"Mutta jos hän rakastaa teitä niin suuresti kuin sanotte, eikä koko asiasta lopulta tule mitään, teette hänet onnettomaksi."
"Tietysti hänen sydämensä on särkyvä. Olisin harmissani ja pettynyt, jollei niin kävisi."
"Tahtoisinpa tietää onko herra Isidore hullu."
"Hullaantunut hän on, minuun, mutta hän on viisas muissa asioissa, à ce qu'on dit.[22] Rouva Cholmondeley pitää häntä erittäin etevänä ja sanoo hänen pääsevän eteenpäin lahjojensa avulla. Minä tiedän vain, ettei hän juuri muuta tee kuin huokaa minun aikanani ja että voin kietoa hänet pikkusormeni ympäri."
Haluten saada selvemmän käsityksen rakastuneesta Isidoresta, jonka asema tuntui minusta kaikkea muuta kuin varmalta, pyysin Ginevraa antamaan minulle henkilökohtaisen kuvauksen hänestä, mutta Ginevra ei osannut kuvata, hänellä ei ollut sanoja eikä kykyä liittää sanoja kuvaileviksi lauseiksi. Hän ei myöskään näyttänyt kunnollisesti panneen merkille, minkälainen hänen ihailijansa oli: mikään seikka tämän ulkomuodossa ja ilmeiden vaihtelussa ei ollut liikuttanut hänen mieltään eikä pysynyt hänen muistissaan — että Isidore oli "beau, mais plutôt bel homme que joli garçon",[23] siinä kaikki mitä hän saattoi vakuuttaa. Kärsivällisyyteni olisi usein loppunut ja mielenkiintoni laimentunut kuunnellessani häntä, jollei erästä asiaa olisi ollut. Kaikki vihjaukset joita hän antoi, kaikki pikkuseikat jotka hän mainitsi, osoittivat minulle hänen tietämättään, että Isidore ilmaisi ihailunsa hyvin hienotunteisesti ja kunnioittavasti. Ilmoitin suoraan, että arvelin Isidoren olevan aivan liian hyvä hänelle, ja uskoin hänelle yhtä suoraan, että hän itse mielestäni oli vain tyhjänpäiväinen keimailija. Hän nauroi, ravisti kiharat silmiltään ja tanssi tiehensä ikään kuin olisin sanonut hänelle kohteliaisuuden.
Neiti Ginevran kouluopinnot olivat vähän paremmat kuin nimelliset, mutta oli vain kolme ainetta joita hän harrasti vakavasti, nimittäin soittoa, laulua ja tanssia. Niin ikään hän mielellään kirjaili hienoja kamritsinenäliinoja, joita hänen ei kannattanut ostaa valmiina. Mutta sellaiset pikkuseikat kuin historian, maantieteen, kieliopin ja laskuopin läksyt hän jätti lukematta tai antoi toisten lukea puolestaan. Hyvin suuri osa hänen ajastaan kului vierailuihin. Madame, tietäen että hän oli viipyvä koulussa määrätyn ajan, jota ei pidennettäisi, edistyi hän tai ei, salli hänelle tässä suhteessa paljon vapautta. Rouva Cholmondeley, hänen "kaitsijansa", iloinen muodinmukainen nainen, kutsui hänet luokseen aina kun hänen omassa talossaan oli vieraita, ja otti hänet vähin mukanaan iltakutsuihin tuttaviensa luo. Ginevra hyväksyi täydellisesti tämän menettelytavan: siinä oli vain yksi epäkohta, nimittäin se, että hänen oli pakko käydä hyvin pukeutuneena, eikä hänellä ollut varaa ostaa useita pukuja. Kaikki hänen ajatuksensa askartelivat tässä vaikeassa kysymyksessä; koko sielullaan hän koetti keksiä keinoja sen ratkaisemiseksi. Oli ihmeellistä nähdä kuinka toimellinen hänen muutoin niin veltto mielensä oli tässä yhdessä asiassa ja kuinka uskaliaisiin tekoihin häntä kannusti muka välttämättömyys — ja halu loistaa.
Hän kerjäsi rohkeasti rouva Cholmondeleyltä — rohkeasti, sanon minä, ei häpeissään ja vastahakoisesti, vaan tähän suuntaan:
"Rakkahin rouva Cholmondeley, minulla ei ole niin mitään mitä voisin panna ylleni kutsuihinne ensi viikolla; teidän täytyy antaa minulle musliinipuku ja taivaansininen vyönauha. Olkaa niin kiltti — olette enkeli! Annattehan!"
"Rakkahin rouva Cholmondeley" myöntyi ensin, mutta huomatessaan että anomukset lisääntyivät mikäli niihin suostuttiin, hänen täytyi piankin, kuten kaikkien neiti Fanshawen ystävien, asettua vastustamaan liikaa julkeutta. Jonkin ajan kuluttua en enää kuullut mitään rouva Cholmondeleyn lahjoista, mutta vierailuja jatkui yhä ja ehdottomasti välttämättömiä pukuja hankittiin, niinpä myös monta kallisarvoista pikkuesinettä — käsineitä ja kukkavihkoja, vieläpä koruja. Näitä tavaroita hän jonkin aikaa — vasten tapaansa ja myös luonnettaan, sillä hän ei ollut salamyhkäinen — piti mitä tarkimmin salassa, mutta eräänä iltana lähtiessään suuriin kutsuihin, joihin vaadittiin erityisen huolellista ja hienoa pukeutumista, hän ei voinut vastustaa haluaan tulla huoneeseeni näyttäytymään koko loistossaan.
Kaunis hän oli, niin nuori ja raikas, niin hienohipiäinen ja sulavavartinen kuin vain englantilainen tyttö voi olla — nämä kaksi seikkaa eivät kuulu mannermaan naisten suloihin. Hänen pukunsa oli uusi, kallisarvoinen ja virheetön. Näin ensi silmäyksellä, että siitä ei puuttunut ainoatakaan noista täydentävistä pikkuseikoista, jotka maksavat niin paljon ja antavat yleisvaikutukselle niin aistikkaan ja täydellisen leiman.
Tarkastin häntä kiireestä kantapäähän. Hän kääntyi hilpeästi ympäri, jotta sain tutkia häntä joka puolelta. Tuntien viehätysvoimansa hän oli parhaalla tuulellaan, ja hänen pienehköt silmänsä säkenöivät ilosta. Hän aikoi juuri koulutyttömäisellä tavallaan suudella minua riemunsa osoitukseksi, mutta minä sanoin: "Seis! Pysytään vakavina, harkitaan mitä aiomme tehdä ja otetaan selville loistomme tarkoitus", ja työnsin hänet kyynärän välimatkan päähän, kestämään kylmemmän tarkastuksen.
"Kelpaanko?" hän kysyi.
"Kelpaatteko?" sanoin minä. "Voi kelvata niin monella eri tavoin, ja kautta kunniani, minä en ymmärrä teidän tapaanne."
"Mutta miltä minä näytän?"
"Te näytätte hyvin pukeutuneelta."
Hän ei katsonut kiitosta kyllin lämpimäksi, vaan ryhtyi kiinnittämään huomiotani kauniin asunsa erinäisiin yksityiskohtiin. "Katsokaahan näitä koruja", hän sanoi. "Rintasolki, korvarenkaat, rannerenkaat: ei kellään koko koulussa ole sellaisia, ei edes madamella itsellään."
"Minä näen ne kaikki." Äänettömyys. "Onko herra de Bassompierre antanut teille nämä jalokivet?"
"Setäni ei tiedä niistä mitään."
"Ovatko ne sitten rouva Cholmondeleyn lahjoja?"
"Eivät ole. Rouva Cholmondeley on viheliäinen, kitsas olento; hän ei anna minulle enää mitään."
Minä en viitsinyt kysyä enempää, vaan käännyin jyrkästi pois.
"No mitä nyt, vanha Äkäpussi — vanha Diogenes?" (Nämä olivat hänen lempinimensä minulle, kun olimme vihoissa).
"Menkää matkoihinne! Minua ei huvita katsella teitä eikä teidän korujanne."
Hän näytti ällistyvän hetkiseksi.
"Mitä nyt, äiti Viisaus? En ole velkaantunut niiden tähden — so. jalokivien, käsineiden ja kukkakimpun. Pukuni ei tosin ole vielä maksettu, mutta setä de Bassompierre maksaa sen samalla kun muutkin laskut: hän ei koskaan katso muuta kuin loppusummaa, ja hän on niin rikas, pari guineaa enemmän tai vähemmän ei merkitse hänelle mitään."
"Ettekö lähde! Minä tahdon sulkea oven… Ginevra, ihmiset sanokoot että olette hyvin kaunis tuossa tanssiaispuvussa, mutta minun silmissäni ette koskaan ole niin kaunis kuin olitte pumpulipuvussa, yksinkertainen olkihattu päässä, silloin kun näin teidät ensi kerran."
"Toisilla ihmisillä ei ole teidän puritaanista makuanne", vastasi hän suuttuneena. "Ja sitä paitsi mielestäni teillä ei ole mitään oikeutta saarnata minulle."
"Epäilemättä! Minulla on hyvin vähän oikeutta siihen, ja teillä kenties vielä vähemmän tulla teikaroimaan ja pöyhistelemään minun huoneeseeni — senkin harakka lainahöyhenissä! En vähääkään kunnioita höyheniänne, neiti Fanshawe, enkä varsinkaan noita riikinkukon silmiä, joita nimitätte koruiksi. Hyvin kauniita kylläkin, jos olisitte ostanut ne omilla rahoillanne, jotka hyvin olisitte voinut heittää pois, mutta ei ensinkään kauniita näissä olosuhteissa."
"_On est là pour Mademoiselle Fanshawe",[24] ilmoitti ovenvartijatar, ja Ginevra tipsutti tiehensä.
Korujen salaisuus ei selvinnyt ennen kuin pari kolme päivää myöhemmin, jolloin Ginevra tuli tekemään vapaaehtoisen tunnustuksen.
"Teidän ei tarvitse murjottaa minulle", hän aloitti, "eikä ajatella että saatan isän tai herra de Bassompierren suuriin velkoihin. Minä vakuutan teille että mitään ei ole maksamatta, lukuun ottamatta paria pukua, jotka hiljattain olen teettänyt; kaikki muu on kunnossa."
"Tässä on jokin salaisuus", ajattelin, "koska kerran ette ole saanut niitä rouva Cholmondeleyltä ja koska itsellänne on vain muutamia shillinkejä, joita kyllä tiedän teidän osaavan käyttää hyvinkin varovasti."
