Älä ajattele, lukija, että hän kukoisti ja säkenöi tuolla tavoin vain herra Paulin, tanssittajansa vuoksi, tai että hän sinä iltana tuhlaili parasta viehätysvoimaansa vain toveriensa mielenylennykseksi, tai vanhempien ja isovanhempien, jotka täyttivät nelikulmaisen eteisen ja tanssisalin seinät. Niin tympeissä ja rajoitetuissa olosuhteissa, niin nolojen ja laimeiden vaikutinten varassa Ginevra olisi tuskin viitsinyt tanssia ainoatakaan katrillia; väsymys ja ärtyisyys olisi pian karkottanut virkeyden ja hyvän tuulen. Mutta hän tiesi juhlayleisön raskaassa massassa löytyvän kuohuaineen joka nostatti kaiken muun, tunsi mausteen joka antoi suloisen lisämaun, keksi syitä jotka oikeuttivat hänet käyttämään valituimpia viehätyskeinojaan.
Tanssisalissa tosin ei nähty ainoatakaan miespuolista olentoa, joka ei ollut naimisissa tai isä — lukuun ottamatta herra Paulia. Tämä herrasmies oli myös sukupuolensa ainoa, jonka sallittiin viedä koulun oppilas tanssiin, ja tämä poikkeuksellinen asema myönnettiin hänelle osaksi vanhan vakiintuneen tavan vuoksi (hän oli madame Beckin sukulainen ja nautti hänen korkeinta luottamustaan), osaksi koska hän aina tahtoi kulkea omia teitään ja tehdä miten halutti, osaksi siitä syystä että — niin uppiniskainen, kiihkeä ja puolueellinen kuin hän saattoikin olla — hän oli itse kunniallisuus ja hänelle olisi voinut uskoa kokonaisen rykmentin kauneimpia ja puhtaimpia olentoja, täysin varmana siitä, että hänen johdossaan ei heille tapahtuisi mitään vahinkoa. Monet tytöistä — sanottakoon tämä ohimennen — eivät olleet vähääkään puhdasmielisiä, kaikkea muuta, mutta herra Paulin läheisyydessä he uskalsivat näyttää luontaista karkeuttaan yhtä vähän kuin olisivat uskaltaneet tahallaan astua hänen liikavarpailleen, nauraa hänelle vasten kasvoja kesken myrskyistä nuhdesaarnaa, tai hälistä suureen ääneen, kun jokin ärtyisyydenpuuska peitti hänen ihmiskasvonsa älykkään tiikerin naamiolla. Herra Paul sai siis tanssia kenen kanssa tahtoi — ja voi sitä joka sai hänet sekaantumaan tahdissa.
Toisia päästettiin katselijoiksi — (näennäisen) vastahakoisesti, pitkien rukousten jälkeen, muiden ihmisten suosituksella, ankarilla rajoituksilla ja kiitos olkoon madame Beckin erityisen, vaivoin saadun suosion ja hyväntahtoisuuden. Näitä hän kaiken iltaa — ollen itse kaitsijana — pidätti kaukana eteisen pimeimmässä ja kylmimmässä, etäisimmässä ja kolkoimmassa nurkassa. Siellä seisoi pieni hylätty joukko "nuoria miehiä", kaikki kotoisin parhaista perheistä, salissaistuvien äitien täysikasvuisia poikia ja koulun oppilaiden veljiä. Kaiken iltaa madame piti vartiota näiden "nuorten miesten" luona — huolehti heistä kuin äiti, mutta oli ankara kuin lohikäärme. Heidän eteensä oli piirretty jonkinlainen raja, ja he väsyttivät madamea rukouksillaan päästä sen yli ja virkistää itseään edes yhdellä tanssilla tuon "kauniin vaalean" tai tuon "sievän ruskeatukkaisen" tai tuon "ihanan tytön kanssa, jonka tukka on musta kuin sysi".
"Taisez-vous!"[54] vastasi madame sankarillisena ja järkähtämättömänä. "Vous ne passerez pas à moins que ce ne soit sur mon cadavre, et vous ne danserez qu' avec la nonnette du jardin."[55] Ja hiirenharmaassa silkkipuvussaan hän käveli majesteetillisena edestakaisin heidän kärsimättömän ja epätoivoisen rivinsä edessä kuin mikäkin pikku Bonaparte.
Madame tunsi maailmaa koko lailla, madame tiesi ihmisluonnosta yhtä ja toista. En luule että kukaan muu Villetten johtajatar olisi uskaltanut laskea "nuorta miestä" seiniensä sisäpuolelle, mutta madame tiesi että myöntämällä heille pääsyn tällaiseen tilaisuuteen hän teki rohkean iskun ja sai suuren voiton.
Ensiksikin joutuivat vanhemmat osallisiksi tähän tekoon, sillä vain heidän välityksellään se oli mahdollista. Toiseksi: näiden kalkkarokäärmeiden hurmaava ja vaarallinen läheisyys auttoi madamea näyttämään juuri vahvimman puolensa — ensiluokkaiset kaitsijanominaisuutensa. Kolmanneksi: heidän läheisyytensä antoi kirpeän lisämaun illan hauskuudelle; oppilaat tiesivät sen, ja tuollaisten kultaomenain etäinen loiste viritti heissä mielialan jota mikään muu ei olisi saanut syttymään. Lasten ilo tarttui vanhempiin, eloisuus ja hyvä tuuli täytti pian koko tanssisalin, yksinpä "nuorilla miehillä" oli hauskaa karsinassaan, sillä madame ei koskaan sallinut heidän ikävystyä — ja niin saavutti madame Beckin syntymäpäivä joka vuosi menestyksen, jonka vertaista maan minkään muun koulun johtajatar ei saanut kokea.
Huomasin että tohtori Johnin sallittiin ensin vapaasti kulkea luokkahuoneissa. Hänellä oli tuollainen miehekäs ja luotettava ilme, joka korvasi hänen nuoruutensa ja melkein sovitti hänen kauneutensa. Mutta heti kun tanssi alkoi, riensi madame hänen luokseen.
"Tulkaa susi, tulkaa", hän sanoi nauraen. "Te kuljette lampaan vaatteissa, mutta siitä huolimatta teidän täytyy jättää laumani. Tulkaa, minulla on täällä eteisessä hieno susitarha — parikymmentä kappaletta; sallikaa minun liittää teidät kokoelmaani."
"Mutta sallikaa minun toki ensin tanssia sen oppilaanne kanssa, jonka valitsen."
"Onko teillä rohkeutta pyytää sellaista? Se on hulluutta, se on jumalattomuutta. Ulos, ulos, ja pian!"
Hän ajoi tohtoria edellään ja oli pian sulkenut hänet rajan sisäpuolelle.
Ginevra, joka arvatenkin oli väsynyt tanssimaan, etsi minut piilopaikastani. Hän heittäytyi penkille viereeni ja (tunteenilmaus jota ilmankin erittäin hyvin olisin voinut olla) kietoi käsivartensa kaulaani.
"Lucy Snowe! Lucy Snowe!" hän huusi hysteerisenä melkein nyyhkyttävällä äänellä.
"Mikä ihme nyt on hätänä?" sanoin kuivasti.
"Minkä näköinen olen — minkä näköinen olen tänä iltana?" hän kysyi.
"Kuten tavallisesti", vastasin, "turhamaisen hupakon."
"Ilkeä olento. Teillä ei koskaan ole ystävällistä sanaa minua varten, mutta teidän ja kaikkien muiden kateellisten pärjääjäin uhallakin tiedän että olen kaunis, tunnen sen, näen sen — pukuhuoneessa on iso peili, josta voin nähdä itseni kiireestä kantapäähän. Ettekö lähde kanssani sinne, niin saamme yhdessä seisoa sen edessä?"
"Minä lähden, neiti Fanshawe, teidän halunne tulkoon tyydytetyksi ääriään myöten."
Pukuhuone oli aivan lähellä, ja me menimme sinne. Hän kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja veti minut peilin eteen. Minä seisoin siinä vastarintaa tekemättä, mitään sanomatta, ja annoin hänen itserakkautensa riemuita ja juhlia. Olin utelias näkemään kuinka paljon samainen itserakkaus voisi sulattaa — olisiko sen mahdollista tulla kylläiseksi — tunkeutuisiko Ginevran sydämeen mikään kuiske, joka kehoittaisi häntä ottamaan huomioon toistenkin tunteet ja hillitsisi hänen turhamaista iloaan.
Ei ensinkään. Hän käänteli minua ja kääntyili itse, hän tarkasteli meitä molempia joka taholta, hymyili, ravisteli kiharoitaan, kohensi silkkivyötään, levitteli pukuaan, laski vihdoin käsivarteni irti ja sanoi kumartaen pilkallisen kohteliaasti:
"En tahtoisi olla Lucy Snowe, vaikka saisin kuningaskunnan."
Huomautus oli liian lapsekas herättääkseen suuttumusta. Tyydyin sanomaan:
"Erittäin hyvä."
"Ja mitä te antaisitte, jos saisitte olla MINÄ?"
"En pahaista penniäkään — niin kummalta kuin se kuuluukin", vastasin. "Te olette vain poloinen olento."
"Niin ette ajattele sydämessänne."
"En, sillä sydämessäni ei teillä ole minkäänlaista paikkaa: silloin tällöin vain kääntelen teitä aivoissani."
"Ei mutta kuulkaahan nyt", hän riiteli vastaan, "kuulkaa kuinka erilainen asema meillä kahdella on, ja sitten näette kuinka onnellinen minä olen ja kuinka te olette onneton."
"Jatkakaa, minä kuuntelen."
"Ensiksikin: minä olen hienon herran tytär, ja vaikka isäni ei olekaan rikas, on minulla perinnöntoivoa eräältä sedältä. Sitten olen juuri täyttänyt kahdeksantoista — paras mahdollinen ikä. Olen saanut keski-eurooppalaisen kasvatuksen, ja vaikka tuskin osaan tavata, on minulla taitoja yllin kyllin. Minä olen kaunis, sitä ette voi kiistää, ja voin saada niin paljon ihailijoita kuin vain tahdon. Juuri tänä iltana särjen kahden herrasmiehen sydäntä, ja toiselta heistä sain äsken aivan masentuneen katseen, joka sai minut näin hyvälle tuulelle. Minusta on niin hirveän hauskaa nähdä heidän punastuvan ja kalpenevan, sinkauttavan vihaisia katseita toisiinsa ja ikävöiviä minuun. Sellainen olen minä — onnellinen MINÄ, ja nyt saatte kuulla mikä te olette, poloinen sielu."
