VII
VILLETTE
Heräsin seuraavana aamuna virkistyneenä, mielessä uusi uskallus. Ruumiillinen heikkous ei enää haitannut arvostelukykyäni, ajatukseni tuntuivat nopeilta ja selviltä.
Juuri kun olin lopettanut pukeutumiseni, koputettiin oveen. Sanoin: "Sisään", odottaen kamarineitiä, mutta sisään astuikin karkea mies, joka sanoi:
"Antakaa avaimet, Meess!"
"Minkä tähden?" kysyin.
"Antakaa", hän sanoi kärsimättömästi, ja siepatessaan ne melkein väkisin käsistäni lisäsi: "Hyvä on, saatte arkkunne pian."
Onneksi kaikki kääntyi hyvin: hän oli tullitoimistosta. Minne minun oli mentävä aamiaiselle, sitä en tietänyt, mutta lähdin kuitenkin empimättä alas.
Huomasin nyt, mitä illalla uupumuksessa en nähnyt, nimittäin että asuin suuressa hotellissa, ja kun hitaasti laskeuduin leveitä portaita pysähtyen joka askelella (minulla oli ihmeesti hyvää aikaa mennä alas), katselin korkeata kattoa yläpuolellani, maalattuja seiniä ympärilläni, isoja ikkunoita, joista valoa tulvi sisään, ja juovikasta marmoria jalkaini alla (portaat olivat näet kokonaan marmoria, vaikkakin ilman mattoja eivätkä aivan puhtaat), ja verratessani tätä kaikkea itselleni määrätyn komeron mittasuhteisiin ja äärimmäisen vaatimattomaan sisustukseen, jouduin miettivälle tuulelle.
Ihmettelin suuresti vahtimestarien ja kamarineitojen tarkkanäköistä kykyä määrätä kullekin vieraalle hänen persoonaansa vastaavat mukavuudet. Kuinka ravintolapalvelijat ja laivatarjoilijat osasivat heti ensi näkemältä päättää että esimerkiksi minä olin yhteiskunnallisesti täysin mitätön henkilö, jota kukkaron liika lihavuus ei painanut? He tiesivät sen ilmeisesti; saatoinhan aivan hyvin nähdä, että lyhyen arvioinnin jälkeen he kaikki antoivat minulle saman murto-osan merkitystä. Asia tuntui minusta omituiselta ja tärkeältä, enkä tahtonut peittää itseltäni, mitä se merkitsi, mutta huolimatta sen painostuksesta onnistuin kuitenkin pitämään mielialani koko hyvänä.
Päädyin vihdoinkin suureen halliin, joka oli täynnä kiiltäviä holvi-ikkunoita, ja pääsin joten kuten paikkaan joka osoittautui kahvihuoneeksi. En voi kieltää että astuessani tähän huoneeseen minua jonkin verran värisytti, olisin hartaasti suonut tietäväni teinkö oikein vai väärin, olin vakuuttunut jälkimmäisestä, mutta en voinut auttaa itseäni. Toimin levollisena kuin fatalisti, istuin pienen pöydän ääreen, jolle vahtimestari parhaillaan kantoi aamiaisvälineitä, ja otin ateriaan osaa mielentilassa joka ei suurestikaan ollut omiaan edistämään ruoansulatusta. Huoneen toisten pöytien ääressä oli paljon muita ihmisiä aamiaisella; olisin ollut paremmalla mielellä, jos olisin nähnyt naisia heidän joukossaan, mutta niitä ei näkynyt ainoatakaan — kaikki läsnäolijat olivat miehiä. Mutta kukaan ei näyttänyt ajattelevan että tein mitään tavatonta; pari herrasmiestä vilkaisi minuun sattumalta, mutta kukaan ei katsellut tunkeilevasti. Arvaan että jos asiassa oli jotakin outoa, he kuittasivat sen sanalla: "englannitar".
Aamiaisen jälkeen minun oli taas lähdettävä liikkeelle — mihin suuntaan? "Lähde Villetteen", sanoi sisäinen ääni, epäilemättä niiden parin kiitävän sanan innostamana, jotka neiti Fanshawe hyvästellessään lausui huolettomasti ja umpimähkään:
"Soisin että tulisitte madame Beckin luo; hänellä on pari lapsinulikkaa, joita voisitte vartioida. Hän tarvitsee englantilaista kotiopettajatarta, tai tarvitsi kaksi kuukautta sitten."
Kuka madame Beck oli ja missä hän asui, sitä en tietänyt; olin kysynyt, mutta kysymys meni ohi korvien ja neiti Fanshawe riensi pois ystävineen jättäen vastaamatta. Otaksuin Villetteä hänen asuinpaikakseen: oli siis lähdettävä sinne. Matkaa oli neljäkymmentä peninkulmaa. Tiesin kyllä tarttuvani oljenkorteen, mutta allani oli niin aava ja pauhaava syvyys, että olisin tarttunut vaikka hämähäkinverkkoon. Kysyttyäni matkustustapaa Villetteen ja varattuani paikan vaunusta lähdin matkaan tämän hahmokuvan, tämän suunnitelman varjon turvissa. Ennen kuin lausut arvostelusi toimenpiteeni nopeudesta, lukija, katso taaksepäin, lähtökohtaani, ota huomioon minkälaisen tyhjyyden olin jättänyt, käsitä kuinka vähän panin alttiiksi. Pelini oli sellainen, jossa ei voi menettää mitään mutta jossa on voittamisen mahdollisuus.
En myönnä että minulla on taiteilijan temperamenttia, mutta jonkin verran omistanen taiteilijan kykyä nauttia hetken huvista mahdollisimman paljon: so. silloin kun se on minun makuuni. Minä nautin siitä päivästä, vaikka matkustimmekin hitaasti, vaikka oli kylmä ja satoi. Jotensakin alaston, tasainen ja puuton oli tie jota kuljimme; sameat kanavat luikertelivat puoleksi turtuneiden vihreiden käärmeiden tavoin tien varrella, ja tasalatvaiset pajut reunustivat lakeita peltoja, jotka olivat yhtä huolellisesti viljeltyjä kuin keittiökasvitarha. Taivaskin oli yksitoikkoisen harmaa, ilma oli liikkumaton ja kostea, mutta kesken kaikkia näitä kuolettavia vaikutelmia puhkesi mielikuvitukseeni raikkaita silmuja, ja sydämeni lekotteli päivänpaisteessa. Näitä tunteita hillitsi kuitenkin salainen mutta alituinen tietoisuus levottomuudesta, joka väijyi nautintoani kuin viidakkoon kyyristynyt tiikeri. Tuon pedon hengitys oli korvissani aina, sen raju sydän jyskytti kiinteästi vasten omaani, se ei koskaan hievahtanut pesästään, mutta tunsin sen läsnäolon ja tiesin sen vain odottavan auringonlaskua ponnahtaakseen saaliinhimoisena väijytyksestään.
Olin toivonut että ehtisimme Villetteen ennen iltaa ja että siten säästyisin pahasta pulasta, jolla pimeys näyttää vaikeuttavan ensi saapumista outoon paikkaan, mutta — osaksi hitaan kulkumme ja pitkien seisausten, osaksi sankan sumun ja hienon tiheän sateen vuoksi — oli pimeys, jonka melkein saattoi tuntea, laskeutunut yli kaupungin, kun vihdoin pääsimme perille.
Tiedän että ajoimme sisään portista jossa oli sotilaita vahteina — sen verran saatoin nähdä lampunvalossa, sitten jätimme taaksemme lokaisen viertotien ja huristimme pitkin katua jonka kivetys oli omituisen karkeata ja epätasaista. Erään toimiston kohdalla vaunu pysähtyi ja matkustajat nousivat pois. Ensi työkseni tahdoin periä matka-arkkuni; pieni asia kylläkin, mutta minulle tärkeä. Ymmärsin että paras oli olla hätiköimättä ja karttamatta tavaroitaan ja sen sijaan rauhassa katsella toisten arkkujen luovuttamista, odottaen kunnes näkee omansa ja silloin nopeasti pyytää sitä ja pelastaa se. Siksi seisoin syrjässä, katse kiinnittyneenä siihen osaan vaunua, jonne olin nähnyt pienen matka-arkkuni työnnettävän ja jossa nyt näin pinoittain myöhemmin saapuneita arkkuja ja matkalaukkuja. Näin kuinka niihin tartuttiin, kuinka ne laskettiin alas ja perittiin. Olin varma että omani olisi pitänyt jo olla näkyvissä: se ei ollut. Olin sitonut osoitekortin vihreällä nauhanpätkällä, jonka heti voisin tuntea: näkyvissä ei ollut vihreätä lankaakaan. Kaikki matkatavarat nostettiin alas, joka-ainoa tinarasia ja ruskea paperikäärö sekä öljyvaate otettiin pois, ja näin selvästi että jäljelle ei jäänyt ainoatakaan sateenvarjoa, takkia, keppiä, hattukoteloa eikä korurasiaa.
Ja missä oli minun pieni matka-arkkuni, joka sisälsi vähäiset vaatevarani ja jäännöksen viidestätoista punnastani?
Minä kysyn sitä nyt, mutta silloin en voinut kysyä. En osannut puhua niin mitään, sillä en kyennyt sanomaan ranskaksi ainoatakaan lausetta, ja ranskaa, vain ranskaa livertelivät nyt kaikki ihmiset ympärilläni. Mitä minun piti tehdä? Lähestyin ajajaa, laskin käteni hänen käsivarrelleen, osoitin erästä matka-arkkua, sitten vaunun kattoa, ja koetin tehdä kysymyksen silmilläni. Hän ymmärsi minut väärin, tarttui osoitettuun arkkuun ja alkoi hinata sitä vaunuun.
"Jättäkää se paikalleen — kuuletteko?" sanoi eräs ääni hyvällä englanninkielellä, ja täydensi sitten: "Qu'est ce que vous faites donc? Cette malle est à moi".[4]
Mutta minä kuulin isänmaani kieltä, se ilahdutti sydäntäni ja minä käännyin.
"Sir", sanoin vieraalle herralle, huomaamatta hädässäni minkä näköinen hän oli, "minä en osaa puhua ranskaa. Voinko pyytää teitä kysymään tuolta mieheltä mitä hän on tehnyt arkulleni?"
Erottamatta sillä hetkellä, minkä laatuiset olivat kasvot joihin olin kohottanut ja kiinnittänyt katseeni, tunsin että niiden ilmeestä heijastui ihmettelyä vetoamiseni johdosta ja epäilyä tokko sekaantuminen olisi viisasta.
"Kysykää nyt häneltä — minä tekisin yhtä paljon teidän hyväksenne", sanoin.
En tiedä hymyilikö hän, mutta hän sanoi herrasmiehen äänellä, so. äänellä joka ei ollut kova eikä pelottava:
"Minkälainen arkkunne oli?"