"Ecoutez",[25] jatkoi hän siirtyen lähemmäksi ja puhuen tutunomaisimmalla ja maanittelevimmalla äänellään, sillä "murjottamiseni" oli hänelle epämukavaa: hän tahtoi saada minut puhelu- ja kuuntelutuulelle, vaikka puhuinkin vain toruakseni ja kuuntelin hillitäkseni häntä. "Ecoutez, chère grogneuse![26] Minä kerron teille koko asian, ja sitten saatte nähdä ei ainoastaan kuinka hyvällä tolalla kaikki on, vaan myös kuinka viisaasti kaikki on järjestetty. Ensiksikin: minun täytyy käydä kutsuissa. Isä itse on sanonut, että hän soisi minun näkevän vähän maailmaa; hän nimenomaan huomautti rouva Cholmondeleylle, että vaikka olenkin aika suloinen olento, näytän sentään vielä voileipää syövältä koulutytöltä, ja siitä hän erityisesti toivoo minun pääsevän olemalla mukana seuraelämässä täällä ennen kuin teen varsinaisen ensi esiintymiseni Englannissa. No niin, jos olen mukana, minun täytyy pukeutua hyvin. Rouva Cholmondeley on käynyt ilkeäksi eikä anna enää mitään; olisi liian kovaa panna setä maksamaan kaikki mitä tarvitsen: sitä ette voi kiistää — se on omien saarnojenne mukaista. No niin, eräs joka kuuli (aivan sattumalta, minä vakuutan teille) kuinka valitin rouva Cholmondeleylle tukalia olojani ja kuinka minun täytyi otella parin koristuksen tähden — eräs ei suinkaan kitsastellut, vaan oli aivan hurmaantunut siitä ajatuksesta, että saisi lahjoittaa minulle jonkin pikkukapineen. Olisittepa vain nähnyt kuinka keltanokkaiselta hän näytti puhuessaan siitä ensin, kuinka hän epäröi ja punasteli ja suorastaan vapisi kiellon pelosta."
"Se riittää, neiti Fanshawe. Otaksun saavani ymmärtää että herra Isidore on hyväntekijä, että häneltä olette saanut nuo kallisarvoiset korut ja että hän hankkii teille kukkavihot ja käsineet."
"Te sanotte asian niin epämiellyttävästi", hän sanoi, "tuskin tietää mitä vastata. Minä tarkoitan vain että silloin tällöin suon Isidorelle sen ilon ja kunnian, että hän saa osoittaa ihailuaan tarjoamalla minulle jonkin joutavan kapineen."
"Sama asia se kuitenkin on… No niin, Ginevra, sanoakseni täyden totuuden en oikein ymmärrä noita asioita, mutta minä uskon että teette väärin, hyvin väärin. Ehkä kuitenkin nyt olette varma siitä, että voitte mennä naimisiin herra Isidoren kanssa; vanhempanne ja setänne ovat antaneet suostumuksensa, ja te puolestanne rakastatte häntä koko sydämestänne?"
"Mais pas du tout!"[27] (Hän aina turvautui ranskankieleen aikoessaan sanoa jotakin erityisen sydämetöntä ja nurinkurista.) "Je suis sa reine, mais il n'est pas mon roi."[28]
"Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy uskoa että tuollainen puhe on pelkkää lorua ja keimailua. Teissä ei ole mitään suurta, mutta kuitenkaan ette pysty käyttämään hyväksenne sen miehen hyväntahtoisuutta ja kukkaroa, jota kohtaan tunnette ehdotonta välinpitämättömyyttä. Te rakastatte Isidorea paljon enemmän kuin luulettekaan tai tahdotte tunnustaa."
"Enkä. Tanssin toissailtana erään nuoren upseerin kanssa, josta pidän tuhannen kertaa enemmän. Ajattelen usein ihmeissäni, miksi olenkin niin kovin kylmä Isidorelle, sillä kaikki sanovat häntä kauniiksi ja toiset naiset ihailevat häntä, mutta kuitenkin hän vaivaa minua. Antakaahan kun ajattelen asiaa…"
Ja hän näytti ponnistavan ajatuksiaan. Rohkaisin häntä siinä.
"Oikein", sanoin, "koettakaa saada selvä käsitys mielentilastanne.
Minusta se näyttää olevan hyvin sekava — kirjava kuin ryysykasa."
"Jotakin tämäntapaista se on", huudahti hän ennen pitkää. "Mies on liian romanttinen ja rakastunut ja luulee minun olevan jotakin suurempaa kuin minusta on sovelias olla. Hän pitää minua täydellisenä, luulee minun omaavan kaiken maailman hyvät ominaisuudet ja täysipainoiset hyveet, joita minulla ei koskaan ole ollut ja joita en aio saadakaan. No niin, hänen aikanaan ei muuta voi kuin jotenkin koettaa osoittaa hänen hyvät käsityksensä oikeiksi, ja on niin väsyttävää olla ihmisiksi ja puhua järkeä — hän tosiaankin luulee minua järkeväksi. Minun on paljon helpompi olla teidän kanssanne, vanha neiti — teidän, te rakas ärripussi, joka tunnette minut sellaisena kuin pahimmillani olen, ja tiedätte että olen keimaileva, tietämätön, hakkaileva, huikentelevainen, tyhmä, itsekäs ja paljon muuta herttaista, mitä te ja minä olemme päättäneet kuuluvan luonteeseeni."
"Tämä kaikki on erittäin hyvä", sanoin minä ja tein innokkaan ponnistuksen säilyttääkseni vakavan ankaruuteni, jota tämä eriskummainen suoruus oli vähällä järkyttää, "mutta se ei muuta tuota viheliäistä lahjajuttua. Käärikää ne kokoon, Ginevra, niinkuin hyvä ja rehellinen tyttö, ja lähettäkää ne takaisin."
"Kas sitäpä en tahdo", hän sanoi päättäväisenä.
"Sitten petätte herra Isidorea. Onhan päivän selvää, että ottaessanne vastaan hänen lahjansa annatte hänen ymmärtää että hän on kerran saava teiltä palkinnon…"
"Mutta sitä hän ei saa", keskeytti hän, "hän on jo saanut palkkansa — hänen palkkanaan on se ilo, että saa nähdä minun käyttävän hänen korujaan. Aivan tarpeeksi hänelle: hän on vain porvari."
Tämä lause typerässä ylimielisyydessään paransi minut kokonaan siitä hetkellisestä heikkoudesta, joka oli saanut ilmeeni ja käytökseni lauhtumaan. Hän räpätti edelleen:
"Asiani tällä hetkellä on nauttia nuoruudesta eikä ajatella itseni kahlehtimista lupauksella tai valalla miehelle tai toiselle. Kun ensin näin Isidoren, uskoin että hän auttaisi minua nauttimaan. Uskoin hänen tyytyvän siihen, että olen kaunis tyttö, uskoin että kohtaisimme ja eroaisimme ja lentelisimme kuin kaksi perhosta ja olisimme onnelliset. Mutta katso! väliin hän on vakava kuin tuomari, syvätunteinen ja miettiväinen. Bah! Les penseurs, les hommes profonds et passionnés ne sont pas à mon goût.[29] Luutnantti Alfred de Hamal miellyttää minua paljon enemmän. Va pour les beaux fats et les jolis fripons! Vive la joie et les plaisirs! A bas les grandes passions et les sévères vertus!"[30]
Hän odotti vastausta sanatulvaansa. Minä en vastannut.
"J'aime mon beau Colonel", hän jatkoi, "je n'aimerai jamais son rival. Je ne serai jamais femme de bourgeois, moi!"[31]
Ilmoitin nyt olevan ehdottomasti välttämätöntä, että huoneeni vapautuu hänen läsnäolonsa tuomasta kunniasta. Hän meni tiehensä nauraen.
X
TOHTORI JOHN
Madame Beck oli erittäin eheä luonne: sieti kaikkia ihmisiä, mutta ei ollut hellä kenellekään. Hänen omat lapsensa eivät kertaakaan saaneet häntä hairahtumaan stoalaisen rauhansa tasaisuudesta. Hän piti huolta perheestään, valvoi sen etuja ja ruumiillista hyvinvointia, mutta ei nähtävästi koskaan tuntenut halua ottaa pikku lapsiansa polvelleen, painaa huuliaan heidän ruusuisille huulilleen, sulkea heitä sydämelliseen syleilyyn, tuhlata heille lempeitä hyväilyjä, helliä sanoja.
Pidin häntä väliin silmällä, kun hän istui puutarhassa ja kaukaa katseli pienokaisiaan, jotka tepastelivat käytävällä hoitajansa Trinetten seurassa. Hänen katseensa oli huolehtiva ja ymmärtäväinen. Tiesin että hän usein levottomana mietti lastensa tulevaisuutta, mutta jos nuorin, heikko ja hintelä mutta suloinen lapsi, sattui huomaamaan hänet, erosi hoitajastaan ja juosta lyllerteli nauraen ja innoissaan hänen luokseen tahtoen likistää hänen polviaan, silloin madame ojensi levollisesti kätensä ikään kuin ehkäistäkseen lapsen, äkillisestä hyökkäyksestä johtuvaa epämukavuutta, sanoi heltymättä: "Varo, varo, lapseni!", salli kärsivällisesti lapsen seisoa lähellään muutaman minuutin, ja sitten, ilman hymyä tai suudelmaa tai hellää tavuakaan hän nousi ja talutti lapsen takaisin Trinetten luo.
Hänen suhtautumisensa vanhimpaan tyttöön oli yhtä kuvaavaa, joskin toisella tavoin. Tämä oli pahantapainen lapsi: "Quelle peste que cette Désirée! Quelle poison que cette enfant là!"[32] olivat lausetapoja joita käytettiin hänestä niin keittiössä kuin kouluhuoneissa. Paitsi muita avuja hänellä oli verraton ärsyttämistaito, ja väliin hän sai hoitajansa ja palvelustytöt ihan suunniltaan. Hän livahti salaa heidän huoneisiinsa, avasi heidän laatikkonsa ja lippaansa, repi kuin leikillään heidän parhaat myssynsä ja tahri heidän parhaat huivinsa, hän vaani tilaisuutta päästä ruokasalin tarjoilupöydän luo, missä rikkoi lasia ja porsliinia, tai ruokakomeroon, mistä ryösti säilykkeitä, joi makeata viiniä, rikkoi ruukkuja ja pulloja, ja osasi johtaa asiat niin että epäluulo lankesi keittäjättäreen ja palvelustyttöihin. Kun madame näki tämän kaiken ja kun hänelle siitä annettiin tieto, oli hänen ainoa huomautuksensa — ja sen hän lausui verrattoman tyynesti:
"Désirée tarvitsee aivan erikoista silmälläpitoa." Ja niinpä hän pitikin tämän lupaavan taimen enimmäkseen läheisyydessään. Luulen ettei hän koskaan suoraan huomauttanut tytölle hänen virheistään, selittänyt kuinka pahoja tuollaiset tavat olivat, eikä osoittanut minkälaiset seuraukset niistä olisi. Silmälläpidon piti saada aikaan koko parannus. Tietysti keino petti. Désiréetä estettiin jossain määrin olemasta palvelustyttöjen seurassa, mutta sen sijaan hän kiusasi ja rosvoili äitiään. Mitä ikinä hän sai irti madamen työ- tai pukupöydältä, sen hän varasti ja kätki. Madame näki tämän kaiken, mutta ei kuitenkaan ollut näkevinään: hänen oma sielunsa ei ollut kyllin vilpitön vastustamaan tuon lapsen paheita. Kun katosi jokin esine joka oli välttämättä saatava takaisin, hän aina arveli Désiréen ottaneen sen, muka leikillään, ja pyysi häntä tuomaan sen takaisin. Mutta Désiréetä ei niin vain puijattu, hän oli oppinut tukemaan varkauksiaan valheella ja kielsi koskeneensa rintasolkeen, sormukseen tai saksiin. Edelleen noudattaen onttoa järjestelmäänsä äiti oli aivan tyynesti uskovinaan häntä ja perästäpäin vakoili ja vainusi lasta alituiseen, kunnes sai selville hänen kätkönsä — reiän puutarhan aidassa, raon tai halkeaman ullakolla tai ulkohuoneessa. Tämän tehtyään madame tavallisesti lähetti Désiréen kävelylle hoitajansa kanssa ja käytti hyväkseen hänen poissaoloaan rosvotakseen rosvon. Désirée puolestaan osoittautui viekkaan äitinsä todelliseksi tyttäreksi — hän ei milloinkaan antanut ilmeissään tai käytöksessään näkyä pienintäkään merkkiä siitä, että hän olisi pahoillaan huomatessaan menetyksensä.
