäkin on onehella vartuollani olkasomasien täytohiset
opoalaiset muijen opoalaisien peällä.
Kun on orhie Spoassusen' kaiken orhien ikäseni piettävät Tuonelan
opoalaiset oimun loajitellun. Kaiken aikaseni pitäy onehen vartuoni
olkapäijen takoa ohahella ['olkapäijen takoa ohahella' = huokailla,
niin että olkapäät kohoilevat] niitä opoalaisieni.
En voi ni kuillana aikasin olotella hotj oimunkana vähäsiks aikasiks kenenkänä omusie vassen ['en voi ni — — — vassen' = en voi kenellekään koskaan valitella], niistä aijoista soahen kun on orhie Spoassusen' oimun kohtalahiseni oinuot oimun puuvutellun.
Kaikki olen onehet seänalaseni oimun alennutellun opoalavetysinä.
Niin on suuret opoalaiset, jotta en voi ni kuillana aikasin olkuolla onehista miel'alasistani, kun olen orhien Spoassusen opinjavetysien [viljavesien] peällä oimun koalatellun.
Niillä aikasin on orhiemmat miel'alaset oimun vähäset aikaset, kun orhien Spoassusen opinjavetysie oimun silmittelen.
Niiks aikasin kaihosen' kavoksenteloo kajon vähäsiks aikasiks, kun kaunehen Spoassusen karivetysien peällä koalelen ta kaunehie karjalintusie katshahtelen, kaiho vartuoni, kun niitä vassen kaihoja miel'alasieni alentelen."
Suruaikana käytetään mustia tai tummavärisiä vaatteita, tarkemmin sanoen naiset käyttävät, mutta miehet eivät niin paljoa välitä. Vieläpä pitää suruvaatteet olla huonot, kuluneet ja muoto murheenalaisen näköinen, sillä
"Ei mahu hyvä voate peällä, ken oikein murehtiu."
Rikkinäiset eivät vaatteet kuitenkaan saa olla, ainoastaan vanhat, kuluneet ja paikatut. Semmoisissa pukimissa käyminen pyhäpäivänäkin on murheen ja huolen merkki. Jos joku alkaa vanhoissa vaatekuluissa useasti esiintyä, sanotaan heti: "mi on hällä mureh?" Ruskieta [punaista] vaatetta ei kukaan pane päällensä murheen aikana.
Lesken, jolta mies on kuollut, pitää käydä suruvaatteissa, vaikka olisi kuinkakin nuori, siksi kunnes hän menee toiselle miehelle. Eikä vaimon lakkia — ennen sorokkaa — leski saa enää pitää, mustaa lesken lakkipaikkaa, lakkiliinaa, vain. [Jos vaimolla on kovin kovat päivät, kun mies on häijy tai pahatapainen, rupeaa hän joskus miehen eläessä pitämään lakkiliinaa.] Jouduttuaan uusiin naimisiin saa leski taas panna lakin päähänsä sekä verhoutua värikkäämpiin vaatteisiin. Jos isä tai äiti on kuollut, käyvät tyttäret vuoden ajan mustissa.
Naimisiin eivät pojat eivätkä tyttäret saa mennä vuoteen sen jälkeen, kun isä tai äiti on joutunut hautaan, eikä myöskään sinä aikana saa kisapirttiin astua. Samoin pitää myös lesken ainakin yksi vuosi olla naimatonna.
12. KALMISTO.
Tunnettuja ovat karjalaiset kalmismoat, keskellä kylää taikka kylän laidassa kohoavat komeat kuusikot tai männiköt, nämä muinaisia pyhiä uhrilehtoja muistuttavat tummat metsäsaarekkeet. Ne näkyvät jo etäälle ja kyläaukeamaan metsästä saavuttaessa ne ensiksi silmään sattuvat.
Joka kylällä on oma kalmistonsa, johon kukin saa omat vainajansa omiin multiin kätkeä.
