Koettaen suhtautua jokaiseen uuteen keksintöön mahdollisimman rauhallisesti kuiskasin itsekseni:
Oi niin, tuo muotokuva riippui kamiinanreunuksen päällä ruokasalissa — vähän liian korkealla minun mielestäni. Muistan hyvin, kuinka nousin pianotuolille ja otin kuvan irti seinästä, pidin sitä käsissäni ja katselin noihin iloisiin silmiin, jotka nauroivat ja säteilivät ruskeiden ripsiensä alla. Ja minusta oli hauska tarkata noiden poskien punaa ja suun ilmettä. En uskonut että oivallisinkaan mielikuvitus olisi voinut parantaa tuon suun tai tuon leuan kaarta; minäkin tietämättömyydessäni ymmärsin että ne olivat kauniit, ja pohdin neuvottomana, kuinka oli mahdollista että "se mikä oli niin viehättävää, samalla saattoi tehdä niin kipeätä". Kokeeksi nostin kerran pienen Missy Homen käsivarsilleni ja käskin häntä katsomaan kuvaa.
"Pidätkö siitä, Polly?" kysyin. Hän ei vastannut, tuijotti vain kauan, ja vihdoin hänen herkkätunteiset silmänsä tummenivat ja värisivät, ja hän sanoi: "Laskekaa minut alas." Minä laskin hänet alas ja sanoin itsekseni: "Lapsikin tuntee sen."
Kaikkia näitä ajattelin nyt ja lisäsin: "Hänellä oli vikansa, mutta onkohan sentään toista sen hienompaa ihmistä, jalomielisempää, herkempää, miellyttävämpää." Mietteeni päättyivät siihen että ääneen lausuin nimen "Graham".
"Graham!" kaikui odottamaton ääni vuoteen vierestä. "Tarvitsetteko
Grahamia?"
Minä katsoin. Salaisuus sakeni vain, ihme kehittyi huippuunsa. Jos oli outoa nähdä tuo tuttu kuva seinässä, oli vieläkin oudompaa kääntyä ja huomata vastakkaisella puolella yhtä tuttu elävä olento — nainen, rouva, täysin todellinen ja aineellinen, hyvin pukeutunut, yllään silkkinen leskenpuku ja sellainen päähine, joka parhaiten sopi hänen arvokkaaseen ja äidilliseen tukkalaitteeseensa. Hänellä oli hyväntahtoiset kasvot, kenties nyt jo liian uurteiset ollakseen kauniit, mutta silti yhä älykkäät ja luonteenomaiset. Hän oli hyvin vähän muuttunut — hieman tuikeampi, hieman kookkaampi nyt — mutta hän oli kummitätini, ilmetty rouva Bretton.
Olin vaiti, mutta sisimmässäni olin hyvin kiihtynyt, suonet tykyttivät, veri pakeni poskista, jotka kylmenivät.
"Hyvä rouva, missä minä olen?" kysyin.
"Hyvin varmassa turvapaikassa, toistaiseksi aivan suojattuna. Malttakaa mielenne kunnes vähän voimistutte. Näytätte sairaalta tänä aamuna."
"Olen kokonaan hämmentynyt, en tiedä voinko ollenkaan luottaa aisteihini vai johtavatko ne minut aivan harhaan. Mutta tehän puhutte englantia, eikö niin, rouva?"
"Pitäisipä teidän se kuulla — en osaisi pitkältäkään puhua ranskaa."
"Ettekö ole tullut Englannista?"
"Olen hiljan saapunut sieltä. Oletteko te ollut kauan tässä maassa?
Näytätte tuntevan poikani?"
"Niinkö, rouva? Ehkä tunnenkin. Teidän poikanne — tuoko kuva tuossa?"
"Se on hänen kuvansa poikavuosilta. Kun katselitte sitä, lausuitte hänen nimensä."
"Graham Bretton?"
Hän nyökäytti päätään.
"Puhuttelenko rouva Brettonia, joka ennen asui Brettonissa, —shiressa?"
"Aivan niin, ja te kuulutte olevan englanninkielen opettaja eräässä täkäläisessä koulussa, poikani tunsi teidät."
"Kuinka minut löydettiin, ja kuka löysi?"
"Poikani kertoo teille vähitellen", hän sanoi, "mutta nyt olette liian hämmentynyt ja heikko puhumaan, koettakaa syödä vähän aamiaista ja sitten nukkua."
Huolimatta kaikesta mitä olin saanut kestää — ruumiillista väsymystä, mielenliikutusta, sadetta ja myrskyä — tuntui minusta kuitenkin että voin paremmin. Kuume, varsinainen tauti joka oli vaivannut ruumistani, oli nyt väistymässä, sillä kun viimeisinä yhdeksänä päivänä en ollut voinut nauttia mitään kunnollista ruokaa, kärsinyt vain alituista janoa, tunsin sinä aamuna aamiaista tarjottaessa oikeata ruoantarvetta, sisäistä heikkoutta, joka sai minut innokkaasti tarttumaan ojennettuun teekuppiin ja nauttimaan kappaleen paahdettua leipää, jonka rouva Bretton salli minun syödä. Se oli vain murunen, mutta se riitti pitämään minua voimissa kunnes palvelijatar kaksi tai kolme tuntia myöhemmin toi kupillisen lihalientä ja korpun.
Kun ilta alkoi hämärtyä, ainainen tuuli yhä vinkui kylmänä ja rajuna ja sade virtasi kuin kaatamalla, rupesin kyllästymään — kovasti kyllästymään vuoteeseeni. Vaikka huone oli sievä, oli se kuitenkin pieni; tunsin sen ahtaaksi ja ikävöin vaihtelua. Yhä enenevä kylmyys ja pimeä myös ahdisti minua, tahdoin nähdä ja tuntea takkavalkean loimua. Sitä paitsi ajattelin koko ajan tämän talon poikaa — koska saisin nähdä hänet? En varmaankaan ennen kuin olin jättänyt tämän huoneen.
Vihdoin tuli palvelijatar laittamaan vuoteeni yökuntoon. Hän aikoi kääriä minut peitteeseen ja istuttaa pieneen sintsituoliin, mutta minä torjuin nämä palvelukset ja rupesin pukeutumaan. Puuhani oli juuri päättynyt ja olin istahtanut hengähtämään, kun rouva Bretton taaskin näyttäytyi.
"Vaatteet yllä?" hän huudahti hymyillen tuota hymyä, jonka niin hyvin tunsin — se oli hauska hymy, joskaan ei lempeä. "Oletteko parempi siis? Ihan tervekö — mitä?"
Hän puhui minulle siinä määrin entisellä tavallaan, että melkein luulin hänen alkavan tuntea minut. Hänen äänessään ja käytöksessään oli sama suojeleva sävy, johon jo pikkutyttönä olin tottunut — suojeleva sävy johon alistuin ja josta pidinkin, sillä se ei perustunut sovinnaisiin varallisuus- eikä säätysuhteisiin (viimeksi mainitussa ei välillämme ollut koskaan ollutkaan mitään erilaisuutta, hänen säätynsä oli sama kuin minun), vaan luonnollisiin, ruumiillisesta etevämmyydestä johtuviin syihin. Hän suojasi minua kuin puu ruohoa. Tein muitta mutkitta erään pyynnön.
"Antakaa minun mennä alakertaan, rouva, minun on niin kylmä ja ikävä täällä."
"Parempaa en toivokaan, jos vain olette kyllin vahva kestämään muuttoa", hän vastasi. "Tulkaa sitten, tässä on käsivarsi." Ja hän tarjosi minulle käsivartensa, minä nojauduin siihen, ja me laskeuduimme mattojen peittämiä portaita eteiseen, josta suuri avoin ovi johti sinidamasti-huoneeseen. Kuinka hauska se olikaan, kuinka verrattoman kodikas ja mukava! Kuinka lämmin olikaan sen kultainen lampunvalo ja takkavalkean punainen loimu! Jotta kuva olisi täydellinen, oli teepöytä katettu valmiiksi — englantilainen teepöytä, jonka kiiltävä kalusto tervehti minua niin tutusti. Siinä oli hopeinen teekeittiö, vanhanaikainen ja jykevä. Lisäksi painava kannu samaa metallia, ja ohuet purppuran- ja kullankirjavat porsliinikupit. Tunsin tuon erikoisen aniskakun, joka oli paistettu erikoisessa muotissa ja jolla Brettonissa aina oli paikkansa teepöydällä. Graham piti siitä, ja siinä se oli kuten ennen vanhaan — Grahamin lautasen edessä, vieressään hopeaveitsi ja haarukka. Grahamia siis odotettiin teelle, Graham oli talossa ehkä nyt jo, ja muutaman minuutin kuluttua saisin nähdä hänet.
"Istukaa, istukaa!" sanoi taluttajani, kun jalkani hieman kompastui mennessäni takan luo. Hän istutti minut sohvaan, mutta minä asetuin pian sen taakse sanoen että tulenloimu oli liian kuuma. Sohvan varjosta löysin toisen istuimen, joka sopi minulle paremmin. Rouva Brettonilla ei koskaan ollut tapana tehdä numeroa kenestäkään tai mistään, ja hän salli minun pitää pääni ilman muuta. Hän valmisti teen ja otti sitten käteensä sanomalehden. Minusta oli hauska seurata kummitätini puuhia; hänen jokainen liikkeensä oli niin nuori: hänen täytyi nyt olla yli viidenkymmenen, mutta vuosien ruoste ei näyttänyt koskeneen hänen jäntereihinsä eikä henkeensä. Kaikessa upeudessaan hän oli ketterä, kaikessa levollisuudessaan hän saattoi väliin tulistua — hyvä terveys ja oivallinen mielenlaatu säilyttivät hänet vihreänä kuin keväimessään.