Minä kuvailin sitä ottaen huomioon vihreän nauhan. Ja paikalla hän alkoi kovistella ajajaa, ja koko sen ranskankielisen keskustelumyrskyn aikana, mikä nyt seurasi, ymmärsin että hän pani miehen oikeaan ristikuulusteluun. Sitten hän kääntyi minuun.
"Mies väittää että vaunu oli liian täynnä, ja tunnustaa nostaneensa pois teidän arkkunne sen jälkeen kun näitte sen pantavan vaunuun, ja jättäneensä sen Boue-Marineen toisten matkatavarain joukkoon. Hän lupaa kuitenkin tuoda sen mukanaan huomenna, ja ylihuomenna saatte periä sen kaikella kunnialla tästä toimistosta."
"Kiitos", sanoin, mutta mieleni kävi ankeaksi.
Mitä minun oli tehtävä sillä välin? Kenties tuo englantilainen herra näki kasvoissani rohkeudenpuutetta, sillä hän kysyi ystävällisesti:
"Onko teillä keitään tuttavia tässä kaupungissa?"
"Ei, enkä tiedä minne mennä."
Seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana hänen kääntyessään niin että yläpuolella oleva lamppu paremmin pääsi valaisemaan häntä, näin että hän oli nuori, hieno ja kaunis mies. Minun käsitykseni mukaan hän saattoi olla vaikka lordi: mielestäni luonto oli antanut hänelle kyllin paljon hyvyyttä prinssiä varten. Hänen kasvonsa olivat hyvin hauskat: hän näytti ylhäiseltä mutta ei ylimieliseltä, miehekkäältä mutta ei vallanhimoiselta. Minä olin kääntymäisilläni pois, syvästi tietoisena siitä, että minulla ei ollut vähääkään oikeutta edelleen odottaa apua hänenlaiseltaan.
"Olivatko kaikki rahanne matka-arkussa?" hän kysyi pysäyttäen minut.
Kuinka kiitollinen olinkaan voidessani totuudenmukaisesti vastata:
"Ei. Minulla on kukkarossani niin paljon" (minulla oli lähes kaksikymmentä frangia) "että voin asua vaatimattomassa hotellissa ylihuomiseen asti, mutta olen aivan vieras Villettessä enkä tunne katuja ja hotelleja."
"Minä voin antaa teille osoitteen juuri sellaiseen hotelliin jota etsitte", hän sanoi, "eikä se ole kaukana, neuvojeni mukaan löydätte sinne helposti."
Hän repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen pari sanaa ja antoi sen minulle. Minusta hän oli ystävällinen, ja olisin melkein yhtä hyvin voinut epäillä Raamattua kuin häntä, hänen neuvojaan ja osoitettaan. Hänen ilmeestään loisti hyvyys, hänen kirkkaista silmistään kunniallisuus.
"Teidän on mukavin mennä sinne bulevardia pitkin ja puiston läpi", hän jatkoi, "mutta nyt on liian myöhäinen ja liian pimeä naisen kulkea puistossa yksinään. Minä saatan teitä sinne asti."
Hän lähti liikkeelle ja minä seurasin häntä läpi pimeyden ja hienon läpitunkevan sateen. Bulevardi oli autio, käytävät lokaiset, vesi tihkui puista; puisto oli pimeä kuin keskiyöllä. Puiden ja sumun kaksinkertaisessa hämärässä en voinut nähdä opastani, saatoin ainoastaan seurata hänen askeliaan. En pelännyt vähääkään: uskon että olisin seurannut noita rehellisiä askelia alituisen yön läpi maailman loppuun asti.
"Nyt", hän sanoi, kun olimme päässeet puiston läpi, "kuljette tätä leveätä katua kunnes tulette portaille. Kaksi lamppua näyttää teille missä ne ovat. Astutte alas näitä portaita, niiden alla on ahtaampi katu, ja sen päästä löydätte hotellinne. Siellä puhutaan englantia, joten vaikeutenne ovat nyt kauniisti ohi. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä, sir", sanoin. "Ottakaa vastaan vilpittömät kiitokseni."
Ja me erosimme.
Muisto hänen kasvoistaan, joissa varmasti olin näkevinäni ystävättömälle mieluisan hohteen — kaiku hänen äänestään, jossa puhui ritarillisuus heikkoa ja hätääntynyttä kohtaan ja joka samalla oli niin nuorekas ja sointuva — ne olivat minulle jonkinlaisen virkistyksen lähteenä pitkäksi aikaa. Hän oli oikea nuori englantilainen gentlemanni.
Minä jatkoin matkaani, riensin aika vauhtia pitkin loistavaa katua ja läpi puistikon, jonka ympärillä oli suuria taloja ja niiden keskellä upean rakennusryhmän valtavat ääriviivat — siinä kai oli palatsi tai kirkko, en tiennyt kumpiko. Juuri kun kuljin erään porttikäytävän ohi, tuli kaksi viiksiniekkaa miestä äkkiä näkyviin pylvästen takaa. He polttivat sikaria; puvusta päättäen he olivat herrasmiehiä, mutta miesparoilla oli sangen alhainen sielu. He sanoivat minulle hävyttömyyksiä, ja vaikka kuljinkin nopeasti, pysyivät he pitkän matkaa rinnallani. Vihdoin tuli vastaan jonkinlainen yövartio, ja pelätyt vainoojani käännytettiin takaisin, mutta he olivat ajaneet minut määräpaikkani ohi, ja kun taas saatoin koota ajatukseni, en enää tietänyt missä olin. Portaat olin varmaan sivuuttanut jo aikaa sitten. Olin hädissäni, hengästynyt, kaikki suoneni sykkivät auttamattoman levottomasti, enkä tietänyt mihin kääntyä. Oli kauheata ajatella, että vielä kohtaisin nuo partaiset ilkkuvat tyhmeliinit, ja kuitenkin oli palattava takaisin ja etsittävä portaat.
Tulin vihdoin vanhoille kuluneille portaille, pidin varmana että siinä nyt olivat nuo hakemani, ja laskeuduin niitä. Katu jolle ne veivät, oli kyllä ahdas, mutta hotellia ei siinä ollut. Vaelsin eteenpäin. Eräällä sangen hiljaisella ja suhteellisen siistillä ja hyvin kivetyllä kadulla näin vihdoinkin valon loistavan erään suurehkon talon ovella, talon joka oli kerrosta korkempi kuin ympärillä olevat. Tämä saattoi vihdoinkin olla hotelli. Kiirehdin sitä kohti; polveni vapisivat ja olin uupumaisillani.
Se ei ollut hotelli. Suurta porttikäytävää koristi messinkilevy.
"Pensionnat de Demoiselles" kuului kirjoitus, ja alla oli nimi
"Madame Beck".
Minä hätkähdin. Sadat ajatukset tulvivat mieleeni silmänräpäyksessä. En kuitenkaan suunnitellut mitään, en miettinyt mitään: minulla ei ollut aikaa. Sallimus sanoi: "Seis, tässä on sinun hotellisi." Kohtalo tarttui minuun väkevällä kädellään, lannisti tahtoni, ohjasi tekoni — ja minä soitin ovikelloa.
Odottaessani en halunnut ajatella mitään. Tuijotin kiinteästi katukiviin, joita ovilamppu valaisi, laskin ne ja panin merkille niiden muodon ja märän kimalluksen. Soitin uudelleen. Vihdoin avattiin. Siromyssyinen palvelijatar seisoi edessäni.
"Voinko saada tavata madame Beckiä?" kysyin.
Uskon että jos olisin puhunut ranskaa, hän ei olisi päästänyt minua sisään, mutta kun puhuin englantia, otaksui hän minut ulkomaalaiseksi opettajaksi, jonka asia koski oppilaitosta, ja vaikka jo olikin myöhäinen, laski hän minut sisään ilman ainoatakaan vastahakoista sanaa ja epäröimättä hetkeäkään.
Seuraavana hetkenä istuin kylmässä kimaltelevassa salongissa, jossa oli lämmittämätön porsliini-uuni, kullattuja koristuksia ja kiillotettu lattia. Uunin reunuksella löi kello yhdeksän.
Neljännestunti kului. Kuinka kiivaasti sykkikään joka suoni ruumiissani! Kuinka kuumenin ja kylmenin vuoroittain! Istuin ja tuijotin oveen — se oli suuri valkea kaksoisovi, jossa oli kullatut koristeet. Odotin että toinen puolisko liikahtaisi ja avautuisi. Kaikki oli ollut hiljaista, ei hiiren hivaustakaan kuulunut, ja valkoiset kaksoisovet pysyivät kiinni ja liikkumattomina.
"Te olette englantilainen?" sanoi ääni vierestäni. Minä melkein hyppäsin pystyyn, niin odottamaton oli tuo ääni, niin varma olin ollut yksinäisyydestäni.
Vieressäni ei ollut mikään kummitus eikä aavemainen näky, vaan pyylevä, äidillinen, pieni nainen, jolla oli suuri huivi hartioilla, aamupuku yllä ja siisti soma yömyssy päässä.
Minä sanoin olevani englantilainen, ja viipymättä, ilman enempiä johdantoja syvennyimme mitä merkillisimpään keskusteluun. Madame Beck (sillä madame Beck hän oli — hän oli tullut huoneeseen pienestä ovesta minun takaani, ja koska hänellä oli jalassaan pehmeät kengät, en ollut kuullut hänen tuloaan enkä lähestymistään) — madame Beck oli tyhjentänyt koko taitonsa saarivaltakunnan kielessä sanoessaan "Te olette englantilainen", ja alkoi nyt liukkaasti ladella omaa kieltään. Minä vastasin omallani. Hän ymmärsi minut osittain, mutta koska minä en ymmärtänyt häntä ollenkaan, pääsimme hyvin vähän eteenpäin, vaikka elämöimmekin kauheasti (mitään sellaista kuin madamen puheenlahja en ollut koskaan kuullut enkä kuvitellut). Hän soitti ennen pitkää apua, mikä saapui erään opettajattaren hahmossa. Tämä oli saanut kasvatuksensa osittain eräässä irlantilaisessa luostarissa, ja häntä pidettiin täysin pätevänä englanninkielen taitajana. Hän oli tanakka pieni ihminen — labassecouritar kiireestä kantapäähän, ja kuinka hän rääkkäsikään Albionin kieltä! Oli miten oli, esitin hänelle selvän kertomuksen, jonka hän käänsi ranskaksi. Kerroin kuinka olin jättänyt oman maani haluten laajentaa tietojani ja ansaita toimeentuloni, että olin valmis käymään käsiksi mihin hyödylliseen työhön tahansa, kunhan se vain ei ollut millään tavoin väärää eikä alentavaa, että rupeaisin lapsenhoitajaksi tai kamarineidiksi enkä kieltäytyisi taloustoimistakaan, mikäli niihin pystyin. Madame kuuli tämän, ja tutkiessani hänen ilmettään luulin melkein, että kertomus miellytti häntä.