Toisen lapsen, Fifinen, sanottiin muistuttavan isä-vainajaansa. Varma on, että vaikka lapsi olikin perinyt äidiltään terveen ruumiinsa, siniset silmänsä ja punaiset poskensa, ei sen henkinen olemus ollut lähtöisin äidistä. Fifine oli rehellinen ja iloinen pieni sielu; samalla myös kiihkeä, lämminverinen, meluava olento, ja sen lajin lapsi, joka helposti sotkeutuu vaaroihin ja vaikeuksiin. Eräänä päivänä hänen päähänsä pisti pudota jyrkkien kiviportaiden ylimmältä askelmalta alimmalle. Madame kuuli melun (hän kuuli aina joka äänen), tuli ruokasalista paikalle, nosti lapsen ylös ja sanoi tyvenesti:
"Cet enfant a un os de cassé."[33]
Ensin toivoimme että asia ei ollut niin hullusti. Se oli kuitenkin vain liian totta: pieni lihava käsivarsi riippui hervottomana.
"Meess" (se olin minä) "saa ottaa hänet", sanoi madame, "ja te menkää heti hakemaan ajuria."
Ajurilla hän lähti tuota pikaa mutta ihmeteltävän kylmäverisesti ja maltillisena noutamaan lääkäriä.
Nähtävästi hän ei tavannut kotilääkäriään, mutta se ei merkinnyt mitään: hän etsi kunnes sai käsiinsä toisen mieleisensä, ja toi hänet mukanaan. Minä olin sillä välin leikannut hihan tytön käsivarrelta, riisunut hänet ja pannut vuoteeseen.
Luulen ettei kukaan meistä (meillä tarkoitan lastenhoitajaa, keittäjätärtä, ovenvartijatarta ja itseäni) ehtinyt tarkastaa tohtoria, kun tämä astui huoneeseen. Minä ainakin olin kokonaan syventynyt tyynnyttämään Fifineä, jonka huutoa (hänellä oli hyvät keuhkot) oli hirveä kuulla. Huuto yltyi kaksin verroin voimakkaammaksi, kun outo mies lähestyi hänen vuodettaan. "Antakaa minun olla!" hän huusi kiihkeästi murteellisella englanninkielellään (hän puhui englantia kuten muutkin lapset). "Minä en tahdo teitä, minä tahdon tohtori Pillulen."
"Tohtori Pillule on oikein hyvä ystäväni", kuului vastaus virheettömällä englanninkielellä, "mutta hän on toimessa kolmen, peninkulman päässä, ja minä olen tullut hänen sijastaan. Meidän on ryhdyttävä työhön heti kun olemme vähän rauhoittuneet, ja niin saamme tuon pienen käsivarsiraukan pian siteisiin ja hyvään kuntoon."
Tämän jälkeen hän pyysi lasin sokerivettä, juotti tyttöselle pari teelusikallista tätä makeata nestettä (Fifine oli vilpitön herkkusuu; kuka tahansa voitti hänen sydämensä kitalaen kautta), lupasi lisää käsittelyn päätyttyä ja ryhtyi ripeästi toimeen. Hän tarvitsi hieman apua ja pyysi sitä keittäjättäreltä, joka oli roteva ja lujakätinen nainen, mutta tämä sekä ovenvartijatar ja hoitaja pakenivat suin päin. Minusta ei ollut hauskaa pidellä tuota pientä kiusattua jäsentä, mutta koska luulin ettei muutakaan vaihtoehtoa ollut, ojensin jo käteni tehdäkseni mitä vaadittiin. Toinen ehti ennen minua. Madame Beck oli myös ojentanut kätensä, ja se pysyi lujana kun minun käteni vapisi.
"Tämä on parempi", sanoi tohtori kääntyen minusta häneen.
Hän osoitti viisautta valinnassaan. Minun stoalaisuuteni olisi ollut teeskenneltyä, lujuuteni väkinäistä. Madamen ei tarvinnut teeskennellä eikä pakottaa itseään.
"Merci, Madame; très hien, fort bien",[34] sanoi tohtori lopetettuaan työnsä. "Voilà un sang-froid bien opportun, et qui vaut mille élans de sensibilité déplacée."[35]
Tohtoria miellytti hänen lujuutensa, häntä taas tohtorin tunnustus. Luultavaa on myös että tohtorin koko ulkonainen olemus, hänen äänensä, ilmeensä ja käytöksensä teki edullisen vaikutuksen. Tosiaankin kun oikein katseli häntä ja kun lamppu tuotiin sisään — sillä oli ilta ja alkoi olla pimeä — näki että muulla tavoin ei juuri voinut ollakaan, jollei madame Beck ollut vähemmän kuin nainen. Tämä nuori tohtori (hän oli nuori) ei ollut suinkaan tavallisen näköinen. Hänen vartalonsa näytti kunnioitettavan kookkaalta tuossa pienessä huoneessa ja keskellä naisryhmää; hänen profiilinsa oli selväpiirteinen, hieno ja ilmeikäs; hänen katseensa lenteli kasvoista kasvoihin kenties liian vilkkaasti, liian nopeasti ja liian usein, mutta silmien ilme oli erittäin miellyttävä, niin myös hänen suunsa, ja leuka oli voimakas, kaksijakoinen, kreikkalainen, täydellinen. Mitä tulee hänen hymyynsä, ei sille aivan äkkiä voinut keksiä sopivaa kuvailusanaa. Siinä oli jotakin mikä miellytti, mutta myös jotakin mikä sai ihmisen ajattelemaan kaikkia vikojaan ja heikkoja puoliaan: kaikkea mikä voisi tehdä ihmisen naurunalaiseksi. Fifine kuitenkin mieltyi tähän epäilyttävään hymyyn ja piti sen omistajaa hyvänä ihmisenä, sillä niin paljon kuin tohtori olikin kiusannut häntä, ojensi lapsi kätensä ja toivotti hänelle kiltisti hyvää yötä. Tohtori taputti pientä kättä ystävällisesti, ja sitten madame ja hän laskeutuivat portaita yhdessä. Madame puhui, mieliala ylimmillään ja liukaskielisyydessä korkea vuoksi, tohtori kuunteli hyväntahtoisen kiinnostuneena, mutta hyväntahtoisuuteen liittyi tuota itsetiedotonta kujeellisuutta, jota mielestäni on vaikea kuvata.
Huomasin että vaikka hän puhui ranskaa hyvin, hän puhui englantia paremmin, ja lisäksi hänellä oli englantilaisen ihonväri, silmät ja vartalo. Huomasin muutakin. Kun hän kulki ohitseni lähtiessään huoneesta ja käänsi kasvonsa hetkiseksi minua kohti — ei puhutellakseen minua, vaan madamea, mutta seisoen kuitenkin niin, että minun oli melkein pakko katsoa häneen — silloin välähti mielessäni selvästi muuan muisto, joka oli ponnistellut esiin siitä hetkestä saakka, jolloin ensi kerran kuulin hänen äänensä. Tämä oli sama herrasmies, jolle olin puhunut toimiston edustalla, sama joka oli auttanut minua matka-arkkuasiassa ja joka oli opastanut minua pimeän märän puiston läpi. Kun kuulin hänen astuvan pitkän eteisen poikki kadulle, tunsin vieläpä hänen askelensa: se oli sama luja ja tasainen käynti, jota olin seurannut pisaroivien puiden alla.
<tb>
Otaksuttavaa olisi ollut, että nuoren lääkärin ensimmäinen käynti Rue Fossettella olisi ollut myös viimeinen. Koska kunnianarvoista tohtori Pilluleä odotettiin kotiin seuraavana päivänä, ei tuntunut olevan mitään syytä, minkä vuoksi hänen nuori sijaisensa olisi taaskin tullut hänen puolestaan, mutta toisin olivat Kohtalottaret säätäneet.
Tohtori Pillule oli kutsuttu katsomaan erästä vanhaa rikasta luulotautista Bouquin-Moishin, vanhaan yliopistokaupunkiin, ja hänen määrätessään lääkkeeksi ilmastonvaihtoa ja matkustusta pyysi tuo ujo potilas häntä seurakseen parin viikon matkalle. Ei siis ollut muuta neuvoa kuin että nuori lääkäri jatkoi palvelustaan Rue Fossettella.
Minä näin hänet usein, sillä madame ei tahtonut uskoa pikku potilasta Trinetten huostaan, vaan pyysi minua viettämään suurenosan ajastani lastenkamarissa. Minun ymmärtääkseni nuori lääkäri oli taitava. Fifine toipui nopeasti hänen hoidossaan, mutta ei sekään seikka jouduttanut tohtorin häviämistä näköpiiristä. Kohtalo ja madame Beck näyttivät olevan hitossa keskenään, ja molemmat olivat päättäneet että tohtorin oli perin pohjin tutustuttava Rue Fossetten eteiseen, yksityiseen porraskäytävään ja yläkerran huoneisiin.
Tuskin oli Fifine selviytynyt hänen käsistään, kun Désirée selitti olevansa sairas. Tuo riivattu lapsi oli oikea mestari teeskentelemään, ja viehättyneenä siitä huomaavaisuudesta ja suvaitsevaisuudesta, jota sairashuoneessa saa osakseen, hän tuli siihen johtopäätökseen, että sairaus olisi täydellisesti hänen mielensä mukaista, ja niin hän paneutui vuoteeseen. Hän näytteli hyvin ja hänen äitinsä vielä paremmin, sillä vaikka koko asia oli madame Beckille tietysti selvä kuin päivä, suhtautui hän siihen hämmästyttävän vakavasti ja muka hyvässä uskossa.