"Minä otaksun että ette ole kenenkään tytär, koska rupesitte pikkulasten hoitajaksi kun ensin tulitte Villetteen, teillä ei ole sukulaisia, kahdenkymmenenkolmen vuoden iässä ette voi sanoa olevanne nuori, teillä ei ole mitään viehättäviä taitoja — ei kauneutta. Mitä tulee ihailijoihin, tiedätte tuskin mitä ne ovat, ette edes osaa puhua niistä, istutte mykkänä kun toiset opettajattaret luettelevat valloituksiaan. Minä uskon että te ette koskaan ole rakastunut ettekä koskaan rakastukaan, ja sitä parempi, sillä vaikka oma sydämenne särkyisikin, ette koskaan pystyisi särkemään toisen sydäntä. Eikö tämä kaikki ole totta?"
"Totta kuin evankeliumi, suureksi osaksi, ja aika sukkelaa lisäksi. Teissä täytyy olla jotakin hyvää, Ginevra, kun osaatte puhua noin rehellisesti. Tuo käärme, Zélie St. Pierre, ei kykenisi sanomaan mitä te nyt olette sanonut. Ja kuitenkin, neiti Fanshawe, niin onneton kuin teidän kuvauksenne mukaan olenkin, en maksaisi viittä penniä teistä, ruumiinenne ja sieluinenne."
"Siksi vain, että minä en ole älykäs, ja siinä kaikki mitä te ajattelette. Ei kukaan muu kuin te välitä älykkyydestä."
"Päinvastoin, mielestäni te olette älykäs omalla tavallanne — ja aika terävä sittenkin. Mutta te puhuitte sydämien särkemisestä — tuosta mieltä ylentävästä huvista, jonka eduista minä en ole aivan yhtä mieltä kanssanne: saanko kysyä kenelle turhamaisuudessanne luulette tehneenne tuon tempun tänä iltana?"
Hän painoi huulensa korvaani vasten. "Isidore ja Alfred de Hamal ovat molemmat täällä", hän kuiskasi.
"Oho, vai niin! Minäpä tahtoisin nähdä heidät."
"No, kultaseni, vihdoinkin on uteliaisuutenne herännyt. Tulkaa mukanani, minä näytän heidät."
Hän lähti ylpeänä edellä. "Mutta te ette voi nähdä heitä kunnollisesti luokista", hän sanoi kääntyen minuun päin. "Madame pitää heitä liian kaukana. Mennäänpä puutarhaan, astutaan sisään käytävästä ja hiivitään takaapäin aivan lähelle heitä. Saamme toruja jos meidät nähdään, mutta mitä siitä."
Tällä kertaa en minäkään välittänyt. Me kuljimme läpi puutarhan — tunkeuduimme käytävään rauhallisesta yksityisovesta, lähestyimme eteistä ja pysytellen käytävän varjossa näimme "nuorten miesten" parven aivan läheltä.
Luulen että ilman ohjaustakin olisin löytänyt joukosta tuon valloittajan de Hamalin. Hän oli suoranenäinen, piirteiltään hyvin virheetön pieni keikari. Sanon pieni keikari, vaikka hänen pituutensa ei ollutkaan alle keskimitan, sillä hänen piirteensä olivat pienet, samoin kädet ja jalat, ja hän oli niin sievä, sileä ja nukkemaisen siro, niin somasti puettu, somasti käherretty, hänellä oli kauniit kengät ja käsineet ja solmio — hän oli tosiaankin viehättävä. "Mikä herttainen olento!" huudahdin, kiitin Ginevran makua lämpimästi, ja kysyin mitä hän arveli de Hamalin tehneen särkyneen sydämensä kallisarvoisilla murusilla — oliko hän kenties pannut ne hajuvesipulloon ja säilytti niitä ruusuvedessä? Huomautin myös syvän ihastuksen vallassa, että luutnantin kädet olivat tuskin suuremmat kuin neiti Fanshawen omat ja että se oli sangen soveliasta — hän kun hätätilassa saattoi käyttää Ginevran hansikkaita. Selitin hullaantuvani hänen herttaisiin kutreihinsa, ja mitä tulee hänen matalaan kreikkalaiseen otsaansa ja verrattomaan klassilliseen päänmuotoonsa, tunnustin että kieleni ei kyennyt tekemään niille oikeutta.
"Entä jos hän olisi rakastajanne?" kysäisi Ginevra julmassa ilossaan.
"Oi taivas, mikä autuus!" sanoin minä, "mutta olkaa toki inhimillinen, neiti Fanshawe: panna sellaisia asioita päähäni on samaa kuin näyttää karkotetulle Kain-paralle väläyksiä paratiisista."
"Te siis pidätte hänestä?"
"Niinkuin pidän makeisista, hedelmähillosta, sokerileivoksista ja ansarikukista."
Ginevra ihaili makuani, sillä kaikkia näitä hän rakasti intohimoisesti ja saattoi siis helposti luulla, että minä tein samoin.
"Ja nyt Isidore", jatkoin. Myönnän että olin vieläkin uteliaampi näkemään hänet kuin hänen kilpailijansa, mutta Ginevra oli kokonaan syventynyt jälkimmäiseen.
"Alfred pääsi tänä iltana tänne", hän kertoi, "tätinsä, vapaaherratar de Dorlodot'n välityksellä. Nyt kun olette nähnyt hänet, voitte kai ymmärtää miksi minä olen ollut niin loistavalla tuulella kaiken iltaa, näytellyt hyvin, tanssinut sellaisella innolla, ja miksi nyt olen onnellinen kuin kuningatar. Dieu! Dieu! Oli niin verrattoman lystikästä katsella ensin häntä ja sitten toista ja hullaannuttaa molemmat."
"Mutta tuo toinen — niissä hän on? Näyttäkää minulle Isidore."
"En minä."
"Miksi ei?"
"Minä häpeän häntä."
"Mistä syystä?"
"Kun — kun —" (kuiskaten) — "hänellä on sellaiset — sellaiset viikset, oranssin — punaiset — kas siinä!"
"Asia on tullut ilmi", sanoin. "Mitä siitä, näyttäkää hänet kuitenkin, minä lupaan olla pyörtymättä."
Hän katseli ympärilleen. Juuri silloin puhutteli eräs englantilainen ääni meitä takaapäin.
"Te seisotte molemmat vedossa, teidän täytyy lähteä tästä käytävästä."
"Ei täällä ole vetoa, tohtori John", sanoin minä ja käännyin.
"Hän vilustuu niin helposti", jatkoi tohtori katsellen Ginevraa äärettömän ystävällisesti. "Hän on heikko, hänestä täytyy pitää huolta. Hakekaa hänelle huivi."
"Sallikaa minun itse huolehtia itsestäni", sanoi neiti Fanshawe ylpeästi. "Minä en tarvitse huivia."
"Pukunne on ohut, olette tanssinut, olette kuumissanne."
"Kuka aina saarnaa", vastusti tyttö, "aina neuvoo ja nalkuttaa!"
Vastaus jonka tohtori John aikoi antaa, jäikin tulematta. Hänen silmistään näki selvästi, että hän oli pahastunut. Synkistyneenä, surullisena ja pahoillaan hän siirtyi vähän syrjään, mutta oli kärsivällinen. Tiesin että aivan lähellä oli koko kasa huiveja; juoksin hakemaan niistä yhden.
"Hän on ottava tämän ylleen jos minä vain voin pakottaa hänet siihen", sanoin, kiedoin sen hyvin hänen musliinipukunsa ympäri ja peitin huolellisesti hänen niskansa ja käsivartensa. "Onko tuo Isidore?" kuiskasin melkein vihaisena.
Ginevra mutisti huuliaan, hymyili ja nyökäytti päätään.
"C'est lui-même",[56] hän sanoi. "Kuinka jurolta hän näyttääkään luutnantti-kreivin rinnalla! Ja sitten — oi taivas! — nuo viikset!"
Tohtori John meni nyt sisään.
"Luutnantti-kreivi", toistin minä. "Tuo nukke — tuo vauva — tuo kääpiö — tuo viheliäinen raukka! Pelkkä lakeija tohtori Johnin rinnalla, hänen renkinsä, hänen lähettipoikansa! Onko mahdollista että hieno ylevämielinen herrasmies — kaunis kuin ilmestys — tarjoaa teille kunniallisen kätensä ja ritarillisen sydämensä ja lupaa suojella teidänlaistanne huoletonta tytönhattaraa läpi myrskyjen ja taisteluiden — ja te vikuroitte vastaan — te halveksitte, loukkaatte ja kidutatte häntä! Onko teillä voimaa siihen? Kuka antoi teille sen voiman? Missä se on? Onko se kaikki kauneudessanne — valkoisessa ja punaisessa ihossanne, keltaisessa tukassanne? Sekö sitoo hänen sielunsa teidän jalkainne juureen ja taivuttaa hänen niskansa teidän ikeenne alle? Sekö hankkii teille hänen kiintymyksensä, hänen hellyytensä, hänen ajatuksensa, toiveensa, harrastuksensa, hänen jalon ja sydämellisen rakkautensa — ja sitäkö te ette tahtoisi? Halveksitteko te sitä? Te teeskentelette vain, te ette ole tosissanne, te rakastatte häntä, ikävöitte häntä, mutta leikitte hänen sydämellään saadaksenne hänet vieläkin varmemmin omaksenne."
"Pyh! Mikä sanatulva! En ymmärrä siitä puoliakaan."
Olin jo tätä ennen vienyt hänet puutarhaan. Istutin hänet penkille ja sanoin että hän ei saisi hievahtaa paikaltaan ennen kuin oli tunnustanut kummanko heistä hän aikoi ottaa — miehen vai apinan.
"Se jota te sanotte mieheksi", hän vastasi, "on aateliton, punatukkainen ja tuntee nimen John! — cela suffit: je n'en veux pas.[57] Luutnantti de Hamal on aatelismies, hänellä on erinomaiset sukulaisuussuhteet, virheetön käytös, viehättävä ulkomuoto, kalpeat kiintoisat kasvot, tukka ja silmät kuin italialaisella. Lisäksi hän on ihastuttavin seuramies mitä toivoa voin — mies ihan minun makuni mukaan, ei järkevä eikä totinen niinkuin tuo toinen, vaan vertaiseni ihminen jonka kanssa voin puhua — joka ei kiusaa eikä väsytä eikä vaivaa minua syvyyksillä ja korkeuksilla ja intohimoilla ja kyvyillä, jotka eivät ole minun makuuni. Se siitä. Älkää pitäkö minusta kiinni niin kovasti."
Minä hellitin otteeni ja hän kiiti pois. En viitsinyt ajaa häntä takaa.
