"Mikä kaunis yö!" hän huudahti katsoen tähtiin — kuu oli nyt kadonnut Jean Baptisten leveän tornin taa. "Kuinka ihanaa, kuinka raikas ilma!"
Ja sen sijaan että olisi lähettänyt minut sisään hän veti minut kanssaan kävelemään pari kierrosta isolla käytävällä. Kun vihdoin molemmat palasimme sisään, nojautui hän rakkaasti olkapäähäni saadakseen tukea portaita noustessaan, ja erotessamme hän tarjosi poskensa suudeltavakseni. "Bon soir, ma bonne amie: dormez bien!"[41] oli hänen ystävällinen hyvänyöntoivotuksensa.
Minä huomasin hymyileväni maatessani valveilla ja miettivänä vuoteessani — hymyileväni madamelle. Hänen lienteä makea käytöksensä oli sille, joka hänet tunsi, varmana merkkinä siitä että jokin epäluulo askarteli hänen aivoissaan. Jostakin raosta tai tähystystornista, oksien lomitse tai avoimesta ikkunasta hän epäilemättä oli saanut vihiä — etäistä tai läheistä, harhaanvievää tai totuudenmukaista — sen illan tapahtumista. Niin hieno ja voittamaton hän oli vakoilun taidossa, että oli melkein mahdotonta ajatella että hänen puutarhaansa oli heitetty lipas ja että joku oli juossut hänen käytävillään ristiin rastiin etsimässä sitä, ilman että hän olisi oksan heilahduksesta, kiitävästä varjosta, oudosta jalanrapsahduksesta tai hiljaisesta supatuksesta (ja vaikka tohtori John oli lausunut harvat sanansa hyvin hiljaa, tuntui minusta siltä kuin hänen miehisen äänensä hyminä vielä olisi täyttänyt koko tämän luostarialueen) — ilman, sanon minä, että madame olisi jostakin vainunnut jotakin tavatonta olevan tekeillä hänen talossaan. Mitä se oli, sitä hän ei mitenkään voinut nähdä eikä keksiä tällä hetkellä, mutta hurmaava pieni sotkuinen vyyhti houkutteli häntä selvitystyöhön, ja olihan hän jo saanut "Meess Lucien", tuon hupsun kärpäsen, kömpelösti takertumaan keskelle hämähäkinverkkojaan.
XIII
AIVASTUS SOPIMATTOMALLA HETKELLÄ
Minulla oli tilaisuus uudelleen hymyillä madamen kustannuksella, vieläpä nauraa hänelle niiden kahdenkymmenen neljän tunnin aikana, jotka seurasivat edellisessä luvussa kerrottua pientä kohtausta.
Villetten ilmanala on yhtä vaihteleva, joskaan ei yhtä kostea kuin Englannin kaupunkien. Tuulinen yö seurasi tuota lempeätä auringonlaskua, ja koko seuraavan päivän raivosi kuiva myrsky; sää oli synkkä ja pilvinen, mutta sateeton, kadut sakeanaan hiekkaa ja pölyä, jota lenteli bulevardeilta. Tiedän ettei edes herttaisin ilma olisi houkutellut minua viettämään sen illan luku- ja lepohetkeä samassa paikassa missä olin viettänyt sen edellisenä päivänä. Käytäväni, ja itse asiassa puutarhan kaikki käytävät ja pensaikot, olivat tulleet uudella mutta ei hauskalla tavalla mielenkiintoisiksi, niiden yksinäisyyteen ei enää voinut luottaa, niiden rauha oli tullut epävarmaksi. Ikkuna josta satoi kirjelappuja, oli pilannut ennen niin rakkaan sopukan, jonka yllä se kohosi, ja sitä paitsi oli kukkasten silmillä nyt näkövoima ja puunrunkojen nystyrät kuuntelivat salaisten korvien tavoin. Tosin oli siellä muutamia kukkia, jotka tohtori John oli tallannut etsiessään ja juostessaan pois kiireisesti ja varomattomasti ja joita minä halusin suojella, kastaa ja herättää henkiin, olipa hän myös jättänyt pari jalanjälkeä kukkapenkkeihin, mutta nämä vahingot ehdin kovasta tuulesta huolimatta korjata hyvin aikaisin aamulla, ennen kuin yhteisen kansan silmät olivat ehtineet niitä nähdä. Miettivän tyytyväisenä istuin työpöytäni ja saksankirjani ääreen, oppilaiden lukiessa iltaläksyjään ja toisten opettajattarien tehdessä käsitöitä.
"Iltaluku" tapahtui aina ruokasalissa, joka oli paljon pienempi kuin kaikki kolme luokkahuonetta. Sinne ei koskaan laskettu muita kuin sisäoppilaat, ja näitä oli vain parikymmentä. Kaksi lamppua riippui katosta kahden pöydän yllä, ne sytytettiin hämärän tultua ja olivat merkkinä siitä, että koulukirjat oli pantava syrjään, kasvoille oli otettava juhlallinen ilme, yleinen hiljaisuus saatava aikaan ja "la lecture pieuse" aloitettava. Tämä niin sanottu "hurskas lukeminen" oli etupäässä tarkoitettu, kuten pian huomasin, terveelliseksi kuoletukseksi älylle, hyödylliseksi nöyryytykseksi järjelle ja sellaiseksi lääkeannokseksi terveelle ymmärrykselle, kuin se jouten ollessaan saattoi sulattaa ja käyttää hyväkseen parhaansa mukaan.
Kirja, joka kannettiin esiin (se ei koskaan vaihtunut, vaan kun päästiin loppuun, alettiin taas alusta), oli kunnioitettava nidos, vanha kuin vuoret, harmaa kuin kaupungintalo.
Olisin antanut kaksi frangia, jos kerran olisin saanut tuon kirjan käsiini, saanut käännellä sen pyhiä keltaisia lehtiä, päässyt selville nimestä ja tutkinut omin silmin noita suunnattomia valhejuttuja, joita minun arvottomana kerettiläisenä oli lupa ammentaa vain ällistyneillä korvillani. Tämä kirja sisälsi pyhimyslegendoja. Hyvä Jumala (minä sanon kunnioittaen nämä sanat), mitä taruja ne olivatkaan! Mitä kerskailevia veijareita olivatkaan nuo pyhimykset, jos he ensimmäisinä olivat ylpeilleet noista tekosista tai keksineet nuo ihmeet! Nämä tarut eivät kuitenkaan olleet muuta kuin munkkien mielikuvitusta, joita sai itsekseen nauraa, mutta sitä paitsi oli siinä papillisia aineksia, ja kirjan pappisvoima oli paljon vaarallisempi kuin munkkien höpsötys. Korvat kuumottivat molemmin puolin päätäni, kun pakosta kuulin kertomuksia siitä henkisestä marttyyriudesta, johon Rooma alistaa ihmiset, pöyhkeilevistä rippi-isistä, jotka olivat ilkeästi käyttäneet väärin valtaansa, saattaneet syvään alennustilaan ylhäissäätyisiä naisia ja tehneet kreivittäristä ja prinsessoista viheliäisimpiä orjia auringon alla. Tarinat sellaiset kuin Konradin ja Unkarin Elisabetin toistuivat yhä uudelleen koko pelottavassa rikollisuudessaan, inhottavassa tyranniudessaan ja mustassa jumalattomuudessaan, tarinat jotka olivat kuin painajaisunia, täynnä ahdistusta, hätää ja tuskaa.
Istuin muutamina iltoina kuuntelemassa tätä "hurskasta lukua" niin hyvin ja levollisena kuin taisin. Vain kerran katkaisin saksieni kärjet työntäessäni ne vaistomaisesti aika syvälle edessäni olevaan madonsyömään pöytään. Mutta vihdoin se sai minut niin polttavan kuumaksi, ohimoni, sydämeni ja ranteeni tykyttivät niin nopeasti, ja uneni jäljestäpäin oli niin katkonaista ja levotonta, etten voinut enää jäädä paikalleni. Näin varovaisimmaksi nopeasti hävitä niin pian kuin tuo ilkeä vanha kirja kannettiin esiin. Mause Headrigg ei koskaan voinut tuntea voimakkaampaa kutsumusta nousta todistamaan kersantti Bothwellia vastaan kuin minä lausumaan mielipiteeni tuosta paavilaisesta "hurskaasta lukemisesta". Onnistuin kuitenkin hillitsemään ja hallitsemaan haluni, ja vaikka aina livistin niin pian kuin Rosine tuli sytyttämään lampun, tein sen kuitenkin aivan hiljaa, käyttäen hyväkseni edullista pientä hälinänhetkeä ennen kuolemanhiljaisuutta, ja kadoten silloin kun oppilaat panivat kirjansa pois.
Kun katosin, katosin pimeyteen, kynttilöitä ei ollut lupa kantaa, ja opettajalla joka poistui ruokailuhuoneesta, oli pakopaikkanaan vain pimeä eteinen, luokkahuone tai makuuhuone. Talvella pakenin pitkiin luokkahuoneisiin ja astelin niissä edestakaisin pysyäkseni lämpimänä. Olin onnellinen jos kuu paistoi, ja jos vain tähdet tuikkivat, totuin pian niiden himmeään loisteeseen, vieläpä täydelliseen pimeyteenkin. Kesällä ei koskaan ollut aivan pimeä, ja silloin menin yläkertaan, omaan osastooni pitkään makuuhuoneeseen, avasin oman ikkunani (huonetta valaisi viisi suuren oven kokoista ikkunaa), nojauduin ulos ja katselin puutarhan takana leviävää kaupunkia, kuuntelin orkesterin soittoa puistosta tai palatsipuistikosta, ajattelin väliin omia ajatuksiani, elin omaa elämääni omassa hiljaisessa varjomaailmassani.
Sinä iltana, tapani mukaan paeten paavia ja hänen teoksiaan, nousin yläkertaan, lähenin makuuhuonetta ja avasin hiljaa oven, jota pidettiin aina huolellisesti suljettuna ja joka, kuten kaikki muutkin tämän talon ovet, avautui äänettömästi voidelluilla saranoillaan. Ennen kuin näin, tunsin että suuressa, tavallisesti tyhjässä huoneessa oli elämää — eipä silti että olisi kuulunut hiiskausta tai henkäystä tai pientäkään rasahdusta, mutta tyhjyys puuttui. Yksinäisyys ei ollut kotona. Kaikki valkoiset vuoteet — "enkelinvuoteet", kuten niitä runollisesti nimitettiin — olivat näkyvissäni ensi silmäyksellä: kukaan ei nukkunut niissä. Korviini sattui varovasti avatun lipastonlaatikon ääni, ja kun astuin vähän syrjemmälle, aukesi eteeni vapaa näköala, jota laskeutuvat verhot eivät häirinneet. Saatoin nyt nähdä oman laatikkoni ja oman lipastoni, jonka päällä oli lukittu ompelulipas ja jonka laatikot olivat lukossa.
