XIX
KLEOPATRA
Oleskeluni La Terrassessa pitkittyi kaksi viikkoa yli loma-ajan loppumisen. Rouva Brettonin ystävällinen välitys hankki minulle tuon lykkäyksen. Hänen poikansa oli eräänä päivänä antanut lausunnon: "Lucy ei ole vielä kyllin vahva palaamaan tuohon viheliäiseen kouluun", ja silloin kummitätini suoraa päätä lähti Rue Fossettelle, oli johtajattaren puheilla ja hankki mainitun luvan, syynä pitkitetyn levon ja vaihtelun välttämättömyys täydelliselle toipumiselleni. Tätä toimenpidettä seurasi huomaavaisuus jota ilmankin erittäin hyvin olisin voinut olla, nimittäin madame Beckin kohtelias käynti luonani.
Mainittu rouva ajoi eräänä kauniina päivänä vuokravaunuilla aina linnaan saakka. Arvatenkin hän oli päättänyt ottaa selville, minkälaisessa paikassa tohtori John asui. Kaunis seutu ja hauska koti nähtävästi voittivat hänen odotuksensa, hän ylisti kaikkea minkä näki, antoi sinisestä salongista arvolauseen "une pièce magnifique",[61] onnitteli minua vuolain sanoin ystävistäni, jotka olivat "tellement dignes, aimables et respectables",[62] pyöräytti niin ikään sievän kohteliaisuuden minun hyväkseni, ja kun tohtori John astui sisään, riensi hänen luokseen parhaalla tuulellaan, aloitti samalla nopean puhetulvan, jossa säkenöi kohteliaisuuksia ja onnitteluja hänen "linnastaan", hänen "rouva äidistään, kunnon linnanrouvasta", ja myös hänen ulkonäöstään, joka olikin erittäin kukoistava ja jota tällä hetkellä vielä kaunisti se hyväntahtoinen ja huvittuneisuutta osoittava hymy, joka aina karehti tohtori Johnin huulilla hänen kuunnellessaan madamen lipeätä ja koristeellista ranskankieltä. Lyhyesti sanoen madame loisti sinä päivänä kirkkaimmillaan, tuli ja meni kuin elävä tulipyörä, joka säkenöi kohteliaisuutta, ihastusta ja rakastettavuutta. Osittain tarkoituksella, osittain tehdäkseni pari koulua koskevaa kysymystä saatoin hänet vaunuihin ja kurkistin sisään, kun hän oli istuutunut ja ovi suljettu. Mikä muutos olikaan tapahtunut, ja kuinka lyhyessä ajassa! Hetki sitten pelkkää säihkettä ja leikinlaskua, nyt ankarampi kuin tuomari ja totinen kuin idän viisas! Hupaisa pieni nainen!
Palasin takaisin ja kiusoittelin tohtori Johnia madamen kiintymyksellä. Voi kuinka hän nauroi! Kuinka hänen silmänsä ilakoivat kun hän muistutteli madamen koreita puheita, toisti niitä ja matki hänen kielevyyttään! Hän oli herkkä tajuamaan huumoria ja paras seuralainen mitä toivoa voi — silloin kun hän saattoi unohtaa neiti Fanshawen.
<tb>
Heikoille ihmisille sanotaan olevan erittäin terveellistä istua "tyynessä ja kauniissa päivänpaisteessa", se kun antaa heille uutta elinvoimaa. Kun pieni Georgette Beck oli toipumassa taudistaan, otin hänet usein käsivarsilleni ja kävelin hänen kanssaan tuntikausia puutarhassa eräällä seinustalla, jota peittivät etelän auringossa kypsyvät viiniköynnökset. Sama aurinko hyväili hänen pientä hintelää ruumistaan yhtä tehokkaasti kuin se paisutti ja kypsytti rypäleterttuja.
On ihmisluonteita, leppoisia, lämpimiä, ystävällisiä, joiden vaikutuspiirissä henkisesti vaivaisen on yhtä hyvä olla kuin ruumiillisesti heikon lekotella keskipäivän paahteessa. Näihin valioluonteisiin kuuluivat epäilemättä sekä tohtori Bretton että hänen äitinsä. Heistä oli hauskaa levittää ympärilleen onnea, kuten muutamista on hauskaa aiheuttaa onnettomuutta, he tekivät sen vaistomaisesti, ilman melua ja nähtävästi melkein tietämättään, sillä keinot tulivat välittömästi heille mieleen. Joka päivälle, minkä viivyin heidän luonaan, laadittiin pieni suunnitelma, josta koitui hyötyä ja hauskuutta. Niin varattu kuin tohtori Johnin aika olikin, osasi hän aina järjestää sillä tavoin, että pääsi mukaan pienille retkillemme. En tiedä kuinka hän hoiti sitoumuksensa; niitä oli paljon, mutta miten olikaan, hän luokitti ja asetteli ne siten että hänelle joka päivä jäi vapaata aikaa. Näin hänet usein kovassa työssä, mutta harvoin rasittuneena, enkä koskaan hermostuneena, ärtyisenä tai kiusaantuneena. Kaikissa hänen töissään tuntui se helppous ja luontevuus, joka johtuu riittävistä voimista, se eloisa hilpeys, joka johtuu järkkymättömästä tarmosta. Hänen johdollaan tutustuin Villetteen, sen ympäristöihin ja asukkaisiin noina kahtena onnellisena viikkona enemmän kuin koko sinä kahdeksan kuukauden aikana, jonka jo olin viettänyt kaupungissa. Hän vei minut kaupungin mielenkiintoisille paikoille, joista ennen olin tuskin kuullut puhuttavan, ja antoi minulle auliisti paljon hyviä tietoja niistä. Hän ei koskaan näyttänyt pitävän kertomista rasituksena, ja olen varma siitä että minä en koskaan väsynyt kuulemaan. Hänen tapansa ei ollut puhua asioista kylmästi ja ylimalkaisesti, hän teki harvoin yleistyksiä eikä koskaan ollut kuiva. Hän näytti pitävän hauskoista yksityiskohdista yhtä paljon kuin minäkin, hän tuntui tekevän havaintoja ihmisluonteista, eikä mitään pintapuolisia havaintoja. Tämä kaikki teki hänen puheensa mielenkiintoiseksi, ja se seikka, että hän puhui suoraan omasta päästään eikä lainaillut kirjoista — kuivan tosiasian sieltä, kuluneen lauseen tai piintyneen mielipiteen täältä — antoi hänen esitykselleen tuoreuden, joka on yhtä harvinainen kuin tervetullut. Minun silmissäni hänen luonteenlaatunsa näytti kohoavan uuteen vaiheeseen, muuttuvan raikkaaksi päivänvaloksi, nousevan uudessa ja jalommassa koitteessa.
Hänen äidillään oli aika suuri annos hyväntahtoisuutta, mutta hänellä itsellään vieläkin enemmän. Seuratessani häntä Basse-Ville'iin huomasin että hän kävi siellä yhtä paljon ihmisystävän kuin lääkärin asioilla. Ymmärsin nyt että hän, omalla hilpeällä tavallaan ja täysin tietämättömänä tekojensa ansiokkuudesta, harjoitti tehokasta hyväntekeväisyyttä kurjissa oloissa elävien keskuudessa. Nämä pieneläjät pitivät hänestä paljon, ja sairaaloiden poloiset asukkaat tervehtivät häntä ilmeisesti lämpimin tuntein.
Mutta seis! Minä en saa uskollisesta kertojasta alentua puolueelliseksi ylistäjäksi. Tiesin hyvin, erittäin hyvin, että tohtori John ei ollut täydellinen, yhtä vähän kuin itse olen täydellinen. Inhimillinen heikkous oli läpinäkyvänä ominaisuutena hänessäkin, enkä viettänyt tuntiakaan, tuskin hetkeäkään hänen seurassaan ilman että hänen teoissaan, sanoissaan tai ilmeissään näyttäytyi sellaista, mikä ei kuulunut jumalaisolennolle. Jumalaisolennossa ei voinut olla tohtori Johnin kauheata turhamaisuutta eikä hänen ajoittaista kevytmielisyyttään. Kukaan kuolematon ei voinut hänen tavallaan unohtaa, jos siksi tuli, kaikkea muuta paitsi kulumassa olevaa hetkeä, intohimoisesti käydä käsiksi siihen — ei karkeasti, antautumalla aineellisten nautintojen valtaan, vaan itsekkään hienostuneesti, pusertamalla siitä kaiken mikä voi ravita hänen miehistä itserakkauttaan. Tuon ahnaan tunteen ruokkiminen tuotti hänelle suurta iloa, mutta hän ei ajatellut ravinnon hintaa, eikä välittänyt vaikka mainitun tunteen pysyttäminen kiiltävänä ja hyvin hoidettuna kävikin kalliiksi.
Lukijaa pyydetään panemaan merkille näennäinen ristiriitaisuus niissä kahdessa kuvassa, jotka olen antanut Graham Brettonista — virkamiehenä ja yksityisihmisenä, kaupungilla ja kotona. Edellisessä, julkisuuden ihmisenä, hän esiintyy itsensä unohtavana, vaatimattomana ja työssään vakavana. Jälkimmäisessä, kotikuvassa, hän on ilmeisesti tietoinen siitä mitä hän on ja mitä omistaa, iloitsee arvonannosta, ei tosin etsi sitä, mutta kuitenkin se mairittelee hänen turhamaisuuttaan. Molemmat kuvat ovat oikeita.
Ei ollut mahdollista tehdä tohtori Johnille mitään palvelusta huomaamatta ja salassa. Kun luuli että jokin hänen käytettäväkseen aiottu pikkukapine oli valmistunut kaikessa hiljaisuudessa ja että hän, kuten muut miehet, ottaisi sen käytäntöön kysymättä koskaan mistä se oli tullut, hämmästyttikin hän tekijää parilla hymyilevällä huomautuksella, joista kävi ilmi että hän oli pitänyt työtä silmällä alusta loppuun saakka, arvannut tarkoituksen, seurannut edistymistä ja huomannut valmistumisen. Hänestä oli hauskaa kun häntä noin palveltiin, ja hän antoi mielihyvänsä säteillä silmistään ja karehtia huulillaan.
Tämä kaikki olisi vielä ollut sangen hyvää, jollei tuohon ystävälliseen ja vaatimattomaan tarkkanäköisyyteen olisi liittynyt itsepintaista halua maksaa kaikista mitä hän sanoi veloikseen. Kun hänen äitinsä teki työtä hänen hyväkseen, palkitsi hän tämän tuhlailemalla hänelle loistavaa hyväntuulisuuttaan vieläkin runsaammin kuin hilpeätä, nälvivää, kiusoittelevaa hellyyttään. Jos Lucy Snowe saatiin kiinni samanlaisesta työstä, suunnitteli Graham palkinnoksi hauskan virkistysmatkan.