"Il n'y a que les Anglais pour ces sortes d'entreprises", hän sanoi, "sont-elles donc intrépides cez femmes là!"[5]
Hän kysyi nimeäni ja ikääni; hän istui ja katseli minua — ei säälien, ei uteliaana. Koko kohtauksen aikana ei hänen kasvoissaan näkynyt myötätunnon pilkahdusta, ei säälin varjoa. Minä tunsin ettei hän ollut sellainen, joka antaisi tunteittensa johtaa itseään tuumankaan vertaa. Hän tuijotti minuun vakavana ja mietteissään, kysyen neuvoa järjeltään ja punniten kertomustani. Muuan kello soi.
"Voilà pour la prière du soir",[6] hän sanoi ja nousi. Tulkkinsa kautta hän ilmoitti että minun nyt olisi lähdettävä ja tultava takaisin huomenna, mutta minua pelotti ajatus että minun vielä oli palattava pimeyden ja kadun vaaroihin. Käännyin tarmokkaasti mutta kuitenkin hillitysti ja maltillisesti hänen itsensä enkä opettajattaren puoleen ja sanoin:
"Olkaa vakuuttunut siitä, madame, että jos viipymättä otatte minut palvelukseenne, on siitä koituva teille hyötyä eikä vahinkoa: olette näkevä minussa henkilön joka tahtoo työllään antaa täyden korvauksen palkastaan, ja jos pestaatte minut, olisi minun parempi jäädä tänne yöksi, sillä kuinka voisin saada asuntoa, kun en tunne ketään Villettessä enkä hallitse maan kieltä."
"Niin todellakin", hän sanoi, "mutta voittehan toki antaa suosituksen?"
"En ainoatakaan."
Hän kysyi matkatavaroitani, ja sanoin milloin ne saapuisivat. Hän mietti. Samalla kuului eteisestä miehen askelia, jotka nopeasti etenivät ulko-ovea kohti. (Jatkan kertomustani ikäänkuin olisin ymmärtänyt kaiken mitä sanottiin; sillä vaikka silloin sain selville tuskin mitään, käännettiin keskustelu minulle myöhemmin.)
"Kuka menee ulos nyt?" kysyi madame Beck kuunnellen askelia.
"Herra Paul", vastasi opettajatar. "Hän tuli tänä iltana antamaan lukutunnin ensimmäiselle luokalle."
"Siinä mies jonka tällä hetkellä mieluimmin haluaisin nähdä. Kutsukaa hänet tänne."
Opettajatar riensi ovelle ja kutsui herra Paulia. Hän tuli — pieni, tumma, hintelä mies, jolla oli silmälasit.
"Mon cousin", aloitti madame, "tarvitsen apuanne. Me tunnemme taitonne kasvojentutkijana: käyttäkää sitä nyt. Lukekaa noita kasvoja."
Pieni mies suuntasi minuun silmälasinsa. Päättäväinen huulten puristus ja kulmakarvojen rypistäminen tuntui sanovan, että hän aikoi katsoa lävitseni ja että harso ei ole hänelle mikään harso.
"Minä luen niitä", hän ilmoitti.
"Et qu'en dites vous?"[7]
"Mais — bien des choses",[8] kuului oraakkelimainen vastaus.
"Hyvää vai pahaa?"
"Molempia, epäilemättä", jatkoi tietäjä.
"Voiko hänen sanaansa luottaa?"
"Onko kysymyksessä jokin tärkeä asia?"
"Hän tarjoutuu minulle lapsenhoitajaksi tai kotiopettajaksi, kertoo täysin uskottavan tarinan, mutta ei anna mitään suosituksia."
"Onko hän ulkomaalainen?"
"Englannitar, kuten nähdä voi."
"Puhuuko hän ranskaa?"
"Ei sanaakaan."
"Ymmärtääkö hän sitä?"
"Ei."
"Hänen aikanaan voi siis puhua vapaasti?"
"Epäilemättä."
Mies tuijotti minuun kiinteästi. "Tarvitsetteko hänen palvelustaan?"
"Voisin käyttää sitä. Tiedättehän että olen kyllästynyt madame
Sviniin."
Hän tutki vielä. Tuomio, kun se vihdoin tuli, oli yhtä epämääräinen kuin kaikki mikä oli käynyt sen edellä.
"Ottakaa hänet. Jos hyvä on vallitsevana tuossa luonteessa, palkitsee teko itse itsensä, jos paha — eh bien, ma cousine, ce sera toujours une bonne oeuvre".[9] Ja kohtaloni hämärä tuomari kumarsi, sanoi "bon soir"[10] ja katosi.
Ja Madame otti minut palvelukseensa samana iltana — Jumalan armosta säästyin joutumasta takaisin tuolle yksinäiselle, pelottavalle, vihamieliselle kadulle.
VIII
MADAME BECK
Jäätyäni opettajattaren huostaan tämä johti minut pitkää ahdasta käytävää keittiöön, joka oli hyvin siisti mutta hyvin omituinen. Siellä ei näkynyt mitään keittokapineita — ei tulisijaa eikä uunia. En silloin ymmärtänyt että suuri musta laitos, joka täytti yhden nurkan, korvasi molempia. Varmaankaan ei ylpeys vielä alkanut kuiskata sydämessäni, mutta kuitenkin tunsin huojennusta kun minua ei jätetty keittiöön, niinkuin melkein olin luullut, vaan johdettiin eteenpäin pieneen huoneeseen, jota nimitettiin "kabinetiksi". Keittäjätär, jolla oli yllä lyhyt alushame ja mekko ja jalassa puukengät, toi sisään illalliseni, so. jotakin lihaa, laatu tuntematon, oudonmakuista ja hapanta mutta lystikästä kastiketta, muutamia perunanviipaleita, jotka oli maustettu en tiedä millä — kenties etikalla ja sokerilla, voileivän ja paistetun päärynän. Koska olin nälkäinen, söin ja olin kiitollinen.
Iltarukouksen jälkeen tuli madame itse vielä katsomaan minua. Hän tahtoi että seuraisin häntä yläkertaan. Läpi sarjan mitä omituisimpia pieniä makuuhuoneita — jotka, kuten myöhemmin kuulin, olivat aikoinaan olleet nunnain kammioita — ja läpi rukoussalin — pitkä, matala, pimeä huone, jonka seinässä riippui kalpea ristiinnaulitunkuva, edessään kaksi himmeästi palavaa vahakynttilää — hän johdatti minut huoneeseen jossa nukkui kolme lasta kolmessa pienessä vuoteessa. Kuuma kamiina teki huoneen ilman painostavaksi, ja mainitakseni tosiasioita vastaani lehahti tuoksu, joka oli pikemmin väkevä kuin hieno: tuoksu joka oli hyvin yllättävä ja odottamaton näissä olosuhteissa, sillä siinä oli sekaisin tupakansavua ja jotakin miestäväkevämpää — lyhyesti sanoen viinanhajua.
Nojatuolissa pöydän vieressä, jolla tuikutti kynttilänpätkä, istui sikeään uneen vaipuneena ikävännäköinen, eriskummaisesti pukeutunut nainen, yllään korea leveäjuovainen silkkihame ja villakankainen esiliina. Taulun täydentämiseksi ja asiain tilan selventämiseksi mainittakoon että nukkuvan kaunottaren vieressä pöydällä oli pullo ja tyhjä lasi.
Madame katseli tätä merkillistä taulua järkähtämättömän levollisena, ei hymyillyt eikä rypistänyt otsaansa, eikä ainoakaan vihan, inhon tai yllätyksen värähdys häirinnyt hänen vakavien kasvojensa tasapainoa. Hän ei edes herättänyt naista. Viitaten tyynesti neljänteen vuoteeseen hän ilmoitti että se oli oleva minun, sammutti sitten kynttilän, toi tilalle yölampun ja katosi sisemmästä ovesta, jonka jätti raolle — aukosta näkyi että sen takana oli hänen oma huoneensa, suuri hyvin kalustettu huone.
Rukoukseni sinä iltana oli yksinomaan kiitosta. Ihmeellisesti oli minua johdettu sitten aamun — odottamatta olin löytänyt turvan ja toimeentulon. Saatoin tuskin uskoa että ei vielä ollut kulunut neljääkymmentäkahdeksaa tuntia siitä kun jätin Lontoon ilman muuta holhousta kuin se mikä suojelee muuttolintua, ilman muuta suunnitelmaa kuin toivon epävarmat pilvenhattarat.
Nukun yleensä keveästi, ja keskellä yötä heräsin äkkiä. Kaikki oli hiljaista, mutta huoneessa seisoi valkoinen olento — madame yöpuvussaan. Hän liikkui melkein äänettömästi, kävi katsomassa kolmessa vuoteessa nukkuvaa kolmea lasta ja läheni sitten minua. Minä olin nukkuvinani, ja hän tarkasti minua kauan. Seurasi pieni pantomiimi, joka oli sangen omituinen. Lyön vetoa että hän istui vuoteeni laidalla neljännestunnin, tuijottaen kasvoihini. Sitten hän tuli lähemmäksi, kumartui ylitseni, kohotti kevyesti päähinettäni ja käänsi reunan niin että hiukset tulivat näkyviin. Sitten hän tarkasti kättäni, joka oli peitteellä. Tämän tehtyään hän kääntyi katsomaan vaatteitani, jotka olivat tuolilla sängyn jalkopäässä. Kun kuulin hänen koskettavan ja nostelevan niitä, avasin silmäni varovasti, sillä tunnustan olleeni utelias näkemään miten pitkälle hänen tutkimushalunsa johtaisi. Aika pitkälle kylläkin — hän tutki erikseen joka vaatekappaleen. Arvasin mikä aiheutti tämän toimenpiteen: hän tahtoi vaatteita tutkimalla muodostaa mielipiteen niiden käyttäjästä, hänen säädystään, varallisuudestaan, siisteydestään jne. Tarkoitus ei ollut paha, mutta keinot eivät juuri olleet kauniita eivätkä oikeutettuja. Puvussani oli tasku, sen hän muitta mutkitta käänsi nurin, laski kukkarossani olleet rahat, avasi pienen muistikirjan, tarkasti kylmästi sen sisällyksen ja otti lehtien välistä pienen palmikoidun kiehkuran neiti Marchmontin harmaata tukkaa. Erityistä huomiota hän kiinnitti avainkimppuun, jossa oli matka-arkkuni, laatikkoni ja ompelulippaani avaimet, vieläpä poistui hetkiseksi omaan huoneeseensa vieden sen mukanaan. Minä kohottauduin hiljaa vuoteessa ja seurasin häntä silmilläni, ja näitä avaimia, lukija, ei tuotu takaisin ennen kuin ne olivat jättäneet viereisen huoneen pukupöydälle vaha jäljennöksen itsestään. Kun kaikki täten oli suoritettu asianmukaisesti ja kaikella kunnialla, pantiin omaisuuteni paikoilleen ja vaatteeni käärittiin huolellisesti kokoon. Minkälaatuisia olivat johtopäätökset, jotka aiheutuivat tästä tutkimuksesta? Olivatko ne edullisia vai päinvastoin? Turha kysymys. Madamen kiviset kasvot (sillä kivisiltä ne näyttivät siinä keskellä yötä — salongissa ne olivat olleet inhimilliset ja, kuten sanoin, äidilliset) eivät ilmaisseet mitään.