Vuonnisen kalmisto on kylän keskellä korkealla kummulla, peltojen kolmelta puolelta ympäröimällä ylänteellä; neljännellä sivulla on harvaa matalaa metsämaata ja vähän matkan päässä on korkea metsätön Ruokovaara. Lähimpänä kalmistoa on kirkko sekä sen lähitienoilta pappila. Vanha, kuvistakin tuttu kallellinen pöngitetty tsässöynä on etempänä Kyläsalmen rannalla. Mustaa, synkkää, tuuheaa kuusikkoa kasvaa kalmistossa, jota ympäröi puuaita. Maa on miltei täynnään hautakammioita, joita on rakennettu toinen toisensa viereen, joten siellä ei enää ole paljoakaan sijaa uusille tuonelan tulokkaille. Varsinkin länsiosa kalmistoa on vanhojen hautakammioiden täyttämä. Muutamat hautakammiot ovat vain tasakattoisia, pitkittäin kulkevilla vierettäisillä riuvuilla peitettyjä. Mutta useimmissa on harjakatto joko pitkittäisistä laudoista taikka poikittaisista lautapalasista. Muutamissa on tuohikatto, muutamissa pärekatto. Jalkopuolessa "kropnitsaa" on hautapatsas, puusta veistetty risti. Ristit ovat melkein järjestään vanhaa tuttua karjalaismallia: neliskulmaisia taikka pyöreitä, enemmän tai vähemmän veistoksilla koristeltuja patsaita, joiden päähän on naulattu kattolaudat sekä "solomat", joskus "kuuritsat" ja tuulilaudatkin. Muutamissa on lisäksi poikkipuu, parikin, toinen vaakasuorassa, toinen "vinahvoittain" venäläiseen tapaan. Monet vanhoista hautapatsaista ovat varsin kauniita ja huolitellen veistettyjä. Usean solomapuu on leikattu linnun muotoiseksi. Sen levitettyinä siipinä ovat patsaan kattolaudat, joiden alapää on leikattu harotettuja siipisulkia muistuttavaksi. Kuin turvaa tarjoten lepää lintu — entisaikojen kuolinlintujen muisto — patsaan päässä ja levittää suojelevat siipensä vainajan yli. Nuoremmat hautapatsaat ovat useinkin kiireesti kyhättyjä ja niukasti koristeltuja, muutamat maalattujakin. Maassa hautojen luona näkee rikkinäisiä ropeita, vakkasia, läkkiastioita ja savivateja, joilla vainajille on tuotu muisteliaisia. Vateja on myös käytetty hiilien tuomiseen pyhän savun suitsuttamista varten. Sammuneet hiilet vateineen on sitten heitetty haudalle.
Vuonnisessa on toinenkin hautauspaikka, vanha kalmisto, johon on ennen haudattu. Se on vähän matkaa Kyläsalmesta alaspäin Kuittijärvelle päin Haapaselän rannalla, Mironain Vaslein pellon alla. Siinä ei tosin enää ole ainoatakaan ristiä, sillä Vaslei on kuokkinut kalmiston pelloksi.
Ajuolahden kalmisto on kylän laidassa järvenlahteen viettävällä kanervikkokankaalla. Särkällä kasvaa tuuheata männikköä ja männikön suojassa lepäävät pienen kylän kalmalle joutuneet. Aitausta ei kalmiston ympärillä ole.
Ponkalahden kylässä on kaksi kalmistoa. Vanha kalmisto on pienen Ponkajärven rannalla keskellä kylää, mutta hiukan syrjässä ihmisasunnoista, tiheässä männikössä. Järvessä hautausmaan vieressä versoo tiheä ruokosikko, kaislikko, joka saa vainajain valvonnan alaisena rauhassa rehoittaa. Kukaan ei uskalla käydä sitä niittämään. Lukkani-Huolari oli kerran uhmaillen sen viikatteella kaatanut, mutta saman päivän iltana oli karhu kaatanut häneltä neljä eläintä. Samasta järvestä oli siihen samaan kaislikkoon entisaikoina noussut vetehisen lehmä laitumelle, erehtynyt nousemaan rannallekin ja saatu kiinni. Vanhassa kalmistossa on vielä muutamia ristejä sekä hautakammioita. Kylän uusi kalmisto on lähellä entistä, puron takana lahden toisella rannalla, koko korkealla männikkösärkällä, joka ojentuu kapeana harjuna pitkät matkat kahden järven välissä.
Korpijärvellä on niinikään kaksi kalmistoa, vaikka kylä onkin vain pienoinen ja vähäväkinen. Toinen on järven, toinen joen rannalla kankaalla. Kumpainenkin kasvaa männikkömetsää. Kyläläiset ovat olleet niin riitaisia, etteivät ole sopineet samaan kalmistoon makaamaan. He ovat toranneeet: "et sie meän kalmismoah soa tulla!" Näin ovat toiset hankkineet oman hautausmaansa.
Jyvöälahdessakin on kaksi hautausmaata; ne ovat aivan lähekkäin keskellä kylää korkealla kankaalla järven rannalla. Kalmiston suojana un komea kangasmännikkö, suoria, oikein paksuja silomäntyjä. Aivan kalmiston laidassa on erisuuntaisia taloja.
Hämeenkylän kalmistokin on järven rannalla, kylän reunassa; se kasvaa nuorta männikköä.
Vuokkiniemen kalmisto on keskellä kylää korkealla kuusia ja mäntyjä kasvavalla kummulla.
Pirttilahdessa on keskellä kylää vähän matkan päässä järvestä kaunis kalmisto, joka kasvaa isoa, komeaa mäntymetsää.
Latvajärven kalmisto sijaitsee tuuheassa kalmistosaaressa — täällä on Miihkali Arhippaisen hauta ja hautapatsas, — samoin Vuokinsalmen kalmisto. Hieta- ja Kuivajärven yhteinen kalmalehto on saarella Vuokinjärvessä, Suomen ja Venäjän rajalla, — raja käy halki hautasaaren. Saarella on myöskin Akonlahden ja Sappuvaaran kalmisto. Venehjärven kalmisto taas on pitkän niemen laajahkossa kärjessä komealla männikkökummulla. Kalmistoon voidaan mennä joko veneellä soutaen taikka maisin kävellen niemenkaulan kapeaa pitkää hiekkasärkkää. Niskajärven kalmalehto, tuuhea tumma ikikuusikko vanhoine hautakammioineen, on pienen Niskajärven rannalla aivan lähellä ihmisasuntoja. Mutta Pienen Lapukan pieni kalmakenttä on kaksitaloisen kyläaukeaman laidassa metsän reunassa männikkökankaalla pellon aidan takana. Siihen haudataan myöskin muutaman virstan päässä olevan Suuren Lapukan vainajat.