Huomasin että hän lukiessaan kuunteli — kuunteli poikansa askeleita. Hän ei ollut sellainen nainen, joka koskaan olisi tunnustanut olevansa levoton, mutta myrsky ei tänä iltana hellittänyt hetkeksikään, ja jos Graham oli ulkona tuossa vihaisessa tuulessa, joka vieläkin ärjyi tyytymättömänä, tiesin kyllä että äidin sydän oli ulkona hänen mukanaan.
"Kymmenen minuuttia yli aikansa", hän sanoi kelloonsa katsoen; seuraavassa minuutissa hän kohotti katseensa lehdestä ja käänsi päänsä kevyesti ovea kohti, mikä oli merkkinä siitä että hän oli kuullut jotakin. Samassa hänen otsansa kirkastui, ja silloin minunkin korvani, vähemmän harjaantunut kuin hänen, kuuli rautaveräjän paukauksen, askeleita hiekkakäytävältä ja vihdoin ovikellon soiton. Hän oli tullut. Hänen äitinsä täytti teekannun, veti sinipäällyksisen nojatuolin lähemmäksi tulta — oikeastaan oman tuolinsa, mutta minä huomasin että oli muuan joka rankaisematta sai käyttää sitä omanaan. Ja kun tuo muuan nousi portaita — minkä hän pian tekikin, arvatenkin siistittyään itseään ensin sen verran kuin märkä ja myrskyinen ilta teki välttämättömäksi — ja marssi muitta mutkitta sisään, salasi hänen äitinsä iloisen hymyilynsä ja kysyi lyhyesti:
"Sinäkö se olet, Graham?"
"Kuka muukaan se olisi, äiti?" vastasi myöhästyjä, julkeasti anastaen luovutetun valtaistuimen.
"Ansaitset kylmää teetä, kun tulet myöhään?"
"Minä en saa rangaistustani, sillä keitin porisee iloisesti."
"Vedäpä itsesi pöydän ääreen, laiska poika: sinulle ei kuitenkaan kelpaa muu kuin minun tuolini, ja jos sinussa olisi kipinäkin säädyllisyyttä, jättäisit tuon istuimen aina Vanhalle Rouvalle."
"Niin minun pitäisikin, mutta kun rakas Vanha Rouva aina itsepintaisesti jättää sen minulle! Kuinka jaksaa potilaasi, äiti?"
"Ehkä hän haluaa itse puhua puolestaan?" sanoi rouva Bretton kääntyen minun nurkkaani, ja tämän kehoituksen kuullessani tulin esiin. Graham nousi kohteliaasti tervehtimään minua. Hän seisoi takan luona pitkänä ja sorjana — ilmestys joka oikeutti äidin peittelemättömän ylpeyden.
"Vai olette tullut alas?" hän sanoi. "Te voitte siis paremmin — paljon paremmin. Enpä juuri olisi osannut odottaa että kohtaisimme tällä tavoin ja täällä. Olin hätääntynyt eilen illalla, ja jollei minun olisi ollut pakko kiirehtiä erään kuolevan potilaan luo, en tottakaan olisi jättänyt teitä, mutta äitini itse on pikku tohtori, ja Martha oivallinen hoitajatar. Näin että kysymyksessä oli pyörtymiskohtaus, joka tosin ei ole ehdottomasti vaarallinen. Mikä sen aiheutti, se minun vielä on saatava tietää, ja kaikki yksityiskohdat. Toistaiseksi uskon teidän todella voivan paremmin."
"Paljon paremmin", vastasin levollisesti. "Paljon paremmin, kiitos kysymästä, tohtori John."
Sillä lukija, tämä pitkä nuori mies — tämä äitinsä kultapoika — tämä isäntäni — tämä Graham Bretton oli tohtori John, hän eikä kukaan muu, ja mikä merkillisempää, minä totesin tämän yhtäpitävyyden miltei hämmästymättä. Vielä enemmän: kun kuulin Grahamin askelet portaissa, tiesin minkälainen olento oli astuva sisään, tiesin mitä näkemään saisin valmistaa silmäni. Keksintö ei ollut peräisin siltä päivältä, se oli sarastanut mielessäni jo kauan sitten. Tietysti muistin nuoren Brettonin hyvin, ja vaikka kymmenen vuotta (kuudestatoista kuuteenkolmatta) suuresti muuttaakin poikaa tehdessään hänestä kypsyneen miehen, ei muutos sentään voinut olla niin perinpohjainen, että se olisi kyennyt sokaisemaan silmäni ja saattamaan muistini häpeään. Tohtori John Graham Bretton muistutti vielä monessa suhteessa tuota kuusitoistavuotiasta poikaa, hänellä oli tämän silmät, useimmat tämän piirteistä, nimittäin juuri kasvojen alaosan verrattoman kauniit viivat, ja minä tunsin hänet pian. Keksin hänet ensi kerran tuossa useita lukuja sitten mainitussa tilaisuudessa, jolloin varomattoman tarkkaavaisuuteni tähden olin saanut niellä moitetta. Myöhempi havaintojenteko varmensi joka suhteessa tuon varhemman arvelun. Näin hänen miehuutensa liikkeissä, ryhdissä ja tavoissa kaikki hänen poikaikänsä lupaukset. Kuulin hänen äänessään, joka nyt oli syvä, entisaikojen soinnin. Erinäiset lauseparret, jotka ennen olivat hänelle ominaiset, olivat sitä vieläkin, ja samoin oli moni suun värähdys ja silmän isku, moni hymy, moni äkillinen silmien pilkahdus luonteenomaisten kulmain alla.
Puhua asiasta, viitata keksintööni, se ei olisi soveltunut ajatustapaani eikä tunnemaailmaani. Päinvastoin olin tahtonut pitää asian omana tietonani. Minusta oli hauskaa tulla hänen läheisyyteensä verhottuna pilveen, jonka läpi hän ei nähnyt, kun taas hän seisoi edessäni aivan erityisessä valaistuksessa, joka lankesi aivan puolueellisena hänen päänsä päälle, värisi hänen jaloissaan eikä valaissut sen pitemmälle.
Varsin hyvin tiesin, että hänelle oli sangen yhdentekevää tulinko vai enkö hänen luoksensa ilmoittamaan: "Tässä on Lucy Snowe!" Niinpä pysyin vain opettajan-paikallani, ja kun hän ei koskaan kysynyt nimeäni, en minäkään maininnut sitä. Hän kuuli minua sanottavan neidiksi tai neiti Lucyksi, mutta ei koskaan kuullut sukunimeä Snowe. Mitä tulee yhtäkkiseen tuntemiseen, ei sellainen "herääminen" päässyt häntä yllättämään — vaikka minä ehkä olinkin muuttunut vielä vähemmän kuin hän — ja miksi olisin kuvitellutkaan sellaista?
Teenjuonnin aikana tohtori John oli ystävällinen, mikä olikin hänen luonteensa mukaista. Kun ateria oli ohi ja tarjotin viety pois, järjesti hän mukavia tyynyjä sohvannurkkaan ja pakotti minut istumaan niiden keskelle. Hän ja hänen äitinsä asettuivat myös tulen ääreen, ja ennen kuin olimme istuneet kymmenen minuuttia, huomasin jälkimmäisen kiinteästi katselevan minua. Muutamissa asioissa naiset ovat epäilemättä nopeampia kuin miehet.
"Hyvänen aika!" hän huudahti. "Olen harvoin nähnyt tuollaista yhdennäköisyyttä! Graham, oletko sinä huomannut sitä?"
"Huomannut mitä? Mikä Vanhaa Rouvaa nyt vaivaa? Kuinka sinä tuijotat, äiti! Luulisi että sinulla on selvänäköisyyden puuska."
"Sano minulle, Graham, ketä tuo nuori neiti muistuttaa", sanoi rouva
Bretton osoittaen minua.
"Äiti, sinä saatat hänet hämilleen. Olen usein sanonut sinulle että liika jyrkkyys on vikojasi; muista myös että hän on sinulle vieras eikä tunne tapojasi."
"No, nyt kun hän katsoo alas, nyt kun hän kääntyy sivuttain — kenen näköinen hän on, Graham?"
"Totisesti, äiti, koska sinä olet asettanut arvoituksen, saat mielestäni myös itse ratkaista sen."
"Ja sinä sanot tunteneesi hänet jonkin aikaa — siitä saakka kun rupesit käymään koulussa Rue Fossetten varrella — etkä koskaan ole maininnut minulle tuota hämmästyttävää yhdennäköisyyttä!"
"Enhän voinut mainita asiaa jota en koskaan ole ajatellut ja jota en vieläkään tiedä. Mitä voit tarkoittaa?"
"Tyhmä poika! Katso häntä."
Graham katsoi, mutta tätä en enää voinut sietää, näin kuinka asia tulisi päättymään ja katsoin parhaaksi ehtiä väliin.
"Tohtori Johnilla", sanoin, "on ollut niin paljon tehtävää ja ajateltavaa sen jälkeen kun viimeksi löimme kättä Pyhän Annan kadun varrella, että vaikka minä helposti tunsinkin hänet Graham Brettoniksi pari kuukautta sitten, ei mieleeni koskaan juolahtanut että hän tuntisi minut Lucy Snoweksi."