Erinomaista! Tanakka äidillinen pikku olento, säädyllinen huivi hartioilla ja päässä yömyssyistä puhtain, seisoi piirongin edessä kovasti puuhaten ja nähtävästi teki minulle sen palveluksen, että "järjesti laatikkoni". Ompelulippaan kansi oli auki, ylin laatikko auki, ja muut laatikot avattiin vuorollaan puolueettomasti ja kaikella kunnialla: kaikki esineet nostettiin esiin niiden sisästä ja käärittiin auki, kaikki paperit tarkastettiin, kaikki pienet lippaat avattiin, ja ihailtava oli taitavuus, mallikelpoinen huolellisuus, jolla etsintä suoritettiin. Madame teki työtänsä kuin todellinen tähti, kiirehtimättä, lepäämättä. Myönnän katselleeni häntä salaisella ilolla. Jos olisin ollut mies, luulen että madame olisi löytänyt armon silmissäni, hän oli niin kätevä, niin siisti kaikessa mitä teki. Muutamien ihmisten liikkeet ärsyttävät sielua huolimattomalla kömpelyydellään, hänen taas tyydyttivät huolekkaalla kiinteydellään. Lyhyesti sanoen seisoin kuin lumottuna, mutta oli välttämätöntä pyrkiä rikkomaan lumous, täytyi peräytyä. Etsijä olisi voinut kääntyä ja huomata minut, edessä olisi välttämättä ollut kohtaus, hän ja minä olisimme äkkinäisessä romahduksessa heti paikalla oppineet tuntemaan toisemme perin pohjin: tipotiessään olisi ollut kaikki sovinnaisuus, pois puhallettu kaikki teeskentely. Minä olisin katsonut hänen silmiinsä, ja hän minun — olisimme tunteneet ettemme enää voisi työskennellä yhdessä, ja eronneet ainiaksi.
Mitä hyödytti koetella sellaista ratkaisua? Minä en ollut vihoissani enkä suinkaan halunnut jättää häntä. Olisin tuskin mistään voinut saada työnantajaa jonka ies olisi ollut niin helppo ja kevyt kantaa, ja minä todellakin pidin madamesta hänen verrattoman järkensä tähden, ajattelinpa sitten mitä hyvänsä hänen periaatteistaan. Hänen järjestelmänsä ei minua vahingoittanut, hän sai kernaasti soveltaa sitä minuun mielin määrin: toimenpiteistä ei kuitenkaan ollut mitään tulosta. Minä, jolla ei ollut mitään rakastajaa ja joka en odottanut rakkautta, olin sydämeni köyhyydessä yhtä turvassa vakoojilta kuin kerjäläinen varkailta. Niinpä käännyin takaisin ja pakenin, laskeutuen portaita yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin hämähäkki joka samalla liukui kaidepuuta alas.
Kuinka nauroinkaan päästyäni kouluhuoneeseen! Minä tiesin nyt, että hän oli nähnyt tohtori Johnin puutarhassa, ja minä tiesin mitä hän ajatteli. Tuon epäluuloisen luonteen näkeminen, joka omissa kuvitelmissaan oli joutunut niin kauaksi harhaan, kutkutti mieltäni suuresti. Mutta kun nauru kuoli, iski mieleeni eräänlainen viha, ja sitten seurasi katkeruus; kallioon oli lyöty, ja Meribahin vedet syöksyivät valloilleen. En koskaan ollut tuntenut niin outoa ja ristiriitaista sisäistä temmellystä kuin sinä iltana tunsin yhden tunnin ajan: kipeys ja nauru, polttava tuli ja haikea mielipaha riitelivät sydämestäni. Itkin kuumia kyyneleitä: en siksi että madame ei luottanut minuun — minä viisi hänen epäluuloistaan — vaan toisista syistä. Monimutkaiset ja hämmennyttävät ajatukset mullistivat olemukseni koko rauhan. Melske asettui kuitenkin, ja seuraavana päivänä olin jälleen Lucy Snowe.
Tutkiessani laatikoitani huomasin ne kaikki hyvin lukituiksi, eikä paraskaan tarkastelu olisi löytänyt muutosta tai näennäistä häiriötä ainoankaan esineen asemassa. Harvat pukuni olivat käärössä niinkuin olin ne jättänyt, pieni kimppu valkoisia orvokkeja, jotka muuan vieras (vieras minulle, sillä emme olleet koskaan vaihtaneet sanaakaan) oli kerran vaieten ojentanut minulle ja jonka olin kuivannut ja sen suloisen tuoksun tähden kätkenyt parhaan pukuni laskoksiin, oli paikallaan, musta silkkivyö, pitsiröyhelö ja kaulukset olivat ennallaan. Jos hän olisi rypistänyt ainoatakaan esinettä, myönnän että minun olisi ollut paljon vaikeampi antaa hänelle anteeksi, mutta huomatessani kaiken olevan kunnossa ja paikallaan, sanoin: "Jääkööt sikseen menneet asiat. Minä olen vahingoittumaton, miksi kantaisin kaunaa?"
<tb>
Eräs asia minua kummastutti, ja aivoissani etsin avainta siihen arvoitukseen melkein yhtä uupumatta kuin madame oli etsinyt johtolankaa lipastonlaatikkojeni hyödylliseen tuntemiseen. Kuinka oli mahdollista että tohtori John, jollei hän kerran ollut osallisena lippaan heittämiseen puutarhaamme, tiesi että se oli heitetty ja niin nopeasti ilmaantui paikalle etsimään sitä? Niin voimakas oli haluni päästä selville tästä asiasta, että aloin hautoa uskaliasta ajatusta:
"Miksi en voisi, jos joskus saan tilaisuuden, pyytää tohtori Johnia itseään selvittämään tätä sattumaa?"
Ja niin kauan kuin tohtori John pysyi poissa, uskoin todellakin rohkenevani koetella häntä tuollaisella kysymyksellä.
Pikku Georgette oli nyt toipumassa taudistaan, ja niin ollen hänen lääkärinsä teki käyntejään hyvin harvoin, olisipa lopettanut ne kokonaan, mutta madame tahtoi hänen silloin tällöin pistäytyvän talossa, kunnes lapsi tulisi kokonaan terveeksi.
Hän tuli lastenkamariin eräänä iltana juuri kun minä olin kuunnellut
Georgetten murteellista iltarukousta ja pannut hänet vuoteeseen.
Tarttuen pienokaisen käteen hän sanoi:
"Cette enfant a toujours un peu de fièvre."[42] Ja vilkaisten minuun nopeammin kuin oli tavallista hänen tyvenille silmilleen hän lisäsi heti: "Le Docteur John l'a-t-il vue dernièrement? Non, n'est-ce pas?"[43]
Sen asian hän tietenkin tunsi paremmin kuin kukaan koko talossa. "Hyvä", hän jatkoi, "minä olen lähdössä ulos ajelemaan. Minä pistäydyn tohtori Johnin luona ja lähetän hänet lapsen luo. Tahdon että tohtori näkee hänet tänä iltana — hänen poskensa hehkuvat, valtimo on nopea: te saatte ottaa tohtorin vastaan minun puolestani, minä en ole kotona."
Nyt oli niin, että lapsi voi aika hyvin, oli vain kuumissaan heinäkuun helteessä, ja oli tuskin vähemmän tarpeellista noutaa pappia antamaan viimeistä voitelua, kuin tohtoria kirjoittamaan lääkemääräystä. Niin ikään kävi madame harvoin "ajelulla", kuten hän tänä iltana sanoi, ja lisäksi tämä oli ensimmäinen kerta kun hän näki hyväksi olla poissa tohtori Johnin käynnin aikana. Koko järjestely viittasi johonkin suunnitelmaan — näin sen selvästi mutta ilman vähintäkään levottomuutta. "Ha haa, madame", nauroi Kerjäläinen Kevytsydän, "sinun oveluutesi iskee harhaan."
Hän lähti hyvin hienosti pukeutuneena, hartioilla kallisarvoinen huivi, päässä muuan chapeau vert tendre,[44] jonka väri olisi ollut hyvin uskallettu vähemmän raikkaalle hipiälle kuin hänen, mutta hänelle se ei sopinut huonosti. Olisin tahtonut tietää mitä hänellä oli mielessä, aikoiko hän todellakin lähettää tohtori Johnin vai eikö, ja tulisiko tämä — hänhän saattoi olla muualla.
Madame oli antanut tehtäväkseni pitää Georgettea valveilla tohtorin tuloon asti, ja siksi minulla oli täysi työ kertoa hänelle lastenkamari-satuja ja laverrella hänen ilokseen. Olin kiintynyt Georgetteen, hän oli tunteellinen ja helläsydäminen lapsi, ja minulle oli oikea nautinto pitää häntä polvellani tai kantaa käsivarsillani. Tänä iltana hän tahtoi minua laskemaan pääni hänen pienen vuoteensa pielukselle, panipa vielä pienet käsivartensa kaulaani. Hänen puserruksensa ja luottava tapansa painaa poskensa poskeeni sai minut melkein itkemään kipeästä hellyydestä. Tässä talossa ei minkäänlaisilla tunteilla ollut sijaa, ja siksi tämä puhdas pikku pisara puhtaasta pikku lähteestä oli liian suloinen, se tunkeutui syvälle, hellytti sydämen ja nostatti kyynelet silmiin.
Puolen tuntia tai tunti kului, Georgette kuiskasi pehmeällä leperryksellään, että hänen alkoi olla uni. "Ja sinä olet nukkuva", ajattelin minä, "äidin ja lääkärinkin uhalla, jolleivät he ole täällä kymmenen minuutin kuluessa."
Kuule! Ovikello soi, sitten kuului askelia jotka hämmästyttivät nopealla etenemisellään. Rosine saattoi sisään tohtori Johnin, ja tuolla vapaalla käytöksellä, joka ei ollut erikoisen luonteenomaista vain hänelle, vaan Villetten palvelustytöille yleensä, jäi kuulemaan mitä tohtorilla oli sanottavana. Madamen läsnäolo olisi karkottanut hänet takaisin omaan valtakuntaansa eteiseen — minun tai jonkun muun opettajan tai oppilaan läsnäolosta hän välitti viisi. Siinä hän seisoi somana, siistinä ja kielevänä, molemmat kädet korean esiliinansa taskuissa, ja katseli tohtori Johnia yhtä rohkeasti ja ujostelematta kuin olisi tämä ollut kuvapatsas eikä elävä herrasmies.
"Le marmot n'a rien, n'est-ce pas?"[45] sanoi hän viitaten Georgetteen leuan nykäisyllä.
"Pas beaucoup",[46] kuului vastaus, tohtorin kiireesti kyhätessä paperille vaaratonta lääkemääräystä.
"No niin", jatkoi Rosine ja tuli aivan lähelle häntä hänen pannessaan pois kynänsä. "Entä lipas — saitteko sen? Monsieur lähti pois kuin tuulispää toissa iltana, enkä ehtinyt kysyä."
"Minä löysin sen."