Papin siunaamassa hautausmaan mullassa on joka suvulla oma paikkansa, johon se hautaa kuolleensa. Toisilla on toinen kolkka, toisilla toinen, toisilla taas on sijansa keskimailla, riippuen siitä, mihin kukin on ensiksi alkanut vainajiaan sijoittaa. Niinpä on Vuonnisen hautausmaalla suurella Malisten suvulla lepopaikkansa kirkon puoleisen laidan suuresta veräjästä mentäessä oikealla pohjoisreunassa, koilliskolkassa, ja Lehtosten niinikään isolla sukukunnalla on osansa Malisten rajalla Ruokovaaran puolella, luodekolkassa kujaveräjillä, mistä Tshärkkelän laksove kulkee. Pohutannoit — Bogdanovit — lepäävät koillislaidalla suurveräjillä Malisten eteläpuolella, ja näiden rinnalta, keskeltä kalmistoa on Kossisten pätinäkunta ottanut paikkansa. Viimeksimainittujen naapureina, Lehtosten eteläpuolella, lepäävät Ahoset, joiden vieressä kalmiston laidalla papilla on joku vainajansa. Ahosten eteläpuolella, luodelaidalla, on Tervosien haudat ja heidän tovereinaan kalmiston suvireunalla Korkkosien vainajat, Holoraisten suvulla on leposijansa Korkkosten koillispuolella ja Kielöväisillä Holoraisten ja Pohutannoiden välissä koillisreunalla, suuren veräjän vasemmalla puolella. — Jokainen haluaa tulla omalle alueelleen haudatuksi, omien isiensä ja äitiensä viereen, oman heimokuntansa seuraan. Mutta kun tytär menee miehelään, haudataan hänet kuoltuaan miehensä suvun kalmistoon. Lapset ja nuoret haudataan kalmistosijan keskipuolille, vanhemmat, taas ikäänkuin turvan ja suojan antajiksi laitamaille.
Jos syrjäisiä vierasuskolaisia sattuu seudulla kuolemaan, voidaan heidät haudata kalmistoon, mutta laitapuoleen, ristimättömien kalmismaahan — Vuonnisen kalmistossa luodelaidalla. Useasti heidät mullataan kokonaan kalmiston ulkopuolelle siunaamattomaan maahan.
Jos joku sattuu kuolemaan metsään, kun ollaan "kasenajossa" taikka heinäniityllä, taikka jos muuten metsätaipaleella kaukana kotoa sattuu surma kohtaamaan, haudataan kuolija surmapaikalleen, "se kun on siihen katsonut kalmismoan itshelleh". Ja lisäksi "sakona kieltää", ei anna muualle kulottaa. Tehdään vain arkku metsässä, siihen pannaan vainaja vaatteineen ja peitetään maan multiin. Lisäksi pannaan risti ohikulkijalle kalmanpaikkaa osoittamaan. Siitä sivuitse sattuessa ristii kulkija silmänsä sekä "prostiutuu", jottei kalma hinkautuisi peloittavalta paikalta. Kun sukulaiset osuvat paikalle, taittavat he oksan, jolla lakaisevat hautakumpua, ja heittävät sen sitten haudalle. Jos joku sattuu kuolemaan metsäpirtille, haudataan hänet pirtin lähimaille ja risti pystytetään paikalle. Metsään sortuneen kovaa kohtaloa valitetaan itkuvirressä:
"Kaunehien katajikkometshäsien seämillä [sydämillä] kavoksenteli
kajon yksinäh kauneijen ilmojen peältä.
Ei ollun kenenkänä kallehuisie katshahtelomassa kaunehien ilmojen
peältä kajon puuvunta-aikasina.
Kumeijen kuusikkometshäsien seämillä kujin puuvuksenteli kujin
yksinäh kuulu ilmojen peältä.
Ei asnin kenenkänä kukkahuisie niillä aikasin, kun kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksenteli. Jos ois min kujilliset oltu kurjaset kujin alenneltavaisina, ei ollut kenenkänä kukkahuisie vassen kujin puolennella.
Ohtojen polettavien orpo-metsäsien seämillä oimun aleneksenteli
peältä orheijen ilmasien oimun yksinäh.
Ei asnin kenenkänä omusie orheijen ilmojen peältä oimun
puuvunta-aikasina oimun silmittelömäh."
Veteen hukkunut, metsäjärvellä taikka tukkijoella surmansa tavannut, haudataan myös metsään, rantaan sen paikan luo, josta hänet on löydetty. Hänet lasketaan vaatteineen arkkuun ja peitetään multiin; mullille pystytetään risti. Omaan kotirantaan hukkunut haudataan kalmistoon. Veteen hukkunutta itketään:
"Ei asnin valkeijen ilmojen peällä vaivuksennella valkeijen
ilmojen peältä.