Miten olikaan, en voinut olla palaamatta vielä kerran käytävää kohti nähdäkseni tohtori Johnin uudelleen, mutta tapasinkin hänet seisomassa puutarhan portailla keskellä ikkunasta tulevaa leveää valojuovaa. Hänen sopusuhtaisesta vartalostaan ei voinut erehtyä, sillä luulen ettei kukaan siinä suhteessa ollut hänen vertaisensa. Hänellä oli hattu kädessä; hänen paljas päänsä, kasvonsa ja hieno otsansa olivat hyvin kauniit ja miehekkäät. Hänen piirteensä eivät olleet pienet ja hienot kuin naisen, eivät myöskään kylmät, tyhjänpäiväiset ja heikot; ne olivat hyvin veistetyt mutta eivät niin hiotut ja viimeistellyt, että olisivat menettäneet voimastaan ja ilmeikkyydestään sen mitä olisivat voittaneet elottomalla sopusuhtaisuudellaan. Niissä oli ajoittain paljon tunnetta, ja vielä enemmän tunnetta viipyi vaiteliaana hänen silmissään. Sellaiset olivat ainakin minun ajatukseni hänestä: minun silmissäni hän oli tätä kaikkea. Selittämätön ihmetyksentunne täytti mieleni kun katsoin tätä miestä ja ajattelin että häntä voitaisiin halveksia.
Tarkoitukseni ei ollut lähestyä eikä puhutella häntä puutarhassa, koska tuttavuutemme ei vielä olisi oikeuttanut sellaista askelta. Olin vain aikonut näkymättömänä katsella häntä toisten joukossa, ja kun näin odottamatta tapasin hänet yksin, vetäydyin taaksepäin. Mutta hän etsi juuri minua, tai pikemmin sitä joka oli ollut kanssani, ja niin ollen laskeutui portaita ja seurasi minua puutarhaan.
"Te tunnette neiti Fanshawen! Olen usein halunnut kysyä tunnetteko hänet", sanoi tohtori John.
"Kyllä minä hänet tunnen."
"Läheisestikö?"
"Aivan niin läheisesti kuin haluan."
"Mitä olette tehnyt hänelle nyt?"
"Olenko minä hänen vartijansa?" teki mieleni kysyä, mutta vastasin vain: "Olen antanut hänelle kyytiä aika tavalla ja olisin antanut vielä enemmän, mutta hän pujahti käsistäni ja juoksi pois."
"Soisitteko minulle sen ilon", hän sanoi, "että pitäisitte häntä silmällä tämän ainoan illan ja katsoisitte ettei hän tee mitään varomatonta — esimerkiksi juokse ulos iltailmaan heti tanssittuaan."
"Voinhan kenties pitää häntä hiukan silmällä, koska te niin haluatte, mutta hän on aivan liian omapäinen alistuakseen noin vain kenenkään valvottavaksi."
"Hän on niin nuori ja niin läpeensä teeskentelemätön."
"Minulle hän on arvoitus", vastasin.
"Niinkö?" kysyi hän hyvin kiinnostuneena. "Kuinka niin?"
"Olisi vaikeata sanoa millä tavoin — vaikeata sanoa ainakin teille."
"Ja miksi juuri minulle?"
"Minua ihmetyttää että teidän harras ystävyytenne ei miellytä häntä sen enempää."
"Mutta hänellä ei ole hämärintäkään aavistusta siitä missä määrin olen hänen ystävänsä. Sitä juuri en osaa hänelle opettaa. Saanko kysyä onko hän koskaan puhunut minusta teille?"
"Hän on usein puhunut teistä 'Isidoren' nimellä, mutta minun on lisättävä että vasta viimeisten kymmenen minuutin aikana huomasin teidät ja Isidoren samaksi henkilöksi. Vasta niin lyhyen ajan olen tietänyt, tohtori John, että Ginevra Fanshawe on se tämän talon asukas, joka niin kauan on kiinnostanut teitä — että hän on se magneetti, joka vetää teidät Rue Fossettelle, että hänen tähtensä uskallatte tunkeutua tähän puutarhaan ja hakea kilpailijain pudottamia lippaita."
"Te tiedätte kaiken?"
"Tiedän sen verran."
"Jo vuoden ajan olen tottunut tapaamaan hänet seuraelämässä. Hänen ystävänsä, rouva Cholmondeley, on tuttavani, ja niin tapaan hänet joka sunnuntai. Mutta te huomautitte minulle, että hän usein puhui minusta käyttäen Isidore-nimeä: saanko kysyä — toivoen ettette käytä väärin osoittamaani luottamusta — mikä oli hänen sanojensa sävy ja tuntu? Olen hieman levoton kuulemaan sitä, sillä minua jossain määrin vaivaa se etten tiedä missä kirjoissa hän minua pitää."
"Oh, hän vaihtelee: hän muuttuu ja häilähtelee kuin tuuli."
"Voitte kai sentään esittää jonkinlaisen yleisvaikutuksen?"
"Voin kyllä", ajattelin, "mutta sitä yleisvaikutusta ei käy kertominen sinulle. Sitä paitsi jos sanoisin että hän ei rakasta sinua, en luulisi sinun sitä uskovan."
"Te vaikenette", hän jatkoi. "Otaksun että teillä ei ole mitään hyviä uutisia kerrottavana. Ei tee mitään. Jos hän tuntee minua kohtaan suoranaista kylmyyttä ja vastenmielisyyttä, on se vain merkkinä siitä etten ansaitse häntä."
"Epäilettekö itseänne? Pidättekö itseänne luutnantti de Hamalia huonompana?"
"Minä rakastan neiti Fanshawe'ta paljon enemmän kuin de Hamal rakastaa ketään elävää olentoa, ja pitäisin hänestä paljon parempaa huolta kuin tämä. Pelkään että hän on harhaluulon vallassa de Hamalin suhteen; minä tunnen tuon miehen luonteen, koko hänen entisyytensä, kaikki hänen hairahduksensa. Hän ei ole kauniin nuoren ystävänne arvoinen."
"'Kauniin nuoren ystäväni' pitäisi tietää se, pitäisi tietää ja tuntea kuka on hänen arvoisensa", sanoin minä. "Jollei hänen kauneutensa eikä älynsä auta häntä niin pitkälle, on hän ansainnut kokemuksen kovan opetuksen."
"Etteköhän nyt ole hieman ankara?"
"Minä olen hirveän ankara — ankarampi kuin haluan näyttää teille. Teidän pitäisi kuulla niitä läksytyksiä, joilla onnellistan 'kaunista nuorta ystävääni', — mutta te kyllä kauheasti loukkautuisitte huomatessanne kuinka vähän hellää hienotunteisuutta minulla on hänen herkkää luonnettaan kohtaan."
"Hän on niin herttainen — häntä kohtaan ei voi olla muuta kuin herttainen. Te varmaan — kuten kaikki häntä vanhemmat naiset — ette voi olla tuntematta äidin tai vanhemman sisaren hellyyttä tuollaista viatonta, yksinkertaista, tyttömäistä olentoa kohtaan. Suloinen enkeli! Eikö sydämenne paisu myötätunnosta, kun hän kuiskaa korvaanne puhtaita lapsellisia salaisuuksiaan? Kuinka te olette kadehdittava." Ja hän huokasi.
"Minä katkaisen väliin nuo salaisuudet aika jyrkästi", sanoin. "Mutta suokaa anteeksi, tohtori John, saanko hetkiseksi vaihtaa puheenaihetta? Mikä jumalallinen mies onkaan tuo de Hamal! Mikä nenä — täydellinen! Muovaile sellainen kipsistä tai savesta, etkä voi tehdä kauniimpaa, suorempaa, parempaa! Ja sitten — nuo klassilliset huulet ja leuka — ja käytös — niin ylevää!"
"De Hamal on täydellinen vauva, sitä paitsi viheliäinen pelkuri."
"Te, tohtori John — kuten jokainen karkeatekoisempi mies kuin hän — varmaan tunnette häntä kohtaan jonkinlaista ihailevaa hellyyttä, sellaista kuin Mars ja muut jykevämmät jumalolennot varmaan tunsivat nuorta viehkeätä Apolloa kohtaan."
"Periaatteeton peluri ja pieni apina", sanoi tohtori John lyhyesti, "jonka koska tahansa voisin yhdellä kädellä nostaa olkaimista ja panna makaamaan katuojaan, jos minua haluttaisi."
"Suloinen serafi!" sanoin minä. "Mikä julma ajatus! Etteköhän nyt ole hieman ankara, tohtori John?"
Ja siihen pysähdyin. Jo toisen kerran sinä iltana olin uskaltanut ulkopuolelle itseni — ulkopuolelle luonnollisten tapojeni — antautunut ajattelemattomaan välittömään puhetapaan, joka suuresti oudostutti minua kun pysähdyin miettimään. Olinko aavistanut noustessani sinä aamuna, että ennen iltaa olin näytellyt iloisen rakastajan osaa ilveilyssä ja tuntia myöhemmin ujostelematta keskustellut tohtori Johnin kanssa hänen onnettomasta kosinnastaan ja ilkkunut hänen harhaluulojaan? Yhtä hyvin olisin voinut odottaa retkeä ilmapallolla tai matkaa Kap Hornille.
Tohtori ja minä olimme kävelleet käytävän päähän saakka ja palasimme nyt takaisin. Ikkunasta tuleva heijastus valaisi taaskin hänen kasvojaan: hän hymyili, mutta silmät olivat surulliset. Kuinka toivoinkaan että hän olisi voinut olla onnellinen! Kuinka olinkaan pahoillani kun tiesin hänen kantavan mielessään tuskaa, ja sellaisen asian vuoksi! Hän, suurine ansioineen, hänkö rakastaisi turhaan? En silloin tietänyt että miettiväisyys ja vastoinkäymiset tekevät niin hyvää muutamille luonteille, enkä tullut ajatelleeksi että muutamat yrtit, jotka ehjinä ollessaan ovat tuoksuttomia, särjettyinä levittävät suloista lemua.
"Älkää surko, älkää olko pahoillanne", puhkesin sanomaan. "Jos Ginevrassa ainoakaan kipinä on rakkautenne arvoinen, niin hänen täytyy tuntea vastarakkautta. Olkaa iloinen, olkaa toiveikas, tohtori John. Kuka sitten toivoisi, jollette te?"
Vastaukseksi tähän puheeseen sain — minkä varmaan olin ansainnutkin — kummastuneen katseen, joka mielestäni oli myös hieman paheksuva. Me erosimme ja minä palasin sisään hyvin viluisena. Kellot löivät ja kirkonkellot soivat keskiyötä, ihmiset olivat lähdössä, juhla oli ohi, lamput himmenivät. Tunti vielä, ja koko talo oli hiljainen ja pimeä. Minäkin olin vuoteessa, mutta en nukkunut. Minun ei ollut helppo nukkua sellaisen kiihtymyksen päivän jälkeen.