"Lucy Snowe! Minä ajattelinkin! Minä tiesin sen!" huusi rouva Bretton. Ja hän riensi heti kamiinamaton poikki suutelemaan minua. Jotkut naiset olisivat varmaan nostaneet kovan hälinän tällaisesta keksinnöstä, olematta silti erikoisen iloisia, mutta minun kummitätini tapoihin ei kuulunut nostaa hälinää, ja hän jätti kaikki hentomieliset purkaukset mieluimmin umppuunsa. Niinpä hän ja minä selviydyimmekin yllätyksestä parilla sanalla ja yhdellä tervehdyksellä, ja kuitenkin uskallan väittää että hän oli mielissään, ja tiedän itse olleeni iloinen. Sillä välin kun me uudistimme vanhaa tuttavuuttamme, istui Graham ääneti paikallaan koettaen tointua hämmästyksestään.
"Äiti sanoo minua tyhmäksi pojaksi", hän sanoi vihdoin, "ja tyhmä kai olenkin, sillä kautta kunniani, niin usein kuin näinkin teidät, en kertaakaan aavistanut tätä tosiseikkaa, joka nyt tuntuu niin päivänselvältä. Lucy Snowe! Tietysti! Muistan hänet aivan hyvin, ja tuossa hän nyt istuu, siitä ei epäilystäkään. Mutta", hän lisäsi, "ette kai sentään ole koko tätä aikaa tuntenut minua vanhaksi tuttavaksenne, siitä minulle mainitsematta?"
"Olen kylläkin", oli vastaukseni.
Tohtori John ei huomauttanut mitään. Otaksun että hän piti vaitioloani omituisena, mutta oli hienotunteinen ja pidättyi arvostelemasta sitä. Uskallanpa väittää että hänen mielestään olisi ollut tunkeilevaa ruveta kyselemään minulta hyvin tarkasti, ottamaan selville syrjässäpysymiseni syitä, ja vaikka hän saattoikin olla koko lailla utelias, ei asia mitenkään ollut hänelle niin tärkeä että uteliaisuus olisi voittanut hienotunteisuuden.
Minä puolestani uskalsin vain kysyä, muistiko hän sitä kertaa, jolloin olin katsellut häntä hyvin tarkasti, sillä se pieni pahastuminen, jota hän sillä kertaa ei voinut peittää, oli vieläkin kipeänä sydämelläni.
"Luulenpa muistavani", hän sanoi. "Luulen että hiukan suutuinkin teille."
"Piditte minua kenties liian rohkeana", kysyin.
"En ollenkaan. Mutta kun yleensä olitte niin ujo ja pysyttelitte syrjässä, en voinut käsittää mikä tavattomuus kasvoissani tai olemuksessani siinä määrin kiinnitti puoleensa katseenne, joka muuten yleensä oli kääntynyt toisaanne."
"Näettekö nyt kuinka asia oli?"
"Täydellisesti."
Tällöin rouva Bretton keskeytti meidät monen monilla kysymyksillä menneistä ajoista, ja tyydyttääkseni häntä minun oli palautettava mieleeni kestetyt vaikeudet, selitettävä syyt näennäiseen vieraantumiseeni, kosketeltava yksinäistä kamppailuani elämän, kuoleman, onnettomuuden ja kohtalon kanssa. Tohtori John kuunteli, puhuen vähän. Hän ja rouva Bretton kertoivat sitten minulle omat vaiheensa: heidänkään tiensä ei ollut kulkenut aivan tasaisesti, ja menestys oli vähentänyt ennen niin runsaita lahjojaan. Mutta niin urhea äiti, jolla oli sellainen puolustaja pojassaan, oli omiaan kilvoittelemaan hyvän kilvoituksen maailmassa ja saavuttamaan lopullisen voiton. Tohtori John itse oli niitä ihmisiä, joiden syntyessä suotuisat tähdet varmaan olivat hymyilleet. Vastoinkäyminen saattoi näyttää hänelle synkeimmän muotonsa: hänessä oli miestä voittamaan se hymy huulilla. Voimakas ja hilpeä, luja ja ritarillinen hän oli, ei hätiköivä vaan miehekäs, ja sellaisena hän saattoi uhmata itse Kohtaloa ja puristaa tämän jumalattaren kylmistä silmistä miltei rakastavan katseen.
Ammatissa jonka hän oli valinnut, oli hänen menestyksensä nyt aivan varma. Viimeisten kolmen kuukauden aikana hän oli ottanut haltuunsa tämän talon, joka oli, sanottiin minulle, pieni linna noin puolen peninkulman päässä Porte de Crécystä. Hän oli valinnut tämän maaseutupaikan äitinsä terveyden vuoksi, jolle kaupungin ilma ei ollut soveliasta. Tänne hän oli kutsunut rouva Brettonin, ja tämä oli tuonut mukanaan Englannista P. Annan kadun varrelta ne jäännökset huonekaluistaan, jotka hän oli katsonut voivansa jättää myymättä. Siitä hämmennykseni nähdessäni nuo aavetuolit, peilihaamut, teenkeittimet ja kupit.
Kun kello löi yksitoista, tohtori John keskeytti äitinsä.
"Neiti Snowen täytyy nyt päästä levolle", hän sanoi, "hän alkaa olla hyvin kalpea. Huomenna uskaltanen tehdä muutamia kysymyksiä, jotka koskevat hänen sairautensa alkusyitä. Hän on tosiaankin kovasti muuttunut sitten viime heinäkuun, jolloin näin hänen aika sukkelasti näyttelevän erittäin viehättävän herrasmiehen osaa. Mitä eilisillan kohtaukseen tulee, olen varma että siihen kätkeytyy tarina, mutta emme tahdo kysyä enempää tänä iltana. Hyvää yötä, neiti Lucy."
Ja hän johdatti minut ystävällisesti ovelle ja näytti vahakynttilällä tietä yläkertaan.
Kun olin lukenut rukoukseni, riisuutunut ja laskeutunut levolle, tunsin että minulla vielä oli ystäviä. Ystäviä jotka tosin eivät tunteneet mitään rajua kiintymystä minua kohtaan, jotka eivät tarjonneet tasa-arvoisen ja samanmielisen toveruuden mieluisaa lohdutusta, joilta niin ollen saatoin pyytää vain kohtuullista hellyyttä, odottaa vain kohtuullista viihdytystä, mutta joita kohtaan sydämeni kuitenkin vaistomaisesti heltyi ja avautui liiankin kiitollisena, niin että minun jo täytyi pyytää järkeä hillitsemään sitä.
"Älä anna minun ajatella heitä liian usein, liian paljon, liian hellästi", pyysin. "Anna minun tyytyä keskinkertaiseen siemaukseen tästä elävästä virrasta, älä salli minun janoisena ja kiihkeänä rientää nauttimaan sen tervetulleesta vedestä, äläkä anna minun kuvitella sitä makeammaksi kuin maiset lähteet ovat. Oh, suokoon Jumala että voisin tyytyä kohtaamaan heidät silloin tällöin, ystävällisesti, harvoin, lyhyesti, mitään pyytämättä ja levollisesti — aivan levollisesti."
Vielä toistaen näitä sanoja laskin pääni pielukselle, ja toistaen niitä vieläkin kostutin pielusta kyynelilläni.
XVII
LA TERRASSE
Tuollaiset taistelut luonnollista ihmistä, sydämen väkevää synnynnäistä taipumusta vastaan saattavat näyttää joutavilta ja hyödyttömiltä, mutta lopulta ne tekevät hyvää. Ne kääntävät, joskin heikosti, toimintamme ja käytöksemme siihen suuntaan, jonka järki hyväksyy ja jota tunne ehkä liiankin usein vastustaa, ja aivan varmaan ne vaikuttavat elämän yleiseen kulkuun, tekevät sen pinnalta katsoen säännöllisemmäksi, tasaisemmaksi, levollisemmaksi, ja pintaa kauemmaksihan ei tavallinen katse ylety. Ihminen, vertaisesi, heikko kuin sinä itse ja kykenemätön tuomariksesi, älköön pääskö kauemmaksi: avaa sydämesi Luojallesi, näytä Hänelle sen sielun salaisuudet, jonka Hän sinulle antoi, kysy Häneltä kuinka sinun on kestettävä vaivat joita Hän sinulle lähettää, polvistu Hänen eteensä ja pyydä luottavin mielin valoa pimeydessä, voimaa viheliäisessä heikkoudessa, kärsivällisyyttä äärimmäisessä hädässä. Ja varmaan jonakin hetkenä — joskaan kenties ei sinun hetkenäsi — parantava vesi liikahtaa, alas laskeutuu parannuksen airut — jossakin hahmossa, vaikkakaan kenties ei siinä josta sinä olit uneksinut, jota sinun sydämesi oli rakastanut ja jonka vuoksi verta vuotanut — ja rammat ja sokeat, kuurot ja riivatut johdetaan veden tykö. Airut, tule nopeasti! Tuhannet odottavat veden partaalla itkien ja epätoivoissaan, kun näkevät sen viruvan liikkumattomana läpi hitaiden vuosien. Pitkät ovat taivaan "ajat", lähettienkelien lentokaaret näyttävät loputtomilta kuolevaisten silmissä, ne kenties sulkevat sisäänsä aikakausia, yhden tulon ja paluun välillä saattaa kulua lukemattomia ihmisikiä, ja maan tomu, joka syttyy lyhyeen kärsimysten elämään ja kärsimyksen kautta taas muuttuu tomuksi, ehtii haihtua muistista uudelleen ja yhä uudelleen. Kuinka monille raajarikoille ja kärsiville miljoonille onkaan ensimmäinen ja ainoa enkel-airut se, jolle itämaalaiset ovat antaneet nimen Azrael!