Täydellinen yllätys oli minulle, että tohtori John (niin oli nuori englantilainen opettanut Fifineä nimittämään itseään, ja me kaikki totuimme siihen Fifinen mukaan, kunnes siitä tuli vakiintunut tapa, ja mitään muuta nimeä ei hänestä käytetty Rue Fossettella) — että tohtori John ääneti suostui omaksumaan madamen menettelytavan ja yhtymään hänen temppuihinsa. Jonkin aikaa hän kyllä oli hullunkurisen epäilyksen vallassa, vilkaisi kerran tai pari nopeasti lapsesta äitiin, antautui hetkiseksi mietteisiin, mutta alistui lopulta sangen luontevasti näyttelemään osaansa ilveilyssä. Désirée söi kuin susi, teuhasi vuoteessaan yöt päivät, teki telttoja lakanoista ja peitteistä, vetelehti kuin turkkilainen tyynyjen ja patjojen keskellä, huvittelihe heittämällä hoitajatartaan kengillään ja irvistelemällä sisarilleen — lyhyesti, hän oli tulvillaan ansaitsematonta terveyttä ja ilkeitä juonia, mutta teeskenteli raukeutta vain sen ajan kun äiti ja lääkäri olivat jokapäiväisellä käynnillään hänen luonaan. Tiesin että madame Beck oli iloinen saadessaan tyttärensä pysymään vuoteessa, poissa pahanteosta, mutta ihmettelin kun tohtori John ei väsynyt koko asiaan.
Tämän pelkän tekosyyn nojalla hän joka päivä saapui täsmällisesti käynnilleen, ja madame otti hänet aina vastaan yhtä innokkaasti, yhtä päivänpaisteisesti ja teeskennellen yhtä ihailtavasti levottomuutta lapsensa tähden. Tohtori John määräsi vaarattomia lääkkeitä potilaalle ja tarkasteli hänen äitiään ovelasti vilkkuvin silmin. Madame kesti hänen ilkamoivat ilmeensä pahastumatta — siihen hän olisi ollut aivan liian viisas. Niin myöntyväiseltä kuin nuori tohtori tuntuikin, ei häntä silti voinut halveksia — tällä nöyräselkäisyydellään hän silmin nähtävästi ei tavoitellut työnantajansa suosiota: vaikka hän pitikin toimestaan laitoksessa ja omituisesti viivytteli Rue Fossetten tienoilla, oli hänen esiintymisensä itsenäistä, miltei huoletonta, ja kuitenkin hän usein oli miettiväinen ja hajamielinen.
Kenties ei minun asiani ollut tehdä havaintoja hänen omituisesta käytöksestään ja koettaa keksiä sen syitä ja päämäärää, mutta asemastani johtui etten juuri muutakaan voinut. Hän pani itsensä alttiiksi silmälläpidolleni kiinnittäessään läsnäolooni juuri sen verran huomiota kuin minun ulkomuotoni omaava henkilö tavallisesti odottaakin, so. suunnilleen yhtä paljon kuin vaatimattomiin huonekaluihin, tavallisen puusepän tekemiin tuoleihin ja mattoihin, joiden kuviot eivät millään tavoin pistä silmään. Usein odottaessaan madamea hän vaipui ajatuksiinsa, hymyili, katseli tai kuunteli kuten ihminen joka luulee olevansa yksin. Sillä välin minulla oli hyvä tilaisuus kummastella hänen ilmeitään ja eleitään, ja pohtia mikä saattoikaan olla tämän omituisen harrastuksen ja kiintymyksen tarkoitus — harrastuksen johon yhtyi outoa epäilystä ja selittämätöntä voimakasta lumousta ja joka vihki hänet tähän luostarimaiseen, keskellä kaupungin sydäntä sijaitsevaan eristettyyn taloon. Hän luullakseni ei koskaan muistanut, että minulla oli silmät päässä ja aivot niiden takana.
Eikä hän koskaan olisi sitä keksinytkään, jollei eräänä päivänä, hänen istuessaan auringonpaisteessa ja minun tarkatessani hänen tukkansa, poskipartansa ja ihonsa väriä, joka oli niin, sanoisinko, vaarallisen väkevä kuin värit voivat kirkkaassa valossa olla (muistan tosiaankin, että jouduin vertaamaan hänen säteilevää päätään kuningas Nebukadnesarin "kultaiseen kuvaan"), uusi, äkillinen ja yllättävä ajatus olisi vallannut huomiotani vastustamattomalla voimalla ja kiinteydellä. En vielä tänä päivänä tiedä kuinka katselin häntä: yllätyksen ja vakaumuksen voima sai minut unohtamaan itseni, ja palasin tavalliseen tietoisuuteeni vasta kun näin, että hänen huomionsa oli nyt herännyt ja hän oli äkännyt liikkeeni pienestä kirkkaasta soikiopeilistä, joka oli kiinnitetty ikkunasyvennyksen seinään — sen avulla madame usein salaa vakoili puutarhassa käveleviä ihmisiä. Niin iloinen ja vilkas kuin tohtori John olikin luonteeltaan, ei häneltä puuttunut eräänlaista hermostunutta herkkyyttä, joka sai hänet kiusaantumaan jos joku tuijotti häneen suoraan ja kysyvästi. Yllättäessään katseeni hän kääntyi ja sanoi äänellä joka kyllä oli kohtelias, mutta jossa oli juuri sen verran kuivuutta kuin tarvittiin ilmaisemaan hienoa pahastumista ja kevyttä moitetta:
"Neiti ei säästä minua: en ole niin turhamainen, että kuvittelisin ansioitteni kiinnittävän huomiotanne, vaan epäilemättä näette jonkin vian. Uskallanko kysyä — minkä?"
Minä tulin noloksi, kuten lukija voi ymmärtää, mutta hämmentymiseni ei kuitenkaan ollut parantumatonta, koska tiesin että saamaani moitteeseen ei ollut syynä varomaton ihailu eikä epäoikeutettu uteliaisuus. Olisin voinut puhdistaa itseni paikalla, mutta en tahtonut. Minä en puhunut. En ollut tottunut puhumaan hänelle. Niinpä annoin hänen ajatella minusta mitä suvaitsi ja syyttää minua mistä halutti, otin käsityön, jonka olin pudottanut, ja pysyin kumartuneena sen yli hänen käyntinsä loppuajan. On olemassa nurinkurinen mielentila, jolloin olemustamme koskevat väärinkäsitykset pikemmin rauhoittavat kuin harmittavat meitä, ja paikoissa joissa meitä ei koskaan oikein tunneta, meitä huvittaa, luullakseni, pysyä kokonaan tuntemattomina. Kukapa kunniallinen mies, jota sattumalta luullaan murtovarkaaksi, ei pikemmin olisi melkein mielissään kuin suutuksissaan moisesta erehdyksestä?
XI
OVENVARTIJATTAREN KOMERO
Oli kesä ja hyvin kuuma. Georgette, nuorin madame Beckin lapsista, sairastui kuumeeseen. Désirée, joka äkisti parani kivulloisuudestaan, lähetettiin Fifinen kanssa kummitädin luo maalle tartunnan vaaraa pakoon. Lääkärin apua tarvittiin nyt todella, ja nähden hyväksi unohtaa toht. Pillulen, joka oli ollut kotona jo viikon päivät, madame rukoili hänen englantilaista kilpailijaansa jatkamaan käyntejään. Pari oppilasta valitti päänkipua ja näytti muutenkin lievästi sairastavan Georgetten tautia. "Nyt vihdoinkin on tohtori Pillule kutsuttava: varovainen johtajatar ei koskaan uskalla antaa nuoren miehen hoitaa oppilaitaan."
Johtajatar oli kyllä hyvin varovainen, mutta saattoi myös olla huikean uskalias. Hän johdatti tohtori Johnin kouluun ja uskoi hänen hoitoonsa ylpeän ja kauniin Blanche de Melcyn ja hänen ystävättärensä, turhamaisen ja hakkailevan Angeliquen. Tohtori John oli luullakseni jonkin verran mielissään tästä luottamuksenosoituksesta, ja jos hienotunteinen käytös olisi antanut oikeutuksen moiselle askelelle, olisi hänen käytöksensä jos mikään sen oikeuttanut. Tässä luostarien ja rippituolien maassa ei kuitenkaan rankaisematta suvaittu hänenlaisensa henkilön läsnäoloa "tyttö-oppilaitoksessa". Koulussa juoruiltiin, keittiössä supatettiin, huhu levisi kaupungille, vanhemmat kirjoittivat kirjeitä ja kävivät antamassa muistutuksia. Jos madame olisi ollut heikko, hän olisi nyt ollut hukassa: tusina kilpailevia oppilaitoksia oli valmiina käyttämään omaksi hyväkseen ja hänen häviökseen tätä väärää askelta — mikäli se nyt oli väärä. Mutta madame ei ollut heikko, ja niin jesuiitta kuin hän saattoikin olla, taputin hänelle hengessäni käsiä ja, seuratessani hänen taitavaa esiintymistään, viisasta menettelyään, maltillisuuttaan ja lujuuttaan tässä asiassa, huusin mielessäni: "Hyvä!"
Hän otti hätääntyneet vanhemmat vastaan hyväntuulisesti ja luontevasti, sillä kukaan ei vetänyt hänelle vertoja eräänlaisessa rondeur et franchise de bonne femme",[36] oli se sitten todellista tai näyteltyä, ja se saavutti aiotun päämäärän välittömästi ja täydellä menestyksellä tilanteissa joissa ankara juhlallisuus ja vakava järkisyiden esittäminen luultavasti olisi epäonnistunut.
"_Ce pauvre docteur Jean!"[37] hän sanoi nauraen ja hykerteli hilpeänä pieniä, valkoisia, lihavia käsiään. "Ce cher jeune homme! le meilleur créature du monde!"[38] Ja sitten hän selitti edelleen kuinka hän sattui käyttämään tohtori Johnia omia lapsiaan varten, jotka olivat niin kiintyneet häneen, että parkuivat itsensä sairaiksi jos vain ajateltiin toista lääkäriä, ja kuinka hän piti luonnollisena uskoa oppilaansa lääkärille jolle uskoi omat lapsensa, — sitä paitsi koko asia oli kerrassaan väliaikainen. Blanche ja Angelique valittivat päänsärkyä, tohtori John kirjoitti määräyksen, siinä kaikki.
Vanhempien suut sulkeutuivat. Blanche ja Angelique säästivät madamelta enemmät vaivat laulamalla lääkärinsä ylistystä äänekkäässä duetossa, toiset oppilaat säestivät heitä selittäen yksimielisesti tahtovansa tohtori Johnin eikä ketään muuta lääkärikseen, kun sairastuivat, ja madame nauroi ja vanhemmat nauroivat myös. Labassecourilaisissa mahtaa olla tuntuva annos jälkeläisrakkautta: ainakin oli heidän pitkämielisyytensä vesojaan kohtaan äärimmäisen venyvää, ja useimmissa taloissa oli lasten tahto lakina. Madamelle luettiin nyt kunniaksi hänen äidillisen puolueellinen menettelynsä tässä asiassa, hän selvisi tapauksesta kirkkain värein, ja ihmiset pitivät hänestä johtajattarena enemmän kuin konsanaan.