Minua usein ihmetytti hänen täydellinen perehtyneisyytensä Villetteen. Se ei rajoittunut vain avoimiin katuihin, vaan ulottui kaupungin kaikkiin taidekokoelmiin, saleihin ja nähtävyyksiin. Joka ovea varten, joka kätki taakseen näkemisenarvoisen esineen, joka museota, joka salia, taiteelle tai tieteelle pyhitettyä varten, hänellä näytti olevan taikasana "Sesam, aukene!". Minulla ei koskaan ole ollut taipumusta tieteeseen, mutta sokea, tietämätön, lapsellinen vaisto kiinnitti mieleni taiteeseen. Minusta oli hauska käydä taulukokoelmissa, ja olin ihastuksissani jos minut jätettiin niihin yksin. Kun olin seurassa, kielsi eräs harmillinen ominaisuuteni minua näkemästä paljoa ja tuntemasta mitään. Oudossa seurassa, kun oli välttämätöntä pitää yllä katkeamatonta keskustelua nähdyn johdosta, riitti puolisen tuntia uuvuttamaan minut kokonaan, sekä ruumiillisesti väsyttämään että henkisesti tylsistämään. En ole koskaan nähnyt hyvin kasvatettua lasta, vielä vähemmin sivistynyttä aikuista, joka ei saattaisi minua häpeään jatkuvassa vireydessä ja älykkäässä käytöksessä sellaisen tulikokeen aikana kuin on seurusteleva, keskusteleva käynti taulukokoelmissa, historiallisissa rakennuksissa tai muissa nähtävyyspaikoissa. Tohtori Bretton oli aivan minun mieleiseni opas: hän vei minut museoon ajoissa, ennen kuin oli kerääntynyt paljon väkeä, jätti sinne parin kolmen tunnin ajaksi ja tuli hakemaan minua selviydyttyään omista tehtävistään. Sillä välin minä olin onnellinen, vaikka aina en ihaillutkaan, vaan tutkin, kysyin ja tein johtopäätöksiä. Ensimmäisillä käynneilläni oli jonkin verran väärinkäsitystä ja hankausta tahdon ja kyvyn välillä. Edellinen vaati ihailemaan sitä mitä kuului asiaan ihailla, jälkimmäinen nurisi vastahakoisena taakkansa alla, ja silloin sitä ivattiin, yllytettiin ja kehoitettiin hienostamaan makuaan. Mutta mitä enemmän sitä nuhdeltiin, sitä vähemmän se suvaitsi ihailla. Kun vähitellen huomasin että ihmeellinen väsymyksentunne oli ainoana tuloksena noista tietoisista ponnistuksista, aloin miettiä enkö voisi heittää sikseen koko suurta työtä. Päätin että sen kyllä voin tehdä, ja niinpä vaivuin rentonani herkulliseen rauhaan yhdeksänkymmenen yhdeksän edessä sadasta noita näytteille pantuja kehyksiä.
Näytti siltä kuin hyvä ja omaperäinen taulu olisi aivan yhtä harvinainen kuin hyvä ja omaperäinen kirja, enkä lopulta häikäillyt sanoa itselleni, seisoessani erinäisten tunnettujen mestariteosten edessä: "Nuo eivät ole hituistakaan luonnonmukaisia. Luonnollinen päivänvalo ei koskaan ole tuon väristä, ei myrsky eikä pilvet saa sitä noin sameaksi indigosinisen taivaan alla; eikä tuo sini ole taivaansineä, eivätkä nuo tummat korret, joita siihen on liimattu, ole puita." Usea hyvin maalattu ja hauskannäköinen lihava nainen ei mielestäni suinkaan ollut se jumalatar, jona näytti itseään pitävän. Oli tusinoittain ihmeen taidokkaita flaamilaisia pikkutauluja, samoin luonnoksia jotka olisivat mainiosti sopineet entisaikojen parhaita muoteja esittäviin teoksiin, ja jotka antoivat näytteitä kiitettävästä mutta oikukkaasti käytetystä ahkeruudesta. Ja siellä täällä oli kuitenkin totuuden murusia, jotka tyydyttivät katsojan tietoisuutta, valon pilkahduksia, jotka ilahuttivat silmää. Tuossa purkautui luonnon voima vuoriston lumimyrskyssä, tässä sen ihanuus etelän aurinkoisessa päivässä. Jokin ilme tuossa muotokuvassa osoitti tarkkaa perehtymistä ihmisluonteeseen, jotkin kasvot tuossa historiallisessa maalauksessa muistuttivat sattuvalla yhdennäköisyydellään, että mestarin käsi oli ne luonut. Näitä poikkeuksia minä rakastin, ne tulivat minulle läheisiksi kuin ystävät.
Erään päivän hiljaisena varhaishetkenä olin melkein yksin eräässä taulukokoelmassa, jossa muuan luonnottoman suurikokoinen ja mahdollisimman hyvään valaistukseen asetettu maalaus näytti pitävän itseään kokoelman kuningattarena. Sen edessä oli suojaköysi ja pehmeä penkki taiteentuntijoita varten, jotka olivat katselleet jalkansa väsyksiin ja saattoivat kernaasti jatkaa työtään istualtaan. Se esitti naista joka mielestäni oli huomattavasti suurempi luonnollista kokoa. Laskin että tämä rouvasihminen, punnittuna vaa'alla joka olisi kyllin iso kestämään moista möhkälettä, painaisi ehdottomasti ainakin neljätoista tai kuusitoista leiviskää. Hän oli tosiaankin erittäin hyvin ruokittu: hyvin paljon lihaa, puhumattakaan leivästä, kasviksista ja juomista, oli hänen täytynyt nauttia ennen kuin oli saavuttanut tuollaisen pituuden ja leveyden, tuollaisen lihasten paljouden, tuollaisen lihan runsauden. Hän oli puolittain makuulla leposohvalla — minkä tähden, sitä oli vaikea sanoa — täysi päivänvalo loisti hänen ympärillään, hän näytti herttaisen terveeltä, kyllin väkevältä tekemään työtä kahden hyvän keittäjättären edestä, hän ei voinut syyttää selkärangan heikkoutta, hänen olisi pitänyt seisoa tai ainakin istua suorana kuin keppi. Hänellä ei ollut mitään oikeutta lojua sohvalla keskellä kirkasta aamupäivää. Hänellä olisi niin ikään pitänyt olla yllään säädyllinen puku, joka olisi verhonnut hänet kunnollisesti, mutta niin ei ollut laita: runsaalla kangasmäärällä — sanoisin sitä olleen kaksikymmentäseitsemän kyynärää — ei hän kyennyt suojaamaan itseään riittävästi. Aivan anteeksiantamaton oli siivo hänen ympärillään. Ruukkuja ja pannuja — minun pitäisi ehkä sanoa maljakoita ja pikareita — lojui siellä täällä hänen edessään, keskellä täydellistä kukkasekasotkua, aivan aiheeton ja epäsiisti rykelmä vaatetta kokosi pölyä sohvalle ja esti vapaata kulkua lattialla. Kysyessäni neuvoa luettelolta huomasin että tämä merkillinen luomus kantoi nimeä "Kleopatra".
No niin, minä istuin ihmettelemässä sitä (kun penkki kerran oli siinä, katsoin yhtä hyvin voivani käyttää sitä hyväkseni), ja ajattelin että vaikka erinäiset yksityiskohdat, kuten ruusut, kultamaljat, jalokivet ym. olivat sangen sievästi maalatut, oli teos kokonaisuudessaan ääretön silmänlume. Huone, joka tullessani oli ollut melkein tyhjä, alkoi täyttyä. Siihen seikkaan en kiinnittänyt huomiota (eihän se koskenut minuun), vaan pysyin paikallani, pikemmin levätäkseni kuin tutkiakseni tuota jättiläiskokoista tummahipiäistä mustalaiskuningatarta, johon pian kyllästyin. Virkistyksekseni aloin katsella eräitä herkullisia pieniä "hiljaiselo"-kuvia: kedon kukkia, hedelmiä, sammaleisia metsäsopukoita, linnunmunia jotka olivat kuin helmiä nähtyinä kirkkaanvihreän meriveden läpi. Kaikki nämä riippuivat vaatimattomina tuon karkean ja luonnottoman kankaan alapuolella.
Äkkiä joku taputti minua kevyesti olkaan. Hätkähdin, käännyin ja näin kasvot jotka kallistuivat minua kohti. Ne olivat uhkaavat, miltei loukkautuneet kasvot.
"Que faites vous ici?"[63] sanoi eräs ääni.
"Mais, monsieur, je m'amuse."[64]
"Te huvittelette, ja millä tavoin, jos saa kysyä? Mutta suokaa minulle ensin se ilo että nousette, tartutte käsivarteeni ja lähdette toiselle puolen."
Minä tein kuten käskettiin. Herra Paul Emanuel (hän se oli) oli palannut Roomasta ja matkustaneena miehenä todennäköisesti sieti nyt uppiniskaisuutta vielä vähemmän kuin aikaisemmin, jolloin tämä uusi kunnia ei vielä laakeroinut hänen ohimoitaan.
"Sallikaa minun saattaa teidät seurueenne luo", hän sanoi, kun kuljimme huoneen poikki.
"Ei minulla ole seuruetta."
"Ettehän toki ole yksin?"
"Olen, monsieur."
"Tulitteko tänne ilman seuraa?"
"En, monsieur. Tohtori Bretton saattoi minut tänne."
"Tohtori Bretton ja hänen rouva äitinsä, tietenkin?"
"Ei, tohtori Bretton vain."
"Ja hänkö käski teitä katsomaan tuota taulua?"
"Ei mitenkään, löysin sen itse."
Herra Paulin tukka oli leikattu aivan lyhyeksi, muuten se olisi luultavasti noussut pystyyn. Aloin nyt ymmärtää mihin hän tähtäsi, ja minulle tuotti huvia pysyä kylmänä ja saada hänet kiihdyksiin.
"Huimaavaa brittiläistä julkeutta", huusi professori. "Ihmeellisiä naisia nuo englannittaret!"
"Mikä on hätänä, monsieur?"
"Mikäkö hätänä? Kuinka te uskallatte, nuori nainen, istua aivan kylmästi, levollisena kuin poika, katsomassa tuota kuvaa?"
"Se on hyvin ruma kuva, mutta minä en ensinkään ymmärrä miksi en saisi katsella sitä."
"Hyvä! Hyvä! Älkää puhuko enää siitä. Mutta teidän ei pitäisi olla täällä yksin."
"Entä jos minulla ei ole seuraa — seuruetta, kuten te sanotte? Ja mitä sitten merkitsee olenko yksin vai seurassa? Kukaan ei sekaannu minun asioihini."