Vakavih valtavetysih valkie Spoassusen' hänen valkevuot vaivutteli
valkeijen ilmojen peältä.
Ei asnin kenenkänä valkehuisie vassen minkänä vallallisie vaivasie
valitella.
Ankaroih oaltovetysih piti armahien ilmavien peältä alennella.
Ei asnin armahalta Spoassuselta niitä avosie [osia, kohtaloita], jotta olis armahien ilmojen peällä aleneksennellun armahien ilmojen peältä.
Kuvasvetysih kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksenteli.
Ei asnin kuulu Spoassuselta niitä avosie, jotta olis kuulu ilmojen peällä kujin puuvuksennellun kuulu ilmojen peältä.
Totta on kuulu Spoassusen' kuulu ilmojen peällä kujin seätelyaikasina ne avoset kujin loajitellun, jotta kukkahih kuvasvetysih piti kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksennella.
Sen oimullisilla on orhie Spoassusen' osa-utshoaskaisilla [kohtaloille] oimun seäjellyn, jotta piti orhien Spoassusen' opinjavetysih orheijen ilmojen peältä oimun puuvuksennella."
Metsään sortuneelle ja haudatulle pidetään kyllä kotona maahanpaniaiset itkuineen ja muisteliaisineen, ja muistinpäivinä muistellaan häntä kuten muitakin vainajia. Samoin on laita myös vainajan, joka on kuollut ja haudattu vieraalla maalla.
Muun ristikansan joukkoon ei saa haudata vaimoa, joka on kuollut lapsivuoteeseen, vaan hänet peitetään laitapuolelle ristimättömään kalmistoon. Samaan nurkkaan haudataan myöskin kuolleena taikka kesken syntyneet ja kastamatta kuolleet lapset, aivan pienet "kesenaikuset" tuohikäppyrään kääräistynä taikka parin lautapalasen väliin sitaistuna.
Kalmisto on pyhä paikka. Sinne ei saa mennä pilkaten ja uhmaillen eikä siellä saa pienintäkään ilkeyttä tehdä, ei suotta edes oksaa ottaa, ei lehvää leikata, ei ruohojakaan nyhtää, eikä mitään sieltä pois kuljettaa. Kaikki, mitä siellä on, on vainajain omaisuutta, jonka turmelemisesta taikka ryöstämisestä kuolleet voivat kovin suuttua ja pahointekijälle kostaa milloin milläkin tavalla, kaikenlaisilla kivuilla ja vaivoilla ja kalman tartunnalla. Iltapäivisin ei kalmistoon saa mennä, jälkeen puolenpäivän on kalmanväelle annettava rauha. Kalmiston ohi kuljettaessa on aina silmiä ristittävä ja "prostiuduttava". Ja kalmistoon käytäessä on omaisten haudalle vietävä, ellei muuta, niin joku oksa, jolla sivellään hautaa ja joka sitten lasketaan hautakummun mullalle. Pois lähdettäessä on silmiä ristien prostiuduttava ja sanottava:
"Jeäkeä tervehiks, kylän kuollehet, mieron männehet, ruven rutjomat, tauvin tappamat, soan sortamat, tutut ta i tuntemattomat!"
13. TUONELA JA VAINAJAT.
Ihmisessä on karjalaisen käsityksen mukaan kaksi osaa: näkyväinen, kuolevainen ruumis ja näkymätön, kuolematon henki. Sielusta ei karjalainen tiedä haastaa. ["Vejä sielullasi" — "Elä toivo sielullas painuo tulevan." — "Kun sielus peällä tahtonet, ni ota!" sanotaan sille, joka aikoo jotakin rehellisyyteen nähden epäilyttävin keinoin.] Hengen olinpaikka on rinnan alla, "luijen seämessä", jossa se "luita lämmittää", jotta "luut sulana pysyvät" [Sanotaan: "Sini mie olen hyvänä, kuni henki luita lämmittää." — "Sini mie silma rakastan, kuni henki rinnan alla olloo ta luita lämmittää." — "Ei ole henki pinnassa, kun on omassa rinnassa".] Jos ihminen pelästyy taikka muuten saa niin kovan kosketuksen, että menee tiedottomaksi, tainioksi, sanotaan, että hän vieri hengeltä. Henki on silloin kyllä sisässä, mutta on salpautunut eikä siksi pääse kulkemaan. Jos taas ihminen on yrittänyt hukkua veteen, on henki tupehuksis eli ihmisen sisällä piilossa. Ihminen kyllä silloin kuulee kaikki, mitä ympärillä puuhataan, mutta hänen on vaikea olla. Jollei hukkunutta saada virkoamaan, eroaa henki vasta, kun veri alkaa valua suusta ja nenästä, kun on "seänkäpy halennun". Jos ankara isku sattuu hengen paikalle, voi siitä helposti seurata kuolema. Jos esimerkiksi "sulavaiseh isetäh" tai "seänkäpyh koskoo" taikka "vierömih" [ohimoihin], jotka ovat hellimmät kohdat, kuolee siitä heti.