Suoritettuaan velvollisuutensa — tunsin että äskeinen puuha oli hänen silmissään velvollisuus — hän nousi, ääneti kuin varjo, ja liukui omaa huonettaan kohti. Ovella hän kääntyi ja kiinnitti katseensa pullosankarittareen, joka nukkui edelleen ja kuorsasi äänekkäästi. Rouva Svinin (otaksuin että tämä oli rouva Svini, englannitar tai irlannitar, Sweeny) — rouva Sweenyn tuomio näkyi madame Beckin silmistä — tuo katse puhui järkähtämättömästä päätöksestä. Madamen tarkastusmatkat virheiden löytämiseksi saattoivat olla hitaita, mutta ne olivat varmoja. Kaikki tämä oli hyvin ei-englantilaista: totisesti olinkin ulkomailla.
Seuraavana aamuna sain jatkaa tuttavuuttani rouva Sweenyn kanssa. Nähtävästi hän oli esittäytynyt nykyiselle emännälleen englantilaisena naisena, joka oli joutunut ahtaisiin oloihin, oli kotoisin Middlesexistä ja puhui englanninkieltä puhtaimmalla pääkaupungin korostuksella. Madame — luottaen omiin pettämättömiin keinoihinsa saada totuus aikoinaan selville — oli omituisen uskalias palvelusväkensä pestaamisessa ilman muuta (mikä niin kovin selvästi oli käynyt ilmi omasta tapauksestani). Hän otti rouva Sweenyn hoitajattareksi ja kasvattajaksi kolmelle lapselleen. Minun tuskin tarvitsee selittää lukijalle, että tämä nainen itse asiassa oli irlantilainen. Hänen säätyään en yritä määritellä: hän itse rohkeasti väitti kasvattaneensa "erään markiisin pojan ja tyttären". Minä ajattelen että hän mahdollisesti oli ollut seuralaisena, lastenhoitajana, kasvattajana tai pesijättärenä jossakin irlantilaisessa perheessä. Hänellä oli hillitty puhetapa, joka oli omituisesti höystetty teennäisillä lontoolais-lauseparsilla. Tavalla tai toisella hän oli hankkinut itselleen ja omisti nyt pukuvaraston, jonka loisteliaisuus oli melkein epäilyttävä — kallisarvoisia kankeita silkkipukuja, jotka sopivat hänelle välttävästi ja jotka nähtävästi oli tehty toisia mittasuhteita varten kuin niitä, joita ne nyt koristivat, myssyjä joiden reunukset olivat oikeata pitsiä, ja — pukuvaraston pääpykälä, taikakalu jonka avulla hän herätti jonkinlaista kunnioitusta koko talossa, lannisti opettajat ja palvelijat, joilla muuten oli taipumusta halveksia häntä, ja vaikutti madameen itseensä niin kauan kuin hänen leveät hartiansa kantoivat tuota majesteetillista verhoa — oikea intialainen hartiahuivi — "un véritable Cachemire", kuten madame Beck sekä kunnioittaen että ihmeissään sanoi. Olen aivan varma että ilman tätä "Cachemireä" hän ei olisi saanut jäädä oppilaitokseen edes kahdeksi päiväksi, mutta kiitos olkoon sen, ja yksin sen, hän jäi kuukaudeksi.
Mutta kun rouva Sweeny sai kuulla että minä olin astuva hänen kenkiinsä, silloin hän vasta ilmaisi kantansa — silloin hän nousi madame Beckiä vastaan koko voimallaan — silloin hän ryntäsi kimppuuni koko keskitetyllä painollaan. Madame kantoi tämän kohtauksen ja koettelemuksen niin hyvin, niin stoalaisesti, etten minäkään häpeän vuoksi voinut suhtautua siihen muuten kuin tyynesti. Vain pieneksi hetkeksi madame poistui huoneesta: kymmenen minuuttia myöhemmin seisoi keskellämme poliisi. Rouva Sweeny tavaroineen siirrettiin pois. Koko kohtauksen aikana ei madamen otsa ollut kertaakaan rypistynyt — ei ainoakaan terävä sana ollut pujahtanut hänen huuliltaan.
Tämä pieni pirteä erottamisjupakka oli kokonaan selvitetty ennen aamiaista: lähtökäsky annettu, poliisi kutsuttu, kapinoitsija karkotettu, lastenkamari savutettu ja puhdistettu, ikkunat avattu. Kaikki jäljet siististä rouva Sweenysta — aina hienoon tuoksuun ja alkoholinlemuun saakka, joka antoi niin selvän ja kohtalokkaan leiman hänen rikkomukselleen — poistettiin Rue Fossettelta: ja kaikki tämä, sanon minä, oli tapahtunut aikana joka kului siitä hetkestä, jolloin madame Beck aamuruskon jumalattaren tavoin ilmaantui huoneestaan, siihen asti jolloin hän kylmäverisesti istui kaatamaan itselleen ensimmäistä kahvikuppia.
Puolipäivän tienoissa kutsuttiin minut pukemaan madamea. (Nähtävästi minusta oli tuleva jonkinlainen kotiopettajattaren ja kamarineidin välimuoto.) Puolipäivään saakka hän kummitteli ympäri taloa aamupuvussaan, huivi hartioilla ja pehmeät tohvelit jalassa. Mitähän englantilaisen koulun johtajatar arvelisi moisesta asusta?
Hänen tukkansa kampaaminen sai minut hämilleni. Hänellä oli runsas kastanjanruskea tukka, jossa ei vielä näkynyt harmaata, vaikka hän olikin jo neljänkymmenen vuoden ikäinen. Nähdessään hämmennykseni hän sanoi: "Ettekö ollut kamarineitinä omassa maassanne?" Ja hän otti harjan kädestäni ja työnsi minut syrjään, ei kylläkään tylysti eikä halveksivasti, ja laittoi itse tukkansa. Muita pukuasioihin kuuluvia palveluksia suoritettaessa hän puoleksi määräsi, puoleksi auttoi minua, ilman vähintäkään huonon tuulen tai kärsimättömyyden merkkiä. Sivumennen sanoen tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin minua pyydettiin pukemaan häntä. Tästä lähtien tämä velvollisuus siirrettiin Rosinelle, ovenvartijattarelle.
Pukeutuneena osoittautui madame Beck naiseksi joka oli vartaloltaan verrattain lyhyt ja lihava, mutta kuitenkin vielä omalla tavallaan viehkeä, so. viehkeys johtui ruumiinosien sopusuhtaisuudesta. Hänen ihonsa oli raikas ja verevä, ei liian punakka, silmät siniset ja kirkkaat, ja tumma silkkipuku sopi hänelle niinkuin vain ranskalainen ompelijatar saa puvun sopimaan. Hän oli hauskan, joskin hieman porvarillisen näköinen, ja porvarisnainenhan hän olikin. En tiedä mistä johtui se sopusointuisuus, joka täytti koko hänen olemuksensa, ja kuitenkin oli hänen kasvoissaan myös vastakohtaisuuksia: piirteet eivät suinkaan olleet sitä lajia kuin yleensä on totuttu näkemään noin häikäisevän raikkaan ja sileän hipiän yhteydessä, vaan niiden viivat olivat lujat, otsa oli korkea mutta kapea, siitä ilmeni kyvykkyyttä ja eräänlaista hyväntahtoisuutta, mutta ei laajakatseisuutta, eikä noista tyynistä ja valppaista silmistä koskaan säihkynyt sydämessä syttyvä tuli, eikä siitä tulvehtiva hellyys. Hänen suunsa oli kova, se saattoi olla tylykin, ja huulet olivat ohuet. Tunsin, että madame olisi kaikkea neroa ja herkkyyttä, arkuutta ja uskallusta kohtaan ollut hameisiin pukeutunut Minos.
Ajan pitkään huomasin että hän hameissaan oli jotain muutakin. Hänen nimensä oli Modeste Maria Beck, o.s. Kint, mutta hänen nimensä olisi pitänyt olla Ignacia. Hän oli armelias nainen ja teki paljon hyvää. Lempeämpi ei voi olla kenenkään emännän valta. Minulle kerrottiin ettei hän koskaan nuhdellut edes tuota sietämätöntä rouva Sweenya, huolimatta hänen juopottelustaan, säännöttömyydestään ja laiminlyönneistään, mutta mrs. Sweenyn oli kuitenkin lähdettävä siinä hetkessä jolloin hänen lähtönsä katsottiin soveliaaksi. Minulle kerrottiin myös, ettei tämän laitoksen opettajista eikä opettajattarista koskaan löydetty mitään vikaa, ja kuitenkin sekä opettajat että opettajattaret vaihtuivat usein: he hävisivät ja toisia tuli tilalle — kukaan ei oikein voinut selittää kuinka.
Koulu oli sekä sisä- että ulko-oppilaitos: ulko-oppilaiden luku nousi yli sadan, sisäoppilaita oli parinkymmenen verran. Madame mahtoi olla etevä johtajatarkyky; hän hallitsi näitä kaikkia, lisäksi neljää opettajaa, kahdeksaa opettajatarta, kuutta palvelijaa ja kolmea lasta, ja tuli sen ohella verrattoman hyvin toimeen oppilaiden vanhempien ja ystävien kanssa, ja kaikki tämä tapahtui ilman huomattavaa ponnistusta, ilman hälinää, väsymystä, kuumetta tai mitään liikanaisen kiihtymyksen oiretta. Toimessa hän oli aina, mutta harvoin kiireissään. Totta on että madamella oli oma keinonsa hoitaa ja pitää kunnossa tätä valtavaa koneistoa, ja aika sievä keino se olikin — lukija on jo saanut siitä näytteen tuossa pikku jutussa, kun madame käänsi nurin taskuni ja luki yksityiset muistiinpanoni. "Valvonta", "vakoilu" — siinä hänen tunnussanansa.