"Ja kuka sitten oli sen viskannut?" jatkoi Rosine lausuen aivan vapaasti nuo samat sanat, jotka minä niin kovin kernaasti olisin sanonut, jos vain olisin ollut kyllin taitava ja rohkea. Kuinka lyhyt muutamille ihmisille onkaan tie paikkaan joka toisista tuntuu saavuttamattomalta!
"Se jääköön minun salaisuudekseni", sanoi tohtori John lyhyesti mutta ilman minkäänlaista ylpeyttä.
Hän näytti täydellisesti ymmärtävän Rosinen kaltaisen tytönheilakan luonnetta.
"Mutta", jatkoi tämä vähääkään nolostumatta, "monsieur tiesi että se oli heitetty, koska kerran tuli hakemaan sitä — kuinka monsieur tiesi?"
"Olin katsomassa pientä potilasta viereisessä koulussa", hän sanoi, "ja näin kun lipas pudotettiin hänen kamarinsa ikkunasta. Sitten tulin hakemaan sitä."
Kuinka yksinkertainen olikaan koko selitys! Kirjeessähän oli viitattu tohtoriin, joka oli katsomassa "Gustavea".
"Niinkö!" huudahti Rosine. "Eikö siinä siis ole mitään kätkettynä — ei mitään salaisuutta, ei lemmenseikkailua?"
"Ei enempää kuin minun kädessäni", vastasi tohtori näyttäen kämmentään.
"Mikä vahinko", vastasi letukka. "Ja minä — jolla jo alkoi olla omat ajatukseni tästä kaikesta."
"Todellako? Se oli turhaa vaivannäköä", oli tohtorin kylmä vastaus.
Rosine närkästyi. Tohtori ei voinut olla nauramatta nähdessään hänen nyrpistävän suutaan, ja kun hän nauroi, tuli hänen ilmeeseensä jotakin erikoisen hyväntahtoista ja hilpeätä. Minä näin hänen pistävän käden taskuunsa.
"Kuinka monta kertaa olette avannut minulle oven viime kuukauden kuluessa?" hän kysyi.
"Monsieur olisi itse saanut pitää laskua siitä", sanoi Rosine nokkelasti.
"Niinkuin ei minulla olisi parempaa tehtävää", vastasi tohtori, mutta minä näin hänen antavan Rosinelle kultarahan, jonka tämä otti aivan epäröimättä ja hyppeli sitten avaamaan ovea, jonka kello soi joka viides minuutti juuri nyt, kun eri perheiden palvelijattaret tulivat hakemaan ulko-oppilaita kotiin.
Lukija ei saa ajatella liian pahaa Rosinesta: itse asiassa hän ei ollut mikään huono ihminen, eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, että olisi millään tavoin häpeällistä ottaa mitä vain sai, tai mitenkään julkeata seisoa siinä räkättämässä kuin harakka koko kristikunnan parhaalle herrasmiehelle.
Minä olin saanut tietää jotakin äskeisen kohtauksen aikana, paitsi sitä mikä koski norsunluulipasta, nimittäin sen, että häpeä tohtori Johnin sydämen särkemisestä ei kuulunut tuolle musliinipuvulle, oli se sitten punainen tai harmaa, eikä myöskään poimutetulle esiliinalle taskuineen. Nämä vaatekappaleet olivat ilmeisesti yhtä viattomat kuin Georgetten pieni sininen mekko. Sitä parempi. Mutta kuka siis oli syyllinen? Missä oli perustus, missä alkulähde, missä täydellinen selitys koko juttuun? Muutamat seikat olivat jo selvinneet, mutta kuinka paljon olikaan vielä pimeätä kuin yö!
"Oli miten oli", sanoin itselleni, "tämä asia ei kuulu sinulle", ja kääntyen pois kasvoista joissa katseeni oli vaistomaisesti kysyvänä viipynyt, silmäsin ulos ikkunasta, joka vietti puutarhaan. Tohtori John seisoi sillä välin vuoteen vieressä ja veti hitaasti käteensä käsineitä katsellen pientä potilastaan, jonka silmät ummistuivat ja huulet aukenivat unen lähestyessä. Minä odotin kunnes hän lähtisi kuten tavallisesti — nopeasti kumartaen ja lausuen tuskin kuuluvan "hyvää yötä". Juuri kun hän otti hattunsa, sattui katseeni, joka oli kiintynyt puutarhaa ympäröiviin rakennuksiin, tuohon aikaisemmin mainittuun ikkunaan. Se avattiin varovasti, ja aukosta pistettiin käsi ja valkea nenäliina. Molempia huiskutettiin. En tiedä vastattiinko merkkiin jostakin näkymättömästä osasta omaa rakennustamme, mutta ikkunasta liiteli heti sen jälkeen putoava esine, valkoinen ja kevyt — uusi kirjelappu, tietysti.
"Siinä!" huudahdin vaistomaisesti.
"Missä?" kysyi tohtori John kiivaasti ja tuli suoraa päätä ikkunan luo. "Mikä on?"
"He ovat tehneet sen uudelleen", vastasin minä. "Nenäliinaa heilutettiin ja jotakin putosi." Ja minä viittasin ikkunaan, joka nyt oli aivan tekopyhästi kiinni.
"Menkää alas heti, ottakaa se ja tuokaa tänne", kuului hänen jyrkkä määräyksensä. Sitten hän lisäsi: "Kukaan ei kiinnitä huomiota teihin, minut nähtäisiin."
Minä menin suoraa päätä. Hetkisen etsittyäni löysin taitetun paperin, joka oli tipahtanut erään pensaan alimmalle oksalle, ja vein sen suoraan tohtori Johnille. Luulen ettei edes Rosine nähnyt minua tällä kertaa.
Tohtori John repi kirjelipun kappaleiksi lukematta sitä.
"Siinä ei ole hiukkaakaan hänen syytään, se teidän tulee muistaa."
"Kenen syytä?" kysyin. "Kuka se on?"
"Ettekö siis vielä tiedä?"
"En vähääkään."
"Ettekö arvaa?"
"En."
"Jos tuntisin teidät paremmin, tekisi melkein mieleni ottaa teidät uskotukseni ja siten saada teidät vartijaksi maailman viattomimmalle ja parhaalle mutta jonkin verran kokemattomalle olennolle."
"Siveyden vartijaksiko?"
"Niin", sanoi hän hajamielisesti. "Mitä ansoja viritetäänkään hänen ympärilleen!" hän lisäsi miettiväisenä, ja nyt hän varmaan ensi kerran tutki kasvojani — tietenkin levottomana siitä, näkisikö niistä jonkin luontaisen ilmeen, joka rohkaisisi häntä uskomaan turviini taivaallisen olennon, jota vastaan pimeyden voimat vehkeilivät. Minä en tuntenut suurtakaan kutsumusta taivaallisten olentojen kaitsijaksi, mutta muistin kohtausta tavaratoimistossa, ja minusta tuntui että olin hänelle velkaa vastapalveluksen: jos voin, tahdoin auttaa häntä, eikä minun määrättävissäni ollut millä tavoin. Niin vähän vastahakoisesti kuin mahdollista selitin olevani "halukas tekemään voitavani henkilön hyväksi joka kiinnosti häntä".
"Minä olen asiassa vain katsojana", hän sanoi ihailtavan vaatimattomasti, kuten minusta näytti. "Satun tuntemaan tuon luonteeltaan sangen arvottoman ihmisen, joka vastakkaisesta talosta on jo kahdesti häirinnyt tämän paikan pyhyyttä, ja seurapiireissä olen myös tavannut henkilön jota nämä alhaiset yritykset tarkoittavat. Hänen verrattoman ylevämmyytensä ja synnynnäisen hienostuksensa pitäisi karkottaa kaikki julkeus hänen läheisyydestäänkin, niin luulisi. Niin ei kuitenkaan ole, ja koska hän on viaton ja vailla epäluuloja, tahtoisin varjella häntä pahasta, jos voisin. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan voi tehdä mitään: en pääse hänen lähelleen." Hän vaikeni.
"Hyvä, minä olen halukas auttamaan teitä, kunhan vain sanotte millä tavoin." Ja ajatuksissani kävin nopeasti talomme asukasluettelon läpi etsien tuota ihmeolentoa, tuota kallisarvoista helmeä, tuota virheetöntä jalokiveä. "Sen täytyy olla madame", päättelin.
"Hän yksin meistä kaikista kykenee näyttämään muita ylevämmältä, mutta mitä tulee hänen epäluulottomuuteensa ja kokemattomuuteensa jne., ei tohtori Johnin tarvitsisi vaivata päätään niillä. Se juuri kuitenkin on hänen päähänpistonsa, enkä tahdo vastustaa häntä, hän saakoon tahtonsa täyttymään, hänen enkelinsä olkoon enkeli."
"Osoittakaa vain mille taholle minun on suunnattava huolenpitoni", jatkoin vakavana, vaikka sisimmässäni hihitin sitä ajatusta, että minut pantaisiin madame Beckin tai jonkun hänen oppilaansa kaitsijaksi.
Tohtori Johnilla sattui olemaan hienosäikeinen hermosto, ja hän tunsi heti vaistomaisesti, mitä karkeampirakenteinen mieli ei olisi aavistanut, nimittäin että hän hieman huvitti minua. Veri kohosi hänen poskiinsa, hän kääntyi hymyillen tuskin huomattavasti ja otti hattunsa — hän aikoi lähteä. Tunsin piston sydämessäni.
"Minä tahdon — tahdon auttaa teitä", sanoin kiihkeästi. "Minä teen mitä vain toivotte. Pidän silmällä enkeliänne, pidän hänestä huolta, kunhan vain sanotte kuka hän on."
"Mutta täytyyhän teidän tietää", sanoi hän vakavana mutta hyvin hiljaisella äänellä. "Niin tahraton, niin hyvä, niin sanomattoman kaunis — mahdotonta että samassa talossa olisi kahta hänen vertaistaan. Minä tarkoitan tietysti —"
Tällöin madame Beckin huoneen ovi (joka avautui lastenkamariin) äkkiä rapsahti, ikään kuin käsi, joka piti kiinni lukosta, olisi lievästi vavahtanut. Pidätetty aivastus oli väkisinkin pärskähtänyt ja tehnyt tepposet. Tuollaisia pieniä vahinkoja voi sattua parhaille joukostamme. Madame, tuo erinomainen nainen, oli vartiopaikallaan. Hän oli palannut kotiin hiljaa, hiipinyt portaita ylös varpaillaan ja oli nyt huoneessaan. Jos aivastusta ei olisi tullut, olisi hän saanut kuulla kaiken, ja minä myös, mutta tuo onneton pärähdys sai tohtori Johnin hämmentymään. Hänen seisoessaan siinä säikähtyneenä tuli madame sisään ketteränä, levollisena, parhaalla tuulellaan, eikä kukaan hänen tapojaan tuntematon olisi voinut muuta uskoa kuin että hän oli juuri palannut kotiin. Jokainen olisi karkottanut mielestään ajatuksen että hänen korvansa oli ainakin viimeisten kymmenen minuutin ajan ollut liimattuna avaimenreikään. Hän oli aivastavinaan vielä, selitti olevansa "enrhumée"[47] ja alkoi sitten sujuvasti kertoa "ajelustaan". Kello kutsui rukouksiin, ja minä jätin hänet tohtorin seuraan.