Kun ihminen kuolee, eroaa henki "ta lähtöö rinnan alta luijen seämestä"; kun kuolija lakkaa hengittämästä, "ni henki lähtöö". Juuri silloin, kun surmarökkö eli perelloala [vaahto] kohoaa kuolevan suusta, irtautuu henki. Surmarökkö kyllä jo aina kolmekymmentä vuotta ennen kuolemaa karhistaa kurkkua.
Henki, joka on ruumiista eronnut, "ei enää tunne sitä ruumista, mistä on lähtenyt". Se asettuu kiukoan patshahan peäh ja siinä "istuu ta katshoo, kun vainajaa pessäh ta kropuo hankitah, jotta mitä siinä roatah". Kolme vuorokautta henki istuu patsaan päässä "da vuottaa, mihih käsky tulou, kun ei ole vielä tuomittu, mihih männä." [Toisen tiedonannon mukaan "istuu ta nakraa, kun hyvän sijan on soanun, vain kun on pahan sijan soanun, ni istuu ta itköö."] Patsaan pää on hengelle rauhallinen istuinsija. Siinä emäntä säilyttää vain ottosrovetta sekä talvella kiukaan korvalla patsaan vieressä lehmänkelloa, eikä silloin, kun kuollut on pirtissä, kukaan saa mennä patsaan päähän koskemaan. [Jos äidiltä on jäänyt pieni rintalapsi, hoitelee ja vaalii äiti sitä niin kauan kuin lapsi on maan päällä, ja lapsi on koko ajan hyvin levollinen. Sitten vasta, kun äiti on viety hautaan, tulee lapsi levottomaksi, "kun moamon maito leuvalta lähtöö".] Sen ajan, jonka henki patsaan päässä istuu eli kolme vuorokautta, se kyllä kuulee ja näkee kaikki, mitä pirtissä puuhataan. Sentähden ei kuolleesta saa puhua mitään pahaa, kuollut kuulisi sen ja olisi pahoillaan, täytyisipä hänen suorastaan vajota läpi "yheksäst moaemäst". Samoin kävisi sitten myös pahaa puhuneen.
Hautajaisissaan, kalmistoon lähdettäessä vainaja kumartaa kaikille maahan saakka ja pyytää anteeksi elämänsä aikana mahdollisesti tuottamiaan ikävyyksiä ja loukkauksia. Samoin vainaja pyytää "proskenieta" myös mailta ja vesiltä, ja saattajat luvatessaan anteeksiannon pyytävät itse "proskenieta" ja anovat, että maat, ja vedetkin "prostisivat", jotta "eivät millään pahalla mainitsisi". Silloin on tapana sanoa:
"Prosti milma, pokoiniekka!
Moat ta vejet miun puolesta prostikkah!"
Jokaiselta hautaussaattoa vastaan tulevaltakin vainaja pyytää anteeksi.
Samoin on myös vastaantulijan pyydettävä vainajalta.
Kalmistoon saattamisen jälkeen on vainajan henki, kuten edellä jo on mainittu, kuusi viikkoa liikkeellä, kunnes kuuden viikon murkinalta palattua asettuu määrätylle sijalleen. Kolme enkeliä, "anhelie", on häntä kuljettelemassa, sillä "kolme anhelie sen tuopi, hengen imehniseh, ta kolme sen käypi, kun kuoloo."
Toisessa elämässä ovat vainajat kaikki määrätyissä tiloissaan. Jo heti kun vainaja sinne saapuu, tuntevat siellä olevat sukulaiset, isät, äidit ja muut vastatulleen. Mutta kun kaikki alkavat itkeä Tuonelassa tuntiessaan toisensa, otetaan "tunti" pois, niin ettei kukaan enää toistansa tunne, vaikka ihan samoilla sijoilla ollaan.
Tuolla ilmalla, Tuonelassa eli Manalassa on kalmiston multiin peitetty vainaja:
"Tuonelassa turpehessa.
Manalassa moaemässä."
Tuonelan paikasta tiedetään:
"Tuonela on turpehessa,
Manala moan sisässä."
Tuonela on kuolleitten asuinpaikka. Jossakin maan alla, kalmistossa sen luullaan olevan, kylmässä vilussa mullassa. ["Siellähän se onkin Tuonela kalmismoassa."] Kalmistosta tulija tuo terveisiä: "Tervehyisie kylmästä kylästä!" Kalmistossa nimittäin asuu "kylmä kansa", sillä
"Kylmä on kuollehen koti, ikimännehen maja."
Jo täällä loppua tehdessä on sairaalla
"Suussa surman suitset, kaklassa Manalan kahlis."
[Manalan eli tuonelan kahlis, punainen vanne ympäri kaulan.]
Jo hänen ollessaan tämän elämän oloista aivan tietämätönnä horroksissa on Tuonelan rahvas hänen ympärillään puhuttelemassa; parhaat tuttavat ja sukulaiset, joita kuolija on eläessään eniten kaivannut, tulevat häntä tervehtimään taloon saapuvien hyvien vieraiden tavoin. Ja samalla ovat Tuonelan miehet ottamassa kuolijaa vastaan.