Koetin nousta seuraavana aamuna, mutta kun parhaillaan pukeuduin ja välillä aina join kylmää vettä yöpöydälläni olevasta karahvista, pyrkien siten karkottamaan heikkoutta, joka teki pukeutumisen niin vaikeaksi, astui rouva Bretton sisään.
"Tämäpä vasta mieletöntä", oli hänen aamutervehdyksensä. "Pois tuollaiset temput", hän lisäsi, kävi käsiksi minuun tuikean tarmokkaalla tavallaan — tuolla tavalla, joka ennen aina huvitti minua, kun hän sovelsi sitä poikaansa ja tämä pyristeli vastaan — ja oli kahden minuutin kuluttua tilkinnyt minut ranskalaisen vuoteeni vangiksi.
"Siinä sinä pysyt iltapäivään asti", hän sanoi. "Poikani jätti ennen lähtöään määräyksen että niin pitää tapahtua, ja minä voin vakuuttaa sinulle että poikani on sellainen herra, jota pitää totella. Nyt saat aamiaista."
Hän toi minulle ruokaa, kantoi sen sisään omilla toimeliailla käsillään eikä jättänyt minua palvelijain haltuun. Hän istui vuoteeni laidalla kun söin. Nyt on asia niin, että kun olemme sairaina, emme tahtoisi lähellemme ketä tahansa, ei edes kunnioitettuja ystäviämme eikä arvossapidettyjä tuttavia, hoitamaan ja pitämään meitä silmällä ja olemaan aina vierellämme. Ei joka ystävän silmä valaise sairashuonetta, ei joka ystävän läheisyys viihdytä, mutta rouva Brettonin läsnäolo viihdytti minua ja oli aina viihdyttänyt. Ruoka ja juoma ei koskaan ollut minulle niin mieluisaa kuin saadessani sitä hänen kädestään. En muista ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hänen tulonsa ei olisi tehnyt huonetta hauskemmaksi. Luonnollinen myötätuntomme ja vastenmielisyytemme ovat yhtä merkillisiä. On ihmisiä joita salaisesti vieromme, joita tahtoisimme välttää, vaikka järki myöntäisikin että he ovat hyviä ihmisiä. On toisia joilla saattaa olla hyvinkin ilmeisiä luonteenvikoja ym., mutta joiden läheisyydessä elämme tyytyväisinä, ikään kuin ilma heidän ympärillään tekisi meille hyvää. Kummitätini vilkkaat mustat silmät ja raikas ruskea poski, hänen lämpöiset nopeat kätensä, hänen itseluottamuksensa, varma käytöksensä, olivat kaikki minulle mieluisia kuin terveellisen seudun ilmasto. Hänen pojallaan oli tapana nimittää häntä "vanhaksi rouvaksi", mutta minusta oli ihmeellistä ja hauskaa huomata, kuinka koko hänen olemuksestaan vielä henki viisikolmattavuotiaan voima ja ketteryys.
"Minä toisin tänne käsityöni", hän sanoi ottaen minulta tyhjän teekuppini, "ja istuisin luonasi koko päivän, jollei tuo omavaltainen John Graham olisi tehnyt tenää. 'Huomaa sitten, äiti', hän sanoi lähtiessään, 'sinä et saa väsyttää kummitytärtä juttelullasi', ja hän nimenomaan toivoi minun pysyttelevän tarkasti omalla puolellani ja säästävän sinua herttaisesta seurastani. Hän sanoo arvelevansa että sinussa on ollut hermokuumetta, Lucy, päättäen ulkonäöstäsi — onko niin?"
Minä vastasin, etten tarkoin tietänyt mikä tautini oli ollut, mutta kärsinyt olin aika tavalla, varsinkin henkisesti. En pitänyt viisaana viipyä kauemmin tässä kysymyksessä, sillä kokemusteni yksityiskohdat kuuluivat siihen puoleen elämääni, johon en odottanut kummitätini koskaan ottavan osaa. Mihin uuteen maailmaan olisikaan sellaisten asiain uskominen vienyt tuon terveen ja tasaisen luonteen! Eroavaisuutta välillämme kuviteltakoon suunnilleen samaksi kuin kahden aluksen välillä: toinen, uhkea laiva, luovailee turvassa tyvenillä vesillä täysilukuisine miehistöineen, iloisen ja urhean, viisaan ja uskaliaan kapteeninsa johdolla; toinen, pelastusvene, viruu suurimman osan vuotta kuivana ja yksinäisenä vanhassa pimeässä venehuoneessa, ja lykätään vesille vain rajuilmalla, aaltojen vyöryessä korkeina, kun pilvet yhtyvät kuohuihin ja vaara ja kuolema vallitsevat suurta syvyyttä. Laiva "Louisa Bretton" ei koskaan ollut ulkona satamasta sellaisena yönä ja sellaisessa ilmassa, sen miehistö ei voinut edes käsittää mitään sellaista, ja siksipä hukkumaisillaan olleen pelastusveneen mies pitää tietonsa ominaan eikä sepittele mitään merimiesjuttuja.
Hän jätti minut, ja minä makasin vuoteessani tyytyväisenä: Graham oli tehnyt kauniisti muistaessaan minua ennen kuin lähti ulos.
Päiväni oli yksinäinen, mutta tulevan illan toivo lyhensi ja kirkasti sitä. Lisäksi tunsin olevani heikko, ja lepo oli tervetullutta. Kun aamun tunnit olivat ohi — nuo tunnit, jotka aina ikään kuin muistuttavat suoritettavista töistä, tekemättömistä tehtävistä ja täytettävistä velvollisuuksista sitäkin, jonka on pakko pysyä toimettomana — kun tuo häiritsevä aika oli ohi ja iltapäivän hiljainen hämärtyminen vaiensi palvelustyttöjen askelet portaissa ja huoneissa, silloin vaivuin miellyttävään haaveelliseen olotilaan.
Hiljainen pieni huoneeni tuntui olevan ikään kuin luola meren rannalla. Siinä ei ollut mitään muuta väriä kuin valkoista ja himmeänvihreätä, joka oli kuin vaahtopäitä ja syvää vettä; valkaistu laenreunus oli koristettu näkinkenkämäisillä kuvioilla, ja laenkulmauksissa oli valkoisia, delfiinejä muistuttavia korkokuvia. Ainoa näkyvissä oleva värihiukkanen — punainen neulatyyny — muistutti sekin korallia, ja tumma kiiltävä peili olisi voinut heijastaa merenneitoa. Kun suljin silmäni, kuulin tuulen — joka vihdoinkin oli asettumassa — kohisevan talon päädyssä kuin paisuva hyökylaine kallion juurella. Kuulin sen vaikenevan ja vetäytyvän kauas kauas pois, kuin nousuvesi, joka pakenee joltakin ylemmän maailman rannalta — maailman joka oli niin korkealla, että sen suurimpien aaltojen pauhu ja vihaisimpien hyrskyjen kohina kuului tähän merenalaiseen kotiin vain kaukaisen kehtolaulun tavoin.
Kesken näitä unelmia tuli ilta, ja silloin Martha toi tulta; hänen avullaan pukeuduin nopeasti, ja nyt jo paljon voimakkaampana kuin aamulla laskeuduin omin voimin siniseen salonkiin.
Tohtori John näytti sinä iltana päättäneen lääkärin-kierroksensa tavallista aikaisemmin. Hänen hahmonsa sattui ensimmäisenä silmääni, kun astuin arkihuoneeseen; hän seisoi ikkunansyvennyksessä vastapäätä ovea ja luki tiheäladelmaista sanomalehteä sammuvan päivän heikossa valossa. Takkavalkea loisti kirkkaana, mutta lamppu pöydällä oli vielä sytyttämättä eikä teetarjotinta ollut kannettu sisään.
Rouva Bretton, toimelias kummitätini — joka, kuten myöhemmin kuulin, oli kaiken päivää ollut ulkoilmassa — oli puoliksi makuulla pehmeässä syvässä nojatuolissaan, tällä hetkellä uneen vaipuneena. Hänen poikansa näki minut ja astui minua kohti. Huomasin että hän astui varovasti, jottei nukkuja heräisi; hän myös puhui matalalla äänellä: hänen sointuvassa äänessään ei koskaan ollut terävyyttä, mutta nyt se oli niin hillitty että saattoi pikemmin tuudittaa uneen kuin havahduttaa.
"Tämä on hiljainen pieni linna", hän sanoi kutsuttuaan minut istumaan ikkunan luo. "En tiedä oletteko kävelyillänne huomannut sitä — vaikka eihän se itse asiassa näykään viertotielle. Tasan peninkulman päässä Porte de Crécystä käännytte metsätielle, joka pian levenee käytäväksi, ja se johtaa läpi niittyjen ja varjoisain paikkojen tämän talon ovelle saakka. Tämä ei ole mikään uudenaikainen paikka, vaan linna on rakennettu suunnilleen Basse-Villen vanhaan tyyliin. Se on pikemmin kartano kuin linna, ja sen nimenä on 'La Terrasse', koska sen pääty kohoaa leveältä nurmettuneelta käytävältä, josta portaat johtavat ruohoista rinnettä alas tielle. Katsokaa! Kuu nousee, se näyttää kauniilta puunrunkojen takaa."