Madame tiesi kuitenkin mitä rehellisyys on, ja piti siitä — so. kunhan se vain ei tyrkyttänyt kömpelöitä arvelujaan hänen tahtonsa ja etujensa tielle. Hän tunsi kunnioitusta Englantia kohtaan, ja mitä tulee englannittariin, ei hän tahtonut minkään muun maan naisia hoitamaan lapsiaan, jos se vain oli mahdollista.
Usein iltasilla, häärittyään kaiken päivää joka puolella, vakoiltuaan ja otettuaan vastaan vakoojain tiedonantoja, hän tuli huoneeseeni otsassaan todellisen väsymyksen jäljet, ja istahti kuuntelemaan kun lapset lukivat pieniä rukouksiaan minulle englanninkielellä — nuo pikku katolilaiset saivat istua polvellani lukemassa Isämeidän-rukousta ja virttä joka alkaa sanoilla "Rakas Jeesus". Ja kun olin pannut lapset vuoteeseen, jäi hän puhelemaan kanssani (opin pian siksi paljon ranskaa että voin ymmärtää hänen puhettaan, vieläpä vastata siihen) Englannista ja englannittarista ja niistä syistä, jotka saivat hänet katsomaan heidän älyään korkeammaksi, rehellisyyttään varmemmaksi ja luotettavammaksi kuin muiden naisten. Hän osoitti usein erittäin hyvää järkeä, lausui usein erittäin terveitä mielipiteitä: hän näytti tietävän että tyttöjen pysyttäminen epäluuloisten rajojen sisällä, sokeassa tietämättömyydessä ja sellaisen kaitsennan alla, joka ei sallinut heidän hetkeksikään vetäytyä rauhaan omaan soppeensa, ei ollut paras keino kasvattaa heistä rehellisiä ja vaatimattomia naisia. Mutta hän väitti että jos mannermaan lasten kasvatuksessa yritettäisiin käyttää muita keinoja, siitä koituisi tuhoisia seurauksia; he kun olivat niin tottuneet rajoituksiinsa, että vapaus, miten tarkan valvonnan alla tahansa, ymmärrettäisiin väärin ja johtaisi harhaan. Hän selitti olevansa lopen kyllästynyt omiin keinoihinsa, mutta käyttää hänen niitä täytyi, ja keskusteltuaan kanssani, usein hienosti ja arvokkaasti, hän hiipi pois "hiljaisuuden-kengissään" ja liukui aaveen tavoin läpi talon, valvoen ja vakoillen kaikkialla, tirkistäen joka avaimenreiästä, kuunnellen joka oven takana.
Loppujen lopuksi madamen järjestelmä ei ollut huono — sallittakoon minun olla oikeamielinen. Parempaa ei voisi ajatella kuin hänen toimenpiteensä oppilaiden ruumiillisen hyvinvoinnin edistämiseksi. Ketään ei rasitettu liiaksi, läksyt jaettiin hyvin ja tehtiin verrattoman helpoiksi lukijalle, oli vapaata aikaa huvitteluun ja tilaisuutta ruumiinharjoituksiin, mikä piti tytöt terveinä; ruokaa oli yllin kyllin, ja se oli hyvää: Rue Fossettella ei näkynyt kalpeita eikä näivettyneitä kasvoja. Madame ei koskaan vastahakoisesti antanut lupapäivää, hän myönsi runsaasti aikaa nukkumiseen, pukeutumiseen, pesemiseen ja syömiseen, hänen järjestelmänsä kaikissa näissä asioissa oli helppo, vapaamielinen, terveellinen ja järkevä. Moni ynseä englantilainen opettajatar tekisi sanomattoman hyvin ottaessaan hänestä oppia — ja uskon että moni tekisikin sen mielellään, jos vaateliaat englantilaiset vanhemmat sen vain sallisivat.
Koska madame Beck hallitsi vakoilemalla, oli hänellä tietysti vakoojakuntansa. Hän tunsi tarkalleen työkalujensa laadun, ja samalla kun hän ei häikäillyt käyttää likaisinta likaisimmassa toimessa — viskaten sen luotaan kuin arvottoman hedelmän kuoren, kun mehu oli puserrettu pois — tiedän hänen olleen hyvin tarkka valitessaan puhdasta metallia siisteihin tarkoituksiin, ja kun kerran löytyi tahraton ja ruosteeton ase, antoi hän sille paljon arvoa ja säilytti sitä silkissä ja pumpulissa. Ja kuitenkin, voi sitä miestä tai naista, joka luotti häneen tuumankaan verran enemmän kuin mitä madamen hyöty vaati: hyöty oli madamen luonteen tärkein avain — hänen vaikuttimiensa pääjoustin — hänen elämänsä a ja o. Olen nähnyt vedottavan hänen tunteisiinsa ja hymyillyt itsekseni, puoleksi säälien puoleksi halveksien vetoajia. Sitä tietä ei kukaan saanut ääntään hänen kuuluvilleen eikä niillä keinoin horjuttanut hänen mieltään. Päinvastoin, yritys hellyttää hänen sydäntään oli varmin keino herättää hänen vastenmielisyytensä ja saada hänestä salainen vihollinen. Se todisti hänelle että hänellä ei ollut sydäntä hellytettävänä, se muistutti hänelle kohtaa missä hän oli kykenemätön ja kuollut. Missään ei ero hyvyyden ja hyväntekeväisyyden välillä käynyt niin selvästi ilmi kuin hänessä. Vaikka hän olikin kokonaan vailla myötätuntoa, oli hänellä riittävä määrä järkiperäistä hyväntahtoisuutta: hän oli erittäin altis antamaan apua ihmisille joita ei ollut koskaan nähnyt — mieluummin kuitenkin ihmisluokille kuin yksilöille. "Pour les pauvres"[11] avasi hän kukkaronsa kernaasti — köyhältä hän piti sen säännöllisesti suljettuna. Ihmisystävällisiin tarkoituksiin koko laajan yhteiskunnan hyväksi hän antoi avustuksensa ilomielin, mutta ei ainoankaan yksityisen suru liikuttanut häntä, ei mikään kärsimyksen voima tai suuruus yhteen sydämeen keskitettynä kyennyt järkyttämään häntä. Ei Getsemanen tuska eikä kuolema Golgatalla olisi kyennyt pusertamaan kyyneliä hänen silmistään.
Sanon sen vieläkin, madame oli hyvin suuri ja hyvin kyvykäs nainen. Koulu oli vain liian rajoitettu alue hänen voimilleen, hänen olisi pitänyt hallita kansakuntaa, hänen olisi pitänyt johtaa myrskyisää lainlaatijain kokousta. Kukaan ei olisi saanut häntä säikähtämään, kukaan ei olisi ärsyttänyt hänen hermojaan, saanut hänen kärsivällisyyttään loppumaan tai voittanut häntä viekkaudessa. Hän yksin olisi pystynyt ottamaan niskoilleen pääministerin ja poliisipäällikön velvollisuudet. Viisas, luja, viekas, salaperäinen, taitava, intohimoton, valpas ja tutkimaton, teräväpäinen ja tunteeton — sitä paitsi täysin säädyllinen — mitä muuta olisi voinut toivoa?
Ymmärtäväinen lukija ei otaksune että minä kuukaudessa tai puolessa vuodessa keräsin hänestä ne tiedot, jotka tähän on tiivistetty. Ei! Ensiksi näin vain laajan ja kukoistavan oppilaitoksen kauniilta ulkopuoleltaan. Näin suuren talon täynnä terveitä vilkkaita tyttöjä, jotka kaikki olivat hyvissä vaatteissa, useat kauniita, ja jotka omaksuivat oppia ihmeen helpolla tavalla, ilman tuskallista ponnistusta ja hyödytöntä päänvaivaa. He eivät kenties edistyneet erikoisen nopeasti missään, kun kaikki kävi niin helposti, mutta aina he olivat toimessa eivätkä koskaan rasittuneita. Näin opettaja- ja opettajatarkunnan jolta kyllä vaadittiin aika paljon. Koska oppilaita koetettiin säästää, lankesi päätyö opettajien niskoille, mutta tehtävät oli järjestetty niin että toinen astui nopeasti toisen paikalle, missä vain työ oli ankaraa. Lyhyesti sanoen näin ulkomaisen koulun joka eloisuudessaan, vilkkaudessaan ja vaihtelevaisuudessaan oli viehättävä vastakohta monelle samanlaatuiselle laitokselle Englannissa.
Talon takana oli avara puutarha, ja kesällä oppilaat miltei asuivat ulkona ruusupensaiden ja hedelmäpuiden keskellä. Kesäisinä iltapäivinä madame asettui istumaan suureen viiniköynnösten verhoamaan lehtimajaan ja kutsui oppilaat luokittain ympärilleen lukemaan ja ompelemaan. Sillä välin opettajat tulivat ja menivät pidettyään lyhyitä vilkkaita luentoja, pikemmin kuin oppitunteja, ja oppilaat tekivät muistiinpanoja tai olivat tekemättä — ihan miten halutti, sillä ehdolla että he jälkimmäisessä tapauksessa saivat jäljentää toveriensa muistiinpanot. Paitsi säännöllisiä kuukausilupia, aiheuttivat katoliset juhlat sarjan lupapäiviä pitkin vuotta, ja väliin kirkkaina kesäaamuina tai lauhkeina kesäiltoina vietiin oppilaat pitkälle kävelylle maaseudulle, eväinään vohveleita ja valkoviiniä tai rieskamaitoa ja ruisleipää tai vehnäkakkua ja kahvia. Kaikki tämä tuntui hyvin hauskalta, madame näytti olevan itse hyvyys, ja opettajat kävivät laatuun — pahempiakin olisivat voineet olla. Oppilaat olivat kenties hieman meluisia ja vallattomia, mutta terveitä ja iloisia.
Sellainen oli näköala katsottuna etäisyyden tenhon läpi, mutta tuli aika jolloin välimatka oli minulta häipyvä — jolloin minut kutsuttiin alas lastenkamarin näkötornistani, josta siihen saakka olin tehnyt havaintojani, ja jolloin minut pakotettiin läheisempään vuorovaikutukseen Rue Fossetten pienen maailman kanssa.
Eräänä päivänä istuin tapani mukaan yläkerrassa ja kuulustelin lasten englanninläksyä, samalla kääntäen erästä madamen silkkipukua, kun madame itse saapui huoneeseen, kasvoillaan hajamielinen, kovaa ajatustyötä osoittava ilme, joka hänellä väliin oli ja joka sai hänet näyttämään niin vähän ystävälliseltä. Hän vaipui vastapäätä olevaan nojatuoliin ja oli ääneti muutamia minuutteja. Désirée, vanhin tyttö, luki parhaillaan jotakin rouva Barbauldin pikku kyhäelmää, ja sitä mukaa kuin hän luki, panin hänet kääntämään lukemansa sujuvasti englannista ranskaksi, päästäkseni varmuuteen siitä että hän ymmärsi sen. Madame kuunteli.