"Olkaa vaiti ja istukaa tuohon — tuohon!" Ja hän asetti pontevasti tuolin erikoisen ikävään nurkkaan, harvinaisen epäonnistuneen tauluryhmän eteen.
"Mutta, monsieur —"
"Mutta, mademoiselle, istukaa siinä älkääkä liikahtako — kuuletteko!
Istukaa kunnes teitä tullaan hakemaan tai kunnes minä annan luvan."
"Mikä ikävä nurkka", huusin, "ja kuinka rumia tauluja!"
Ja rumia ne tosiaankin olivat, nuo neljä taulua, jotka luettelosta löytyivät nimellä "Naiselämä". Niiden tyyli oli aivan erikoisen laimea, eloton, väritön ja kaavamainen. Ensimmäinen esitti "nuorta tyttöä", joka astui ulos kirkosta rukouskirja kädessään, hyvin keimailevasti puettuna, silmät maahan luotuina, suu supussa — ilkeän pienen tekopyhän perikuva. Toinen oli "morsian", joka pitkässä valkoisessa hunnussa oli polvistuneena rukousjakkaralla huoneessaan, kädet puristettuina yhteen, sormi sormea vasten, ja näytteli silmänvalkuaisiaan sangen ärsyttävästi. Kolmas, "nuori äiti", kumartui lohduttoman näköisenä pullean vahamaisen vauvan puoleen, jonka kasvot olivat kuin pahaenteinen täysikuu. Neljäs, "leski", oli mustiinpukeutunut nainen, joka talutti kädestä mustaa pikkutyttöä, ja molemmat olivat syventyneet tutkimaan hienoa ranskalaista hautapatsasta jossakin Père la Chaisen sopukassa. Kaikki nuo neljä "enkeliä" olivat ilkeitä ja likaisia kuin murtovarkaat, kylmiä ja kalpeita kuin haamut. Mitä naisia! epärehellisiä, riitaisia, verettömiä, älyttömiä, tyhjänpäiväisiä! Yhtä pahoja omalla tavallaan kuin tuo laiska mustanpuhuva jättiläisnainen omallaan!
Oli mahdotonta kiinnittää huomiota pitkäksi aikaa noihin mestariteoksiin, ja niinpä käännyin vähitellen ympäri ja aloin katsella huoneeseen.
Todellinen ihmispaljous oli nyt kokoontunut tuon naarasleijonan ympärille, jonka läheisyydestä minut oli karkotettu. Lähes puolet joukosta oli naisia, mutta Paul selitti minulle perästäpäin, että nämä olivat "rouvia" ja että heidän oli aivan sopivaa katsella sellaista mihin yksikään "neiti" ei saanut edes vilkaista. Vakuutin hänelle suoraan, etten voinut mukautua tähän oppiin enkä nähnyt siinä mitään järkeä. Tällöin hän, jyrkkänä kuten aina, käski minua olemaan vaiti ja selitti samassa hengenvedossa, minkälainen sekoitus häikäilemättömyyttä ja tietämättömyyttä minä olin. Itsevaltaisempi pieni mies kuin herra Paul ei milloinkaan ole istunut professorintuolilla. Vähitellen huomasin että hän itse tarkasteli taulua kaikessa rauhassa, vieläpä hyvin kauan, mutta hän ei kuitenkaan unohtanut aika ajoin katsahtaa minuun, arvatenkin nähdäkseen tottelinko määräyksiä ja pysyin aisoissa. Vihdoin hän taaskin tuli luokseni.
Hän halusi tietää olinko ollut sairas, hän oli arvellut että niin oli.
Oikea arvelu, mutta nyt olin aivan terve.
Missä olin viettänyt lomani?
Enimmäkseen Rue Fossettella, osaksi madame Brettonin luona.
Hän oli kuullut että olin jäänyt yksin Rue Fossettelle, oliko niin?
En aivan yksin, Marie Broc (tylsämielinen) oli ollut seuranani.
Hän kohautti olkapäitään, ja nopeita ristiriitaisia ilmeitä välähti hänen kasvoissaan. Herra Paul tunsi Marie Brocin hyvin; hän ei koskaan voinut pitää tuntia kolmannella osastolla (johon vähimmin edistyneet oppilaat kuuluivat) ilman että tyttö aiheutti hänessä kiivaan taistelun vastakkaisten mielialojen välillä. Tytön ulkomuoto, vastahakoinen käytös ja lukuisat uppiniskaisuuden puuskat ärsyttivät hänen luontoaan ja herättivät hänessä voimakasta vastenmielisyyttä — tunne jolle hän oli liiankin altis, jos hänen makuaan loukattiin tai hänen tahtoaan vastustettiin. Toisaalta tytön kova kohtalo vetosi voimakkaasti hänen lempeyteensä ja sääliinsä tavalla jota hänen luontonsa ei voinut vastustaa. Tästä seurasi miltei jokapäiväisiä taisteluita kärsimättömyyden ja vastenmielisyyden sekä säälin ja oikeudentunnon välillä, ja sanottakoon hänen kunniakseen, että edelliset tunteet pääsivät hyvin harvoin voitolle — kun se joskus tapahtui, osoitti Paul kerrassaan hirmuista sisua. Hänellä oli voimakkaat intohimot, hänen vastenmielisyytensä ja kiintymyksensä oli yhtä kiihkeätä, ja se voima, jota hän käytti molempien hillitsemiseen, ei mitenkään laimentanut sivullisen käsitystä niiden kiivaudesta. Saattaa hyvin otaksua että tuollaiset taipumukset helposti herättivät pelkoa ja vastenmielisyyttä tavallisissa ihmisissä. Oli kuitenkin erehdys pelätä häntä: mikään ei siinä määrin raivostuttanut häntä kuin arkuus ja epäluulo, eikä mikään tyynnyttänyt häntä niin helposti kuin ystävällinen luottamus. Siihen vaadittiin kuitenkin perinpohjaista tutustumista hänen luonteeseensa, ja hänen luonteensa oli sitä laatua, jota harvoin ymmärrettiin.
"Kuinka tulitte toimeen Marie Brocin kanssa?" hän kysyi lyhyen äänettömyyden jälkeen.
"Monsieur, minä tein parhaani, mutta oli kauheata olla yksin hänen kanssaan."
"Teillä on siis raukkamainen sydän! Teiltä puuttuu rohkeutta, ehkä myös armeliaisuutta. Teillä ei ole ominaisuuksia joista syntyy laupeudensisar."
(Hän oli uskonnollinen pieni mies omalla tavallaan: katolisen uskon opettama kieltäytyminen ja uhrautuminen sai häneltä osakseen kunnioitusta.)
"En tosiaankaan tiedä; pidin hänestä huolta niin hyvin kuin osasin, mutta kun hänen tätinsä tuli hakemaan häntä, oli se minulle suuri huojennus."
"Ahaa, te olette itsekäs. On naisia jotka ovat hoitaneet sairaaloittain tuollaisia raukkoja. Ettekö te voinut tehdä samoin?"
"Voisiko monsieur itse?"
"Naisten jotka ovat nimensä arvoisia, pitäisi verrattomasti voittaa meidän karkea, puutteellinen, itsekäs sukupuolemme tuollaisten velvollisuuksien täyttämisessä."
"Minä pesin hänet, pidin hänet siistinä, annoin hänelle ruokaa ja koetin huvittaa häntä, mutta puhumisen asemasta hän vain irvisteli."
"Luulette tehneenne suuriakin töitä?"
"En, niin suuria vain kuin osasin."
"Vajavaiset ovat siis kykynne, sillä hoitaessanne tylsämielistä tulitte sairaaksi."
"En siitä, Monsieur. Minussa oli hermokuume, sieluni oli sairas."
"Todellako! Te ette sitten ole paljonkaan arvoinen. Te ette ole sankari-ainesta; rohkeutenne ei auta teitä kestämään yksinäisyyttä, se tekee teidät vain kyllin julkeaksi katselemaan Kleopatran-kuvia kylmäverisesti."
Olisi ollut helppo suuttua tuon pikku miehen ärsyttävän vihamielisestä puheesta. En kuitenkaan ollut vielä koskaan suuttunut häneen eikä minua haluttanut tehdä niin nytkään.
"Kleopatra", toistin rauhallisesti. "Monsieur myös on katsellut
Kleopatraa, mitä monsieur arvelee hänestä?"
"Ei minkään arvoinen", hän vastasi. "Une femme superbe — une taille d'impératrice, des formes de Junon, mais une personne dont je ne voudrais ni pour femme, ni pour fille, ni pour soeur. Aussi vous ne jeterez plus un seul coup d'oeil de son côté."[65]
"Mutta minä olen vilkaissut häneen hyvin monta kertaa monsieur'n puhuessa, voin nähdä hänet varsin hyvin tästä nurkasta."
"Kääntykää seinään ja tutkikaa noita neljää kuvaa, jotka esittävät naiselämää."
"Suokaa anteeksi, monsieur Paul, ne ovat liian hirveitä, mutta jos te ihailette niitä, sallikaa minun luovuttaa teille istuimeni, jotta saatte jäädä tutkimaan niitä."
"Mademoiselle", sanoi hän irvistäen ilmoille jonkinlaisen hymyilyn tai hymyilyksi tarkoitetun, vaikka se olikin vain juro ja kiireellinen ilmaus, "te protestanttisuuden kasvatit hämmästytätte minua. Te kaitsemattomat englannittaret kävelette levollisina punaisten tulenkielekkeiden lomitse ja pelastutte palamasta. Uskon että jos joku teistä heitettäisiin Nebukadnesarin tulisimpaan pätsiin, hän pääsisi pois tulen vähääkään korventamatta häntä."
"Tahtooko monsieur olla hyvä ja siirtyä tuuman verran syrjään."
"Mitä? Mitä te nyt katselette? Ettehän vain näe jotakin tuttavaa noiden nuorten miesten joukossa?"
"Luulen näkeväni — aivan oikein, näen henkilön jonka tunnen."
Itse asiassa olin nähnyt vilauksen päästä, joka oli liian kaunis kuuluakseen kenellekään muulle kuin pelätylle luutnantti de Hamalille. Mikä virheetön kiillotettu pieni päännuppu se olikaan! Ja mikä vartalo, niin siro ja sievä! Mitkä naiselliset kädet ja jalat! Kuinka somasti hän pitikään monokkelia silmässään, kuinka ihaillen katseli Kleopatraa ja kuinka miellyttävästi nauraa hihitti ja supatteli ystävänsä kanssa! Oi tuota viisasta miestä! Oi tuota hienostunutta herraa ja hänen ylhäistä makuaan ja tahdikkuuttaan! Pidin häntä silmällä lähes kymmenen minuuttia ja huomasin että hän oli ylen määrin hullaantunut tuohon tummaan ja uhkeaan Niilin Venukseen. Siinä määrin hänen käytöksensä huvitti minua ja niin syventynyt olin tutkimaan hänen luonnettaan ilmeistä ja liikkeistä, että hetkeksi unohdin herra Paulin, ja sillä välin saapui muuan seurue minun ja tuon herrasmiehen väliin, tai kenties hänen loukkautuva tuntonsa oli saanut uuden ja pahemman kolauksen hajamielisyydestäni, ja hän oli vetäytynyt pois vapaaehtoisesti. Joka tapauksessa hän oli poissa kun uudelleen katsoin ympärilleni.