Missäpä ei kuu näyttäisi kauniilta? Mikäpä olisi se maisema, ahdas tai avara, jota kuun kehä ei juhlistaisi? Se nousi nyt punaisena ja hehkuvana läheisen mäenrinteen takaa, ja kun me vielä katselimme sen purppuraista nousua, kirkastui se kullanväriseksi ja kohosi hyvin lyhyessä ajassa tyyntyneelle taivaalle. Saiko kuun nousu tohtori Brettonin heltymään ja alakuloiseksi? Minä luulen niin. Vaikka hän luonnostaan ei ollutkaan mikään huokailija, huokasi hän nyt katsellessaan sitä, huokasi hiljaa itsekseen. Ei tarvinnut aprikoida tuon huokauksen syytä tai suuntaa, minä tiesin että kauneuden näkeminen sen aiheutti, minä tiesin että se seurasi Ginevraa. Kun kerran tämän tiesin, juolahti mieleeni, että oli jollakin tavoin velvollisuuteni lausua nimi jota hän ajatteli. Tietysti hän oli valmis tähän puheenaiheeseen, huomasi kuinka hänen ilmeestään heijastui loputon määrä kysymyksiä, selityksiä, mielenkiintoa, kokonainen patouma sanoja ja tunnetta, jota luullakseni pidätti vain neuvottomuuden tunne siitä miten alkaisi. Päästää hänet tästä pulasta oli paras, vieläpä ainoa hyöty minusta. Minun ei tarvinnut kuin lausua epäjumalan nimi, ja rakkauden hellä litania pääsisi valloilleen. Olin juuri keksinyt sopivan lauseen: "Tiedättekö että neiti Fanshawe on lähtenyt matkalle Cholmondeleyden seurassa?" ja olin avaamaisillani suuni sanoakseni sen, kun tohtori John hajotti suunnitelmani ryhtymällä uuteen aiheeseen.
"Ensi työkseni tänä aamuna", hän sanoi pistäen tunteet taskuunsa, kääntyen pois kuusta ja asettuen istumaan, "menin Rue Fossettelle ja kerroin keittäjättärelle että te olette turvassa ja hyvissä käsissä. Tiedättekö, minä näin ettei hän ollut edes vielä huomannut teidän olevan poissa talosta: hän luuli teidän kaikella kunnialla lepäävän suuressa makuusalissa. Kuinka suunnattoman huolellisesti teitä onkaan mahdettu hoitaa!"
"Oi, kaikki tuo on hyvin ymmärrettävää", sanoin. "Goton ei voinut muuta tehdä hyväkseni kuin tuoda minulle hiukan kauralientä ja leivänmurusen, ja olin niin monta kertaa viime viikolla jättänyt nekin syömättä, että tuo kunnon nainen väsyi turhiin juoksuihin asuinrakennuksen, keittiön ja koulun makuusalin välillä ja tuli vain kerran keskipäivällä laittamaan vuoteeni. Uskokaa kuitenkin, että hän on hyväsydäminen nainen ja olisi ilomielin paistanut minulle lampaankyljyksiä, jos vain olisin voinut syödä niitä."
"Mitä madame Beck ajatteli jättäessään teidät yksin?"
"Madame Beck ei voinut ennakolta tietää että tulisin sairaaksi."
"Hermostonne oli suureksi osaksi syynä sairauteenne, vai kuinka?"
"En aivan tarkoin tiedä mitä 'hermostoni' on, mutta olin pelottavan apealla mielellä."
"Juuri siitä syystä teitä ei voi parantaa pillereillä ja rohdoilla. Lääke ei voi antaa kenellekään hyvää tuulta. Tieteeni pysähtyy synkkämielisyyden kynnykselle, katsoo juuri vain sisään, mutta ei voi paljon sanoa eikä tehdä. Hauskasta seurasta olisi hyötyä; teidän pitäisi olla mahdollisimman vähän yksin, teidän pitäisi liikkua paljon."
Myöntävä vaitiolo seurasi näitä huomautuksia. Ne kuulostivat aivan oikeilta, ja niillä oli tavan luotettava pyhitys ja käytännön kulunut leima.
"Neiti Snowe", aloitti tohtori John uudelleen — terveyteni, hermosto siihen luettuna, oli nyt ollut puheena ja helpotuksekseni jätettiin syrjään — "saanko kysyä teiltä mikä on uskontonne? Oletteko katolilainen?"
Minä katsahdin ylös hämmästyneenä. "Katolilainen? En! Mistä saitte sen ajatuksen?"
"Tapa jolla teidät toissa iltana uskottiin haltuuni, antoi aihetta tähän epäilykseen."
"Minut uskottiin haltuunne? Mutta tosiaankin, minä olen unohtanut.
Enhän ole vielä saanut tietää kuinka jouduin käsiinne."
"No niin, olosuhteissa jotka hämmästyttivät minua. Olin koko päivän ollut pitämässä silmällä erästä erittäin mielenkiintoista ja jännittävää sairaustapausta, koska tauti oli harvinainen ja sen hoito epätietoista. Olen nähnyt samanlaisen ja vieläkin hienomman tapauksen eräässä Pariisin sairaalassa, mutta se ei huvita teitä. Vihdoin kivun tärkeimmät oireet laimenivat (kovat tuskat seuraavat sitä myös), ja minä olin vapaa lähtemään kotiin. Lyhin tieni vei Basse-Villen kautta, ja koska ilta oli hyvin pimeä, myrskyinen ja sateinen, valitsin sen. Ratsastaessani ohi vanhan kirkon, joka kuuluu begiini-nunnille, näin porttiholvin lampun valossa papin joka piti käsivarsillaan jotakin. Lampun valo oli siksi kirkas, että selvästi näin papin piirteet, ja minä tunsin hänet, olen usein tavannut saman miehen sairasvuoteiden ääressä, sekä rikkaiden että köyhien, etupäässä jälkimmäisten. Hän on luullakseni hyvä vanha mies, paljon parempi kuin useat hänen virkaveljensä tässä maassa, etevämpi joka suhteessa, sivistyneempi ja työssään hartaampi. Katseemme kohtasivat toisensa, hän käski minun pysähtyä; se mitä hän kantoi käsivarsillaan, oli nainen, kuoleva tai pyörtynyt. Minä hyppäsin maahan."
"'Tämä henkilö on teidän maanne naisia', hän sanoi, 'pelastakaa hänet, jollei hän jo ole kuollut'."
"Tarkastettaessa osoittautui kansalaiseni madame Beckin koulun englanninopettajattareksi. Hän oli täysin tiedoton, täysin tajuton ja miltei kylmä."
"'Mitä tämä kaikki merkitsee?' kysyin."
"Hän kertoi omituisen jutun; te olitte sinä iltana ollut hänen luonaan ripittäytymässä; riutunut ja kärsivä ulkomuotonne sekä muutamat asiat, jotka olitte sanonut —"
"Asiat jotka olin sanonut? Tahtoisinpa tietää mitkä asiat!"
"Kauheita rikoksia epäilemättä, mutta hän ei kertonut minulle niitä: siinä, tiedättehän, ripin salaisuus hillitsi hänen kielensä ja minun uteliaisuuteni. Uskomanne asiat eivät kuitenkaan tehneet kunnon isää viholliseksenne; hän näyttää olleen niin järkyttynyt ja pahoillaan, kun teidän piti sellaisena iltana olla yksin ulkona, että hän kristittynä oli katsonut velvollisuudekseen pitää teitä silmällä kun jätitte kirkon, eikä päästää teitä näkyvistään ennen kuin olitte päässyt kotiin. Kenties tuo kunnon mies oli sekoittanut menettelyynsä hieman luokkansa viekkautta: hän ehkä päätti ottaa selville asuntonne — ilmoititteko sen hänelle ripissänne?"
"En, päinvastoin vältin huolellisesti minkään tiedonannon varjoakaan. Ja mitä rippiini tulee, tohtori John, pidätte minua varmaan mielettömänä, kun otin sellaisen askelen, mutta luulen että kaikkeen oli syynä vain se mitä nimitätte 'hermostokseni'. En osaa selittää asiaa sanoin, mutta päiväni ja yöni olivat käyneet sietämättömiksi, kauhea yksinäisyydentunne painoi mieltäni, tunne joka oli raivaava tiensä, purkautuva tai tappava minut — niinkuin (ja tämän te ymmärrätte, tohtori John) veri joka virtaa läpi sydämen ja etsii itselleen luonnottoman väylän, jos suonenrepeämä tai jokin muu sairaus estää sitä pääsemästä tavallisiin uomiinsa. Tarvitsin seuraa, tarvitsin ystävyyttä, tarvitsin neuvoa. Mitään sellaista en löytänyt kammiosta enkä huoneesta, ja niinpä etsin niitä kirkosta ja rippituolista. Se mitä papille sanoin, ei ollut mikään salaisuus, ei edes mikään kertomus. En ollut tehnyt väärin: elämäni ei ole ollut kyllin toimivaa jotta olisin kyennyt pimeään tekoon, kuviteltuun tai todelliseen. Rippini oli vain synkkä ja toivoton valitus."
"Lucy, teidän pitäisi olla matkoilla kuusi kuukautta — mitä, levollinen luonteenne on aivan kiihtymässä! Kirottu madame Beck! Eikö tuolla hupaisella pikku leskellä siis ole lainkaan sydäntä, kun tuomitsee parhaan opettajansa yksinäisyyteen ja vankilaan."