Äkkiä, ilman mitään esipuhetta tai johdatusta, hän sanoi miltei moittivassa sävyssä: "Meess, Englannissa olitte kotiopettajatar."
"En, madame", sanoin hymyillen, "te erehdytte."
"Onko tämä ensimmäinen yrityksenne opettajana — tämä yritys lasteni kanssa?"
Vakuutin hänelle että niin oli. Taaskin hän vaikeni, mutta kun katsahdin ylös ottaessani neulan tyynystä, huomasin olevani tutkimuksen esineenä. Hän seurasi minua silmillään, hän näytti kääntelevän minua ympäri ajatuksissaan — mitaten kykyäni erästä tarkoitusta varten, punniten arvoani eräässä suunnitelmassa. Madame oli tätä ennen tarkastanut kaiken mitä minulla oli, ja uskon että hän katsoi tuntevansa minut läpikotaisin, mutta siitä päivästä alkaen noin kahden viikon ajan hän tutki minua uusin keinoin. Hän kuunteli lastenkamarin oven takana, kun olin sulkeutunut sinne lasten kanssa, hän seurasi varovaisen välimatkan päässä kun olin kävelyllä heidän kanssaan, hän hiipi kuuluvilleni milloin vain puiston tai bulevardin puut tarjosivat riittävän suojuksen. Kun tarkat ennakkotoimenpiteet siten oli suoritettu, otti hän askelen eteenpäin.
Eräänä aamuna hän tuli luokseni äkkiarvaamatta ikään kuin kiireissään, ja sanoi joutuneensa pieneen pulaan. Herra Wilson, englanninopettaja, ei ollut saapunut tunnilleen, madame pelkäsi hänen sairastuneen, oppilaat odottivat luokassa eikä kukaan ollut antamassa heille opetusta. Olisiko minusta vastenmielistä tämän kerran antaa heille pieni sanelutunti, juuri sen verran ettei oppilaiden tarvinnut sanoa menettäneensä englannintuntiaan?
"Luokallako, madame?" kysyin.
"Niin luokalla, toisella osastolla."
"Missä on kuusikymmentä oppilasta", sanoin minä, sillä tiesin lukumäärän, ja surkean pelkurimaisena kuten tapani oli vetäydyin laiskuuteeni kuin etana kuoreensa, ja päästäkseni tehtävästä sanoin tekosyyksi kykenemättömyyteni ja tottumattomuuteni. Jos minut olisi jätetty omiin hoteisiini, olisin epäilemättä päästänyt tämän tilaisuuden käsistäni. Haluttomana seikkailuihin ja vailla käytännöllisen kunnianhimon yllytystä olin valmis istumaan kaksikymmentä vuotta lastenkamarissa opettaen alaikäisille aapiskirjaa, kääntäen silkkipukuja ja ommellen lastenvaatteita. Eipä silti että mikään todellinen tyydytys olisi seurannut tuota mieletöntä alistuvaisuutta: työni ei viehättänyt taipumuksiani eikä kiinnittänyt mieltäni, mutta minusta tuntui suuriarvoiselta elää ilman raskaita huolia, olla vapaa sisäisistä vastoinkäymisistä, ja säästyminen ankarista kärsimyksistä oli lähin onnen muoto, jonka odotin saavani tuntea. Sitä paitsi tuntui kuin olisin elänyt kahta elämää — elämää ajatuksissani ja elämää todellisuudessa, ja kunhan vain edellinen sai osakseen riittävän määrän mielikuvituksen outoja taikariemuja, saattoivat jälkimmäisen edut rajoittua jokapäiväiseen leipään, säännölliseen työhön ja kattoon pääni päällä.
"Tulkaa", sanoi madame, kun kumarruin tavallista uutterammin leikkaamaan lapsen rintalappua, "jättäkää tuo työ."
"Mutta Fifine tarvitsee sitä, madame."
"Fifine tarvitkoon vain, minä tarvitsen nyt teitä."
Ja koska madame Beck todella tarvitsi minua ja oli päättänyt saada minut mukaansa — koska hän jo kauan oli ollut tyytymätön englanninopettajaan, tämän epäsäännöllisyyteen ja huolimattomaan opetustapaan — ja koska häneltä ei puuttunut päättäväisyyttä eikä käytännöllistä toimellisuutta, oli minulla sitä sitten tai ei — pakotti hän minut muitta mutkitta jättämään neulan ja sormustimen, tarttui käteeni ja kuljetti minut alakertaan. Kun pääsimme isoon nelikulmaiseen eteiseen, joka erotti asuinhuoneet kouluhuoneista, hän pysähtyi, hellitti käteni, asettui eteeni ja tutki minua. Minä olin tulipunainen ja vapisin kiireestä kantapäähän ja — älkää kertoko sitä kenellekään — luulen että itkin. Itse asiassa eivät edessäni olevat vaikeudet suinkaan olleet kuviteltuja. Jotkut niistä olivat hyvinkin todellisia, ja vähimmän olennainen ei suinkaan ollut puutteellinen taitoni hallita sitä välinettä, jonka avulla minun oli pakko opettaa. Olin kyllä ahkerasti opiskellut ranskaa Villetteen tultuani, saanut käytännöllistä harjoitusta päivisin ja tietopuolista joka vapaahetkenäni iltaisin, niin myöhälle kuin talon ohjesäännöt sallivat pitää kynttilässä valoa, mutta en vielä lähimainkaan voinut luottaa ääntämiseni virheettömyyteen.
"Dites donc", sanoi madame ankarasti, "vous sentez-vous réellement trop faible?"[12]
Minä olisin voinut sanoa "tunnen" ja palata lastenkamarin hämärään, jossa kenties olisin saanut tomuttua loppuikäni, mutta katsoessani madameen näin hänen kasvoissaan jotakin joka pani minut ajattelemaan kahdesti ennen kuin tein päätökseni. Sillä hetkellä hän ei ollut naisen, vaan pikemmin miehen näköinen. Erikoislaatuinen voima kuvastui selvästi kaikista hänen piirteistään, ja se voima ei ollut minun voimaani: se ei herättänyt myötätuntoa, samanmielisyyttä eikä alistuvaisuutta. Seisoin siinä — en tyyntyneenä, en voitettuna, en lannistuneena. Näytti kuin olisi tapahtunut voimainmittely vastakkaisten luonnonlahjojen välillä, ja tunsin äkkiä arkuuteni koko häpeän, velttouteni koko raukkamaisuuden.
"Tahdotteko mennä eteenpäin vai taaksepäin?" hän sanoi viitaten kädellään pientä ovea, joka vei asuinhuoneisiin, sitten luokkahuoneiden isoja kaksoisovia.
"En avant",[13] minä vastasin.
"Mutta", jatkoi hän, kylmeten sitä mukaa kuin minä lämpenin ja yhä suunnaten minuun tuikean katseensa, joka oli minulle siinä määrin vastenmielinen, että juuri siitä sain voimaa ja päättäväisyyttä, "voitteko seisoa luokan edessä vai oletteko liian kiihtynyt?"
Hän nyrpisti hienosti nenäänsä näin sanoessaan: hermostunut kiihtymys ei juuri ollut madamen makuun.
"En ole kiihtyneempi kuin tämä kivi", sanoin ja kopautin permantoa jalallani, "tai kuin te itse", lisäsin ja vastasin hänen katseeseensa.
"Bon![14] Mutta sallikaa minun huomauttaa teille, että nyt ette joudu tekemisiin hiljaisten ja säädyllisten englantilaistyttöjen kanssa. Nämä ovat labassecourittaria, häikäilemättömiä, tuittupäisiä tyttöjä ja hieman kapinallisiakin."
Minä sanoin: "Tiedän sen ja tiedän myös, että vaikka olenkin ahkerasti opiskellut ranskaa sitten tuloni, puhun sitä vieläkin aivan liian epävarmasti — aivan liian virheellisesti saadakseni heidät tottelemaan. Tulen tekemään virheitä jotka panevat minut alttiiksi tietämättömimmänkin ylenkatseelle. Kuitenkin aion pitää tunnin."
"He antavat aina kyytiä ujoille opettajille", sanoi hän.
"Tiedän senkin, madame, olen kuullut kuinka he kiusasivat ja vainosivat neiti Turneria" — poloinen koditon englanninopettaja, jota madame oli käyttänyt ja jolle hän oli antanut nopean lähtöpassin. Neiti Turnerin säälittävä tarina ei ollut minulle vieras.
"C'est vrai",[15] sanoi madame kylmästi. "Neiti Turnerilla ei ollut heihin enemmän valtaa kuin keittiön palvelustytöllä. Hän oli heikko ja epäröivä, hänellä ei ollut tahdikkuutta eikä älyä, päättäväisyyttä eikä arvokkuutta. Neiti Turner ei ensinkään kelvannut opettamaan noita tyttöjä."
Minä en vastannut, mutta lähestyin kouluhuoneen suljettua ovea.
"Teidän ei tule odottaa apua minulta eikä keneltäkään muulta", hän sanoi. "Se osoittaisi heti että olette kykenemätön toimeenne."
Minä avasin oven ja kumarsin, annoin hänen mennä ja seurasin häntä. Kouluhuoneita oli kolme, kaikki suuria. Toisen osaston huone, jossa minun oli määrä esiintyä, oli huomattavasti suurempi kuin muut, joten siihen mahtui paljon lukuisampi, meluavampi ja äärettömän paljon kesyttömämpi joukko kuin kahteen muuhun. Jonkin ajan kuluttua, kun tunsin maaperän paremmin, ajattelin väliin (jos sellainen vertaus on sallittu), että hiljainen, siisti ja kesy ensi osasto verrattuna reippaaseen, meluavaan ja pelottomaan toiseen osastoon oli kuin Englannin parlamentin ylähuone verrattuna alahuoneeseen.
Jo ensi silmäyksellä näin, että monet oppilaista olivat enemmän kuin tyttöjä — täydellisiä nuoria naisia. Tiesin että muutamat olivat aatelisperheistä (Labassecourin aatelia), ja olin vakuuttunut siitä ettei yksikään heistä ollut tuntematta asemaani madamen perheessä. Kun nousin opettajan paikalle, matalalle lavalle, joka oli askelta ylempänä kuin lattia ja jolla oli opettajan istuin ja pöytä, näin vastassani rivin silmiä ja otsia, jotka uhkasivat myrskyistä säätä — silmiä jotka välkkyivät häikäilemättöminä, otsia jotka olivat kovia ja punastumattomia kuin marmori. Mannermaan "tyttölapsi" on aivan toinen olento kuin saarivaltakunnan samanikäinen ja samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva "tyttölapsi". Tuollaisia silmiä ja otsia en koskaan ole nähnyt Englannissa. Madame Beck esitti minut muutamin kylmin sanoin, purjehti huoneesta ja jätti minut yksin kunniapaikalleni.