Jatkaessaan etsimäänsä silmäni ei nähnyt häntä, vaan toisenlaisen olennon, joka erottautui ihmisjoukosta sekä mittansa että ryhtinsä tähden. Sieltä tuli tohtori John, joka kasvoiltaan, vartaloltaan ja ihonväriltään erosi tummasta, kirpeän happamesta pikku professorista yhtä suuresti kuin hesperidien hedelmä villin pensaikon tuomenmarjasta, kuin ylväs mutta ohjiin tottunut arabialaishevonen halparotuisesta vikuroivasta ponista. Hän etsi minua, mutta ei ollut vielä löytänyt nurkkaa jonne koulumestari oli minut istuttanut. Minä pysyin alallani; tahdoin tehdä havaintoja vielä hetkisen.
Hän lähestyi de Hamalia, pysähtyi tämän läheisyyteen — arvelin että häntä huvitti katsella kilpailijansa pään yli — ja silmäili hänkin Kleopatraa. Epäilen tokko se häntä miellytti, hän ei virnaillut kuten tuo pieni kreivi, hänen suunsa näytti ylenkatseelliselta, hänen silmänsä kylmiltä, ja ilmaisematta mieltään millään tavoin hän astui syrjään ja antoi tilaa toisille. Huomasin hänen odottavan, nousin ja menin hänen luokseen.
Teimme vielä kierroksen kokoelmassa; Grahamin kanssa oli hyvin hauskaa tehdä sellainen kierros. Minun oli niin herttaisen mieluista kuulla mitä hän ajatteli tauluista tai kirjoista, sillä vaikka hän ei tahtonutkaan esiintyä minkäänlaisena tuntijana, hän aina sanoi ajatuksensa, ja sain olla varma siitä että se oli tuore ja omintakeinen, hyvin usein myös oikea ja ytimekäs ajatus. Oli myös hauskaa sanoa hänelle eräitä asioita, joita hän ei tietänyt — hän kuunteli niin ystävällisesti, niin oppivaisesti, vähääkään pelkäämättä että hän taivuttamalla kauniin vaalean päänsä kuulemaan naisen verrattain hämäriä ja epävarmoja selityksiä voisi panna alttiiksi miehisen arvokkuutensa. Ja kun hän vuorostaan antoi selityksiä, tapahtui se niin selkeän älykkäästi, että kaikki hänen sanansa piirtyivät kirkkaina muistiin. En koskaan unohtanut ainoatakaan hänen antamaansa selitystä tai hänen kertomuksensa kohtaa.
Kun lähdimme kokoelmasta, kysyin mitä hän ajatteli Kleopatrasta (saatuani hänet nauramaan kertomalla kuinka professori Emanuel oli lähettänyt minut tieheni, ja vietyäni hänet katsomaan tuota viehättävää kuvasarjaa, jota minulle oli suositeltu).
"Pyh", hän sanoi, "äitini on kauniimpi nainen. Kuulin tuolla parin ranskalaisen keikarin sanovan häntä 'nautinnonhimoisen perikuvaksi'. Jos niin on, voin ainoastaan sanoa että 'nautinnonhimoinen' on hyvin vähän minun mieleiseni. Verratkaahan tuota mulattia Ginevraan!"
XX
KONSERTTI
Eräänä aamuna tuli rouva Bretton äkkiä huoneeseeni ja pyysi minua avaamaan laatikkoni ja näyttämään hänelle pukuvarastoni, minkä tein sanaakaan virkkamatta.
"Riittää jo", hän sanoi käänneltyään sitä hetkisen. "Sinun täytyy saada uusi puku."
Hän poistui. Sitten hän palasi ompelijan seurassa. Minusta otettiin mittaa. "Aion seurata omaa makuani ja tehdä niinkuin haluan tässä pikku asiassa", hän sanoi.
Kaksi päivää myöhemmin saapui — punainen puku!
"Tämä ei ole minua varten", kiirehdin sanomaan, sillä minusta tuntui että melkein yhtä hyvin olisin voinut panna ylleni kiinalaisen ylimysnaisen puvun.
"Saammepa nähdä onko se sinua varten vai eikö", sanoi kummitätini jyrkän päättäväisenä kuten ainakin. "Huomaa tarkoin sanani. Sinä käytät tätä pukua tänä samana iltana."
Sitä en uskonut, luulin ettei mikään inhimillinen mahti saisi minua pukeutumaan siihen. Punainen puku! En tuntenut sitä. Se ei tuntenut minua. En ollut koettanut sitä ylleni.
Kummitätini julisti edelleen että minun oli samana iltana tultava konserttiin hänen ja Grahamin kanssa. Konsertti, hän selitti, olisi suuri tilaisuus, joka pidettäisiin musiikkiyhdistyksen isossa salissa. Konservatorion etevimmät oppilaat tulisivat esiintymään, sitten seuraisi arpojenmyyntiä "köyhien hyväksi", ja kaiken huipuksi olisivat Labassecourin kuningas, kuningatar ja prinsessat läsnä. Lähettäessään pääsyliput Graham oli huomauttanut että kohteliaisuudesta kuninkaallisia kohtaan oli esiinnyttävä juhlapuvussa; hän oli myös pyytänyt olemaan valmiina täsmälleen kello seitsemän.
Kuuden tienoilla minut lähetettiin yläkertaan. Vaikka mitään väkivaltaa ei tapahtunutkaan, huomasin olevani toisen tahdon johdettavana ja vaikutuksen alaisena, ilman että minulta kysyttiin neuvoa, ja että annoin suostumukseni hiljaisena, voitettuna. Lyhyesti, punainen puku, jota musta pitsikoristelu hieman lievensi, tuli kuin tulikin ylleni. Minua käskettiin ottamaan hyvä ryhti ja katsomaan peiliin. Minä katsoin peläten ja vavisten ja käännyin pois peläten ja vavisten vielä enemmän. Kello löi seitsemän, tohtori Bretton oli tullut, kummitätini ja minä astuimme alas. Hän oli pukeutunut ruskeaan samettiin, ja kuinka kadehdinkaan hänen juhlallista tummaa majesteettiuttaan kulkiessani siinä hänen varjonaan! Graham seisoi salongin ovella.
"Soisin että hän ei luule minun koristelleen itseäni herättääkseni huomiota", ajattelin ja minun oli paha olla.
"Kas tässä, Lucy, pari kukkasta", hän sanoi ja ojensi minulle kukkavihon. Pukuuni hän ei kiinnittänyt sen enempää huomiota, hymyili vain ystävällisesti ja nyökäytti päätään tyytyväisenä, mikä heti rauhoitti häpeäntunteeni ja naurettavuudenpelkoni. Sitä paitsi oli pukuni äärimmäisen yksinkertainen; minua hirvitti vain kankaan keveys ja kirkas väri, ja koska Graham ei nähnyt siinä mitään hullunkurista, suostui oma silmäni piankin.
En usko että joka ilta yleisissä huvipaikoissa käyvät ihmiset voivat päästä siihen raikkaaseen juhlatunnelmaan, joka valtaa sen mielen, jolle ooppera tai konsertti on harvinaisuus. En tiedä odotinko suurta iloa konsertista, koska minulla oli vain hyvin epämääräinen käsitys sellaisesta, mutta ajomatkasta sinne pidin paljon. Umpivaunujen rattoisa mukavuus kylmänä kauniina iltana, hauska ajelu niin hilpeässä ja ystävällisessä seurassa, tähtien hetkittäinen tuikahtelu tienvarren puiden lomasta, avaran iltataivaan näkeminen tultuamme avoimelle tielle, ajo kaupungin porteista sisään, valojen välke, jonkinlainen tarkastus johon meidän täytyi alistua ja joka meitä suuresti huvitti — kaikki nämä pikkuseikat riemastuttivat minua omituisella uutuuden viehätyksellään. En tiedä miten paljon johtui siitä ystävällisestä hengestä, joka ympäröi minua: tohtori John ja hänen äitinsä olivat molemmat parhaalla tuulellaan, olivat kinastelevinaan kaiken matkaa ja osoittivat minulle niin suurta ystävällisyyttä kuin olisin ollut heidän sukulaisensa.
Ajoimme pitkin Villetten parhaita katuja, jotka olivat kirkkaasti valaistut ja paljon eloisammat nyt kuin keskipäivällä. Kuinka loistavilta näyttivätkään myymälät! Kuinka vilkkaana, iloisena ja runsaana tulvehtikaan elämän vuoksi leveällä katukäytävällä! Katsellessani tätä kaikkea johtui mieleeni Rue Fossette — umpinainen puutarha ja koulutalo ja pimeät autiot "luokat", joissa olin tottunut yksin astelemaan juuri tähän aikaan päivästä, katsellen tähtiä korkeiden verhottomien ikkunain läpi ja kuunnellen kaukaista ääntä, joka ruokasalissa yksitoikkoisesti luki "hurskasta lukua". Noin piti minun taas pian astella ja kuunnella, ja tuo tulevaisuuden varjo pääsi ajoittain himmentämään loistavaa mielialaani.
Olimme nyt joutuneet oikeaan vaunujen virtaan. Niillä kaikilla oli sama suunta, ja edessämme säteili suuren valaistun rakennuksen pääty. Siitä, mitä tulisin näkemään tuon rakennuksen sisällä, oli minulla, kuten jo sanoin, hyvin vajanainen käsitys, sillä minun osakseni ei ollut vielä koskaan tullut astuminen julkisen huvipaikan kynnyksen yli.
Nousimme vaunuista porttikäytävässä, jossa oli suuri hälinä ja tungos, mutta enempiä yksityiskohtia en selvästi muista, kunnes huomasin nousevani portaita jotka olivat majesteetillisen leveät ja helpot astua ja joita peitti pehmeä purppuranpunainen matto. Ne johtivat suurille juhlallisesti suljetuille oville, jotka nekin olivat verhotut purppuravaatteella.