Tähän päivään saakka en koskaan ole täydellisesti ymmärtänyt, miksi hän noin pani alttiiksi oman etunsa tohtori Johnin tähden. Kyllähän minä tiesin mitä ihmiset sanoivat: koko talo — oppilaat, opettajat, palvelijat — oli sitä mieltä, että hän aikoi ottaa puolisokseen tohtori Johnin. Niin päättivät ihmiset asian, ikäero ei näyttänyt merkitsevän mitään heidän silmissään: niin täytyi käydä.
Myönnettävä on, että näennäiset seikat eivät kokonaan kumonneet tätä olettamusta. Madame näytti tahtovan pitää hänet palveluksessaan kaikin mokomin ja kokonaan unohtavan entisen suojattinsa, Pillulen. Hän piti myös erittäin tärkeänä olla itse läsnä tohtorin käynneillä, ja oli erehtymättömän herttainen, ystävällinen ja suopea käytöksessään häntä kohtaan. Lisäksi hän tähän aikaan piti huomattavan hyvää huolta puvustaan. Hän oli luopunut tavastaan esiintyä aamuisin yömyssy päässä ja huivi hartioilla, ja tohtori Johnin aikaisilla käynneillä hänen ruskeat kutrinsa olivat sievästi järjestyksessä, silkkipuku oli kauniisti yllä, jaloissa oli tohvelien asemasta siistit nauhakengät: sanalla sanoen koko asu oli täydellinen kuin muotilehdessä ja raikas kuin kukkanen. Minä en kuitenkaan usko hänen tarkoituksensa tässä ulottuneen pitemmälle kuin että hän tahtoi näyttää kauniille miehelle ettei hänkään sentään ollut aivan ruma nainen, eikä hän ruma ollutkaan. Ilman piirteiden kauneutta ja vartalon hienouttakin hän oli miellyttävä. Ilman nuoruutta ja sen iloista tenhoa hän osasi viehättää. Hänen katselemiseensa ei väsynyt: hän ei koskaan ollut yksitoikkoinen, laimea, väritön eikä penseä. Hänen himmentymätön tukkansa, hänen silmiensä tyyni sininen loiste, hänen poskiensa kukkeus, joka muistutti tervettä hedelmää — kaikki tämä miellytti kohtalaisesti mutta jatkuvasti.
Oliko hänellä tosiaankin epämääräisiä haaveita saada tohtori John miehekseen, ottaa hänet asumaan hyvin varustettuun kotiinsa, lahjoittaa hänelle säästönsä, joiden sanottiin nousevan sievoiseen summaan, ja turvata hänelle vaivaton elämä hänen loppuiäkseen? Epäilikö tohtori John häntä tällaisista haaveista? Olin nähnyt hänen poistuvan madamen luota huulillaan kujeellinen hymyn väre, silmissä katse josta heijastui mairiteltu miehinen turhamaisuus. Niin kaunis ja hyväluonteinen kuin olikin, ei tohtori John suinkaan ollut täydellinen, mutta jopa hän olisikin ollut kaikkea muuta kuin täydellinen, jos olisi ilkeästi antanut yllykettä suunnitelmille joiden ei koskaan aikonut sallia toteutuvan. Mutta eikö hän siis aikonut? Ihmiset sanoivat ettei hänellä ollut varoja, vaan että hän oli kokonaan riippuvainen toimestaan. Madame — joskin ehkä noin neljätoista vuotta vanhempi kuin hän — oli kuitenkin niitä naisia, jotka eivät milloinkaan vanhene, milloinkaan kuihdu, milloinkaan lannistu. Epäilemättä heidän välinsä olivat hyvät. Tohtori John ei kenties ollut rakastunut, mutta kuinkahan moni ihminen koskaan rakastaa tai menee naimisiin rakkaudesta tässä maailmassa? Me odotimme päätöstä.
Mitä tohtori John odotti, sitä en tiedä, en myöskään mitä hän piti silmällä, mutta hänen omituinen käytöksensä, hänen odottava ja valpas, keskittynyt ja kiihkeä katseensa ei koskaan laimentunut, pikemmin päinvastoin. Hän ei ollut milloinkaan ollut oikein minun tutkimusteni piirissä, ja luulen että hän asettui yhä vain loitommalle siitä.
Eräänä aamuna pikku Georgette oli ollut tavallista kuumeisempi ja niin ollen tavallista oikukkaampi, itki vain eikä ottanut rauhoittuakseen. Arvelin että eräs äskettäin määrätty lääke ei ollut hänelle sovelias, ja epäilin oliko sitä annettava hänelle edelleen. Odotin kärsimättömästi tohtoria saadakseni neuvotella hänen kanssaan.
Ovikello soi, hänet laskettiin sisään — siitä olin aivan varma, sillä kuulin hänen puhuttelevan ovenvartijatarta. Hänen tapansa oli nousta suoraan lastenkamariin, hypätä tullessaan pari kolme porrasta kerralla ja yllättää meidät iloisesti. Viisi minuuttia kului — kului kymmenen — enkä nähnyt enkä kuullut hänestä mitään. Mitä hän mahtoi tehdä? Kenties hän odotti alhaalla käytävässä. Pikku Georgette uikutti surkeasti vedoten minuun tuttavallisella tavallaan: "Minnie, Minnie, minä kovin kipeä", kunnes sydäntäni vihloi. Lähdin ottamaan selvää miksi hän ei tullut. Käytävä oli tyhjä. Minne hän oli hävinnyt? Oliko hän madamen kanssa ruokasalissa? Mahdotonta, olin vain hetki sitten jättänyt madamen, joka pukeutui omassa huoneessaan. Minä kuuntelin. Kolme oppilasta harjoitteli ahkerasti soittoläksyään kolmessa lähimmässä huoneessa — ruokasalissa sekä suuremmassa ja pienemmässä salongissa, joita erotti käytävästä vain ovenvartijattaren huone. Tämä huone oli alkuaan aiottu budoaariksi ja oli yhteydessä salonkien kanssa. Kauempana, neljännen soittokoneen ääressä oli koko luokalla, johon kuului ainakin kaksitoista tyttöä, laulutunti. Juuri sillä hetkellä he lauloivat "barcarolea" (luulen että he nimittivät laulua siksi), josta vieläkin muistan sanat "fraîchë brisë" ja "Venisë". Mitä saatoin kuulla tällaisissa olosuhteissa? Yhtä ja toista kuitenkin — jospa se vain olisi ollut tarkoituksenmukaista.
Niin, minä kuulin kevytmielistä kimakkaa naurua äsken mainitsemastani pienestä huoneesta, jonka oven vieressä seisoin — ovi oli raollaan. Miehen ääni, jonka sävy oli pehmeä, syvä, pyytävä, lausui muutamia sanoja, joista erotin ainoastaan: "Jumalan tähden!" Sekunnin äänettömyyden jälkeen astui huoneesta tohtori John, silmät loistavina, mutta ei ilosta eikä voitonriemusta, kaunis englantilainen poski hehkuvan punaisena, otsassa hämmentynyt, levoton, kiusaantunut mutta kuitenkin hellä ilme.
Avonainen ovi oli minulle suojana, mutta vaikka olisinkin ollut suoraan hänen tiellään, en usko että hän olisi minua nähnyt. Jokin harmi, jokin väkevä mielipaha oli vallannut hänen sielunsa — tai pikemmin, kirjoittaakseni vaikutelmani sellaisena kuin ne aikoinaan sain, minun tulisi sanoa: jokin suru, jokin vääryydentunne. En luule niinkään, että hänen ylpeyttään oli loukattu, pikemminkin oli haavoitettu hänen tunteitaan — haavoitettu julmasti, niin näytti minusta. Mutta kuka oli kiduttaja? Kuka olento talossa piti häntä siinä määrin vallassaan? Madamen uskoin olevan kamarissaan; huone josta hän oli tullut, oli yksinomaan ovenvartijattaren hallussa, ja tämä, Rosine Matou, periaatteeton sievä ranskalainen tytönletukka, tyhjänpäiväinen, kevytmielinen, koreileva, turhamainen ja rahanhimoinen — tämä ei varmaankaan voinut olla sen tulikokeen aiheuttajana, jonka tohtori John näytti läpäisseen.
Mutta kun vielä pohdin asiaa, kajahutti Rosinen kirkas joskin hieman terävä ääni hilpeän ranskalaisen laulun, joka helisi vieläkin raollaan olevan oven läpi. Vilkaisin sisään epäillen aistejani. Siinä hän istui pöydän ääressä vaaleanpunaisessa musliinipuvussaan päärmäten pientä vaaleata myssyä. Paitsi häntä ei huoneessa ollut ainoatakaan elävää sielua — lukuunottamatta paria kultakalaa lasikuvussaan, muutamia kukkia maljakossa ja leveätä heinäkuun auringon valoläikkää.
Tässäpä arvoitus, mutta minun täytyi mennä yläkertaan kysymään lääkkeestä.
Tohtori John istui tuolilla Georgetten vuoteen vieressä, madame seisoi hänen edessään, pientä potilasta oli tutkittu ja tyynnytetty ja nyt hän vihdoinkin makasi rauhallisena pikku sängyssään. Kun tulin sisään, puheli madame parhaillaan tohtorin omasta terveydestä, huomautti todellisesta tai kuvitellusta muutoksesta hänen ulkonäössään, syytti häntä liiasta työstä ja suositteli lepoa ja ilmaston vaihtoa. Tohtori kuunteli hyväntahtoisesti, mutta sanoi välinpitämättömänä ja nauraen, että madame oli "liian hyvä" ja että hän itse voi täysin hyvin. Madame vetosi minuun — tohtori Johnin seuratessa hänen elettään hitain katsein, jotka näyttivät ilmaisevan raukeata yllätystä sen johdosta, että madame kysyi neuvoa niin vähäpätöiseltä taholta.
"Mitä te ajattelette, neiti Lucie?" kysyi madame. "Eikö hän olekin kalpeampi ja laihempi?"
Olin hyvin harvoin lausunut muuta kuin yksitavuisia sanoja tohtori Johnin läheisyydessä. Hän oli senlaatuinen ihminen, jonka silmissä mieluimmin jäin ainiaaksi olemaan se yhdentekevä passiivinen olento, joksi hän minua luuli. Nyt kuitenkin katsoin sopivaksi sanoa kokonaisen lauseen, vieläpä lauseen jonka tahallani tein merkitseväksi.
"Hän näyttää sairaalta tällä hetkellä, mutta siihen saattaa olla jokin satunnainen syy: tohtori Johnilla on ehkä ollut mielipahaa tai ikävyyksiä." En voi sanoa miltä kannalta hän otti tämän puheen, koska en katsonut hänen kasvoihinsa saadakseni sen tietää. Georgette alkoi kysyä minulta katkonaisella englanninkielellään, eikö hän voisi saada lasillista sokerivettä. Minä vastasin englanniksi. Luulen että tohtori John ensi kerran huomasi minun puhuvan hänen omaa kieltään. Tähän asti hän aina oli pitänyt minua ulkomaalaisena, käyttänyt minusta sanaa "mademoiselle" ja antanut ranskaksi tarpeelliset ohjeet lasten hoitoa varten. Hän näytti olevan tekemäisillään huomautuksen, mutta tarkemmin ajateltuaan pitikin suunsa kiinni.