XV
PITKÄ LOMA
Madame Beckin syntymäpäivää, kolmen edellisen viikon laiskottelua, itse juhlapäivän lyhyttä kahdentoista tunnin ilon ja hilpeyden puuskaa ja äärettömän ikävää huomispäivää seurasi aivan päinvastainen aika: kaksi kuukautta oikeata työtä, ahkeraa ja tiukkaa opiskelua. Nämä kaksi kuukautta, kouluvuoden viimeiset, olivat itse asiassa ainoa todellinen työaika koko vuotena. Niihin lykättiin ja keskitettiin ankarimmat valmistelut tutkintoa varten, joka tapahtui ennen palkintojenjakoa. Niin tekivät sekä opettajat että opettajattaret ja oppilaat. Palkinnontavoittelijain oli tehtävä vakavaa työtä, opettajain ja opettajattarien oli otettava taakka hartioilleen, yllytettävä hitaita, autettava ja opastettava lupaavampia. Oli saatava aikaan vaikuttava näyte, loistava julkinen tutkinto, ja se tarkoitus pyhitti kaikki keinot.
Tuskin huomasinkaan toisten opettajain työtä, oma puuhani askarrutti mieltäni, ja minun tehtäväni ei ollutkaan helpoimpia: minun oli päntättävä noin yhdeksäänkymmeneen päähän tarpeellinen määrä sitä mitä he pitivät taidoista vaikeimpana ja monimutkaisimpana, englannin kieltä, väännettävä yhdeksänkymmentä kieltä ääntämään sellaista mikä heistä tuntui melkein mahdottomalta — saarivaltion sihiseviä hammasäänteitä.
Tutkintopäivä valkeni. Kauhea päivä! Sitä varten oli valmistuttu levottoman jännittyneinä, pukeuduttu ääneti ja kiireisesti — ei mihinkään kevyeen eikä liehuvaan tällä kertaa — poissa olivat nyt valkoiset harsokankaat ja taivaansiniset vyönauhat, muotina oli vakava, vahva ja kiinteä. Minusta tuntui että juuri minä olin erityisen pahassa asemassa tuona päivänä, koska raskain taakka ja vaikeus lankesi yksin minun osalleni kaikista naisopettajista. Toisten ei tarvinnut pitää tutkintoa opettamissaan aineissa; kirjallisuudenopettaja, herra Paul, otti tämän velvollisuuden itselleen. Hän, tuo kotityranni, kokosi toiseen käteensä kaikki ohjakset, hän hylkäsi vihaisesti kaiken yhteistyön; hän ei tahtonut apua. Madamen itsensä, joka ilmeisesti mielellään olisi pitänyt tutkinnon maantieteessä, lempiaineessaan, jota hän opetti hyvin, oli mukauduttava itsevaltiaan sukulaisensa määräyksiin. Paul syrjäytti koko opettajakunnan, miespuoliset ja naispuoliset, ja seisoi tutkijan paikalla yksinään. Hän oli harmissaan siitä että hänen oli pakko tehdä yksi poikkeus tästä säännöstä. Hän ei hallinnut englanninkieltä: siispä hänen täytyi jättää tämä opinhaara englanninopettajan käsiin, ja niin hän tekikin, mutta ei ilman pientä lapsekasta kateutta.
Alituinen ristiretki joka-ainoan ihmisen — paitsi oman itsensä — itserakkautta vastaan kuului tämän kykenevän mutta kiukkuisen ja kunnianhimoisen pienen miehen omituisuuksiin. Hänellä oli voimakas halu oman persoonansa julkiseen näyttelemiseen, mutta äärimmäinen vastenmielisyys toisten ihmisten samanlaista esiintymistä kohtaan. Hän sorti, hän lannisti milloin vain voi, ja raivosi kuin pulloon suljettu tuulispää, milloin ei voinut.
Tutkintopäivän aattoiltana kävelin puutarhassa kuten muutkin opettajattaret ja kaikki sisäoppilaat. Herra Emanuel yhtyi seuraani "kielletyllä käytävällä"; hänellä oli sikari hampaissa; päällystakki — erittäin luonteenomainen vaatekappale, vaikkakaan ei kuosiltaan erikoinen — liehui tummana ja uhkaavana, kreikkalaisen lakin tupsu varjosti ankarana vasenta ohimoa, mustat viikset käpertyivät kuin vihaisella kissalla, ja sinisten silmäin välkkeessä oli pilviä.
"Niin te siis", hän alkoi, pysäyttäen minut jyrkästi ja asettuen eteeni, "niin te siis aiotte isännöidä kuin kuningatar valtaistuimellaan — minun vierelläni, huomenna. Varmaan jo ennakolta nautitte korkeasta asemastanne. Olen näkevinäni teissä tiesi mitä säteilyä, te pieni kunnianhimoinen olento."
Nyt sattuikin niin, että hän erehtyi tykkänään. Minä en pitänyt — en voinut pitää — kuulijakunnan ihailua tai hyvää käsitystä yhtä suuressa arvossa kuin hän. Jos minulla olisi sen joukossa ollut yhtä monta henkilökohtaista ystävää tai tuttavaa kuin hänellä, en tiedä miten asia olisi kääntynyt, mutta minä puhunkin tapauksesta sellaisena kuin se nyt oli. Minulle olivat kouluvoitot vain kylmää kiiltoa. Olin ihmetellyt — ja ihmettelin nytkin — kuinka niiden loiste hänestä voi näyttää kirkkaalta ja lämpimältä kuin takkavalkea. Hän välitti niistä ehkä liian paljon, minä luultavasti liian vähän. Minulla oli kuitenkin omat päähänpistoni niinkuin hänelläkin. Minusta esimerkiksi oli hauskaa nähdä herra Emanuel kateellisena. Kateus sytytti hänen mielensä ja viritti hänen henkensä ja loi kaikennäköisiä lystikkäitä valoja ja varjoja hänen tummiin kasvoihinsa ja orvokinsinisiin silmiinsä (hänellä oli tapana sanoa, että hänen musta tukkansa ja siniset silmänsä olivat "une de ses beautés_").[58] Hänen kiukullaan oli oma viehätyksensä: se oli vilpitöntä, totista, kokonaan järjetöntä, mutta ei koskaan tekopyhää. Niinpä en millään tavoin salannut luuloteltua mielihyvääni, kysyinpähän vain milloin englanninkielen tutkinto oli — alussa vai lopulla päivää.
"Minä epäröin", sanoi hän, "asetanko sen alkuun, jolloin ihmisiä on vasta vähän ja jolloin kunnianhimoinen luonteenne ei saa nauttia suuresta kuulijakunnasta, vai aivan loppuun, kun kaikki ovat väsyneitä ja osaksenne tulee vain laimeata ja heikkoa tarkkaavaisuutta."
"Kuinka kovasydäminen olette, monsieur", sanoin teeskennellen alakuloisuutta.
"Teitä kohtaan pitääkin olla ankara. Te olette niitä ihmisiä, joita täytyy pitää kurissa. Minä tunnen teidät! Minä tunnen teidät! Toiset ihmiset tässä talossa näkevät teidät ja luulevat että väritön varjo on kulkenut ohi. Mutta minäpä tutkin kasvonne heti, ja se riitti."
"Oletteko tyytyväinen kun ymmärrätte minua?"
Vastaamatta suoraan hän jatkoi: "Ettekö ollutkin mielissänne kun onnistuitte näytelmässä? Minä katselin teitä ja näin kasvoissanne intohimoista voitonriemua. Kuinka katseenne säkenöi! Se ei ollut vain valoa, se oli liekkejä: minä tiesin olla varuillani."
"Se mitä tuossa tilaisuudessa tunsin — ja suokaa anteeksi jos sanon teidän äärettömästi liioittelevan tunteeni suuruutta ja laatua — oli kokonaan ylimalkaista. Minä en välittänyt ilveilystä. Vihasin osaa jonka annoitte minulle. Minulla ei ollut pienintäkään myötätuntoa näyttämön edessä olevaa yleisöä kohtaan. Epäilemättä kunnon ihmisiä, mutta tunnenko minä heitä? Merkitsevätkö he mitään minulle? Välitänkö siitä että huomenna taas joudun heidän eteensä? Onko tutkinto minulle mitään muuta kuin työ jonka soisin pian olevan kunnialla ohi?"
"Saanko vapauttaa teidät siitä?"
"Äärettömän kernaasti, jos vain ette pelkää epäonnistumista."
"Mutta minä en onnistuisi. Osaan vain kolme lausetta englantia ja muutamia sanoja, esimerkiksi de sonn, de mone, de stare[59] — sanoinko hyvin? Minun mielestäni olisi parasta jättää koko asia sikseen, olla ilman englannintutkintoa — mitä siitä sanotte?"
"Jos madame suostuu, suostun minäkin."
"Sydämestännekö?"
"Sydämeni pohjasta."
Hän poltti sikariaan äänettömänä. Sitten hän äkkiä kääntyi.
"Antakaa minulle kätenne", hän sanoi. Kiukku ja kateus suli hänen kasvoistaan, niistä loisti nyt herttainen ystävällisyys.
"Kas niin, ei viitsitä olla kilpailijoita, ollaan ystäviä. Tutkinto tulee tapahtumaan, minä valitsen sopivan hetken, ja sen sijaan että häiritsisin ja kiusaisin teitä, kuten melkein teki mieleni kymmenen minuuttia sitten — minulla on pahat tuuleni, on ollut lapsesta saakka — tahdon rehellisesti auttaa teitä. Itse asiassa olette yksinäinen ja vieras, teidän on raivattava tienne ja ansaittava leipänne, ja voi ehkä olla hyväkin että tulette tunnetuksi. Me olemme ystäviä — suostutteko?"
"Koko sydämestäni, monsieur. Minä iloitsen ystävästä. Pidän siitä enemmän kuin voitosta."
"Raukka" hän sanoi, kääntyi pois ja jätti minut käytävään.
Tutkinto sujui hyvin; Paul piti sanansa ja teki parhaansa helpottaakseen minun osaani. Seuraavana päivänä oli palkintojenjako. Sekin meni ohi, koulu loppui, oppilaat lähtivät kotiin ja alkoi pitkä loma.
Sitä lomaa! Unohdanko sen koskaan? Luullakseni en. Madame Beck matkusti loman ensi päivänä lastensa luo rannikolle, kaikilla kolmella opettajattarella oli omaisia tai ystäviä, joiden luo he pakenivat, kaikki opettajat lähtivät kaupungista, muutamat Pariisiin, muutamat Boue-Marineen, Paul lähti pyhiinvaellukselle Roomaan, talo jäi aivan tyhjäksi, ilman muita asukkaita kuin minä, eräs palvelustyttö ja muuan onneton oppilas, tylsämielinen raukka, joka kaukana asuvalta äitipuoleltaan ei saanut lupaa palata kotiin.