Tuskin huomasin mikä taikavoima sai nuo ovet kääntymään taaksepäin — tohtori John piti siitä huolta — mutta taaksepäin ne joka tapauksessa kääntyivät, ja eteemme levisi sali — suuri, avara ja korkea, jonka kaartuvat seinät ja holvikatto näyttivät silmissäni puhtaalta kullalta (niin taidokkaasti ne olivat maalatut), josta erottautui kohopaikkoja, uurteita ja kiehkuroita, joko kullankiiltäviä tai alabasterinvalkoisia, tai kultalehtiä ja valkoisia liljoja sekaisin kiehkuroina. Missä ikinä näkyi poimuteltuja verhoja, levitettyjä mattoja ja tyynyjä, siinä oli ainoana värinä tumma purppura. Katosta riippui säihkyvä massa, joka häikäisi silmiäni — luulin sen olevan vuorikristallia, sen hiotut pinnat sädehtivät, siinä kimalteli helmiä ja välkkyi tähtiä, siinä välähti kuin sulatettuja jalokiviä ja taivaankaaren säteitä. Lukija, se oli vain kynttiläkruunu, mutta minun silmissäni se näytti itämaisten taikurien tuotteelta, ja odotin melkein näkeväni jättiläiskokoisen, tumman, juomuisen käden — Lampun Hengen käden — joka ylhäällä holvin säihkyvässä ja hyväntuoksuisessa ilmassa vartioi tuota ihmeellistä aarretta.
Kuljimme eteenpäin — en ollenkaan tietänyt minne — mutta jossakin käänteessä tuli äkkiä vastaamme toinen seurue, joka lähestyi vastakkaiselta suunnalta. Näen vieläkin tuon seurueen sellaisena kuin se äkkiä ilmestyi eteeni. Kaunis keski-ikäinen rouva tummassa samettipuvussa, nuori mies, joka saattoi olla hänen poikansa — parhaat kasvot, hienoin vartalo mitä koskaan luulin nähneeni — sekä kolmas henkilö punaisessa, mustilla pitseillä koristetussa puvussa.
Huomasin heidät kaikki — kolmannen henkilön yhtä hyvin kuin toisetkin — ja murto-osan sekuntia luulin heitä vieraiksi ihmisiksi, joten sain puolueettoman vaikutelman heidän ulkonäöstään. Mutta vaikutelma oli tuskin tajuttu eikä vielä tarkemmin määritelty, kun sen jo hälvensi tietoisuus että seisoinkin suuren kuvastimen edessä, joka täytti kahden pylvään välin, ja että seurue olimme me itse. Näin sain ensimmäisen ja kenties ainoan kerran elämässäni nauttia siitä, että näin itseni sellaisena kuin toiset näkevät minut. Ei ole syytä viipyä tuloksessa. Se toi epäsoinnun särähdyksen, mielipahan pistoksen ilooni; se ei ollut imarteleva, mutta loppujen lopuksi olisi minun sentään pitänyt olla kiitollinen: olisihan voinut olla hullumminkin.
Vihdoinkin istuimme paikoilla, joista oli hyvä näköala tuohon avaraan ja häikäisevään mutta lämpimään ja iloiseen saliin. Se oli täynnä, ja sen täytti loistava seura. En tiedä olivatko naiset erikoisen kauniita, mutta heidän pukunsa olivat niin täydelliset. Ja ulkomaalaiset, sellaisetkin jotka kotielämässään eivät ole edukseen, näyttävät omaavan taidon esiintyä julkisissa paikoissa miellyttävästi. Miten kömpelöitä ja reuhtovia heidän arkiliikkeensä ovatkin kampausviitan ja papiljottien läheisyydessä, on heillä aina kauniisti varalla juhlakäytäntöä varten sulava ja ryhdikäs pään ja käsivarsien asento, suun ja silmien ilme, jotka aina otetaan käyttöön juhlapuvun kanssa ja asiaankuuluvasti puetaan ylle samalla kertaa kuin korut.
Siellä täällä näkyi hieno vartalo. Se edusti erästä kauneuden lajia, jota luullakseni ei koskaan tavata Englannissa: lujaa, kiinteätä, veistokuvamaista tyyliä. Näissä olennoissa ei ole mitään särmiä, marmorikaryatidi on melkein yhtä taipuisa, Feidiaan jumalatar ei ole täydellisempi tyynessä upeassa kauneudessaan. Heidän piirteensä ovat kuin hollantilaisten maalarien madonnien: alankomaalaisten klassilliset piirteet, säännölliset mutta pyöreät, suoraviivaiset mutta älyttömät, ja mitä tulee heidän ilmeettömän tyyneytensä, heidän intohimottoman rauhansa syvyyteen, voi ainoastaan napaseutujen lumiaavikko vetää sille vertoja. Tällaiset naiset eivät tarvitse koristeita ja käyttävät niitä harvoin; heidän sileä, kiinteästi palmikoitu tukkansa on riittävänä vastakohtana vieläkin sileämmille poskille ja otsalle; heidän pukunsa ei voi olla liian yksinkertainen; täyteläinen käsivarsi ja virheetön niska eivät kaipaa rannerenkaita eikä kaulavitjoja.
Minulla oli kerran onni ja ilo tulla läheisesti tutuksi tällaisen kaunottaren kanssa. Hänen syvän ja vakiintuneen itserakkautensa tympeä voima oli hämmästyttävä; sille veti vertoja ainoastaan hänen ylpeä välinpitämättömyytensä kaikista muista luoduista. Verta ei virrannut hänen suonissaan, mieto vesineste täytti ja miltei tukki hänen valtimonsa.
Tuollainen Juno istui nyt näkyvissämme — eräänlaisena maalitauluna kaikkien katseille ja täysin tietoisena siitä, mutta katseiden ja silmäysten magneettinen voima ei tehonnut häneen: hän istui siinä kylmänä, pyöreänä, valkoisena ja kauniina kuin kultakapiteelinen marmoripylväs, joka kohosi hänen vieressään.
Huomatessani että tohtori Johnin tarkkaavaisuus oli suuresti kiintynyt tähän naiseen pyysin häntä hiljaisella äänellä taivaan nimessä varomaan sydäntään. "Teidän ei kannata rakastua tuohon naiseen", sanoin, "sillä vakuutan teille etukäteen että saisitte rauhassa kuolla hänen jalkoihinsa ilman että hän rakastuisi teihin."
"Aivan oikein", hän sanoi, "ja mistä tiedätte vaikka juuri hänen suuren tunteettomuutensa näkeminen olisi minussa voimakkain yllyke palvontaan? Luulen että epätoivon oka on erinomainen kiihotin tunteilleni, mutta" (hän kohautti olkapäitään) "te ette tiedä näistä asioista mitään; minä käännyn äitini puoleen. Äiti, minä olen vaarallisella tiellä."
"Ikään kuin se minua liikuttaisi", vastasi rouva Bretton.
"Voi onnetonta kohtaloani", sanoi hänen poikansa. "Ei ainoallakaan miehellä ole tunteettomampaa äitiä kuin minulla: hänen mieleensä ei edes juolahda että häntä voisi kohdata sellainen onnettomuus kuin miniä."
"Jollen ajattele sitä, ei se suinkaan johdu siitä ettei samaista onnettomuutta olisi minulle toitotettu. Viimeisten kymmenen vuoden ajan olet uhannut minua sillä. 'Äiti, minä menen pian naimisiin', huusit jo ennen kuin olit saanut miehen puvun."
"Mutta äiti, jonakin päivänä siitä tulee totta. Kesken kaiken, kun luulet olevasi oikein rauhassa, lähden kuin Jaakoppi tai Esau tai joku muu patriarkka etsimään vaimoa, kenties juuri maan tytärten joukosta."
"Oma vahinkosi, John Graham, siinä kaikki."
"Äiti tahtoo minusta vanhaapoikaa. Mikä mustasukkainen vanha rouva! Mutta katsohan tuotakin loistavaa olentoa, jolla on himmeänsininen silkkipuku ja vielä himmeämmän ruskea tukka, jossa on yhtä hienot silkkivivahdukset kuin puvussakin. Etkö olisi ylpeä, äiti, jos jonakin päivänä toisin tuon jumalattaren kotiin ja esittäisin hänet sinulle rouva Bretton nuorempana?"
"Sinä et tuo mitään jumalatarta La Terrasseen: tuohon pieneen linnaan ei mahdu kahta rouvaa, varsinkin jos toisella on sellainen koko, paino ja ympärysmitta kuin tuolla valtaisalla silkkipukuisella vahanukella."
"Äiti, hän täyttäisi tuolisi niin ihanasti!"
"Täyttäisi tuolini? Minä viisi välitän vieraasta anastajasta! Kehnon tuolin hän siitä saisi — mutta hiljaa nyt, John Graham! Hillitse kielesi ja käytä silmiäsi."
Heidän kinastelunsa aikana oli sali, joka minusta oli näyttänyt täydeltä jo astuessamme sisään, yhä edelleen mahduttanut sisäänsä seurueen toisensa jälkeen, kunnes ylenevä puoliympyrä näyttämön edessä oli tiheänään päitä. Näyttämö tai oikeammin avara tilapäinen lava, suurempi kuin mikään näyttämö, joka puoli tuntia sitten oli ollut tyhjä, oli nyt tulvillaan elämää. Kahden suuren pianon ympärille, jotka oli asetettu keskelle, oli ääneti kokoontunut valkoinen parvi nuoria tyttöjä, konservatorion oppilaita. Olin katsellut heidän tuloaan sillä aikaa kun Graham ja hänen äitinsä olivat syventyneet keskustelemaan sinipukuisesta kaunottaresta, ja seurannut kiinnostuneena heidän järjestelyään ja asetteluaan. Kaksi herrasmiestä, jotka molemmat tunsin tuttavikseni, johti tätä impien parvea. Toinen, taiteilijan näköinen mies, parrakas ja pitkätukkainen, oli tunnettu pianisti ja Villetten paras soitonopettaja; hän kävi kahdesti viikossa madame Beckin oppilaitoksessa antamassa tunteja muutamille oppilaille, joiden vanhemmat olivat kyllin rikkaita voidakseen kustantaa tyttärilleen hänen opetustaan; hänen nimensä oli Josef Emanuel, ja hän oli herra Paulin velipuoli. Viimeksi mainittu mahtava henkilö esiintyi toisen herrasmiehen hahmossa.
Herra Paul huvitti minua, hymyilin itsekseni kun katselin häntä, hän näytti niin kauttaaltaan olevan elementissään seisoessaan siinä näkyvällä paikalla suuren yleisön edessä asetellen, hilliten ja halliten satakuntaa nuorta neitoa. Hän oli niin läpeensä tosissaan, niin ponteva, niin harras ja ennen kaikkea niin jyrkkä — ja mitä tekemistä hänellä oli täällä? Mitä tekemistä hänellä oli musiikin tai konservatorion kanssa, hänellä joka tuskin osasi erottaa säveltä toisesta? Tiesin että hänet oli tuonut tänne hänen halunsa esiintyä ja hallita — halu jossa ei ollut mitään loukkaavaa, se kun oli niin lapsekas. Oli myös ilmeistä että hänen veljensä, herra Josef, oli yhtä paljon hänen valtansa alla kuin tytöt itse. Onko koskaan nähty tuollaista pientä haukkaa kuin herra Paul? Ennen pitkää ilmestyi lavalle joku tunnettu laulaja ja soittaja, ja varsinaisten tähtien noustessa tuo komeettamainen professori laski. Hän ei sietänyt kuuluisuuksia eikä tunnettuja henkilöitä: missä hän ei voinut loistaa ylinnä, sieltä hän pakeni.