Madame rupesi taaskin neuvomaan häntä, mutta hän pudisti nauraen päätään, nousi ja toivotti hänelle hyvää vointia kohteliaasti mutta kuitenkin huolimattomasti, kuin ihminen jota pyytämättä tyrkytetty huolenpito tympäisee.
Hänen mentyään madame vajosi nojatuoliin josta hän oli juuri noussut, ja nojasi leukansa käden varaan. Kaikki eloisa ja sydämellinen hävisi hänen kasvoiltaan, hän näytti ankaralta ja tunteettomalta, miltei loukkautuneelta ja äreältä. Hän huokasi — kerran vain, mutta syvään. Koulun kello soitti äänekkäästi koulutunneille. Hän nousi, ja kulkiessaan pukeutumispöydän ohi, jonka yläpuolella riippui peili, hän katsoi kuvaansa siitä. Yksi ainoa valkoinen hapsi pisti esiin hänen pähkinänruskeista palmikoistaan. Hän nykäisi sen irti vavahtaen. Kesäpäivän täydessä valossa saattoi selvästi nähdä että hänen kasvonsa, niin värikkäät kuin ne vielä olivatkin, olivat menettäneet nuoruuden kirkkauden, ja missä sitten olivat nuorekkaat vartalonviivat? Ah, madame, niin viisas kuin olitkin, oli sinullakin heikkoutesi. En koskaan ennen ollut säälinyt madamea, mutta sydämeni pehmeni häntä kohtaan kun hän synkännäköisenä kääntyi pois peilistä. Häntä oli kohdannut onnettomuus. Ilkeä noita Pettymys huusi hänelle pahansuovan tervehdyshuutonsa, ja hänen sielunsa vieroi sen läheisyyttä.
Mutta Rosine! Hämmästykseni oli kaiken kuvailun yläpuolella. Viisi kertaa sinä päivänä käytin hyväkseni tilaisuutta kulkea hänen huoneensa ohi ja tarkastella hänen sulojaan saadakseni selville niiden viehätysvoiman salaisuuden. Hän oli kaunis, nuori ja hyvin pukeutunut. Kaikki erittäin hyviä seikkoja ja luullakseni täysin riittävät selittämään kaiken tuskan ja mielenkuohun tohtori Johnin kaltaisessa nuoressa miehessä. En kuitenkaan voinut olla puolittain toivomatta että mainittu tohtori olisi veljeni tai että hänellä ainakin olisi sisar tai äiti, joka voisi häntä ystävällisesti läksyttää. Sanon toivoneeni puolittain, sillä särjin toiveeni ja viskasin sen pois ennen kuin siitä tuli kokonainen, huomattuani ajoissa sen ylenpalttisen hulluuden. "Yhtä hyvin", ajattelin, "voisi joku läksyttää madamea hänen suhteestaan nuoreen tohtoriinsa, ja mitä hyötyä siitä olisi?"
Uskon että madame läksytti itse itseään. Hän ei käyttäytynyt heikon tavoin eikä missään suhteessa tehnyt itseään naurunalaiseksi. Totta on että hänellä ei ollut voimakkaita tunteita voitettavinaan, eikä helliä tunteita, jotka olisivat aiheuttaneet vihlovaa kipua. Olihan hänellä myös tärkeä toimi, asiallinen työ, joka täytti hänen aikansa, suuntasi hänen ajatuksensa toisaalle ja jakoi hänen mielenkiintonsa. Ja ennen kaikkea hänellä oli synnynnäinen terve järki, jota ei ole annettu kaikille naisille eikä kaikille miehille, ja kaikkien näiden etujen avulla hän käyttäytyi viisaasti — käyttäytyi hyvin. Hyvä, madame Beck, vieläkin kerran! Näin sinun taistelevan erityisen mieltymyksen Apollyonia vastaan, sinä kilvoittelit hyvän kilvoituksen, ja sinä pääsit voitolle!
XII
LIPAS
Rue Fossetten talon takana oli puutarha — suuri puutarha siihen nähden, että se sijaitsi kaupungin sydämessä, ja muistissani se tuntuu mieluisalta vielä tänä päivänä. Mutta aika, kuten etäisyyskin, vaikuttaa muutamiin seikkoihin niin pehmentävästi, ja kuinka kallisarvoiselta tuntuukaan yksi ainoa pensas siinä, missä joka taholla on vain kiveä, kiviseiniä ja kuumia katuja, ja kuinka suloiselta tuntuu siinä aidattu kappale viljeltyä maata.
Muuan perimätieto kertoi että madame Beckin talo oli ennen vanhaan ollut luostari ja että menneinä vuosina — kuinka kauan sitten, en osaa sanoa, mutta luullakseni siitä oli jo vuosisatoja — ennen kuin kaupunki ulottui tälle tienoolle ja kun paikka vielä oli viljeltyä maata ja puistoa, syvää lehtevää siimestä, joka saattoi sulkea sisäänsä luostarin — oli tällä paikalla tapahtunut jotakin joka aikoinaan oli herättänyt pelkoa ja kauhua ja jättänyt talolle perinnöksi kummitusjutun. Epämääräinen tarina tiesi musta- ja valkopukuisesta nunnasta, joka väliin, muutamina öinä vuodessa, nähtiin jossakin tällä tienoolla. Kummitus oli varmaan muurattu kiinni jokin aika sitten, sillä nyt oli taloja kaikkialla, mutta muutamat luostariajan jätteet, ikivanhat jättiläiskokoiset hedelmäpuut pyhittivät paikkaa vielä, ja erään juurella — se oli oikea Metusalemin päärynäpuu, kuollut muuten, lukuunottamatta paria oksaa, jotka uskollisesti joka kevät peittyivät tuoksuviin lumikukkiinsa — jos sen paljaiden juurten välistä raapi sammalta pois, pilkotti sieltä metalli, sileä, kova ja musta. Epävarma taru, johon kukaan oikeastaan ei uskonut mutta joka kuitenkin oli levinnyt aika laajalle, kertoi että siinä oli oviaukko holviin, joka syvällä ruohoja ja kukkia kasvavan maan alapuolella kätki sisäänsä nuoren tytön ruumiin, tytön jonka luostarioikeus oli keskiajan hirmupäivinä haudannut elävältä jonkin rikoksen tähden, jonka hän oli tehnyt vastoin nunnanlupaustansa. Hänen haamunsa se oli saanut pelokkaat vapisemaan monta sukupolvea sen jälkeen kun hänen poloinen ruumiinsa jo oli tomuna. Hänen mustan pukunsa ja valkoisen huntunsa ovat kuutamo ja varjot loihtineet arkojen silmien eteen hänen kisaillessaan yötuulen kera puutarhan tiheikössä.
Romanttisista jutuista huolimatta oli vanhalla puutarhalla oma viehätyksensä. Kesäaamuina tavallisesti nousin aikaisin saadakseni nauttia siitä yksin, kesäiltoina viivyttelin siellä yksinäni kohdatakseni nousevan kuun, saadakseni suudelman iltatuulelta ja tunteakseni — tai ehkä pikemmin kuvitellakseni maahan laskeutuvan kasteen raikkautta. Ruoho oli vihantaa, hiekkaiset käytävät valkoisia, helakat nenätit loistivat kauniina ryhminä hedelmätarhan jättiläisten juurella, joiden rungoilla köynnöskasvit kiemurtelivat. Siellä oli suuri lehtimaja, jonka yli levisi akaasiapuun varjo, siellä oli toinen pienempi, yksinäisempi, viiniköynnösten kätkössä. Köynnökset peittivät kokonaan korkean harmaan muurin, yhdistivät lonkeronsa viehättäviksi sykermiksi ja ripustivat rypäleensä runsaina ja auliina tuolle luonnon suosimalle paikalle, missä jasmiini ja muratti yhtyivät niihin.
Epäilemättä keskipäivällä, keskellä leveätä arkea, kun madame Beckin suuri koulu oli väliajalla ja ulko- ja sisäoppilaat kilvan läheisen poikakoulun vesojen kanssa täyttivät maan ja vimmatusti harjoittivat keuhkojaan ja jäseniään — epäilemättä puutarha oli silloin sangen jokapäiväinen ja tallattu paikka. Mutta auringon laskiessa tai iltasoiton jälkeen, kun ulko-oppilaat olivat menneet kotiin ja sisäoppilaat istuivat hiljaa läksyjensä ääressä, silloin oli mieluisaa samoilla pitkin rauhallisia käytäviä ja kuunnella St. Jean Baptisten kellojen kaikuvan vienoa, pehmeätä, harrasta soittoaan.
Eräänä iltana olin tällaisella kävelyllä, ja minut oli pidättänyt tavallista kauemmin hämyssä yhä syvenevä rauha, suloinen viileys, hyväntuoksuinen hengitys jolla kukkaset, joita mikään päivänpaiste ei voittanut, nyt vastasivat iltakasteen suostutteluihin. Näin valoa rukoussalin ikkunassa ja arvasin katolisen huonekunnan kokoontuneen iltarukoukseen — toimitus josta protestanttina silloin tällöin jäin pois.
"Hetkiseksi vielä", kuiskasivat yksinäisyys ja kesäinen kuu, "jää luoksemme! Kaikki on todella rauhallista nyt, sinua ei kaivata vielä neljännestuntiin, päivän helle ja hälinä on väsyttänyt sinua, nauti näistä kallisarvoisista hetkistä."
Puutarhaa ympäröi ryhmä ikkunattomia talon takaseiniä, ja koko toista puolta reunusti pitkä rivi seiniä — läheisen poikakoulun rakennukset. Tämä seinärivi oli pelkkää kiveä, lukuunottamatta pieniä ullakkoikkunoita, jotka kuuluivat palvelijatarten makuuhuoneisiin, samoin kuin erästä alemman kerroksen avattavaa ikkunaa, jonka sanottiin vievän erään opettajan työhuoneeseen. Mutta niin turvallinen kuin paikka olikin, oli oppilaita kielletty kävelemästä tuossa osassa puutarhaa olevalla käytävällä, joka kulki yhdensuuntaisesti mainitun korkean seinän kanssa. Sitä nimitettiin "kielletyksi käytäväksi", ja se tyttö, joka jalallaan astui sinne, sai kärsiä niin ankaran rangaistuksen kuin madame Beckin koulun lempeät säännöt vain myönsivät. Opettajat tietysti saivat kävellä siellä vapaasti, mutta koska käytävä oli ahdas ja hoitamattomat pensaat molemmin puolin olivat kasvaneet hyvin taajoiksi ja liki toisiaan, muodostaen sen yläpuolelle lehtikaton, jonka läpi auringonsäteet vain harvoin pääsivät pilkistämään, ei tähän käytävään usein tultu edes päivälläkään, ja pimeän tullen sitä vältettiin huolellisesti.