XIV
JUHLA
Niin pian kuin Georgette parani, lähetti madame hänet maaseudulle. Minä olin suruissani; rakastin lasta, ja menettäessäni hänet olin entistäkin köyhempi. Mutta en saanut valittaa. Elin talossa joka oli täynnä pulppuavaa elämää; olisin voinut saada tovereita, mutta valitsin yksinäisyyden. Kaikki opettajat vuoron perään tarjosivat minulle erityistä tuttavuuttaan, ja minä koettelin heitä kaikkia. Erään heistä huomasin olevan kunniallinen nainen mutta ahdasajatuksinen, karkeatunteinen ja itsekäs. Toinen oli pariisitar, ulkonaisesti hienostunut mutta sydämeltään turmeltunut, vailla uskoa, vailla periaatteita, vailla rakkautta. Tunkeuduttuasi tämän luonteen säädyllisen ulkokuoren läpi, näit alla vain kuilun. Hän harrasti intohimoisesti lahjoja, ja siinä suhteessa kolmas opettajatar — toisella tavoin heikkoluonteinen ja mitätön ihminen — muistutti häntä suuresti. Tällä jälkimmäisellä oli toinenkin erikoisominaisuus — hän oli saita. Vallitsevimpana hänessä oli rakkaus rahaan sen itsensä tähden. Kultarahan näkeminen sytytti hänen silmiinsä vihreän kiillon, oudon nähdä. Suosionsa osoitukseksi hän vei minut kerran yläkertaan, avasi erään salaoven ja näytti minulle aarteen — kasan suuria karkeita rahoja — noin viisitoista guineaa viiden frangin kappaleina. Hän rakasti tätä aarretta niinkuin lintu muniaan. Siinä olivat hänen säästönsä. Hän tuli usein puhumaan minulle niistä viehättyneenä ja kuin pysyvän höperyyden vahassa, mikä oli outoa nähdä ihmisessä joka ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä viittä.
Pariisitar taas oli tuhlaavainen ja siveetön (so. taipumuksiltaan, hänen tekojaan en tuntenut). Jälkimmäinen ominaisuus näytti minulle käärmeenpäätään vain kerran, ja silloinkin hyvin varovasti. Väläyksessä minkä näin, se näytti oudonlaatuiselta matelijalta, sen uutuus kiihotti uteliaisuuttani, ja jos se olisi tullut rohkeasti esiin, olisin ehkä filosofin tavoin pitänyt puoliani ja kylmästi tarkastanut tuota pitkää elukkaa kaksihaaraisesta kielestä hamaan suomuiseen pyrstöön asti. Mutta se vain sihisi huonon romaanin lehdillä, ja kohdatessaan pikaisen ja epäviisaan vihanpuuskan se peräytyi ja katosi sähisten. Pariisitar vihasi minua siitä päivästä saakka.
Tämä nainen oli aina velkaantunut, sillä hänen palkkaansa ei tarvittu ainoastaan pukuihin, vaan myös hajuvesiin, kauneusvälineisiin, leivoksiin ja makeisiin. Mikä kylmä ja tunnoton nautiskelija hän olikaan joka suhteessa! Näen hänet vieläkin edessäni. Hänellä oli kapeat kasvot ja hintelä vartalo, kellahtava iho, säännölliset piirteet, virheettömät hampaat, huulet kuin lanka, leveä ulkoneva leuka, avoimet mutta jääkylmät silmät, joiden kiilto oli sekä vaativaa että kiittämätöntä. Hän vihasi yötä koko sydämestään ja rakasti sitä mitä hän nimitti huvitukseksi, joka oli tympeätä, sydämetöntä, älytöntä ajanhukkaa.
Madame Beck tunsi tämän naisen luonteen täysin hyvin. Hän kerran puhuikin kanssani hänestä, sävyssä joka oli lystikäs sekoitus arvostelua, välinpitämättömyyttä ja vastenmielisyyttä. Kysyin miksi hän piti tuota ihmistä laitoksessaan. Hän vastasi suoraan: siksi että se soveltui hänen etuihinsa, ja viittasi erääseen seikkaan jonka olin huomannut, nimittäin siihen että neiti St. Pierre omasi miltei verrattoman taidon saada kurittomat oppilaansa pysymään järjestyksessä. Hänen olemustaan ympäröi eräänlainen kivettävä voima, ja ilman minkäänlaista kiihkoa, melua tai suuttumusta hän hillitsi tytöt kuin tuuleton hallayö kohisevan virran. Itse opetustyössä ei hänestä ollut suurtakaan hyötyä, mutta tarkassa valvonnassa ja sääntöjen noudattamisessa hän oli korvaamaton. "Tiedän kyllä että hänellä ei ole periaatteita eikä kenties tapojakaan", myönsi madame suoraan, mutta lisäsi filosofin tavoin: "Hänen käytöksensä luokassa on aina täysin säädyllistä, vieläpä jossakin määrin arvokasta, ja siinä kaikki mitä tarvitaan. Oppilaat ja vanhemmat eivät katso kauemmas, enkä siis minäkään."
<tb>
Omituinen, hilpeä, meluisa pieni maailma oli tämä koulu: nähtiin paljon vaivaa jotta kahleet saataisiin kätketyiksi kukkasiin, hieno katolisuuden tuoksu tuntui joka toimenpiteessä, ja sallittua oli laaja aistillinen vapaus (niin sanoakseni) kateellisen henkisen rajoituksen vastapainoksi. Joka henki oli kasvatettava orjuuteen, mutta jottei kenenkään ajatus pysähtyisi miettimään tuota tosiseikkaa, tartuttiin kaikkiin ruumiillisen virkistyksen mahdollisuuksiin ja tehtiin niistä mitä voitiin. Täällä kuten muuallakin KIRKKO pyrki kasvattamaan lapsistaan ruumiillisesti vahvoja, sielullisesti heikkoja olentoja, lihavia, vereviä, raikkaita, mutta samalla tietämättömiä, ajattelemattomia, kyselemättömiä. "Syö, juo ja elä", se sanoo. "Pidä huolta ruumiistasi ja jätä sielusi minun haltuuni. Minä pidän huolta siitä, määrään sen suunnan ja menen takuuseen sen lopullisesta kohtalosta." Kas siinä kauppa jossa jokainen tosi katolilainen pitää itseään voittajana. Lucifer käyttää aivan samaa sanamuotoa: "Kaiken tämän voiman annan minä sinulle ja kunnian siitä, sillä se on jätetty minun haltuuni ja minä annan sen kenelle ikinä tahdon. Jos sinä siis tahdot palvella minua, on kaikki oleva sinun."
Näihin aikoihin — kesän kukkeimman hehkun aikana — tuli madame Beckin oppilaitoksesta niin iloinen paikka kuin koulu suinkin saattoi olla. Kaiken päivää olivat leveät kaksoisovet ja ikkunat selkoselällään, yhtämittainen auringonpaiste näytti kotiutuneen ilmakehään, pilvet purjehtivat kauas merten taa viipyen epäilemättä sellaisten saarimaiden yllä kuin Englanti — se rakas sumujen maa — mutta pysyen kokonaan poissa kuivalta mannermaalta. Asuimme paljon enemmän puutarhassa kuin katon alla. Tunnit pidettiin ja ateriat nautittiin "suuressa lehtimajassa". Sitä paitsi tuntui lähenevä loma-aika ilmassa, ja se muutti vapauden miltei vallattomuudeksi. Pitkään syyslomaan oli enää kaksi kuukautta, mutta sitä ennen odotti viettoaan eräs suuri päivä — tärkeä juhlatilaisuus — ei vähemmän kuin madamen syntymäpäivä.
Juhlan johto lankesi etupäässä neiti St. Pierren osaksi, koska madame itse muka oli asiasta erillään, kainosti tietämätön kaikesta mitä tulisi tapahtumaan hänen kunniakseen. Ennen kaikkea hän ei koskaan tietänyt, ei vähintäkään aavistanut, että joka vuosi pantiin koko koulussa toimeen rahankeräys kauniin syntymäpäivälahjan ostoa varten. Kohtelias lukija jättäköön tahdikkaasti huomioon ottamatta lyhyen salaisen neuvottelun tämän asian johdosta madamen omassa huoneessa.
"Mitä tahdotte tänä vuonna?" kysyi hänen pariisilainen luutnanttinsa.
"Oh, mitä sellaisista! Jättäkää se sikseen. Antakaa lapsiparkojen pitää franginsa." Ja madame näytti suopealta ja vaatimattomalta.
St. Pierre työnsi tällöin leukansa pystyyn; hän osasi madamen ulkoa ja nimitti hänen "hyvyyden"-ilmeitään irvistyksiksi. Hän ei hetkeäkään edes ollut kunnioittavinaan niitä.
"Pian nyt", hän sanoi kylmästi. "Mainitkaa esine. Pitääkö sen olla korutavaraa vai porsliinia, rihkamaa vai hopeata?"
"No niin! Pari kolme hopealusikkaa ja saman verran hopeahaarukoita."
Ja tuloksena oli kaunis rasia, joka sisälsi hopeaesineitä kolmensadan frangin arvosta.
Juhlapäivän ohjelma oli seuraava: lahjan antaminen, välipala puutarhassa, näytelmäkappale, jonka oppilaat ja opettajat esittivät, tanssia ja illallinen. Tämä kaikki tuntui minusta perin suurenmoiselta, kuten hyvin muistan. Zélie St. Pierre ymmärsi tällaisia asioita ja johti niitä taitavasti.