Sydämeni melkein kuoli; viheliäinen ikävä herpaannutti sen kielet. Kuinka nuo syyskuun päivät olivat pitkät! Kuinka hiljaiset, kuinka elottomat! Kuinka tyhjät, autiot ja lohduttomat! Kuinka alakuloinen olikaan tuo hylätty puutarha, joka nyt, kaupungin kesän jälkeen, oli harmaana tomusta. Katsoessani eteenpäin noiden kahdeksan viikon alussa tiesin tuskin kuinka voisin elää ne loppuun. Mielialani oli jo kauan ollut asteittain alenemassa, ja nyt kun työn antama tuki oli poissa, se laskeutui nopeasti. Eteenpäin katsominenkaan ei tuonut mitään toiveita: mykkä tulevaisuus ei tietänyt mistään huojennuksesta, ei tarjonnut mitään lupauksia, ei antanut mitään aihetta kestää nykyistä pahaa luottaen tulevaan hyvään. Surullinen välinpitämättömyys koko olemassaolosta painoi usein mieltäni — epätoivoinen halu päästä pian maallisen retken päähän. Kun minulla nyt oli hyvää aikaa katsella elämää niin kuin minunlaiseni on sitä katsottava, näin siinä vain toivottoman erämaan: vain keltaista hiekkaa, ei vihreätä niittyä, ei palmupuuta, ei lähdettä näkyvissä. Toiveita, jotka ovat nuoruudelle rakkaat, jotka pitävät sitä pystyssä ja ohjaavat sitä, en tuntenut enkä uskaltanut tuntea. Jos ne joskus kolkuttivat oveeni, oli epävieraanvarainen telki vedettävä sisäpuolelta niiden eteen. Kun ne hylättyinä kääntyivät pois, vuotivat väliin hyvinkin katkerat kyynelet, mutta sitä ei voinut auttaa, minä en uskaltanut ottaa vastaan sellaisia vieraita. Niin kuolettavasti pelkäsin liikanaisen itseluottamuksen syntiä ja heikkoutta.
Uskonnollinen lukija, sinä kai pidät minulle pitkän saarnan sen johdosta mitä juuri olen kirjoittanut. Niin sinäkin, moralisti, ja sinä, ankara viisas. Sinä stoalainen rypistät kulmiasi, sinä kyynikko olet ivallinen, sinä nautiskelija naurat. Hyvä on, suhtautukaa siihen kukin omalla tavallanne. Minä otan vastaan saarnan, kulmain rypistämisen, pilkan ja naurun. Ehkä olette kaikki oikeassa, ja ehkä minun olosuhteissani olisitte kaikki olleet väärässä kuten minä. Ensimmäinen kuukausi oli todellakin pitkä, raskas, musta kuukausi minulle.
Tylsämielinen ei näyttänyt onnettomalta. Tein parhaani ruokkiakseni hänet hyvin ja pitääkseni hänet lämpimänä, eikä hän muuta pyytänyt kuin ruokaa ja päivänpaistetta, ja kun se puuttui, takkavalkeata. Hänen heikot hengenlahjansa viihtyivät toimettomuudessa: hänen aivonsa, silmänsä, korvansa ja sydämensä nukkuivat tyytyväisen unta, ne eivät voineet herätä työhön, horrostila oli niiden paratiisi.
Loman kolme ensimmäistä viikkoa olivat kuumat, kauniit ja kuivat, mutta neljäs ja viides myrskyä ja sadetta. En tiedä miksi tuo ilmanmuutos teki niin kauhean vaikutuksen minuun, miksi raivoava myrsky ja vihmova sade lamaannuttivat minua kuolettavammin kuin kirkas sää, mutta niin kävi, ja hermostoni jaksoi hädin tuskin kestää sitä mitä sen oli kestettävä monena päivänä ja yönä tuossa suuressa tyhjässä talossa. Kuinka rukoilinkaan taivaalta apua ja lohdutusta! Kuinka kauhistuttavalla voimalla minut vähin vähäsikään se vakaumus, että kohtalo oli ainainen vihamieheni, jota ei koskaan voinut lepyttää! Minä en sydämessäni syyttänyt Jumalan armoa ja oikeutta tästä; päätin Hänen suureen suunnitelmaansa kuuluvan, että muutamien piti syvästi kärsiä elinaikanaan, ja olin vihlovan vakuuttunut siitä, että näiden joukkoon kuuluin minäkin.
Oli jonkinlainen helpotus kun tylsämielisen täti, kiltti vanha nainen, eräänä päivänä tuli hakemaan luokseen omituisen, viallisen toverini. Tuo onneton olento oli ajoittain ollut minulle raskaana taakkana; en voinut viedä häntä puutarhan ulkopuolelle enkä jättää häntä hetkeksikään yksin, sillä hänen poloinen sielunsa oli kasvanut yhtä vinoon kuin ruumiskin, ja sillä oli eniten taipumusta pahaan. Epämääräinen halu pahantekoon ja tarkoitukseton ilkeys tekivät alituisen valvonnan välttämättömäksi. Koska hän puhui hyvin harvoin ja saattoi tuntikausia istua tylsän näköisenä, väännellen kasvojaan sanoin kuvaamattomiin irvistyksiin, olin pikemmin ikään kuin vankina oudon ja kesyttömän eläimen kanssa kuin ihmisolennon seurassa. Lisäksi hänelle oli tehtävä erinäisiä palveluksia, jotka olisivat vaatineet mielisairaanhoitajattaren hermoja. Rohkeuttani koeteltiin kovin, ja vähin se lannistui kokonaan. Näiden velvollisuuksien ei olisi pitänyt tulla minun osalleni; eräs palvelustyttö oli tähän asti suorittanut ne, mutta lomallelähdön kiireessä ei hänelle ehditty hankkia sijaista. Tämä rasitus ja vaiva ei suinkaan ollut helpoimpia mitä elämässäni olen kokenut, mutta niin halpaa ja vastenmielistä kuin se olikin, oli henkinen tuskani paljon kuluttavampaa ja tuhoisampaa. Tylsämielisen palveleminen riisti minulta usein kyvyn ja halun syödä ateriaani ja lähetti minut uupuneena ulos raikkaaseen ilmaan ja kaivon luo pihalle. Mutta tämä työ ei koskaan kouristanut sydäntäni eikä pusertanut silmistäni kuumia kyyneleitä.
Tylsämielisen lähdettyä sain vapaasti kävellä ulkona. Ensin minulla ei ollut rohkeutta poistua kauaksi Rue Fossettelta, mutta vähitellen uskalsin jo kaupungin porteille asti, kuljin niistä ulos ja vaeltelin kaukana pitkin viertoteitä, yli peltojen, katolisen ja protestanttisen hautausmaan taakse, ohi maatalojen, teille ja pieniin metsiin, en tiedä minne. Ahdistus ajoi minua eteenpäin, kuume kielsi lepäämästä, seuralaisenpuute vaivasi sieluani polttavan nälän tavoin. Vaelsin usein aamusta saakka, läpi helteisen keskipäivän, kuivan iltapuolen ja pimeän illan, ja palasin kotiin kuun noustessa.
Yksinäisillä kävelyilläni ajattelin väliin toisten, tuttavieni, nykyistä olotilaa. Siellä oli madame Beck hauskassa kylpypaikassa lastensa ja äitinsä kanssa, keskellä lukuisia ystäviä, jotka olivat hakeutuneet samaan virkistyspaikkaan. Zélie St. Pierre oli Pariisissa sukulaistensa luona, toiset opettajattaret olivat kodeissaan. Siellä oli Ginevra Fanshawe, jonka eräs ystävä oli vienyt hauskalle kiertomatkalle etelään. Ginevra oli mielestäni onnellisin. Hän sai retkeillä läpi kauniiden seutujen, syyskuun aurinko loisti hänelle yli hedelmällisten tasankojen, joilla vilja tuleentui ja viini kypsyi sen lämpimissä säteissä. Kultainen ja kristallinen kuu nousi hänen näkyviinsä siniseltä taivaanrannalta, jota vuorten aaltoviiva reunusti.
Mutta kaikki tämä ei ollut mitään; minäkin tunsin nuo syksyiset päivänpaisteet ja näin nuo elonkorjuun kuutamot, ja melkein toivoin nukkuvani syvällä nurmen alla, kaukana niiden vaikutuksesta. Mutta Ginevralla oli mukanaan eräänlainen hengetär, joka osasi antaa alituista voimaa ja lohtua, kirkastaa päivänpaisteen ja täyttää pimeyden tuoksuilla. Paras ihmiselämän hyvistä hengettäristä suojasi häntä siivillään ja kumartui hänen päänsä yli. Ginevraa seurasi todellinen Rakkaus, eikä hän koskaan voinut olla yksin. Oliko hän tunteeton sille? Minusta se tuntui mahdottomalta: en voinut kuvitella sellaista turtumusta. Kuvittelin että hän oli salassa kiitollinen, rakasti vielä pidätetysti, mutta aikoi jonakin päivänä näyttää miten paljon hän rakasti. Ajattelin myös että hänen uskollinen sankarinsa aavisti hänen aran kiintymyksensä ja sai siitä lohdutusta; uskoin että heidän välillään oli myötätunnon sähköinen lanka, keskinäisen ymmärtämyksen hieno säie, joka satojenkin peninkulmien takaa yhdisti — toimitti perille rukouksia ja toiveita yli vuorien ja laaksojen. Ginevrasta tuli vähitellen jonkinlainen sankaritar silmissäni. Eräänä päivänä, huomatessani tämän kasvavan harhakuvan, sanoin: "Luulen todellakin että hermoni ovat ylenmäärin jännittyneet: olen jollakin tavoin kärsinyt liikaa; sairaus on siitä seurauksena — mitä minun on tehtävä? Kuinka voin pysyä terveenä?"
Itse asiassa ei ollut mitään keinoa pysyä terveenä näissä olosuhteissa. Vihdoinkin seurasi erityisen kauhun ja tuskan vallassa vietettyä päivää ja yötä ruumiillinen sairaus — minun oli pakko mennä vuoteeseen. Näihin aikoihin loppui intiaanikesä ja alkoivat päiväntasausmyrskyt. Yhdeksän pimeätä ja sateista päivää, joiden tunnit vyöryivät ohitseni levottomina, kuuroina, hurjina, myrskyn Pauliinan huumaamina, makasin oudossa hermojen ja veren kuumeessa. Uni karkottui kokonaan. Usein nousin yöllä, etsin unta joka taholta, pyysin hartaasti sitä palaamaan. Ikkunan rasahdus, tuulen vinkuna vain vastasi — uni ei tullut!