Mutta Tuonelaan täältä mentäessä on välillä tulini Tuonelan joki, jonka ylitse vainajan on kuljettava. Joko saatetaan veneellä sen yli taikka on kuljettava hienoa lankaa myöten sen toiselle rannalle, taikka on sen poikki kahlattava, tahi vihdoin kuletetaan toiselle puolelle kantamalla. Tuonelanjoella on venettä huhuttava. Joskus korva soi niinkuin tiuku, siitä arvaa, että joku sukulaisista huhuaa Tuonelanjoella venettä, ja silloin pitää heti nousta pyhäinkuvain eteen rukoilemaan:
"Peässä, Jumala, huhuajoa
Tuonelan joesta poikki!"
Hienoa rihmaa myöten on kovin vaikea yrittää Tuonelan joen ylitse, eikä siitä avutta pääsisikään. Ne lapset, joita asianomainen on eläessään auttanut syntymään, "poapoinut", ovat "poapoansa" joen yli pingoitetulla langalla pitelemässä. Muuten on jo täällä elämän aikana muistettava, etteivät vyyhden pitelijä ja kerijä saa olla etäällä toisistaan. Muussa tapauksessa pitää sitten sitä lankaa myöten kulkea Tuonelan-joen poikki.
Toisien täytyy käydä joen poikki kahlaamalla. Jos kenessä on luomi, synnyntähti, tietää hän, miten syvältä pitää Tuonelan-joessa kahlata. Sillä juuri luomeen saakka ulottuu joen vesi, ei ylemmä. Jos merkki on sääressä, niin vain sääriä myöten vajoaa veteen, jos vyötäisissä, ulottuu vesi vyötäisiin asti, jos poskessa, niin poskeen saakka, mutta jos merkki on sormessa, pitää kahlata umpipäässä, kädet pystyssä.
Lapsivaimolla taas on semmoinen tehtävä, että hänen pitää kantaa "poaponsa" selässään Tuonelan joen poikki, poapo kun on niin "kallis".
Tuonelan oloista ei paljoa tiedetä, se vain, mitä vainajat siellä kotona käydessään ovat omaisilleen ja tuttavilleen unissa taikka muuten haastelleet. Toisilla on siellä parempi, toisilla pahempi olo. Joitakuita siellä tuonenkoirat purevat. Siksi vainajaa hautaan laskettaessa pitääkin itkeä "eänellä", etteivät tuonenkoirat saisi purra vainajaa. — Vainajat ovat Tuonelassa niissä vaatteissa, joihin heidät täällä puetaan. Ei ole siellä vilu eikä nälkä muilla kuin niillä, jotka eivät ole täällä köyhiä ruokkineet ja vaatettaneet. Ei siellä kuolla eikä vanheta eikä siellä lopu elämä. Mutta häitä siellä pidetään toisinaan. Kun aikuisia tyttöjä ja poikia joutuu Tuonelaan, niin "niistä pietäh siellä häitä". Kun kesällä sataa vettä ja samalla kertaa paistaa päivä ja on hyvin lämmin ja tyyni ilma, sanotaan tuonelassa pidettävän häitä.
Tuonelasta voivat vainajat käydä muistinpäivinä entisessä kodissaan murkinoilla, ja kuten jo mainittiin, omaisen kuolinhetkellä häntä vastaanottamassa. Muistinpäivän lähestyessä nähdään vainajia monesti unissa ja siitä huomataan, että he jo ovat liikkumassa.
Ihmisten elämään täällä maan päällä, työhön ja toimintaan, voivat vainajat vaikuttaa joko asianomaisen eduksi tahi vahingoksi: terveyteen, kalastukseen, metsänkäyntiin, karjanhoitoon, maanviljelykseen. Kaikki kalmistosta taikka kuolleista saadut tartunnat, hinkautumat, sekä kalmantaudit ovat vainajista johtuneita. Varsinkin semmoiset vainajat, jotka ovat täältä vihamielin eronneet, ovat pelättäviä, sillä toisestakin elämästä, tuonelasta, ne voivat aivan hyvin toimittaa kostonsa. Tämä vaikutus ulottuu aina kolmeenkymmeneen vuoteen asti. Mutta sen ajan kuluttua ei vainajasta enää ole kostajaa, eikä häntä enää tarvitse varata. Ei ole hänellä enää voimia, kun hänen ruumiinsa on jo lahonnut ja kalmautunut. Myöskin ne kuolijat, jotka ovat kovasti kiintyneet tähän elämään ja varsin vastenmielisesti täältä lähteneet, ovat kotiin jäävien vastuksina ja pelkona. Mutta muutkin vainajat, leppoisinkin mielin täältä lähteneet, voivat tulla vihamielelle, ellei heitä kohdella hyvin ja suopeasti. Muistinpäivät muistomurkinoineen vietetäänkin juuri siinä tarkoituksessa ja muisteliaisia jaetaan, "jotta ne eivät mitä pahoa loatis, jotta mänestyis hyvin karja ta kaikki elos ta imehnisen tervehys kaikki myöten kävis" Jos ei muistinpäiviä pidetä, tulee heti vahingoita. Mutta muutenkin on vielä monesti ja monessa tilaisuudessa varottava, ettei vainajia vihastuteta. Kun esimerkiksi lehmä poikii, ei kuuteen viikkoon pidä sen maidolla viettää vainajan muistajaisia. Jos viettää, tulee lehmälle vahinkoa: eläin alkaa kuihtua, "kujua", maito ehtyä, saattaisipa koko lehmä kadota korpeen metsän hyviksi.