Pääkohta oli näytelmäkappale, jota varten tarvittiin kuukauden valmistuksia. Jo näyttelijäin valinta kysyi taitoa ja huolekkuutta; sitten seurasi lausunnan ja asentojen opetusta sekä lukemattomia väsyttäviä harjoituksia. Kaikkeen tähän St. Pierre tietenkään ei riittänyt: siinä vaadittiin toista johtoa, toista taitoa kuin hänen. Henkilö joka täytti nämä vaatimukset, oli Paul Emanuel, kirjallisuuden opettaja. Minun osalleni ei koskaan langennut päästä kuulemaan herra Emanuelin näyttämöopetusta, mutta näin hänet usein kun hän astui carrén poikki (nelikulmainen eteinen asuinhuoneiden ja luokkahuoneiden välillä). Lämpiminä iltoina kuulin hänen luentonsa avoimesta ovesta, ja hänen nimensä sekä kaskuja hänestä kaikui korviini joka taholta. Varsinkin aikaisempi tuttavamme neiti Ginevra Fanshawe, joka oli valittu esittämään huomattavaa osaa näytelmässä ja joka yleensä lahjoitti minulle suuren määrän vapaahetkistään, höysti puhettaan usein jäljittelemällä hänen sanojaan ja tekojaan. Ginevran mielestä hän oli hirvittävän ruma, ja tyttö tunnusti joutuvansa miltei hysteerisen pelon valtaan kuullessaan hänen äänensä tai askelensa. Hän oli tumma pieni mies, yrmeä ja pisteliäs. Minunkin mielestäni hän oli aika karmea ilmiö — musta lyhyeksi leikattu tukka, leveä kellahtava otsa, laihat posket, suuret värisevät sieraimet, läpitunkeva katse ja hätäinen käytös. Ärtyisä hän oli, sen kyllä huomasi kun kuuli hänen tiuskivan määräyksiään kömpelölle näyttelijäjoukolle. Väliin hän purki kärsimättömyyttään ja kiukkuaan näihin harjaantumattomiin tilapäisnäyttelijättäriin ja pauhasi heidän käsitystensä nurinkurisuutta, tunteittensa kylmyyttä, antaumuksensa heikkoutta. "Kuulkaa!" hän huusi, ja hänen äänensä vyöryi yli äsken mainittujen, ja kun kuuli Ginevran, Mathilden tai Blanchen heikon piipityksen heidän yrittäessään matkia sitä, ymmärsi kyllä miksi tuo samainen piipitys oli saanut palkakseen suuttumuksen kumeata murinaa tai raivon vihaista sähinää.
"Vous n'êtes donc que des poupées?"[48] kuulin hänen jylistävän. "Vous n'avez pas de passions — vous autres? Vous ne sentez donc rien? Votre chair est de neige, votre sang de glace? Mois, je veux que tout cela s'allume, qu'il ait une vie, une âme!"[49]
Turha purkaus! Ja kun hän vihdoin huomasi että se oli turha, heitti hän äkkiä koko asian sikseen. Tähän asti hän oli opettanut heille suurta murhenäytelmää, nyt hän repi murhenäytelmän kappaleiksi ja toi seuraavana päivänä pienen, kiinteän, tyhjänpäiväisen ilveilyn. Tämän tytöt ottivat vastaan suopeammin, ja sitä hän nyt takoi heidän sieviin pyöreihin päihinsä.
Neiti St. Pierre oli aina läsnä Emanuelin harjoituksissa, ja minulle kerrottiin että hänen kohtelias käytöksensä, näennäinen tarkkaavaisuutensa, tahdikkuutensa ja viehkeytensä oli tehnyt mainittuun herrasmieheen erittäin edullisen vaikutuksen. Hänellä oli todellakin taito jonkin aikaa miellyttää ketä tahtoi, mutta tuo tunne ei ollut kestävä: seuraavassa hetkessä se kuivui kuin kaste, haihtui kuin höytyset.
Päivä ennen madamen juhlaa oli lupapäivä samoin kuin itse syntymäpäiväkin. Se omistettiin kolmen kouluhuoneen siivoamiselle, puhdistamiselle ja koristamiselle. Koko talossa vallitsi mitä iloisin hälinä, ei ylä- eikä alakerrassa voinut hiljainen eristetty henkilö löytää itselleen olosijaa, ja niinpä minä puolestani pakeninkin puutarhaan. Koko päivän vaelsin ja istuskelin siellä yksin, etsin lämpöä auringonpaisteesta, siimestä puiden alta ja jonkinlaista seuraa omista ajatuksistani. Muistan hyvin, että sinä päivänä vaihdoin vain kaksi lausetta elävien olentojen kanssa, mutta en silti tuntenut itseäni yksinäiseksi, nautin vain saadessani olla rauhassa. Syrjästäkatsojalle riitti kun sai kerran tai pari kulkea huoneiden läpi, nähdä mitä muutoksia oli tekeillä, kuinka laadittiin pieni pukuhuone ja näyttelijäinhuone, pystytettiin pieni lava näyttämölaitteineen, kuinka Paul Emanuel yhdessä neiti St. Pierren kanssa johti kaikkea ja kuinka innokas oppilasjoukko hilpeästi puuhasi heidän käskyjensä mukaan.
Tuo suuri päivä valkeni. Aurinko nousi kuumana pilvettömälle taivaalle ja paahtoi iltaan asti. Kaikki ikkunat ja ovet avattiin, mikä teki tunnelman iloisen kesäiseksi ja vapaaksi — ja täydellisin vapaus näytti todellakin olevan päivän tunnussana. Opettajattaret ja oppilaat tulivat aamiaispöytään kampaustakeissa, papiljotteja hiuksissa: odottaessaan illan suurta pukeutumista heistä nähtävästi oli hauskaa viettää aamupäivä ylenmääräisessä huolimattomuudessa — kuten raatiherrat paastoavat ennen juhla-ateriaa. Kello yhdeksän tienoissa aamulla saapui tärkeä toimihenkilö, kampaaja. Tuo jumalaton ihminen asetti päämajansa rukoussaliin, ja siellä, vihkivesimaljan, vahakynttiläin ja ristiinnaulitunkuvan läheisyydessä hän syventyi taiteensa mysteereihin. Joka tyttö kutsuttiin vuoron perään hänen käsiinsä ja tuli takaisin pää sileänä kuin näkinkenkä, valkoinen jakaus virheettömänä ja pään ympärillä kreikkalaiset palmikot, jotka kiilsivät kuin öljyttyinä. Minäkin käytin hyväkseni vuoroani muiden mukana, ja saatoin tuskin uskoa mitä peili ilmaisi, kun jäljestäpäin kysyin sen mieltä. Tuo runsas kruunu aaltoilevaa ruskeata tukkaa kummastutti minua — pelkäsin ettei kaikki ollut omaani, ja sain tunnustella sitä useat kerrat ennen kuin varmasti tiesin pelkoni turhaksi. Tunnustin silloin, että kampaaja oli ensiluokkainen taiteilija, joka pystyi saamaan paljon irti arvottomistakin aineista.
Kun rukoussali oli suljettu, tuli makuuhuoneesta erinäisten — lystikkään huoliteltujen — pesujen, koristelujen ja somistelujen näyttämö. Minulle oli ja tulee aina olemaan arvoitus, kuinka he saattoivat kuluttaa niin paljon aikaa tehdessään niin vähän. Itse toimitus näytti huolelliselta, monimutkaiselta, pitkältä, mutta tulos oli yksinkertainen. Puhdas valkoinen musliinipuku, sininen vyönauha (Pyhän Neitsyen värit), pari valkoisia tai oljenvärisiä kiiltohansikkaita — siinä juhlaunivormu, jonka ottamiseen tuo talontäysi opettajattaria ja oppilaita omisti elämänsä kiitävät tunnit. Mutta täytyy myöntää että asu kaikessa yksinkertaisuudessaan oli virheetön — täydellisen kuosikas, sopiva ja raikas. Joka tukkalaite oli niin ikään soma ja sievä, kiinteydessään aistikas, ja soveltui labassecourilaisten piirteiden täyteläiseen ja lujaan kauneuteen, vaikka se olisikin ollut liian jäykkä notkeammalle ja taipuisammalle kauneuslajille. Yleisvaikutus kaiken kaikkiaan oli kiitettävä.
Katsellessani läpikuultavaa lumivalkoista massaa, muistan hyvin tunteneeni itseni pelkäksi varjotäpläksi valokentällä. Minulla ei ollut rohkeutta panna ylleni läpinäkyvää valkoista pukua, mutta jotakin ohutta minulla täytyi olla, sillä ilma ja huoneet olivat liian kuumat jotta olisi voinut sietää yllään vahvempaa kangasta, ja niinpä olin penkonut ainakin tusinan myymälöitä, kunnes vihdoin löysin jonkinlaista punervanharmaata harsokangasta — väri, sanalla sanoen, oli tiheän sumun, joka leijailee kukkivalla kanervakankaalla. Ompelijattareni oli hyväntahtoisesti tehnyt pukuni niin hyvin kuin suinkin osasi, sillä koska, kuten hän viisaasti huomautti, kangas oli "niin alakuloista, niin himmeätä", oli työn huolellinen suoritus sitä välttämättömämpää. Hyvä oli että hän otti asian tältä kannalta, sillä minulla ei ollut ainoatakaan kukkasta eikä jalokiveä kaunistamassa pukuani, ja mikä pahempi, minulla ei ollut luonnollisia ruusuja poskissani.
Me unohdamme tällaiset puutteellisuudet keskellä arjen yksitoikkoista aherrusta, mutta ne kyllä muistuttavat meille ikävästä olemassaolostaan loistavissa tilaisuuksissa, kun kauneuden pitäisi säteillä.
Oli miten oli, tuossa varjopuvussa viihdyin erinomaisesti, ja siitä edusta en olisi saanut nauttia, jos ylläni olisi ollut jotakin loistavampaa tai näkyvämpää. Myös madame Beck rohkaisi minua: hänen pukunsa oli melkein yhtä huomaamaton kuin omanikin, paitsi että hänellä oli rannerengas ja suuri rintasolki, jossa kulta ja jalokivet välkkyivät. Satuimme kohtaamaan toisemme portaissa, ja hän nyökäytti minulle päätään ja hymyili hyväksyvästi. Ei siksi, että hänen mielestään olin kaunis — sellainen asia ei todennäköisesti voinut kiinnittää hänen mieltään — vaan siksi, että hän piti pukuani "sopivana", "säädyllisenä", ja Sopivaisuus ja Säädyllisyys olivat kaksi tyyntä jumalatarta, joita madame palveli. Hän myös pysähtyi, laski Olalleni hansikoidun kätensä, jossa oli koruommeltu hyvältä tuoksuva nenäliina, ja kuiskasi korvaani ivallisen huomautuksen toisista opettajattarista (joille juuri oli päässyt lausumasta kohteliaisuuksia vasten kasvoja). "Ei mikään ole mielettömämpää", hän sanoi, "kuin että kypsyneet naiset pukeutuvat kuin viisitoistavuotiaat tytöt — St. Pierre ainakin näyttää vanhalta kietanalta, joka leikkii pikkutyttöä."
Tultuani valmiiksi ainakin pari tuntia aikaisemmin kuin kukaan muu, huvittelin lähtemällä — ei puutarhaan, jossa palvelustytöt parhaillaan järjestivät pitkiä pöytiä, asettivat tuoleja ja levittelivät liinoja välipalaa varten — vaan kouluhuoneisiin, jotka nyt olivat tyhjät, hiljaiset, viileät ja puhtaat. Seinät olivat äskettäin maalatut, lautalattiat pestyt ja tuskin vielä kuivuneet, raikkaat kukat maljakoissa koristivat ikkunalautoja ja puhtaat uutimet suuria ikkunoita.