Minä erehdyn. Kerran se tuli, mutta vihoissaan. Kärttämiseeni kyllästyneenä se toi mukanaan kostavan unen. St. Jean Baptisten kellon mukaan tuo uni kesti vain viisitoista minuuttia — lyhyt aika, mutta se riitti rasittamaan koko ruumistani tuntemattomalla tuskalla, tuomaan mukanaan nimettömän kokemuksen, joka laatunsa, sävynsä ja herättämänsä kauhun puolesta oli kuin tervehdys iäisyydestä. Kahdentoista ja yhden välillä sinä yönä tyrkytettiin huulilleni kalkki, musta, väkevä, outo, joka ei ollut kotoisin mistään kaivosta, vaan äyräitään myöten täynnä pohjattoman ja rannattoman meren vettä. Kärsimyksen malja, joka on valmistettu ajallisten ja äärellisten mittojen mukaan ja tarkoitettu kuolevaisen huulille, ei maistu sellaiselta kuin tämä kärsimys maistui. Juotuani ja herättyäni luulin että kaikki oli ohi: loppu tullut ja mennyt. Vapisin kauheasti kun tietoisuus palasi; olin valmis huutamaan apua joltakin ihmiseltä, mutta tiesin ettei ketään ollut kyllin lähellä kuullakseen hurjaa huutoani — Goton kaukaisessa ullakkokamarissaan ei voinut kuulla — ja nousin polvilleni vuoteeseen. Muutamia hirveitä tunteja kului: kuvaamaton tuska repi ja ahdisti mieltäni. Luulen että pahin tuon unen kauhuista oli tämä. Näin unta että rakastettu vainaja, joka elämässään oli rakastanut minua, kohtasi minut jossakin vieraantuneena: sanomaton epätoivo tulevaisuuden suhteen ahdisti sydänjuuriani. Minulla ei ollut minkäänlaista aihetta toivoa toipuvani ja palaavani elämään, ja kuitenkin oli aivan sietämätön tuo säälimätön ja ynseä ääni, jolla Kuolema houkutteli minua kutsumaan luokseni sen tuntemattomat kauhut. Kun koetin rukoilla, sain huuliltani vain nämä sanat: "Nuoruudestani saakka olen kärsinyt Sinun hirmuisuuttasi vaivaantunein mielin."
Se oli niin totta.
Tuodessaan minulle teetä seuraavana aamuna Goton pyysi minua kutsumaan lääkärin. Minä en tahtonut — en uskonut minkään lääkärin voivan parantaa minua.
Eräänä iltana nousin — minä en houraillut, olin täysissä tajuissani — ja pukeuduin, heikkona ja horjuvana. En voinut kauemmin sietää huoneeni yksinäisyyttä ja hiljaisuutta; aavemaiset valkoiset vuoteet muuttuivat silmissäni kummituksiksi, jokaisen päänalus oli pääkallo, jättiläiskokoinen ja auringon valkaisema — kangastuksia vanhemmasta maailmasta ja väkevämmästä suvusta oli kiteytynyt niiden suuriin ammottaviin silmäkuoppiin. Sinä iltana lujittui sielussani entistä kiinteämmin sellainen vakaumus, että Kohtalo oli kiveä ja Toivo väärä epäjumala — sokea, veretön, graniittisydäminen. Tunsin myös että koettelemus, jonka Jumala oli minulle lähettänyt, oli nyt saavuttanut huippunsa ja että minun oli käännettävä se takaisin omin käsin, niin kuumat, heikot ja vapisevat kuin ne olivatkin. Satoi vieläkin ja tuuli vinkui, mutta mielestäni armeliaammin kuin oli satanut ja myrskynnyt kaiken päivää. Hämy lankesi yli maan, ja sen vaikutus tuntui minusta sääliväiseltä. Ikkunasta näin purjehtivia iltapilviä, jotka riippuivat alhaalla kuin liput puolitangossa. Minusta tuntui että sillä hetkellä oli taivaassa surua ja myötätuntoa kaikkia maan kärsimyksiä kohtaan, kauhean uneni paino keventyi, tuo sietämätön ajatus, ettei minua enää rakastettu, ei tunnettu, vaihtui puolittain päinvastaisen toivoon — ja olin varma että tuo toivo loistaisi kirkkaammin, jos pääsisin pois tämän katon alta, joka oli painostava kuin laakea hautakivi, ja menisin kaupungin ulkopuolelle eräälle hiljaiselle kukkulalle, kauas kenttien keskelle. Panin ylleni päällystakin (en voinut olla houreissa, sillä minulla oli älyä pukeutua lämpimästi) ja lähdin matkaan. Erään kirkon kellot pysäyttivät minut kulkiessani ohi, ne tuntuivat kutsuvan minua iltarukoukseen, ja minä menin sisään. Mikä juhlameno tahansa, kaikki vilpittömän hartauden näkeminen, kaikki vetoaminen Jumalaan oli minulle silloin yhtä tervetullutta kuin leipä äärimmäistä puutetta kärsivälle. Polvistuin muiden mukana kivilattialle. Se oli vanha juhlallinen kirkko, jonka hämärää maalatuista ikkunoista tuleva valo ei kullannut vaan purppuroi.
Kirkossa oli kourallinen väkeä, ja iltarukouksen jälkeen lähti puolet pois. Huomasin pian että jäljellejääneet aikoivat ripittäytyä. En hievahtanut paikaltani. Kirkon kaikki ovet suljettiin huolellisesti, pyhä hiljaisuus ja juhlallinen hämärä laskeutui ylitsemme. Hetkisen kuluttua, joka oli vietetty henkeä pidättävässä hiljaisuudessa ja rukouksessa, eräs katuvaisista lähestyi rippituolia. Seurasin häntä silmilläni. Hän kuiskasi tunnustuksensa, hänelle kuiskattiin synninpäästö, hän palasi lohdutettuna. Toinen teki samoin, ja kolmas. Kalpea nainen, joka oli polvillaan minun lähelläni, sanoi hiljaisella ystävällisellä äänellä:
"Menkää te nyt, minä en ole vielä aivan valmis."
Tottelin koneellisesti, nousin ja lähdin. Tiesin mitä aioin tehdä; tarkoitukseni oli selvinnyt minulle kuin salaman välähdyksessä. Onnettomammaksi kuin jo olin ei tämä askel voinut minua tehdä, ja se voi rauhoittaa.
Pappi rippituolissa ei edes kääntynyt katsomaan minuun, kallisti vain korvansa hiljaa huulteni eteen. Hän saattoi olla hyvä mies, mutta hänen työnsä oli muuttunut jonkinlaiseksi muodollisuudeksi: hän suoritti sen totunnaisen rauhallisesti. Minä epäröin, en tietänyt tunnustuskaavaa, ja tavanmukaisten alkusanojen sijasta sanoin:
"Mon père, je suis Protestante."[60]
Hän teki äkkikäännöksen. Hän ei ollut tämän maan pappeja, tuota luokkaa, jonka kasvojen ilme miltei poikkeuksetta on ikävä ja mateleva. Näin hänen profiilistaan ja otsastaan, että hän oli ranskalainen. En usko että häneltä puuttui tunnetta ja älyä, vaikka hän olikin jo iäkäs ja harmaantunut. Hän kysyi aika ystävällisesti, miksi olin tullut hänen luokseen vaikka olin protestantti.
Sanoin isoavani neuvoa ja lohdutuksen sanaa. Olin asunut muutamia viikkoja aivan yksin, olin ollut sairas, mieltäni ahdisti tuska, jonka painoa tuskin enää jaksaisin kestää.
"Oliko se synti, rikos?" kysyi hän hieman hätkähtäen.
Rauhoitin häntä siinä suhteessa ja osoitin hänelle kokemukseni ääriviivat niin hyvin kuin taisin.
Hän näytti miettiväiseltä, kummastuneelta. "Te yllätätte minut", hän sanoi. "Minulla ei ennen ole ollut tällaista tapausta. Yleensä meillä on juurtunut tapamme ja olemme sen mukaisesti valmistuneita, mutta tämä tapaus poikkeaa suuresti ripin tavallisesta kulusta. Minulla tuskin on varalla neuvoa tällaisissa olosuhteissa."
Tietysti en ollut odottanutkaan että hänellä olisi, mutta pelkkä vaivani kertominen korvaan joka oli inhimillinen ja kuuleva ja kuitenkin pyhitetty, patoutuneen ja kauan salatun ahdistukseni purkaminen taholle josta se ei pääsisi leviämään eteenpäin, oli tehnyt minulle hyvää. Olin jo huojentunut.
"Täytyykö minun mennä, isä?" kysyin, kun hän oli vaiti.
"Tyttäreni", hän sanoi ystävällisesti — ja olen varma että hän oli hyvä mies, hänellä oli niin säälivä katse — "tänä iltana teidän on paras mennä, mutta vakuutan teille että sananne ovat koskeneet minuun. Rippi, kuten kaikki muukin, voi ajan pitkään tulla kaavamaiseksi ja jokapäiväiseksi. Te olette tullut tyhjentämään sydämenne: sellaista tapahtuu harvoin. Tahtoisin mielelläni vielä ajatella tapaustanne, ottaa sen mukanani rukouskammiooni. Jos olisitte meidän uskoamme, tietäisin kyllä mitä minun olisi sanottava — noin järkyttynyt mieli voi löytää lepoa vain hiljaisessa turvapaikassa ja säännöllisissä hartaudenharjoituksissa. Maailma, se on tunnettua, ei tarjoa minkäänlaista tyydytystä tuonlaatuisille luonteille. Pyhät miehet ovat kehoittaneet teidänkaltaisianne rippilapsia jouduttamaan matkaansa ylöspäin katumustöillä, kieltäymyksillä ja vaikeilla hyvillä töillä. Kyynelet ovat täällä heidän ruokanaan ja juomanaan — murheen leipä ja murheen vesi — mutta heidän palkkansa tulee perästäpäin. Oma vakaumukseni on että nämä vaikutelmat, joiden alla te nyt huokailette, ovat Jumalan lähettejä, jotka ovat tulleet saattamaan teitä oikean kirkon helmaan. Te olette luotu meidän uskoamme varten: vain meidän uskomme voisi parantaa ja auttaa teitä — protestanttinen oppi on aivan liian kylmää, kuivaa ja proosallista teille. Mitä enemmän ajattelen tätä tapausta, sitä selvemmin näen että se kokonaan poikkeaa tavallisuudesta. En mistään hinnasta tahtoisi kadottaa teitä näkyvistäni. Menkää, tyttäreni, tällä kertaa, mutta palatkaa luokseni taas."
Minä nousin ja kiitin häntä. Olin poistumassa kun hän viittasi minut takaisin.
"Teidän ei pidä tulla tähän kirkkoon", hän sanoi. "Näen että olette sairas, ja tämä kirkko on liian kylmä. Teidän pitää tulla kotiini, asun" — (ja hän antoi minulle osoitteensa). "Tulkaa luokseni huomenaamulla kello kymmenen."
Minä vain kumarsin vastaukseksi tähän ehdotukseen, laskin harson kasvoilleni, tiukensin päällystakkiani ja hiivin pois.