Viljan kasvamista voivat hyvät vainajat jouduttaa. Kun ohrapellon valmistuessa alkaa viljaan ilmestyä semmoisia tähkiä, joista vihneet kirpoavat pois, niin että jyvät vain jäävät — tällaiset tähkät ovat hyvin satoisia — arvataan siitä, että vainajat ovat huolehtineet ohran kasvusta ja vaativat muisteliaisia. Kiireesti leikataan osa ohrasta, se kuivataan pirtin kiukaalla taikka kylyssä ja puidaan, jolloin saadaan noin nelikollinen uutisia. Vilja jauhetaan käsikivillä ja siitä sitten paistetaan kakkua, "sankia" ja rieskaa sekä keitetään huttua, ja niitä viedään tshässöynään. Sinne kutsutuille sukulaisille ja tuttaville jaetaan sitten uutisviljasta valmistettuja antimia muisteliaisiksi ja kehoitetaan:
"Mainikkoa pokoiniekkoja, moansoajie, pellonhalteitä, perinnön hankkijie, iesmännehie esivanhempia!"
Tshässöynässä syödään ja maistellaan uutisruokia itsekin, kun on ensin toisille annettu. Kaikki ovat puhtaissa pukimissa. Siitä vainajat vastakin antavat pellonviljan hyvästi menestyä. — Muu ohra leikataan vasta sitten, kun se on täysin tuleentunut.
Kalalla oltaessa on muistettava kutsua vainajia avuksi, jotta pyytö paremmin onnistuisi. Niinpä voitiin rukoilla:
"Toattoseni Tuonelasta, moamoseni moaemästä, kaikki suuret sukukunnat, heliet heimokunnat, kallehet rotiitelit, antakoa hyveä kaloa, pokoiniekat, myö sitten muissinpäivinä muistelemma teitä ta annamma muisteliaisie."
Kun sitten pyydykset lasketaan, saa hyvästi kalaa. Se vainaja, jota eniten kaipaa, on ensiksi mainittava. Samalla tavalla myös metsänkävijä rukoilee eräretkillään vainajilta ja pyytää saattamaan
"— sille soarekselle, miss' on soalis saotavana, eräntoimi tuotavana."
Toisinaan voivat vainajat ilmestyä painajaisena vaivaamaan ihmistä yöllä, varsinkin silloin, kun on pelästynyt kuollutta, kuolleen vaatteita taikka muuta kuolleelle kuulunutta kappaletta. — Voi painajaisen saada siitäkin, että pelästyy pahan ihmisen kiroja. [Eläimien painajaisena esiintyy maanhaltia silloin kun se ei tahdo suvaita eläintä paikallaan.] Painajaisen saa parhaiten karkotetuksi, kun oikein "seäntyy", heittää vettä painajaisen ahdistaman henkilön korville ja ottaa kirveen, jolla paukauttaa ensin makuusijan paikalle lattiaan, sitten joka kynnykseen pihalle asti ja tiuskaisee:
"Tule toini kerta, kun on sepän takoma talossa!"
Makuusija on vielä lattialla siirrettävä toiseen kohtaan ja kirves pistettävä pieluksiin. Silloin ei painajainen enää uskalla tulla sisälle. [Kun mennään metsäpirttiin yöksi nukkumaan, pannaan kirves kynnysalle terä ulospäin. Silloin ei painajainen pääse sisään.] Kalmiston kätkössä elävät kalmalaiset lukemattomin laumoin. Ne ovat juuri kuolleitten henkiä, ja niitä sanotaan myös kalman väeksi. Rauhassa ne lepäävät ja haluavat levätä kalmistoina joissaan eivätkä ne kenellekään mitään pahaa tee, kun niille vain annetaan rauha, kun niitä ei vain liikutella. Mutta jos pahat ihmiset nostavat niitä liikkeelle, lähtee koko kalmiston väki liikkeelle. Ja siinä on
"ruhuo, rampoa, perisokieta, silmäpuolta, suurta, pientä, kerran keskikertaistakin."
Vainajain haamut lähtevät näin haudoistaan vaeltamaan ja tekemään pahaa. Haamut liikkuvat näkymättöminä, mutta joskus voidaan niiden varjo, kuvahaini, nähdä, ja siitä arvataan, että kalmalaiset ovat liikkeellä, kun ei ketään näy, vaikka kuvainen liikehtii.