Vetäydyin ensimmäiseen luokkaan, joka sijaitsi pienemmässä ja somemmassa huoneessa kuin muut, valitsin lasiovisesta kirjakaapista, jonka avain oli hallussani, kirjan jonka nimi oli hieman lupaava, ja istuin lukemaan. Tämän "luokan" eli kouluhuoneen lasinen ovi avautui suureen lehtimajaan; akaasiapuun lehvät hyväilivät sen ruutuja kurkottautuessaan toisella puolen ovea kukkivaa ruusupensasta kohti, ja tässä ruusupensaassa hyrisi ahkera ja onnellinen mehiläisparvi. Aloin lukea. Juuri kun turvapaikkani hiljainen hyminä, ympäröivä siimes ja lämmin yksinäinen rauha alkoi karkottaa kirjani sivulta ajatuksen ja silmistäni näkövoiman sekä houkutella minut unelmain polulle, johonkin unimaailman syvään rotkoon — juuri silloin kuului katuovelta kiivain soitto mitä tuo paljon kokenut kone koskaan oli helistänyt, ja tempasi minut takaisin tietoisuuteen.
Nyt oli asia niin, että kello oli kilissyt kaiken aamua, kun työmiehet, palvelijattaret, kampaajat ja ompelijat juoksivat lukemattomilla asioillaan. Lisäksi oli täysi syy odottaa että se soi myös koko iltapäivän, koska noin satakunta ulko-oppilasta oli vielä saapumatta vaunuillaan tai ajurinrattailla, eikä ollut luultavaa että se vaikenisi illallakaan, kun vanhemmat ja ystävät kerääntyivät katsomaan näytelmää. Näissä olosuhteissa oli soitto — vieläpä kiivaskin — ymmärrettävä asia, ja kuitenkin oli juuri tässä helähdyksessä oma omituinen sointinsa, joka karkotti unelmani ja pudotti kirjan polveltani.
Olin kumartunut nostamaan viimeksi mainittua, kun — lujina, nopeina, varmoina — suoraan läpi eteisen — pitkin käytävää, poikki carrén, läpi ensi osaston, toisen osaston, suuren salin — lähestyivät askelet, pikaiset, säännölliset, kärkkäät. Ensi luokan — minun pyhättöni — suljettu ovi ei ollut esteenä; se lensi auki ja aukon täytti päällystakki ja kreikkalainen lakki sekä kaksi silmää, jotka ensin harhailivat sinne tänne, sitten nälkäisinä iskivät minuun.
"C'est cela!"[50] sanoi ääni. "Je la connais; c'est l'Anglaise. Tant pis. Tout Anglaise, et, par conséquent toute bégueule qu'elle soit — elle fera mon affaire, ou je saurai pourquoi."[51]
Sitten hän sanoi jollakin tavoin tuiman kohteliaasti (otaksun hänen arvelleen etten ollut kuullut sanaakaan hänen aikaisemmasta epäkohteliaasta mutinastaan) ja hirvittävimmällä murteella mitä milloinkaan on kuultu: "Meess — teidän pitää näytellä, siitä ette pääse mihinkään."
"Mitä voin tehdä hyväksenne, herra Paul Emanuel?" kysyin, sillä tulija oli Paul Emanuel, sangen kiihtyneessä mielentilassa.
"Teidän pitää näytellä. Minä en tahdo että peräydytte tai rypistätte kulmianne tai teeskentelette kainoutta. Minä luin kasvonne sinä iltana kun tulitte, minä näen lahjanne. Te osaatte näytellä, teidän pitää näytellä."
"Mutta kuinka, herra Paul? Mitä tarkoitatte?"
"Tässä ei ole aikaa hukattavana", hän sanoi, puhuen nyt ranskaa, "ja heittäkää hiiteen kaikki vastahakoisuus, kaikki estelyt, kaikki teeskentely. Teidän täytyy ottaa osa."
"Ilveilyssäkö?"
"Ilveilyssä. Tepä sen sanoitte."
Minä läähätin kauhuissani. Mitä tuo pikku mies tarkoitti?
"Kuulkaa", hän sanoi. "Minä kerron teille asian, ja te vastaatte myöntävästi tai kieltävästi, ja sen vastauksen mukaan olen aina arvosteleva teitä."
Ärtyisän luonteen vaivoin hillitty kiihko hehkui hänen poskissaan, salamoi hänen katseissaan. Varomattomuus ja tympeys, epäröinti, hitaus, teeskentely ja ennen kaikkea itsepintaisuus olisi helposti saanut hänet väkivaltaiseksi ja leppymättömäksi. Vaikeneminen ja tarkkaavaisuus oli paras lääke: minä kuuntelin.
"Koko asia on menossa myttyyn", hän alkoi. "Louise Vanderkelkov on sairastunut — niin ainakin vakuuttaa hänen naurettava äitinsä. Minä puolestani uskon varmaan että hän jaksaisi näytellä jos tahtoisi, puuttuu vain hyvää tahtoa. Hänellä oli näytelmässä osa, niinkuin tiedätte tai ette tiedä, se on yhdentekevää. Ilman tätä osaa ei koko näytelmästä tule mitään. Nyt on enää muutama tunti oppimisaikaa: yksikään tyttö koko koulussa ei tahtoisi kuulla järkeä eikä ryhtyä tehtävään. Totisesti osa ei ole mielenkiintoinen eikä miellyttävä, ja heidän viheliäinen itserakkautensa — tuo alhainen ominaisuus, jota naisissa on niin paljon — kapinoi sitä vastaan. Englannittaret ovat joko sukupuolensa parhaita tai huonoimpia. Dieu sait que je les déteste comme la peste, ordinairement"[52] (tämän tuo konna mumisi hampaittensa välistä). "Minä turvaudun englannittareen ja pyydän häntä auttamaan itseäni. Mikä on hänen vastauksensa — kyllä vai ei?"
Tuhat vastaväitettä nousi mieleeni. Vieras kieli, ajan lyhyys, suuri yleisö… Halu peräytyi, taito epäilytti, itsekunnioitus (tuo "viheliäinen ominaisuus") vapisi. "Ei, ei, ei!" sanoi tämä kaikki, mutta kun katsoin herra Paulia ja näin hänen huolestuneissa, kiihkeissä ja tutkivissa silmissään jonkinlaisen pyynnön kaikkien uhkausten takana, pääsi huuliltani: "suostun". Hetkiseksi hänen ankara ilmeensä vaihtui tyytyväisyyden värähdykseen, mutta pian hän taas suoristihe ja jatkoi:
"Nopeasti työhön! Tässä on kirja, tässä osanne, lukekaa!" Ja minä luin. Hän ei kiitellyt, ja väliin hän torui ja polki jalkaa. Hän luki minulle, ja minä jäljittelin huolellisesti. Osa oli epämiellyttävä — miehen, typerän narrin. Siihen ei voinut panna sydäntä eikä sielua — minä inhosin sitä. Näytelmän — mitättömän ilveilyn — juonena oli parin kilpailijan ponnistelut kauniin keimailijan käden voittamiseksi. Toista kosijaa nimitettiin "karhuksi", hän oli hyvä ja kunnollinen mutta sivistymätön mies, jonkinlainen jalokivi kuonakasassa, toinen oli perhonen, suunpieksijä ja petturi, ja minusta piti tulla perhonen, suunpieksijä ja petturi.
Minä tein parhaani — mikä tietysti oli huonoa ja ärsytti herra Paulia. Hän alkoi tupakoida. Kävin käsiksi työhön kahta vimmatummin, koetin tehdä parempaa kuin parhaani. Uskon että hän antoi tunnustusta hyville aikeilleni, sillä hän ilmaisi olevansa osittain tyytyväinen. "Se menettelee", hän huusi, ja koska puutarhasta alkoi kuulua ääniä ja puiden välissä vilahteli valkoisia pukuja, hän lisäsi: "Teidän täytyy vetäytyä syrjään, teidän täytyy olla yksinänne oppimassa tätä. Tulkaa kanssani."
Saamatta aikaa ja voimia epäröimiseen huomasin samassa hengenvedossa tulevani temmatuksi kuin tuulispäässä yläkertaan, vieläkin kerrosta ylemmäs, ei, kahta kerrosta ylemmäs, (sillä tämä kiukkuinen pikkumies näytti vaistomaisesti osaavan joka paikkaan). Minut lennätettiin yksinäiselle ja korkealle ullakolle, työnnettiin sisään, ovi lukittiin ja herra Paul pisti avaimen taskuunsa ja katosi.
Ullakko ei ollut mikään miellyttävä paikka. Uskon ettei hän tietänyt kuinka epämiellyttävä se oli, muuten hän ei suinkaan olisi noin vain muitta mutkitta lukinnut minua sinne. Tällaisena kesäpäivänä se oli kuuma kuin Afrikka, talvella taas kylmä kuin Grönlanti. Se oli täynnä laatikoita ja romua, vanhat vaatteet verhosivat sen maalaamattomia seiniä, hämähäkinverkot lakaisematonta kattoa. Tiedettiin varsin hyvin, että siellä asusti rottia, kovakuoriaisia ja torakoita — huhuttiinpa että puutarhan aavemainen nunna oli kerran nähty sielläkin. Osittainen pimeys peitti yhden nurkan, jonka yli oli vedetty, ikään kuin salaperäisyyden lisäämiseksi, vanha tummanruskea uudin verhoksi tummalle riville talvitakkeja, jotka riippuivat kukin naulassaan kuin pahantekijä hirsipuussa. Noiden takkien keskeltä, tuon verhon takaa sanottiin nunnan tulleen. Minä en sitä uskonut, eikä mikään sensuuntainen pelko minua häirinnyt, mutta minä näin hyvin tumman ja hyvin suuren rotan, jolla oli pitkä häntä, liukuvan esiin tuosta likaisesta komerosta, ja lisäksi sattui silmäni moneen kovakuoriaiseen, jotka muodostivat täpliä lattialle. Nämä otukset kiusasivat minua enemmän kuin kenties on viisasta sanoa, ja niin myös paikan pölyisyys, romu ja kuumuus. Viimeksi mainittu häiriö olisi pian käynyt sietämättömäksi, ellen olisi onnistunut avaamaan kattoikkunaa ja siten saanut hieman raikasta ilmaa. Tämän aukon alapuolelle vedin suuren tyhjän arkun, ja nostettuani sen päälle pienemmän laatikon ja pyyhittyäni pölyt molemmista kokosin huolellisesti ympärilleni pukuni helmat (lukija muistakoon että se oli paras pukuni ja niin ollen oikeutettu huolenpidon kohde) ja nousin tälle tilapäiselle valtaistuimelle. Istuttuani kävin käsiksi tehtävääni, ja lukiessani en suinkaan unohtanut pitää ankarasti silmällä kovakuoriaisia ja torakoita, jotka luullakseni herättivät minussa vieläkin kuolettavampaa pelkoa kuin rotat.
Ensi vaikutelmani oli, että olin ryhtynyt tehtävään jota oli suorastaan mahdoton täyttää, ja päätin yksinkertaisesti tehdä parhaani ja alistua epäonnistumaan. Huomasin kuitenkin pian, että yksi osa niin lyhyessä kappaleessa ei ollut enempää kuin mitä muisti saattoi hallita muutaman tunnin harjoituksen jälkeen. Minä luin ja luin, ensin kuiskaten, sitten ääneen. Täysin varmana ettei kukaan inhimillinen olento kuunnellut minua, näyttelin osaani ullakon syöpäläisille. Syvennyttyäni sen tyhjyyteen, kevytmielisyyteen ja vilpillisyyteen kostin ylenkatseen ja kärsimättömyyden innoittamana tuolle narrille tekemällä hänet niin narrimaiseksi kuin suinkin osasin.