Ja nyt oli kaikki valmiina, vain yksi salin osasto odotti täyttymistään. Se osasto oli verhottu purppuraan kuten suuret portaat ja ovet, siinä oli pehmeitä tyynyillä varustettuja penkkejä kahden puolen kahta kuninkaallista tuolia, joiden yläpuolella oli kunniakatos.
Annettiin merkki, ovet vierivät taaksepäin, yleisö nousi seisomaan, orkesteri alkoi soittaa, ja tervetuliaissävelten kaikuessa astuivat sisään Labassecourin kuningas ja kuningatar seurueineen.
En ollut vielä koskaan silmilläni nähnyt elävää kuningasta, ja voi arvata että pinnistin näkökykyäni tajuamaan noita Euroopan hallitsijahuoneiden edustajia. Jokainen joka ensi kerran näkee kuninkaan, tuntee epämääräistä yllätystä, joka lähentelee pettymystä, kun hänen majesteettinsa ei ilmesty näkyviin valtaistuimellaan, kruunu päässä ja valtikka kädessä. Etsiessäni silmilläni kuningasta ja kuningatarta ja nähdessäni vain keski-ikäisen sotilaan ja nuorenpuoleisen naisen, olin puoleksi pettynyt ja puoleksi huvittunut.
Muistan hyvin tuon kuninkaan, hän oli viisikymmenvuotias mies, hieman kumara, hieman harmaa, eikä koko yleisössä ollut ainoitakaan kasvoja jotka olisivat muistuttaneet hänen kasvojaan. En ollut koskaan lukenut enkä kuullut mitään hänen luonteestaan tai tavoistaan, ja ensi näkemältä nuo paksut hieroglyfit, joita oli kuin teräspiirtimellä kaiverrettu hänen otsaansa, silmien ja suun ympärille, hämmästyttivät minua ja saivat vaistoni neuvottomiksi. Ennen pitkää kuitenkin tunsin, jollen tietänytkään, mitä merkitsivät nuo piirteet, joita ei mikään käsi ollut uurtanut. Siinä istui hiljainen kärsijä — hermostunut, surumielinen mies. Nuo silmät olivat tottuneet näkemään erään aaveen — olivat jo kauan odottaneet oudoimman haamun, synkkämielisyyden, tuloa ja menoa. Kenties hän näki sen nytkin edessään näyttämöllä tai keskellä loistavaa yleisöä. Synkkämielisyyden tapoihin kuuluu nousta keskeltä tuhansia — pimeänä kuin tuomio, kalpeana kuin tauti ja melkein yhtä väkevänä kuin kuolema. Sen seuralainen ja uhri luulee olevansa onnellinen hetkisen. — "Ei", sanoo se, "minä tulen." Ja se hyydyttää veren hänen suonissaan ja himmentää hänen silmiensä valon.
Joku voisi sanoa että vieraan kruunun paino oli luonut nuo omituiset tuskalliset uurteet kuninkaan otsaan, joku taas saattaisi arvella niiden aiheutuneen varhaisista suruista. Kumpainenkin voi osaksi olla oikeassa, mutta nämä uurteet olivat ihmiskunnan pimeimmän vihollisen, parantumattoman synkkämielisyyden katkeroittamat. Kuningatar, hänen vaimonsa, tunsi tämän: minusta näytti että heijastus hänen miehensä surusta levisi varjona hänen omiin miellyttäviin kasvoihinsa. Kuningatar näytti lempeältä, miettiväiseltä, suloiselta naiselta; hän ei ollut kaunis eikä vähääkään muistuttanut tuota vankkaa marmorisydämistä kaunotarta, joka on kuvattu pari sivua sitten. Hän oli vartaloltaan hento, mutta hänen piirteissään, jotka olivat kylläkin hienot, ilmeni liian paljon hallitsevien sukujen perintöä, jotta ne olisivat olleet yksinomaan miellyttävät. Ilme joka verhosi tätä profiilia, oli viehättävä tässä muodossaan, mutta katsoja ei voinut olla muistelematta muotokuvia joissa samat piirteet esiintyivät vähemmän miellyttävinä — heikkoina, aistillisina tai viekkaina, miten milloinkin. Katse oli kuitenkin kuningattaren oma, ja sääliväisyys, hyvyys ja lempeä myötätunto siunasi sitä jumalaisella valollaan. Hänen esiintymisensä ei ollut valtiattaren, vaan naisen — lempeän, hienon, rakastavan. Hänen pieni poikansa, Labassecourin prinssi ja nuori Dindonneaun herttua, oli hänen mukanaan; lapsi nojautui äitinsä polveen, ja silloin tällöin illan kuluessa näin kuningattaren syrjästä vilkaisevan mieheensä, tietoisena hänen synkästä hajamielisyydestään ja tahtoen hälventää sen kiinnittämällä hänen huomionsa heidän poikaansa. Hän kumartui usein kuuntelemaan pojan huomautuksia ja toisti ne hymyten hänen majesteetilleen. Alakuloinen kuningas havahtui, kuunteli ja hymyili, mutta vaipui takaisin synkkämielisyyteensä heti kun hänen hyvä enkelinsä lakkasi puhumasta. Surullinen ja merkillinen näytelmä! Eikä vähimmin siksi että Labassecourin ylhäisö ja kunnon porvaristo ei näyttänyt vähääkään huomaavan sen erikoisuutta: en voinut nähdä että ainoakaan läsnäolijoista olisi ollut ihmeissään tai liikuttunut.
Kuninkaan ja kuningattaren mukana oli astunut sisään heidän hoviseurueensa sekä pari kolme ulkomaiden lähettilästä, ja näitä seurasi Villettessä asuvien ulkomaalaisten parhaisto. Nämä ottivat haltuunsa purppuranpunaiset penkkirivit, naiset istuivat, enin osa miehistä jäi seisomaan, ja heidän musta rivinsä oli tummana taustana etualan loistolle. Ei ollut tämäkään loisto ilman valon ja varjon vivahduksia ja vaihteluita: keskustan täytti arvoisain rouvien joukko, samettia ja silkkiä, höyheniä ja jalokiviä, kun taas etualan penkit kuningattaren oikealla puolen näyttivät varatun yksinomaan nuorille tytöille, Villetten ylimystön kukille — minun ehkä pitäisi sanoa nupuille. Täällä ei näkynyt jalokiviä eikä hiuskoristeita, ei raskaita samettilaskoksia eikä silkin välkettä: puhtaus, yksinkertaisuus ja ilmava kauneus oli vallitsevana tässä impien parvessa. Nuoret yksinkertaisesti kammatut päät, kauniit muodot (aioin kirjoittaa hennot muodot, mutta se olisi ollut kerrassaan totuudenvastaista: useat näistä "nuorista tytöistä", joilla ei vielä ollut ikää kuin kuusi tai seitsemäntoista vuotta, saivat ylpeillä yhtä kiinteistä ja täyteläisistä muodoista kuin lihavat englannittaret kahdenkymmenenviiden vuoden iässä) — valkoiseen, himmeän punaiseen ja vaaleansiniseen verhotut kauniit muodot saivat ajattelemaan taivasta ja enkeleitä. Tunsin ainakin pari noista ihmiskunnan valko- ja punaruusuista. Täällä oli kaksi madame Beckin entistä oppilasta — neitoset Mathilde ja Angélique. Näiden kahden olisi viimeisenä kouluvuotenaan pitänyt olla ensi luokalla, mutta heidän älynsä ei riittänyt toista luokkaa ylemmäksi. Heidän englanninopintonsa olivat olleet minun huolenani, ja kova työ oli saada heidät järjellisesti kääntämään sivun "Wakefieldin kappalaista". Toinen heistä oli niin ikään kolmen kuukauden ajan istunut vastapäätä minua ruokapöydässä, ja se määrä leipää, voita ja muhennettuja hedelmiä, jonka hän tavallisesti kulutti "toisella aamiaisella", oli oikea maailman ihme — jolle veti vertoja vain se tosiseikka, että hän pisti taskuunsa ne makupalat, joita ei voinut syödä. Mainittakoon nämä tosiasiat — terveelliset tosiasiat.
Tunsin vielä yhden näistä enkeleistä — kauneimman tai ainakin vähimmän sievistelevän ja tekopyhän näköisen koko joukosta, hän istui englantilaisen päärin tyttären vieressä, joka hänkin näytti kunnon tytöltä, joskin ylpeältä; molemmat olivat astuneet sisään Britannian lähetystön mukana. Hänellä (so. minun tuttavallani) oli hento notkea vartalo, joka ei ollenkaan muistuttanut noiden ulkomaalaisten neitojen muotoja; hänen tukkansa ei myöskään ollut sileä kuin näkinkenkä tai silkkinen patalakki, se todellakin näytti tukalta ja hulmusi pitkänä, kiharaisena ja lainehtivana. Hän käytti kieltään lipevästi ja näytti olevan tulvillaan kevyttä tyytyväisyyttä itseensä ja asemaansa. Minä en katsonut tohtori Brettoniin, mutta tiesin että hänkin näki Ginevra Fanshawen. Hän oli käynyt niin hiljaiseksi, vastasi niin lyhyesti äitinsä kysymyksiin ja tukahdutti niin usein huokauksen. Mitä hänen tarvitsi huokailla? Hän oli tunnustanut että rakastaminen vaikeissa olosuhteissa oli hänelle mieluista — tässä hänen makunsa tuli tyydytetyksi. Hänen rakkautensa esine säteili kaukaisessa ilmapiirissä hänen yläpuolellaan, hän ei voinut päästä valtijattarensa lähelle eikä ollut varma voisiko vallata häneltä edes katsetta. Katselin Ginevraa nähdäkseni tulisiko sellainen suosionosoitus hänen ihailijansa osaksi. Paikkamme ei ollut kaukana purppurapenkeiltä; niin vikkeläin ja liikkuvaisten silmien kuin neiti Fanshawen täytyi ehdottomasti nähdä meidät, ja hyvin pian hän olikin tähdännyt kiikarinsa meihin, ainakin tohtoriin ja rouva Brettoniin. Minä pysyttelin varjossa ja syrjemmällä, sillä en tahtonut että minut heti tunnettaisiin. Ginevra katseli kiinteästi tohtori Johnia ja suuntasi sitten kiikarin hänen äitiinsä. Minuutin tai parin kuluttua hän nauraen kuiskasi jotakin naapurilleen. Näytännön alkaessa hänen epävakainen huomionsa kiintyi lavalle.