Jo alusta saakka minulla oli ollut kiusaus poiketa tästä tavasta, sillä käytävän eristetty asema, vieläpä synkkyys houkuttelivat minua. Omituiselta näyttämisen pelko pidätti minua kauan, mutta vähitellen, sitä mukaa kuin ihmiset tottuivat minuun ja tapoihini ja luonteeni erikoisuuksiin — ne olivat vain erikoisuuksien varjoja, jotka eivät varmaankaan olleet kyllin merkillisiä herättääkseen mielenkiintoa eikä kyllin huomattavia loukatakseen ketään, mutta ne olivat minulle synnynnäisiä ja yhtä lähtemättömiä kuin oma minuuteni — tuli minusta vähitellen vakituinen kävelijä tuolla kapealla ja ahtaalla polulla. Rupesin hoitamaan muutamia värittömiä kukkia, joita kasvoi sen tiheiden pensasrivien välissä, puhdistin pois menneiden syksyjen jätteet ja panin kuntoon kaukana toisessa päässä olleen puutarhapenkin. Lainasin Gotonilta, keittäjättäreltä, vesisoikon ja pesuharjan, ja hankasin penkin puhtaaksi. Madame näki minut puuhassani ja hymyili hyväksyvästi — oliko se vilpitöntä vai ei, sitä en tiedä, mutta hän näytti vilpittömältä.
"Katsokaahan", hän huudahti, "kuinka tuo demoiselle Lucie on siisti?
Pidättekö siis tästä käytävästä, Meess?"
"Pidän", vastasin, "se on hiljainen ja varjoisa."
"Se on oikein", sanoi hän suopean näköisenä ja kehoitti ystävällisesti minua harrastamaan sitä niin paljon kuin halutti, lisäten että koska valvonta ei kuulunut velvollisuuksiini, ei minun tarvinnut vaivautua kävelemään oppilaiden kanssa, mutta sallisin kai hänen lastensa tulla sinne puhelemaan englantia kanssani.
Puheena olevana iltana istuin piilopenkilläni, jonka olin vallannut homeelta ja sammalelta, ja kuuntelin kaupungin huminaa, joka tuntui niin etäiseltä. Etäistä se itse asiassa ei ollut; koulu sijaitsi kaupungin keskuksessa, siitä oli vain viiden minuutin kävely puistoon ja tuskin kymmenen minuutin kävely loistavien palatsirakennusten luo. Aivan lähellä oli kirkkaasti valaistuja valtakatuja, jotka tällä hetkellä vilisivät elämää ja joita pitkin ajopelit vierivät tanssiaisiin ja oopperaan. Sama hetki, jolloin meidän luostarissamme kaikui iltasoitto, jolloin kaikki lamput sammutettiin ja verhot laskettiin joka vuoteen eteen, sama hetki kutsui iloisen kaupungin ympärillämme juhliin ja huvituksiin. Tätä vastakohtaa en kuitenkaan ajatellut, sillä iloisia vaistoja oli luonteessani vain vähän. Tanssiaisissa ja oopperassa en ollut koskaan käynyt, ja vaikka usein olin kuullut niitä kuvailtavan, vieläpä toivonut itse pääseväni näkemään, ei toiveeni kuitenkaan ollut ihmisen joka tahtoisi saada osansa nautinnosta, jos vain saisi — joka tuntisi kykenevänsä loistamaan etäisessä välkkyvässä ilmakehässä, jos siihen vain pääsisi; se ei ollut saavuttamisen ikävöintiä eikä maistamisen nälkää, se oli vain tyyntä halua nähdä jotakin uutta.
Taivaalla oli kuu, ei täysikuu, vaan kapea kasvava sirppi. Lehtien raosta näin sen. Kuu ja tähdet, jotka myös saatoin nähdä, eivät olleet muukalaisia täällä, missä kaikki muu oli vierasta. Ne olivat lapsuuteni tuttuja. Himmeä kehä sylissään olin nähnyt tuon kultaisen käyrän selällään illan sinessä, sen vaeltaessa vanhan orapihlajan latvoilla, vanhan viljapellon töyräällä vanhassa Englannissa, monta monta aikaa sitten — aivan samanlaisena kuin se nyt virui selällään upean torninhuipun vierellä tässä keskieurooppalaisessa kaupungissa.
Oi lapsuuttani! Minulla oli tunteita: niin syrjässä kuin elinkin, niin vähän kuin puhuin, niin kylmältä kuin näytin — kun ajattelin menneitä päiviä, osasin tuntea. Nykyhetken suhteen oli paras olla stoalainen, tulevaisuuden suhteen — sellaisen tulevaisuuden kuin minulla oli — paras olla kuin kuollut. Ja tietoisesti minä pidin luonteeni vilkkaan puolen lamassa ja kuolemanhorroksessa.
Muistan hyvin, mitkä seikat tuohon aikaan saivat minut kiihdyksiin — muutamia säitä esimerkiksi suorastaan pelkäsin, koska ne herättivät minussa eloon tuon puolen, jota aina koetin tuudittaa uneen, ja yllyttivät sen itkuun ja ikävöintiin, jota en voinut tyydyttää. Eräänä iltana puhkesi ukkosilma; oli kuin tuulispää olisi lennättänyt meidät vuoteistamme. Katolilaiset joutuivat pakokauhun valtaan ja rukoilivat pyhimyksiään. Mitä minuun tulee, otti rajuilma minut valtaansa tyrannin tavoin, tempasi minut väkivaltaisesti pystyyn ja pakotti elämään. Minä nousin ja pukeuduin, hiivin ulos ikkunasta, joka oli vuoteeni vieressä, ja istahdin ikkunalaudalle laskien jalkani matalamman rakennuksen katolle, joka oli sen alapuolella. Satoi virtanaan, myrsky raivosi, oli pilkkosen pimeä. Sisällä makuuhuoneessa toiset kokoontuivat kauhuissaan yölampun ympärille ääneen rukoillen. Minä en voinut mennä sisään, oli liian vastustamattoman ihanaa olla ulkona keskellä mustaa myrskyistä yötä, ukkosen jylistessä sellaista oodia, jota ihmiskieli ei koskaan pysty lausumaan — liian pelottavan hurmaavaa katsella pilviä joita häikäisevät salamat lävistivät ja pirstoivat.
Minä kaipasin kipeästi silloin ja seuraavan kahdenkymmenenneljän tunnin aikana jotakin, joka tempaisi minut nykyisestä olotilastani ja veisi minut ylöspäin ja eteenpäin. Sellainen kaipuu ja kaikki samantapainen oli välttämättä lannistettava, ja minä lannistinkin ne kuten Jael surmasi Siseran lyömällä kuvaannollisesti naulan sen ohimojen läpi. Päinvastoin kuin Sisera ne eivät kuolleet, ne vain hetkellisesti huumautuivat ja vähin kapinallisesti nykivät ja tempoivat naulaa, ja silloin ohimot vuotivat verta ja aivot värisivät tuskasta sisimpäänsä saakka.
Tänä iltana en ollut niin kapinallinen enkä niin onneton. Sisera uinui rauhallisena teltassaan, ja joskin kipu tuntui unessakin, oli lähellä enkelintapainen olento — ihanne — joka polvistui nukkujan viereen, vuodatti palsamia tyyntyneisiin ohimoihin, piti ummistettujen silmien edessä taikakuvastinta, jonka vienot juhlalliset näyt toistuivat hänen unissaan, ja valoi kuutamoisista siivistään ja puvustaan hohteen yli haavoitetun nukkujan, teltan kynnyksen ja ympäröivän maiseman. Jael, ankara nainen, istui syrjässä, hieman leppyneenä vankiaan kohtaan ja alttiimpana vain uskollisesti odottamaan Heberin kotiintuloa. Näillä sanoilla tarkoitan, että illan viileä rauha ja kasteinen lempeys tekivät mieleni toiveikkaaksi. En toivonut mitään erityistä, mutta mielessäni koin yleistä rohkaistumista ja hyvänolon tunnetta.
Eikö tuollaisen mielialan, joka oli niin lempeä, niin levollinen, niin harvinainen, olisi pitänyt tietää hyvää? Voi, mitään hyvää ei siitä koitunut! Karu todellisuus ryntäsi äkkiä esiin — niin pahana, kalpeana ja vastenmielisenä kuin se liiankin usein on.
Keskeltä tuota täydellisen hiljaista kiviseinää, joka kohosi yli käytävän, puiden ja korkean aidan, kuulin äänen: ikkuna narahti auki. Ennen kuin olin ehtinyt katsoa missä kerroksessa se oli ja kuka avasi, näin erään puunlatvan heilahtavan ikään kuin siihen olisi viskattu jotakin, ja muuan esine putosi suoraan jalkoihini.
Jean Baptisten kello löi yhdeksän, päivä oli laskenut, mutta ei ollut pimeä: uusikuu auttoi vain vähän, mutta syvä kultainen hohde sillä suunnalla taivasta, missä aurinko viimeksi oli loistanut, ja koko avaran ilmankannen kristallinen kirkkaus valaisivat kesäistä hämyä. Pimeässä käytävässänikin olisin jonkin aukon läheisyydessä voinut lukea pientäkin painettua tekstiä. Helppo oli minun siis nähdä, että heitetty esine oli lipas, pieni lipas valkoista ja värillistä norsunluuta. Sen irtonainen kansi aukesi käteeni, ja sisässä oli orvokkeja, joiden väliin oli piilotettu tarkasti taitettu palanen punaista paperia — kirjelappu, ja siinä osoite "Pour la robe grise".[39] Pukuni oli todellakin harmaata ranskalaista kangasta.
Hyvä. Oliko tämä lemmenkirje? Sellaisista olin kuullut puhuttavan, mutta en tähän asti ollut saanut kunniaa nähdä tai pitää käsissäni ainoatakaan. Sellainenko kappale oli minulla peukalon ja etusormen välissä tänä hetkenä?