"Ei se ollut madame Beckin syy", sanoin minä, "ei se ole kenenkään elävän olennon syy, enkä tahdo kuulla ketään moitittavan."
"Kuka sitten on väärässä, Lucy?"
"Minä itse, tohtori John, minä ja tuo suuri käsite, jonka leveille hartioille vieritän kokonaiset vuoret syytöksiä — ne kyllä jaksavat kantaa: minä ja Kohtalo."
"'Minän' täytyy olla paremmin varuillaan toiste", sanoi tohtori John — hymyillen, luullakseni, huonoa kielenkäyttöäni.
"Ilmaston vaihdos, olosuhteiden vaihdos, siinä minun määräykseni", jatkoi käytännöllinen nuori tohtori. "Mutta palatkaamme asiaan, Lucy. Toistaiseksi ei isä Silas, niin ovela kuin onkin (sanotaan että hän on jesuiitta), tiedä enempää kuin te sallitte hänen tietävän, sillä sen sijaan että olisitte palannut Rue Fossettelle, vaeltelitte kuumehoureissa — kuume oli varmaan hyvin korkea —"
"Ei, tohtori John, kuumeessa tapahtui käänne sinä yönä — älkää selittäkö että olin houreissa, minä tiedän asian paremmin."
"Hyvä, olitte epäilemättä yhtä tajuissanne kuin minä tällä hetkellä! Olitte vaeltanut aivan vastakkaiseen suuntaan kuin kouluun päin. Lähellä begiiniluostaria, keskellä vihuria ja rankkasadetta ja pilkkopimeätä olitte pyörtynyt ja kaatunut. Pappi tuli avuksenne ja lääkäri sattui paikalle, kuten näimme. Otimme yksissä neuvoin ajurin ja toimme teidät tänne. Isä Silas, niin vanha kuin onkin, tahtoi kantaa teidät ylös ja laski itse teidät tuolle sohvalle. Hän olisi varmaan jäänyt paikalle kunnes seisahtunut elontoimintanne olisi palannut, ja niin olisin minäkin, mutta samassa tuli kiireellinen sana kuolevalta potilaalta, jonka juuri olin jättänyt. Meitä kutsuttiin suorittamaan viimeisiä velvollisuuksia — lääkärin viimeistä käyntiä ja papin viimeistä toimitusta, joita ei voinut lykätä. Isä Silas ja minä lähdimme yhdessä, äitini vietti iltaa poissa kotoa, me jätimme teidät Marthan hoitoon antaen määräyksiä, joita hän näyttää noudattaneen menestyksellisesti. No, oletteko katolilainen?"
"En vielä", vastasin hymyillen. "Ja älkää koskaan antako isä Silaksen tietää missä asun, muuten hän yrittää käännyttää minut. Mutta viekää hänelle parhaat ja vilpittömimmät kiitokseni, kun tapaatte hänet, ja jos minusta joskus tulee rikas, lähetän rahaa hänen köyhilleen. Katsokaa, tohtori John, äitinne herää, teidän pitäisi soittaa teetä."
Sen hän tekikin, ja kun rouva Bretton hypähti pystyyn, — ihmeissään ja harmistuneena lankeemuksestaan sekä täysin valmiina kiistämään ensinkään nukkuneensa — hänen poikansa hyökkäsi iloisesti hänen kimppuunsa.
"Hys, äiti! Nuku vielä. Sinä olet kuin viattomuuden perikuva unelmissasi."
"Minun unelmani, John Graham! Mitä sinä puhelet? Sinähän tiedät etten koskaan nuku päivisin: tämä oli vain ihan kevyt torkahdus."
"Aivan niin, serafin lempeä nukahdus, keijukaisen uni. Äiti, tuollaisena sinä mielestäni aina muistutat Titaniaa."
"Sen tähden että sinä itse olet aivan kuin Pulma."
"Neiti Snowe, oletteko koskaan kuullut sukkelampaa kuin äidin kokkapuheet? Hän on hilpein tuonkokoinen ja -ikäinen nainen."
"Pidä kohteliaisuutesi ominasi, hyvä herra, äläkä unohda omaa kokoasi, joka näyttää olevan aika tavalla enenemässä. Lucy, eikö hän kohta ole kuin mikäkin John Bull? Ennen hän oli hoikka kuin ankerias, ja nyt näen hänessä oikeita rakuunan ja häränsyöjän taipumuksia. Graham, pidä varasi! Jos sinusta tulee lihava, en tunnusta sinua omakseni."
"Ikään kuin et yhtä hyvin voisi olla tunnustamatta omaa itseäsi! Minä olen välttämätön vanhan rouvan onnelle, Lucy. Hän aivan nääntyisi keltaisenvihreään surumielisyyteen, jollei hänellä olisi kuuden jalan mittaista pojanviikariaan toruttavanaan. Se pitää hänet vilkkaana — se on terveellinen hapatus hänen hengelleen."
Nuo kaksi seisoivat nyt vastakkain takan molemmin puolin; heidän sanansa eivät olleet erityisen helliä, mutta heidän keskinäiset katseensa korvasivat sanojen puutteet. Siitä ainakin olin varma, että rouva Brettonin elämän paras aarre oli kätkettynä hänen poikansa rintaan, hänen rakkain valtimonsa sykki Grahamin sydämessä. Mitä taas nuoreen tohtoriin tulee, jakautuivat hänen tunteensa pojan-rakkauden ja erään toisen rakkauden kesken, ja koska tuo uusi intohimo oli syttynyt viimeksi, sai se epäilemättä Benjaminin osan hänen tunne-elämässään. Ginevra, Ginevra! Tiesiköhän rouva Bretton jo, kenen jalkain juureen hänen nuori epäjumalansa oli laskenut ihailunsa? Hyväksyisikö hän tämän valinnan? Sitä en osaa sanoa, mutta arvasin kyllä että jos hän olisi tietänyt kuinka neiti Fanshawe käyttäytyi Grahamia kohtaan, kuinka hän oli vuoroin kylmä ja maanitteleva, kopea ja viehättävä; jos hän olisi aavistanutkaan kuinka Ginevra oli kiusannut hänen poikaansa, jos hän olisi nähnyt, kuten minä, iloisen Grahamin alakuloisena ja kiusaantuneena, arvottoman kilpailijan asetettuna hänen tielleen välikappaleeksi, jolla häntä nöyryytettiin — silloin rouva Bretton olisi ajatellut Ginevran olevan typerä tai järjetön tai kumpaistakin. Hyvä — niin ajattelin minäkin.
Toinen ilta kului yhtä hauskasti kuin ensimmäinen — hauskemminkin: nautimme nyt levollisemmasta ajatustenvaihdosta, vanhoihin huoliin ei kajottu, tuttavuus oli nyt lujempaa, minun oli parempi ja helpompi olla ja aloin kotiutua. Sinä iltana — sen sijaan että olisin itkenyt itseni uneen — vaelsin unten maahan polkua jota mieluisat ajatukset reunustivat.
XVIII
ME RIITELEMME
Ensi päivinä jotka vietin Terrassessa, ei Graham koskaan istahtanut likelleni tai mitellessään lattiaa lähestynyt tuoliani tai näyttänyt hajamieliseltä tai tavallista vakavammalta, ilman että ajattelin neiti Fanshaweta ja odotin hänen nimensä pujahtavan nuoren isäntäni huulilta. Pidin korvani ja mieleni alituisesti valmiina tämän hellän aiheen varalta, kärsivällisyyteni sai määräyksen olla vakinaisesti aseissa ja myötätuntoni tuli pitää runsaudensarvensa täynnä ja valmiina vuodatettavaksi. Vihdoin, pienen sisällisen taistelun jälkeen, jonka näin ja jota kunnioitin, Graham heittäytyi tähän aiheeseen. Se otettiin puheeksi hienotunteisesti, mainitsematta nimiä.
"Ystävänne viettää lomansa matkoilla, olen kuullut." "Ystäväni, kyllä kai!" ajattelin itsekseni, mutta tässä ei sopinut sanoa vastaan, hänen täytyi saada pitää oma päänsä, minun täytyi niellä tuo lempeä loukkaus: olkoon menneeksi ystävä. En kuitenkaan voinut olla kokeeksi kysymättä ketä hän tarkoitti.
Hän oli istunut työpöytäni viereen, laski nyt kätensä lankarullalle ja rupesi huolettomasti kerimään sitä auki.
"Ginevra — neiti Fanshawe on siis Cholmondeleyden mukana matkalla
Etelä-Ranskassa?"
"Niin on."
"Oletteko kirjeenvaihdossa?"
"Ihmettelette varmaan kun kuulette etten kertaakaan ole ajatellut saavani moista etuoikeutta."
"Oletteko nähnyt hänen kirjoittamiaan kirjeitä?"
"Olen, useita hänen sedälleen osoitettuja."
"Niistä ei varmaankaan puutu lapsellista pirteyttä; hänen sielussaan on niin paljon kimallusta ja niin vähän teeskentelyä."
"Hän kirjoittaa aika ymmärrettävästi rouva Bassompierrelle; joka uskaltaa, lukekoon" (Ginevran epistolat rikkaalle setämiehelle olivat varsin tavallisia liikeasia-kirjeitä, peittelemättömiä rahanpyyntöjä).
"Entä hänen käsialansa? Kaunis ja kevyt, naisellinen, luulisin?"
Niin olikin, ja minä myönsin sen.