Konserttia minun ei tarvitse kuvata, vaikutelmani siitä eivät huvittaisi lukijaa, eikä tosiaankaan maksaisi vaivaa muistella niitä, ne kun olivat törkeän tietämättömyyden vaikutelmia. Konservatorion nuoret neidot olivat hyvin peloissaan ja takoivat vapisevin käsin kahta suurta pianoa. Herra Josef Emanuel seisoi heidän vieressään kun he soittivat, mutta hänellä ei ollut sitä tahdikkuutta eikä vaikutusvaltaa kuin hänen sukulaisellaan, joka samanlaisissa olosuhteissa varmaan olisi pakottanut oppilaansa käyttäytymään sankarillisesti ja hillitsemään itsensä. Herra Paul olisi asettanut hysteeriset ensikertalaiset kahden tulen väliin — yleisön pelon ja hänen itsensä pelon — ja olisi herättänyt heissä epätoivon rohkeutta tekemällä jälkimmäisen pelon edellistä verrattoman paljon suuremmaksi. Siihen ei herra Josef pystynyt.
Valkoisia musliinipukuisia pianisteja seurasi hieno, aikuinen, itsetietoinen rouvasihminen, pukeutuneena valkoiseen silkkiin. Hän lauloi. Hänen laulunsa vaikutti minuun aivan kuin silmänkääntäjän temput, ihmettelin kuinka hän sai aikaan mitään sellaista — kuinka hän osasi juoksuttaa ääntään ylös ja alas ja tehdä niin eriskummaisia keikauksia, mutta koruton skotlantilainen laulu halvan katusoittajan esittämänä on usein liikuttanut minua syvemmin.
Tämän jälkeen astui lavalle herrasmies joka huomattavasti taivutti ruumistaan kuningasta ja kuningatarta kohti, nosti valkoisen hansikoidun kätensä useasti sydämensä tienoille ja parkaisi ilmoille katkeran syytöstulvan erästä "petollista Isabellaa" kohtaan. Minusta hän näytti vetoavan erityisesti kuningattaren myötätuntoon, mutta ellen pahasti erehdy, kuunteli hänen majesteettinsa tätä esitystä pikemmin tyynen kohteliaana kuin vakavan tarkkaavaisena. Tämän herrasmiehen mielentila oli sangen kiusallinen, ja olin iloinen kun hän lakkasi tulkitsemasta sitä laulullaan.
Kuorolaulu ohjelman lopussa oli mielestäni paras osa illan esityksistä. Kuorossa oli mukana parhaiden maaseutu-lauluseurojen edustajia, aito labassecourilaisia, pyyleviä kuin tynnyrit. Nämä ukkelit antoivat äänensä kaikua muitta mutkitta, ja heidän luonnonraikkaasta innostuksestaan oli ainakin se hyöty, että kuulijan korva sai nauttia tyydyttävästä voimantunteesta.
Kautta koko ohjelman — ujojen pianoduettojen, teennäisten lauluesitysten ja raikuvien metallisointuisten kuorojen — myönsi mielenkiintoni vain yhden silmän ja yhden korvan näyttämön tarkkaamiseen, kun taas toinen oli jatkuvasti pidätetty tohtori Brettonin palvelukseen. En voinut unohtaa häntä enkä lakata kysymästä miltä hänestä tuntui, mitä hän ajatteli, oliko hänellä hauskaa vai päinvastoin. Viimein hän puhui.
"Ja te pidätte tästä kaikesta, Lucy? Olette hyvin hiljainen", hän sanoi omalla herttaisella tavallaan.
"Olen hiljainen", vastasin, "siksi että tämä kaikki niin kovin suuresti kiinnostaa minua — ei ainoastaan musiikki, vaan kaikki muukin ympärilläni."
Hän alkoi sitten tehdä erinäisiä huomautuksia, niin levollisena ja hillitysti että rupesin luulemaan ettei hän todellakaan ollut nähnyt sitä minkä minä olin nähnyt, ja minä kuiskasin: "Neiti Fanshawe on täällä, oletteko huomannut hänet?"
"Olen toki, ja tiedän että tekin olette huomannut hänet?"
"Luuletteko että hän on tullut Cholmondeleyden seurassa?"
"Rouva Cholmondeley on täällä hyvin suuren seurueen kanssa. Ginevra oli hänen saattueessaan, ja rouva Cholmondeley oli Lady —n saattueessa; tämä taas oli kuningattaren saattueessa. Jollei tämä olisi tuollainen arkipäiväinen pikkuhovi, jonka muodollisuudetkaan eivät ole juuri sen kummempia kuin perhetavat ja jonka juhlaloistokin on vain kodikkuutta sunnuntaipuvussa, kuuluisi tuo kaikki hyvin hienolta."
"Ginevra näki teidät, luullakseni."
"Niin luulen minäkin. Olen tarkannut häntä useat kerrat sen jälkeen kun te käänsitte katseenne hänestä, ja minulla on ollut kunnia seurata pientä näytelmää, josta te säästyitte."
En kysynyt mikä se oli, vaan odotin vapaaehtoista selitystä, joka pian annettiinkin.
"Neiti Fanshawella", hän sanoi, "on seuralainen — ylhäissukuinen neiti. Satun tuntemaan Lady Saran ulkonäöltä; hänen jalosukuinen äitinsä on kutsunut minut ammattini vuoksi taloonsa. Hän on ylpeä tyttö mutta ei vähääkään hävytön, ja epäilen tokko Ginevra on kohonnut arvoltaan hänen silmissään ryhtymällä pilkkaamaan naapureitansa."
"Mitä naapureita?"
"Vain minua ja äitiäni. Mitä minuun tulee, on tuo kaikki hyvin luonnollista: mikään ei luullakseni ole sopivampi pilkan aihe kuin nuori porvarillinen tohtori; mutta äitini! En koskaan ennen ole nähnyt häntä naurettavan. Tiedättekö, tuo nyrpistyvä huuli ja ivallisesti tähdätty kiikari vaikuttivat minuun hyvin omituisesti."
"Älkää siitä välittäkö, tohtori John, ei se maksa vaivaa. Jos Ginevra on huimalla tuulellaan, niinkuin hän nähtävästi on tänä iltana, voisi hän ilman mitään tunnonvaivoja nauraa tuota lempeätä miettiväistä kuningatarta tai tuota surumielistä kuningasta. Hänen vaikuttimenaan ei ole ilkeys, vaan silkka päätön hulluttelu. Hatarapäiselle koulutytölle ei mikään ole pyhää."
"Mutta te unohdatte että minä en ole tottunut näkemään neiti Fanshawe'ta hatarapäisenä koulutyttönä. Eikö hän ollut minulle jumalaisolento — elämäni enkeli?"
"Hm. Siinä olikin erehdyksenne."
"Sanoakseni puhtaan totuuden, ilman mitään väärää lennokkuutta tai teennäistä romantiikkaa, oli todellakin aika, noin kuusi kuukautta sitten, jolloin pidin häntä jumalallisena. Muistatteko keskusteluamme lahjoista? En ollut täysin avomielinen teitä kohtaan siinä asiassa: se lämpö, millä te suhtauduitte siihen, huvitti minua. Saadakseni täyden hyödyn teidän selvänäköisyydestänne sallin teidän luulla minua sokeammaksi kuin todella olin. Juuri nuo lahjat ensinnä todistivat Ginevran kuolevaiseksi. Hänen kauneudellaan oli kuitenkin vielä entinen lumousvoimansa, ja kolme päivää — kolme tuntia sitten olin hyvin suuressa määrin hänen orjansa. Kun hän tänä iltana kulki ohitseni voitollisessa kauneudessaan, tervehdin häntä tulvehtivin sydämin: ilman tuota ainoata onnetonta pilkkanaurua olisin vieläkin hänen nöyrin palvelijansa. Hän olisi saanut ilkkua minua, siitä olisin haavoittunut mutta en niinkään helposti loitontunut hänestä kokonaan; minun itseni kautta ei hän olisi kymmenessä vuodessa loukannut minua niin syvästi kuin äitini kautta yhtenä hetkenä."
Hän vaikeni hetkiseksi. En ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon tulta ja niin vähän päivänpaistetta tohtori Johnin sinisissä silmissä kuin juuri nyt.
"Lucy", hän aloitti uudelleen, "katsokaa tarkasti äitiäni ja sanokaa ilman pelkoa ja puolueellisuutta miltä hän näyttää teistä juuri nyt."
"Samalta kuin aina ennenkin — keski-ikäinen englantilainen säätyläisnainen, hyvin vaikka vakavasti pukeutunut, vapaa kaikesta teennäisyydestä, luonteeltaan tasainen ja hilpeä."
"Sellaiselta hän näyttää minustakin — Jumala häntä siunatkoon! Iloinen ihminen naurakoon hänen kanssaan, mutta vain heikko raukka voi nauraa häntä. Häntä ei saa tehdä naurunalaiseksi, ei ainakaan minun suostumuksellani eikä ilman minun — minun suuttumustani, — minun vastenmielisyyttäni, minun —"
Hän pysähtyi, ja oli aikakin, sillä hän alkoi kiihtyä — enemmän kuin asia näytti oikeuttavan. En silloin tietänyt että hänellä oli kaksinkertainen syy olla tyytymätön Ginevraan. Hänen hehkuvat kasvonsa, laajenevat sieraimensa ja kaunismuotoisen alahuulensa rohkean ylenkatseellinen kaartuminen näyttivät hänet uudessa ja oudossa valossa. Intohimon puuska luonteeltaan tyynissä ja lempeissä ihmisissä ei ole mikään mieluisa näky, enkä pitänytkään tuosta koston kiihkosta, joka värisytti hänen nuorta voimakasta ruumistaan.
"Pelotanko teitä, Lucy?" hän kysyi.
"En ymmärrä miksi olette niin kovin vihoissanne."
"Tästä syystä", hän kuiskasi korvaani, "Ginevra ei ole puhdas enkeli eikä puhdasmielinen nainen."
"Lorua, te liiottelette, ei hänessä mitään vaarallista pahuutta ole."
"Liian pahaa minulle. Minä näen siinä missä te olette sokea. Jätetään nyt tämä asia. Tahdon huvikseni kiusoitella äitiä; lyön vetoa että hän ikävystyy. Äiti, lähdepä liikkeelle siitä."
"John, minä totisesti lähetän sinut liikkeelle jollet käyttäydy paremmin. Oletteko hiljaa siellä, sinä ja Lucy, jotta saan kuulla laulua."
Kuoro pauhasi juuri silloin, ja sen turvissa oli äskeinen keskustelu tapahtunut.