En ole koskaan unohtava tuota ensimmäistä tuntia enkä sitä elämän ja luonteiden pohjavirtaa, jonka se avasi eteeni. Silloin vasta aloin oikein nähdä mikä ääretön eroavaisuus on runoilijan ja romaaninkirjoittajan ihannoiman "nuoren tytön" ja todellisuuden "nuoren tytön" välillä.
Kolme arvonimillä varustettua kaunokaista ensi rivissä oli nähtävästi istunut paikalleen lujasti päättäen että lastenhoitaja ei tulisi antamaan heille opetusta englanninkielessä. He tiesivät onnistuneensa karkottamaan vastenmieliset opettajat tätäkin ennen, he tiesivät että madame milloin tahansa antaisi lähtöpassin opettajalle joka ei ollut suosittu koulussa, että hän ei koskaan auttanut heikkoa toimihenkilöä pysymään paikallaan, vaan että tämä sai marssia tiehensä, jollei hänellä ollut voimaa taistella tai tahdikkuutta selviytyä itse. Katsellessaan "neiti Snowea" he arvelivat saavansa helpon voiton.
Neitoset Blanche, Virginie ja Angélique aloittivat taistelun sarjalla kuiskauksia ja kikatuksia; nämä paisuivat pian muminaksi ja lyhyiksi naurunpyrskähdyksiksi, joihin taemmat penkit yhtyivät vieläkin äänekkäämpänä kaikuna. Tämä kuudenkymmenen kasvava kapina yhtä vastaan alkoi pian käydä aika tukalaksi, kun ranskalainen sanavarastoni oli niin riittämätön ja olosuhteet niin julmat.
Jospa vain olisin saanut puhua omaa kieltäni — minusta tuntui että silloin kyllä olisin saanut heidät kuuntelemaan, sillä ensiksikin vaikka tiesin näyttäväni surkealta olennolta ja monessa suhteessa sillä hetkellä sellainen olinkin, oli luonto antanut minulle äänen joka kyllä osasi hankkia kuulijoita, jos kiihtymys korotti tai mielenliikutus syvensi sitä. Toiseksi, vaikka puheeni tavallisissa olosuhteissa ei suinkaan ollut mikään vuolas virta, pikemmin epävarma pieni puronen, olisin kuitenkin, sellaisen yllykkeen kuin tuon kapinallisen lauman kiihottamana, kyennyt englanniksi vyöryttämään lauseita, jotka olisivat häväisseet tyttöjen juonet tavalla minkä ne ansaitsivat, ja sitten tuntui minusta että jonkin verran pilkallisella käytöksellä, jota höysti ylenkatseellinen katkeruus kapinan johtajia ja keveä ivallisuus heikompia ja vähemmän vallattomia seuraajia kohtaan, olisi kenties lopullisesti voinut lannistaa tämän villin lauman ja saada sen seuraamaan opetusta. Kaikki mitä nyt voin tehdä, oli että menin Blanchen — mademoiselle de Melcyn, nuoren vapaaherrattaren, vanhimman, pisimmän, kauneimman ja pahankurisimman luo, pysähdyin hänen pulpettinsa eteen, otin hänen käsistään hänen harjoitusvihkonsa, palasin opettajan paikalle, luin kylmäverisesti hänen harjoitelmansa, jonka havaitsin sangen typeräksi, ja yhtä kylmäverisesti, koko koulun edessä, repäisin tuhritun sivun kahtia.
Tämä teko onnistui herättämään huomiota ja hillitsemään metelin. Vain yksi tyttö kaukana takapenkillä jatkoi elämöimistään vähentymättömällä tarmolla. Katsoin häneen tarkkaavasti. Hänellä oli kalpeat kasvot, tukka musta kuin yö, paksut leveät kulmakarvat, jyrkät piirteet ja tummat, kapinalliset, synkät silmät. Panin merkille että hän istui pienen oven vieressä, ja tiesin tämän oven johtavan pieneen komeroon, jossa säilytettiin kirjoja. Hän oli noussut seisomaan saadakseen metelöimisensä vieläkin pontevammaksi. Mittelin hänen vartaloaan ja arvioin hänen voimansa. Hän näytti sekä kookkaalta että jäntevältä, mutta jos taistelu olisi lyhyt ja hyökkäys odottamaton, luulin selviäväni hänestä.
Kävelin huoneen perälle niin huolettoman ja levollisen näköisenä kuin mahdollista, lyhyesti sanoen täysin viattomana, työnsin ovea hiljaa ja huomasin sen olevan raollaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin navakasti iskenyt kiinni tyttöön. Silmänräpäys vielä ja hän istui komerossa, ovi oli lukossa ja avain minun taskussani.
Sattui niin että tämä tyttö, Dolores nimeltään ja katalonialainen sukuperältään, oli sellainen luonne, jota kaikki toverit pelkäsivät ja vihasivat. Edellä kerrottu pikainen oikeudenkäyttö osoittautui olevan kaikille mieleen: ei ainoakaan läsnäolija syvimmällä sydämessään voinut muuta kuin iloita siitä. Ensin he hiljenivät, sitten hiipi hymy — ei nauru — pulpetilta pulpetille, sitten — kun olin vakavana ja levollisena palannut paikalleni, kohteliaasti pyytänyt heitä olemaan hiljaa ja aloittanut sanelun ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut — kynät liukuivat rauhallisesti yli sivujen ja lopputunti kului järjestyksessä ja ahkeruudessa.
"C'est bien",[16] sanoi madame Beck, kun tulin luokasta kuumissani ja hieman uupuneena, "ça ira".[17]
Hän oli kuunnellut ja tirkistellyt avaimenreiästä koko ajan. Siitä päivästä lakkasin olemasta lastenhoitaja ja ylenin englanninopettajaksi. Madame kohotti palkkaani mutta sai puserretuksi minusta työtä kolme kertaa enemmän kuin herra Wilsonista, ja puolella hinnalla.
IX
ISIDORE
Aikani tuli nyt hyvin ja hyödyllisesti käytetyksi. Opetin toisia, opiskelin itse ahkerasti, ja vapaata hetkeä minulle jäi tuskin ollenkaan. Se oli hauskaa. Tunsin edistyväni, tunsin että nyt en jäänyt paikalleni homeen ja ruosteen saaliiksi, vaan kiillotin ja kehitin taipumuksiani ja alituisen käytön avulla hioin ne teräviksi. Edessäni oli mahdollisuus saavuttaa eräänlaisia kokemuksia, eikä niinkään ahtaalta alalta. Villette on yleismaailmallinen kaupunki, ja koulussa on tyttöjä miltei kaikista Euroopan kansallisuuksista ja myös hyvin erilaisilta arvoasteilta. Labassecourissa harrastetaan tasa-arvoisuutta; joskaan ei muodollisesti, on maa todellisuudessa melkein tasavalta, ja madame Beckin oppilaitoksen tuoliriveillä istuivat nuori kreivitär ja nuori porvaristyttö rinnan. Eikä suinkaan aina voinut ulkonaisista merkeistä päättää kumpi oli aatelinen ja kumpi alhaissäätyinen, jollei kenties siitä, että jälkimmäisellä usein oli suorasukaisempi ja kohteliaampi käytös, kun taas edellisen erikoisalana oli hienonhieno yhdistelmä julkeutta ja vilpillisyyttä. Edellisessä yhtyi usein vilkas ranskalaisveri marskimaitten flegmaattisuuteen, ja minun täytyy mielipahakseni myöntää, että tuon eloisan nesteen vaikutus ilmeni etupäässä kielen liukkaammassa kerkeydessä laskettelemaan mairitteluja ja sepitettyjä juttuja sekä vilkkaammassa ja kevyemmässä mutta läpeensä sydämettömässä ja epärehellisessä käytöksessä.
Jotta kaikille tapahtuisi oikeus, mainittakoon että kunniallisilla syntyperäisillä Labassecourin tytöillä oli oma ulkokultaisuutensa heilläkin, mutta se oli karkeampaa laatua ja saattoi pettää vain harvoja. Milloin heille vain sattui tilanne jossa valhe oli tarpeellinen, he laskettelivat valheen huolettoman helposti ja ilman minkäänlaista häiriötä omantunnon puolelta. Ei ollut sieluakaan madame Beckin talossa, keittiötytöstä hamaan johtajattareen asti, jolle valheen häpeäminen ei ollut voitettu kanta. He eivät pitäneet valhetta vähääkään vaarallisena — eihän sellaisten keksiminen nyt suorastaan hyvekään ollut, mutta ainakin se oli virheistä luvallisin. "J'ai menti plusieurs fois"[18] oli vakinainen pykälä joka tytön ja naisen kuukausiripissä, ja pappi kuunteli pahentumatta vähääkään ja antoi synninpäästön empimättä. Jos he olivat laiminlyöneet messun tai lukeneet luvun romaania — kas se oli toista, ne olivat rikoksia, jotka välttämättä vaativat nuhteita ja katumustöitä sovituksekseen.
Vaikkakin vasta puoliksi tiesin tästä asiaintilasta enkä tuntenut sen tuloksia, menestyin uudessa ympäristössäni sangen hyvin. Parin ensimmäisen vaikean tunnin kuluttua, jotka annoin keskellä vaaroja, moraalisen tulivuoren partaalla, joka järisi jalkaini alla ja sinkahutti kipinöitä ja kuumaa savua silmiini, näytti mullistuksen henki asettuvan, ainakin mitä minuun tuli. Olin päättänyt menestyä: en voinut sietää ajatusta että pelkkä kuriton nurjamielisyys ja tyttöletukkain tottelemattomuus nolaisi minua tässä ensi yrityksessäni päästä eteenpäin maailmassa. Monta yön hetkeä makasin valveilla miettien mitä suunnitelmia minun olisi paras noudattaa saadakseni tukevan otteen noista kapinoitsijoista ja lannistaakseni tuon uppiniskaisen heimon pysyvän vaikutukseni alle. Ennen kaikkea näin selvästi, ettei minulla ollut odotettavissa minkään laatuista apua madamelta: hänen oikeudenmukainen suunnitelmansa oli pysyä oppilaiden rikkoutumattomassa suosiossa, maksoi se sitten opettajille mitä oikeuden tai mukavuuden uhreja tahansa. Avun etsiminen häneltä jossakin kapinakohtauksessa oli opettajalle yhtä kuin hankkia varmuus omasta karkotuksestaan. Seurustelussa oppilaiden kanssa madame otti omalle osalleen kaiken mikä oli mieluista, ystävällistä ja suositeltavaa, mutta vaati järkähtämättömästi apulaisiltaan taitoa selviytyä omin neuvoin epämiellyttävistä selkkauksista, missä asianmukainen ripeä toiminta merkitsi suosion menettämistä. Näin ollen minun oli luotettava vain itseeni.