"Minä uskonkin että hän tekee hyvin kaiken mitä tekee", sanoi tohtori John, ja kun minulla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä yhtyä tuohon huomautukseen, lisäsi hän: "Te, joka tunnette hänet, voitteko mainita ainoatakaan seikkaa, jossa hänen taitonsa olisi puutteellinen?"
"Hän on aika taitava useissa seikoissa." ("Esimerkiksi hakkailussa", lisäsin itsekseni.)
"Koska arvelette hänen palaavan kaupunkiin?" hän kysyi sitten.
"Suokaa anteeksi, tohtori John, minun täytyy selittää. Te osoitatte minulle liian suurta kunniaa luulemalla neiti Fanshawen olevan tuttavallisemmassa suhteessa minuun kuin mistä minulla on onni nauttia. Minä en koskaan ole ollut hänen suunnitelmiensa ja salaisuuksiensa uskottu. Hänen varsinaiset ystävänsä löydätte toisista piireistä kuin minun läheltäni, esimerkiksi Cholmondeleyden joukosta."
Hän luuli nyt että minua kalvoi samantapainen mustasukkaisuus kuin häntä itseään! "Antakaa hänelle anteeksi", hän sanoi, "tuomitkaa häntä lempeästi. Hienon-maailman kimmellys johtaa häntä harhaan, mutta kyllä hän pian huomaa noiden ihmisten tyhjyyden ja palaa luoksenne kiintymys ja luottamus varmistuneena. Tunnen Cholmondeleyn perhettä jonkin verran — pintapuolisia, teennäisiä, itsekkäitä ihmisiä. Uskokaa pois, sydämessään Ginevra antaa teille enemmän arvoa kuin tusinalle tuollaisia."
"Olette hyvin ystävällinen", sanoin lyhyesti. Mieleni paloi puhdistautua tunteista joita hän luuli minun omaavan, mutta minä sammutin liekin. Alistuin olemaan verrattoman neiti Fanshawen hylätty, nöyryytetty ja kärsivä ystävä, mutta lukija, se alistuminen ei ollut helppoa.
"Näette kuitenkin", Graham jatkoi, "vaikka nyt tässä lohdutankin teitä, en voi samalla tavoin lohduttaa itseäni. En voi toivoa hänen olevan oikeamielinen minua kohtaan. De Hamal on arvoton olento, mutta minä pelkään että hän miellyttää Ginevraa — viheliäinen luulo!"
Nyt kärsivällisyyteni äkkiä loppui kokonaan. Kipu ja heikkous kai olivat jäytäneet sitä.
"Tohtori Bretton", kuohahdin, "mikään ei vedä vertoja harhaluulollenne. Joka suhteessa paitsi yhdessä olette mies, suora, terve, oikeamielinen, selvänäköinen, mutta tässä yhdessä asiassa olette vain orja. Minä sanon että siinä, mikä koskee neiti Fanshaweta, ette ansaitse kunnioitusta, enkä minä ainakaan kunnioita teitä."
Minä nousin ja poistuin huoneesta hyvin kiihtyneenä.
Tämä pieni kohtaus sattui aamulla; minun täytyi tavata hänet vielä illalla, ja silloin näin että olin tehnyt pahasti. Hän ei ollut tavallisesta puusta veistetty, ei muovailtu jokapäiväisistä aineksista; vaikka hänen luonteensa ulkopiirteet olivatkin voimakkaat ja leveät, oli yksityiskohtien rakenteessa miltei naisellista herkkyyttä ja hienoutta paljon enemmän kuin olit valmistautunut kohtaamaan ja kuin vuosienkin tuttavuuden jälkeen saatoit uskoa hänelle ominaiseksi. Tämä hienorakenteinen koneisto jäikin näkymättä, kunnes jokin liian kova kosketus hänen hermoihinsa oli osoittanut niiden äärimmäisen herkkyyden, kun lisäksi myötätunto ei hänessä ollut erikoisen huomattava ominaisuus. Tuntea ja nopeasti tajuta toisen tunteet ovat kaksi eri kykyä; harva ihminen omistaa molemmat, usea ei kumpaakaan. Tohtori Johnilla oli edellinen verrattomasti kehittynyt, ja kun sanon että jälkimmäistä hän ei omannut yhtä suuressa määrin, toivon lukijan varovasti karttavan toista äärimmäisyyttä ja pidättyvän sanomasta häntä tunteettomaksi ja kylmäkiskoiseksi. Päinvastoin hän oli ystävällinen, jalomielinen mies. Kerroit vain tarpeesi, ja hänen kätensä oli avoin. Puit surusi sanoihin, ja hänen korvansa ei ollut kuuro. Mutta jos odotit hienon hienoa tajuntaa, vaistoamisen ihmeitä, jouduit pettymään. Kun tohtori John sinä iltana astui huoneeseen ja iltalampun valo lankesi häneen, näin yhdessä väläyksessä hänen luonteensa koko rakenteen.
Sitä kohtaan, joka oli nimittänyt häntä "orjaksi" ja evännyt häneltä kunnioituksensa edes yhdessä suhteessa, täytyi hänellä nyt olla erityisiä tunteita. Olkoon vain että nimi oli sopiva ja epäys oikeutettu; hän ei väittänyt vastaan, hän vieläpä vilpittömästi punnitsi mielessään tuota miehuutonta mahdollisuutta. Hän etsi tästä moitteesta syytä siihen huonoon menestykseen, joka oli niin pahasti järkyttänyt hänen mielenrauhaansa. Kesken tuota ankaraa sisäistä tilintekoa hänen käytöksensä rouva Brettonia ja minua kohtaan tuntui vakavalta, kenties kylmältä. Ja kuitenkaan ei hänen ilmeessään näkynyt mitään kaunaa, ei mitään ilkeyttä, kiukkua eikä pikkumaisuutta; sen kauneus oli miehen parasta kauneutta masennuksessakin. Kun olin asettanut hänen tuolinsa pöydän ääreen, minkä kiirehdin tekemään ennen palvelustyttöä, ja ojentanut hänelle teekupin "pelolla ja vavistuksella", sanoi hän: "Kiitos, Lucy", miellyttävässä äänessään niin ystävällinen sävy kuin toivoa saatoin.
Mitä minuun tulee, oli edessäni vain yksi mahdollisuus: minun oli sovitettava rikollinen rohkeuteni, muuten en sinä yönä nukkuisi. Sillä tämä ei käynyt päinsä, tätä en kestänyt, enkä luullut kykeneväni sotaan tällaisella perustalla. Koulun yksinäisyys, luostarin hiljaisuus ja seisahtunut elämä, kaikki tuntui paremmalta kuin epäsopu tohtori Johnin kanssa. Ginevra, hän sai minun puolestani lainata hopeasiivet kyyhkyseltä tai joltakin muulta lentäväiseltä ja nousta suoraan ylimmälle paikalle, korkeimpien tähtien karkeloon, minne ikinä hänen rakastajansa mielikuvituksen korkein lento saattoi kiinnittää hänen sulojensa tähdistön: minun asianani älköön enää koskaan olko väittää tätä järjestelmää vastaan. Tapailin kauan tohtori Johnin katsetta. Kerta kerralta se kohtasi omani, ja kun sillä ei ollut mitään sanottavaa, se vetäytyi takaisin ja minä tulin nolatuksi. Teenjuonnin jälkeen hän istui hiljaisena ja suruissaan lukien erästä kirjaa. Olisin suonut uskaltavani istahtaa hänen lähelleen, mutta minusta näytti että jos olisin ottanut moisen askelen, hän olisi osoittanut suuttumusta ja vihamielisyyttä. Ikävöin puhua suuni puhtaaksi, mutta en uskaltanut edes kuiskata. Hänen äitinsä poistui huoneesta; silloin sai sietämätön tuska minut kuiskaamaan sanat: "Tohtori Bretton."
Hän katsahti kirjastaan, hänen silmänsä eivät olleet kylmät eivätkä pahansuovat, hänen suunsa ei ollut pilkallinen, hän oli valmis ja halukas kuulemaan mitä sanottavaa minulla oli. Hänen mielensä oli liian jaloa ja hienoa viiniä pahentuakseen yhdestä ukkosenjyrähdyksestä.
"Tohtori Bretton, antakaa anteeksi pikaiset sanani, antakaa anteeksi."
Hän hymyili. "Ehkä ansaitsin ne, Lucy. Jos ette kunnioita minua, olen varma että syynä on oma arvottomuuteni. Pelkään että olen aika hölmö: minun on täytynyt menetellä jollakin tavoin tyhmästi, koska kerran en miellytä sitä jota tahtoisin miellyttää."
"Siitä ette voi olla varma, ja vaikka niin olisikin, onko se oman luonteenne vai tuon toisen käsitysten syy? Mutta antakaa minun peruuttaa mitä suutuksissani sanoin. Yhdessä asiassa, niin, kaikissakin asioissa kunnioitan teitä syvästi. Jos ajattelette liian vähän itsestänne ja liian paljon toisista, mitä se muuta on kuin ylevyyttä?"
"Voinko ajatella liian paljon Ginevrasta?"
"Minä uskon että voitte, te uskotte että ette voi. Suostukaamme olemaan eri mieltä. Antakaa minulle anteeksi, siinä kaikki mitä pyydän."
"Luuletteko että kannan kaunaa yhden kiihkeän sanan tähden?"
"Minä näen että sitä ette tee ettekä voikaan tehdä, mutta sanokaa vain: 'Lucy, minä annan teille anteeksi'. Sanokaa se ja päästäkää minut sydämen kivusta."