Tässä työssä kului iltapäivä: päivä alkoi kallistua illaksi, ja minun, joka en ollut syönyt mitään sitten aamiaisen, alkoi olla ääretön nälkä. Ajattelin välipalaa jota toiset varmasti parhaillaan ahmivat kaukana puutarhassa. Olin nähnyt eteisessä korillisen pieniä pâtés à la crême,[53] jotka mielestäni voittivat kaikki muut keittotaidon tuotteet. Piirakka tai kimpale kakkua olisi tällä hetkellä tullut oikein hyvään paikkaan, ja mikäli haluni noihin herkkuihin kasvoi, alkoi minusta tuntua jonkin verran kovalta, että minun piti viettää lupapäiväni paastoten ja vankilassa. Niin kaukana kuin ullakko olikin eteisestä ja katuovesta, kuului ovikellon ikuinen kilinä tännekin heikosti, samoin pyörien alituinen ratina kiusatulla kiveyksellä. Tiesin että talo ja puutarha olivat tulvillaan väkeä ja että tuolla alhaalla oli hauskaa ja iloista; täällä alkoi hämärtää, kovakuoriaiset häipyivät näkyvistäni, ja ajattelin vavisten että ne kenties salaa lähestyivät minua, nousivat valtaistuimelleni näkymättöminä ja valtasivat pukuni liepeet aavistamattani. Kärsimättömänä ja pelokkaana aloin harjoittaa osaani uudelleen vain ajan tappamiseksi. Juuri kun olin päässyt loppuun, kuului korviini avaimen odotettu rapina lukossa — sangen tervetullut ääni. Herra Paul (hämärän läpi saatoin juuri nähdä että se oli herra Paul, erotin hänen lyhyeksi leikatun tukkansa samettimaisen mustuuden ja hänen otsansa kellahtavan norsunluun) kurkisti sisään.
"Hyvä!" hän huusi pitäen ovea auki ja jääden seisomaan kynnykselle.
"Minä kuulin kaiken. Se käy aika hyvin. Uudestaan!"
Minä epäröin hetkisen.
"Uudestaan", hän sanoi ankarasti. "Ei mitään irvistyksiä! Hiiteen kainous!"
Minä luin osani uudelleen, mutta en puoliksikaan niin hyvin kuin yksin ollessani.
"No, ainakin hän osaa sen", sanoi hän hieman tyytymättömänä, "eikä voi olla turhantarkka eikä vaatelias näissä olosuhteissa." Sitten hän lisäsi: "Saatte aikaa vielä kaksikymmentä minuuttia, näkemiin!" Ja hän aikoi lähteä.
"Monsieur", huusin kooten rohkeuteni.
"Mikä on, mademoiselle?"
"Minun on kova nälkä."
"Mitä, onko teidän nälkä! Entä välipala?"
"Siitä en tiedä mitään. Sitä en ole nähnyt, kun olen ollut suljettuna tänne."
"Ah! Aivan niin", hän huusi.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli valtaistuimeni hylätty, ullakko tyhjänä, ja sama tuulenpuuska, joka oli lennättänyt minut ullakolle, toistui nyt päinvastaiseen suuntaan ja vei minut alas — alas — alas hamaan keittiöön asti. Minä luulin joutuvani kellariin. Keittäjättärelle annettiin ankara määräys hankkia ruokaa ja minulle yhtä ankara määräys syödä. Suureksi ilokseni tämä ruoka rajoittui kahviin ja leivoksiin: olin pelännyt saavani viiniä ja makeisia, joista en pitänyt. Kuinka hän arvasi että pidin pienistä kermapiirakoista, sitä en voi tietää, mutta hän meni ulos ja hankki minulle sellaisen jostakin. Minä söin ja join sangen halukkaasti ja säästin petit pâtén viimeiseksi, jälkiruoaksi. Herra Paul valvoi ateriaani ja melkein väkisin ajoi minuun enemmän kuin saatoin niellä.
"Hyvä on", hän huudahti, kun olin ilmoittanut etten todellakaan jaksanut syödä enempää ja kohotetuin käsin rukoillut häntä säästämään minua lisäsämpylältä, jolle hän juuri oli levittänyt voita. "Te kai pidätte minua jonkinlaisena tyrannina tai Sinipartana, joka kiduttaa naisia nälällä ullakolla, mutta itse asiassa en ole sellainen. No nyt, neiti, onko teillä rohkeutta ja voimaa esiintyä?"
Minä sanoin luulevani että minulla oli, vaikka itse asiassa olinkin aivan pyörällä päästä ja tuskin olisin osannut sanoa miltä minusta tuntui, mutta tämä pikkumies oli senlaatuinen ihminen, jota ei saanut vastustaa jollei omistanut niin ääretöntä voimaa, että olisi kyennyt lannistamaan hänet heti.
"Tulkaa sitten", hän sanoi tarjoten kätensä.
Minä annoin hänelle omani, ja hän lähti liikkeelle sellaisella vauhdilla, että minun oli pakko juosta pysyäkseni hänen rinnallaan.
Nelikulmaisessa eteisessä hän pysähtyi hetkeksi; siellä paloivat suuret lamput, luokkahuoneiden leveät ovet olivat selällään, samoin suuret puutarhaovet, puuastiassa kasvavat pomeranssipuut ja suuret kukat ruukuissaan koristivat näitä ovia molemmin puolin, ja joukko naisia ja herroja iltapuvuissaan käveli kukkien keskellä. Sisälle luokkahuoneisiin avautui komea näköala: tungeksivaa ja aaltoilevaa, hälisevää, keinuvaa ja virtaavaa joukkoa, kaikki ruusuista, sinistä ja miltei läpikuultavan valkoista. Katossa paloi kynttiläkruunuja, etäällä taustassa oli näyttämö, juhlallinen vihreä esirippu, rivi kynttilöitä, lavan reunalla.
"Eikö ole kaunista?" kysyi seuralaiseni.
Minun olisi pitänyt vastata myöntävästi, mutta sydämeni nousi kurkkuun. Herra Paul huomasi sen, muljautti minulle rumasti silmäänsä ja antoi minulle pienen ravistuksen vaivoistani.
"Minä tahdon tehdä parhaani, mutta soisin että kaikki olisi ohi", sanoin, ja kysyin sitten: "Onko meidän kuljettava tuon joukon läpi?"
"Ei mitenkään, minä hoidan asiat paremmin: me kuljemme puutarhan kautta — tästä."
Seuraavana hetkenä olimme ulkona. Tyven ja viileä ilta virkisti minua jonkin verran. Kuutamoa ei ollut, mutta lukuisten loistavien ikkunoiden heijastus valaisi pihaa kirkkaasti ja myös käytäviä — himmeästi. Taivas oli pilvetön, ja sen aavuudessa värisi tuhansittain eläviä valoja. Kuinka leppoisia ovatkaan mannermaan illat — lauhoja, sulotuoksuisia, turvallisia! Ei merisumua, ei viluista kosteutta — sumuttomia kuin keskipäivä ja raikkaita kuin aamu.
Kuljettuamme pihan ja puutarhan poikki tulimme ensimmäisen luokan ovelle. Se oli auki kuten kaikki muutkin ovet sinä iltana, me astuimme sisään, ja sitten minut johdettiin pieneen huoneeseen, joka erotti luokan suuresta salista. Tämä huone häikäisi silmiäni, se kun oli niin tulvillaan valoa, se huumasi korviani, sillä se oli niin täynnä häliseviä ääniä, se tukehdutti minua, se kun oli niin kuuma, umpinainen ja täynnä väkeä.
"Järjestystä! Hiljaisuutta!" huusi herra Paul. "Tämähän on kaaosta", hän jatkoi, ja melu hiljeni. Tusinalla sanoja ja yhtä monella liikkeellä hän ajoi ulos puolet läsnäolijoista ja pakotti loput järjestykseen. Ne jotka jäivät, olivat kaikki erikoispuvuissa: he olivat esiintyjiä, ja tämä oli näyttelijäin huone. Herra Paul esitti minut. Kaikki töllistelivät ja muutamat virnistelivät. Minä olin yllätys; kukaan ei ollut odottanut että englannitar esiintyisi ilveilyssä. Ginevra Fanshawe, joka oli somasti pukeutunut osaansa varten ja viehättävän kaunis, käänsi minuun parin silmiä, jotka olivat pyöreät kuin napit. Hän oli parhaalla tuulellaan, ilman vähintäkään pelon tai ujouden tuntua, päinvastoin ihastunut saadessaan kohta loistaa satojen edessä, ja tuloni näytti "lyövän hänet hämmästyksellä" kesken iloa. Hän olisi huudahtanut, mutta herra Paul piti hänet ja muutkin aisoissa.
Silmäiltyään ja arvosteltuaan koko joukkoa herra Paul kääntyi minuun päin.
"Teidänkin pitää pukeutua osaanne varten."
"Niin — pukeutua mieheksi!" huudahti Zélie St. Pierre ja hyökkäsi eteenpäin lisäten ylen avuliaasti: "Minä puen hänet itse."
Mieheksi pukeutuminen ei miellyttänyt minua eikä olisi sopinutkaan minulle. Olin suostunut ottamaan miehen nimen ja osan; mitä hänen pukuunsa tulee — seis siinä! Ei. Tahdoin pitää oman pukuni, tuli mitä tuli. Herra Paul saisi myrskytä, saisi raivota — minä tahdoin pitää oman pukuni. Sanoin sen, ja ääneni oli yhtä varma tarkoituksessaan kuin matala ja kenties epävakainen ilmaisumuodossaan.
Hän ei aivan heti ruvennut myrskyämään eikä raivoamaan, kuten varmasti olin luullut. Hän oli vaiti. Mutta Zélie ehätti taas väliin.
"Hänestä tulee mainio petit-maître. Tässä ovat vaatteet — kaikki tyynni. Ne ovat ehkä liian suuret, mutta siitä minä kyllä selviydyn. Tulkaa, rakas ystävä — kaunis englannitar!"
Ja hän nauroi ivallisesti, sillä minä en ollut "kaunis". Hän tarttui käteeni, hän aikoi vetää minut mukanaan. Herra Paul seisoi liikkumatta — puolueettomana.
"Te ette saa vastustaa", jatkoi St. Pierre, sillä minä vikuroin. "Te pilaatte kaiken, turmelette näytelmän hilpeyden, katsojain huvin, uhraatte kaiken itserakkaudellenne. Se olisi liian paha — monsieur ei koskaan tule sitä sallimaan."