Otaksutko, lukija, että aioin uudelleen uskaltaa tämän kunnianarvoisen isän ulottuville? Yhtä hyvin olisin voinut marssia suoraan Babylonian pätsiin. Tällä papilla oli aseita jotka voivat tepsiä minuun, hän oli luonnostaan ystävällinen; se oli tuota mielevää ranskalaista ystävällisyyttä, jonka viehätykselle tiesin olevani jonkin verran altis. Vaikkakaan en kunnioittanut kaikkea rakkautta, oli olemassa tuskin ainoatakaan kiintymyksen laatua, edes hiukankin todellisuuteen perustuvaa, jota olisin uskonut pystyväni kokonaan vastustamaan. Jos olisin mennyt hänen luokseen, olisi hän näyttänyt minulle kaiken mikä on suloista, viihdyttävää ja lempeätä kunnon paavilaisessa taikauskossa. Sitten hän olisi koettanut sytyttää, virittää, yllyttää minussa intoa hyviin töihin. Minä en tiedä kuinka kaikki olisi päättynyt. Me kaikki luulemme olevamme lujia muutamissa asioissa, me kaikki tiedämme olevamme heikkoja monissa. On mahdollista, että jos olisin käynyt Rue des Mages n:o 10:ssä määrättynä päivänä ja hetkenä, voisin juuri nyt, sen sijaan että kirjoitan tätä kerettiläistä kertomusta, laskea rukousnauhani helmiä erään karmeliittiluostarin kammiossa Boulevard de Crécyn varrella Villettessä. Tuossa lempeässä vanhassa papissa oli jotakin fénelonimaista, ja olivat hänen virkaveljensä minkälaisia tahansa ja ajattelin sitten mitä hyvänsä hänen kirkostaan ja uskostaan (en pidä kummastakaan), hänet itsensä olen aina säilyttävä kiitollisessa muistossa. Hän oli ystävällinen kun tarvitsin ystävällisyyttä, hän teki minulle hyvää. Taivas siunatkoon häntä!
Hämy oli vaihtunut pimeäksi ja lamput oli sytytetty kaduilla, kun astuin ulos tuosta hämärästä kirkosta. Kotiinpaluu oli nyt käynyt minulle mahdolliseksi; hurja kaipuu saada hengittää tätä lokakuun tuulta pienellä kukkulalla kaukana kaupungin muurien ulkopuolella oli lakannut olemasta ehdottomasti käskevä vaikutin ja lauhtunut hiljaiseksi toiveeksi, jota järki voi nousta vastustamaan. Järki työnsi sen syrjään ja minä palasin, kuten luulin, Rue Fossettelle. Mutta olinkin joutunut siihen osaan kaupunkia, jota vähimmin tunsin; se oli vanha osa, täynnä ahtaita katuja ja vanhoja, kauniita, lahoavia taloja. Olin aivan liian heikko kokoamaan ajatukseni ja vielä liian välinpitämätön omasta hyvinvoinnistani ja turvallisuudestani, ollakseni varovainen; hämmennyin kokonaan, sotkeuduin outojen kadunkulmain verkkoon. Olin eksynyt enkä osannut kysyä neuvoa keneltäkään.
Jos myrsky oli hieman torkahtanut auringonlaskun aikana, otti se nyt vahingon takaisin. Väkevänä pyyhkäisi viuhuva tuuli luoteesta kaakkoon; satoi kuin kaatamalla ja väliin kuului ankara paukaus. Oli kylmä, ja minua paleli ytimiin saakka. Painoin pääni alas päästäkseni paremmin vastatuuleen, mutta se löi minut takaisin. En menettänyt rohkeuttani tässä taistelussa, toivoin vain siipiä, jotta olisin voinut nousta tuuliratsun selkään, levittää lentimeni ja lepuuttaa niitä sen voimassa, kiitää sen mukana, pyyhkäistä minne se pyyhkäisi. Juuri kun toivoin tätä, tunsin äkkiä vieläkin ankarampaa vilua, vaikka minun jo muutenkin oli ollut kylmä, vielä kauheampaa voimattomuutta, vaikka jo olin niin heikko. Koetin päästä läheisen suuren rakennuksen porttikäytävään, mutta sen valtava päätymässä ja jättiläistorni musteni ja katosi näkyvistäni. Sen sijaan että olisin vaipunut portaille kuten aioin, tuntui kuin olisin suinpäin syöksynyt syvyyden kuiluun. Enempää en muista.
XVI
"KAUAN KAUAN SITTEN"
Missä sieluni oli tuon tainnostilan aikana, sitä en osaa sanoa. Mitä se näki, missä se matkusti lumouksessaan tuona kummallisena yönä, sen se piti omana salaisuutenaan, kuiskaamatta koskaan sanaakaan muistille, nolaten mielikuvituksen järkähtämättömällä vaitiolollaan. Ehkä se oli liidellyt ylöspäin ja kaukaa nähnyt ikuisen kotinsa, toivoen pääsevänsä sinne nyt, luullen tuskallisen kytkeytyneisyytensä aineeseen vihdoinkin loppuneen. Sieluni näin arvellessa oli kenties enkeli käskenyt sitä poistumaan taivaan kynnykseltä, johtanut itkevän takaisin maan päälle ja sitonut sen värisevänä ja vastahakoisena uudelleen kylmään ja kuihtuneeseen ruumisparkaan, jonka seuraan se oli enemmän kuin väsynyt.
Tiedän että se astui takaisin vankilaansa murehtien, ja vastahakoisesti vaikeroiden ja väristen. Eronneita tovereita, henkeä ja ainetta, oli vaikeata yhdistää uudelleen: ne eivät tervehtineet toisiaan syleillen, vaan ponnistellen tuskallisesti vastaan. Näköaisti palasi mutta kaikki oli punaista, ikään kuin veressä uivaa, menetetty kuulo syöksyi takaisin korviini kuin ukkosen jylinä, tietoisuus palasi pelkona: nousin säikähtyneenä istumaan kysyen itseltäni missä maailmoissa, minkälaisten olentojen joukossa heräsin. Ensin en tuntenut mitään minkä näin: seinä ei ollut seinä, lamppu ei ollut lamppu. Olisin yhtä hyvin ymmärtänyt sitä mitä sanomme kummitukseksi, kuin ymmärsin tavallisimpia esineitä, toisin sanoen: kaikki mihin silmäni sattui, näytti aavemaiselta. Mutta aistini asettuivat pian kukin paikalleen, ja elämänkoneisto alkoi totutun säännöllisen työnsä.
En vieläkään tietänyt missä olin, vähitellen vain näin että minut oli kaatumapaikaltani siirretty jonnekin. En maannut missään portailla, yön ja myrskyn erottivat minusta seinät, ikkunat ja katto. Minut oli kannettu johonkin taloon — mutta mihin taloon?
Saatoin vain ajatella tyttökoulua Rue Fossetten varrella. Vieläkin melkein unessa koetin kaikin mokomin päästä selville mihin huoneeseen minut oli viety, suureen makuusaliinko vai johonkin pienistä makuuhuoneista. Olin ihmeissäni kun en voinut nähdä pilkahdustakaan huonekaluista, jotka tajunnassani kuuluivat yhteen näiden huoneiden kanssa. Poissa olivat tyhjät valkoiset vuoteet, poissa suurten ikkunain pitkä rivi. "Eivätköhän vain ole panneet minua madame Beckin omaan huoneeseen?" ajattelin. Ja silloin katseeni sattui sinisellä damastilla verhottuun nojatuoliin. Vähitellen huomasin toisiakin istuimia, jotka olivat verhotut samalla tavoin, ja vihdoin käsitin olevani hauskassa arkihuoneessa, jonka takassa paloi iloinen tuli, lattialla oli matto, jonka himmeän ruskeasta pohjasta erotin heleänsinisiä lehtikoristeita, vaaleiden seinien yläreunassa oli kapea mutta loppumaton seppele sinisiä lemmenkukkia, jotka kietoutuivat ja sotkeentuivat lukemattomiin kultalehtiin ja kiehkuroihin. Kultakehyksinen peili täytti kahden ikkunan välisen seinäpinnan. Ikkunoissa oli runsaslaskoksiset verhot sinistä damastia. Tästä peilistä näin itseni, ja huomasin että minut oli laskettu sohvalle eikä vuoteeseen. Näytin aavemaiselta, silmäni olivat suuremmat ja ontommat, tukkani tummempi kuin tavallisesti vasten laihojen kasvojeni tuhkanharmaata hipiää. Oli ilmeistä, päättäen ei ainoastaan huonekaluista, vaan ikkunain, ovien ja takan paikasta, että tämä oli tuntematon huone oudossa talossa.
Melkein yhtä ilmeistä oli, ettei järkeni vielä ollut ennallaan, sillä kun tuijotin siniseen nojatuoliin, näytti se tulevan tutuksi, niin myös muuan kääntösohva, samoin pyöreä pöytä keskellä lattiaa verhonaan sininen liina, jota reunusti kirjavien syyslehtien köynnös, ja ennen kaikkea kaksi pientä jakkaraa, joissa oli kirjailtu päällinen, ja pieni eebenpuinen tuoli, jonka istuin ja selusta niin ikään olivat kirjaillut loistavilla kukkaryhmillä tummaa taustaa vasten.
Ihmeissäni tästä kaikesta tutkin edelleen. Kummallista sanoa, kaikki oli minulle vanhastaan tuttua, ja "kauan kauan sitten" hymyili vastaani joka sopesta. Kamiinan reunuksen yläpuolella riippui kaksi soikeata pienoiskuvaa: tunsin ulkomuistista "päiden" korkeissa puuteroiduissa hiuslaitteissa olevat helmet, valkoisten kaulojen ympäri kaartuvat samettiröyhelöt, musliinipäähineiden runsaat laskokset ja hihojen pitsireunusten kuosin. Kamiinan reunuksella oli kaksi porsliinimaljakkoa, jotka olivat jätteitä siromuotoisesta teekalustosta, sileitä kuin emalji ja ohuita kuin munankuori, ja keskellä oli muuan koriste, klassillinen alabasteriryhmä, jota säilytettiin lasikuvun alla. Kaikkien näiden erikoisuudet olisin voinut mainita, luetella säröt ja naarmut kuin selvänäkijä. Ennen kaikkia näin pari käsivarjostinta, joissa oli taidokkaita lyijykynäpiirroksia, huoliteltuja kuin teräspiirrokset, ja näitä katsellessani kirveli silmiäni vieläkin, sillä muistin hetket jolloin ne olivat viiva viivalta, piirros piirrokselta seuranneet vitkastelevaa, heikkoa, koukertelevaa koulutytön kynää, jota olivat pidelleet nämä nyt niin luurankomaiset sormet.
Missä minä olin? Eikä ainoastaan missä paikassa maailmaa, vaan minä armon vuonna? Sillä kaikki nämä esineet kuuluivat menneisiin päiviin, kaukaiseen maahan. Kymmenen vuotta sitten olin sanonut niille hyvästi; sitten neljännentoista ikävuoteni emme olleet kohdanneet toisiamme. Voihkaisin ääneen: "Missä olen?"