Tuskin vain — en hetkeäkään uneksinut sellaista. Kosija- tai ihailijakäsitettä ei ollut edes tajunnassani. Kaikki opettajattaret haaveilivat rakastajistaan, yksi heistä (mutta hän tietysti olikin herkkäuskoista lajia) uskoi vieläpä tulevaan mieheen. Kaikki neljäätoista vuotta vanhemmat oppilaat tiesivät jostakin sulhasehdokkaasta, kaksi tai kolme oli jo joutunut kihloihin vanhempiensa välityksellä ja ollut kihloissa lapsuudestaan saakka. Mutta niiden tunteiden ja toiveiden maailmaan, joita tuollaiset mahdollisuudet avaavat, ei ajatuksillani, vielä vähemmän itseluottamuksellani ollut kertaakaan ollut lupa tunkeutua. Jos toiset opettajattaret menivät kaupungille tai lähtivät kävelylle bulevardeille tai vain kuuntelivat messua, uskoivat he aivan varmaan (mikäli jäljestäpäin kerrottiin) kohtaavansa jonkun "vastakkaista sukupuolta" edustavan henkilön, jonka ihastunut vakava katse vakuutti heille heidän viehätys- ja vetovoimaansa. Minä en voi sanoa että kokemukseni tässä suhteessa oli samanlainen. Kävin kirkossa ja olin kävelyllä ja tiesin erittäin hyvin, ettei kukaan huomannut minua. Ei ollut Rue Fossetten varrella ainoatakaan tyttöä tai naista, joka ei olisi voinut eikä tahtonut todistaa aika ajoin saaneensa ihailevan katseen nuoren tohtorimme sinisistä silmistä. Minun on kuitenkin pakko, niin nöyryyttävältä kuin se kuuluneekin, jättää itseni huomioon ottamatta: mitä minuun tulee, olivat nuo siniset silmät yhtä viattomat ja tyynet kuin taivas, jonka sini näytti olevan niille sukua. Ja niin kuulin toisten puhelevan, ihmettelin usein heidän iloisuuttaan, varmuuttaan ja itseensätyytyväisyyttä, mutta en vaivannut itseäni nostamaan silmiäni tuijottaakseni polulle jota he niin varmaan uskoivat astuvansa. Tämä ei siis ollut mikään lemmenkirje, ja lujasti vakuuttuneena päinvastaisesta avasin sen levollisesti. Näin se kuului — minä käännän sen:
"Unteni enkeli! Tuhannet, tuhannet kiitokset siitä, että pidit lupauksesi: tuskin uskalsin toivoakaan sen täyttymistä. Uskoin tosiaankin Sinun laskevan leikkiä, ja sitä paitsi näytit pitävän yritystä niin vaarallisena — olihan hetki niin tavaton, käytävä niin ankarasti kielletty — ja kuten sanoit, kummittelee siellä usein tuo lohikäärme, englanninopettajatar — une véritable bégueule Britannique à ce que vous dites — espèce de monstre, brusque et rude comme un vieux caporal de grenadiers, et revêche comme une religieuse"[40] (lukija suonee anteeksi vaatimattomuuteni, kun sallin tuon imartelevan kuvan rakastettavasta itsestäni säilyttää alkukielen hienon asun). "Sinä tiedät", jatkui tämä verraton vuodatus, "että pikku Gustave on sairautensa vuoksi siirretty erään opettajan huoneeseen — tuohon onnen suosimaan huoneeseen, jonka ikkuna viettää Sinun vankilasi pihaan. Sinne on minun, sedistä parhaan, lupa tulla tervehtimään häntä. Kuinka vavisten lähestyinkään ikkunaa ja silmäilin Edeniisi — minulle se on Eden, vaikkakin Sinulle erämaa — kuinka pelkäsinkään näkeväni vain tyhjyyttä tai äsken mainitun lohikäärmeen! Kuinka riemuisasti sykkikään sydämeni, kun noiden kateellisten oksien läpi näin vilauksen somasta olkihatustasi ja harmaan pukusi hulmahduksen — puvun jonka tuntisin tuhansien joukosta. Mutta miksi, enkelini, et katso ylös? Sinä julma, miksi epäät minulta ainoatakaan sädettä noista ihanista silmistä! — Kuinka yksikin katse olisi minua elähyttänyt! Kirjoitan tämän kuumeisella kiireellä, käytän hyväkseni tilaisuutta sillä aikaa kun lääkäri tutkii Gustavea, suljen sen pieneen lippaaseen kukkakimpun kera — ne ovat kukista suloisimmat, mutta kuitenkin vähemmän suloisia kuin Sinä, minun Perini — minun iki-ihanaiseni! Ikuisesti Sinun — tiedät kyllä kuka."
"Soisinpa tietäväni kuka se on", arvelin minä, ja vielä enemmän kuin sen kirjoittajaa toiveeni tarkoitti henkilöä jolle tämä rahanarvoinen epistola oli osoitettu. Kenties se oli jonkun kihloissa olevan oppilaan sulhaselta, ja siinä tapauksessa ei ollut tehty eikä aiottu tehdä mitään suurta virhettä — pieni säännöttömyys vain. Monella tytöllä — varmaan suurimmalla osalla — oli veljiä tai serkkuja naapurikoulussa. Mutta "harmaa puku, olkihattu", siinä varmaan oli avain — sangen hämmennyttävä. Olkihattu oli tavallinen puutarhapäähine, jota käytti hyvin moni. Madame Beck itse käytti juuri näihin aikoihin enimmäkseen harmaata pukua, eräs toinen opettajatar ja pari oppilasta olivat hankkineet samanvärisen ja -kuosisen puvun kuin omani: se oli jonkinlainen arkipuku, joka sattui siihen aikaan olemaan muodissa.
Siinä aprikoidessani huomasin että minun oli mentävä sisään. Makuuhuoneissa välkehtivät valot ilmaisivat että rukoushetki oli ohi ja oppilaat menossa levolle. Puolen tuntia vielä, ja kaikki ovet olisivat lukossa, kaikki valot sammuksissa. Päätyovi oli vielä auki, jotta kuumentuneeseen taloon pääsisi kesäillan raikkautta, ovenvartijattaren huoneesta sen vieressä loisti valoa, ja sen hohteessa näkyi pitkä eteinen, jonka toisella puolen oli salonkiin vievä kaksoisovi, ja näköalan sulki iso kadulle aukeneva ovi.
Yhtäkkiä kuului pikainen kellonsoitto, pikainen mutta ei äänekäs — pieni kilahdus vain, kuin varoittava metallikuiske. Rosine syöksyi esiin huoneestaan ja riensi avaamaan. Henkilö jonka hän laski sisään, puheli hänen kanssaan pari minuuttia: tuntui kuin olisi epäröity ja vitkasteltu. Rosine tuli puutarhanovelle lamppu kädessä, pysähtyi portaille, kohotti lamppua ja katseli ympärilleen epämääräisesti.
"Sellaista satua", hän huudahti keimaillen. "Kukaan ei ole ollut siellä."
"Antakaa minun mennä", pyysi ääni jonka hyvin tunsin. "Pyydän vain viittä minuuttia." Ja tuttu hahmo, pitkä ja kookas (sellainen se oli meidän kaikkien Fossette-kadun asukkaiden mielestä), tuli ulos ja lähti harhailemaan keskelle puutarhan käytäviä ja pöytiä. Se oli pyhyyden loukkausta — mieshenkilön tunkeutuminen tällaiseen paikkaan, tällaisena hetkenä — mutta hän tiesi olevansa etuoikeutettu ja ehkä sitä paitsi luotti ystävälliseen yöhön. Hän vaelsi käytävää, vaelsi toista, katseli puoleen ja toiseen, katosi pensaikkoihin ja tallasi kukkia, taittoi oksia etsiessään — tunkeutui vihdoin "kielletylle käytävälle". Siellä minä ilmestyin hänen eteensä, arvatenkin kuin kummitus.
"Tohtori John, se on löytynyt!"
Hän ei kysynyt kuka löysi, sillä hänen nopea katseensa huomasi että se oli minulla kädessä.
"Älkää antako häntä ilmi", hän sanoi ja katsoi minuun kuin olisin todellakin ollut lohikäärme.
"Vaikka olisin luonnostani miten petollinen tahansa, en voi antaa ilmi sellaista mitä en tiedä", oli vastaukseni. "Lukekaa kirje, niin näette miten vähän se ilmaisee."
"Ehkä olette lukenutkin sen", ajattelin itsekseni, enkä kuitenkaan voinut uskoa hänen kirjoittaneen sitä. Kirje ei juuri voinut olla hänen tyyliään; sitä paitsi olin kyllin hupsu kuvittelemaan että hän olisi ollut vähän kohtuullisempi antaessaan minulle tuollaisia nimiä. Hänen oma ilmeensä vapautti hänet epäluulosta — hän kuumeni ja punastui lukiessaan.
"Tämä on totisesti liian paljon, tämä on julmaa, tämä on nöyryyttävää", pääsi hänen huuliltaan. Minunkin mielestäni se oli julmaa, kun näin hänen ilmeensä niin järkyttyneenä. Yhdentekevää oliko hän moitittava vai ei; minusta näytti että joku toinen oli moitittavampi.
"Mitä aiotte sillä tehdä?" hän kysyi. "Kerrotteko madame Beckille mitä olette löytänyt, ja nostatteko hälinän — häväistysjutun?"
Minusta tuntui että minun tuli kertoa, ja sanoin sen hänelle, mutta lisäsin etten uskonut asiasta nousevan mitään hälinää eikä häväistysjuttua, madame kun oli aivan liian varovainen tehdäkseen hälytystä asiasta joka tällä tavoin koski hänen laitostaan.
Hän seisoi katse maahan luotuna ja mietti. Hän oli sekä liian ylpeä että liian kunniallinen rukoillakseen minua olemaan vaiti, kun velvollisuuteni ilmeisesti oli puhua. Minä halusin tehdä oikein, mutta en mitenkään olisi tahtonut tuottaa hänelle mielipahaa tai ikävyyksiä. Juuri silloin Rosine vilkaisi avoimesta ovesta. Hän ei voinut nähdä meitä, vaikka minä oksien lomasta saatoinkin selvästi nähdä hänet: hänen pukunsa oli harmaa kuten minunkin. Tämä seikka, yhdistettynä aikaisempiin tapahtumiin, herätti minussa ajatuksen että asia, joskin valitettava, oli sellainen jonka suhteen minulla ei ollut mitään velvollisuuksia. Niinpä sanoin:
"Jos voitte vakuuttaa minulle, ettei kukaan madame Beckin oppilas ole sekaantunut asiaan, pysyn hyvin kernaasti siitä erilläni. Ottakaa lipas, kukkavihko ja kirje — minä puolestani unohdan koko asian ilomielin."
"Katsokaa", hän kuiskasi äkkiä, sulkiessaan käteensä sen mitä hänelle annoin, ja viitaten samalla oksien taa.
Minä katsoin. Näin madamen aamupuvussaan, huivi hartioilla ja tohvelit jalassa äänettömästi laskeutuvan portaita ja hiipivän kissan lailla ympäri puutarhaa. Kahden minuutin kuluttua hän olisi yllättänyt tohtori Johnin. Jos madame oli kissa, oli tohtori John aivan yhtä hyvin leopardi: mikään ei ollut äänettömämpää kuin hänen käyntinsä, kun hän tahtoi. Hän piti varansa, ja kun madame kääntyi erään nurkan taa, harppasi hän puutarhan poikki kahdella äänettömällä askelella. Madame tuli näkyviin, ja hän oli poissa. Rosine auttoi häntä sulkemalla viipymättä oven hänen ja vainoojattaren väliltä. Minäkin olisin voinut poistua, mutta tahdoin mieluummin kohdata madamen avoimesti.
Vaikka minulla usein ja tunnetusti oli tapana viettää hämyhetkeä puutarhassa, en tähän saakka koskaan ollut viipynyt näin myöhälle. Ihan varmaan oli madame kaivannut minua — oli tullut etsimään ja aikoi nyt iskeä syylliseen äkkiarvaamatta. Odotin nuhteita. Ei. Madame oli itse hyvyys. Hän ei lausunut edes huomautusta, hän ei osoittanut ihmetyksen varjoakaan. Ehdottomalla tahdikkuudellaan, jossa en luule ainoankaan elävän olennon koskaan voittaneen häntä, hän vain ilmoitti lähteneensä ulos hengittämään "iltailmaa".