Ennen kaikkea oli päivänselvää, että tuota sikalaumaa ei väkipakolla saanut mihinkään. Heitä piti ymmärtää, heidän heikkouksiaan piti sietää hyvin kärsivällisesti; kohtelias, tyyni käytös tehosi heihin, hyvin harvinainen leikinlaskun välähdys teki hyvää. Ankaraa tai pitkäaikaista päänvaivaa he eivät voineet — tai tahtoneet — sietää: liian raskaat vaatimukset muistille, järjelle ja tarkkaavaisuudelle he hylkäsivät ilman muuta. Missä vain keskinkertaisenkin lahjakas ja oppivainen englantilais-tyttö olisi kiltisti ottanut, vastaan tehtävän ja koettanut ymmärtää ja voittaa sen, siinä labassecouritar nauroi vasten kasvojasi ja viskasi työn takaisin sanoen: "Dieu que c'est difficile! Je n'en veux pas. Cela m'ennuie trop."[19]
Opettaja, joka ymmärsi asiansa, otti tehtävän takaisin empimättä, ilman vastaväitteitä, ryhtyi vieläpä liioitellun huolellisesti tasoittamaan kaikkia vaikeuksia ja sovittelemaan sitä heidän ymmärryksensä tasalle, antoi sen sitten muunnettuna heille takaisin ja ruoski heitä säälimättä ivallaan. Tytöt tunsivat piston, kenties hieman kiemurtelivat kivusta, mutta eivät kantaneet mitään kaunaa tämän laatuisen hyökkäyksen johdosta, edellytettynä että iva ei ollut häijyä vaan hyväntahtoista, ja että se armottoman selvästi, kirkkaasti ja ymmärrettävästi osoitti heille heidän kyvyttömyytensä, tietämättömyytensä ja laiskuutensa. He kapinoivat jos saivat kolme riviä lisää läksyä, mutta en tiedä heidän koskaan mukisseen vastaan jos heidän itsekunnioitustaan haavoitettiin: se pieni annos, mitä heillä oli tätä ominaisuutta, oli niin tottunut musertamiseen, että lujan kantapään paino oli sille melkein mieluista.
Vähitellen, sitä mukaa kuin opin puhumaan heidän kieltään sujuvasti ja vapaasti ja totuin käyttämään sen mehevimpiä sanamuotoja sen verran kuin heidän seurassaan soveltui, alkoivat vanhimmat ja lahjakkaimmat tytöt omalla tavallaan pitää minusta. Huomasin että niin pian kuin oppilas sielussaan oli herännyt tuntemaan terveellisen kunnianhimon kiihotusta tai rehellisen häpeän virkistävää vaikutusta, oli hän siitä päivästä alkaen voitettu. Jos vain kerrankin sain heidän (tavallisesti suuret) korvansa kuumenemaan paksun kiiltävän tukan alla, oli kaikki verrattain hyvin. Ennen pitkää alkoi kukkavihkoja ilmaantua pöydälleni aamuisin, ja osoittaakseni kiitollisuuttani tuon pikku huomaavaisuuden johdosta kävelin joskus välitunneilla harvojen valittujen kanssa. Keskustelun kuluessa sattui kerran tai pari, että tein ajattelemattoman yrityksen oikaista erinäisiä heidän ihmeen vääristyneitä oikeuskäsitteitään, varsinkin lausuin mielipiteeni valheen pahuudesta ja alhaisuudesta. Varomattomana hetkenä satuin mainitsemaan, että pidin vilpillisyyttä pahempana syntinä kuin satunnaista laiminlyöntiä kirkonmenoissa. Tyttöparkoja oli opetettu saattamaan katolisiin korviin kaikki mitä heidän protestanttinen opettajansa sanoi. Seuraus oli erittäin mieltä ylentävä. Jokin — jokin näkymätön, nimetön, epämääräinen — hiipi minun ja parhaiden oppilaitteni väliin: kukkavihkoja saapui edelleen, mutta keskusteluista ei siitä lähtien tullut mitään. Kun kuljin käytävää tai istahdin lehtimajaan, ei tyttö koskaan tullut oikealle puolelleni ilman että joku opettaja kuin taikavoiman lähettämänä ilmaantui vasemmalle. Niinpä, ihmeellistä kyllä, madame hiljaisuuden-kengissään oli aina kintereilläni, yhtä nopeana, äänettömänä ja odottamattomana kuin harhaileva tuulenhenkäys.
Eräässä tilaisuudessa minulle ilmaistiin jotenkin yksinkertaisella tavalla katolisten tuttavieni käsitys hengellisistä mahdollisuuksistani. Muuan sisäoppilas, jolle olin tehnyt jonkin pienen palveluksen, huudahti eräänä päivänä istuessaan vieressäni:
"Mademoiselle, mikä vahinko että olette protestantti!"
"Miksi niin, Isabelle?"
"Siksi että kun kuolette, joudutte suoraa päätä helvetin tuleen."
"Niinkö luulette?"
"Luulen toki, koko maailma sen tietää, ja sitä paitsi pappi on sanonut sen minulle."
Isabelle oli yksinkertainen pikku olento. Hän lisäsi, sotto voce:[20]
"Pour assurer votre salut là-haut, on ferait bien de vous bruler toute vive ici-bas."[21]
Minä nauroin, sillä olihan mahdotonta muutakaan tehdä.
<tb>
Onko lukija unohtanut neiti Ginevra Fanshawen? Jos niin on, täytyy minun uudelleen esittää tämä nuori neiti kukoistavana oppilaana madame Beckin koulussa, sillä sellainen hän oli. Saapuessaan Rue Fossetten varrelle pari päivää minun tuloni jälkeen hän osoitti hyvin vähän kummastusta kohdatessaan minut. Hänellä mahtoi olla hyvää verta suonissaan, sillä yksikään herttuatar ei voisi olla täydellisemmin, jyrkemmin, järkähtämättömämmin nonchalante kuin hän. Kevyt hetkellinen hämmästys oli kaikki mitä hän tiesi ihmetyksentunteesta. Suurin osa hänen ominaisuuksistaan näytti olevan samaa hataraa laatua: hänen mieltymyksensä ja vastenmielisyytensä, rakkautensa ja vihansa olivat pelkkää hämähäkinverkkoa ja hölynpölyä, mutta yksi asia oli luja ja kestävä, ja se oli — hänen itsekkyytensä.
Ylpeä hän ei ollut, ja niin lastenhoitaja kuin olinkin olisi hän edelleen tahtonut saada minusta jonkinlaisen ystävän ja uskotun. Hän vaivasi minua tuhansilla joutavilla voivotuksilla kouluriidoista ja talousasioista: ruoka ei ollut hänen makunsa mukaista, ihmiset hänen ympärillään, opettajat ja oppilaat, olivat hänen mielestään halveksittavia, koska olivat ulkomaalaisia. Kestin jonkin aikaa kärsivällisesti hänen valituksensa perjantain suolakalasta ja kovaksi keitetyistä munista, hänen panettelunsa liemestä, leivästä ja kahvista, mutta vihdoin kyllästyin tuohon ainaiseen jankutukseen, muutuin äreäksi ja annoin hänelle aika läksytyksen. Se minun olisi pitänyt tehdä heti alussa, sillä terveellinen saarna teki hänelle aina hyvää.
Paljon kauemmin sain sietää hänen pyyntöjään työasioissa. Hänen pukuvarastonsa, mitä tulee päällimmäisiin vaatekappaleisiin, oli hieno ja hyvässä kunnossa, mutta toisia kappaleita hänelle oli varustettu huonommin: se mitä hänellä oli, tarvitsi alituista korjausta. Hän itse vihasi ompelupuuhia ja toi kasoittain sukkia ym. minulle parsittaviksi. Muutaman viikon myöntyväisyydestä uhkasi koitua alituinen sietämätön rasitus — ja vihdoin sanoin hänelle selvästi, että hänen täytyi suostua itse paikkaamaan vaatteensa. Hän itki saadessaan tämän ilmoituksen, ja syytti minua siitä etten muka enää ollut hänen ystävänsä, mutta minä pysyin päätöksessäni ja annoin hänen selviytyä kohtauksestaan niin hyvin kuin taisi.
Kuinka kaunis hän olikaan, jollei ota huomioon näitä heikkouksia ja lukuisia muita, joita on turha mainita mutta jotka eivät suinkaan osoittaneet hienostusta eikä luonteen ylevyyttä. Kuinka viehättävä hän olikaan tullessaan alas aurinkoisina sunnuntaiaamuina, yllään himmeänvioletti silkkipuku, pitkät vaaleat kutrit valtoiminaan valkoisilla olkapäillä. Sunnuntai oli lupapäivä, jonka hän aina vietti kaupungissa asuvien ystäviensä luona, ja hän antoi minun pian ymmärtää, että näiden ystävien joukossa oli eräs, joka mielellään olisi ollut hänelle enemmän kuin ystävä. Silmäniskut ja viittaukset sekä hänen ilmeittensä ja käytöksensä yleinen hilpeys osoittivat minulle ennen pitkää, että tulinen ihailu — kenties todellinen rakkaus — oli hänen vallassaan. Hän nimitti ihailijaansa "Isidoreksi", mikä, kuten hän uskoi minulle, ei kuitenkaan ollut tämän oikea nimi. Ginevraa vain huvitti nimittää häntä niin, koska miehen oma nimi nähtävästi ei ollut "juuri sievä". Kerran kun hän taas oli kerskaillut "Isidoren" ihailun kiihkeydestä, kysyin rakastiko hän puolestaan tätä.
"Noin vain", hän sanoi, "hän on kaunis ja rakastaa minua mielettömästi, ja se on minusta hauskaa. Se riittää."
Huomasin että hän oli antanut asian kehittyä pitemmälle kuin mitä olisin odottanut hänen huikentelevaiselta mieleltään, ja ryhdyin eräänä päivänä vakaviin kyselyihin, koettaen saada selville missä määrin mainittu herrasmies oli sellainen, että Ginevran vanhemmat ja ennen kaikkea hänen setänsä, josta hän nähtävästi oli riippuvainen, todennäköisesti olisivat hyväksyneet hänet. Tyttö tunnusti että se oli hyvin epäiltävää, hän kun ei uskonut Isidorella olevan paljon rahaa.
"Rohkaisetteko häntä?" kysyin.
"Aivan hurjasti toisinaan", hän vastasi.
"Vaikka ette olekaan varma että saatte mennä naimisiin hänen kanssaan?"
"Oh mikä hupakko olette! En minä tahdo mennä naimisiin. Olen liian nuori."