Muuan olento, jota en tähän asti ollut huomannut, liikahti, nousi ja lähestyi minua: olento joka ei ollut sopusoinnussa ympäristön kanssa ja teki arvoituksen vieläkin monimutkaisemmaksi. Se oli vain jonkinlainen maalaispalvelijatar, yllä karttuunipuku ja päässä arkipäiväinen palvelijattaren myssy. Hän ei puhunut ranskaa eikä englantia, enkä saanut häneltä mitään selvyyttä, kun en ymmärtänyt hänen murrettaan. Mutta hän hautoi ohimoitani ja otsaani jollakin viileällä ja hyvänhajuisella nesteellä, ja sitten hän kohensi pielusta johon nojasin, viittasi minua olemaan puhumatta ja palasi paikalleen sohvan jalkopäähän.
Hänellä oli kudin kädessä, ja koska hänen katseensa niin ollen oli minusta poispäin, saatoin tuijottaa häneen keskeytymättä. En käsittänyt kuinka hän oli tullut sinne ja mitä tekemistä hänellä oli sen ympäristön ja lapsuuteni päivien kanssa. Vielä käsittämättömämpää oli, mitä tekemistä sillä ympäristöllä ja niillä päivillä nyt saattoi olla minun kanssani.
Koska olin liian heikko tutkimaan salaisuutta perinpohjin, koetin selvittää sen sanomalla että kaikki oli erehdystä, unta, kuumehouretta, ja kuitenkin tiesin, että se ei voinut olla erehdystä ja että en nukkunut vaan uskoin olevani tajuissani. Olisin suonut ettei huone olisi ollut niin hyvin valaistu, jotta en olisi niin selvästi nähnyt pieniä kuvia, koristeita, suojuksia ja kirjailtua tuolia. Kaikki nämä esineet, samoin kuin sinipäällyksinen huonekalusto, olivat pienimpiä yksityiskohtia myöten samat kuin ne, jotka niin hyvin muistin ja jotka olivat minulle niin perin tutut kummitätini salongista Brettonissa. Minusta tuntui että ainoastaan huoneisto oli muuttunut, mittasuhteet olivat toiset.
Ajattelin Bedreddin Hassania, joka nukkuessaan kuljetettiin Kairosta Damaskoksen porteille. Oliko joku haltija laskeutunut tummilla siivillään läpi myrskyn joka oli minut kaatanut, ottanut minut kirkon portailta ja "nousten korkealle ilmaan", kuten itämainen satu kertoo, kantanut minut yli merten ja mannerten ja laskenut minut kauniisti takkavalkean ääreen vanhaan Englantiin? Mutta ei; minä tiesin että tuon takan valkea ei enää lämmittänyt kotijumaliaan — valkea oli sammunut kauan sitten ja kotijumalat viety muualle.
Palvelijatar kääntyi taaskin katsomaan minua, ja huomatessaan silmieni olevan selkiselällään ja pitäen arvatenkin niiden ilmettä hämmentyneenä ja kiihtyneenä, hän pani pois kutimensa. Näin hänen hetkisen askartelevan pienen pöydän ääressä, hän kaatoi vettä lasiin ja tiputti pisaroita pullosta. Mitähän tummaa nestettä hän aikoi minulle tarjota — mitähän elämänvettä tai taikajuomaa?
Oli myöhäistä kysyä — olin jo niellyt sen aivan passiivisesti ja heti. Levollisen ajatuksen virta hyväili nyt lempeästi aivojani, se paisui korkeammalle yhä leppoisampana, ja sen lauhat aallot olivat suloiset kuin palsami. Heikkouden tuska haihtui jäsenistäni, lihakset nukkuivat. Menetin liikuntakykyni, mutta kun samalla menetin halun liikkua, ei se ollut mikään tappio. Ystävällinen palvelijatar asetti varjostimen minun ja lampun väliin; näin hänen sitä varten nousevan, mutta en muista huomanneeni hänen palaavan paikalleen, sillä näiden kahden tapauksen välillä vaivuin uneen.
<tb>
Kun heräsin, katso! kaikki oli taaskin muuttunut. Kirkas päivänvalo ympäröi minua, se ei tosin ollut lämmintä kesävaloa, vaan myrskyisen ja kolean syksyn lyijynharmaata hohdetta. Nyt luulin varmasti olevani madame Beckin koulussa — varmasti, koska sade pieksi ikkunaruutuja, tuuli ulvoi puissa — siis puutarhassa — ja koska makasin keskellä vilua, valkeutta, yksinäisyyttä. Sanon valkeutta, sillä valkoiset parkkumiuutimet, jotka verhosivat ranskalaista vuodettani, sulkivat minulta näköalan.
Minä kohotin niitä ja katsoin ulos. Olin valmistunut näkemään pitkän, suuren, valkoisen huoneen, ja räpyttelin hämmentyneenä silmiäni nähdessäni vain pienen kamarin rajoitetun pinta-alan — pienen kamarin, jossa oli merensiniset seinäpaperit. Viiden suuren ja alastoman ikkunan sijasta näin vain yhden korkean ikkunan, jota musliiniuutimet verhosivat; parinkymmenen pienen puisen pesutelineen sijasta näin pukupöydän joka oli puettu kuin tanssiaisiin lähtevä nainen, valkoiseen punareunuksiseen pukuun; suuri hiottu peili riippui sen yläpuolella, ja soma pitsireunuksinen neulatyyny koristi sitä. Tämä pukupöytä sekä pieni ja matala, vihreän ja valkoisenkirjavalla sintsikankaalla päällystetty nojatuoli ja marmorilevyinen pesupöytä himmeänvihreine kalustoineen riittivät täyttämään tämän pienen huoneen.
Lukija, minä hätäännyin! Minkä tähden, kysyt. Oliko tuossa yksinkertaisessa, omalla tavallaan kauniissa makuuhuoneessa mitään mikä olisi voinut säikyttää arintakaan? Ei muuta kuin tämä: nuo huonekalut eivät voineet olla todellisia, oikeita nojatuoleja, peilejä ja pesupöytiä — niiden täytyi olla aaveita; ja jos tämä otaksuma torjuttaisiin muka liian hurjana — ja kesken hämmennystänikin minä torjuin sen — oli jäljellä vain se mahdollisuus, että minä itse olin joutunut luonnottomaan mielentilaan, että olin sairas ja houreissa, ja sittenkin tämä mielikuva oli varmaan oudoimpia millä kuumehoureet koskaan ovat uhrejaan ahdistaneet.
Minä tunsin, minun täytyi tuntea tuon pienen nojatuolin sintsipäällinen, mukava pikku tuoli itse, peilin kiiltävänmusta kehys kaiverrettuine lehtikoristeineen, pesuastioiden sileä vaaleanvihreä porsliini, pesupöytä itse harmaine marmorilevyineen, joka oli särkynyt yhdestä nurkasta, minun oli pakko tuntea nämä kaikki ja tervehtiä niitä, kuten edellisenä iltana olin väkisinkin tuntenut ja tervehtinyt salongin ruusupuisia huonekaluja, verhoja ja porsliineja.
Bretton, Bretton ja kymmenen vuoden takainen aika heijastui tuosta peilistä! Ja minkä tähden Bretton ja neljästoista ikävuoteni kummittelivat tuolla tavoin mielessäni? Ja jos ne kerran tulivat eteeni, miksi eivät sitten täydellisinä? Miksi leijaili hämmentyneiden silmieni edessä vain huonekalusto, kun taas huoneet ja muut ympäristötekijät olivat poissa? Mitä tulee tuohon punaisesta satiinista tehtyyn, kultahelmillä kirjailtuun ja pitsiripsuilla reunustettuun neulatyynyyn, oli minulla sama oikeus tuntea se kuin tuntea varjostimet — olin tehnyt sen itse. Nousin ponnistellen vuoteesta, otin tyynyn käteeni ja tutkin sitä. Tuossa oli nimimerkki "L. L. B.", kirjailtuna kultahelmillä, ympärillään soikea, valkoisella silkillä ommeltu kukkakiehkura. Ne olivat kummitätini Louisa Lucy Brettonin nimen alkukirjaimet.
"Olenko Englannissa? Olenko Brettonissa?" mumisin, kiirehdin vetämään kaihtimen ikkunan edestä ja katsoin ulos saadakseni selville missä olin. Olin melkein valmistunut näkemään hiljaiset, vanhat, kauniit rakennukset, Pyhän Annan kadun siistin harmaan kiveyksen ja sen toisessa päässä Brettonin kirkon tornit, ja jos toisin olisi, odotin kuitenkin varmaan näkeväni kaupunkinäköalan, kadun Villettessä, jollei katua vanhassa hauskassa englantilaisessa kaupungissa.
Mutta minä jouduinkin katselemaan korkeata ikkunaa ympäröivän lehtikehyksen läpi vihreälle niityn tapaiselle kentälle, ruohopengermälle, jonka takaa, alavammalta maalta, kohosi puita — korkeita metsän puita, jollaisia en ollut nähnyt moniin aikoihin. Ne huojuivat nyt lokakuun tuulessa, ja niiden runkojen lomitse näin käytävän ääriviivat, käytävän jolla keltaiset lehdet kertyivät kasoiksi tai lentelivät yksitellen viuhuvassa länsituulessa. Etäämpänä täytyi maiseman olla tasankoa, ja nämä suuret pyökit estivät sitä näkymästä. Paikka näytti eristetyltä ja oli minulle aivan outo. En tuntenut sitä ensinkään.
Panin uudelleen makuulle. Vuoteeni oli pienessä makuukomerossa; jos käänsin kasvoni seinään, katosi huone hämmennyttävine esineineen näkyvistäni. Katosi? Ei! Sillä kun siinä toivossa järjestin asentoani, sattui silmääni vihreässä seinässä kahtaalle solmittujen verhojen välissä riippuva kultakehyksinen muotokuva. Se oli vesivärimaalaus — hyvin maalattu, vaikka vain luonnos — ja esitti päätä, pojan päätä, raikasta ja eloisaa, ilmeikästä ja vilkasta. Poika saattoi olla kuusitoistavuotias, hänellä oli kaunis iho ja terve puna poskissaan, tukka oli pitkä, ei tumma vaan vaalea ja aurinkoinen, silmät läpitunkevat, suu veitikkamaisen iloinen, hymy huulilla. Itse asiassa sangen hauskat kasvot, varsinkin niiden katseltaviksi, joilla oli oikeutta vaatia rakkautta tuolta pojalta — vanhempien esimerkiksi, tai sisarten. Joku romanttinen pieni koulutyttö olisi melkein voinut rakastua tauluun kehyksineen päivineen. Nuo silmät näyttivät sellaisilta, jotka hieman vanhempina kykenisivät antamaan salamoivan vastauksen rakkauteen: en ole varma tokko niissä oli uskollisuuden himmentymätöntä säteilyä. Mutta sille tunteelle, joka liian kevyessä muodossa tulisi hänen tielleen, uhkasivat nuo kauniit mutta lujat huulet vähäistä ja epävarmaa arvonantoa.