"Heittäkää pois sydänkipunne niinkuin minäkin heitän omani, sillä te haavoititte minua vain hiukan, Lucy. Nyt, kun kipu on ohi, annan enemmän kuin anteeksi: olen kiitollinen ihmiselle joka vilpittömästi toivoo parastani."
"Minä toivon vilpittömästi parastanne, olette oikeassa."
Niin päättyi riitamme.
Lukija, jos tämän kertomuksen jatkuessa huomaat että käsitykseni tohtori Johnista muuttuu, suo anteeksi tuo näennäinen epäjohdonmukaisuus. Kuvaan mielialat sellaisina kuin sillä hetkellä ne tunsin, esitän näkemykseni hänen luonteestaan sellaisena kuin se minulle aukeni.
Hän osoitti luonteensa hienoutta olemalla tämän pienen epäsovun jälkeen minua kohtaan vielä ystävällisempi kuin ennen. Enemmänkin: juuri tuo tapaus, jonka minun laskelmaini mukaan piti jossain määrin vieroittaa meitä toisistamme, muuttikin suhdettamme aivan toiseen suuntaan, eikä siihen jota minä tuskallisesti odotin. Jokin näkymätön mutta kylmä, jokin hyvin ohut, hyvin läpikuultava mutta hyvin kalsea, jonkinlainen jääseinä oli tähän asti, kautta kumpaisenkin elämän, ollut välillämme ehkäisemässä keskinäistä seurusteluamme. Nuo pari kuumaa sanaa, vaikkakin kuumat vain kiukusta, puhalsivat umpimielisyyden hauraaseen jäähän, joka silloin alkoi osoittaa sulamisen oireita. Luulen että siitä päivästä saakka niin kauan kuin ystävyytemme jatkui, hän ei milloinkaan ollut sovinnaisen kohteliaisuuden kannalla minuun. Hän näytti tietävän, että jos hän halusi puhua vaikka vain itsestään ja siitä mikä eniten kiinnosti häntä, tuli odotukseni aina täytetyksi, toiveeni tyydytetyksi. Luonnollisena seurauksena tästä oli, että yhä edelleen kuulin paljon "Ginevrasta".
"Ginevra!" Hänen mielestään Ginevra oli niin kaunis, niin hyvä, hän puhui niin rakastuneesti Ginevran suloista, viehätyksestä, viattomuudesta, että vaikka minulla olikin arkipäiväisen selvä käsitys todellisuudesta, jonkinlainen heijastushohde alkoi minunkin silmissäni langeta Ginevran nimeen. Ja kuitenkin, lukija, olen vapaa tunnustamaan että hän usein puhui hölynpölyä, mutta minä koetin olla järkähtämättömän kärsivällinen hänen kanssaan. Olin saanut opetuksen: tiesin nyt kuinka tuskallisen vaikeata minun oli pahoittaa hänen mieltään tai suututtaa häntä. Minusta tuli hyvin itsekäs aivan uudessa ja omituisessa merkityksessä: en kyennyt kieltämään itseltäni iloa olla suvaitsevainen häntä kohtaan ja taipua hänen tahtoonsa. Hän tuntui minusta vieläkin äärimmäisen mielettömältä, kun hän itsepintaisesti epäili omaa kykyään lopulta voittaa neiti Fanshawen rakkautta. Omassa mielessäni piintyi lujemmin kuin koskaan vakaumus että Ginevra vain teeskenteli kylmyyttä yllyttääkseen häntä, mutta kätki sydämeensä hänen joka ainoan katseensa ja sanansa. Väliin hän ärsytti minua huolimatta päätöksestäni kuunnella ja kestää: kesken kuulemisen ja kestämisen kuvaamattoman sappi-hunajaista nautintoa hän iski lujamielisyyteni piikiveen niin että se kipinöi kerran toisensa jälkeen. Satuin eräänä päivänä sanomaan, tyynnyttääkseni hänen kärsimättömyyttään, että minä puolestani pidin varmana että neiti Fanshawen täytyi aikoa ottaa hänet.
Varmaan! Helppo sanoa, mutta oliko minulla mitään perusteita sellaiseen vakuutukseen?
"Parhaat perusteet."
"No mutta, Lucy, kertokaa pian."
"Te tiedätte ne yhtä hyvin kuin minäkin, ja kun kerran tiedätte ne, tohtori John, ihmetyttää minua todellakin että ette vilpittömästi luota hänen uskollisuuteensa. Epäileminen näissä olosuhteissa on miltei herjaus."
"Nyt alatte puhua nopeasti ja hengittää lyhyeen, mutta puhukaa vieläkin nopeammin ja hengittäkää vieläkin lyhyempään, kunnes olette antanut selityksen — täyden selityksen: minun täytyy saada se."
"Te saatte, tohtori John. Muutamissa suhteissa olette antelias, tuhlaavainen mies: kun te palvotte jotakin, olette aina valmis antamaan uhrilahjoja. Jos isä Silas saisi teidät kääntymään, antaisitte yllin kyllin almuja hänen köyhilleen, pitäisitte hänen alttarinsa vahakynttilöissä ja rikastuttaisitte parhaanne mukaan lempipyhimyksenne alttaria. Ginevra, tohtori John —"
"Vaiti", hän sanoi, "älkää jatkako."
"Minä en tahdo vaieta, minä tahdon jatkaa. Ginevran kädet ovat täyttyneet teidän käsistänne useammat kerrat kuin laskea voin. Olette etsinyt hänelle kallisarvoisimmat kukat, vaivannut päätänne keksimällä hienoimpia lahjoja, sellaisia kuin luulisi vain naisen mieleen juolahtavan, ja lisäksi neiti Fanshawe omistaa kokoelman koruja, joiden ostamisessa anteliaisuutenne on hipaissut tuhlaavaisuutta."
Kainous, jota Ginevra itse ei ollut koskaan osoittanut tässä suhteessa, kohotti nyt hereän punan hänen ihailijansa kasvoihin.
"Lorua!" hän sanoi, leikellen tuhoisasti silkkikaistaletta minun saksillani. "Minä tein sen omaksi huvikseni: pidin suosionosoituksena että hän otti lahjojani vastaan."
"Se oli enemmän kuin suosionosoitus, tohtori John, hän antoi kunniansa pantiksi siitä että hän puolestaan tahtoi tehdä jotakin teidän hyväksenne, ja jollei hän voi maksaa rakkaudellaan, pitäisi hänen tarjota asianmukainen korvaus muutamien kultarahojen muodossa."
"Mutta te ette ymmärrä häntä, hän katsoo liian vähän omaa etuaan välittääkseen lahjoistani, ja on liian viaton ymmärtääkseen niiden arvoa."
Minä nauroin. Olin kuullut Ginevran arvioivan joka jalokiven hinnan, ja tiesin hyvin että rahahuolet, raha-asiat, rahan arvon ymmärtäminen ja rahanpyynnöt olivat jo vuosikausia, niin nuori kuin hän olikin, olleet hänen ajatustensa alituisena ja rakkaimpana esineenä.
Hän jatkoi: "Olisittepa vain nähnyt hänet kun laskin jonkin pikkuesineen hänen polvelleen — hän oli niin kylmä, niin järkähtämätön, ei kiirehtinyt ottamaan sitä käteensä eikä näyttänyt edes iloitsevan sen katselemisesta. Vain siksi että hänestä oli vastahakoista pahoittaa mieltäni, hän salli kukkavihon maata siinä tai kenties vei sen mukanaan. Tai jos olin kiinnittänyt rannerenkaan hänen käsivarteensa, valkoiseen kuin norsunluu, ei sen loisto koskaan häikäissyt hänen kirkkaita silmiään, oli koru miten kaunis tahansa (ja minä valitsin huolellisesti sellaista mikä minusta oli kaunista ja mikä tietenkään ei ollut arvotonta). Hän tuskin vilkaisi lahjaani."
"Ja sitten hän tietysti irrotti sen kädestään ja antoi takaisin teille, koska kerran ei välittänyt siitä, vai kuinka?"
"Ei, sellaiseen hän on liian hyväsydäminen. Hän suostui näennäisesti unohtamaan tekoni ja pitämään lahjan tyynen ja luontevan välinpitämättömästi, kuin maailmannainen ainakin. Kun olosuhteet ovat tällaiset, kuinka voikaan mies rakentaa toiveita siihen että hänen lahjansa otetaan vastaan? Mitä minuun tulee, niin vaikka tarjoaisin hänelle kaiken mitä minulla on ja hän ottaisi vastaan, en kuitenkaan rohkenisi uskoa edenneeni askeltakaan, niin kykenemätön hän on mihinkään alhaisiin laskelmiin."
"Tohtori John", aloitin, "rakkaus on sokea", mutta juuri silloin välähti tohtori Johnin silmistä sininen ovela syrjäkatse: se muistutti minua menneistä päivistä, se muistutti minua hänen kuvastaan, se sai minut melkein ajattelemaan että hänen vakuutuksensa neiti Fanshawen "viattomuudesta" ainakin osaksi oli teeskenneltyä, se sai minut hämärästi aavistamaan, että niin rakastunut kuin hän olikin Ginevran kauneuteen, hän kenties näki tämän heikkoudet selvemmin kuin mitä hänen puheestaan saattoi otaksua. Saattoihan se myös olla vain satunnainen katse tai enintään hetkellisen vaikutelman ilmaus. Satunnainen tai tarkoitettu, todellinen tai kuviteltu, joka tapauksessa se lopetti keskustelun.