"Sinäkö kuuntelisit laulua, äiti! Uskallan lyödä vetoa kauluksennapeistani, jotka ovat aidot, sinun väärennettyä rintasolkeasi vastaan —"
"Minun väärennetty solkeni, Graham? Riivattu poika, sinä tiedät että siinä on kallisarvoinen kivi."
"Oh, se on vain sinun taikauskoasi, sinua petkutettiin siinä kaupassa."
"Minua petkutetaan harvemmin kuin luuletkaan. Kuinka satut tuntemaan hovin nuoria neitoja, John? Olen huomannut että pari heistä on kiinnittänyt sinuun sangen paljon tarkkaavaisuutta viimeisen puolen tunnin aikana."
"Soisin ettet huomaisi heitä."
"Miksi en? Siksikö että toinen ivallisesti suuntaa minuun kiikarinsa? Hän on kaunis tyhmä tyttö, mutta pelkäätkö sinä että hänen virnailunsa saa vanhan rouvan noloksi?"
"Järkevä, ihailtava vanha rouva! Äiti, sinä olet vielä minulle parempi kuin kymmenen vaimoa."
"Älä rupea mihinkään mielenosoituksiin, John, tai pyörryn ja saat kantaa minut ulos, ja jos sellainen taakka laskettaisiin harteillesi, kääntäisit äskeisen puheesi ja huudahtaisit: 'Äiti, kymmenen vaimoa tuskin voisi olla minulle enemmän vaivaksi kuin sinä!'"
<tb>
Konsertin päätyttyä seurasi arpajaiset "köyhien hyväksi". Väliaika oli yleisen huojennuksen ja mahdollisimman hauskan nousun ja liikunnan hetki. Laulajien valkoinen parvi karkotettiin lavalta, ja tilalle tunkeutui joukko toimeliaita herrasmiehiä, jotka tekivät järjestelyjä arvontaa varten. Näiden joukossa — kaikista toimeliaimpana — näkyi tuttu hahmo, pieni mutta ponteva, jota elähdytti kolmen pitkän miehen tarmo ja pirteys. Voi kuinka herra Paul puuhasi! Kuinka hän jakeli määräyksiä ja samalla otti kuormaa omille harteilleen! Puolen tusinaa miehiä oli hänen takanaan nostamassa pianoja ym. — entä sitten, hänen täytyi lisätä näihin voimiin omansa. Hänen touhunsa ylenpalttisuus oli puoleksi harmittavaa, puoleksi hullunkurista: mielessäni sekä harmistuin että nauroin koko hälinää. Kesken ennakkoluulojani ja harmiani en kuitenkaan voinut olla huomaamatta eräänlaista aika miellyttävää välittömyyttä kaikessa mitä hän teki ja sanoi, enkä voinut olla sokea hänen kasvojensa voimakkaan luonteenomaisille piirteille, jotka näkyivät sitä selvemmin keskellä kaikkia näitä kesympiä kasvoja: hänen silmiensä syvän kiihkeälle hartaudelle, kalpean, leveän ja täyteläisen otsan voimalle ja taipuisan suun eloisuudelle. Häneltä puuttui voiman levollisuutta, mutta sen vilkkauden ja tulen hän omisti huomattavassa määrin.
Tällä välin koko sali lähti liikkeelle; suurin osa yleisöä nousi ja jäi vaihteen vuoksi seisomaan, muutamat kävelivät, kaikki nauroivat ja puhelivat. Purppuranpunaisessa osastossa oli erittäin vilkasta hyörinää. Pitkä herrarivi särkyi murto-osiin ja sekaantui naisten sateenkaareen, kaksi tai kolme upseerin näköistä miestä läheni kuningasta ja puheli hänen kanssaan. Kuningatar jätti tuolinsa ja liukui nuorten neitojen ohi, nämä kaikki nousivat seisomaan hänen kulkiessaan, ja näin hänen myöntävän jokaiselle jonkin ystävällisyyden-osoituksen — suopean sanan, katseen tai hymyn. Nuo kaksi kaunista englantilaista tyttöä, lady Sara ja Ginevra Fanshawe, saivat osakseen useita lauseita, ja kun hän jätti heidät, näyttivät molemmat ja varsinkin jälkimmäinen loistavan tyytyväisyydestä. Joukko naisia tuli puhuttelemaan heitä, ja pieni parvi herroja kokoontui heidän ympärilleen. Näiden joukossa — lähinnä Ginevraa — seisoi kreivi de Hamal.
"Tässä huoneessa on tukahduttavan kuuma", sanoi tohtori Bretton ja nousi äkkiä kärsimättömänä. "Lucy — äiti — tuletteko hetkiseksi raikkaaseen ilmaan?"
"Mene hänen kanssaan, Lucy", sanoi rouva Bretton, "minä pysyn kernaammin paikallani."
Kernaasti olisin minäkin pysynyt paikallani, mutta Grahamin halun piti voittaa omani, ja minä seurasin häntä.
Huomasimme iltailman aika purevaksi, tai ainakin minusta tuntui siltä — hän ei näyttänyt sitä huomaavan — mutta oli hyvin tyyni, ja tähtikirkas taivas levisi yllämme pilvettömänä. Minut kiedottiin turkiksiin. Teimme pari kierrosta käytävällä; erään lampun alla kohtasi Graham katseeni.
"Näytätte miettiväiseltä, Lucy, minunko tähteni?"
"Pelkäsin vain että olette pahoillanne."
"En ensinkään — olkaa hyvällä mielellä vain, niinkuin minäkin. Vakaumukseni on, Lucy, että kun kuolen, se ei tapahdu sydänhaavojen tähden. Voin saada piston, voin näyttää alakuloiselta jonkin aikaa, mutta mikään tuska tai tunteen sairaus ei vielä ole järkyttänyt koko olemustani. Ettekö kotona aina ole nähnyt minua hyväntuulisena?"
"Tavallisesti."
"Olen iloinen että hän nauroi äitiäni. En antaisi vanhaa rouvaa tusinasta kaunottaria. Tuo virnistys teki minulle parasta mitä ajatella voi. Kiitoksia, neiti Fanshawe!" Ja hän nosti hatun aaltoilevilta kiharoiltaan ja teki ivallisen kumarruksen.
"Niin", hän sanoi, "minä kiitän häntä. Hän on saanut minut ymmärtämään että yhdeksän kymmenesosaa sydämestäni on aina ollut terve kuin kello ja että kymmenes osa oli saanut naarmun, neulan riipaisun, joka paranee silmänräpäyksessä."
"Olette vihoissanne juuri nyt, kiihtynyt ja suutuksissa, mutta huomenna ajattelette ja tunnette toisin."
"Minäkö kiihtynyt ja suutuksissa? Ette tunne minua. Päinvastoin on kiihtymys jo poissa ja olen kylmä kuin yö — joka muuten saattaa olla liian kylmä teille. Menemme takaisin."
"Tohtori John, tämä on äkillinen muutos."
"Eikä ole, tai jos on, on sillä hyvät syynsä — kaksi hyvää syytä, joista olen kertonut teille toisen. Mutta mennään nyt sisään."
Meidän ei ollut helppoa päästä takaisin paikoillemme, arvonta oli alkanut ja koko sali oli täynnä hälinää ja hämminkiä. Käytäväntapainen, jonka läpi meidän oli kuljettava, oli tulvillaan väkeä, ja meidän oli pakko pysähtyä hetkiseksi. Satuin katsomaan ympärilleni — itse asiassa kuvittelin melkein että joku lausui nimeni — ja näin ihan lähelläni kaikkialla olevan, aivan välttämättömän herra Paulin. Hän katseli vakavasti ja kiinteästi minua — tai pikemmin punaista pukuani — ivallinen huomautus sen johdosta tuikki hänen silmissään. Asia oli niin, että hänen tapanaan oli pitää oikeutenaan arvostella pukuja, mm. madame Beckin koulun opettajien ja oppilaiden — tapa jota ainakin edelliset pitivät loukkaavana tunkeilevaisuutena. Tähän saakka en vielä ollut joutunut kärsimään siitä — tumma arkipukuni ei ollut omiaan herättämään huomiota. Minä en tänä iltana ollut siinä mielentilassa että olisin sietänyt uutta hyökkäystä; tahdoin kernaammin olla huomaamatta hänen läsnäoloaan kuin pitää hyvänäni hänen naljailuaan, ja niinpä käänsin kasvoni kiinteästi tohtori Johnin takinhihaa kohti luullen löytäväni samaisesta hihasta enemmän hupia ja turvallisuutta, herttaisuutta ja ystävällisyyttä kuin pienen tumman professorin epämiellyttävistä kasvoista. Tohtori John näytti vaistomaisesti hyväksyvän valintani, sillä hän katsahti alas ja sanoi ystävällisellä äänellään:
"Pysykää aivan lähellä minua, Lucy, nämä tunkeilevat porvarit eivät juuri kunnioita lähimmäistään."
Minä en kuitenkaan voinut olla uskollinen itselleni. Totellen jotakin vaikutelmaa, kenties magneettista — vaikutelmaa joka ei ollut tervetullut eikä miellyttävä, mutta tehoisa — vilkaisin taaskin ympärilleni nähdäkseni oliko herra Paul poissa. Ei, siinä hän seisoi samassa paikassa, katsellen vieläkin, mutta muuttunein silmin. Hän oli lukenut ajatukseni ja tajunnut haluni välttää häntä. Ilkamoiva mutta ei pahantuulinen katse oli muuttunut pimeän uhkaavaksi, ja kun kumarsin hänelle sovinnon toivossa, sain vastaukseksi jäykimmän ja ankarimman nyökkäyksen mitä kuvitella voi.
"Kenet olette suututtanut, Lucy?" kuiskasi tohtori Bretton hymyillen.
"Kuka on tuo kesytön ystävänne?"
"Eräs opettaja madame Beckin koulussa — hyvin tuikea pikku mies."
"Hän näyttää erittäin tuikealta juuri nyt: mitä olette tehnyt hänelle? Mitä on tekeillä? Ah, Lucy, Lucy, kertokaa minulle mitä tämä kaikki merkitsee!"
"Ei mitään salaisuutta, vakuutan teille. Herra Emanuel on hyvin vaatelias, ja kun katselin teidän takinhihaanne sen sijaan että olisin kumartanut ja niiannut hänelle, olen hänen mielestään osoittanut hänelle liian vähän kunnioitusta."
"Se pieni" — aloitti tohtori John; en tiedä mitä hän olisi lisännyt, sillä samassa hetkessä olin melkein rusentua ihmisjoukon jalkoihin. Herra Paul oli lähtenyt liikkeelle rajusti, ja raivasi nyt tietään niin kokonaan välinpitämättömänä ympärilläolijain mukavuudesta ja turvallisuudesta, että seurauksena oli perin tukala puristus.