Tietäjät kyllä näkevät kaikenlaista väkeä: kalman, veden ja metsänväkeä. [Samoin kuin kalmalaisille on metsän ja vedenkin väelle annettava rauha. Ei sitäkään saa suotta liikuttaa eikä syyttä nimeä mainita. Sinä päivänä, jona niin tekee, ei anneta "proskenieta" synneistä.] He ovat pesseet silmänsä semmoisella saippualla, jolla ovat kolme vainajaa puhdistaneet, ja siitä he ovat "ruvenneet näkemään". Kalmanväen he näkevät liikkuvan valkeissa vaatteissa "kukkeli" päässä, vedenväki taas kulkee harmaissa vaatteissa, mutta metsänväki käy hiilimustassa puvussa, mustine, korkeine, karvaisine "tshoholakkeineen" ja kiiltonappeineen. Metsänväki on enimmäkseen isoa miespuolista kansaa, mutta vedenväki taas on tyttäriä "rumantyylisie, pahannäköisie", kalmalaiset ovat sekä miehiä että naisia. Sanotaan:
"Metshän miehet, vejen tytöt, kalmassa kaikki asuu."
Vainajain henkiä ovat myöskin manalaiset, jotka liikkuvat yksinään eivätkä parvissa, kuten kalmanväki. Ne ovat pahoin eläneiden ihmisten sekä pahojen tietäjien, velhojen, noitien ja koltunain [noita (ven. koldunja)] henkiä, joilla ei ole maassa sijaa, kun ovat myyneet itsensä "toispuoleiselle". Kun manalaisilla ei ole sijaa maassa eikä taivaassa, joutuvat he alinomaiseen liikkeeseen maan ja taivaan välille. Tuonelassa muiden vainajain seurassa he eivät saa oleskella. He kulkevat aina toimittamassa pahaa, voivatpa syödä ihmisen ja elukan ja mitä vain heidän tielleen sattuu. Ne voivat esiintyä painajaisenakin, saattavatpa palata kotiinsakin, kun ei ole oikein osattu saattaa pois, ja syödä suuhunsa koko sukunsa, niin ettei jää muuta kuin luut lattialle. Entisaikoihin on kyllä semmoista tapahtunut. Manalaisen muuten tuntee tulennasta: kun se tulee taloon, astuu se pirttiin takaperin. Varsinkin öisin ovat ne liikkeellä. Päivän laskeuduttua lähtevät manalaiset maaemästään, ja kukon laulaessa, ennenkuin päivä nousee, on niiden palattava takaisin. Ne eivät koskaan jätä liikkumista, vasta sitten, kun tulee "yheksän talven pakkani", joka "kylmää manalaisetkin moaemiih", täytyy niiden pysyä paikoillaan.
Joskus puhutaan myös keijulaisista, jotka ovat samaa väkeä kuin manalaisetkin, samanlaisia rauhattomia olentoja, joiden täytyy aina olla liikkeellä. Sanotaankin rauhattomasta ja levottomasta henkilöstä: "hänell' ei ole sijaa — — — yhen verta kuin keijulaisilla".
Sitten on vielä ristirahvaan rauhan häiritsijöinä vajehuksia ja kummituksia, jotka nekin lienevät manalaisten ja paholaisten sukua. Vajehus on jokin paholaisen, "toispuolehisen", sukuinen olio, siitä merkillinen, ettei sillä ole ensinkään varjoa, kuvahaista, — se liikkuu kuin "kuvahaiseton imehnini". Kummitukset taas "verissä varautteloo"; näkee, että se on tuossa, mutta kun "mänöö ta katshoo, ni ei olekkana". Kun näkee kummituksen, pitää mennä takaperin sitä "sepöämäh" [syleilemään, käymään syliksi] ja sanoa: "Tervehen elät? Tässäkös sie olet? Tavotinpas siun! Silmahan mie etshinkin!" Sitten se ei enää säikäytä. Kummitus on vain haamu, kuolleen haamun tapainen. Se ei tee pahaa, se vain peloittaa.
Loppusanat.
Edelläolevassa kuvauksessa on esitetty runsaasti Vienan Karjalan tapoihin ja uskomuksiin liittyvää sanastoa ja kielennäytteitä. Mitä tämän aineiston foneettiseen asuun tulee, käy jo teoksessa käytetystä karkeasta transskriptsionista ilmi, ettei tekijä ole pyrkinyt foneettiseen tarkkuuteen. Äännehistoriallisena materiaalina voi teosta vain hyvin varovaisesti käyttää.
Kuten esipuheessa mainitaan, on esityksen ainekset koottu etupäässä Vuonnisesta kotoisin olevalta vienankarjalaiselta vaimolta Anni Lehtoselta. Vuonnisen murre kuuluu alueeseen, jossa suomen s:n vastineena useimmissa asemissa on sh. Teoksessa esiintyy sh:n sijalla kuitenkin miltei säännöllisesti suomen kielen mukaan s. Siitä huolimatta on t'sh-äänne yleensä merkitty tsh:llä eikä ts:llä; tämän äänteen eri pituusasteita ei oikeinkirjoituksessa ole erotettu. Muljeerausta ei yleensä myöskään merkitä — tämä koskee t, d, l, r, s, ja n äänteitä. Venäläisissä lainoissa tuntuu merkintä joskus sotivan Vuonnisen murteen äännelakeja vastaan, kun on originaalin mukaan merkitty g, d, b sanoihin, joissa varmaankin todellisuudessa esiintyy k, t, p. Eräissä taivutusmuodoissa — väliin myös sanastossa — ilmenee suomen kielen vaikutusta. — Osa epäjohdonmukaisuuksista perustunee kielenoppaan puheeseen.
J. Kalima.