Hän etsi herra Paulin katsetta. Niin tein minäkin. Tämä katsoi ensin häneen, sitten minuun. "Seis", hän sanoi hitaasti, pysäyttäen St. Pierren, joka yhä ponnisteli saadakseen minut mukaansa. Kaikki odottivat ratkaisua. Hän ei ollut vihoissaan eikä ärtyisä. Huomasin sen ja rohkaisin mieleni.
"Ettekö pidä näistä vaatteista?" hän kysyi osoittaen miehen vaatekappaleita.
"Ei minulla ole mitään muutamia vastaan, mutta kaikkia en huoli."
"Kuinka sitten käy? Kuinka voi suostua miehen osaan ja astua näyttämölle naisen puvussa? Tosin tämä on vain amatöörinäyttämö — vaudeville de pensionnat; erinäisiä myönnytyksiä voin sallia, mutta täytyyhän teillä toki olla jotakin, josta näkee teidän kuuluvan jalompaan sukupuoleen."
"Ja siihen suostunkin, monsieur, mutta minun täytyy saada järjestää asia omalla tavallani, kukaan ei saa sekaantua siihen, eikä vaatteita saa väkisin tyrkyttää minulle. Antakaa minun itse pukeutua."
Sanaakaan lausumatta herra Paul otti puvun St. Pierreitä, antoi sen minulle ja päästi minut pukuhuoneeseen. Jäätyäni yksin tyynnyin täydellisesti ja ryhdyin työhön kaikessa rauhassa. Jätin ylleni naisen puvun sellaisenaan, otin vain lisäksi pienen liivin, kauluksen, solmion ja pienen päällystakin, jotka oli saatu erään oppilaan veljeltä. Avasin palmikkoni, kiinnitin hiukseni lujasti takaa, ja edestä kampasin ne toiselle sivulle. Otin käteeni hatun ja hansikkaat ja lähdin ulos. Herra Paul ja kaikki muut odottivat. Paul silmäili minua. "Olkoon menneeksi näin koulussa", hän sanoi. Sitten hän lisäsi melkein ystävällisesti: "Rohkeutta, ystäväni! Vähän kylmäverisyyttä vain — vähän häikäilemättömyyttä, neiti Lucien, ja kaikki käy hyvin!"
St. Pierre nauraa hihitti taaskin kylmällä käärmeellisellä tavallaan.
Minä olin närkäs, sillä olin kiihtynyt, enkä voinut olla kääntymättä häneen sanoakseni että jollei hän olisi nainen ja minä herrasmies, tekisi mieleni haastaa hänet kaksintaisteluun.
"Näytelmän jälkeen, näytelmän jälkeen", sanoi herra Paul. "Sitten annan teille pistoolit ja järjestämme taistelun kaikkien sääntöjen mukaan. Se on vain vanha riita Ranskan ja Englannin välillä."
Mutta nyt lähestyi hetki jolloin näytäntö oli alkava. Herra Paul asettui eteemme ja piti meille lyhyen puheen kuin kenraali sotilailleen ennen taistelua. En tiedä mitä hän sanoi, paitsi että hän kehoitti meitä jokaista täyttämään sydämensä oman mitättömyytensä tunteella. Jumala tietää että minun mielestäni tuo neuvo oli tarpeeton muutamille meistä. Kello kilisi. Minä ja kaksi muuta työnnettiin näyttämölle. Kello soi uudelleen. Minun oli sanottava ihan ensimmäiset sanat.
"Älkää katsoko yleisöön älkääkä ajatelko sitä", kuiskasi herra Paul korvaani. "Kuvitelkaa että olette ullakolla ja näyttelette rotille."
Hän katosi. Esirippu nousi — käpertyi kattoon, ja eteemme humahti valojen kirkkaus, pitkä huone, hilpeä väkijoukko. Minä ajattelin kovakuoriaisia, vanhoja laatikoita, madonsyömiä arkkuja. Sanoin sanottavani huonosti, mutta sanoin sen. Tuo ensimmäinen vuorosana olikin vaikein, sillä se ilmaisi minulle sen tosiseikan, että en pelännyt yleisöä läheskään niin paljon kuin omaa ääntäni. Tuo vieras ulkomaalainen yleisö ei merkinnyt minulle mitään. En ajatellutkaan sitä. Kun kieleni kerran vapautui ja ääneni pääsi oikeaan korkeuteensa ja sointiinsa, silloin en ajatellut muuta kuin esittämääni henkilöä — ja herra Paulia, joka kuunteli, katseli ja oli kuiskaajana näyttämön syrjässä.
Vähitellen, tuntiessani oikean voimani tulevan — oikeiden lähteiden pyrkivän valloilleen — tyynnyin siksi paljon, että saatoin kiinnittää huomiota kanssanäyttelijöihini. Muutamat heistä näyttelivät erittäin hyvin, varsinkin Ginevra Fanshawe, jonka tuli keimailla kahdelle ihailijalle — tehtävä mistä hän suoriutui verrattomasti, hänhän oli oikeassa elementissään. Huomasin että hän kerran tai pari oli erityisen suopea ja tehostetun puolueellinen minua, keikaria, kohtaan. Niin vilkkaasti ja innokkaasti hän suosi minua, niin merkitseviä katseita hän sinkosi kuuntelevaan ja käsiä taputtavaan yleisöön, että minulle — joka tunsin hänet — kävi äkkiä selväksi että hän näytteli jollekin, ja minä seurasin hänen katseitaan, hymyjään, liikkeitään, ja keksin ennen pitkää, että hän oli valinnut ainakin kauniin ja hienon maalitaulun vasamoilleen. Aivan näiden nuolien suunnassa, muita katsojia kookkaampana ja niin ollen vieläkin alttiimpana niille seisoi tuttu olento — levollisena mutta hyvin tarkkaavaisena — tohtori John.
Tuo näky oli jossakin määrin kiihottava. Tohtori Johnin katseessa oli sanoja, vaikka en osannutkaan tulkita niitä, se yllytti minua, luin siitä tarinan, panin ajatukseni osaan jota näyttelin, panin sen Ginevran-palvontaani. "Karhussa" eli rehellisessä ihailijassa näin tohtori Johnin. Säälinkö häntä, kuten ennen vanhaan? En, minä paadutin sydämeni, kilpailin hänen kansaan ja löin hänet laudalta. Tiesin olevani vain narri ja keikari, mutta missä hän ei kelvannut, siellä minä saatoin miellyttää. Nyt tiesin näytteleväni ihmistä joka tahtoo ja on päättänyt voittaa ja valloittaa. Ginevra yllytti minua, ja yhdessä miltei muutimme osan luonnetta, kullaten keikarin kiireestä kantapäähän. Näytösten välissä herra Paul sanoi että hän ei tietänyt mikä meitä riivasi, ja miltei nuhteli meitä. "Se on kenties kauniimpaa kuin esikuvanne", hän sanoi, "mutta se ei ole oikein." Minä en myöskään tietänyt mikä minua riivasi, mutta halusin jotenkin jättää varjoon "karhun", so. tohtori Johnin. Ginevra oli hellä — kuinka olisin voinut olla muuta kuin ritarillinen? Pysyen kirjaimellisesti uskollisena osalleni muutin huoletta koko sen hengen. Ilman sydäntä, ilman mielenkiintoa en voinut näytellä sitä ollenkaan. Näyteltävä sitä kuitenkin oli — tuo kaivattu mauste pääsi mukaan — ja minä näyttelin hyvällä halulla.
Mitä sinä iltana tunsin ja tein, sitä en olisi odottanut tuntevani ja tekeväni, yhtä vähän kuin että minut hurmauksen tilassa nostettaisiin seitsemänteen taivaaseen. Kylmänä, vastahakoisena, pelokkaana olin toisen mieliksi suostunut näyttelemään osaani: ennen pitkää lämpenin, rohkaistuin, mielenkiintoni heräsi, ja näyttelin omaksi huvikseni. Mutta seuraavana päivänä, kun ajattelin tätä kaikkea, en vähääkään hyväksynyt tällaisia amatöörinäytäntöjä, ja vaikka olinkin mielissäni kun olin saanut tehdä herra Paulille palveluksen ja kerran koettaa voimiani, päätin lujasti, ettei minua enää koskaan vedettäisi samanlaiseen juttuun. Harras halu näyttämötaiteeseen oli osoittautunut kuuluvan luonteeseeni; tämän vastakeksityn taipumuksen helliminen ja kehittäminen olisi voinut lahjoittaa minulle kokonaisen maailman hauskuutta, mutta se ei olisi sopinut minunlaiselleni syrjästäkatsojalle. Se taipumus ja halu oli työnnettävä syrjään, ja minä työnsin ne syrjään ja lukitsin ne päätöksellä jota ei aika eikä kiusaus ole sittemmin järkyttänyt.
Tuskin oli näytelmä ohi ja kunnialla ohi, kun tuo kiukkuinen ja itsevaltainen herra Paul muuttui aivan toiseksi. Vapautuneena ohjaajan edesvastuusta hän viipymättä luopui opettajan-ankaruudestaan, tupsahti keskellemme vilkkaana, ystävällisenä ja puheliaana, puristi jokaisen kättä, kiitti kutakin erikseen ja ilmoitti päätöksensä että meidän kaikkien oli tanssittava hänen kanssaan alkavissa tanssiaisissa. Kun hän tuli vaatimaan minun lupaustani, sanoin hänelle etten tanssi. "Tämän kerran teidän täytyy", oli vastaus, ja jollen olisi pujahtanut syrjään ja pysytellyt poissa hänen tieltään, olisi hän varmaan pakottanut minut tähän toiseenkin esitykseen. Mutta minä olin näytellyt tarpeekseni jo yhden illan osalta; oli aika taas palata itseeni ja tavalliseen elämääni. Kanervanvärinen pukuni menetteli kyllä päällystakin alla näyttämöllä, mutta ei olisi sopinut valssiin tai katrilliin. Vetäydyin hiljaiseen soppeen, josta huomaamattomana saatoin tehdä havaintoja — tanssiaiset, loisto ja huvitus vierivät ohitseni kuin näytelmä.
Taaskin oli Ginevra Fanshawe prinsessa, kaunein ja iloisin läsnäolijoista. Hänet valittiin avaamaan tanssiaiset, ja hyvin ihastuttavalta hän näytti, hyvin viehkeästi tanssi, hyvin iloisesti hymyili. Tällaiset tilaisuudet olivat hänen voittojaan — hän oli huvituksen lapsi. Työ ja kärsimykset kohtasivat hänet penseänä ja lannistuneena, voimattomana ja nureksivana, mutta ilo levitti hänen perhossiipensä, kirkasti niiden kultatomun ja loistavat täplät, sai hänet säkenöimään kuin jalokivi ja hehkumaan kuin kukka. Tavalliselle ruoalle ja juomalle hän nyrpisti nenäänsä, mutta ravitsi itseään kermavaahdolla ja jäätelöllä kuin mehiläinen hunajalla; makea viini oli hänen elementtinsä ja makeat leivokset hänen jokapäiväinen leipänsä. Ginevra eli täyttä elämäänsä tanssisalissa, muualla hänen mielialansa laskeutui.